Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Poliittisen korrektiuden synty

Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.

Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin

Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.

(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.

Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.

Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.

Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)

Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.

Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.

Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.

Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.

Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.

Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.

Oravan Tao ; Mikä on ei-kannattavan blogaamiseni salaisuus?

Blogaaminen voi teoriassa olla taloudellisesti kannattavaa. Osa suosittujen blogien pitäjistä ohjeistaakin tähän. Nämä ovat periaatteessa hyviä. Kuten ohjeita siitä että pitää kirjoittaa aiheesta johon on omaa näkemystä että ei tarvitse pumpata aiheita lukijoilta. Päivitysrytmiikastakin saa tehtyä periaatteessa taiteenlajin. Kuitenkin näissä helposti unohtuu että ollakseen taloudellisesti menestynyt, blogi tarvitsee muutakin. Sen on valittava suositut aiheet. Ja lisäksi sen on kirjoitettava aiheista jotka on helppo tuotteistaa. Siksi elämäntapablogit ja muotiblogit ovat hyviä.

Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.

Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.

Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."

Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.

Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.

Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.

Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.

Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.

Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.

Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.

En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).

Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.

"lukeneet hihhulit" ja muut keskustelulliset lähtökohdat

"Esimerkiksi eräässä kirja-arvostelussa minua tituleerattiin kerran "sivistyneeksi pakanaksi", joka käsitteenä kuuluu samaan tunneskaalaan kuin "sivistynyt neekeri". Sanavalinta paljastaa uuskalvinistin, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on luontainen, sisäinen tieto Jumalasta (tässä kalvinisti nojautuu Platoniin, jonka mukaan kaikki tietäminen merkitsee vain sitä, että alunperin ideamaailmassa asuneen sielun muisti palaa pätkittäin.) Sen tukahduttaminen on luonnollisesti synti (ja mikäpä ei kalvinistista olisi syntiä), ja siksi pakanan silmiltä tulee riipiä suomut mahdollisimman nopeasti. Kalvinistin mielestä pakana on oikeastaan sairas; hän vaeltaa toistaiseksi pimeydessä, minä jalostuneempana ihmisenä valossa - tämä on kalvinistin iloton evankeliumi. Kristillistä kirjoittajaa kalvinisti ei kutsuisi "lukeneeksi hihhuliksi""
(Kari Enqvist, "Kosmoksen hahmo", s. 237)

Rosa Meriläinen kirjoitti siitä miten väittelyn voi voittaa väärin. Hän määrittelee väittelyn seuraavalla tavalla "Väittely, joka on luonteeltaan julkinen ja jossa osapuolien tehtävä on puolustaa omaa näkemystään, on sinänsä jalo kamppailulaji. Väittelyn ja neuvottelun ero on siinä, että väittelijä pyrkii voittamaan yleisön puolelleen. Neuvottelussa on löydettävä yhteinen näkemys keskustelutoverin kanssa. Väittelyn ja neuvottelun voittamiseen tarvitaan luonnollisesti aivan erilaiset tekniikat." Voidaankin sanoa että diplomaattisen keskustelun ja debatoivan debunkkauksen välillä on hyvin suuri aste-ero. Ja Meriläinen on aivan oikeassa, kun hän pitää väittelyä hieman likaisenakin touhuna. "Väittelyn voi voittaa lyhytnäköisesti nujertamalla, pilkkaamalla ja iskemällä vyön alle. Ne ovat tapoja, joilla keskusteluyhteys katkeaa ja osapuolet ajautuvat poteroihin. Tunnen vuosi vuodelta vähemmän vetoa tällaisiin voittoihin. Nykyinen poliitikkojen väittelytapa, joka perustuu tahalliseen väärinymmärrykseen ja tyhjännauramiseen, on surkeaa seurattavaa - vielä kamalampaa on syyllistyä siihen itse."

Asiasta otettiin kantaa myös elegantinnimisessä "Palavaa paskaa" -blogissa. "Muistan aina, miten minua puistatti lukion filosofian tunnilla katsella, millainen hullun kiilto silmissä ne luokan kovimmat internet-yhteisöissä pätijät pänttäsivät argumenttiohjeita, joita olenkin sittemmin nähnyt heidän noudattavan lähes fundamentalistisella raivolla ympäri internetiä. Juuri tässä joku päivä sitten törmäsin erään nimettömän henkilön blogiin, jossa hän valitti sitä, miten uskovaisten kanssa vain ei voi väitellä älykkäästi. Se oli minusta lapsellinen, tyhmä ja ahdistavan hölmö väite." Tässä oli jo hitusen sitä sävyä joka on skeptikolle hyvin tuttu. Eli kaikki maailmankuvat ovat samanarvoisia, mutta jos harjoitat skeptistä maailmankuvaa, se ei enää olekaan sinun oikeutesi vaan sitä pitää jotenkin halveksua ja paheksua. ; Suvaitsevaisuutta, jota haetaan sanomalla että "tieteellisen ajattelun vaatiminen on niin kuivaa ja kylmää ja koleaa." Ei siihen oikein voi sanoa muuta kuin että "itse olet kakkapylly". On erikoista kuulla miten suvaitsevaisuus ja kaikkien eri maailmankuvien tulkinta tarkoittaa sitä että ei saisi olla kiinnostunut tieteellisistä referensseistä ja esitettyjen argumentaatioiden premissien pätevyydestä, argumenttirakenteen analyysistä ja sen johdonmukaisuuden arvioinnista.

Oikeasti asia ei tietysti  ole näin mustavalkoinen ja blogisti ei ole liikkeellä kovin vahvasti tällä sävyllä. Sillä tosiasiassa netti on täynnä nimenomaan väittelijöitä. Ja aika iso osa skeptikoistakin on heitä. "Tietenkin joskus menettää hermonsa, kun joku yksinkertaistaa sinua ja ajatusmaailmaasi vain ja ainoastaan siksi, että on kiinnostunut lähinnä kuuntelemaan omaan ääntään ja sokaistumaan omien argumenttiensa loisteliaisuudesta." Olkiukko, horse laugh ja vastaavat yksinkertaistamisen lähteet ovat virheargumentteja. Ja asennevammaa voi kohdistaa skeptikollekin. Tämä onkin mainitsemallani blogistilla paremmin hallussa kuin monilla. Skeptikkona on jopa tylsää, että joku homeopaatti tulee heiluttelemaan väitteitä homeopatian tieteellisyydestä, ja sitten kun tämä paljastuu pseudotieteelliseksi höpinäksi ja kertomukseksi siitä miten siskon tytön kaima on parantunut päänsärystä, niin kyllä siinä vaiheessa jo ansaitsee muuta kuin taputuksen päähän ja sen kertomisen miten mukavaa on, että päänsärky on parantunut. Väite tieteellisyydestä on väärässä, ja se, että näet aikaa ja vaivaa ja saat itse päänsäryn on otettava huomioon. Monesti asiassa ollaan järkyttyneitä. Ei pidä ihmetellä jos itse tulee aktiivisesti haastamaan ja esittämään hyvinkin näsäviisaasti ja ylpeästi korskeita väitteitä nimenomaan oman ideologian tieteellisyydestä joita ei sitten osaa ja kykene puolustamaan.

Ei kammettu ovi karmeillaan pysy.
(Vanha Sörnäisläisten Sanonta.)

Nostin asian esiin siksi, että skeptikot liitetään väittelypisteisiin. Ihmiset erottavat lähinnä poliittista keskustelua ja sen konsepteja. Tämän vuoksi asiat helposti livahtavat joko neuvottelun tai väittelyn laatikkoon. Tällöin keskustelu määrittyy helposti neuvotteluksi tai neuvotteli keskusteluksi. Samoin väittelyä kutsutaan helposti argumentoinniksi ja argumentointia pidetään helposti väittelynä. Minusta näillä on valtava ero. ; Minulle argumentaatio ei ole ollenkaan väittelyä. Sillä argumentaatio ei ole itsessään poliittista, vaikka sillä olisi poliittinen aihe. Argumentaatio rakentuu jouhevalle argumenttirakenteelle joka tuetaan väitelauseilla jotka tuetaan tieteellä tai premisseillä jotka on perusteltu. Tämä on työlästä, hidasta. Ja sitä on lähes mahdotonta toteuttaa missään "livedebatissa". (Ja livedebateista minulla on vain niukalti hyvää sanottavaa ylipäätään.)

Itse en pidä väittelyä kovinkaan suuresti arvossa, sillä se on leimallisesti poliittista. Se on reettorien harrastuskenttä jossa manipulaatio, keskustelun tyylipisteet ja vastaavat ratkaisevat paljon. Jos sujuvasanaisuus, esiintymistaidot ja vastaavat painavat vaa-assa, menetän kiinnostukseni. Väittely tuo keinovalikoimassa hieman mieleen Deadpool -sarjakuvan erään stripin jossa Daredevil yrittää pistää kapuloita rattaisiin metafiktionaaliselle sankarille. Deadpool tajuaa, miten Daredevilin erikoisaistit ovat hänen osumistarkkuudelleen ylivoimaiset, joten hän keksii toisen keinon saada Daredevil luodin eteen. Hän ampuu viatonta sivullista kohti, oletuksenaan että Daredevil heittäytyisi luodin eteen suojellakseen tätä kansalaista. Väittelyssä on kohtaaminen, mutta siitä puuttuu eleganssi, moraali ja kaikki se mikä tekee argumentaatiosta Taidetta.

Nähdäkseni argumentaatio on taito, jossa ei voi hävitä väärin. Se on myös taitolaji. Sen kulmasta tosin valtaosa internetistä on turhaa. Ne kun keskittyvät maailmankuvien esittelyyn ja erilaisten maailmankuvien haukkumiseen jonkinlaisen väittelyn keinoin. En yleensä ottaen ole kiinnostunut tästä debunkkausmaailmasta, jossa skeptikko kesukustelee ikään kuin debattiyleisölle. Kokeilin sitä joskus ja se lähinnä korosti persoonani julmimpia puolia, joita kyllä riittää. Olen riittävän hankala ilman että näitä puolia erikseen lietsotaan.

Tätä maailmaa korostaa pakkopoteroituminen. ; Moni korostaa, että hyvällä käytöksellä saa aikaan paljon. Mutta tämä pätee jos ja vain jos et panosta johonkin riittävästi. Minullakaan ei ollut ongelmia Jehovan Todistajien kanssa ennen kuin kaste alkoi tulemaan ajankohtaiseksi. Siinä vaiheessa kun ylimmän johdon henkilöt käyvät kotona antamassa sosiaalisen isolaation käsittelyä siksi että sinulla on väärä mielipide evoluutioon, opit jotain hyvin pelottavaa. Etenkin kun he tajuavat että printattu materiaali paljastuu ontoksi, jonka jälkeen henkilöt poistuvat talosta tarjoamalla eleetöntä hiljaisuuskäsittelyä joka on varattu liikkeen ns. luopioille. Kohteliaisuus toimii jos et välitä, eli harrastat kohteliasta pikkujutustelua joka on minun silmissä asioihin tutustumattomuutta ja "pikkuvierailua" jossa käsitellään vain pintakulttuurin ilmiöitä. ; Jos tutustuminen on tätä, parempi jättää väliin. Jos sitä kautta ei opi ymmärtämään maailman syviä puolia, myös niitä likaisia, niin on turha edes aloittaa. - Suoraan sanoen nämä pikkukokeilijat ovat nettimaailman versio niistä ihmisistä, jotka sanovat vaikka Hurtigin paljastaman lestadiolaisten rikollisten päänsilittelyn ja piilottelun kohdalla, että uhreissa on ollut pakko olla jotain vikaa. Asenne on sama kuin heillä jotka kertovat raiskatulle, että syynä oli tämän hamevalinta.

On tietysti erotettava ihmiset jotka hakkaavat kaikkia uskovaisia noitavainoajina niistä jotka ns. ottavat pahat ihmiset syyniin. Sillä tosiasiassa argumentointia hakevan tulee tunnistaa muutakin kuin väittely. On olemassa myös keskustelu. Tämä termi ei ole kovin hyvä heuristinen vihje, koska valtaosa väittelypisteitä omassa erinomaisuudessaan keräilevät käyttävät sanaa keskustelu kun se, mitä he tarjoavat on väittelyn likaisimpia temppuja. Temppuja, joilla kompensoidaan faktatietojen puute ja argumenttien loistokkuus ja muu tälläinen skeptisen tylsä ja kylmä. Jos hyvä argumentti on kaksintaistelu, on tämänlainen "keskustelu" sama kuin sidotun joukkopieksentä ja demagoginen yritys polttaa joku ihminen kotiinsa.

Argumentaation maailmassa retoriset keinot, se, käyttääkö rumia vai kauniita sanoja, ei ole "niin relevanttia". Sillä nämä ovat sosiaalista maailmaa ja tyylikysymyksiä. Minun ihanteeni mukaisessa argumentaation maailmassa vaivannäkö ja laatu ovat kunnioitusta ja niiden puute on suoraa laiskuutta eli keskustelukumppanin väheksyntää ja koko argumentaation merkityksen vähättelyä. Jolloin oikea teema on kysyä miksi käydä sitä ollenkaan. Tämä voi olla kovaa, mutta tässä ei ajauduta manipulointiin, koska sillä ei pärjää argumentoinissa toisin kuin väittelyssä (etenkin livedebatoinnissa, jossa se on monesti jopa elinehto).

Keskustelussa kysymys on miltei halaamisesta. Ja siinä yritetään ilmentää jonkinlaista "kypsää ihmistä". En ole varma siitä, onko tämä "kypsä ihminen" eettinen konsepti, esteettinen konsepti, vai jonkinlaista maailmankuvallista hengenheimolaisuutta, vai jotain jossa ihmiset määritetään suunnilleen tasa-arvoiseksi jonkinlaiselta sosiaaliselta statukseltaan. Jonkinlainen etiketin ja arvomaailman summa tämä kuitenkin selvästi on. Keskustelu on vastavuoroisuuskenttä, jolle minulla ei ole oikein mitään annettavaa. Enkä rehellisesti sanoen oikeastaan haluakaan. Sillä tämä ei ole poliittista vaan sosiaalista. Jotain, jossa pitäisi ikään kuin astua prososiaalisen ekstrovertin saappaisiin. Aina kun kohtaan keskustelua, törmään siihen että minun ikään kuin pitäisi olla joku ihan toinen ihminen. Että saan olla mitä mieltä tahansa, kunhan riisun emootiot, asenteeni ja kaiken muun sen joka tekee minusta ihmisen. Faktat ja tieteellisyys nyt vain ovat asioita, ei niihin kannata itseään sitoa. Tämä on mielestäni syvimmän minuuden repimisvaatimus. Ja jokainen joka on yrittänyt repiä minua kappaleiksi oppii varsin nopeasti sen, että I will kill them dead. Twice..

Ja vaikka en ole ujo tai hiljainen, niin introverttejä piirteitä minulla on. Lisäksi aika monesti tässä keskustelussa syntyy hyvin erikoinen tilanne, joka ei ole positiivinen sosiaaliseltakaan kannalta. Ja sen jyräämäksi joutuneen on vaikeaa puolustautua. Se on nimittäin se, miten jokin asia ja näkemys voidaan lähtökohtaisesti paheksua hengiltä. Tätä asennetta muistuttaa Ernest Hemingwayn kannanotto dekadenssiin. "Decadence is a difficult word to use since it has become little more than a term of abuse applied by critics to anything they do not yet understand or which seems to differ from their moral concepts." Dekadentiksi kutsuminen on tilanteen lopettaja. Ja sitä käytetään paljon. Kaikki keskustelu ei ole tätä - voidaan jopa argumentoida, että aito keskustelu on tätä yhtä vähän kuin aito argumentaatio on väittelyä. Mutta en jatka tästä pidemmälle, koska tässä minulla ei ole mitään sanottavaa. Enkä halua haaskata enempää sinun aikaasi paskaan, jota en osaa.

Turpa tukkoon ja suu lukkoon!

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

Debunkkaus (Juuri sopivasti mustaa psykiatriaa)

Skeptikon elämässä on helposti paljon väittelyä ja kommunikaatiota. Ja koska kaikessa kirjoittamisessa on muoto, ja usein tarkoituksenmukaisuus - vaikkapa akateemisessa tutkimuksessa - vaatii tarkoituksenmukaisen muotoilun käyttämistä jossa katsotaan esimerkiksi tekstin yleisö ja se mitä varten teksti on tehty, ja sovitetaan syvällisyystaso ja selittämisen pedanttisuus tähän tasoon.

Näin on tehty esimerkiksi sellaisia kirjoja kuin "The Debunking Handbook" (ladattavissa linkin takaa). Sen mukaan tieteen popularisoinnissa ja skeptikoiden argumentoinnissa onglemana onkin usein se, että kirjoittaja osaa tiedettä, mutta yleisölle tämä osaaminen ei kulje. Syynä ei ole ajattelun huonous, vaan se että teksti ei ole helposti prosessoitavaa ; Kirjan mukaan kun informaatio on helppo muistaa ja prosessoida, se myös tehoaa paremmin.

Tässä mielessä kirja on hyvää ja mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi teos hivelee mielenkiinnom kohteita ; Kirjahan käyttää apuna psykologiaa ja kognitiotieteestä saatuja keinoja ja näyttää että monet intuitiivisesti tehokkaat vaikuttamisen keinot eivät itse asiassa ollenkaan aja skeptikon sanoman läpiviemistä. ; Opimme esimerkiksi että jos kritiikki on liian pitkä ja monivaiheinen, se menettää vaikuuttavuuttaan ihmisten silmissä - "Overkill" vihjaa siihen että asiassa olisi jotain perääkin "processing many arguments takes more effort than just considering a few. A simple myth is more cognitively attractive than an over-complicated correction."

Tässä mielessä kirja itse asiassa on mielenkiintoista peruskognitiotieteen soveltamista. Kirja pitääkin sisällään ohjailun ja ymmärrettävyyden elementtejä, jotka viehättävät kaltaistani hieman "mustaan psykiatriaan" hupsahtanutta.

En kuitenkaan pidä siitä että kirja korostaa näkökulmaa, jossa skeptismi ei ole ensisijaisesti debatointia vaan debunkkausta. Eli toisin sanoen skeptikon tehtävänä on olla vaikuttava. Tämä muuttaa skeptismin perusolemuksen "skientismistä" "poliittiseksi skientismiksi" - ja tästä en suoraan sanoen pidä.

Olen luultavasti hieman vanhanaikainen ja turhan "klassisesti valistushenkinen" kun korostan skeptikon elämäntapaa itseopiskelun ytimenä. "Debating is cheapest and most exiting way to learn". En ole jaksanut olla kiinnostunut "yleisöstä" tai "kenenkään käännyttämisestä".
1: Ja tämä huomioonottaminen varmasti näkyykin tekstini sanavalinnoissa jonain joka saa ihmiset käyttämään sanoja kuten "vaikeaselkoinen", "sekava", "ei luettava".

Kirja on toki siinä oikeassa että monien skeptikoiden ongelmana on se, että tekstiä ei ole sovellettu yksilöön. Mutta en näkisi tätä "epäonnistumisena poliittisessa vaikuttamisessa" vaan enemmänkin näkisin sen koko skeptismin perusasenteen heijastumana. Liian moni pseudotiede yksinkertaisesti menestyy sillä että se harjoittaa "vetävää kirjoittamista", tyyliä joka korostaa tyyliä ennen sisältöä. Tässä kontekstissa sitä voi jopa olla ylpeä siitä että jos teksti vetoaa, se vetoaa sisällöllisillä ansioilla eikä sillä että siinä on käytetty juuri sopivasti "mustaa psykiatriaa". Tekstin muotoilu "helpoksi" tuntuu minunlaisille jopa lukijan väheksymiseltä ; Asenteelta jossa toinen nähdään "niin tyhmänä" että tarvitsee rautalankaa.

Tässä mielessä kirjan korostama retoriikka on silmissäni peräti sitä kauheinta laatua. Siinä missä moni äidinkielellisempi retorikko tiivistyy grammarnaziksi joka tuijottaa pilkkuvirheitä tai kehottaa ajamaan tekstin esteettistä tasoa erilaisilla kaunokirjoittamisen menetelmillä, tämä iskee asian juureen ja kehottaa ihmisiä hakemaan argumenteillensa vipuvoimaa käyttämällä ihmisten ajattelulle tyypillisiä omnaisuuksia - ja nimenomaan lajityypillisiä huonon ajattelun taipumuksia. ; Tällöin kirjan keinojen tieteenmukaisuus on isompi asia, koska menetelmät todella ohjaavat ja toimivat, toisin kuin intuitiiviset "tälläinen on varmaan vaikuttavaa" -fiilikset jotka tuntuvat keskimäärin niljakkailta ja inhottavilta ja tavallaan ansaitusti ajavat ihmisiä kauemmas näistä nihkeilijöistä ; Minun silmissäni tämä näyttää "Tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulta jossa tiedettä saa ajaa manipulaatiolla.

---

Joskus kirjoittaja tuntee olevansa yksin ... niin yksin ... niin individualisti ... mutta samalla niin narsistinen, että tämä ei haittaa.

Väliinputoajat

Koulutuksen kohdalla akateemista uraa kohti kulkeva polku on täynnä sudenkuoppia. Tämä näkyy statusheilahtelussa ; Lukioon menemistä pidetään fiksujen valintana, ja ammattikoulua typerämpien. Mutta ammattikoulusta valmistunut ammattimies on arvostetumpi kuin lukiotodistuksen saanut ylioppilas. Yliopistossa filosofian lisensiaatti taas on hyvin ongelmallisessa tilanteessa, koska käytännössä heitä pidetään monesti vain "tyyppeinä jotka ovat luulleet että heillä on kompetenssia professoreiksi, mutta jotka eivät vaan kykene". Näin koulutuksen jatkaminen maisterista eteenpäin alentaa statusta. Korkein oppineisuuden taso, jolla tämä sudenkuoppa voidaan saavuttaa on luultavasti dosentin kohdalla. Dosenteista kerrotaan vitsejä, ja tätä varten on jopa sellaisia vitsailutermejä kuin "päivystävä dosentti". Heille nauretaan vaikka he ovat tuottaneet uutta tietoa tieteelle "jo ihan kivasti". Omituisinta on, että dosenteille nauraminen on poliittisesti korrektia.

Tämänlainen asenne on hauska ottaa esille, koska vastaavantapainen omituisuus näkyy vielä vahvemmin anonyymikirjoittelun kohdalla. Risto Uimosen tuore kannanotto on tästä hyvä esimerkki. "Nimimerkkikirjoittajat purkavat yleensä pahaa oloaan. Heissä erottuu kaksi ärhäkkää perustyyppiä: besserwisserit ja oksentajat. Besserwisserit argumentoivat oksentajia sivistyneemmin, mutta heilläkin on ikävä taipumus vetää kritiikkinsä kohteet alas vessanpöntöstä. Tuskin yksikään heistä toimisi niin, jos esiintyisi omilla kasvoillaan. Nimettömyys houkuttelee käyttämään sananvapautta väärin." ... "Todellisen uhan sananvapaudelle muodostavat sen sijaan oksentajat ja besserwisserit. He levittävät sairasta keskustelukulttuuria verkossa ja dominoivat netin keskustelupalstoja. He ovat kaapanneet palstoja otteeseensa niin, että jotkut toimittajat ovat joutuneet sulkemaan fyysisten uhkausten takia henkilökohtaisena varotoimenpiteenä juttujensa kommentointimahdollisuuden."

Itsekin olen toki sitä mieltä että anonyymiyttä puolustetaan ihanteilla jotka eivät yleensä toteudu. En kuitenkaan ole vetämässä Uimosen tiukkaa linjaa, jossa nimimerkin ja nimettömän kirjoittamisen määrää juridisesti rajoitetaan. Tämä mahdollisuus on hyvä antaa julkaiseville tahoille, eli esimerkiksi blogien kohdalla blogaaja itse saa päättää onko kommentointimahdollisuudessa hänestä mitään järkeä. Samoin nimen laittaminen ei mitenkään estä olemasta besserwisser tai oksentaja. Tähän ei tarvitse oikeastaan sen kummempaa kuin katsoa Halla-ahon räväkkyyttä - tai minun kirjoittelua. (Minähän olen sekä besserwisser että oksentaja.)

Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että Uimosen kannanotto näyttää että hyvin monelle anonyymikirjoittaja on "ylioppilaan/dosentin asemassa". Uimonenkin leimaa kaikki anonyymikirjoittelijat jakamalla sen päätyyppiin. Tässä hänen määrittelyssään asenne kaikille on annettu samaksi ja se on vain jaettu kahteen alatyyppiin sen mukaan käyttääkö asiallista argumentaatiota vai ei. Näin ollen jo anonyymikirjoittelu itsessään tarkoittaisi sitä että leimakirves heilahtaa sen asenteen kohdalla. Tämä on erikoista tekstiä, koska tässä yritetään kuitenkin puolustautua nimen omaan leimaavaa vihapuhetta vastaan. Tällöin voidaan toki tuomita toinen puoli, mutta tähän vaadittaisiin hieman jämerämpää perustelua. Uimonen ei suinkaan todista tätä "kaiken anonyymikirjoittelun asennemonismia", vaan yksinkertaisesti määrittelee sen sellaiseksi.

Uimonen on kuitenkin vain pieni esimerkki. Takan on nähtävissä suurempikin linja.

Postmodernina aikana on nimittäin hylätty ja torjuttu eräs filosofian tärkeimmistä metodeista. Väittely. Valistushenkisessä maailmassa verevä debatti on ollut kunnioitettu ja tärkeä taito. Postmodernissa maailmassa argumentointi jotain asiaa vastaan on käytännössä vain valtapeliä ja se tuomitaan käytännössä "besserwisserismiksi" ja "vihapuheeksi". Tätä kautta onkin hyvä nostaa esiin tuore "Opettaja (9.9.2011)" jossa arvioidaan kirja "Väittely opetusmenetelmänä". Arviossa huomautetaan väittelyn maineen huonoudesta "Väittelyllä on huono maine. Sitä pidetään henkisenä sodankäyntinä, jossa kumpikin osapuoli yrittää keinolla millä hyvänsä nujertaa vastapuolen. Huono maine on myös väittelyssä käytetyllä retoriikalla. Siinä pyritään hämäämään ja harhaanjohtamaan vastustajaa värikkäällä ja tunteisiin vetoavalla kielenkäytöllä." Kuitenkin väittely on oikein käytettynä arvokas väline. Kirjan arviointikin kuvaa tätä "Väittelyn erottaa pelkillä sanoilla ja mielikuvilla pelaavasta propagandasta se, että argumenteilla ja logiikalla on siinä keskeinen asema. Väitteet on aina perusteltava ja käsitteet määriteltävä selkeästi, todistusaineistoa esitettävä riittävästi eikä logiikan päättelysääntöjä saa rikkoa." ... "retoriikan voima on siinä että, että se yhdistää huvin ja hyödyn, viihdyttää ja samalla antaa virikkeitä." ... "Teoreettisen tiedon höystäminen retoriikalla herättää koulua kuivana ja tylsänä pitävissäkin lapsissa ja nuorissa innostuksen ja tiedonnälän."

Postmodernissa maailmassa on toki usein pintatasolla korostettu sitä että kaikesta löytää erilaisia merkityksiä ja että merkitys on aina tärkeä jollekulle. Se herättää suvaitsevaisen ja monisärmäisen mielipiteistön hengen. Kuitenkin käytännössä tässä on esille noussut se, että sekä toisen näkemyksen kriitikon että omaa merkitystään julistavan merkitysmaailma on julma ja latistava, ja siksi ei oikein tarjota mitään hymistelyä kummempaa. Kun sekä argumentti ja kritiikki on kielletty on saatu aikaan mielikuva jossa väittely on määritelty propagandaksi. Kuitenkin tarkkaavainen ihminen voisi huomata, että tosiasiassa propaganda ja väittely ovat vain "lähekkäisiä määritelmiä", eli käsitteitä joilla on toki monia yhteisiä ominaisuuksia (attribuutit). Kuitenkin tästä analogisuudesta ei voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, koska molempien käsitteiden välissä on olennaisissa kohdissa (kriteerit) eroja.

Postmodernissa maailmassa siis tietyllä tavalla oiotaan mutkia. Ja samaa mutkien oikomista on nähtävissä myös Uimosen näkemyksissä. Siksi hän päätyykin itse tekemään sitä, mitä hän yrittää estää. Se, mitä hän käytännössä tekee on "pahan olon oksentaminen" esimerkiksi siitä että internetissä on monia rasittavia ihmisiä (kuten siellä on). Hän ei siis suinkaan tee kuten pitäisi, eli vain ole suvaitsematon niille suvaitsemattomille vihaisille leimakirvespelleille, vaan nappaa tähän vastustettuun leiriin sellaisiakin piirejä jotka eivät edellämainittuun piiriin kuulu. Jjoten hän on itse asiassa suvaitsemattomasti leimaava. Hänenkään toimiaan nimellä toimiminen ei kuitenkaan estä, koska hän kokee epämukavuuden oksentamisen ja besserwisseröinnin olevan hyväksi.

Tässä mielessä ymmärrämme osittain sen, mistä se kaikki vihapuhe kumpuaa. Mikään ei aikaansaa niin paljon pahaa kuin mukava pieni moraalinen närkästys ja ylenkatse jotain ryhmää (dosentit, anonyymikirjoittelijat) kohtaan. Omalla kohdallani myönnän toki että valtaosa anonyymikirjoittelijoista on varsin asiattomia ja että mielipiteenvapauteen vetoaminen on aivan liian usein argumenttien korvike, joka tarkoittaa sitä että siitä että saa olla jotain mieltä ja sanoa sen ääneen tulee perustelu sille että tämä ääneenlausuttu näkemys on rationaalinen ja järkevä.
1: Näin voidaan sanoa että besserwisserit väittelevät ja oksentajat harjoittavat propagandaa, jolloin tässäkin on "selvä hyväksyttävyysero". ~ On hyvä katsoa onko henkilö (a) inhottava ja epäargumentatiivinen propagandisti (b) mukava ja epäargumentatiivinen propagandisti (c) inhottava ja perusteltu väittelijä (d) mukava ja perusteltu väittelijä.

Se, että jonkin tahon todistaa kusipääksi ja typeräksi ja inhottavaksi ja mielipiteiltään pseudotieteeelliseksi, ei tarkoita että hänen sananvapauttaan olisi rajoitettava. Teen nimen omaan eron siinä että sillä että jotain saa sanoa ja että jokin on järkevää ovat eri asioita.
1: Sananvapauden rajoittamisen kannalta ongelmallista on sekin, että kusipäiden kohdalla on sellainen ikävä piirre, että he ovat vaiennettuinakin kusipäitä. He purkavat pahan olonsa jotenkin. Tämä on historiassa näkynyt esimerkiksi "yksityisinä salaradio -asemina" ja muuna sissimarkkinointina.
2: Internet on siitä turvallinen paikka oksentaa pahoja mielipiteitään, että kohinaa on valtavasti ja käytännössä ensimmäinen asia, joka opitaan on se, että erilaisten blogausten kommenttialueita ignoroidaan valtavasti. Sillä ihmiset kykenevät tekemään samantapaisia päätelmiä mitä Uimonenkin ; Kommenteissa ei yleensä löydy mitään "maailmaamullistavaa" ja "totaalisen uutta".
3: Onkin huvittavaa että väkivallaniskuissa kaikki mikä tekijöistä on näkynyt ennalta, on ollut manifestien ja vihaviestien nakuttelua. Tämän luulisi helpottavan valvontaa. Väkivaltaa ei poisteta sensuroimalla sen oheisoireita ja estämällä mahdollisia väkivallasta mahdollisesti ennalta varoittavat merkit.

---

Tämän blogauksen kirjoittaja on aina dissannut anonyymikirjoittelijoita mutta hyväksynyt vakituisella pseudonyymillä kirjoittelevat. Esimerkiksi siksi että anonyymin kohdalla ei ole jatkuvuutta ja anonyymit helposti naksahtavat sekaisin keskenään, jolloin laajempi kokonaiskuva henkilön näkemyskokonaisuudesta ja sen mahdollisesta koherenttiudesta tai epäkoherenttiudesta katoaa.

Nimellä kutsutut.

"Etsi ja tuhoa ainoa käskynsä, loputon lupaus kivusta. / Rajaton tahto ja voima pahaan. / Yllään vain hiljaisuus kaikkeuden."
(CMX, "Rusalkai")

Keskustelukulttuuri internetissä on nykyään usein julkista, nopeatempoista ja kovaa. Yhtenä syynä on tietysti se, että keskustelussa on vallankäytöllisiä elementtejä. Ideaalit kohtaavat ja vääntö on aiheiden persoonallisen painoarvon vuoksi kovaa. Aihe ja oma persoona sekoittuvat, erimielisyys on uhka identiteetille. Tätä kautta väittely on helposti ja pahimmillaan eräänlaista esilyömistä.

"Mondays I am Homophobic, On Tuesdays I am a Racist, On Wednesdays I am Unrational Denialist, On Thursdays I am Sexist, On Fridays I am Misogynist. I'd like to be Islamophobic, Greedy Capitalist and Gunmaniac, but I can't seem to squeeze them in. (I want to take the weekend off!)"

Yllä oleva lausunto on peräisin turhautuneelta USA:laiselta konservatiivilta, jonka kaverina satun olemaan. Hän on sellainen oikein reipas kaveri, joka on suora ja rehellinen. Ja on onnistunut kokoamaan itselleen merkittävän määrän punaniskojen erikoisuuksia. Turhautuminen on kuitenkin yleisinhimillistä, ja yllä oleva kuvaa tietyllä tavalla tilaa joka vallitsee. Tilanne ei ole mukava. "Päivittäinen kiusanteko vaikuttaa minuun enemmän kuin suuret teot. Tuhat hyttysenpistoa tuntuu pahemmalta kuin yksi suuri isku päähän" kirjoitti Victor Klemperer, juutalainen joka kirjoitti kokemistaan natsien nousuaikojen vihamielisyydestä päiväkirjaansa joka julkistettiin hänen kuolemansa jälkeen. Tämä kuvaa "jollakin tapaa" uskonnottomien tilaa yhä nykyäänkin.

Keskustelumaailma on usein aggressiivinen. Nimittely tuntuu hyvin laajasti kiusaamiselta. Ja sitähän se helposti onkin.

Kun minä olin koulussa, oli erilaiset pilkkanimet vakiona. Usein ne olivat sellaisia että ne eivät osuneet jolloin ne loukkasivat sitä kautta että itse ei samastu pilkkaan ja tätä kautta tilanne tuntuu epäreilulta. Joskus pilkkanimet jopa sopivat kohteeseensa, mutta se ei hirveästi lohduta kiusattua.

Kiusaamisessa oli - ja varmaan on yhä - aivan tavallista että esimerkiksi opettajan tai muun tahon puuttuessa koulukiusaamiseen kiusaaja kertoo jollain tavalla että "ei haukku haavaa tee" tai että kyseessä on vitsi. Puolustautuminen tälläistä vihjailua vastaan on vaikeaa. Ja yleisön kannalta tilanne näyttää siltä että jos kiusattu suuttuu, katsotaan että "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa". Tai on vähintään huumorintajuton.

Joskus sitä voi loukkaantua juuri siksi että pilkka ei osu, siksi että hyökkäyksellä eristetään ihminen, kielletään tältä tavallaan seura ja ystävyys. Tiedän että ameriikan punaniskaakin itkettää.

Mika Sipura kirjoitti pahuudesta seuraavaa : "Minusta ikävintä on ilkeys jota ilkeä ei lopeta huomattuaan että toista sattuu. Maassa makaavan potkiminen. Julmuudeksikin sitä kutsutaan. Samalla tulin myöntäneeksi primitiivisyyteni. Kyky lopettaa alistaminen on sosiaalisen elämän yksinkertaisin periaate."

Kiusaaminen on ehdottomasti paha asia. Mutta sitäkin vallitsevampi.

"Ja kerrotaan, hänen voittaneen ajan ja hävinneen sielunsa pimeydelle."
(CMX, "Kosmologisen vakion laulu")

Konservatiivi kokee nimittelyä. Mutta se on tietysti tuttua muuallakin. Kun aikanani liityin uskontokeskusteluun luullen että uskovaiset olisivat kohteliaita, kun haluaisivat näyttää miten hurskaita ja pitkämielisiä Jeesus heistä tekee, erehdyin. Näytti suorastaan siltä että koulujen rääväsuisin kiusaaja tuomitaan, mutta uskovaisilla vakaumus ikään kuin oikeuttaa kiusaamistoimintaan.

Uskontokeskustelussa ateismi on fundamentalistien kautta määritelty tarkoittamaan automaattisesti moraalittomuutta, nihilismiä. Ja natseja.
1: Joskus jopa niin että "kokemus pyhästä" määritetään Jumalaksi. Tai että on jokin arvokasta ja tärkeää, olisi tämä Jumala. Näin ateismi määrittyy tietysti nihilismiksi, mutta kysymys onkin sen jälkeen että miten tälläinen outo määritelmä sopii ateisteihin, joiden Jumalamäärittely on enemmänkin "älyllinen taivaallinen voima joka on ihmsen tehnyt ja joka mahdollisesti komentaa kirjassa X." joka on määritelmällisesti olennaisesti erilainen.

Jos kannatat evoluutioteoriaa, tai olet uskonnoton tai ateisti, on ikään kuin automaattista että olet natsimyönteinen hedonisti joka on rasisti ja hakkaa koiria.^{[1] [2] [3] [4]} (Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Saisin siihen melko helposti satoja ellen tuhansia linkkejä.) Kaikki negatiiviset assosiaatot ja yhteydet heitetään esiin niin kuin ne olisivat jotenkin merkityksellisiä.

Uskonnottomat eivät ole yhtään parempia. He kertovat usein miten kristillisenä aikana on sodittu ja poltettu noitia roviolla, ja tämä ikään kuin "merkitsee jotain". Ikään kuin stigma tarttuisi ja automaattinen seuraus että kaikki kristityt ovat murhanhimoisia. Samoin kommunistien hirmuteot jotenkin tarttuvat uusateisteihinkin. Vaikka tosiasiassa kulttuuriset perinteet elävät ajassa, eikä nykyluterilainen tai nykyateisti muistuta näitä pelotteluissa esiintyviä kauhukuvia.
1: Näillä on olemassa merkitys ja arvo. Ne sanovat että uskovaisuus tai ateismi ei suojaa moraalittomuudelta. No surprice for me there.

Olennaista näyttää olevan määrittelypeli. Kun uskontokeskustelu pyörii, pyritään siihen että otetaan lupa määritellä sekä oma näkemys että toisen näkemys. Esimerkiksi uskovaisten strategiana on:
1: ottaa valta määritellä uskonto sisäisesti sitä kautta että valitaan Pyhä Kirja sekä sen tulkintatavat hallintaan, ja kutsutaan tätä "oikeaoppisuudeksi". Jos ateisti lukee Raamattua ja löytää täältä luvan väkivaltaan, uskovaisten mielestä siinä on "piru lukemassa Raamattua", eli tulkintatavassa on vikaa. Samoin jos joku historiallinen kristillinen toimija on tehnyt jotain ja tulkinta eroaa tästä oikeaoppisuudesta, on tulkinta väärä, eli pahantekijä ei olekaan "aidosti kristitty".
2: Uskovaisella on myös lupa määritellä uskonnottomuus ja sen sisältö. Esimerkiksi rinnastus natseihin ja kertomus että kun uskonnottomuus on pelkkä kannanotto Jumalan olemassaolottomuuteen, siinä ei ole käskettyjä dogmaattisia arvoja joten se on nihilismiä.
___2.1: Ja jos uskonnoton ei yhdy tähän ja nostaa asian esiin, on reagointina seuraavaa : "Ateisti kokee tilanteen ahdistavana koska hänellä on synnintunto ja kaipuu Kristukseen. Mutta hän ei ateistina tajua kristuksen arvoa joten häntä painaa syyllisyys." (Lausunto ei valitettavasti keksitty.)

Tätä kautta reagointi otetaan ikään kuin sitä kautta että se vahvistaa väitteen. Tälläinen asetelma ei ole millään määrittein reilu. Eikä sitä voi perustella millään hyvyydellä : Ateisti jota ensin pilkataan natsiksi tavalla jota hän ei koe itseensä liitettävän ei taatusti lisää sanaa "arvostelukykyinen" pilkkaavaan uskovaan. Tätä kautta vaikutus helposti siirtyy muihinkin sanomisiin.

Samoin uskovatkin lukevat Raamattua kuin piru. Ja selittelevät että miten kommunistien toimet eivät ole seurausta ateistisesta ajattelusta. Puolet eivät tässä pyrinnöissä eroa toisistaan kovinkaan vahvasti.

Tässä kohden on hyvä muistaa että jos jotain tahoa menee haukkumaan, se ei ole keino käännyttää häntä, se pikemminkin opettaa vihaamaan pilkkaavaa tahoa. Minustakaan ei kiusaamalla saatu tottelevaista orjaa, vaan vihainen vihamies-lyöjä-rankaisia-kostaja. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan kiusaamalla ja kiduttamalla ja pieksemällä ei voida käännyttää tai suostutella kohdetta omalle puolelle, se päin vastoin lisää hänen antipatioitaan kohdetta kohtaan. Tämän toki pitäisi olla itsestäänselvyys ilmankin.

Tässä on kuitenkin outoa epätasa -arvoa: Sivustakatsojat.

"No one knows what it's like, to be hated. / to be fated, to telling only lies."
(The Who "Behind Blue eyes")

Normaaliuskovainen nimittäin tietysti toppuuttelee luettuaan yllä olevan. Minäkin saan muistutuksia siitä että tälläinen "edustaa herännäisten lahkojen pahimpia puolia". Varmasti aivan totta. Mutta minun kiusauskäsityksessä on erityinen rooli, jossa on se syvin moraalinen alemmuus. Se ei ole kiusaajassa. Se on sääliöissä. Se on sitä että kun joku ei kykene lopettamaan siinä vaiheessa kun näkee että toiseen sattuu, katsovat ulkopuoliset sivusta eivätkä tee mitään. Vaikka voisivat, jos eivät muuten niin yhdessä.

Uskontokeskustelussa riviuskovaisten asema on varsin erikoinen. Uskontokritiikin kohdalla he erottautuvat fundamentalisteista. Rauhallisesti uskovat - joita on kiistatta enemmistö uskovaisista, jopa fundamentalisteista. Onhan siteeraamani konservatiivi -punaniskakin minusta huumorintajuinen ja hauska veikko - he pesevät kätensä fundamentalistien tekemästä pahasta.

Uskontokriitikoita sen sijaan toppuutellaan, heidän puheestaan ei pidetä. Muistutetaan että se on väärin. Muistutetaan että pitäisi keskustella sivistyneesti ja rauhallisesti. Uskonnottomia verrataan usein fundamentalisteihin, joten olisi hyvin mielenkiintoista nähdä se tasapuolisuus ja reiluus, jossa molempia puolia yritettäisiin toppuutella. Tätä ei tapahdu. On erikoista että uskonnottomien rajua puhetta aktiivisesti kannustetaan loppumaan, ja uskovaisten raju puhe sallitaan "koska vakaumus". Kaikki ovat pinnallisesti tasa -arvoisia, mutta toiset ovat selvästi tasa -arvoisempia kuin toiset eivät.

Sam Harris onkin kirjoittanut siitä miten maltillinen enemmistöuskonto suojelee aggressiivisia vähemmistöuskovaisia tälläisellä toimella. Uskontokritiikki on ikään kuin irrelevanttia ja väärin kohdistettua jos se kohdistuu näihin mätäpesäkkeisiin. Näin ollen koko uskontoa pitäisi vastustaa jotta nämä häiriköt saataisiin kuriin. Ja jos tätä yrittää, on uskonnoton sitten tietysti tosi ikävä ja inhottava vakaumusten vastustaja. Richard Dawkinsin "Jumalharhassa" vastaava asenneomituisuus mainitaan. "Ei vastaa akateemista teologiaa" on tälläinen suojelukeino jolla fundamentalistien valtava poliittinen arvo ja sen kritisointi muutetaan "olkiukoksi", vaikka toimijataho on suuri kannattajamäärällisesti että on kannattajiensa aktiivisuuden vuoksi vaikutusvallaltaan suurempi kuin demokraattisessa maailmassa voisi luulla. Myös Daniel Dennett kirjoittaa tästä asenteesta, ja sen funktio äärimuotojen tahattomana mutta aktiivisena suojakilpenä Aivan kuin uskonnottoman olisi pakko vastustaa koko uskontoa. Vaikka he vastustaisivatkin vain näitä pieniä ääriversioita joiden vallankäyttö yrittää täyttää heidän arkensa ruokarukoukseen pakottamisten kaltaisista "hyttysenpistoista". Tämäkin on itse asiassa sitä että uskonnottomien näkemykset määritellään ulkopuolelta.
1: Erikoisinta on se että uskovaiset esittävät toppuuttelujaan aivan kuin uskonnottomat eivät olisi ikinä ajatelleet tätä vaihtoehtoa. Ja aivan kuin tämä asia ei olisi joka paikassa esilletuotu ja kommentoitu. Jokainen uskonnottomuudesta käsittelevä kirja jollain tavalla sivuaa sitä että uskonnottomuuden uskontokritiikki olisi laitettava kontekstiinsa. Mutta silti tätä kontekstiinlaittamista ei haluta tehdä. Ja syyllinen ei tämän sokeuden jälkeen olekaan uskovaisten tulkinnassa vaan siinä että uskonnoton on paha.

Kiusaamisen rajanvedon ongelma.

"Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava / kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut. / Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi. / Valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää"
(CMX, "Kaikkivaltiaan peili")

Minä en tietenkään ole kieltämässä uskovaisten mielenilmauksia. Koen toki ärsyyntymistä jokaisesta pilkasta. Muutama ylittää kaiken soveliaisuuden rajan. Mutta samalla olen sitä mieltä että liian heppoinen kiusaamisesta syyttäminen on hienohelmaisuuden ja sensuurin kautta saatua pakkovaltaa.

Minä olen jo itse asiassa tottunut siihen että pilkkanimi kulkee perässä. Olen oikeastaan aina elänytkin niin, koulukiusattuajoista lähtien. En edes tiedä osaisinko elää ilman niitä.

Olen itse asiassa jopa niin karua mieltä että uskovaisten aggressiot ovat niin itsestäänselvyys että jos uskonnoton tai uskovainen osallistuu keskusteluun ja kärsii näistä niin "ei pidä pelata jos ei kestä".

Liian heikkohermoisia pitää ikään kuin käsitellä kokonaisvaltaisesti ihmisinä ja laittaa mielenterveyslaitoksiin toipumaan eikä laittaa sotimaan eturintamaan. Aggressiivinen perussävy on pelin henki, luonne ja usein myös koko sisältö. Tunnustan että tälläisessä syytösmaailmassa on kova elää. Siitä tulee siedettävää jos saa puolustaa itseään ja tehdä koko kiusaamisesta ja nimittelystä sarkasmin avulla vitsailun aihe. Tai jos saa luvan puolustaa itseään vastaavilla häijyillä keinoilla.

Tämä ei tietysti ole mitään "koiran älähtämistä", vaan sitä miten ihminen tulee toimeen kun häntä koko ajan moititaan. Uskonnoton kuten konservatiivikin on "nimellä kutsuttu" Mutta ei sillä tavalla joten se tavallisesti käsitetään.

Tosiasia on, että jos haluaa omia näkemyksiään innolla tuoda esille ja jakaa niitä muiden kanssa, niin muut voivat olla erimielisiä ja heillä on lupa toimia vastaavalla tavalla. Uskontokeskustelu, maahanmuuttokeskustelu ja ties mikä keskustelu on siksi usein "perussävyltään kakkaa". Tämä ei ole enää ongelma jota voitaisiin hevin ratkaista, se on siksi olotila, jonka kanssa on elettävä. Valinta on siinä, osallistuuko keskusteluun vai ei.

Toki myös paikanvalinta ratkaisee. Yleinen kaava on, että mitä julkisempi ja vähemmän moderoitu, sitä pahempi. Jotkut paikat myös kasaavat pahempia tyyppejä kuin toiset. Jos et kestä menoa jossain, kannattaa tehdä kuten minä. Mennä pois. Ihminen voi aina rähistä siellä missä selviää hengissä.

Keskustelun kulun ongelma on siinä että timantit syntyvät kovassa paineessa. Mutta toisaalta hiili voi paineessa vain murtua. Tässä kestokyky on hyvin ihmiskohtainen, eikä sitä voi aina ottaa edes huomioon. Toisen kiltti vitsailu on toiselle raju pilkka. Jokainen tuntee omat rajansa. Niitä on hyvä seurata.

---

Kirjoittaja on ns. tunnettu, tunnustettu sekä tunnusteltu vittupää. Hänen ainoa puolustuksensa on uskomus kykyihinsä ja tätä kautta saatu varmuus totaalinen kyvyttömyydestä virheisiin.

Erilaisten kohtaaminen.

"Mitä vain pyydätkin, / sanon ettei se käy edes myöhemmin. / Et muita saa tavata, / ettet tajua vertailla. / Tai vajoan. / Pyydän vain yhtä / vaikka vähän sallin, / mutta jos niin sopii, / se sinua suojelee."
("Absoluuttinen nollapiste", "Iiris")

Suvaitsevaisuus, monet uskonnot. Erimielisyydet nähdään rikkautena ja jopa sisällissotien lähteenä. Nykyisin etenkin monikulttuurisuus - ja moniuskonnollisuus - on tuonut esiin keskustelua suvaitsevaisuudesta. (Roduista ei enää niin puhuta kuin ennen.)

Ensimmäisen muistuttaa että kohtaaminen lisää helposti erimielisyyttä. Että hyväksyminen olisi järkevää vain kun toiset ovat kaukana. Voitaisiin tavallaan puhua kauimmaisenrakkaudesta. Yksikulttuurisuus nähdään näissä harmonisena yhteytenä, jossa erilaisuutta voidaan arvostaa koska sen kanssa ei jouduta elämään.
1: "Syvemmällä" -blogi kirjoittelee julistavasta ja keskustelevasta kohtaamisesta. Hänestä julistaminen lisää erimielisyyttä. Asiasta tulee vääntöä ja tätä kautta poteroihin mennään syvemmin. Kääntymisen sijasta syntyy erimielisyyttä ; "kun ihmiselle alkaa puhua agendana muuttaa tämän käsitystä asioista, on kyseessä henkinen väkivalta. Siitä syystä tuputus ärsyttää ihmisiä, teki sitä sitten uskomaton tai uskova. Kyseisen "keskustelun" tai pikemminkin väittelyn luonteen vuoksi siihen osallistuvat henkilöt poteroituvat ja päättävät jo etukäteen, että näistä ei nousta, tuo ei saa käyttää valtaa ylitseni. Ei sielua pelasteta tekemällä sille väkivaltaa."
2: Kun tässä lähimenneisyydessä kun kohtasin erään persoonana ja nimenä minulle tuntemattoman uskovaisen joka innolla ja minulta lupaa kyselemättä kyseli minulta Helsingissä sitä että onko elämäni hyvää, ja vastasin "kyllä" hän esitti puheita ikiaikaisen elämän toivosta kuoleman jälkeen. Koin että hän asetti ehtoja sille mikä on onnellista elämää. Tämä tuntui samalta kuin syyttäisi minua valehtelijaksi - tai typerykseksi joka ei tajua hyvää elämää. Ja tämän lisäksi se tuntui holhoavalta. Koin että en ole tilivelvollinen, eikä minulle ole asetettu huoltajaa. Joten tuollaisia määritteitä minun ei tarvitse ottaa vakavasti. Ilmoitinkin että ikuinen kuolema tuntuu hyvältä. Ja että koen eettisenä velvollisuutenani mennä Helvettiin mielipidevangiksi. Olisin juuri kuin jokin ihailtava sankari, totalitaarisen kulttuurin vastavoima, joka joutuu kidutuksen piinaan. En usko että kohtaaminen sai uskovaa kääntymään. Päin vastoin, luulen että molemmat poteroiduimme. Ylläoleva näyttäisi siltä että monikulttuurisuudella olisi pahoja vaikeuksia.
3: Samaa näyttää tietysti vaikkapa tämä keskustelu: Husein Muhammedin kommentit uskonnon kouluopetuksesta herättivät kränää. Hän koki että "Kaikkia tulee kohdella yhdenvertaisesti katsomuksesta riippumatta. Nykyjärjestelmässä mennään vieläkin käytännössä evankelis-luterilaisen enemmistön ehdoilla. Muslimeja on kuitenkin oppilaista koko ajan kasvava joukko ja jossain kouluissa heitä on Helsingissä jo enemmistö. Silti muslimit valtavirtaluterilaisuudessa kokevat helposti olevansa toisen luokan kansalaisia - muista vähemmistöuskonnoista ja uskonnottomista puhumattakaan. Myös viimeksi mainitut ryhmät ovat kuitenkin kasvussa." Tämä viesti sai aika raivokkaita vastauksia : Opimme suunnilleen sen että ateismi on nykyään samaa kuin pornografian kannattaminen. (Aina yhtä opettavainen hikipedia on siis luettu.) ja on yhdistettävä muuhon moraaliseen rappioon. Ja kouluissa opettavat kristityt toimivat omien parissa. Ja Suomessa on perinteet. Ja että kaikki suvaitsevaisuus on peräisin kristillisyydestä. Siksi vähemmistöuskoisten eriarvoistava kokemus on ilmeisesti OK.

Toisen näkemyksen voisi ottaa autonvalmistaja Henry Fordilta. Hän oli varma siitä että auto lisäsi suvaitsevaisuutta ja vähensi sotia, koska ihmiset voivat matkustaa naapurikaupunkiin ja naapurimaahan ja nähdä että nämä eivät ole vihollisia.
1: Suomen evankelisluterilainen kirkko on tehnyt tutkimuksen, jossa tulokset ovat hyvin mielenkiintoisia. "Henkilökohtaiset kontaktit moniin uskonnollisiin yhteisöihin lisäävät suvaitsevaisuutta kulttuurisiin ja etnisiin vähemmistöihin. Kontakteilla on myös taipumus vahvistaa uskonnon merkitystä yksilön elämässä. Uskonnollisesti vaihteleva elinympäristö tai lähinaapurusto sinällään ei kuitenkaan näytä vaikuttavan asenteisiin samalla tavoin." Toisin sanoen monikulttuurisuus lisää suvaitsevaisuutta. Lähimmäisenrakkaus olisikin hallitseva teema. Selvästi kohtaamisessa on tapansa. Siksi näyttää olevan paljon järkeä siinä kun "Syvemmältä" vaati (aikaisemmin linkkaamassani kohdassa) asennetta ja toimintaa höpöttämisen ja väittelyn sijaan.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä että yksinäisyydessä ei synny vihaa. Et voi vihata mistä et ole kuullut. Sosiaalisessa kanssakäymisessä voidaan saada vihollisia. Mutta kuitenkin tätä useammin saadaan ystäviä. Tässä ei mitään "yhteiskuntatasoa" tavallaan tarvita: Sehän toimii juuri samalla tavalla ihmistenkin kanssa. Kun globalisaatio on jotain jota ei voi estää, onkin hyvä miettiä maahanmuuttajien henkilöiden tarkastamisen ja rajoittamisen lisäksi sitäkin minkälaista asennetta maahanmuuttajia kohtaan harjoitetaan - koska tämä aivan varmasti vaikuttaa esimerkiksi tappeluiden (lisäämisen tai vähentämisen) kautta rikostilastoihinkin.

---

Kuva napattu "vapaasta lähteestä" :Hikipedia:"Suomen kristillistyminen".

Uuno on numero yksi.

Internetkeskustelut ovat hyvin suosittuja. Olenpa itsekin osallistunut niihin, yhteen jos toiseenkin. Yleiskuva keskustelusta on junnaaminen. Asiat eivät etene, ja samat väsyneet argumentit kiertävät. Karkeasti voisi sanoa että keskusteluissa tiedon käsittely on usein puolueellista tai huonolaatuista, ja kaiken kaikkiaan sen edistyminen surkeaa. Trollaus on sääntö, ei poikkeus.

Internetkeskusteluissa ei virhettä tunnusteta, siihen liittyy "kasvojen menetyksen" pelko. Ja toisaalta sitä usein huomaa harjoittavansa varjonyrkkeilyä jossa keskustelija ei itse prosessoi tietoa, vaan copy-pastettaa jotain valmista jostain sivulta, ja usein "parin sanan sinnepäin" riittää floodaamisen syyksi. Näin keskustelu pyörii irrelevantteihin piirteisiin.

Keskustelu on lisäksi usein käyty selvästi "yleisö" mielessä. Eli keskustelussa ei mietitä keskustelukumppania ja tämän argumentteja, vaan keskitytään siihen minkälainen kuva tilanteesta tulee ulkopuolisille.

Internet on siitä kätevä, että se on julkinen. Se on erityisesti pseudotieteilijöiden ja crankien suosiossa. He levittävät näkemystään ruohonjuuritasolta, jolloin he saavat joskus paljonkin vaikutusvaltaa, vaikka näkemykset eivät olisikaan perusteltuja. Populismille tämä tarjoaa valtavasti tehoja.
1: Tätä kautta syntyy jopa erikoisia tilanteita joissa tälläinen crank murtaa jonkun putkimiehen vastaväitteet, ja tämä putkimiehen virhe jotenkin todistaa että crank on oikeassa ja toinen puoli väärässä. Näin keskustelu voi jopa vahvistaa crankin kokemusta siitä että "olen oikeassa".

Internetkeskustelujen perusluonne onkin taistelu. Siinä ei tavoitella parasta ja järkevintä lopputulosta. Everything is powerplay. Kuka on kenen puolella. Kuka edustaa "meitä" ja kuka "vihollista". Vastakkainasettelusta selvin on "lempeydellä myyty" uskontokysymys. Siinä kilpailuhenki on isolla roolissa. Asiat eivät ehkä sinällään riitele, mutta ihmiset riitelevät. Tälä hetkellä uskontoa oikeutetaan postmodernistisella ja relativistisella tavalla : Siinä ateismi, ja myös tiede on siis olennaisesti uskoa. Tästä huolimatta uskovaisilla on valtava into tuoda näkemystään julki ja käännyttää. "ateistien bussit jne. ärsyttävät todella monia näistä "ateismikin on uskoa" -ihmisistä." vaikka usko on yhtä subjektiivista ja tämä "voi olla" antaa sille oikeutuksen. "uskovakin ymmärtää uskonsa subjektiivisuuden, myös kommunikaatiotilanteessa. Hän vain ei välitä siitä, inhimillisistä syistä (esimerkiksi siksi, että tykkää niin paljon uskomisesta)"

Inhimillinen ideologiaan sitoutuminen on siitä mielenkiintoinen, että siitä tulee helposti identiteetti. Siksi jos Jumalaa ei ole, muuttuu uskovan oma rooli helposti valehtelijaksi tai typerykseksi. Siksi erimielisyys, esimerkiksi ateismin kannattaminen, muuttuu helposti "pahimmaksi mahdolliseksi uhaksi". Eli uhaksi uskovan egoa, ylpeyttä ja identiteettiä kohtaan. Näin erimielisten välille syntyykin varsin helposti ja kevyesti polarisoitunut diskurssi.

Yleiskaavana pitää ymmärtää että internetkeskustelut ovat suurimmalta osin kilpailua. Ja kilpailun voittaa se, joka on suurin uuno.

Reilu.

Reiluus tuntuu olevan kaikille tuttu käsite. Itse lähestyn tietysti debatoinnin ja väittelyn reiluutta. Keskustelun kohdalla sen ongelmat kun tulevat harvoin esiin. Siksi on selvää että reiluus ja sen puute ilmenee käytännössä vain erimielisyystilanteissa.

Tarvetta tälle mietinnälle on. Esimerkiksi eri maailmankuvaa edustavan henkilön sanomisista ei helposti välitetä, koska tämä edustaa "vääryyttä", ja siksi hänellä ei nähdä sananvaltaa tai merkitystä. Hän voi olla liian nuori ja kokematon, liian kalkkis, liian idealistinen, liian uskovainen... Yksisuuntainen tuomitsijanrooli on suosittu. Sellainen, jossa henkilö tietää aluksi mikä on totuus, kuuntelee kaikkia ja hylkää "irrelevanttina" kaikki asiat jotka eivät sovi tähän tietoon. Ja lopuksi hän kertoo "lopullisena johtopäätöksenä" sen minkä hän on aluksi päättänyt totuudeksi.

Toki joku voisi sanoa että reiluus on sitä että ei teilaa toista. Eli tuomitsematta jättämistä. Mutta jos ajatellaan että reiluus sitoutuu oikeassa ja väärässäoloon, voidaan asiaa verrata vaikkapa tuomariin. Kysymys on silloin "miten olla reilu tuomari". Sellainen joka tuomitsee oikealla tavalla, eikä liian julmasti.

Reiluudessa on tavallaan kaksi pääsuuntausta:
1: Idealistisessa mallissa on määritelty normistu jolla mitataan kaikki. Tässä reiluus tarkoittaa sitä että kaikki punnitaan tällä samalla vaa-alla. "Rikos" on siksi tietyn normin rikkominen. Jos "tuomittavat" hyväksyvät tämän normiston tilanne on varsin yksiselitteisesti reilu. Tässä mallissa puolustautuminen on mahdollista. Näin esimerkiksi uskovaisten keskuudessa saadaan helposti yksimielisyys siitä onko joku tehnyt syntiä : Jos aviorikosta pidetään syntinä ja syytetty on samaa mieltä tästä ja siitä että hän on tehnyt jotain, on tilanne kaikille selvä. Ongelmia tässä tulee tietysti heti jos joku ei jaa tätä tiettyä näkemystä. Näin on käynyt esimerkiksi kun kristittyjen uskovasten tietyt pienet piirit ovat tuominneet vaikkapa ateistit tai islamistit syntisiksi. Koska ateisteilla ja islamisteilla on totaalisesti erilaiset ei tuloksia "hyväksytä". Itse asiassa islamistit tuomitsevat helposti kristityt vastaavalla kaavalla syntisiksi. Tässä kohdassa käy myös niin että tuomitsijan on itsensä kyettävä "elämään kaavan mukaan". Jos tuomitsee jonkun tietyllä kriteerillä, tuomitsisi samalla itsensä, jos ei itse kykene seuraamaan sitä samaa ehtoa.
2: Pluralistisessa mallissa jokainen punnitaan omalla vaa -alla. Tässä ateistit punnitaan ateistejen vaa-alla, kristityt kristittyjen. Karkeasti voisi sanoa että "omilla kriteereillä" ei enää tuomita kaikkia. Eli vaikkapa kristittyjen tekemä islamistien tuomitseminen ja islamistien tekemä kristittyjen tuomitseminen "eivät toimi". Näin päästään eräänlaiseen moniarvoisuuteen. Rikos ei enää ole "tietty normi" vaan "tekopyhyys". Tästä tosin seuraa se, että toisia voidaan tuomita sellaisilla kriteereillä joita tuomitsija ei itsekään ei täytä. Hänen itsensä ei tarvitse välittää siitä että hänet itsensä "tuomittaisiin", koska hän ei itse välitä yhtään juuri tästä normista. Tämä mahdollistaa melko kummallisia tilanteita, joissa samoin tekijöistä toinen otetaan ja toinen jätetään. Erityisongelmana tässä ajattelutavassa on julistamismentaliteetin mukaan tuleminen helposti. Tilanne muuttuu helposti omien normien esittelyksi mallilla "kaikilla on velvollisuus kuunnella mitä minun maailmankuvani on mieltä", mutta samaa velvollisuutta ei tarvita itselle, kun oma normi sanoo että muut maailmankuvat on syntiä.

Ehkä reiluus on sitä että ei vaadi muilta liikaa. Ehkä olen humanisti, kun korostan sitä että yksityiset yhden ideologian moraalisäännöt tulisi korvata laajemmilla, sellaisilla jotka ovat mukana kaikissa uskonnoissa ja ateismissakin. Näin kyse olisi "yleisinhimillisyydessä". Idealismi kun korostaa pikkusieluista "oman pikkujengin" oikeassaoloa. Ja pluralismi on käytännössä saman "oman pikkujengin" puolustusase, jossa saadaan lupa tuomita "omia" sellaisilla kriteereillä jotka vaikkapa yleiset ihmisoikeudet kieltäisivät, "moniarvoisuuden" nimissä. "Ulkopiirin normit" voitaisiin vain kieltää sellaisina jotka eivät kuulu heille. Toki YK:n ihmisoikeusjulistuskin on tietty ideologia, ja sen levittäminen on siksi samanlaista kulttuuri -imperialismia kuin minkä tahansa muun vastaavan levittämistä. Mutta kuitenkin siinä on ytimessä "jaettavuus", siinä ei viedä alueille "uutta", vaan pikemminkin alueille "viedään vanhaa".

Näin yleisinhimillisten ihmisoikeuksien luonne on lähempänä sitä että molemmat "reilun ehdot" täyttyvät. Lajinmukaiset säännöt ja toimintatavat ovat jotain, jonka kaikki jakavat. Tällöin vältetään kohdan 1 heikkoudet, ja ketään ei tuomita "itselle vieraan" normin pohjalta. Ja kun siinä on jotain jota "tuomitsijan" itsensä on noudatettava, ja jota hän ei voi paeta itsekään, vältetään kohdan 2 heikkoudet.

Väittelypisteitä.

Filosofian opettaminen lapsille on ihan mielenkiintoinen kysymys. Opettamista peruskoulussa on ehdotettu. Ihanteena on "Lasten filosofointi on yhteiskunnallista ja tutkivaa pohdintaa elämän ja kulttuurin peruskysymyksistä: hyvyydestä, totuudesta ja kauneudesta. Lapsia ei pidetä akateemisina oppineina, vaan tuetaan heidän filosofisia valmiuksiaan ihmetellä ja kysyä, esittää ja vaatia perusteita" Hankamäki taas on astetta sarkastisempi.

Asia heräsi omakohtaisesti, koska vapun aattona kahdessa koulussa käytiin perinteinen koulujen välinen väittelykilpailu. En kerro, miten sotkeuduin tapahtumaan, koska sosiaalisverkostollinen linkkini ei pitäisi nimensä liittämistä tähän yhteyteen. Mutta päädyin tietämään tähän liittyen "ihan riittävästi ja riittävän tuoreesti".

Väittelykilpailussa yritetään olla rationaalisia ja perustelevia. Siis jotain joka liittyy olennaisesti ja vahvasti filosofian puolelle. Tämä tilanne kuitenkin värittyi, ja tämän pohjalta on hankala sanoa, oliko tapahtuma hyvä vai huono asia.

Mukana oli vapaaehtoisista valitut parhaiten soveltuvat väittelijät. Toisin sanoen innokkaat (joita osaavat yleensä ovat) oltiin valikoitu parhaita. Toisin sanoen keskustelijat edustivat taitavimpia. Yleisö seurasi näitä väittelyjä. Ideana oli se, että hyvällä argumentoinnilla saadaan väittelypisteitä.

Aihevalinnat olivat sellaisia, mitä perinteisessä väitelykisassa on. Porukoille valittiin arpomalla puoli, mielipide, jota he puolustavat. Tätä oli pakko vähintään yrittää puolustaan, mutta mielipidettä sai vaihtaa.

Kysymykset olivat luonteeltaan sellaisia että niihin ei ole olemassa selvää oikeaa vastausta. Aiheina oli esimerkiksi "onko kansalaistottelevaisuus tehokkaampaa kuin kansalaistottelemattomuus". Ja onko äänestäminen vai mielenosoittaminen tehokkaampi keino vaikuttaa. Etenkin jälkimmäisessä vastakohta oli mielestäni varsin keinotekoinen, ne eivät ole vaihtoehtoisia, eli ne eivät olleet "toinen tai toinen". Ja ne toimivat olennaisesti erilaisissa tilanteissa.

Osallistujilla oli kaikenlaisia argumentteja. Joukossa oli perusteltuja ja vähemmän perusteltuja kannanottoja. Tätä kautta väittely tarjosi laajakirjoisesti erilaisia väittelystrategioita ja keinoja, sekä järjen kautta perustelevia että tunteisiin vetoavia.

Mielenkiintoista oli se, mihin reagoitiin. Kannustamisessa yleisö reagoi voimakkaasti vastustajan kimppuun käymiseen asian sijasta: Esimerkiksi ad hominem -tyyliseen vastustajan mollaamiseen hurraamalla! Sosiaalinen reagointitapa aikaansai sosiaalisen reaktion. Sääli vain, että tämä on strategiana "juuri se jota ei pitäisi". Vaikka yleisöä erikseen kannustettiin kannustamaan hyvää argumentaatiota, eikä puolustamaan omaa koulua, tämä ei käytännössä onnistunut. Tilanne vertautui jalkapallo -otteluun jossa on suosikkijoukkue. Sosiaalinen ja tunteisiin vetoava perustelutapa oli käytetty ja se myös toimi tehokkaasti yleisöön. Myös asiasta eksyminen oli yleistä. Keskustelu spinn-offasi helposti sivupoluille.

Väittelyssä omaa mielipidettä sai periaatteessa vaihtaa, mutta käytännössä tätä ei tapahtunut. Eipä ihme, sillä ryhmät joko voittivat tai hävisivät. Tätä kautta mielipiteen muuttaminen olisi "valapattoutta". Käännynnäinen olisi luopio, joka vaikeuttaa oman koulun asemaa. Tällä on taatusti sosiaalisia seurauksia, väittelijät eivät elä missään tyhjiössä.

Se, miten omaa koulua kannustettiin kertoi kovasti siitä, miten ihmisten kannat ja mielipiteet ja toiminta saadaan vahvasti sitoutettua mielivaltaisesti arvottuihin mielipiteisiin. Vieläpä sellaisiin jotka heille oli määrätty. Kanta ei ollut edes oma valinta. Niille jotka tietävät miten ihminen on sosiaalinen ja mukautuva laumaeläin, tämä ei ole mikään yllätys.

En moiti koululaisia, sillä tosiasiassa juuri vastaavaa tapahtuu aikuisten keskuudessa. Me emme vain tunnusta tätä. Joku voisi sanoa että lapset selvästi tarvitsevat koulutusta filosofiasta, kun "tekevät tuollaisia virheitä". Toinen voisi sanoa että "järki ei riitä". Minä kysyn laajemmin että "että kenelle filosofiaa kuuluu opettaa ylipäätään".

Koen tietynlaista vastahankaisuutta tälläiseen väittelyyn. Syynä on se, että katsoipa tätä miten tahansa, se ei ole kovin koherentti tapa:
1: Jos argumentaatiossa etsitään totuutta, on luonnollista hakea väittelypisteitä ja voittajaa. Sillä toiset asiat ovat enemmän totta kuin toiset ei. Totuuden rakkaus ja tiedon rakastaminen tarkoittaa sitä että tätä totuutta halutaan hakea. Tälläisessä tapauksessa keskuteluaiheenvalinta oli ongelmallista. Ne olivat luonteeltaan tahallisen epämääräisiä. Tälläisessä tilanteessa käytännössä voittaa se, jolla on parempi retoriikka. Tämä taas on käytännössä "pintaa". Sitä että rakastetaan pakettia enemmän kuin lopputulosta. Taitavin retoristen temppujen haltija voittaa, ei se joka on totuudellinen. Tällöin "viisauden rakkaus" unohdetaan, ja kysymys tiivistyy pohjimmiltaan mekaniseen taitoon jossa tehdään jotain kikkoja ja suoritteita.
___1.1: Asian ymmärtämiseksi voisin jakaa filosofointitavat stereotyyppisiin hahmoihin; (1) "johtajatyypit", joilla on auktoriteetti itsellään, (2)"papit" jotka referoivat "tiettyyn absoluuttisen autoritääriseen lähteeseen", (3) "lakimiehet" jotka osaavat erilaisia retorisia temppuja ja voitto määräytyy puhujan kaunopuheisuuden ja muun taidon kautta, (4) "skientistit", joilla mukana on empiirinen ote, jolloin auktoriteetti ja taito eivät riitä, vaan tarvitaan lisäksi "viittaus ihan oikeaan maailmaan". Ei liene yllätys, mitä filosofointitapaa minä kannatan.
2: Jos argumentaatiossa haetaan keskustelua, on kysymysten valinta perusteltua. Tavoitteena on saada miettimään tälläisiä ratkaisemattomissa olevia asioita, ja keskustella siitä. Kuulla eri mielipiteitä ja saada yleisö miettimään. Kilpailu ja väittelypisteiden jako ei ole kovin yhteensopiva tämän ajattelutavan kanssa.

Näin siis siitä huolimatta, että unohdettaisiin nuorten taipumukset käyttää virheargumentteja. Ylläoleva jännite toimii vaikka oppilaat olisivat toimineet moitteettomasti. Koko väittelyn idea jää vähän kummalliseksi. Asia muuttuu ymmärrettäväksi, kun tajuaa että takana on halu yhdistyä perinteeseen, jossa on otettu mallia USA:n väittelykilpailuista. Tätä kautta ei ole ihme että että väittelyssä oli yhteiskunnassa olevaa henkeä: Se on ensi sijassa individualistinen taitokilpailu, ei totuuden metsästämisen tai selvittämisen tai hakemisen metodi.

Minä, tunnetusti aggressiivisena skeptikkona jonka mielestä asiat täytyy perustella ja jolla monissa kysymyksissä on voittajia ja häviäjiä, pidän tämän vuoksi tälläistä väittelytilannetta huonona. Tämä voi yllättää monet. Paitsi ne, joka ymmärtävät sen miksi olen mainitun lainen.

Vastustan tälläisiä kisoja koska se on ensi sijassa poliittis -ideologisen puheen avulla käytävän pelin opettelemista. Rationaalisuuden - tai vielä parempaa tieteellisen perustelun - sijasta tässä opitaan vakuuttamaan, ja tässä manipulaatio on vain kulman takana. Tätä kisaa kuitenkin "myydään" "rationaalisena" ja "älykkäänä" ei "poliittisena" tai "ideologisena mediapelinä". Toki tämä totuuden hämärtyminen kikkailun alle liittyy lähes kaikkeen ihmisten perustelukenttään, aikuistenkin.

Eli tavallaan jalkapallo -ottelujen tapaan herjauksille hurraavat nuoret olivat ymmärtäneet tälläisen väittelytapahtuman luonteen paremmin kuin ne jotka vihjasivat että tulisi hurrata "hyvälle ja perustellulle keskustelulle meidän koulun tiimiin kuulumisen sijasta".

Omassa koulussani vastaavanlaista asiaa hoidettiin toisenlaisella strategialla. Siellä järjestettiin paneeleita, joissa ei kisattu, ja mielipiteenkin sai valita itse. Ja kaikki oli samasta koulusta. Minäkin osallistuin yhteen. Nekin olivat hieman sirkusta, ja ainakin omassa keskustelussani oli erinäisiä mielipiteitä kannatettu myös vitsailumielessä. Mutta ne eivät sentään olleet jalkapallo -ottelu. Ne olivat sirkusta.

Kommunikaatio

Ihmisten välinen kommunikaatio on tärkeää ja keskeistä. Siihen liittyviä jaotteluja voidaan tehdä monella eri kantilta. Lisäksi siihen liittyvät termit ovat sisällöltään yllättävän epämääräisiä:
1: Esimerkiksi keskustelu voi tarkoittaa joskus pelkästään suullisesti käytyä tilannetta, ja joskus tietokoneella tai kirjeilläkin käytyä kutsutaan keskusteluksi. Itse käytän keskustelua "laajassa mielessä", jolloin se on lähes kommunikaation synonyymi.
2: Samoin esimerkiksi sanaa väittely käytetään joskus argumentaation synonyyminä, jolloin se tarkoittaa loogiseen perusteluun perustuvaa asioiden puntarointia. Joskus se taas tarkoittaa likimain samaa asiaa kuin riita, jolloin korostetaan joko pelkkää erimielisyyttä, aggressiivisuutta tai sitten näiden yhdistelmää. Väittelyllä ei tässä muodossa ole välttämättä loogista tai perustelevaa rakennetta. Toisaalta monesti juttelussa olemme erimielisiä, mutta emme pidä tätä väittelynä koska se ei perustele eikä sisällä aggressiota, eikä siinä korosteta erimielisyyttä vaan ehkä enemmänkin esitetään erilaisia mieltymyksiä. Loogisessa mielessä väittely tarkoittaa joko argumentaatiota sellaisenaan, tai sitten kyseessä on debatointia, jossa korostetaan väittelyprosessin kiivautta, erilaisiin leireihin jakaantumista ja niiden välistä kisaamista.

Suuressa osassa kommunikaatiota ja keskustelua ei kuitenkaan ole erimielisyys, totuuden etsiminen, perustelut tai muu vastaava. Kommunikaatiolla on useita muitakin eri käyttötapoja. Yleisesti asia valottuu sitä kautta, että tarkastellaan osapuolia, heidän tavoitteitaan, tunteitaan, lukumääräänsä, ryhmittymiään, heidän keskustelunsa muotoa ja rakennetta ja asiapitoisuutta kohtaan. Lisäksi suhde muihin osapuoliin on tärkeä; Tässä tulevat ilmi muun muassa tabut, keskustelun reunaehdot ja sallitut keskustelun keinot. Näiden tarkastelusta voidaan saada esimerkiksi seuraavia elementtejä irti.
1: Yksi käytetyimmistä jaoista on jakaa keskustelu lukumäärän mukaan. Monologi on yksinpuhelua, dialogi vuoropuhelua ja niin edes päin. Isoissa keskusteluissa voi olla kyse esimerkiksi paneelikeskustelusta.
2: Toinen tärkeä ja paljon käytetty jaottelu on erittely muodon suhteen. Tällöin asiaa voidaan tarkastella ihan puhtaasti kielitieteellisesti. Katsoa predikaatteja, objekteja ja muotoa sellaisenaan. Tästä voidaan nähdä onko kieli "muodollisesti oikein".
3: Lisäksi kommunikaatiota jaotellaan loogisen rakenteen analyysiin, jolloin katsotaan ovatko asiat perusteltuja.
4: Psykologisen elementtien avulla katsotaan tunteita ja siihen liittyviä painotuksia. Esimerkiksi voidaan katsoa mitä tunteita teksti herättää tai pyrkii herättämään. Tästä kohden löydetään motivaatioelemettejä.
5: Sosiaalisen osien mukaan katsotaan suhteita. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat, valtarakenteet, erilaiset positiot, eli eräänlaiset "ideologiset koulukunnat". Tässä kohden voidaan vaikka luokitella onko joku rationalisti, empiristi vai mitä. Lisäksi voidaan katsoa missä laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa henkilö toimii.

Toki näitä voidaan lisäksi yhdistellä. Esimerkiksi asenneasiat saadaan irti kunnolla vasta kun tunteet (psykolgiset elementit) yhdistetään ideologioihin (sosiaaliset elementit).

Toinen tapa katsoa voisi tietysti olla miettiä kommunikaatiota sitä kautta, mihin kysymyksiin ne vastaavat. Nämä tuovat käyttötavoista ja jopa keskustelijoiden tavoitteista jotain tietoa. Alla karkea kuva.Tuosta on jätetty pois esimerkiksi lehtimiehen näkökulma, jossa kiinnostaa vain se, onko juttu hauska, kiinnostava, uusi, yllättävä tai merkittävä. Samoin sosiaalinen tilanne voi olla kiinnostunut vain "onko kiva vai ei". Tässä kohdassa ideologioilla ja erimielisyyksillä voi olla vain vähän vaikutusta, ainakin joskus. Silloin se vastaa aivan omanlaisiinsa kysymyksiin. Samoin koomikkoa saattaa totuusarvon sijasta kiinnostaa jutun huumoriarvo. Näkökulmia asiaan saa tätä kautta luultavasti lähes loputtomasti. Tässä tärkeää onkin se, mikä on keskustelun ja keskustelijoiden tavoitteet. Sehän voi olla asioiden selvittäminen, valtapeli, keskustelutaitojen kehittäminen, kielellinen kikkailu, taiteelliset tavoitteet, hauskanpito, totuuden tavoittelu, yksimielisyyden tavoittelu, enemmistön saaminen puolelle, kannattajien saaminen, motivointi. Edes ulkoinen tilanne, kuten riimittelypohjainen vinoilevahenkinen "rap -battle", ei välttämättä kerro tätä. On katsottava tilannetta ja kommunikaatiota kokonaisuutena. Tässä tärkeässä osassa on muun muassa asenteet: Jos keskustelussa on näkökannat, ollaanko niihin sitoutuneita, vai ollaanko suostuvaisia tai peräti halukkaita kompromisseihin ja näkökantojen muuttamisiin. Erilaiset tarkastelut antavat vastauksia eri kysymyksiin, joten tarkastelun valintakin on tehtävä tässä kohdassa huolellisesti; Kontekstin ymmärtäminen kun on tärkeää jopa siltä kannalta että osaa osallistua keskusteluun järkevästi. Esimerkiksi Stand -Up -vitsissä tiedevirhe on eri asemassa kuin tohtorinväitöstilaisuudessa.

Kolmas näkökanta, joka voi olla mietinnässä hedelmällinen, on keskustelun suhde yleisöön. Tässä kohdassa katsotaan osallistumista ja kuuntelua. Jos keskustelussa on kyse päätöksenteosta, on hyvä esimerkiksi katsoa ovatko keskustelijat vallankäyttäjiä, jolloin yleisön tehtävänä on kuunnella, tulla informoiduiksi. Toinen vaihtoehto on että keskustelijat yrittävät ohjata yleisön mielipiteitä ja kannanottoja, jolloin yleisöllä on se lopullinen valta päätöksestä.