Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unabomber. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unabomber. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
Nykydemokratian toimivuudesta
Oma suhtautumiseni kansalaisaloitteisiin on ollut kyyninen. Lähinnä sen vuoksi että vaadittu äänimäärä on varsin pieni. Ja sen läpimenosta päättävät ihan eri tahot kuin ne jotka antavat ääniä kampanjalle. Lisäksi ääniä pystyy tuollaiseen järjestelmään periaatteessa ostamaan. Valvonta on vähintään hyvin vaikeaa. (Itse asiassa täysin avoin ja julkinen demokratia johtaa tämänlaisiin haasteisiin käytännössä väistämättä.) Se on kyyninen edelleen. Mutta kenties kyynisyys lavenee myös vaaleja kohtaan. (Tulen käyttämään matkan varrella paljon häiritseviä analogioita koska yritän kuvata ja selittää ajatuskulkuani.)
Jos katsomme nykyistä järjestelmää, on selvää että se on jossain määrin tasa-arvoinen. Siinä mielessä että sosiaalinen media vaikuttaa valikoinnissa paljon. Ja jokainen facebookpäivitys syntyy teoriassa tasa-arvoisena. Jokainen niistä voi periaatteessa tulla äärimmäisen suosituksi päivitykseksi. Jos joku likettää, kommentoi ja jakaa, tällä saadaan näkyvyyttä helposti.
Mutta jospa äänien saaminen tällä keinoin onkin tässä mielessä tasa-arvoisia, kaikki sisällöt eivät ole. Moni voisi ajatella että suuri määrä pitämisiä tarkoittaa hyvää. Ja jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla asia onkin näin. Demokratia on periaatteessa väite siitä että jos moni haluaa jotain niin se sitten on myös hyvä asia.
Mutta koska olen kyyninen ja negatiivinen, korostan että demokratian likainen kaksoisveli on populismi. Ja näiden välisen eron ymmärtämiseksi tulee miettiä sen tyylisiä asioita kuin wisdom of crowds ; Monesti hyvä nimenomaan kasautuu. Maallikoiden tekemät arvaukset ovat monissa tilanteissa todennäköisemmin tarkemmin osuvia yhden yksittäisen ekspertin. Mutta tällä on kuitenkin toimintaehtoja ja rajoja. Tämä voidaan nähdä sitä kautta että suosituksi lehdeksi voi päästä kahdella strategialla (a) laatustrategialla jossa tehdään hyviä juttuja ja (b) clickbait -journalismia jossa kalastellaan erilaisilla provokatiivisilla otsikoilla, liioitteluilla ja muilla vastaavilla moraalisesti kyseenalaisilla keinoilla. Selvästi clickbait -jorunalismi vetoaa tunteisiin ja jonkinlaiseen tarpeen kokemukseen.
Ja tämä ero on se joka tekee populismista negatiivisen. Käsite tavallaan tarvitaan juuri siksi että se ei ole vain keino luoda demokratian kanssa denotaatioiltaan identtinen mutta konnotaatioiltaan herjaava ja pilkallinen käsite. Ja jossain määrin voidaan jopa sanoa että juuri tässä on tullut ongelmia nykyajan politiikassa.
Tämä on sosiaalisen median peliä.
Sosiaalisen median kohkaaminen on siitä jännittävää että keskusohjattua on vain toimintapohja. Kukaan ei määrää ja ohjaa mikä ideologia tai yksittäinen postaus tulee suosituksi. Ihmisten valinnat johtavat siihen. Suosio tulee suoraan ja jopa äärimmäisen demokraattisesti "kansalta". Kaikille on pelikenttä ja tämä pelikenttä yhdistää kaikki. Jokaisen like painaa saman verran. Jokainen kommentti tuo yhtä paljon lisänäkyvyyttä. Jokainen saa tuottaa päivityksiä ja jokainen saa kommentoida.
Mutta tosiasiassa sosiaalisessa mediassa on verkostoitumista ja tiettyjä strategioita joilla suosiota voi luoda. Ja aivan kuten clickbaitjournalismissa alkuun päästäkseen tarvitaan jotain jolla suosiota luodaan. Ja tämän jälkeen syntynyttä näkyvyyttä saadaan jo saadulla seuraajilla. On helpompaa toteuttaa suosio uudestaan kuin luoda sitä tyhjästä joka kerran.
Samalla toteutuu myös Nassim Talebin ajatus siitä että tieteellisessä tutkimuksessa ja kirjojen myynnissä suosio (olipa kyse myydyistä kirjoista tai viittauksista artikkeleihin) kasvaa myös siitä että se on jo saanut suosiota. Samanarvoinen artikkeli voi unohtua ja toisesta tulla supersuosittu siksi että toinen sattuu saamaan onnekkaan lähdön. Ja jo kerran suosiota saanut tutkija tietenkin saa näkyvyyttä myös tuleville tutkimuksilleen. Ja jos kirjoittaa yhden bestsellerin voi seuraavallekin kirjalle odottaa keskivertoa parempaa ostajamäärää.
Joka tarkoittaa sitä että vaikka "ryysyistä rikkauksiin" onkin menty, tämä unelma on hyvin hauras. Amerikkalaisten suurin ongelma on siinä että he ovat ymmärtäneet että jokaisella on oikeus tavoitella onnellisuutta. Mutta harva oikeasti saavuttaa sen. Tässä usein riittää se että jokaisella on jonkinlainen mahdollisuus. Tosiasiassa kiinnostavampaa on kuitenkin se, onko ryysyistä-rikkauteen menestys todennäköisempää saada työllä kuin vaikkapa lottovoitto.
Mitä tekemistä tällä kaikella on vaalien kanssa?
Työpaikallani ihmeteltiin että eikö Amerikoista todella löydy muita kuin Clintoneita ja Busheja. Siellä todellakin on erilaisia demokratiassa esiintyneitä valtadynastioita. Esimerkiksi Kennedyt. Ne ovat ennen syntyneet ja toimineet siten että sen jäsenet ovat keränneet rahaa ja verkostoja. Ja näitä verkostoja on sitten saatu ikään kuin syntymälahjana. Kenties sitä joutuu opiskelemaan ja olemaan nokkela. Mutta toisaalta opiskelurahoja ei tarvitse tienata työskentelemällä palkalla joka maksaa hädintuskin vuokran 60 tuntisella työviikolla (jonka päälle opiskelu). Ja jos syntyy hyvä idea niin sukulaisilla on sosiaaliset verkostot valmiina asian esittelyyn. Niitä voi olla paljon vaikeampi tietää jos vanhemmat ovat verkostoituneet lähinnä kadunkulman huumediilereihin. Kun tiedostetaan lobbausjärjestelmät ja katsotaan vaalimainonnan summia, tiedostetaan että joku on joskus tehnyt rahaa. Ja tämän periminen on kenties yksittäisesti tärkein keino "sen tekemiseen". Se on samoin Suomessakin. Toki monta kertaluokkaa pienemmässä määrin.
Joku voisi ajatella että sosiaalinen media olisi ratkaisu tähän. Mutta oikeasti se lähinnä pahentaa tilannetta. Sillä suosiotalous toimii kiinnostuksella. Ja ihmiset kiinnostuvat identiteettiään koskevista asioista. Ihmiset kiinnostuvat tunteisiin koskettavista asioista. Joka kutsuu kohti helppoja ja epä-älyllisiä mutta ideologisesti värittyneitä aiheita. Jos sisältö on helppoa ymmärtää ja vastaa ennakko-oletuksia, ja jos se vielä peräti onnistuu lietsomaan pelkoa jotain tahoa kohtaan, aina parempi. Sen sijaan systeemi joka kyseenalaistaisi kohdeyleisön ajatuksia ovat helposti vastenmielisiä. Ja koska käyttäjäkuntaa kannattaa miellyttää ei loppujen lopuksi edes tarjota muuta kuin "laatikon sisällä" olevia ratkaisuja. Joten tämänlaatuinen äänestäjien suosio kaventaa tarjontaa. Vaikka teoriassa tässä on tarjottu äärimmäinen monisärmäisyys ja erilaisuuden kirjo.
Se, mitä tässä tapahtuu on se, mitä Barry Schwartz kuvaa nimellä "the paradox of choice". Ihmiset haluavat valinnanvapautta. Mutta jos heille antaa vaihtoehtoja, se stressaa heitä. (Mikä kyllä kuvaa omia vaalitunnelmiani.) Jos ihmiselle tarjotaan paljon valinnanvaraa, hän keksii oikoteitä. Josta seuraa se, että mikä tahansa järjestelmä joka antaa tilaa kaikelle, johtaa valinnanvapauden ahdistavuuteen. Ja tätä ratkotaan olemalla laiskempia. Muuttamalla suuri osa tarjotusta valinnanvarasta olemattomaksi, joksikin jota ei tarvitse edes harkita.
Olen tässä samaa mieltä kuin Jacques Ranciere. Hänestä demokratiaa on monin paikoin ymmärretty väärin. Hän on katsonut että poliittinen aktiviisuus (political activism) on yhä lähempänä kuluttajuutta (consumer of goods). Ranciere korostaa että tämä hämärtyminen on tärkeä. Se nimittäin johtaa siihen että emme itse asiassa ajattele yhteiskuntaa ja politiikkaa keinona jossa valtaa ja resursseja jaetaan yhteisen hyvän ajamiseksi jotta mahdollisimman moni voisi menestyä. Sen sijaan haemme niillä hedonistisia iloja (intimate pleasures).
Eli kuluttaminen on nähtävissä muunakin kuin klassisena materialismina jossa omistetaan asioita. Ja hedonistinen nautinnonhalu nähtävissä muunakin kuin mässäilynä. Karkeasti ottaen politiikka nähdään itselle hyvää mieltä tuottavan ideologisen vallan välineenä. Saatu nautinto voi olla vaikka uskonnollinen kokemus. Joka taas tarkoittaa vaikka sitä että prosessin lopputuloksena sitten esimerkiksi keksitään hauskoja lakeja joiden avulla voidaan vaikka rajoittaa homoseksuaalien kaupassakäyntiä.
Tämä tarkoittaa sitä että politiikka muuttuu yhä arvokeskustelukeskeisemmäksi. Muistan kuinka "Unabomber" Kaczynski kirjoitti teokseensa ajatuksen siitä että valtio suojelee mielipiteenvapautta koska kun ihmiset saavat päättää irrelevanteista asioista, valtio voi puhua verotuksesta ja muista vastaavista asioista joihin kansalaisilla sitten ei ole valinnanvapautta. Koska ne ovat aidosti merkittäviä asioita. Tämänlaisessa pragmatismin nimeä korostavassa instrumentalismissa uskonto ei ole tärkeää vaan ajankulua. Tästä on selvästi etäännytty, ja liike on ollut viimeisinä muutamana vuotena kasvusuunnassa. On ikään kuin yhä tärkeämpää tehdä politiikasta kulttuurisodan aluetta. Joka tarkoittaa sitä että on tavallaan hölmöä keskustella siitä onko perussuomalaiset populistipuolue. Tottakai se on populistipuolue! Mutta niin ovat vihreätkin!
Mitä tällä on tekemistä jonkun mitättömän filosofiblogistiyksilön statementeihin?
Kokonaisuudessa kantani on kahtalainen. Ensinnäkin tilastollisessa laajassa mielessä kansalaisaloite on vähemmän relevantti kuin vaalit. Sillä kansalaiset eivät äänestä aloitteen läpimenosta vaan siitä käsitelläänkö asia. Tämä merkittävämpi taso on systeemi on jossain määrin omituinen - kenties jopa rikki. Ääniä ei anneta satunnaiselle tyypille. Ja jos itse asettuu ehdolle niin menestyksen todennäköisyys ei ole mitenkään tasapuolisesti jokaisen yritteliään saavutettavissa. (Tosin kohdallani tässä on ongelma "luottaisinko järjestelmään joka antaa sinulle itsellesi valtaa". Joka on vähän sama kuin "hyväksyisinkö facebookkaverikseni ihmisen joka haluaa sinut kaverilistalleen".) Ääni menee sekin jollekin, kun vallantekijät päättävät ohjelman keskenään vaalien jälkeen. On hyvin vaikeaa, jopa alan tutkijalle, nähdä mitä yksilön antama ääni tekee tässä järjestelmässä. Tämä ei kannusta äänestämään yleisissä vaaleissa. "Lupa valittaa" on jotain joka enemmän absurdisoi niitä jotka tiedostavat systeemin rikkiolon. Se on ikään kuin jotain jota sanomalla pääsee ohittamaan ajatuksen siitä että kenties äänestysjärjestelmämme on rikki.
Toisaalta henkilökohtaisella tasolla verkostoitunut ihminen voi vaikuttaa yllättävänkin paljon luomalla kansalaisaloitteita ja kampanjoimalla niihin ääniä. Itse asiassa onkin hyvin kuvaavaa miten "Tahdon!" -kampanjan kohdalla usein nuristiin siitä että kun hallitus rakennettiin, tehtiin lupauksia että homojen avioliitto ei olisi lainkaan ohjelmassa. Poliitikot jotka antoivat lupauksia eivät voineet suhmuroida keskenään koska kansalaisaloitejärjestelmä iski ultimaattumin jota heillä ei ollut valtaa ohittaa. Poliitikot eivät pettäneet lupauksiaan. Kansalaisaloite sen sijaan iski valtaa ruohonjuuritasolta vallan huipulle vastoin kaikkia mahtimiesten keskinäisiä kädenpuristuksia. Minulla on luultavasti monta kertaluokkaa enemmän valtaa sillä että annan kannatusta erilaisille kansalaisaloitteille kuin sillä että äänestän eduskuntavaaleissa. (Lupa valittaa voidaankin liittää näiden kautta jopa aivan yksittäisiin aiheisiin. Jos on äänestänyt kansalaisaloitteen puolesta voi tietenkin ottaa siihen kantaa ja valittaa vaikka ei olisikaan äänestänyt.)
Ajattelin silti äänestää vaalipäivänä. Ihan vittuillakseni. Sillä ei ole väliä. Se on vähän kuin tapaluterilaisen rukous. Ei uskota että se toimii, mutta se tehdään koska vaikka temppu on absurdi niin ei siitä haittaakaan ole.
Tunnisteet:
demokratia,
instrumentalismi,
internet,
Kaczynski,
medialukutaito,
politiikka,
populismi,
pragmatismi,
Ranciere,
Schwartz,
Taleb,
Unabomber,
valinta,
valta,
wisdom of crowds,
yhteiskunta
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Pelottava kombo
"Hän saa aikaan. Ensin hän hiljaisuudessa näpertää jotain ja sitten tulee ja tuo sen näytille. Hän on vähän kuin elokuvamaailman unabomber."
("Hasta la lista")
Kun minä olin lapsi, katselin tietysti innolla "Koiramäkiä". Niissä oli unissakävelevä vuohi, joka ei koskaan sanonut mitään. Unissakävelevä vuohi oli outo, mutta kuului katukuvaan. Pian saattaa olla niin, että Hakkaraisesta tulee mielee "Kohu-Hakkarainen". Hänkin on kieltämättä jonkinlainen unissakävelijänkaltainen hahmo, joka näyttää reagoivan suoraan vaistonnvaraisesti ja alitajuisesti. Ja jonka tietoisuus ympäristöstä ja tilannetaju on vähentynyt.
Hän on tullut tunnetuksi lausunnoista joita hän kutsuu jälkikäteen huumoriksi. Esimerkiksi kun koululaiset kysyvät typeriä kysymyksiä, hän antaa typeriä vastauksia. Jos joku kysyy homojen oikeudesta adoptoida lapsi, hän selittää että lapsesta tulee tuplahomo. Reagoinnin syyksi hän kertoo provosoitumisen. "Minulta kysytään aina tahallaan näistä homoasioista. Heitin täysin huumorilla tämän tuplahomojutun. Haluaisin puhua hallitusneuvotteluista." Itse asiassa ymmärrän lähestymistavan taustan. Itse asiassa olen itse aika vahvastikin sellainen. Yleensä kysymykset ovat tärkeitä, mutta aidosti typeriäkin kysymyksiä on. Ja joskus oikea tapa on ohitaa huonot kysymykset ja tarjota tilalle vitsi, huonokin vitsi.
Tosin tässä taitaa olla jokin raja, missä tämä on hyvä sanoa. Lehdistön haastattelussa tai koulussa pitäisi kai olla virallisempi, kun on vieraana ja kaikkea. Mielestäni poliittinen korrektius sopii poliittiseen tilanteeseen, mutta ei siitä välttämättä maan tapaa tarvitse tehdä. Vitseille on näin "soveliaat ja epäsoveliaat paikat". On hyvä huomata, että huumori on myös vallankäyttöä ja tätä kautta sitä voidaan käyttää kiusaamiseen.
Tämä taas on kaiken kaikkiaan varsin hankala asia, kuten tuoreesti keskustelinkin. Vastakkain on esimerkiksi vitsillä kiusaaminen ja sananvapauden rajoittamisella kiusaaminen. Onko oikeuksien puolustajan byrokraattinen oikeus sama kuin ilmaisunrajoituksen ja sakoilla uhkaamisen keino. Tämä on koskettanut hikipediaakin ; Vähemmistövaltuutettu ei pitänyt tietyistä teksteistä ; Tähän liittyen on jännittävää miten internet on mahdollistanut sen, että sitä voi olla potentiaalisesti juridiesti ja taloudellisesti vastuussa (sakkoihin asti) teksteistä joita ei ole (a) kirjoittanut (b) lukenut (c) niiden tuottamista tukenut (d) tai edes salaisesti toivonut. Mutta asiat toimivat näin. Ja unissakävelijätkin joutuvat tuomiolle.
Yhteiskunnassa rajaa haetaan jatkuvasti juuri tälle asialle. Ihanteet ja paheet lyövät kättä ja jokainen vetää rajaa johonkin. Yleensä itselle halutaan rajata isompi alue kuin muille. Kaikki kannattavat avoimuutta, suoruutta ja innostusta. Omistautuminen, rehellinen ja aktiivinen toiminta nähdään usein ihan hyvänä asiana. Mutta valitettavasti suoruudessa mukaan tulee röyhkeyttä, avoimuudessa retostelua, innostuksessa tuhoja. Omistautuminen kättelee pakkomielteisyyttä. Yleensä näitä jälkimmäisiä asioita ei haluta. Suojelu ajaa sensuuria ja sananvapauden vähenemistä, joka johtaa mielipiteiden ja ilmaisun rajoittamiseen ja tätä kautta "kaikessa hiljaisuudessa tapahtuvaan" kiusaamiseen. Ja avoimuus mahdollistaa monenlaista julkista kiusaamista.
Kyseessä on hieman kuten ero Timo Koivusalon ja Markus Kajon välillä. Molemmat ovat yritteleviä ja aktiivisia ihmisiä. Molemmat tuottavat aineistoa. Kumpikin tekee projekteja jotka eivät aina onnistu. Molemmilla tuntuu olevan jopa jonkinlaista inhimillisyyttä ja lämpöä. Molemmat tuntuvat kelaavan, kyhäävän ja tuottavan asioita näytille. Ja ihmiset katsovat molempia. Mutta jotenkin tuntuu että Koivusalon onnistumisetkin tehdään jollain tavalla "väärin", jotenkin lopputulos "ei tunnu oikealta". Koivusalo tuottaa jotain joka on turvallisen harmitonta, jopa herttaista. Markus Kajo sen sijaan tuottaa jotain jota voi kuvata vain inhimilliseksi, mutta hän ei tuo tuttuutta outoon tilanteeseen kuten Koivusalo, vaan tuo tuttuun ja arkiseen oudon. Ehkä se johtuu siitä että loppujen lopuksi Koivusalo ei liiku riskialueilla, vaan rakentaa omaa inhimillisyyskuvaansa ja esiintuo tätä. Kajo taas on hengen ritari ja hän epäonnistuu koska riskejä ottaen niin vaan tapahtuu silloin tällöin.
Sitten on tietysti "Hakkaraiset". Heille Koivusalo on samantapainen kontrasti kuin mitä Kajo on Koivusalolle. "Hakkaraiset" ovat kyllä siitä miellyttäviä ihmisiä, että heitä ei kuvaa teksti "kaksinaamaisuus". Usein salailu mahdollistaa häijyn "selkäänpuukottamisen". Hakkaraiset ovat sen sijaan suoria tyyppejä jotka eivät tälläiseen halveksittavuuteen alennu. Sen sijaan he "puukottavat suoraan päin naamaa".
"...Hän on yritteliäs, innostunut ja lahjaton. Pelottava kombo."
("Hasta la Lista")
("Hasta la lista")
Kun minä olin lapsi, katselin tietysti innolla "Koiramäkiä". Niissä oli unissakävelevä vuohi, joka ei koskaan sanonut mitään. Unissakävelevä vuohi oli outo, mutta kuului katukuvaan. Pian saattaa olla niin, että Hakkaraisesta tulee mielee "Kohu-Hakkarainen". Hänkin on kieltämättä jonkinlainen unissakävelijänkaltainen hahmo, joka näyttää reagoivan suoraan vaistonnvaraisesti ja alitajuisesti. Ja jonka tietoisuus ympäristöstä ja tilannetaju on vähentynyt.
Hän on tullut tunnetuksi lausunnoista joita hän kutsuu jälkikäteen huumoriksi. Esimerkiksi kun koululaiset kysyvät typeriä kysymyksiä, hän antaa typeriä vastauksia. Jos joku kysyy homojen oikeudesta adoptoida lapsi, hän selittää että lapsesta tulee tuplahomo. Reagoinnin syyksi hän kertoo provosoitumisen. "Minulta kysytään aina tahallaan näistä homoasioista. Heitin täysin huumorilla tämän tuplahomojutun. Haluaisin puhua hallitusneuvotteluista." Itse asiassa ymmärrän lähestymistavan taustan. Itse asiassa olen itse aika vahvastikin sellainen. Yleensä kysymykset ovat tärkeitä, mutta aidosti typeriäkin kysymyksiä on. Ja joskus oikea tapa on ohitaa huonot kysymykset ja tarjota tilalle vitsi, huonokin vitsi.
Tosin tässä taitaa olla jokin raja, missä tämä on hyvä sanoa. Lehdistön haastattelussa tai koulussa pitäisi kai olla virallisempi, kun on vieraana ja kaikkea. Mielestäni poliittinen korrektius sopii poliittiseen tilanteeseen, mutta ei siitä välttämättä maan tapaa tarvitse tehdä. Vitseille on näin "soveliaat ja epäsoveliaat paikat". On hyvä huomata, että huumori on myös vallankäyttöä ja tätä kautta sitä voidaan käyttää kiusaamiseen.
Tämä taas on kaiken kaikkiaan varsin hankala asia, kuten tuoreesti keskustelinkin. Vastakkain on esimerkiksi vitsillä kiusaaminen ja sananvapauden rajoittamisella kiusaaminen. Onko oikeuksien puolustajan byrokraattinen oikeus sama kuin ilmaisunrajoituksen ja sakoilla uhkaamisen keino. Tämä on koskettanut hikipediaakin ; Vähemmistövaltuutettu ei pitänyt tietyistä teksteistä ; Tähän liittyen on jännittävää miten internet on mahdollistanut sen, että sitä voi olla potentiaalisesti juridiesti ja taloudellisesti vastuussa (sakkoihin asti) teksteistä joita ei ole (a) kirjoittanut (b) lukenut (c) niiden tuottamista tukenut (d) tai edes salaisesti toivonut. Mutta asiat toimivat näin. Ja unissakävelijätkin joutuvat tuomiolle.
Yhteiskunnassa rajaa haetaan jatkuvasti juuri tälle asialle. Ihanteet ja paheet lyövät kättä ja jokainen vetää rajaa johonkin. Yleensä itselle halutaan rajata isompi alue kuin muille. Kaikki kannattavat avoimuutta, suoruutta ja innostusta. Omistautuminen, rehellinen ja aktiivinen toiminta nähdään usein ihan hyvänä asiana. Mutta valitettavasti suoruudessa mukaan tulee röyhkeyttä, avoimuudessa retostelua, innostuksessa tuhoja. Omistautuminen kättelee pakkomielteisyyttä. Yleensä näitä jälkimmäisiä asioita ei haluta. Suojelu ajaa sensuuria ja sananvapauden vähenemistä, joka johtaa mielipiteiden ja ilmaisun rajoittamiseen ja tätä kautta "kaikessa hiljaisuudessa tapahtuvaan" kiusaamiseen. Ja avoimuus mahdollistaa monenlaista julkista kiusaamista.
Kyseessä on hieman kuten ero Timo Koivusalon ja Markus Kajon välillä. Molemmat ovat yritteleviä ja aktiivisia ihmisiä. Molemmat tuottavat aineistoa. Kumpikin tekee projekteja jotka eivät aina onnistu. Molemmilla tuntuu olevan jopa jonkinlaista inhimillisyyttä ja lämpöä. Molemmat tuntuvat kelaavan, kyhäävän ja tuottavan asioita näytille. Ja ihmiset katsovat molempia. Mutta jotenkin tuntuu että Koivusalon onnistumisetkin tehdään jollain tavalla "väärin", jotenkin lopputulos "ei tunnu oikealta". Koivusalo tuottaa jotain joka on turvallisen harmitonta, jopa herttaista. Markus Kajo sen sijaan tuottaa jotain jota voi kuvata vain inhimilliseksi, mutta hän ei tuo tuttuutta outoon tilanteeseen kuten Koivusalo, vaan tuo tuttuun ja arkiseen oudon. Ehkä se johtuu siitä että loppujen lopuksi Koivusalo ei liiku riskialueilla, vaan rakentaa omaa inhimillisyyskuvaansa ja esiintuo tätä. Kajo taas on hengen ritari ja hän epäonnistuu koska riskejä ottaen niin vaan tapahtuu silloin tällöin.
Sitten on tietysti "Hakkaraiset". Heille Koivusalo on samantapainen kontrasti kuin mitä Kajo on Koivusalolle. "Hakkaraiset" ovat kyllä siitä miellyttäviä ihmisiä, että heitä ei kuvaa teksti "kaksinaamaisuus". Usein salailu mahdollistaa häijyn "selkäänpuukottamisen". Hakkaraiset ovat sen sijaan suoria tyyppejä jotka eivät tälläiseen halveksittavuuteen alennu. Sen sijaan he "puukottavat suoraan päin naamaa".
"...Hän on yritteliäs, innostunut ja lahjaton. Pelottava kombo."
("Hasta la Lista")
Tunnisteet:
avoimuus,
etiketti,
huumori,
innostus,
julkisuus,
Kajo,
kiusaaminen,
Koivusalo,
outo,
poliittinen korrektius,
provokaatio,
riski,
sensuuri,
stand-up komiikka,
Unabomber
lauantai 29. tammikuuta 2011
A:lla alkaa Terroristi.
Tämä tarina alkaa siitä, kuinka mieleeni juolahti että montaa ihmistä ajatellaan terroristina. Se on jopa melkein kuin ammatti. Joku pommeista, murhaamisesta ja muusta paljon tietävä myy palveluksiaan tietynlaisille toimijille ja ostaa tällä perheelleen leipää. Tällä ammatilla on omituinen alalaji, itsemurhaterroristi. Itsemurhaterroristi saamassa tuntipalkkaa. Ajatus tuntui tietysti absurdilta, koska eihän kuollut tietysti tee rahalla mitään. Kuitenkin jos rahat voi jättää perinnöksi, asia muuttuu järkeväksi. Onhan moni tehnyt itsemurhan, ottamalla henkivakuutuksen ja pelastamalla perheen velkavankeudesta painamalla liipasinta kellarissa. Tätä kautta tuntipalkkaa saava itsemurhaterroristi muuttuu ihan järkeväksi käsitteeksi.
Koska minä olen minä, ajatuksen kokeilu vääntyi pois terrorismista ja kohti itsemurhaa. Ja tietysti se kipinöi toisen hahmon kautta erittäin makaaberiin, parodiahorisonttiin ajautuneeseen tilanteeseen, jossa allekirjoittaneen itsemurhasta luvattiin maksaa ihan oikeat 100 euroa riihikuivaa käteistä. Mikään ei tietysti ilahduta mieltä yhtä kovasti kuin se, että joku haluaa osallistua tälläiseen itseen kohdistuvaan vuoden kulttuuritekoon pienellä kertaluonteisella lahjoituksella.
Asia on oikeasti puolivakava, koska se nosti mieleeni sen, että jossain on todennäköisesti lillimässä jokin abstrakti, minun tiedossa olematon, rahasumma, jolla oikeasti voisin tehdä itsemurhan. Samalla selvisi myös se, että se tuskin on 100 euroa. Paitsi niinä aamuina kun olisin valmis tekemään sen ilmaiseksi. Mutta kenties jo 180 euron panoksella sinäkin voit osallistua ja auttaa tekemään maailmasta hieman paremman paikan. Sillä, aivan kuten filosofi Angus "Ihmemies" MacGyver on lausunut : Maailma muutetaan paremmaksi yksi ihminen kerrallaan..
Tapaus herätti tietysti mietteitä siitä, miten ihmiskuolema hinnoitellaan. Pitäisikö esimerkiksi elämää kunnioittavan tarjota 0 euroa kuolemasta, vai pitäisikö hinnan olla edes jotenkin verrannollinen hyödykkeen kanssa, jolloin tarjottaisiin tietysti kovaa hintaa? Entä jos rahantarjouksen näkeekin "lesken tukemisena", eli ikään kuin vakuutuksen muodossa? Silloin rahaa helposti nostaisi. Ja toisaalta rahaa nostaa, jos todella haluaa toisen tekevän sen itsemurhan. Ainakin jokaisella on omaan itsemurhaani monopoliasema, joten tämä johtanee hurjaan valta -asemaan hinnanmäärittymisessä.
Perusongelmana on myös luottamus: Miten itsemurhaaja varmistaa että toiset oikeasti maksavat. Ja miten maksajat voivat tietää että itsemurhaaja ei rahankeruun jälkeen livahda ulkomaille viettämään makeaa elämää. - Ja toisaalta mistä he tietävät että heidän summansa muuttaa maailmaa, ettei toinen ole oikeastikin vain tappamassa itseään ja tienaamassa itselleen vakuusrahat joita ei muuten ole saanut, kun vakuutusyhtiöt ovat - vaikkapa tämänkaltaisten huolestuttavien blogausten vuoksi - laittaneet henkivakuutukset jäihin tai liimailleet niihin outoja ehtoja joissa oman käden kautta kuolema ei johda maksusuoritteisiin.
Tämä herätti mieleeni monenlaisia ajatuksia itsemurhan kaupallistamisesta. Itsemurha rahasta, vaikkapa huutokaupalla. Taikka siten että myisi lippuja katsomaan omaa kuolemaansa. Tosiasiassahan ympäröivä kulttuurimme on vahvasti kaupallistunut. Miltei mikä tahansa on kaupan laillisesti, ja käytännössä kaikki on laittoman kaupan piirissä.
Kuitenkin tämänlainen omaitsemurha ja sen kaupallistaminen - etenkin jos se päätyisi aidosti itsen kuolemaan - olisi jotain jota nyky -yhteiskunta ei voisi hyväksyä. Sillä me olemme hyvin egokeskisiä. "Napoleonin komplekseissa" oli tämän asian ymmärtämistä helpottava juttu anarkisteista kertovasta kirjasta. Siinä selitetään miten terroriteon täytyy olla järjellä käsittämätön ollakseen kunnolla destruktiivinen. Esimerkiksi valtionpäänmiesten murhat selitetään tuohtumuksena jossa taustalla on vaikkapa epäoikeudenmukaisuus. Kirkonpoltto on uskonnollinen protesti ; "Mediadiskurssi on jo oppinut sosiaalistamaan ne, jolloin niistä tulee järjellä käsitettäviä - ei välttämättä itsessään järkeviä, mutta käsiteltäviä." ... "saadessaan poliittisen tai uskonnollisen taustan nämä teot asettuvat kaikesta kauheudestaan huolimatta poliittiseen tai uskonnolliseen, tuttuun kontekstiin ja symboloivat vaatimuksia, jotka ovat sinällään ymmärrettävissä vaikkakaan eivät välttämättä hyväksyttävissä." Ymmärrys johtaa kunnollisen tuohtumuksen ja pelon puutteeseen. Ja tosiasiassa keskiluokan pelkoa ja tuohtumusta tarvitaan, sillä kokiessaan että maailma on laittomuudessa, he haluavat uusia lakeja.
1: Näin saadaan yleensä lisää lakeja, mutta samalla myös lisää rikkomuksia. Lopulta voi olla jopa niin että jokainen on rikollinen. Tälläisessä poliisivaltiossa lakeja on joka nurkassa, joten olisi väärin sanoa että valtio olisi jotenkin ajautunut laittomuuteen. Mutta lainrikkeitä siellä on jopa tavallisissa asioissa pahemmin kuin niissä maissa joissa on vähemmän lakeja.. Tämä on näitä yhteiskunnallisia paradokseja.
Kirjan kirjoittamisen aikaan tieteen kritisoiminen ei ollut jotain jota oikein oltaisiin voitu kuvitella. Nykyisin tieteen asema on muuttunut välineellisemmäksi. Siihen ei enää liity vastaavia intohimoja, eikä sitä pidetä yhtä itseoikeutettuna ja itsestäänselvyytenä ylimpänä auktoriteettina asioille. Tieteen automaattinen kulttuurius, sivistys ja hyvyys ja muu erinomaisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa. Nykyään on koettu jo yliopistoja pommittanut Unabomber. Kritiikille on jo nykyisin keskustelun konteksti. Pseudotieteiden suosio ja tiedekritiikkikin on yleistä ja tavallista.
Sen sijaan nykyään rikkumattomassa statusasemassa on yksilö, joka puheissa rinnastuu usein yksilöllisyyteen, vaikka kyseessä ovat vain ei_useinkaan_kovin_omalaatuiset_ihmisyksilöt. Ja yhteiskunnassamme myös kuolema edistyy kaukaisena ja idealisoituna kuolemana. Sellaisena, jota yritetään välttää, pitää kaukana. Sellaisena jota kukaan ei vapaaehtoisesti halaja. Ilman selvää mielenvikaisuutta, ilman mitään mainittavaa draamaa suoritettu, vapaaehtoisesti tehty, julkinen ja ehdottoman sotkuinen itsemurha olisi jotain jota ihmismassat eivät voisi ymmärtää. Sehän olisi kuin "Extreme Duudsonit" ilman hauskaa. Nykyään kaikki on kaupallistettu, mutta se on enemmänkin ihmisten hedonismin tyydyttämiseksi rakennettu järjestelmä, jonka rahasta tehty itsemurha kippaisi nurin. Ja muutenkin itsemurha on yhteiskunnassamme yksi voimakkaimmista tabuista.
Artikkelin kirjoittaja on tietyllä tasolla suisidaalinen, mutta hän ei vakavasti harkitse itsemurhaa, ainakaan tai varsinkaan pikkurahoista. Tarjouksien laittamista vaikka tämän blogauksen kommentteihin ei tietysti ole kiellettyä.
Koska minä olen minä, ajatuksen kokeilu vääntyi pois terrorismista ja kohti itsemurhaa. Ja tietysti se kipinöi toisen hahmon kautta erittäin makaaberiin, parodiahorisonttiin ajautuneeseen tilanteeseen, jossa allekirjoittaneen itsemurhasta luvattiin maksaa ihan oikeat 100 euroa riihikuivaa käteistä. Mikään ei tietysti ilahduta mieltä yhtä kovasti kuin se, että joku haluaa osallistua tälläiseen itseen kohdistuvaan vuoden kulttuuritekoon pienellä kertaluonteisella lahjoituksella.
Asia on oikeasti puolivakava, koska se nosti mieleeni sen, että jossain on todennäköisesti lillimässä jokin abstrakti, minun tiedossa olematon, rahasumma, jolla oikeasti voisin tehdä itsemurhan. Samalla selvisi myös se, että se tuskin on 100 euroa. Paitsi niinä aamuina kun olisin valmis tekemään sen ilmaiseksi. Mutta kenties jo 180 euron panoksella sinäkin voit osallistua ja auttaa tekemään maailmasta hieman paremman paikan. Sillä, aivan kuten filosofi Angus "Ihmemies" MacGyver on lausunut : Maailma muutetaan paremmaksi yksi ihminen kerrallaan..
Perusongelmana on myös luottamus: Miten itsemurhaaja varmistaa että toiset oikeasti maksavat. Ja miten maksajat voivat tietää että itsemurhaaja ei rahankeruun jälkeen livahda ulkomaille viettämään makeaa elämää. - Ja toisaalta mistä he tietävät että heidän summansa muuttaa maailmaa, ettei toinen ole oikeastikin vain tappamassa itseään ja tienaamassa itselleen vakuusrahat joita ei muuten ole saanut, kun vakuutusyhtiöt ovat - vaikkapa tämänkaltaisten huolestuttavien blogausten vuoksi - laittaneet henkivakuutukset jäihin tai liimailleet niihin outoja ehtoja joissa oman käden kautta kuolema ei johda maksusuoritteisiin.
Tämä herätti mieleeni monenlaisia ajatuksia itsemurhan kaupallistamisesta. Itsemurha rahasta, vaikkapa huutokaupalla. Taikka siten että myisi lippuja katsomaan omaa kuolemaansa. Tosiasiassahan ympäröivä kulttuurimme on vahvasti kaupallistunut. Miltei mikä tahansa on kaupan laillisesti, ja käytännössä kaikki on laittoman kaupan piirissä.
Kuitenkin tämänlainen omaitsemurha ja sen kaupallistaminen - etenkin jos se päätyisi aidosti itsen kuolemaan - olisi jotain jota nyky -yhteiskunta ei voisi hyväksyä. Sillä me olemme hyvin egokeskisiä. "Napoleonin komplekseissa" oli tämän asian ymmärtämistä helpottava juttu anarkisteista kertovasta kirjasta. Siinä selitetään miten terroriteon täytyy olla järjellä käsittämätön ollakseen kunnolla destruktiivinen. Esimerkiksi valtionpäänmiesten murhat selitetään tuohtumuksena jossa taustalla on vaikkapa epäoikeudenmukaisuus. Kirkonpoltto on uskonnollinen protesti ; "Mediadiskurssi on jo oppinut sosiaalistamaan ne, jolloin niistä tulee järjellä käsitettäviä - ei välttämättä itsessään järkeviä, mutta käsiteltäviä." ... "saadessaan poliittisen tai uskonnollisen taustan nämä teot asettuvat kaikesta kauheudestaan huolimatta poliittiseen tai uskonnolliseen, tuttuun kontekstiin ja symboloivat vaatimuksia, jotka ovat sinällään ymmärrettävissä vaikkakaan eivät välttämättä hyväksyttävissä." Ymmärrys johtaa kunnollisen tuohtumuksen ja pelon puutteeseen. Ja tosiasiassa keskiluokan pelkoa ja tuohtumusta tarvitaan, sillä kokiessaan että maailma on laittomuudessa, he haluavat uusia lakeja.
1: Näin saadaan yleensä lisää lakeja, mutta samalla myös lisää rikkomuksia. Lopulta voi olla jopa niin että jokainen on rikollinen. Tälläisessä poliisivaltiossa lakeja on joka nurkassa, joten olisi väärin sanoa että valtio olisi jotenkin ajautunut laittomuuteen. Mutta lainrikkeitä siellä on jopa tavallisissa asioissa pahemmin kuin niissä maissa joissa on vähemmän lakeja.. Tämä on näitä yhteiskunnallisia paradokseja.
Kirjan kirjoittamisen aikaan tieteen kritisoiminen ei ollut jotain jota oikein oltaisiin voitu kuvitella. Nykyisin tieteen asema on muuttunut välineellisemmäksi. Siihen ei enää liity vastaavia intohimoja, eikä sitä pidetä yhtä itseoikeutettuna ja itsestäänselvyytenä ylimpänä auktoriteettina asioille. Tieteen automaattinen kulttuurius, sivistys ja hyvyys ja muu erinomaisuus ei ole enää hegemonisessa asemassa. Nykyään on koettu jo yliopistoja pommittanut Unabomber. Kritiikille on jo nykyisin keskustelun konteksti. Pseudotieteiden suosio ja tiedekritiikkikin on yleistä ja tavallista.
Sen sijaan nykyään rikkumattomassa statusasemassa on yksilö, joka puheissa rinnastuu usein yksilöllisyyteen, vaikka kyseessä ovat vain ei_useinkaan_kovin_omalaatuiset_ihmisyksilöt. Ja yhteiskunnassamme myös kuolema edistyy kaukaisena ja idealisoituna kuolemana. Sellaisena, jota yritetään välttää, pitää kaukana. Sellaisena jota kukaan ei vapaaehtoisesti halaja. Ilman selvää mielenvikaisuutta, ilman mitään mainittavaa draamaa suoritettu, vapaaehtoisesti tehty, julkinen ja ehdottoman sotkuinen itsemurha olisi jotain jota ihmismassat eivät voisi ymmärtää. Sehän olisi kuin "Extreme Duudsonit" ilman hauskaa. Nykyään kaikki on kaupallistettu, mutta se on enemmänkin ihmisten hedonismin tyydyttämiseksi rakennettu järjestelmä, jonka rahasta tehty itsemurha kippaisi nurin. Ja muutenkin itsemurha on yhteiskunnassamme yksi voimakkaimmista tabuista.
Artikkelin kirjoittaja on tietyllä tasolla suisidaalinen, mutta hän ei vakavasti harkitse itsemurhaa, ainakaan tai varsinkaan pikkurahoista. Tarjouksien laittamista vaikka tämän blogauksen kommentteihin ei tietysti ole kiellettyä.
Tunnisteet:
absurdi,
anarkismi,
hegemonia,
hyväntekeväisyys,
individualismi,
irrationalismi,
itsemurha,
kuolema,
makaaberi,
markkinavoimat,
medialukutaito,
oravan elämää,
outo,
pelko,
tabu,
terrorismi,
Unabomber,
ymmärrys
lauantai 28. elokuuta 2010
Kultalusikkaköyhät.
"Tietysti tekstistä voi vetää väärän johtopäätöksen, että kaikki anarkistit ja aktivistit on kusipäitä, mutta siitähän ei ole kysymys. Kyse on nimenomaan siitä, että toiminnoissa näkyy hangaround-porukkaa, joka on mukana täysin itsekkäistä tarkoitusperistä ja ne ottaa rahat pois niillä asioilla."
(Timo Rautiainen [Kappaleesta "Anarkisti"])
Jukka Hankamäki kirjoitti U2 -konsertista. Hänen sävynsä oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi sisarellani. Siinä missä siskoni tykkäsi, Hankamäki näkee konsertissa tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia ; "Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla."
Hankamäen lausunto sopii omiin ihmettelyihin. Olen nimittäin hieman huvittuneesti äimistellyt "kliseistä intellektuellin kuvaa". Kenties naurettavaa pilakuvaa, muta johon yllättävän moni kuitenkin haluaa kuulua.
1: "Intelligentit" voidaankin tavallaan jakaa "aitoon tavaraan" ja "elitistisnobeihin". Ensimmäiset ovat sydämen sivistyneitä ja jälkimmäiset haluavat olla jotain jota pidetään fiininä. ~ Eli kaiken kaikkiaan on tehtävä jotain samaa mitä Rautiainen teki aloitussitaatissani.
Hänhän on sellainen punaviiniä nautiskeleva kahvilaelämää elävä viisas, jolla on ns. "vasemmistolaisia sympatioita". Puheissa mietitään esimerkiksi sortoa ja reiluutta. Yhteiskunnallisia ja syviä asioita. Kansakunnan traumatkin käydään läpi. Hän on tiedostunut.
"Aidosti köyhät" ei kuitenkaan mitään kahvilaelämää vietä. Ja punaviinikin on liian kallista. Ja töissäkin on käytävä, koska muuten menee talo. Aidolla köyhällä ei ole aikaa tiedostua.
Avainsanana "intelligentsian" ymmärtämisessä on eräänlainen samastumisen tunne. Idea on hyvin lähellä Kaczynskin - eli julman "Unabomber" -terroristin - näkemys jossa vasemmisto tarkoitti lähinnä sitä että henkilö koki olevansa häviäjien puolella. Intellektuellin elämäntapaan ei kuulu köyhyys. Mutta siihen kuuluu sen sijaan olennaisesti jo edellä mainittu tiedostuminen.
Tiedostamalla rikas intelligentti saa luvan vapautua traumasta, eräänlaisesta "syyllisyydestä siihen että on itse rikas ja hyväosainen". Hän tietää ja miettii asioita paremmaksi. "Pelastaa maailmaa" ystäviensä avustuksessa rauhallisessa kahvilassa. Ja kokee myötätuntoa köyhiä kohtaan.
Tätä kautta hän on tunnetasolla lähellä, mutta muuten kaukana. Hän sympariseeraa köyhiä ja vähäosaisia, mutta kuitenkin itse erottuu ehdottomasti rahvaasta. Sillä köyhää kaduntallaajaa ja sydämmetöntä kapitalisti-koronkiskuria yhdistää tiedostumisen puute. Ensimmäiset ovat pelastettavia ja heihin kohdistetaan ylenkatseen sävyttämää sääliä. Jälkimmäiset ovat vihollisia.
1: Siksi intelligentti voi kaikesta rahvaaseen samastumisestaan huolimatta suhtautua innostuneesti "pakkelissa-kuunnellaan-saippuadraamaa-laulettuna-ja-jossa-selkään-miekalla-lyönyt-kuolee-vasta-minuuttien-laulukohtauksen-jälkeen" sen arkisesta erilleen ylevöittävän voiman, sen tarjoamien utooppisten ihanteiden, vuoksi. Ja halveksua "kalsarit-jalassa-munia-raapien-katsottua-kalja-urheilulinjaa-jossa-väliajalla-näkyy-tissit" -viihdettä köyhänä ja huonossa asemassa olevia passivoivana voimana joka tarjoaa valehtelua, eskapismia joka vääristää todellisuudentajun.
Mutta miksi minun pitäisi kohkata tästä? Kuulun toki ehdottomasti köyhälistöön. Minun pankkitilini on saldoltaan niin pieni että sen voisi siirtää suoraan vuokranantajalleni. Mutta itse asiassa kun minun olojani vertaa esimerkiksi ulkomaiden nälänhätää kärsivien - tai kodittomien rappioalkoholistejen tilanteeseen kotimaassa - minulla menee hemmetin hyvin. Lähetän jonkun rupiset 7,5€ kuukausittain kooltaan suureen ja hyvämaineiseen hyväntekeväisyystoimijaan. Enkä tee itse juuri mitään. Koen silti tämän vuoksi olevani jotenkin erityisen hyvä, auttavani.
1: Vaikka oikeasti annoin senkin toistuvan maksutusluvan osittain siksi että se feissari oli tuttu, sellainen jonka kanssa oli joskus ollut vispilänkauppaakin. Ja se maksukin on pyörinyt tililläni vuosia vain siksi että olen niin pirun laiska että en jaksa katkaista sitä.
Tämä oli siksi ensi sijassa itseripitys. Sellaisella kun on ennenmuinoin saanut synnit anteeksi. Ja nykyisinkin siitä saa avoimen ja rehellisen kuvan. Tämä blogiviesti on juuri kuten U2 -Bono. PR -kiillotusta ja syyllisyydentunteen vähentämistä. Maailmanparantamista. Vaikka punaviini puuttuu, on minulla kuitenkin tietokone ja laajakaistayhteys. Sellaistapa ylellisyyttä ei olekaan kaikkialla kaikilla.
(Timo Rautiainen [Kappaleesta "Anarkisti"])
Jukka Hankamäki kirjoitti U2 -konsertista. Hänen sävynsä oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi sisarellani. Siinä missä siskoni tykkäsi, Hankamäki näkee konsertissa tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia ; "Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla."
Hankamäen lausunto sopii omiin ihmettelyihin. Olen nimittäin hieman huvittuneesti äimistellyt "kliseistä intellektuellin kuvaa". Kenties naurettavaa pilakuvaa, muta johon yllättävän moni kuitenkin haluaa kuulua.
1: "Intelligentit" voidaankin tavallaan jakaa "aitoon tavaraan" ja "elitistisnobeihin". Ensimmäiset ovat sydämen sivistyneitä ja jälkimmäiset haluavat olla jotain jota pidetään fiininä. ~ Eli kaiken kaikkiaan on tehtävä jotain samaa mitä Rautiainen teki aloitussitaatissani.
Hänhän on sellainen punaviiniä nautiskeleva kahvilaelämää elävä viisas, jolla on ns. "vasemmistolaisia sympatioita". Puheissa mietitään esimerkiksi sortoa ja reiluutta. Yhteiskunnallisia ja syviä asioita. Kansakunnan traumatkin käydään läpi. Hän on tiedostunut.
"Aidosti köyhät" ei kuitenkaan mitään kahvilaelämää vietä. Ja punaviinikin on liian kallista. Ja töissäkin on käytävä, koska muuten menee talo. Aidolla köyhällä ei ole aikaa tiedostua.
Avainsanana "intelligentsian" ymmärtämisessä on eräänlainen samastumisen tunne. Idea on hyvin lähellä Kaczynskin - eli julman "Unabomber" -terroristin - näkemys jossa vasemmisto tarkoitti lähinnä sitä että henkilö koki olevansa häviäjien puolella. Intellektuellin elämäntapaan ei kuulu köyhyys. Mutta siihen kuuluu sen sijaan olennaisesti jo edellä mainittu tiedostuminen.
Tiedostamalla rikas intelligentti saa luvan vapautua traumasta, eräänlaisesta "syyllisyydestä siihen että on itse rikas ja hyväosainen". Hän tietää ja miettii asioita paremmaksi. "Pelastaa maailmaa" ystäviensä avustuksessa rauhallisessa kahvilassa. Ja kokee myötätuntoa köyhiä kohtaan.
Tätä kautta hän on tunnetasolla lähellä, mutta muuten kaukana. Hän sympariseeraa köyhiä ja vähäosaisia, mutta kuitenkin itse erottuu ehdottomasti rahvaasta. Sillä köyhää kaduntallaajaa ja sydämmetöntä kapitalisti-koronkiskuria yhdistää tiedostumisen puute. Ensimmäiset ovat pelastettavia ja heihin kohdistetaan ylenkatseen sävyttämää sääliä. Jälkimmäiset ovat vihollisia.
1: Siksi intelligentti voi kaikesta rahvaaseen samastumisestaan huolimatta suhtautua innostuneesti "pakkelissa-kuunnellaan-saippuadraamaa-laulettuna-ja-jossa-selkään-miekalla-lyönyt-kuolee-vasta-minuuttien-laulukohtauksen-jälkeen" sen arkisesta erilleen ylevöittävän voiman, sen tarjoamien utooppisten ihanteiden, vuoksi. Ja halveksua "kalsarit-jalassa-munia-raapien-katsottua-kalja-urheilulinjaa-jossa-väliajalla-näkyy-tissit" -viihdettä köyhänä ja huonossa asemassa olevia passivoivana voimana joka tarjoaa valehtelua, eskapismia joka vääristää todellisuudentajun.
Mutta miksi minun pitäisi kohkata tästä? Kuulun toki ehdottomasti köyhälistöön. Minun pankkitilini on saldoltaan niin pieni että sen voisi siirtää suoraan vuokranantajalleni. Mutta itse asiassa kun minun olojani vertaa esimerkiksi ulkomaiden nälänhätää kärsivien - tai kodittomien rappioalkoholistejen tilanteeseen kotimaassa - minulla menee hemmetin hyvin. Lähetän jonkun rupiset 7,5€ kuukausittain kooltaan suureen ja hyvämaineiseen hyväntekeväisyystoimijaan. Enkä tee itse juuri mitään. Koen silti tämän vuoksi olevani jotenkin erityisen hyvä, auttavani.
1: Vaikka oikeasti annoin senkin toistuvan maksutusluvan osittain siksi että se feissari oli tuttu, sellainen jonka kanssa oli joskus ollut vispilänkauppaakin. Ja se maksukin on pyörinyt tililläni vuosia vain siksi että olen niin pirun laiska että en jaksa katkaista sitä.
Tämä oli siksi ensi sijassa itseripitys. Sellaisella kun on ennenmuinoin saanut synnit anteeksi. Ja nykyisinkin siitä saa avoimen ja rehellisen kuvan. Tämä blogiviesti on juuri kuten U2 -Bono. PR -kiillotusta ja syyllisyydentunteen vähentämistä. Maailmanparantamista. Vaikka punaviini puuttuu, on minulla kuitenkin tietokone ja laajakaistayhteys. Sellaistapa ylellisyyttä ei olekaan kaikkialla kaikilla.
Tunnisteet:
alakulttuuri,
anarkismi,
Hankamäki,
Kaczynski,
korkeakulttuuri,
kulttuuri,
musiikki,
Rautiainen,
rippi,
sivistys,
snobismi,
sydämen sivistys,
synti,
tekopyhyys,
tiedostaminen,
Unabomber,
yhteiskunta
lauantai 3. tammikuuta 2009
Hallita ja säilyttää.
"Kun kaadan metsän ja myyn puut edistyksen nimissä, olenko konservatiivi?"
Näitä teemoja olenkin ikään kuin sattumalta käsitellyt jo aiemmin. Tällä kertaa lisätään hieman poliittista väriä mukaan.
1: Konservatiivisuus tarkoittaa poliittista järjestelmää, jossa korostetaan vallitsevien arvojen säilyttämistä ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä, jolloin se on jopa nostalginen, eli menneisyyttä ikävöivä, näkemys. Konservatiivisessa näkemyksessä ollaan perinteisesti oikeistolaisia, joka tarkoittaa sitä että uskonto, perinteet ja isänmaan kaltaiset määritteet sidotaan yhteen edistymisen kanssa. Tämä johtaa erikoiseen ristiriitaan.
___1.1: Toisaalla se vetoaa siihen että ihminen ilman kristinuskon perinnettä tai muuta vastaavaa muuttuu moraalittomaksi toimijaksi Hobbeslaisessa "jokainen voi tappaa kenet tahansa jos vain haluaa" -asfalttiviidakossa. Tämä korostuu uuskonservativismissa korostetaan sisäistä uudistumista ja esimerkiksi uskontulon merkityksen korostaminen on siellä yleinen elementti. Tällä taas on vahvoja yhteyksiä USA:ssa, ja tämän voi katsoa olevan liiman juudeo-kristillisen fundamentalismin ja politiikan välillä. Tosin on sekä fundamentalisteja, jotka eivöt ole uuskonservativismin kannattaja ja toisin päin, mutta yhteys näiden välillä on melko voimakas.
___1.2: Konservatiivisuus on ennen vedonnutkin pysyvyyteen myös markkinataloudessa, esimerkiksi tullimuurit ja muut vastaavat temput ovat olleet heidän suosimiaan keinoja. Kuitenkin uuskonservatiivisuudessa korostetaan nimen omaan vapaata kaupankäyntiä;
_____1.2.1: utilitaristisin eli yhteenlaskettua hyötyä maksimoivin laskelmin perustelleen että valvonta on paha asia: Vapaan markkinatalouden ideassa esimerkiksi Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiset ideat perustuvat siihen että kontrollia ei tarvita: Koska jokainen itsekkäästi haluaa rahaa, käy niin että jokainen haluaa tehdä hyviä ja halpoja tuotteita että ne menisivät kaupaksi: Ahneus pakottaa laatuun, koska muuten asiakas ostaa helpommin toisaalta tai vähintään omaa hintaa täytyy laskea. Smithin ajatuksissa kilpailu estää ylihinnoittelun. Näin vapaa kauppa ajaa hyvyyden asiaa: Saamme teurastajalta lihaa koska teurastaja haluaa rahaa; Teurastajan ei tarvitse olla hyvä, jotta systeemi tuottaisi. Näkymättömässä kädessä palvelunhalusta toimiva teurastaja joka haluaa jatkaa palveluaan mahdollisimman kauan näyttää toimien tasolta samalta kuin rahanahne teurastaja joka haluaa vain mahdollisimman paljon voittoa pitkällä aikavälillä.
_____1.2.2: Toisaalta myös eettiset normistot on yhteensovitettu tiettyyn kulttuuriympäristöön -joko niin, että kulttuuri on pistänyt infrastruktuurin rakenteen tietynlaiseksi kuten silloin kun islamilaisten valloitus johtaa siihen että kirkoista väsätään moskeijoita. Tai sitten kulttuuri on määräytynyt ympäristön mukaan, jolloin esimerkiksi eskimot eivät harjoita taatelinviljelyä vaan sitä harjoitetaan afrikan aavikoilla. Tämä tarkoittaa sitä että jos infrastruktuuri muuttuu joltain tärkeiltä elementeiltään, se vaikuttaa siihen että (1) muutoksen tullessa joko kulttuuria on muutettava, jolloin perinteet ovat rasite tai (2) kulttuuri estää muutoksen infrastruktuurissa, jolloin syntyy esteitä, joita uuskonservatiivit pitävät huonona asiana.
2: Liberaali ja vasemmistolainen ajattelu taas perustuu vapauden pitämiseen keskeisenä arvona.
___2.1: Tähän liittyy kuitenkin usein ajatus siitä, että heikoimpia tarvitsee tukea. Tämä taas tarkoittaa sitä että he kannustavat erilaisiin kauppaestoihin. Siksi he vastustavat alun perin liberaaleja näkemyksiä, joissa osoitettiin että ilman feodaaliajalle tyypillistä säädettyä kauppaa ja kulttuuriakin tullaan toimeen. Toisaalta liberaaleihin liitetään myös aktiivisimmat luonnonsuojelijat. Tämä on ongelmallista jos ja vain jos liberaali kannattaa samalla teknisyyden lisäystä tai uskoo että yhteiskunnan olisi edistyttävä. Toisaalta, kun liberaaliin ajatteluun liitetään myös yhteiskunnallinen vapautuminen, olisi aika luonnollista kehittää myös kauppaa, joka on kulttuurin eräs vaikuttavimmista voimista, samaan suuntaan. Tällöin pitäisi nimen omaan panostaa kaupan vapautumiseen ja teknologiaan.
Tässä kohdassa lienee tarpeetonta muistuttaa mitä mieltä olen näistä asioista. Tässähän käsitellään poliittisia linjauksia, "muotitrendejä" eikä minun käsityksiäni yksilönä. Argumenttini idealle ratkaisevaa on se, onko näkemys koherentti järjestelmä, jolloin se voi olla kokonaisuudessaan oikein ja kokonaisuudessaan väärin - vai onko se sisäisesti ristiriitainen, jolloin siinä on joka tapauksessa jotain väärin, olipa tilanne mikä hyvänsä. Toisaalta syynä voi olla se, että yhteiskunnassa kaupankäynti ja kulttuuri muutoin olisivat jotenkin täysin erilaisilla mekanismeilla toimivia, jolloin tästä ristiriidasta ei tarvitse välittää.
On kuitenkin syytä huomata, että
1: Määrittelystä huolimatta molemmat näkemykset kannattavat vapautta. Eikä kumpikaan näkemyksistä kannata sotaa tai dogmaattista inkvisiitioyhteiskuntaa. Suurimmat ero onkin nimen omaan säilyttämis-muuttamis -linjastolla ja näkemyksissä siinä miten näihin arvoihin päästään.
2: Liberaali näkemys ei ole niinkään yhteisöllistä kuin esimerkiksi kommunismi oli aikanaan: Se on itse asiassa individualistista. Samoin kuin konservatiiviset näkemykset ovat utilitaristisista määritelmistään huolimatta nimen omaan egoistisia: Heidän näkemyksensä yhteisestä hyvästähän rakentuu sille että lähtökohtana on yksilön halu ja tämän tavoittelu; Se itse asiassa muuttuu egoismiksi. Näkymätön käsi on siis oikeastaan todistus jossa perustellaan sitä että yleinen ja yksityinen etu ovat sama asia. Se ei suinkaan sano että ihmiset olisivat välttämättä itsekkäitä, mutta että vaikka näin olisikin, yhteiskunta toimisi aivan yhtä hyvin kuin jos he olisivat koko yhteisöä ajattelevia.
Theodore "Unabomber" Kaczynski edustaa hieman erikoisempaa linjaa, joten otan hänet kommentoitavaksi. Hän oli oikeistolainen, mutta "vihasi systeemiä" koska se hylkäsi vanhan teknologian ja ryntäsi tuhoamaan luontoa. Hänestä vasemmistolainen toiminta on persoonallisuustyyppi, eikä sillä ole logiikan kanssa mitään tekemistä.
1: Hänestä vasemmistolaisuuden halu suojella heikompia johtuu siitä että heillä on "luuseriasenne". He kokevat olevansa häviäjiä. Vasemmistolaiselle yhteiskunta hallitsee ja sen alla yksilö on heikko eikä hän voi juurikaan hallita itseään. Hän voisi toki toivoa että näin ei olisi, mutta kokee silti että se on vallitseva yhteiskunnallinen tila. Siksi hän haluaa tukea heikompia. Hän kokee saavansa hyötyä tästä. Ajattelu perustuu siis itsekkyydelle, yhteiskunnan pelolle ja sille ajatukselle että yksilön tehtävä on vain olla ratas isossa koneistossa.
2: Toisaalta tätä samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa oikeistolaisiin, joilla taas tuntuu olevan rajaton usko mahdollisuuksiin. He korostavat kuinka kuka tahansa voi yrittää ja saavuttaa menestystä. Minusta he tuntuvat unohtavan sen, että tämä yrittäminen on toisille paljon vaikeampaa kuin toisille. Esimerkiksi USA:ssa rikkaan on helpompi maksaa hienojen yliopistojen vuosimaksut, mutta köyhille slummilaisille joille hampurilaisbaari on uskottavin tulonlähde, se ei ole läheskään yhtä helppoa. (Koulutus taas hankitaan usein jotta voitaisiin päästä hyväpalkkaisiin töihin. Siksi olisi hieman erikoista olettaa että köyhä ensin yrittäisi itsensä rikkaaksi ja vasta sitten opiskelisi. Etenkin kun rikkaaseen sukuun syntynyt ei joudu käymään välttämättä missään töissä saadakseen maksut suoritetuksi. Pappa betala.)
Toisin sanoen en kannata Kaczynskin tapaa kumota liberaali ajattelu viittaamalla siihen että se on persoonallisuustyyppi. Toki olen sitä mieltä että hyvin pitkälle se on. Ensinnäkin ihan vastaava persoonallisuustyyppiin vetoaminen voidaan tehdä myös oikeistolaiselle linjalle. Ja toisaalta se, että vetoaa että jokin näkemys on väärä koska sen seuraajat "on sellaisia" on pohjimmiltaan ad hominem -argumentaatiota.
Itse uskon, että luultavasti politiikassa, kuten muuallakin, paras systeemi löytyy jostain tuolta väliltä. Epäselvää minulle on tosin se, onko mielipiteeni enemmän Aristoteleen kultainen keskitie vai peliteorian sekastrategiasta peräisin olevaa. En oikein osaa olla puhtaasti vasemmistolainen tai oikeistolainen. Siksi kai olen saanut kohdata muun muassa nimityksen "pseudoliberaali". Pidän tätä nimitystä kuitenkin vääränä, koska en ainakaan koe olevani "eiliberaali joka väittää olevansa liberaali", enkä ole missään sanonut olevani liberaali.
Näitä teemoja olenkin ikään kuin sattumalta käsitellyt jo aiemmin. Tällä kertaa lisätään hieman poliittista väriä mukaan.
1: Konservatiivisuus tarkoittaa poliittista järjestelmää, jossa korostetaan vallitsevien arvojen säilyttämistä ja palauttamaan entisiä arvo- ja yhteiskuntajärjestelmän piirteitä, jolloin se on jopa nostalginen, eli menneisyyttä ikävöivä, näkemys. Konservatiivisessa näkemyksessä ollaan perinteisesti oikeistolaisia, joka tarkoittaa sitä että uskonto, perinteet ja isänmaan kaltaiset määritteet sidotaan yhteen edistymisen kanssa. Tämä johtaa erikoiseen ristiriitaan.
___1.1: Toisaalla se vetoaa siihen että ihminen ilman kristinuskon perinnettä tai muuta vastaavaa muuttuu moraalittomaksi toimijaksi Hobbeslaisessa "jokainen voi tappaa kenet tahansa jos vain haluaa" -asfalttiviidakossa. Tämä korostuu uuskonservativismissa korostetaan sisäistä uudistumista ja esimerkiksi uskontulon merkityksen korostaminen on siellä yleinen elementti. Tällä taas on vahvoja yhteyksiä USA:ssa, ja tämän voi katsoa olevan liiman juudeo-kristillisen fundamentalismin ja politiikan välillä. Tosin on sekä fundamentalisteja, jotka eivöt ole uuskonservativismin kannattaja ja toisin päin, mutta yhteys näiden välillä on melko voimakas.
___1.2: Konservatiivisuus on ennen vedonnutkin pysyvyyteen myös markkinataloudessa, esimerkiksi tullimuurit ja muut vastaavat temput ovat olleet heidän suosimiaan keinoja. Kuitenkin uuskonservatiivisuudessa korostetaan nimen omaan vapaata kaupankäyntiä;
_____1.2.1: utilitaristisin eli yhteenlaskettua hyötyä maksimoivin laskelmin perustelleen että valvonta on paha asia: Vapaan markkinatalouden ideassa esimerkiksi Adam Smithin näkymättömän käden kaltaiset ideat perustuvat siihen että kontrollia ei tarvita: Koska jokainen itsekkäästi haluaa rahaa, käy niin että jokainen haluaa tehdä hyviä ja halpoja tuotteita että ne menisivät kaupaksi: Ahneus pakottaa laatuun, koska muuten asiakas ostaa helpommin toisaalta tai vähintään omaa hintaa täytyy laskea. Smithin ajatuksissa kilpailu estää ylihinnoittelun. Näin vapaa kauppa ajaa hyvyyden asiaa: Saamme teurastajalta lihaa koska teurastaja haluaa rahaa; Teurastajan ei tarvitse olla hyvä, jotta systeemi tuottaisi. Näkymättömässä kädessä palvelunhalusta toimiva teurastaja joka haluaa jatkaa palveluaan mahdollisimman kauan näyttää toimien tasolta samalta kuin rahanahne teurastaja joka haluaa vain mahdollisimman paljon voittoa pitkällä aikavälillä.
_____1.2.2: Toisaalta myös eettiset normistot on yhteensovitettu tiettyyn kulttuuriympäristöön -joko niin, että kulttuuri on pistänyt infrastruktuurin rakenteen tietynlaiseksi kuten silloin kun islamilaisten valloitus johtaa siihen että kirkoista väsätään moskeijoita. Tai sitten kulttuuri on määräytynyt ympäristön mukaan, jolloin esimerkiksi eskimot eivät harjoita taatelinviljelyä vaan sitä harjoitetaan afrikan aavikoilla. Tämä tarkoittaa sitä että jos infrastruktuuri muuttuu joltain tärkeiltä elementeiltään, se vaikuttaa siihen että (1) muutoksen tullessa joko kulttuuria on muutettava, jolloin perinteet ovat rasite tai (2) kulttuuri estää muutoksen infrastruktuurissa, jolloin syntyy esteitä, joita uuskonservatiivit pitävät huonona asiana.
2: Liberaali ja vasemmistolainen ajattelu taas perustuu vapauden pitämiseen keskeisenä arvona.
___2.1: Tähän liittyy kuitenkin usein ajatus siitä, että heikoimpia tarvitsee tukea. Tämä taas tarkoittaa sitä että he kannustavat erilaisiin kauppaestoihin. Siksi he vastustavat alun perin liberaaleja näkemyksiä, joissa osoitettiin että ilman feodaaliajalle tyypillistä säädettyä kauppaa ja kulttuuriakin tullaan toimeen. Toisaalta liberaaleihin liitetään myös aktiivisimmat luonnonsuojelijat. Tämä on ongelmallista jos ja vain jos liberaali kannattaa samalla teknisyyden lisäystä tai uskoo että yhteiskunnan olisi edistyttävä. Toisaalta, kun liberaaliin ajatteluun liitetään myös yhteiskunnallinen vapautuminen, olisi aika luonnollista kehittää myös kauppaa, joka on kulttuurin eräs vaikuttavimmista voimista, samaan suuntaan. Tällöin pitäisi nimen omaan panostaa kaupan vapautumiseen ja teknologiaan.
Tässä kohdassa lienee tarpeetonta muistuttaa mitä mieltä olen näistä asioista. Tässähän käsitellään poliittisia linjauksia, "muotitrendejä" eikä minun käsityksiäni yksilönä. Argumenttini idealle ratkaisevaa on se, onko näkemys koherentti järjestelmä, jolloin se voi olla kokonaisuudessaan oikein ja kokonaisuudessaan väärin - vai onko se sisäisesti ristiriitainen, jolloin siinä on joka tapauksessa jotain väärin, olipa tilanne mikä hyvänsä. Toisaalta syynä voi olla se, että yhteiskunnassa kaupankäynti ja kulttuuri muutoin olisivat jotenkin täysin erilaisilla mekanismeilla toimivia, jolloin tästä ristiriidasta ei tarvitse välittää.
On kuitenkin syytä huomata, että
1: Määrittelystä huolimatta molemmat näkemykset kannattavat vapautta. Eikä kumpikaan näkemyksistä kannata sotaa tai dogmaattista inkvisiitioyhteiskuntaa. Suurimmat ero onkin nimen omaan säilyttämis-muuttamis -linjastolla ja näkemyksissä siinä miten näihin arvoihin päästään.
2: Liberaali näkemys ei ole niinkään yhteisöllistä kuin esimerkiksi kommunismi oli aikanaan: Se on itse asiassa individualistista. Samoin kuin konservatiiviset näkemykset ovat utilitaristisista määritelmistään huolimatta nimen omaan egoistisia: Heidän näkemyksensä yhteisestä hyvästähän rakentuu sille että lähtökohtana on yksilön halu ja tämän tavoittelu; Se itse asiassa muuttuu egoismiksi. Näkymätön käsi on siis oikeastaan todistus jossa perustellaan sitä että yleinen ja yksityinen etu ovat sama asia. Se ei suinkaan sano että ihmiset olisivat välttämättä itsekkäitä, mutta että vaikka näin olisikin, yhteiskunta toimisi aivan yhtä hyvin kuin jos he olisivat koko yhteisöä ajattelevia.
Theodore "Unabomber" Kaczynski edustaa hieman erikoisempaa linjaa, joten otan hänet kommentoitavaksi. Hän oli oikeistolainen, mutta "vihasi systeemiä" koska se hylkäsi vanhan teknologian ja ryntäsi tuhoamaan luontoa. Hänestä vasemmistolainen toiminta on persoonallisuustyyppi, eikä sillä ole logiikan kanssa mitään tekemistä.
1: Hänestä vasemmistolaisuuden halu suojella heikompia johtuu siitä että heillä on "luuseriasenne". He kokevat olevansa häviäjiä. Vasemmistolaiselle yhteiskunta hallitsee ja sen alla yksilö on heikko eikä hän voi juurikaan hallita itseään. Hän voisi toki toivoa että näin ei olisi, mutta kokee silti että se on vallitseva yhteiskunnallinen tila. Siksi hän haluaa tukea heikompia. Hän kokee saavansa hyötyä tästä. Ajattelu perustuu siis itsekkyydelle, yhteiskunnan pelolle ja sille ajatukselle että yksilön tehtävä on vain olla ratas isossa koneistossa.
2: Toisaalta tätä samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa oikeistolaisiin, joilla taas tuntuu olevan rajaton usko mahdollisuuksiin. He korostavat kuinka kuka tahansa voi yrittää ja saavuttaa menestystä. Minusta he tuntuvat unohtavan sen, että tämä yrittäminen on toisille paljon vaikeampaa kuin toisille. Esimerkiksi USA:ssa rikkaan on helpompi maksaa hienojen yliopistojen vuosimaksut, mutta köyhille slummilaisille joille hampurilaisbaari on uskottavin tulonlähde, se ei ole läheskään yhtä helppoa. (Koulutus taas hankitaan usein jotta voitaisiin päästä hyväpalkkaisiin töihin. Siksi olisi hieman erikoista olettaa että köyhä ensin yrittäisi itsensä rikkaaksi ja vasta sitten opiskelisi. Etenkin kun rikkaaseen sukuun syntynyt ei joudu käymään välttämättä missään töissä saadakseen maksut suoritetuksi. Pappa betala.)
Toisin sanoen en kannata Kaczynskin tapaa kumota liberaali ajattelu viittaamalla siihen että se on persoonallisuustyyppi. Toki olen sitä mieltä että hyvin pitkälle se on. Ensinnäkin ihan vastaava persoonallisuustyyppiin vetoaminen voidaan tehdä myös oikeistolaiselle linjalle. Ja toisaalta se, että vetoaa että jokin näkemys on väärä koska sen seuraajat "on sellaisia" on pohjimmiltaan ad hominem -argumentaatiota.
Itse uskon, että luultavasti politiikassa, kuten muuallakin, paras systeemi löytyy jostain tuolta väliltä. Epäselvää minulle on tosin se, onko mielipiteeni enemmän Aristoteleen kultainen keskitie vai peliteorian sekastrategiasta peräisin olevaa. En oikein osaa olla puhtaasti vasemmistolainen tai oikeistolainen. Siksi kai olen saanut kohdata muun muassa nimityksen "pseudoliberaali". Pidän tätä nimitystä kuitenkin vääränä, koska en ainakaan koe olevani "eiliberaali joka väittää olevansa liberaali", enkä ole missään sanonut olevani liberaali.
perjantai 1. elokuuta 2008
Varjoja paratiisissa.
"When you were young / and your heart was an open book / You used to say live and let live / you know you did, you know you did, you know you did / But is this ever changin world in which we're living / Makes you give in and cry / Say live and let die"
(Guns N Roses, "Live and let die)
Ihminen on ylisosiaalinen eläin; Valtiot ovat sen eräitä huipentumia. Ihmiset ovat eläneet erilaisissa yhteisöissä, ja tehneet näihin pelisääntöjä. Pelisäännöt ovat olleet lakeja, eli käytännössä systematisoitua byrokratiaa. (Yhteiskunnan kohdalla laki on yleensä ollut välinearvo oikeuteen, oikeus on lain perustelu. Mutta tietenkin joidenkin mielestä laki on itseisarvo, jonka markkerina on oikeus, laki on oikeuden perustelu. Tämä ei ole lainkaan tavaton tai mahdoton asenne lakimieheltä tai kirkonmieheltä. Lakimiehen ei tarvitse työkseen miettiä moraalia vaan asiakkaan toimien lakiin liittyviä asioita. Ja uskovainen todistaa eikristittyjenkin homoseksuaalien syntisyyden viittaamalla Raamatun ilmoittamaan lakiin.) Laeilla on haluttu suojata:
1: Itse yhteisöä tuhoutumasta.
2: Yhteiskuntarakenteen pysyvyyttä, jolloin yhteiskunta on rakennettu uskonnon tai vaikkapa kommunismin tai hyvinvointiyhteiskunnan edistämiseksi.
3: Kansalaisten hyvää ja onnellista elämää.
Jostain syystä nämä kohdat tupataan rinnastamaan yhdeksi ja samaksi. Ne eivät toki ole aina välttämättä ristiriidassa, mutta esimerkiksi verotuksellisista näkökulmista katsoen voidaan miettiä onko yhteiskuntarakenteen takaava verotus kaikissa olosuhteissa lisää kansalaisten onnellisuutta. Joskus näin on, ääritapauksissa verotus on niin tiukkaa että vain valtio voi hyvin.
Koska ihminen miettii yhteisöllisyyttä, on ideaaliyhteiskuntaa ja yhteiskuntaa yleisesti ottaen katsottu ja tavoiteltu. Näistä syntyy utopioita ja dystopioita.
1: Utopiat ("u-" ~ "ei" ; topos ~ "paikka" ; "paikka, jota ei ole") ovat ihanneyhteiskuntaesityksiä. Niiden esitykset voivat olla filosofiassa idealistisia joiden ei edes uskota voivan toteutua, ja toisaalta osa niistä pyrkii hyvinkin olemaan toimivia ja käytännöllisiä ratkaisuja. (Sanana utopia assosioituu yleensä erilaiseen haihatteluun.)
___1.1: Uskonnoissa malliyhteiskunta on jonkinlaisen jumalallisen mahdin rakentama yhteiskunta, jossa kaikki on hyvin. Tätä tarjotaan tuonpuoleiseksi ansioksi oikealla tavalla uskoville. Tälläinen on paratiisi. (Sana Pairadaëza on alun perin tarkoittanut persialaisille puistoa, ja se lainattiin kreikaan muotoon parádeisos, tarkoittamaan eläintarhaa.) Näitä on kristinuskolla ja islamilla, ja idässä esimerkiksi mahayanabuddhalaisuuudessa opetetaan että on useita erilaisia paratiiseja, joita ei tavoitella. Mahayanabuddhalaiset tavoittelevat näiden sijasta vapautumista yksilöllisestä elämästä. Näille tyypillistä on tietty ihmisten omiin kykyihin kohdistuva pessimismi. Täydellisen yhteiskunnan toimiminen voi onnistua vain jos Jumala auttaa ja johtaa. Monet johtavat tästä pidemmälle ja ajattelevat että yhteiskunta jossa kansalaiset eivät ole uskonnollisia ei voi toimia.
___1.2: Erilaisia kertomuksia ihanneyhteiskunnista ovat muun muassa kuvaukset Atlantiksesta, El Doradosta tai Shangri-La:sta. Näiden kohdalla kuitenkin usein kuvataan erilaisia ihmeitä. Niiden taustalla saattaa olla historiaa, mutta tämä on jäänyt sivuseikaksi ihmeiden ja etenkin rikkauksien kuvaamisen ollessa etusijalla. Merkittävää on, että näissä kuvauksissa kuvataan valmiita ihmeitä, ei sitä kuinka niitä saavutetaan.
___1.3: Thomas More kirjoitti yhteiskuntakuvauksen kirjaansa utopia, jossa keskeistä oli uskonnollinen vapaamielisyys, josta puuttuu yksilön omistusoikeus. More ei suinkaan kuvaa mitään avointa ja vapaata anarkistista tai kommunistista valtiota, vaan kansalaisten onni tavoitetaan ankaran ja tiukan lain alla. Ihmisten onnellisuus oli tavoitteena, joten lait pyrkivät olemaan hyväntahtoisia. Nykyajan ihmisen on vaikeaa keksiä mistä utopian asukkaat onnensa saivat, ainoastaan vapaus valita uskontonsa vapaasti tuntuu ymmärrettävältä. Utopia sai ilmiönä nimensä tästä kirjasta.
___1.4: Platonin valtio on malliesimerkki utopiasta, ja se on paljon Moren teosta vanhempi. Tässä valtiossa tavoiteltiin toimivuutta. Sensuuria käytettiin kansan hallitsemiskeinoja ja valtiota ohjaavat filosofit ja viisaat, eliitti.
___1.5: Giacomo Casanova kirjoitti myös ihannevaltiokuvauksen. Hänen Megamicressessään keskityttiin muun muassa populaaritieteeseen. Casanovasta tärkeää oli se, että viisaat opettivat kansalle yksinkertaisia tarinoita esittäen vaikeita asioita.
___1.6: Rousseaun utopia saattaa kuitenkin olla erikoisin. Hänestä koko valtion idea oli väärä, ja ihminen oli onnellinen ja eli hyvää elämää vapaudessa siitä. Mitä vähemmän valtio säätää ja määrää laeillaan, sitä parempi.
2: Dystopia (δυσ- + τόπος , epätoivon yhteiskunta) taas kuvaa erilaisia kuvitteellisia pahoja paikkoja. Dystopia on utopian vastakohta. (Paitsi siinä mielessä, että molemmat voivat olla sekä käytännöllisiä että haihattelua). Dystopioita on esitetty runsaasti kirjallisuudessa, muun muassa Huxleyn "uudessa uljaassa maailmassa" ihminen on tuotteistettu ja valtio totalitaarinen. George Orwell taas tuotti "vuonna 1984" nimisen tarinan, jossa Oseania -valtiota totalitarisesti johtaa Isoveli. (Se Tosi-TV Big Brother - esi -isä on näinkin kirjallista ja sivistynyttä alkuperää..)
Karkeasti voidaan sanoa, että useissa utopioissa järjestelmä on rakennettu suojaamaan itseään täydellisesti. Ideana on tietysti se, että kun valtio on täydellinen, sen muuttaminen on huono asia. Tämä taas yleisesti ottaen johtaa totalitarismiin. Siksi oikeastaan ainut asia, joka erottaa useimmiten utopian ja dystopian on näkökanta. Utopiassa esitetään valtion ihmeitä, ja joissain tapauksissa jopa sitä miten sellainen rakennetaan. Dystopoissa taas otetaan utopia ja haukutaan se lyttyyn, näin sen heikkoudet löytyvät. Karkeasti voisi kuitenkin sanoa että dystopioiden suurin ongelma on se, että esittäessään utopian, ne eivät esitä parannusta ongelmiin. Kuitenkin ongelmien esiintuomisessa ne onnistuvat. Tosin jos eläisimme tälläisessä kritisoidussa utopiassa, olisi vaikea keksiä mitä niillä silloin tekisi : Jos tilanteen korjaamiseen ei ole keinoja, ollaan tilanteessa joka on samanaikaisesti siinä että "tiedetään mitä halutaan mutta ei tiedetä miten se saavutetaan" ja "ei tiedetä mitä halutaan mutta tiedetään että se saavutetaan kapinoimalla."
Tässä kohden voidaan huomata, että takana on kahtiajako "konservatiivisuuteen" ja "anarkismiin". Ensimmäiset haluavat säilyttää tilanteen ennallaan. Diktaattorit, kuninkaat, valtionjohtajat, ylhäisönmiehet ja muut vastaavat ovat kirjoittaneet utopioita, joiden tavoitteena on status quon ylläpito. Toiset taas ovat halunneet muuttaa tätä. Ensimmäisille valtio on tukipylväs ja hän kannattaa sen säilömistä. Seuraaville asioita tulisi muuttaa.
(Tähän liittyen viittaan Unabomberin, eli Theodore Kaczynskiin. Hän kommentoi, että vasemmistolaiset ovat persoonallisuustyyppi; He ovat huonossa asemassa tai kokevat olevansa sellaisia. Konservatiivit hän taas luokitteli sisäisesti ristiriitaisiksi, koska oikeistopolitiikassa tuetaan vanhoja arvoja ja uutta teknologiaa. Itse en miehen kaikista ajatuksista täysin pidä, mutta on hyvä huomata että määritelmällisesti konservatiivi on mm. sellainen, joka haluaa säilyttää metsän sen sijaan että kaata sen. Poliittisessa mielessä hän taas on se, joka haluaa kaataa sen ja tehdä siitä paperia ja myydä sen ulkomaille. Samoin oikeistopolitiikkaan kuuluu olennaisena "ylempistatuksisten etujen edistäminen", kuten tasaverotus, tai sen sinänsä tosiasian muistuttaminen että jos kouluttautuminen ei näy kunnolla kukkarossa, kukaan ei viitsi opiskella. He ovat siis joko ylhäisöä tai ylhäisömielisiä samaan tapaan kuin vasemmistolaiset ovat joko heikkoja tai heikkojen puolustajia.)
Säilytyksen puolesta ovat puhuneet muun muassa Kiinalaiset. Heillä oli jopa toivotus, jossa toivottiin että joku saa elää "mielenkiintoisia aikoja". He olivat huomanneet että sodat ja muut vastaavat ilmiöt ja mullistukset jotka jäävät historiaan "mielenkiintoisina" ovat sen ajan ihmisille aika ikäviä tapahtumia. (Selvästi muutokseen liittyy ikäviä asioita, toisaalta tämä on ymmärrettävää koska joko utopia korjataan uudella utopialla tai sitten se korjataan kaaoksella.) Kuitenkin muutoksen puolesta puhuu se, että kun itämailla kannatettiin jämähtämistä ja pysyvyyttä, kävi kuten Esko Valtaoja esitti kirjassa "avoin tie" (s.28).
"Kiina ja Japani ovat parhaat esimerkit konservatiivisista yhteiskunnista, joissa pysyvyyttä, traditiota, arvostettiin yli kaiken ja joissa muutos, innovaatio, oli jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä. Historia on näyttänyt, mihin muutoksen vastustus johtaa: Tulevaisuus - ja paremman maailman luominen - jäi lopulta alati muuttuville, dynaamisille, länsimaille. Eurooppa on maksanut kovan hinnan muutoksistaan, mutta Euroopan ansiosta Kiinalaiset ja Japanilaiset maanviljelijät eivät kuole nälkään."
Luultavasti paras kohta ei löydy muutoksen ja pysyvyyden ääripäistä, vaan sieltä niiden väliseltä harmaalta alueelta. Tavoitteena on dynaamisuus, ei kaaos tai stabiilius. Tähän liittyen minulle tulee voimakas assosiaatio Barry Johnsonin kirjaan "Miten selvitä ongelmista joihin ei ole ratkaisua". Kirja kun keskittyy tilanteeseen, jossa ei ole parasta tilaa. Ongelmaan ei ole ratkaisua, mutta sen kanssa voidaan manageroida. Ideana on muuttaa tilannetta dynaamisesti, ärsyttäviä asioita korjataan, jolloin kukaan ei ehdi raivostua pitkään. Kirjan mukaan tälläisten ongelmien tilat alkavat heilumaan tiettyjen kuvioiden mukaan, jolloin lopulta ne ensimmäiset ärsytyksen aiheuttajat ovat ratkaisuja myöhemmille ärsytyksille. Johnsonin kirjan keskeisin ajatus on se, että
1: Ensin on selvitettävä mitkä ongelmat voidaan ratkaista, ja sitten ratkaista ne.
2: Sitten on selvitettävä mitä ongelmia ei voida ratkaista ja manageroida niitä, ne ovat olotila ja niihin on sopeuduttava. Kirjan mukaan keinot ovat seuraavat:
___2:1: Otetaan jokin ratkaisemattoman tuntuinen ongelma: Nämä ongelmat ovat tyypillisesti kahden hyvän tai kahden pahan välisiä toistensa kanssa kamppailevia vaihtoehtoja, kuten "tiimi vs. yksilö."
___2.2: Listataan nelikentän muotoon siten että vastakkain (vaikka pystysarakkeiksi) laitetaan ensinnä nämä kiistassa olevat asiat, ja nämä jaetaan kahtia (vaikka vaakasarakkeiksi) ja näihin listataan toiseen hyvät ja toiseen huonot asiat, joita näihin liittyy. Hyötyjä ja haittoja listataan ja liitetään asioihin. Kun asiasta keskustellaan, yleensä se puoli, joka on haittaava, korostuu diskurssissa, jolloin sen korjaaminen toisen suuntaan tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin pahaa mieltä. Kun tilanne on muuttunut, sen puutteet alkavat ärsyttämään. (Ihmiset ovat melko hyviä huomaamaan hallitsevan tilan ongelmia, ja luoda tästä "dystopioita" kun taas sen tilan joka korjaa nykytilan ongelmia, ei helposti tuota negatiivisia mielikuvia, joten se on eräänlainen "utopia".)
3: Sitten on erotettava se ero näiden kahden välillä. Kaikkia ongelmia ei tule eikä voikaan ratkaista, mutta jotkut ongelmat voidaan ratkaista ja ne tulee voida ratkaista. Kun erottelu tehdään oikein, tulos on hyvä.
Luultavasti sama koskee bisnestä, sopii myös "yrityksistä suurimpaan", eli valtioon. Ongelmana taitaa tosin olla se, että kun puhutaan bisneksen ja rahanansainnan ulkopuolella, termien "ongelma" ja "ratkaisu" määritykset muuttuvat siten että ainakaan kolmas kohta ei onnistu helposti. (Emme siis tiedä onko sille ratkaisu.) Toistaiseksi ihminen, joko valtionjohtaja tai kansalainen, voi vain yrittää parasta, tutkailla ja miettiä parannuksia byrokratian systematisointiin ja toivoa että se riittää.
(Guns N Roses, "Live and let die)
Ihminen on ylisosiaalinen eläin; Valtiot ovat sen eräitä huipentumia. Ihmiset ovat eläneet erilaisissa yhteisöissä, ja tehneet näihin pelisääntöjä. Pelisäännöt ovat olleet lakeja, eli käytännössä systematisoitua byrokratiaa. (Yhteiskunnan kohdalla laki on yleensä ollut välinearvo oikeuteen, oikeus on lain perustelu. Mutta tietenkin joidenkin mielestä laki on itseisarvo, jonka markkerina on oikeus, laki on oikeuden perustelu. Tämä ei ole lainkaan tavaton tai mahdoton asenne lakimieheltä tai kirkonmieheltä. Lakimiehen ei tarvitse työkseen miettiä moraalia vaan asiakkaan toimien lakiin liittyviä asioita. Ja uskovainen todistaa eikristittyjenkin homoseksuaalien syntisyyden viittaamalla Raamatun ilmoittamaan lakiin.) Laeilla on haluttu suojata:
1: Itse yhteisöä tuhoutumasta.
2: Yhteiskuntarakenteen pysyvyyttä, jolloin yhteiskunta on rakennettu uskonnon tai vaikkapa kommunismin tai hyvinvointiyhteiskunnan edistämiseksi.
3: Kansalaisten hyvää ja onnellista elämää.
Jostain syystä nämä kohdat tupataan rinnastamaan yhdeksi ja samaksi. Ne eivät toki ole aina välttämättä ristiriidassa, mutta esimerkiksi verotuksellisista näkökulmista katsoen voidaan miettiä onko yhteiskuntarakenteen takaava verotus kaikissa olosuhteissa lisää kansalaisten onnellisuutta. Joskus näin on, ääritapauksissa verotus on niin tiukkaa että vain valtio voi hyvin.
Koska ihminen miettii yhteisöllisyyttä, on ideaaliyhteiskuntaa ja yhteiskuntaa yleisesti ottaen katsottu ja tavoiteltu. Näistä syntyy utopioita ja dystopioita.
1: Utopiat ("u-" ~ "ei" ; topos ~ "paikka" ; "paikka, jota ei ole") ovat ihanneyhteiskuntaesityksiä. Niiden esitykset voivat olla filosofiassa idealistisia joiden ei edes uskota voivan toteutua, ja toisaalta osa niistä pyrkii hyvinkin olemaan toimivia ja käytännöllisiä ratkaisuja. (Sanana utopia assosioituu yleensä erilaiseen haihatteluun.)
___1.1: Uskonnoissa malliyhteiskunta on jonkinlaisen jumalallisen mahdin rakentama yhteiskunta, jossa kaikki on hyvin. Tätä tarjotaan tuonpuoleiseksi ansioksi oikealla tavalla uskoville. Tälläinen on paratiisi. (Sana Pairadaëza on alun perin tarkoittanut persialaisille puistoa, ja se lainattiin kreikaan muotoon parádeisos, tarkoittamaan eläintarhaa.) Näitä on kristinuskolla ja islamilla, ja idässä esimerkiksi mahayanabuddhalaisuuudessa opetetaan että on useita erilaisia paratiiseja, joita ei tavoitella. Mahayanabuddhalaiset tavoittelevat näiden sijasta vapautumista yksilöllisestä elämästä. Näille tyypillistä on tietty ihmisten omiin kykyihin kohdistuva pessimismi. Täydellisen yhteiskunnan toimiminen voi onnistua vain jos Jumala auttaa ja johtaa. Monet johtavat tästä pidemmälle ja ajattelevat että yhteiskunta jossa kansalaiset eivät ole uskonnollisia ei voi toimia.
___1.2: Erilaisia kertomuksia ihanneyhteiskunnista ovat muun muassa kuvaukset Atlantiksesta, El Doradosta tai Shangri-La:sta. Näiden kohdalla kuitenkin usein kuvataan erilaisia ihmeitä. Niiden taustalla saattaa olla historiaa, mutta tämä on jäänyt sivuseikaksi ihmeiden ja etenkin rikkauksien kuvaamisen ollessa etusijalla. Merkittävää on, että näissä kuvauksissa kuvataan valmiita ihmeitä, ei sitä kuinka niitä saavutetaan.
___1.3: Thomas More kirjoitti yhteiskuntakuvauksen kirjaansa utopia, jossa keskeistä oli uskonnollinen vapaamielisyys, josta puuttuu yksilön omistusoikeus. More ei suinkaan kuvaa mitään avointa ja vapaata anarkistista tai kommunistista valtiota, vaan kansalaisten onni tavoitetaan ankaran ja tiukan lain alla. Ihmisten onnellisuus oli tavoitteena, joten lait pyrkivät olemaan hyväntahtoisia. Nykyajan ihmisen on vaikeaa keksiä mistä utopian asukkaat onnensa saivat, ainoastaan vapaus valita uskontonsa vapaasti tuntuu ymmärrettävältä. Utopia sai ilmiönä nimensä tästä kirjasta.
___1.4: Platonin valtio on malliesimerkki utopiasta, ja se on paljon Moren teosta vanhempi. Tässä valtiossa tavoiteltiin toimivuutta. Sensuuria käytettiin kansan hallitsemiskeinoja ja valtiota ohjaavat filosofit ja viisaat, eliitti.
___1.5: Giacomo Casanova kirjoitti myös ihannevaltiokuvauksen. Hänen Megamicressessään keskityttiin muun muassa populaaritieteeseen. Casanovasta tärkeää oli se, että viisaat opettivat kansalle yksinkertaisia tarinoita esittäen vaikeita asioita.
___1.6: Rousseaun utopia saattaa kuitenkin olla erikoisin. Hänestä koko valtion idea oli väärä, ja ihminen oli onnellinen ja eli hyvää elämää vapaudessa siitä. Mitä vähemmän valtio säätää ja määrää laeillaan, sitä parempi.
2: Dystopia (δυσ- + τόπος , epätoivon yhteiskunta) taas kuvaa erilaisia kuvitteellisia pahoja paikkoja. Dystopia on utopian vastakohta. (Paitsi siinä mielessä, että molemmat voivat olla sekä käytännöllisiä että haihattelua). Dystopioita on esitetty runsaasti kirjallisuudessa, muun muassa Huxleyn "uudessa uljaassa maailmassa" ihminen on tuotteistettu ja valtio totalitaarinen. George Orwell taas tuotti "vuonna 1984" nimisen tarinan, jossa Oseania -valtiota totalitarisesti johtaa Isoveli. (Se Tosi-TV Big Brother - esi -isä on näinkin kirjallista ja sivistynyttä alkuperää..)
Karkeasti voidaan sanoa, että useissa utopioissa järjestelmä on rakennettu suojaamaan itseään täydellisesti. Ideana on tietysti se, että kun valtio on täydellinen, sen muuttaminen on huono asia. Tämä taas yleisesti ottaen johtaa totalitarismiin. Siksi oikeastaan ainut asia, joka erottaa useimmiten utopian ja dystopian on näkökanta. Utopiassa esitetään valtion ihmeitä, ja joissain tapauksissa jopa sitä miten sellainen rakennetaan. Dystopoissa taas otetaan utopia ja haukutaan se lyttyyn, näin sen heikkoudet löytyvät. Karkeasti voisi kuitenkin sanoa että dystopioiden suurin ongelma on se, että esittäessään utopian, ne eivät esitä parannusta ongelmiin. Kuitenkin ongelmien esiintuomisessa ne onnistuvat. Tosin jos eläisimme tälläisessä kritisoidussa utopiassa, olisi vaikea keksiä mitä niillä silloin tekisi : Jos tilanteen korjaamiseen ei ole keinoja, ollaan tilanteessa joka on samanaikaisesti siinä että "tiedetään mitä halutaan mutta ei tiedetä miten se saavutetaan" ja "ei tiedetä mitä halutaan mutta tiedetään että se saavutetaan kapinoimalla."
Tässä kohden voidaan huomata, että takana on kahtiajako "konservatiivisuuteen" ja "anarkismiin". Ensimmäiset haluavat säilyttää tilanteen ennallaan. Diktaattorit, kuninkaat, valtionjohtajat, ylhäisönmiehet ja muut vastaavat ovat kirjoittaneet utopioita, joiden tavoitteena on status quon ylläpito. Toiset taas ovat halunneet muuttaa tätä. Ensimmäisille valtio on tukipylväs ja hän kannattaa sen säilömistä. Seuraaville asioita tulisi muuttaa.
(Tähän liittyen viittaan Unabomberin, eli Theodore Kaczynskiin. Hän kommentoi, että vasemmistolaiset ovat persoonallisuustyyppi; He ovat huonossa asemassa tai kokevat olevansa sellaisia. Konservatiivit hän taas luokitteli sisäisesti ristiriitaisiksi, koska oikeistopolitiikassa tuetaan vanhoja arvoja ja uutta teknologiaa. Itse en miehen kaikista ajatuksista täysin pidä, mutta on hyvä huomata että määritelmällisesti konservatiivi on mm. sellainen, joka haluaa säilyttää metsän sen sijaan että kaata sen. Poliittisessa mielessä hän taas on se, joka haluaa kaataa sen ja tehdä siitä paperia ja myydä sen ulkomaille. Samoin oikeistopolitiikkaan kuuluu olennaisena "ylempistatuksisten etujen edistäminen", kuten tasaverotus, tai sen sinänsä tosiasian muistuttaminen että jos kouluttautuminen ei näy kunnolla kukkarossa, kukaan ei viitsi opiskella. He ovat siis joko ylhäisöä tai ylhäisömielisiä samaan tapaan kuin vasemmistolaiset ovat joko heikkoja tai heikkojen puolustajia.)
Säilytyksen puolesta ovat puhuneet muun muassa Kiinalaiset. Heillä oli jopa toivotus, jossa toivottiin että joku saa elää "mielenkiintoisia aikoja". He olivat huomanneet että sodat ja muut vastaavat ilmiöt ja mullistukset jotka jäävät historiaan "mielenkiintoisina" ovat sen ajan ihmisille aika ikäviä tapahtumia. (Selvästi muutokseen liittyy ikäviä asioita, toisaalta tämä on ymmärrettävää koska joko utopia korjataan uudella utopialla tai sitten se korjataan kaaoksella.) Kuitenkin muutoksen puolesta puhuu se, että kun itämailla kannatettiin jämähtämistä ja pysyvyyttä, kävi kuten Esko Valtaoja esitti kirjassa "avoin tie" (s.28).
"Kiina ja Japani ovat parhaat esimerkit konservatiivisista yhteiskunnista, joissa pysyvyyttä, traditiota, arvostettiin yli kaiken ja joissa muutos, innovaatio, oli jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä. Historia on näyttänyt, mihin muutoksen vastustus johtaa: Tulevaisuus - ja paremman maailman luominen - jäi lopulta alati muuttuville, dynaamisille, länsimaille. Eurooppa on maksanut kovan hinnan muutoksistaan, mutta Euroopan ansiosta Kiinalaiset ja Japanilaiset maanviljelijät eivät kuole nälkään."
Luultavasti paras kohta ei löydy muutoksen ja pysyvyyden ääripäistä, vaan sieltä niiden väliseltä harmaalta alueelta. Tavoitteena on dynaamisuus, ei kaaos tai stabiilius. Tähän liittyen minulle tulee voimakas assosiaatio Barry Johnsonin kirjaan "Miten selvitä ongelmista joihin ei ole ratkaisua". Kirja kun keskittyy tilanteeseen, jossa ei ole parasta tilaa. Ongelmaan ei ole ratkaisua, mutta sen kanssa voidaan manageroida. Ideana on muuttaa tilannetta dynaamisesti, ärsyttäviä asioita korjataan, jolloin kukaan ei ehdi raivostua pitkään. Kirjan mukaan tälläisten ongelmien tilat alkavat heilumaan tiettyjen kuvioiden mukaan, jolloin lopulta ne ensimmäiset ärsytyksen aiheuttajat ovat ratkaisuja myöhemmille ärsytyksille. Johnsonin kirjan keskeisin ajatus on se, että
1: Ensin on selvitettävä mitkä ongelmat voidaan ratkaista, ja sitten ratkaista ne.
2: Sitten on selvitettävä mitä ongelmia ei voida ratkaista ja manageroida niitä, ne ovat olotila ja niihin on sopeuduttava. Kirjan mukaan keinot ovat seuraavat:
___2:1: Otetaan jokin ratkaisemattoman tuntuinen ongelma: Nämä ongelmat ovat tyypillisesti kahden hyvän tai kahden pahan välisiä toistensa kanssa kamppailevia vaihtoehtoja, kuten "tiimi vs. yksilö."
___2.2: Listataan nelikentän muotoon siten että vastakkain (vaikka pystysarakkeiksi) laitetaan ensinnä nämä kiistassa olevat asiat, ja nämä jaetaan kahtia (vaikka vaakasarakkeiksi) ja näihin listataan toiseen hyvät ja toiseen huonot asiat, joita näihin liittyy. Hyötyjä ja haittoja listataan ja liitetään asioihin. Kun asiasta keskustellaan, yleensä se puoli, joka on haittaava, korostuu diskurssissa, jolloin sen korjaaminen toisen suuntaan tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin pahaa mieltä. Kun tilanne on muuttunut, sen puutteet alkavat ärsyttämään. (Ihmiset ovat melko hyviä huomaamaan hallitsevan tilan ongelmia, ja luoda tästä "dystopioita" kun taas sen tilan joka korjaa nykytilan ongelmia, ei helposti tuota negatiivisia mielikuvia, joten se on eräänlainen "utopia".)
3: Sitten on erotettava se ero näiden kahden välillä. Kaikkia ongelmia ei tule eikä voikaan ratkaista, mutta jotkut ongelmat voidaan ratkaista ja ne tulee voida ratkaista. Kun erottelu tehdään oikein, tulos on hyvä.
Luultavasti sama koskee bisnestä, sopii myös "yrityksistä suurimpaan", eli valtioon. Ongelmana taitaa tosin olla se, että kun puhutaan bisneksen ja rahanansainnan ulkopuolella, termien "ongelma" ja "ratkaisu" määritykset muuttuvat siten että ainakaan kolmas kohta ei onnistu helposti. (Emme siis tiedä onko sille ratkaisu.) Toistaiseksi ihminen, joko valtionjohtaja tai kansalainen, voi vain yrittää parasta, tutkailla ja miettiä parannuksia byrokratian systematisointiin ja toivoa että se riittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)