"Laiton maahanmuutto on kiellettävä"

Viime aikoina on puhuttu paljon "laittomasta maahanmuutosta" ja siitä miten se pitää kieltää. Tämä on hyvin hämmentävää.

Sillä olipa maahanmuutosta mitä mieltä tahansa, niin jos katsotaan yhteiskuntaa ja yhteistä asioiden päättämistä, niin asia on sillä tavalla että yhteiskunnassa - olipa tämä teokratia tai demokratia tai mitä vaan - on nähty niin että jos jokin asia kielletään lailla niin silloin se on kielletty. Jos jokin asia on laitonta, se on määritelmällisesti kielletty. Ei siis voi olla samanaikaisesti "laitonta maahanmuuttoa" joka "ei olisi jo kielletty".

Onkin selvää että termiä käytetään koska "laittomuutta" vastaan on helppoa iskeä. Ja samalla tietenkin luodaan sellaista mielikuvaa että ei olla kategorisesti rasistelemassa maahanmuuttoa vastaan vaan ollaan maahanmuuttokriittisiä. Kun ei vastusteta maahanmuuttoa vaan laitonta maahanmuuttoa on tavoiteltu tämänlaista viestiä. Valitettavasti tässä onkin mietitty tunteisiin vetoavaa sentimentaalista retoriikkaa enemmän kuin vaikkapa "laittomuuden" määritelmää tai sitä mitä asiat nyt ylipäätään tarkoittavat. Logiikka ja järki on vedetty viemäristä kielileikillisin PR -syin.

Suosittelisinkin maahanmuuttovastaisille sellaisien käsitteiden kuin "haittamaahanmuutto" käyttämistä. Ne kun eivät ole oksymoroneita. Toki jos haluaa antaa itsestään idiootin kuvan voi omaksi huvikseen huudella sellaisia idioottimaisuuksia kuin "laiton maahanmuutto on kiellettävä". Sitten ei vaan pidä ihmetellä jos kukaan tervejärkinen ei ota vakavasti ja kaikki puolellaolevat ovat jotenkin joko kognitiivisesti vajaita tai laiskoja lähdekritiikissä ja muissa "pikkuasioissa".

Ja kaikki kauniit muodot mun tulee mielehen

Nightwishin uusi levy on menestynyt hyvin. Levy on yltänyt myyntilistoilla hyvin korkealle useissa maissa. Kiinnostavaa on se, että levy "Endless Forms Most Beautiful" on evolutionistinen. Ja siinä vierailee Richard Dawkins. Olen itsekin hankkinut kyseisen levyn. Se on myös ensimmäinen Nightwish -levy jonka olen ostanut "Oncen" jälkeen. (Olen toki kuullut kappaleita myöhemmistäkin levyistä.)

Se, mihin tässä voisin ottaa kantaa on käsite "ammatimaisuus". Ja se on oleellista kyseisen yhtyeen kannalta. Holopainen on ottanut tuoreesti kannanottoa Tarja Turusen eroon yhtyeestä. (Ero tapahtui "hyvin kauan sitten".) Holopaisen lausunto oli "Tarjan kanssa hoidimme asian äärimmäisen ei-ammattimaisesti. Asiat meni niin kuin niiden piti mennä, mutta tapa millä se tehtiin, oli huono. Sen voivat meistä kaikki myöntää." Pidin siitä miten "niin kuin niiden piti mennä" -tilanteesta yhdistettynä "ei-ammattimaisuuteen". Sillä - kuten jo levyostoksistani voi päätellä - rinnastan jossain määrin "Nightwishin" nimenomaan Tarja Turus -kokoonpanoon.

Tarja Turusen laulusta voi olla montaa mieltä. Yleinen ajatus varmasti on se, että hän kollotti. (Makuani on moitittu tässä kohden edellämainittua sanaa käytäen.) Myöhemmin yhtye on myös luonut taiteellisesti korkealentoisempia kappaleita. Ja myös soittajien taidot ovat kohentuneet. Myöhemmän "Nightwishin" vierellä "Angels Fall First" -levy on suorastaan kotikutoinen.

Ja tavallaan tässä onkin se ongelma. Jossain määrin Nightwish on koko ajan muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja ammattimaisemmaksi. Mutta se ei ole korkeakulttuuria vaan populaarikulttuuria. Ja siinä ammattimaisuus voi olla jopa ongelma. Tarja Turusen ero ja laulajan vaihtaminen muutti bändin yhä vahvemmin Tuomas Holopaisen alle. Ja myöhemmät laulajat ovat kenties olleet jopa esteettisesti järkevämpiä ratkaisuja. Mutta Tarja Turusen "kollotus" oli toisaalta jotain joka teki "Nightwishistä" omanlaisensa. Ilman sitä se on "vain" tavallista metallia.

Samoin se, että bändin ero oli täydellisen banaali, eettisesti kyseenalainen, lapsellinen, kiukutteleva ja huonolla siihen sopimattomalla menettelytavalla toteutettu teki siitä jollain tavalla aidon. Se oli ikään kuin viimeinen puhtaan aitouden osoitus. Jonka hiipumisen jälkeen tarjolla on vain taidokasta ammattimaisuutta. Joka on ongelma kun kyseessä on populaarikulttuuri.

Siksi, vaikka "Angels Fall First" on kaikkea muuta kuin evolutionistinen pidän siitä jotenkin enemmän kuin tästä uusimmasta tuotoksesta. Jännittävää tässä onkin se, että jossain määrin Evoluutio-Dawkins -tematiikassa tuntuu olevan jopa laskelmoinnin makua. Jokin on oikeasti muuttunut vuodesta 1997 (Jolloin "Angels Fall First" ilmestyi.) Silloin levymyyntiä kasvatettiin ilmoittamalla kääntymisestä uskoon. Sillä saatiin kohulehdet innostumaan. Nyt tilanne on jotenkin muuttunut siihen että myyntilukuja kasvatetaan lopettamalla kaappiateisteilu.

---

En jaksa tarjota teille jeesustelua. Kelpaisiko sen sijaan darwinistelu?

Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.

Pathoutumia ; Merkityksestä, välittämisestä ja valittamisesta

"Hyvejohtajuus, "Politiikan retoriikka osa 1 : Halla-ahon retoriikka" kertoo retoriikasta. Siitä miten viesti niin sanotusti "menee perille". Tässä lähestytään klassisen retoriikan logosta, sen perustelun tuntuista rakennetta, pathosta eli sen emotionaalista tilaa ja ethosta eli kertojan hyveellisyyttä. Suurennuslasin alla oli Halla-aho, joka pyrkii keskittymään logokseen, joka käyttää ronskia huumoria ja vastaavia keinoja pathokseen ja jonka ethos on toisista likaista, toisista sankarillista ja kaiken kaikkiaan varsin vaihtelevaa. Kirjoitus tuo esille myös sen, että tosiasiassa jokaisessa tekstissä helposti keskitytään tiettyjen puolien tasolle, mutta että siitä huolimatta tekstin ethokseen vaikuttaa myös sen logos ja pathos.

Itse en ole juurikaan keskittynyt retoriseen puoleen kirjoittamisessa. Silti on selvää, että jokainen elementti on läsnä. Ja tässä kohden on tärkeintä huomata, että tyylini korostaa, jopa ylikorostaa, pathosta. Joka ikinen kerta kun sadattelen tai kerron puujalkavitsin tai lähestyn asiaa omien emootioiden reflektion kautta, kysymys on pateettisesta reaktiosta. Voidaan jopa sanoa että blogini tekstit oikeuttavat pathoksen käyttäen logosta välineenä. Arvostuksen ja soveltamisen välillä on siis jopa ristiriitaa.

En minä mitään ylilyö.
Kyllä minä ihan naamaan tähtään.
Ja selän takaa potkin munille!

Toisaalta jos blogini ethosta katsoo, se ei ole "heikkoa" kuten Halla-aholla. Sen tilalla on paskaviemäri. Tyyli aivan taatusti "vaatii totuttelua", kuten asia on ilmaistu. Sävy on etäännyttävä, ja kun pathosta ei sensuroida, se on helposti jos ei paha (evil) tai julma (cruel) niin ainakin häijy (vicious). Tämä on osittain seurausta siitä että en ole kiinnostunut sosiaalisuudesta, mutta se on myös itsetarkoituksellista. En ole keskittynyt antamaan oikeutusta uskomuksille (justification of belief). Jos tavoitteena on vakuuttaa, on syytä panostaa ethokseen - huono ethos saa epäilemään tekstiä ja etsimään siitä virheitä täikammalla siinä missä ethokselta vahvempi teksti katsotaan suopeammin. Mutta vihaan auktoriteettejä - ja vaikka vihaan myös itseäni, en ole auktoriteetti. Siksi minä en ole ns. "minkäänlainen opettaja". Tekisi mieleni sanoa että haluan vain herättää keskustelua, mutta se olisi väärin sanottu.

Olisi kuitenkin väärin luokitella minua tyylipuhtaaksi vittuilijaksi tai demagogiksi tai nuoreksi vihaiseksi mieheksi. Olen enemmänkin emotionaalisesti epästabiili keski-ikää lähestyvä mies. Ja nähdäkseni blogin eetos on sen mallinen että "vaativan totuttelun" jälkeen sen kenties voi huomatakin. Jonkinlainen, luultavasti hyvin epämääräinen ja vääristynyt, käsitys reiluudesta tuntuu olevan se, mikä eetoksestani kumpuaa. Kuten ihminen jolle olen ollut toistuvasti vittupää on asian ilmaissut "Olen ollut iloinen siitä, että meillä on ollut reilut välit. (Reilu on minun arvoasteikollani aika korkealla.)"

Skeptismi ja skientismi puutteenalaisiksi ; tunteet, estetiikka ja merkitys.

Tämä on tuottanut luonnollisesti vaikeuksia. Ihmisten on hirvittävän hankalaa luokitella minua skeptikoksi. Syynä on se, että pathos -piirteeni sopisivat uskonnolliseen fundamentalismiin tai poliittiseen mellakointiin. Klassisesti on ajateltu että skeptikot olisivat jopa emootiottomia.

Itse asiassa olen varsin konkreettinen esimerkki jolla voidaan demonstroida ihmisten vastenmielisyyttä "skientistejä" kohtaan. Heidän vaaditaan olevan tunteettomia, kylmiä ja tylsiä. Sillä mitä tapahtuu välittömästi jos skeptikolla on logoksen päällä tunnevaraus? Sama mikä tapahtuu ateisteille ja uskontokriitikoille. Henkenä on, että on oltava tunteeton psykopaatti vaikka näkemystä kauneudesta tai on tunnustettava olevansa väärässä ja ryhdyttävä uskovaiseksi.

Tämänlainen suhtautuminen saa minut vihaiseksi (no, mikäpä ei saisi). Ja kun valittaminen on välittämistä. Ja välittäminen merkitystä, ollaan tiellä jossa estetiikka ja moraali ovat hyvinkin keskeisiä lähestyttäviä. Siksipä ei ole syytä pitää suuttumusta argumenttina, vaan tehdä argumentti joka oikeuttaa suuttumisen. (Hei, tämähän alkaa kuulostamaan juuri tämän blogin omimmalta tehtävältä!)

Kahden (lähes saman) argumentin anatomia.

Nimittäin se, että jos harjoittaa tieteellistä maailmankuvaa, niin kauneus ja hyvyys menettäisivät jotenkin merkityksensä. Skeptismin ja uskontokritiikin kohauspisteestä löytyy kreationismi. Ja tuore "laajasti somessa levitetty" kyltistö kreationistien viesteistä evoluution kannattajille pitää esimerkiksi sisällään kyltin "How do you explain a sunset if there is no God." Ja tässä ei luultavasti ole kysymys siitä, että ilman Jumalaa ei voi selittää planeettojen mekaanisia ratoja auringon yli. Ilmiselvästi kysymys on kauneudesta. Siitä, että "Jumalan merkitystä" -filosofia yhdistetään uskontokritiikkiin ja tehdään siitä joskus jopa "Jumalan olemassaoloa" koskeva kysymys.

Tässä argumentin henki on se, että kauneus on "ilmiö" joka pitää "selittää". Ja että skientisti on siksi pulassa koska hän ei voi selittää jotain mitä teisti selittää helposti. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla.

Moni rationaalinen ja sofistikoitunut kristitty huomaa/tunnustaa/korostaa, että tieteenfilosofista selvitystä ei ole. Heistä estetiikka on mysteeri. Ja koska Jumala on mysteeri, on näiden välissä oleellinen analogia. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla:

Molemmissa argumenteissa huomionarvoista on se, että ne ovat Jumalaa koskevia argumentteja joissa on tosiasiassa otettu kantaa siihen mitä tiede on ja mitä se ei ole. Molemmat pitävät sisällään tieteenfilosofisen premissin. Niissä on itse asiassa suoraan ehdoton demarkaatiokriteeri, joka on nykyajan tieteenfilosofiassa melko epätavallista. Niiden mukaan estetiikka on suoraan luonnontieteellisen metodin ulkopuolella.

Itse asiassa tämäntyyppinen rakenne esiintyy kaikessa missä korostetaan sitä että tieteenfilosofialla on rajat. Näissä eniten ihmetystä tuo se, että miten teologia ratkaisee nämä ongelmat ja rajoitteet paremmin, kiertää tietämisesteet. Sillä usein ajatellaan suoraan, että vaikka tieteestä ei saada keinoja niin relevantit keinot löytyisivät teologian puolelta. Tätä askelta ei yleensä ottaen todisteta mitenkään.

Mutta tällä ei oikeastaan ole merkitystä. Sillä tieteenfilosofisena kysymyksenä etiikka on siitä mielenkiintoinen, että jos etiikka on tieteellisen metodin lähestymisen alla, niin (a) sekä "naivien epäkohteliaiden uskovaisten" malli jossa Jumala selittää estetiikan (b) että estetiikan ja Jumalan analogisuutta korostava mysteerimalli ovat helposti hylättäviä argumentteja. Molemmat argumentit kaatuvat täysin jos estetiikkaa voidaan lähestyä tieteellä.

Huomionarvoista onkin, että estetiikka rajataan tieteen ulkopuolelle tieteenfilosofisin argumentein. Teologit ja heitä vähemmän lukeneet uskovaiset molemmat tuppaavat viittaamaan tieteenfilosofiaan. He ovat siis astuneet aivan relevantin askeleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti tämä askel on yleensä turha. Sillä siinä skientismi määritetään loogiseksi positivismiksi. Tämä on toki sinänsä oikeansuuntainen temppu, että looginen positivismi on skientismiä. Se on vääränsuuntainen siinä mielessä, että kukaan ei kannata loogista positivismia, ja itse asiassa on aika ikävää lähestyä tiedettä toisen maailmansodan aikaisin käsittein, olettaen että tieteenfilosofia, siis se joka määrää skientismin ytimessä olevan tieteen, on edistynyt.

Loogiseen positivismiin sitoutumisessa ytimessä on dikotomia metafysiikan ja fysiikan välille. Samoin siinä korostetaan luonnollisen ja yliluonnollisen eroa. Sitä kautta mukaan voidaan saada jopa objektiivisen ja subjektiivisen käsitteiden sekoittaminen siten että subjektiivinen on sekä emootioita että objektiivisen vastapuoli. Ja lisäksi siinä helposti korostuu ajatus siitä että ollaan tekemässä uskomuksen oikeutus (justification of belief) kun taas tämä näkökulma on loogisen positivismin jälkeiselle tieteenfilosofialle, kuten fallibilismille, usein vieras.
1: Esimerkiksi Popperin falsifikaatiokriteeri vaatii vain empiiristä kumottavuutta, ei koko ilmiön mekaniikan täydellistä ymmärtämistä, ei sitä että ilmiö selittäisi aivan kaiken selitettävän aineiston, eikä se vaadi ilmiön havaitsemista. Esimerkiksi jos Jumalasi väittää, että maailma on kuusi tuhatta vuotta, ja se on eri ikäinen, voidaan sanoa että Jumalasi on - olipa sitten kuinka yliluonnollinen, näkymätön ja fysikaalisen universumin tuolla puolen - punnittu, mitattu ja köykäiseksi havaittu. Tämä kumoutuminen tarkoittaa sitä että Jumala voisi olla falsifioitavissa, eli se olisi ennen kumoutumistaan, voinut hyvinkin olla tieteellinen malli. Epäsuoria vaikutuksia ja yliluonnollisia agentteja voidaan tätä kautta tutkia. Selvästi jaottelu ei ole enää metafyysinen vs. fyysinen tai luonnollinen vs. yliluonnollinen -mallissa.
2; Jos mietitään tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä korostavia malleja, kuten Imre Lakatoksen filosofiaa, voidaan huomata, että vaatimuksia ilmiön luonteelta on hyvinkin vähän. Riittää että tutkimusta syntyy ja asiat ja ilmiöt selittyvät tämän tutkimusohjelman kautta.
3: Monet ovat jossain Popperin ja Lakatoksen välissä. Esimerkiksi Quinen holistinen käsiteverkkoihin keskittynyt malli pitää sisällään ajatuksen jossa Homeroksen jumalat voisivat olla selitysmalleja. Ns. havaintojen teoriapitoisuus on ilmiselviö eikä metafyysisyys ole sama kuin kumoamisen syy. Tehokkuus, se miten oppi hyödyttää muita tieteenaloja (ei se miten hyvin oma malli saadaan ristiriidattomasti loisimaan toisten teorioiden tuloksilla) ovat ratkaisevia.

Skientismi ei siis nykyään käytännössä koskaan väitä olevansa metafysiikatonta, mutta se ei väitä että kaikki metafysiikat olisivat yhtä hyviä ja relevantteja. Kuitenkin kun teologien ja uskovaisten puheessa tietyt jaottelut - kuten vaikka Quinen hylkäämä ajatus analyyttisien ja synteettisten käsitteiden oleellisesta eroavuudesta - puuttuvat, on tilanne helposti se, että kun minä tai joku muu vastaava skeptikko/skientisti/ateisti/fysikalisti/naturalisti/antitraditionalisti  sanoo "päivää", vääntyy se tulkitsijan mielessä näiden hylättyjen dikotomiamallien mukaan.

On varmasti selvää että ateisti näyttää sivistymättömältä ja tyhmältä, jos hänen puheensa luokittelee ja tulkitsee kuin se olisi sanottu loogisen positivismin määritteissä.
1: Haastan ihmiset etsimään uusateistien omasta kirjallisuudesta heidän omat kuvauksensa omasta opistaan jotka ovat mallia "Minä, Dawkins, korostan että uusateismi nojaa loogisen positivismin perinteelle sen täydessä muodossaan." Olen lukenut - käytännössä häiritsevällä tai jopa pakkomielteisyyttä lähentelevällä tasolla liikaa - aiheesta, enkä ole koskaan törmännyt sellaiseen. Kenties sellainen siellä jossain on, mutta jos näin on, teidän tehtävänänne on kaivaa se viite esiin. En minä voi copy-pasteta joka ikistä kirjaa ja sanoa jäsennellen että "ei ollut tuossakaan rivillä". Samoin haastan kaikki jotka yhdistävät uusateismin vapaa-ajattelijuuteen, kommunismiin tai ranskan vallankumouksen, Sartren ateismiin ja Nietzschen yli-ihmisoppiin etsimään vastaavat viitteet joissa sidos tehdään. Ette löydä. Linkit ovat arvopuolella humanismiin ja tietopuolella empirismiin.

Empiirisesti estetiikkaa voidaan lähestyä. Jos ihmisiä käsketään viittaamaan kauniisiin tai rumiin asioihin, saadaan niistä jonkinlaisia yhteenvetoja. Tämä on deskriptiivinen malli jota voidaan yrittää mallintaa. Mallit voidaan asettaa falsifioivalle/ainakin Duhemin ja Quinen tapaan itsekriittiselle testille jossa yritetään ennustaa tulevien testiryhmien vastauksia estetiikkakysymyksiin mallin perusteella. Onko tämä metafysiikatonta? Ehdottomasti ei. Onko tällä väliä? Ei juurikaan.

On selvä, että Jumalan ja estetiikan välillä on epäanalogia. Ja se voidaan nähdä sitä kautta että kauneus liittyy attribuutteihin. Jumala taas on universumin ulkopuolella, tai sitten universumi voidaan nähdä jonkinlaisena Jumalan attribuuttina. Toisaalta estetiikka voidaan liittää aivotoimintaan. - Tässä asia on sama kuin evoluutioteorian estetiikassa ; Evoluutioteoria itsessään on "nihilistinen", kuten aivan kaikki maailmassa. Estetiikka on kun tämä teoria vuorovaikuttaa aivotoiminnan kanssa. Ihmisissä on emootiolaitteisto ja täysin aliluonnollinen ja fysikalistinen aivotoimintamalli jossa otetaan huomioon yhteisvaikutus teorian ja aivojen välillä tekee estetiikasta kaikkea muuta kuin tieteellisen tutkimuksen alaista.
1: Piuhoja vaan aivoihin ja eri alueita ärsyttämällä esteettisiä/epäesteettisiä ja muuten vaan emotionaalisia elämyksiä aiheuttamaan - tyylillä. Antonio Damasion kirjoista saa tähän iloisesti esimerkkejä.

Justification of belief -tason ajattelu liittää teorian helposti tulkintaan. Esimerkiski minun vittupäisyyden kautta voidaan huomata, että interaktiossa teoria tai kohtaamnen uskovaisen kanssa jossa ei muuten ole ikäviä tarkoitusperiä tulkitaan aivoapparaatissa tavalla joka saa merkityksiä. Kun sanotaan "ylilyönti" sanotaan itse asiassa että näen liian voimakkaasti merkityksiä tai merkityksiä joita ei edes ole. "Älä Saatanan Tuomo taas tahallasi vääristele" voisi joku sanoa, esteettisenä argumenttina. Tulkinta on minussa, ei teoriassa joka on osittain itsestäni riippumaton. Kombinaatio on kombinaatio ja yhteisvaikutus ei ole edes paatuneesta reduktionistista sama kuin yksi sen alaosista.

Itse asiassa tilanne on teologien kannalta mutkikas.

Sillä toisaalta he korostavat että skientismi ei ole oikea tapa hallita asiaa. Mutta kun mietitään miksi pohjimmiltaan otetaan kantaa koko esteettisyyskysymykseen, voimme ottaa esille ns. uskonnollisen kokemuksen. Päähenkenä on se, että ateistit eivät yleensä kyseenalaista uskonnollisen kokemuksen aitoutta, vaan sen viittauskohteen. (Toisin kuin teistit, joilla tuntuu olevan pahana tapana kieltää vastapuolen tunnetilat ja selittää että "kyllä sinä oikeasti vihaat Jumalaa etkä ole ateisti." Jonka jälkeen he ihmettelevät kun heitä itseään vihataan ja he tulkitsevat että kyseessä ei ole heidän vittupäisyytensä vaan ateismi-ideologiaan liittyvä piirre "militanttius".) Uskovaiselle tämä viitauskohde on loukkaavaa. (Vaikka virallisesti sofistikoituneella uskovalla kysymys ei ole Jumalan olemassaolon todistamisesta.) Siinä missä tietämäni ateistit voivat siis mennä hankkimaan transseja shamaanirummutuksesta ja silti selittää, että "transsi on vaan aivojen tila", on uskovaisen kohdalla tekemisen oikeutus vahvemmin sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Heille jos viittaus ei ole Jumalaan, se tuhoaa jotain tärkeää. ; Tämä johtaa siihen että olemassaolokysymyksestä tulee teisteille oleellisen tärkeä. Ateismi joka puuhastelisi skientismin kanssa estetiikan ulkopuolella ei tietysti herättäisi tunteita jos olemassaolokysymys ei ärsyttäisi kristittyjä ja muita teistejä.

"Irrelevantin kiinnostavuus" onkin ymmärrettävissä kun tiedostetaan että (a) olemassaolokysymys on subjektiivisen kokemuksen ytimessä, jonkinlainen autenttisuus katoaa "itsepetoksessa". Ateismi siis uhkaa tätä ydintä aidosti ja syvällisesti. (b) Uusateistit korostavat relevanttien ja irrelevanttien ytimeen tiedettä joka ottaa kantaa siihen mitä voidaan perustellusti sanoa olevaksi. Näin se on osittain päällekkäinen ontologian ja metafysiikan kanssa. Myös Dawkinsin maailmassa, kuten "the magic of reality" teoksensa korostaa, se miten maailma toimii ja ei toimi ovat tärkeitä arvokysymyksiä eksistentiaalisesti - etenkin esteettisellä tasolla. Metafysiikka taas on nähty teologien alueeksi ja he puolustavat tätä yhtä vahvasti kuin lupaansa soveltaa luonnontieteiden tuloksia jumalopillisissa tulkinnoissaan

Tämä johtaa siihen omituiseen tilanteeseen missä asia on teistin kannalta se, että jos Jumalaa ollaan kritisoimassa, on tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit auki, että on hirveä määrä erilaisia tulkintamalleja. Että on erimielisyyttä ja keskustelua eikä Jumalaa voida siksi mitenkään "rajata ulos relevanttien kysymysten maailmasta". Mutta kun sitten puhutaan Jumalan uskottavuudesta, niin löytyy tiukka ja ehdoton demarkaatioraja estetiikkaan välittömästi ja lopullisesti - ja tätä ei oikeastaan saisi edes kyseenalaistaa. Ja toisaalta kun väite on aivoapparaatissa, ateisti asettautuu reagoimaan ja kritisoimaan uskontoa kuin tämä olisi relevantti. Relevanssi haetaan sitten tosiasiatasolta ja korostamalla kirkkoinstituution, uskontoideologian ja uskovaisten ihmisten olemassaoloa. - Sekä sitä että vastavuoroisina ihmisinä moni välittää toisten tunteista ja mielipiteistä, kuten vakaumuksista. Ja tätä kautta mielipide on enemmän kuin "tosi tai epätosi". (Tosin tätä eivät tuppaa ateistit mainita ääneen yhtä vähän kuin sofistikoitunut teologi tunnustaa ahdistuvansa kun hänen uskonnollisen kokemuksensa autenttisuus kiistetään.)

Kaikki puheet maailmankuvista, kielipeleistä, ja muista vastaavista malleista eivät siis selvästi vastaa uskonelämisen käytäntöä. Olemisen ja pitämisen (is-ought) välille nähdään käsittämättömän vahva yhteys vaikka Humen giljotiiniin vetäen voidaan selittää että skientisti ei voisi hallita objektiivista etiikkaa tai objektiivista estetiikkaa. Tämän jälkeen kaikki eksistentiaaliset teemat siitä miten eksistenssi on ennen essenssiä ja miten uusateistit ovat väärässä kun puhuvat Jumalan olemassaolosta eivätkä uskomisen ihanuudesta ja hengellisen matkan tekemisestä. (Ne Jumalanvihaajat! Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan oleellisimmasta ja tärkeimmästä ihmisluonnosta erkaaantuneet puoli-ihmisvammaiset! Meitä uskovaisia tahallaan kiusaavat ja meidän hengellisen vakaumuksen kieltäjät!)

Loppukaneetti.

Itse asiassa voidaan huomata että pahin vääristymä kaikessa skientismi-uskonto -keskustelussa on se, että
* Teologit puhuvat Jumalasta ja pitävät tarkasti huolta siitä että jos luonnontieteilijä astuu heidän erikoisalueelleen, pidetään tasovaatimusta yllä korostamalla miten "se Enqvist nyt käy filosofia 101:stä julkisuudessa".  He itse kuitenkin ottavat osaa tieteenfilosofisiin kannanottoihin, ja tässä kohden pitäisi ymmärtää, joustaa ja opastaa. Tehdä työt heidän puolestaan eipilkallisesti, kunnioittamisen hengessä. Tai on militantti.
* Usein jaotellaan että uusateistit hylkäävät relevantin puhuessaan skientistisestä kulmasta. Että ohittavat Tillichin (joka tulee tässä konemaisesti mainita) ja uskonnollisen kokemuksen ja eksistentiaalisen puolen. Eivät kuitenkaan huomaa että tosiasiassa uusateistit ottavat esteettiseen puoleen kantaa toistuvasti. Kun Dawkins puhuu siitä että Jumala on irrelevantti kysymys, uskovainen loukkaantuu kun merkitys kielletään. Eikä tiedosta että tämä on vasta -argumentti siihen että uskonnolla on yksinoikeus estetiikkaan in first place. Kun konemainen hämmästely "miten selitätte etiikan" astuu esiin, ei ole ihme jos siihen kehittyy vasta-argumentti. (Se on sitä ateistina selviämistä. Että ensimmäinen reaktio on kliseenomainen kyseenalaistus. Uskovaisia pitäisi muka "ymmärtää" ja "suvaita" sitten. Miksi? Sehän lietsoo uskonnollista mielipiteistöä joka taas latistaa omaa elämää juuri näillä epäkunnioittavilla kliseekysymyksillä.) Ja kuten edelle esilletoin, tieteenfilosofia onkin hyvin oleellinen, kenties oleellisin mahdollinen, asia tässä argumentissa. Se iskee perustaviin argumentteihin jotka edustavat sekä "banaalia" että "sofistikoitunutta" uskovaisten lähestymistapaa.
* Skientismin huonous saadaan rakentamalla jonkinlainen olkiukko jossa ytimessä on looginen positivismi. Kun tieteenfilosofia on lähes sadan vuoden tasolla, ei pidä ihmetellä jos tulkinnoista tulee omituisia. Jostain syystä teologiassa pitäisi hyväksyä konteksti ja ajan viitekehys eikä esimerkiksi tulkita jokaista kristityn tekemää pakanan lähestymistä yrityksenä selvittää kääntyykö pakana vai pitääkö soveltaa miekkalähetystä inkvisiitiokiduttajien kanssa vakavahenkisesti teloittaen-keskustellen. (No, tällä tavalla minä kyllä tulkitsen silti. Ihan kostoksi, sen obskuurin reiluuden nimissä!)

Itse asiassa näkisinkin, että ei voida tehdä mitään oleellista eroa jossa "Jumalan merkitys" ja "Jumalan olemassaolokysymykset" voitaisiin täysin erottaa - tai että nämä voitaisiin pitää täysin erillään uusateistien argumenteista vaikka tämä onkin skientistinen. Merkitystä koskevat esteettiset argumentit kun ovat juuri sitä aineistoa johon skientisti ja ateisti joutuu vastaamaan. Voisin jopa sanoa että tämä dikotomia on uskovaisten reagointien valossa väärä. Jumalan merkitys, skientismin rajat ja Jumalan olemassaolo ovat yksi iso klimpistö jota on käsiteltävä holistisesti yhtenä kokonaisuutena. Tai se on sitten jätettävä käsittelemättä kokonaan koska se banaalistuu kasaksi irrelevantteja kysymyksiä.

Oleellista on, että jokainen estetiikkaa koskeva kysymys voidaan nähdä jonain joka esiintyy ateismikritiikissä "selitysaukkona" tai eksistentiaalisena "ihmisyyspuutteena" (jota pidetään sofistikoituneena mutta joka on tosiasiassa näistä kahdesta syvemmin haavoittava, se joka viiltää ja satuttaa "sillai syvältä".) Osa kun korostaa mysteeriä ja selittää että tiede ei voi tutkia ja että ihmisluonne halaa Jumalaa kuten kauneutta. Ja pitää tätä skientistien vammautumisena. Ja toinen menee vielä pidemmälle ja tulkitsee että viisas mysteerisyyttä korostava sanoo että ateisti ei voi selittää kauneutta ja että Jumalan kanssa maailman kauneus tuntuu järkeenkäyvältä ilmiselviöltä. (Sellaisella ihmeellisellä emotionaalisella tasolla jota ei kuitenkaan sitten saa selitettyä tieteelliseksi selitysmalliksi tai argumentiksi muotoiltua.) Jumalan merkitystä koskevat tematiikat pujahtavat tätä kautta skientisikeskusteluun ja redusoituvat perusaksioomiltaan tieteenfilosofisiksi kannanotoiksi. (Ja molemmat tiivistyvät vieläpä samaan aksioomaan, molemmat voidaan pyyhkiä ohi mitättömyyteen samalla argumentilla.) Ja siksi ei pidä ihmetellä jos/kun luonnontiedefiksoituneesta ateistiporukasta löytyy myös niitä vastauksia näihin haasteisiin. Ei pidä ihmetellä jos näiden argumenttien ymmärrys vaatii omista dikotomioista ja ennakkoluuloista luopumista. Toisaalta ei pidä ihmetellä jos uskovainen ei pidä näitä vaihtoehtoisia luokitelmia "riittävän esteettisinä kuvatakseen kauneutta". (Se on mieltymyskysymys jossa ei ole kyseessä teorian huonous vaan interaktio toisen aivokoneiston kanssa.)

Siks oon mä vihainen, koska minulla on emootiot. Jos kysyt miksi olen vihainen, kysyn miksi digikamera surisee kun sen painaa päälle vaikka surinaa ei ole ohjelmoitu itse kameraan. Se on riittävän mystinen vastaus ollakseen todella loukkaava. Se on korkeintaan vicious. Sillä olen kaikkeen ylläolevaan purkanut sellaisen määrän pathosta logoksen lomaan, että en oikeastaan enää jaksa käyttää sitä vihaa johon logos minut nyt kenties oikeuttaisi.

Pojat ovat poikia omillaan ; Eli miten miehen on hyvä huonoudessa

Juha Siltalan "Nuoriso: Mainettaan parempi" (2013) on perussävyiltään optimistinen kirja. Tämä on hänelle melko tavatonta - muita hänen kirjojaan on moitittu turhankin negatiivisiksi, jopa siinä määrin että on uskottu että hän ei kykene näkemään hyvää missään. Minä sen sijaan olen niin negatiivinen että osaan löytää pahimman myös tästä positiivisimmasta kirjasta. Se liittyy oheen laittamaani vennin diagrammiin.

Siltala kuvaa, miten koulukiusaamisen kohdalla sukupuolten välillä on eroja ; Tyttöjen kohdalla tilanne on kompleksinen. Huipulla oleva tyttö voi olla myös kiusattu. Poikien maailma on nollasummapeliä ja kiusaamisen mukana menee kaikki. Samoin tyttöjen kohdalla tilanne on se, että tilastojen valossa kiusattua tyttöä autetaan useammin, poikien ikään kuin oletetaan selviävän omillaan.

Ja tässä mukaan tulee antamani vennin diagrammi. Moni voisi pitää perustasoa hyveinä. Ja että paradoksaalisesti mitä useamman hyveen keräisi, sitä huonommassa asemassa olisi. Tämä voisi jopa kyseenalaistaa "kaikki tai ei mitään" -mallin pojilla. Mutta asia on väärin ymmärretty. niitä pidetään "naishyveinä" tai "ei-miesten" hyveinä. Tällä logiikalla voitaisiin jopa ennustaa että mitä syvemmälle tuossa vennin diagrammissa mennään, sitä suuremmaksi kasvavat mahdollisuudet tulla kiusatuiksi.

Siltalan kirjasta saa melko helposti kaivettua esiin sen, miten Suomessa näyttää yhä vaikuttavan jonkinlainen viikinkiaikojen ihmiskuva - tosin se toimii vahviten poikien kohdalla ja tyttöjen kohdalla se on vähentänyt merkitystään. Viikingeillähän oli kaksi sukupuolta. Oli mies ja ei-mies. Naiset, orjat ja nöyryytetyt soturit olivat ei-miehiä. Ei-mieheksi voitiin esimerkiksi nöyryyttää. Tässä eräs tunnettu erittäin alentava keino oli raiskata päihittämänsä mies. Vastaanottavassa osassa tultiin ei-mieheksi. Raiskaajalle tämä ei ollut noloa - mikä voi tuntua erikoiselta nykyaikana, jolloin homo on homo on homo. (Jos joku kysyy voiko miestä raiskata, niin voi - perseeseen.)

Ja tässä vähentävässä roolissa on modernissa kielenkäytössä oleva "homo" -sana. Siltala nostaa esille sen, minkä pitäisi tavallaan olla ilmiselvää muutenkin (mutta itselleni ei ennen kuin ääneen sanottiin). Kun toisille huudellaan koulun käytävällä homoudesta, ei viittaus ole oikeastaan ollenkaan seksuaalisuuteen. Kysymyksessä on alentavan antimaskuliinisen statuksen antamisesta. ; "Homo" on uusi "ei-mies".

Tässä roolissa Siltala ottaa esille ns. emokulttuurin, etenkin emopojat. (Sana ei tule äitiydestä, vaan emootioista.) Kun minä olin nuori, nämä "androgyynit" olivat jonkinlaisia Sartren väärinymmärryksestä kehittyneen eksistentiaali-angst -kulttuurin modernisoitu versio. Viiltely ja murjottaminen kuvasivat ryhmää. Siltala on huomannut miten nykyisin emo -kulttuuriin kuuluu esimerkiksi se, että kuvissa tulee hymyillä. Tyyli on kuitenkin astetta naisellisempaa ja meikkaaminen kuuluu kuvioon yhä. Voidaan sanoa että emo -poika edustaa jotain sellaista johon oikeasti viitataan kun koulun käytävillä puhutaan "homoista". Siksi ei pidä ihmetellä kun Siltala kertoo miten itseään viiltelevät ja tästä kuvia näyttäneet nuoret eivät ole saaneet tukea, vaan kiusaaminen on pahentunut ja kuville on jopa naureskeltu.

ÄITI (M)AMMAN HALAAJAT

"Ruttopuiston Rovasti" kirjoitti positiiviseen sävyyn Äiti Amman, hengellisen ammattihalaajan, saapumisesta vierailemaan maahamme. Useissa maissa tunteet ja kosketus on laitettu lähekkäin ; Englannissa feeling on sekä tunne että koskettaminen. Ja toki suomessakin on idolsklisee sanoa että "se kosketti mua" kun puhutaan  tunteista.

Tunteet nousivatkin halailuun kuin itsestään. Halailun oksitosiinin kohotus nousi tässä hyvin tärkeäksi teemaksi. "Kosketus ja hieronta vapauttavat oksitosiinia, samoin kaikki muutkin mielihyvän tunteeseen liittyvät asiat, mukaan lukien seksuaalinen mielihyvä. Halihormoniksikin kutsuttu oksitosiini vahvistaa ihmisten välistä kiintymystä ja luottamusta toisiinsa. Hyvin mennyt tähän asti? Miehenä minun on harmiteltava sitä, että oksitosiinin on havaittu herättävän meissä sekä negatiiviset että positiivisetkin varhaislapsuuden muistot äitisuhteestamme myös myöhemmällä iällä. Eikö mies pääse ikinä äidistään kokonaan eroon, oli tämä elossa eli ei?"

En sano, että tällä on mitään tekemistä oman äitisuhteeni kanssa (but it's aliens), mutta minua koskettaminen on usein ärsyttänyt. En vihaa kaikkea fyysistä kontaktia, mutta olen tästä hyvin tarkka. On ehtoja ja rajoja joiden kanssa on mentävä. ; Minuun kosketaan vain hyvin määrätyissä olosuhteissa, kuten luotettujen ihmisten kanssa tai miekkailutreeneissä. (Mutta nythän minä jo toistan itseäni!)
1: En tiedä kuinka kauan aikaa minulla on ollut tämä negatiivisuus, mutta muistan lapsuudestani erään varhaisimmista muistoista sellaiseksi, että joku puolituttu kosketti minua ja pöyhötti tukkaa. Ja jotenkin tämä oli aivan hirveää. Kyseessä on varmasti ollut tekijältään ystävällisyydellä väritetty teko, eikä siihen liittynyt mitään "koskettamis" -sanan negatiivisista konnotaatioista. Tämä koskettaminen on tapahtunut Keravalla, joten olen ollut silloin hyvin pieni.
2: Halailu ventovieraiden kanssa ei olekaan minulle sosiaalinen - tai edes seksuaalinen - aktio. Sen ainut funktio on aikaansaada halattavalle tunneärsykkeitä jotka vievät aivojen huomiota syrjään samalla kun halausasennossa käsi pääsee mukavasti toisen lompakolle. (Enkä tässä edes ihan hirveästi valehtele.) Halailuyritys nähdään väkivallan yrittämiseksi. Ja sillä on vaikutusta elämääni. Mikä korostaa, että asennoitumiseni ei ole juurikaan muuttunut lapsuuden jälkeen.

Kokonaisuus näkynee siitä että koskettamisen kohdalla minulla on vähän samanlainen idioottimainen automaatiofiksaatio joka minulla on vammojen tulkinnassa. (Tässä ollaan koskettamisen lähellä olevassa teemassa ; Satuttaminen on teknisesti ottaen vain helvetin kovaa koskettamista.) Puolisoni taittoi juuri jalkansa ja hänellä meni varsin kauan aikaa siinä että hän vakuutti minut erilaisilla tosiasiaaineistoilla, että kukaan ei ollut tietoisesti hakannut häntä. Ja että kaatumissyy ei ollut tekosyy jolla hän kätkisi-suojelisi tätä tekijää, vain jotta ei tulisi poliisiasiaa joka tulee kun minä hakkaan tämän tekijän muusiksi. Olen jotenkin fiksoitunut maailmaan jossa ruumiinvammat ovat melko tavallisia ja niihin on yksi syy, jota ei kerrota ja tunnusteta avoimesti. Samoin koskettaminen on aina uhka.
1: Oksitosiinimaailman seksiyhteys on jotain jota ei voi olla ohittamatta. En sano että olisin sadomasokisti. Mutta jos ostan lateksipukua, ja kokoani udellen kysyt, että tuleeko S vai M -puku, niin kerron, että molemmat menevät. Vitsi on toki ns. "paska", mutta en malttanut olla vääntämättä.

Tämä voisi tietysti johtaa siihen että minulla olisi oksitosiinivaje. En pidä tätä epätotena. Mutta samalla voisin sanoa että tästä voi olla ihan hyviäkin puolia. PNAS;in tuoreessa tutkimuksessa esitettiin, että oksitosiini liittyy etnosentrisyyteen. Eli oksitosiini ei vain tee sosiaaliseksi, vaan lisää "me-muut" -jaottelun syvyyttä. Tämä yhteys selittäisi ainakin minun silmiini erittäin monta asiaa. Nimittäin esimerkiksi sen, miten sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavat uskovaiset tuntuvat niin usein olevan antiteesinsä asialla. Voidaan sanoa, että he eivät ole ; "Human ethnocentrism-the tendency to view one's group as centrally important and superior to other groups-creates intergroup bias that fuels prejudice, xenophobia, and intergroup violence." (En sitten tiedä onko parempi, että minä olen ärtsy kaikille tasapuolisesti.) Tämä oksitosiinin kaksinaisvaikutus johtaa teemoihin, joita olen aiemminkin tuonut esiin. Sosiaalinen peli pitää sisällään myös ongelmallisia ja vältettäviä puolia.

Passion from the Christ

Naturalistis-Skeptistä linjamaa, johon uusateismikin kuuluu, kuvaillaan usein termeillä jotka assosioituvat klassiseen ajatukseen objektiivisuudesta ulkopuolisuutena. Tällöin linjamaa kuvataan jotenkin mekaanisena, tunteettomana, kovana ja kylmänä. Kuitenkin melko monet uskovaiset taas ovat lähteneet sille linjamalle jossa uusateismia kuvaisi tunteellisuus ja jopa emotionaalinen hysteerisyys. Että heidän arvomaailmansa on tunteilua josta puuttuu kaikki keskusteltavuus.

Poliittisen linjaman suhteita etiikkaan on tutkittu. Ja niiden mukaan on havaittavissa mistä uskovaisten reaktio johtuu. Se johtuu siitä että he ymmärtävät tilanteen. Asiaa on hieman läpikäyty esimerkiksi "Addicting Infon" sivuilla. ; Ero on pohjimmiltaan siinä että liberaalit ja oikeistokonservatiivit ovat hyvin erilaisessa suhteessa etiikkaan, etenkin seurausetiikkaan. "Conservative and religious individuals showed a “general insensitivity to consequences.” These participants consistently tended towards deontological ethics – which means they judged morality according to universal rules or divine authority. Liberals in the study promoted consequentialist ethics – they judged the morality of action based on the outcome." ... "Piazza says that they can’t be certain whether being religious/conservative creates the rule-based ethics or if following rule-based ethics makes one become conservative/religious. The thing the study can state with conviction is that the two are related: being conservative or religious goes hand-in-hand with non-consequentialist ethics."

Koska uskonnollisuuteen kuuluu objektiivinen moraali, joka ilmenee ihmisille velvollisuuksina, normeina ja dogmeina, se ei perusta arvioitaan suoraan kärsimykseen. Se ei tietysti tarkoita että kaikki velvollisuusetiikka tuottaisi kärsimystä, mutta monesti vastaan tulee tilanne jossa on valittava kärsimyksen ja periaatteen välillä. Ja silloin velvollisuuseetikko tallaa kärsimyksen yli. Deontologista etiikkaa seuraavalle toisen ihmisen kärsimys on tunteilua jos on suuremmat ja tärkeämmät periaatteet kyseessä. Tämä priorisointiero johtaa siis siihen että konservatiivit näkevät liberaalit tunteellisina.

Tämä puoli on kenties se syy, miksi uskovaiset näyttävät minun silmiini helposti joko "psykopaateilta" tai "narsisteilta". Siitä huolimatta että moni näyttää ajavan sellaista kuvaa että "hihhuli" olisi jonkinlainen kuolaava hysteerikko, en kaikesta uskontokriittisyydestäni huolimatta ole halukas levittämään tätä kuvaa. Oma saamani kuva, ja relevantin uskontokritiikin ihmiskuva, on enemmänkin myötätuntoon kykenemätön mutta karismaattinen koijari, joka hymyilee siten että hymy ei nouse silmiin. Ja joka pystyy kohteliain sivistyssanoin pilkkaamaan erimielisiä, ja joka nauttii tästä koska se on kivaa ja siitä tulee hänelle hyvä fiilis. Ja joille vastaan kritisoijat ovat sama kuin täyteen ihmisyyteen kykenemätön epäeettinen vihollinen.

Tämänlainen empatiaan kykenemätön emootioton epäsympaattinen murskauskonemielikuva on luultavasti peräisin samasta syvästä erosta - siitä samasta joka saanee konservatiivisen uskovan näkemään liberaalimissa "hysteerikkoja". Kyseessä on molemmissa tapauksissa vääristymä - siis pohjimmiltaan jonkinlainen asennevamma - mutta "jollain tavalla kuvaava vääristymä". Vääristymällä on varmasti merkitystä laajemminkin, ja hyvinkin syvällä tasolla.

Itse kun olen pitänyt konservatiivejen kanssa etiikkakeskustelemisen mahdottomaksi. Syynä on usein juuri se, että he ottavat deontologisen velvollisuuden dogmana ja tekevät tästä keskustelunpysäytyksen. Tällöin keskustelu pysähtyy koska he ovat oikeassa koska he ovat oikeassa. Vielä enemmän kuitenkin ärsyttävät ne keskustelut joissa juuri noin ei tehdä vaan ollaan uskomiseen uskovia. Silloin he kyllä korostavat näennäisesti seurauseettisiä puolia ja korostavat että uskonto tarjoaa hyötyjä yhteiskuntarauhasta taloudelliseen vakaumukseen ja tieteen edistyvyyden kautta pidempään ja onnellisempaan elämään ihmeparantumisineen. Näissä faktat vaan eivät saa nousta pöytään joten ne koostuvat velvollisuuseettisistä argumenteista jotka todistetaan väitteillä ja joita ei voi kritisoida fakta-aineistolla koska "korrelaatiot eivät kerro tarpeeksi".

Argumenteissa usein korostetaan sitä että uskonto hyödyttää yhteiskuntaa ja siinä asuvia ihmisiä. Näiden asioiden kumoaminen ja kyseenalaistaminen faktoilla ei kuitenkaan johda muutoksiin. Syy on se, että seurauseettiset argumentit ovat enemmänkin ajan henkeen vastaamista, kuin jotain johon oltaisiin sitouduttu niin lujasti. Sen vuoksi esimerkiksi "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies" murtaa monta myyttiä uskonnon tuottamista seurausetiikan kannalta hyvistä vaikutuksista.

Mutta se ja sen kaltaiset eivät kuitenkaan saa koskaan oikeistokonservatiiviuskovaisia muuttamaan mieltään. Jako velvollisuuseettiseen ja seurauseettiseen suuntaukseen muistuttaa että syy ei ole toopeus. Dataa ei ignoroida tyhmyyttä tai pahuutta vaan koska tämänlaisella ei ole yksinkertaisesti heille väliä. ~ Tilanteessa kyseessä on tilanne joka muistuttaa sitä kun teini haluaa ostaa jotkut tietyt farkut koska ne ovat muotia hänen alakulttuurissaan ja yrittää perustella ostostaan vanhemmilleen. Hän ei käytä varsinaista syytä, vaan muita syitä - syitä jotka voivat olla totta tai eivät. Näiden perustelujen kumoaminen ei tietysti muuta nuoren mieltä. Seurausetiikan ja deontologian kohdalla suhde on juuri samanlaatuinen.

Tämä näkyy myös teologisessa aspektissa. Pahan ongelma on selvästi tärkeä liberaaleille, mutta konservatiivit vähättelevät sen merkitystä. Näkisin että yhteys deontologiseen yleisasenteeseen ei ole sattumaa. Kärsimystä on helpompi vähätellä jos sitä pitää etiikan kannalta irrelevanttina, eräänlaisena kiusallisena kuriositeettina joka houkuttelee sivupoluille.

Ihmisiksi puetut ~ Bukimi No Tani

Ihmiset täyttävät maailmaa antropomorfistisilla hahmoilla. Suuri osa lasten piirretyistä ja kansanasaduista pursuaa ihmisenkaltaisia eläimiä. Pidämme niistä. Itse asiassa ihmisenkaltaisuuden lisääminen tekee niistä suosittuja. Kuitenkin tässä on rajat. Robotiikasta tuttu uncanny valley -ilmiö on hieman yllättävä. On olemassa kuilu jossa ollaan niin lähellä ihmistä, että se on epämiellyttävää. Tästä epämiellyttävyydestä päästään irti joko vähentämällä ihmisenkaltaisuutta tai lisäämällä sitä. (Tekniset rajoitukset ainakin toistaiseksi tarkoittavat että sitä on vähennettävä.)

Tätä ilmiötä on yritetty selittää montaa kautta.
1: Eräs varhaisemmista versioista korostaa että vaivaantuminen johtuu siitä että ne näyttävät siltä kuin kuollut ihminen tai kuoleva ihminen olisi elossa. Tämänlaiselle reaktiolle voidaan saada evolutiivinen selitys siitä että on tervettä varoa ja väistää sairaita jotka tartuttavat tautiaan. - Ja tämän seurauksena selittyisi sitten vaikkapa pelkomme zombieita ja androideja kohtaan.
2: Toinen suosittu selitys on ollut se, että ihmisellä on mielessään skeemoja. Ja niistä poikkeaminen tuottaa kognitiivista dissonanssia. Siksi uncanny valley tulee juuri siinä missä on kompleksi idea jossa elävän ihmisen ja kuolleen ihmisen skeemat menevät sekaisin. Aivot tavallaan sanovat että sellaista ei voi olla olemassa, mutta pitäisi kuitenkin uskoa siihen. Tämä on siitä erikoinen selitys, että vastaava johtaa myös ideoiden suosioon. Taruolentojen, taikaesineiden ja Jumalien kiinnostavuus tarinallisina efekteinä perustuu juuri siihen että ne yllättävät ja ovat mieleenpainuvia, mutta samalla jotenkin ymmärrettäviä. (Tämä kenties selittää miksi zombieita samalla inhotaan, mutta ne ovat kovasti suosittuja.)

Nämä voivat vaikuttaa osaltaan. Esimerkiksi se selittää miksi juuri zombien kaltaiset sairaat piirteet pelottavat oleellisesti eri tavalla kuin ylitsepääsemättömän siistit ja pinnaltaan muovikliiniset robotit. Mutta asiaa on tutkittu myös muulta kannalta ja muitakin syitä on. Kenties ne ovat jopa vahvempia syitä kuin nuo helposti mieleentulevat.

Tuoreemmat näkemykset perustuvat aivokuvantamiseen. Niissä on havaittu että empatia itsessään on liian löyhä käsite. Me ihmiset käytämme sitä kovin yksinkertaisesti. Päämme sisällä tapahtuu kuitenkin enemmän. Itse asiassa neurotieteissä empatia pitää pilkkoa ainakin kolmeen erilliseen osaan. Jaottelu ei usein vaikuta merkittävältä tavallisten ihmisten kohdalla, mutta jos puheenaiheena ovat vaikka psykopaatit, narsistit tai autistit on selvää että niitä ei voi oikein ymmärtää ilmankaan. Jaottelu on melko karkeasti seuraava:
1: Kognitiiviseen empatiaan (cognitive empathy), jossa on kysymys mielen teoriasta. Siitä että kokee, arvelee ja jopa tietää mitä toinen ajattelee.
2: Emotionaaliseen empatiaan (emotional empathy) joka on tarve toimia siten että on jotenkin vastavuoroinen toisen kanssa.
3: Myötätuntoiseen empatiaan (compassionate empathy) jossa on tarve auttaa ja jossa on kiinnostus toisen näkökulmasta ja toisen hyvinvoinnista hänen omalta kannaltaan.
+: Lisäksi uncanny valleyn kohdalla on puhuttava myös "motorisesta empatiasta", joka koskee käsitystä ruumiillisuudesta ja siitä miltä ihminen näyttää. Ihmiset reagoivat myös siihen että jokin nyt vain näyttää kovasti ihmismäiseltä. (Ja pareidoloa näyttää että aivomme ylitunnistaa ihmismäisiä piirteitä.)

Uncanny Valley johtuu dissonanssista joka koskee yllättävän vähän pelkkää ulkonäköä, ja sillä on enemmän tekemistä sosiaalisuuden ja emootioiden kanssa. ; Kohteen täytyy rakentaa ristiriitoja eri empatian osa-alueiden välille. Uncanny valleyssä vastaan tulevassa ahdistuskessa on kysymys siitä että vähintään kaksi kategorioista on ristiriidassa emotionaalisen empatian kanssa. Jonkinlaisen mielen omaava/ulkoisesti ihmismäinen/sosiaalinen joka ei ole vastavuoroinen on ahdistava kohtaaminen. ; Robotti joka on antisosiaalinen kylmä algoritmi joka näyttää ihmiseltä on robottejen myynnille suuri ongelma.

Tämä on itse asiassa järkevä hyvin monella tavalla.
1: Moni ihminen on hyvin eläinrakas (itse symppaan eläimiä enemmän kuin ihmisistä, noin karkeasti) ja antropomorfistaa lemmikkiään aivan uskomattomilla tasoilla. (Minä voin joskus antropomorfistaa tietokoneen ja kiroilla sille. Niinkuin se vitun matolaatikko muka lagittaisi vähemmän kun nimittelen sitä. Ihmisen tervejärkisyys tarkoittaakin usein sitä että hän kyllä puhuu kuolleille,  elottomille tahi eikielellisille kohteille mutta ei usko että kohde vastaa. (Koira joka puhuisi takaisin veisi jopa sekin hoitolaitokseen.)
2: Ihminen pystyy silti samastumaan vaikkapa Peter Jacksonin Tolkienfilmatisoinnissa näytettyyn Klonkkuun joka ulkonäöltään on muutoin hyvinkin lähellä uncanny valleyta.
3: Samoin olen itse ihmetellyt että miksi ihmiset eivät kammoksu cosplayaajia tai lehtien kansissa olevia ääriphotoshopattuja ihmisiä jotka näyttävät jo hyvinkin siltä mitä robotiikka tuottaa. Ihmiset tunnetusti liittävät tuntemisen tunteita julkkiksiin. Ihmiset kokevat tietävänsä mitä nämä ovat ihmisinä. Cosplayaajien kanssa on sama. Osa näihin kohdistetusta vastenmielisyydestä voidaan kuitenkin kenties selittää tätä kautta, jos ihminen on vieraantunut cosplayaajista tai julkkiksista ulkonäkö voi auttaa prosessin etenemisessä/pahenemisessa.
4: Itse asiassa tämä ristiriita sopii hyvin yhteen sen erikoisen tapauksen kanssa mitä kävi MIT:n kampuksella kun tutkimus juttelevista tekoälyalgoritmeista aloitettiin. Moni käytti paljon aikaa laatikkomaisen tietokoneen kanssa jutteluun. He tiesivät että se oli vain algoritmi, mutta ihmiset viihtyivät ja olivat vastavuoroisia. Algoritmi ei tietysti ollut kovin hyvä, mutta se oli vastavuoroisuutta simuloiva. Vaikka algoritmi ei täyttänyt mitään Turingin testin ehtoja se ei kuitenkaan taatusti ollut uncanny valleyssa -silloinhan ihmiset olisivat vierastaneet sitä.

Ihmisenkaltaisuuden näkeminen ei-ihmisessä on niin tavallista että dissonanssia tällä tasolla tapahtuu koko ajan, mutta koska se ei tapahdu emotionaalisen empatian kohdalla, emme kärsi. Robotiikka, jossa uncanny valley nousee vahviten esiin on taas jotain joka on nimenomaan käänteinen koira : Se näyttää ihmiseltä mutta se ei ole vastavuoroisessa tunnesuhteessa ihmisen kanssa. Siksi robotit tuottavat ahdistusta, mutta moni muu ei. (Paitsi tietysti niillä jotka ahdistuvat naapurin kanssa juttelusta, mutta se ei johdu uncanny valleysta vaan muista sosiaalisista puolista.)

---

Otsikko viittaa uncanny valleyn nimeen japaniksi. Japanit ovat robotiikan pioneereja juuri kuten anime-mechat meille opettavat. Olin hieman huvittunut kun siinä Wettenhovi-Aspa -metodilla ihan selvästi puhutaan pukimista. Tämän syvempää viisautta otsikkoon ei tällä kertaa kätkeydy.

Vergaffung ~ hullaantunutta ideologiakiimaa

Max Scheler kuvaa rakkautta jonain joka jäsentää ihmisten kiinnostuksen kohdetta kohti tietämistä ja ymmärtämistä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin : Hänen rakkautensa ei ole pelkästään tunnetila, vaan se on nimenomaan eteenpäin pyrkivä ja spontaani tunne joka ohjaa ihmistä kohti korkeampia arvoja ja tietoja. Se ei pysähdy vaan pyrkii eteenpäin, kohti oppimista. Koska rakkaus voi kohdistua tietoon, hyveisiin oikeudenmukaisuuteen ja moneen muuhun aiheeseen tästä tulee ihmisyyttä syvästi jäsentävä emootio. Näin ollen rakkaudellisuus on hyvän maailmankuvan ytimessä.
1: Scheler jakaakin tunteet reaktiivisiin tunteisiin ja spontaaneihin tunteisiin. Reaktiviisuus on riippuvuutta niihin asioihin jotka ilmentävät näitä tunteita. Rakkauskin on toki jossain suhteessa kohteeseen, mutta tätä ei voi ohjailla ja se on siksi spontaani tunne joka vyöryy haluamiinsa suuntiin.
2: Rakkautta ohjaa järjestys joka on ihmisestä riippumaton koska se on ihmistä suurempi. Schelerillä rakkautta ohjaa perimmiltään Jumala. Hänen näkemyksensä on kristillistä essentialismia jossa Jumala on rakkaus ja jossa ihmisyyttä selitetään siten että ihminen eroaa oleellisesti ja ylitsepääsemättömästi kaikesta muusta maailmassa olevasta - kuten kivistä ja eläimistä - mutta ihmiset ovat kuitenkin keskenään jotenkin samanlaisia ja siksi jonkinlaisen teorian alle niputettavissa. Tässä tapauksessa se on Ordo amoris -näkemys jonka mukaan ihminen on perimmiltään Jumalan kuva ja Jumala on rakkaus. Perisynti vain hairahduttaa tästä.
3: Arvoilla on tätä kautta hierarkia ja rakkaudellisesti elävät ihmiset pyrkivät kohti sellaisia asioita jotka tekevät heistä pysyvimmin onnellisia. Perimmiltään tämä tarkoittaa tietysti tuonpuoleista joten hairahtumiseksi määritelläänkin keskittyminen aistillisiin asioihin. Scheler kuvastaa että tästä vääristymästä syntyy helposti turhuuden ja tyhjyyden tunne. Kuitenkin samalla hän kuvastaa sitä että tosiasiassa kaikilla on myös tärkeyden ja Pyhyyden tunteita. Näin ollen voidaan tulkita että esimerkiksi ateisteilla on tunne-elämää ja tietyllä tavalla "Pyhän kokemus".

Kuitenkin moni esittää että rakkaus nimenomaan sokaisee. Tällöin puhutaan helposti siitä miten maailmankuva sumentaa. Kokemusmaailmassa tämänlaista tapahtuu. Ihastuksen tunne nimenomaan vääristää toisesta saatuja havaintoja. Scheler erottaakin tässä sen, että itse asiassa jokin jota voisi kutsua "kiimaksi" sokeuttaa. Rakkauden kanssa tällä olisi vain vähän tekemistä. Ihminen voi harhautua monella eri tavalla, esimerkiksi keskittämällä huomionsa vääriin asioihin kuten aistinvaraisiin ja reaktiivisiin asioihin. Scheler kuvastaakin yhtä vääristymätyyppiä nimellä vergaffung. Se tarkoittaa hullaantumista totuuden yhteen piirteeseen. Tästä seuraa fiksoituminen, ja ihminen luulee että hän rajallisena ihmisenä olisi saavuttanut jonkun ehdottoman. Tämän ehdottoman kritiikki johtaa vihaamiseen - joka on paitsi rakkauden vastakohta, myös reaktiivinen tunne. (Viha turmelee sekä laadullisesti että määrällisesti, niin sanoakseni.)

En toki ole kovin viehättynyt siihe miten (a) Schelerin ajattelumaailmassa ateismi määrittyy automaattisesti a priorisin määrittelyjen kautta vääristyneeksi toiminnaksi. (b) Mukana hänen tulkitsemisessaan livantaa myös klassista arvotyhjiöpaskaa joka kertonee lähinnä siitä että Sheler ei ole koskaan ollut kunnolla ateisti ja kuvaa ateismia omista ennakkoluuloistaan. (c) Lisäksi nykyään jos Scheler tulee puheenaiheeksi, on tulkitsioilla tapana soveltaa tätä siten että tätä kautta rakennetaan argumentin sijasta semanttinen leikki jossa "Pyhyys" määrittyy suoraan siksi että jotain pitää tärkeänä ja sitten tähän livautetaan konnotaatioita joita on "Pyhyys" sanalla mutta joita ei ole "tärkeänä pidetyillä" asioilla. Ja näin ateismi onkin yht'äkkiä jotain muuta kuin neutraalimmin "ideologia" tai "maailmankuva" - se on "uskonto". (d) Enkä muutenkaan ole viehättynyt kristillisestä ihmiskuvasta. Objektiivinen moraali - joka on nähdäkseni teoreettisesti varsin keinotekoinen konsepti jolla on sovellettuna vain huonoja ominaisuuksia ; sillä lähinnä oikeutetaan erilaista mielivallankäyttöä ja retorista snobbailua ja yleistä läpitunkevaa vittupäisyyttä...

Kuitenkin pidän tästä rakkauskonseptista monin muun paikoin - kun asioita vähän viilaillaan siitä saa mielestäni varsin hyviä huomioita ihmisyydestä, maailmankuvista, emootioista ja monesta muustakin asiasta.  
1: Esimerkiksi olen ollut vastahankainen esimerkiksi Platonin näkemykselle jossa ihmisen rakkaus toiseen ihmiseen olisi sitä että ihminen näkee rakkauden idean toisessa. Scheler pitää tämänlaista epärakkautena, farisealaisuutena, koska siinä toista rakastetaan jonkun ominaisuuden kautta eikä itsenään. Ulkonäkö rapistuu ja luonnekin voi kyynistyä joten rakkaus joka sidotaan tämänlaiseen katoaa ja on ehdollista. Nähdäkseni tämä rakkaus on varsin epärealistinen jos sitä pitäisi pitää kuvauksena siitä miten ihmiset rakastavat toisiaan. (Platon on tässä nähdäkseni turhankin oikeassa.) Sen sijaan ideaalitason kuvauksena tämä on enemmän kuin mainio.
2: Toinen on tietysti psykologiapuoli. On selvää että ihmisten maailmankuva jäsentyy pääosin emotionaalisesti. Tavallisesti sitä esitetään rationaalisesti ja tieteellisesti. Onhan tämä tietysti maailmankuvan rakentamisen ideaalitila. Se ei vain tuppaa tapahtumaan elämässä ja on näin ollen se mitä tapahtuu käytännön tasolla. Maailmankuva on tunnekysymys. Ideologiaan fiksoituminen ja viha tämän moittimista kohtaan on jokin joka kuvaa ihmisten tunnemaailmaa, etenkin jos he ovat ns. crankejä.
3: Lisäksi Scheler tarjoaa mielestäni hyvää vastapoolia postmodernille maailmalle jossa intentiot väritetään lähinnä vallantahdon kautta. Olen sitä mieltä että vallantahto on todellinen tavoitejoukko eikä niiden soveltamisessa itsessään ole vikaa. Mutta jos se on ainut, on kyseessä varsin lattea maailman tarkastelukuva. Toki minä pidän kaikesta pessimistisestä, perverssistä, likaisesta ja kyynisestä. Mutta jopa minulla on rajani. Nähdäkseni rakkaus on aivan validi intentio. Sillä voidaan tehdä kahjouksia ja karhunpalveluksia, joten ei se mitään aikaansaannoksia automaattisesti pyhitä. Mutta se on hyvä vaihtoehto ottaa mukaan intentiotulkintamyllyyn.

Tähän liittyen Long Play kirjoitti artikkelin salaliittoteorioista. Se korosti miten crank magnetism toimii menetelmällä joka on "yhteisöllisenä toimintana viehättävää, mutta tieteen ja politiikan tekemisen metodina surkea." Tässä toiminnan periaate on "Äärimmäisistä eroista huolimatta koko poppoo vaikuttaa olevan osa samaa liikettä, jonka puitteissa toisilleen solidaariset jäsenet vaihtelevat teorioita. Jos minä uskon sinun teoriaasi, usko sinä tähän minun teoriaani. Jos joku ulkopuolinen yrittää kiistää jonkin teorioista fakta-argumentein, yhteisö ryhmittyy jäsenensä suojaksi ja vetoaa todisteiden sijaan siihen, että toisinajattelu ylipäänsä on hyvä, kannatettava asia." Erimielisyyttä ja konflikteja salaliittoteorioiden parissa ei olekaan. Toisinajatteluksi onkin määritelty eri tavalla ajattelulle tilan antamisen sijasta se, että ei ajattele kuten "ne". Lopputuloksena on se, että keskustelusta tulee yksinkertaisesti mahdotonta. "aikuisten ihmisten välisen väittelyn normaalit säännöt eivät päde. ”Sinä sanot noin, koska olet pahojen puolella”, sanoo vastapuoli – ja sulkee kaikki keskustelun ovet. Hän voi valehdella, koska hän jo tietää olevansa tarinan sankari. Millaisen yhteyden voin muka luoda ihmiseen, joka uskoo minun olevan muodonmuuttajalisko? Mitä väliä asia-argumenteilla silloin on?" Ilmiö on havaittu ilmiö. "Vuonna 2010 australialainen tutkijakolmikko Lewandowsky, Oberauer ja Gignac julkaisi Psychological Science -lehdessä artikkelin laajojen salaliittoteoriaverkostojen muodostumisesta. Ryhmä totesi, yksinkertaisesti sanottuna, seuraavaa: henkilö, joka uskoo ilmastonmuutostieteen perustuvan laajaan salaliittoon, uskoo paljon keskimääräistä todennäköisemmin myös muiden vakiintuneiden totuuksien olevan osa jotakin mittavaa huijausta. Hän uskoo, että tupakointi ei oikeasti aiheuta syöpää, HI-virus ei aiheuta aidsia tai että kuulento oli lavastettu. Moiseen teoriaverkkoon uskovan ihmisen mielestä totuus pysyy piilossa, koska kymmenettuhannet ihmiset juonivat yhdessä pitääkseen erilaisia vedätyksiä yllä." Mikä ei blogini aktiiveille lukijoille ole uutinen.

Salaliittoteorioihin sotkeutuvia crankeja ei kuvaakaan nimenomaan tyhmyys. Eräs blogini kantavia teemoja on ollut "nerokultista" irrottautuminen. Minulle idiootti on toki idiootti mutta crankit nimenomaan eivät ole tyhmiä, vaan heitä kuvaa todellakin jokin johon Schelerin vergaffung -käsite osuu aivan loistavasti. Crankit soveltavat älykkyyttään siihen että keksivät mitä ihmeellisimpiä kiemuroita sille miksi heidän kannattamansa idea voisi olla tosi. He koherentisoivat ennalta päättämäänsä johtopäätöstä. Perustelutapa on presuppositionistinen ja tuloksena ei yleensä tule argumentointia jossa perustellaan miksi asia on niin eikä toisin vaan ne yrittävät koherentisoida oman näkemyksen havaintoihin jälkikäteen. Syntyy saivartelua jossa vedotaan siihen mitä "voisi olla". Falsifioitavuutta perusytimelle ei käytännössä ole ja myös kritiikki pyritään nihiloimaan keksimällä tämä joksikin jota oma teoria olettaa tapahtuvaksi. ("Saatana haluaa että et pelastuisi joten hän usuttaa sukulaisesi kyselemään vaikeita" -tyyliset temput ovat ihmisiä tappaneiden kulttejen vakiotavaraa.) Väitteet, olettelut, premissit, a priori -tehdyt väitteet (ja muut synonyymit ja variantit) ovat sen ytimessä. Ja muunlaisten teoriodien paikkaus ad hoc -oletuksin ovat tässä oleellisessa osassa.

Tämä ei kuvaa pelkästään salaliittoteorioita. Tämän tilanteen käsittäminen on oleellista myös kristillisen fundamentalismin ymmärtämisessä. Esimerkiksi "Kotimaa" -blogiin vuodettu "rakkauskirje" kuvastaa hyvin sitä minkälaisella asennemaailmalla ollaan liikenteessä. Kirje kertoo tiivistetysti sen että rakkaudellisesti korostetaan miten uskonto tuo iloa ja jos jokin muu ideologiaryhmä paitsi vainotut kristityt saisivat yhtä pitkäaikaista asiatonta kritiikkiä, olisi asia hoidettu saunan takana. ~ Karkeasti sanoen fundamentalismissa on kyseessä ideologiakiimasta kristinuskoon. Ja Schelerin kuvaus tämän vaikutukista osuu siksi heihin. (Vaikka Scheler olikin itse kristitty, se ei tarkoita että kristinuskon instituutio ja dogmisto ei olisi asia josta ei voisi tulla ylipainottuneen rakkauden kohdetta. Mikä tahansa, myös periaatteessa hyvät asiat, kun voivat olla sellaisia.)

Siksi kun fundamentalisti puhuu toimivansa "rakkaudesta" hän näyttää vihaiselta. Se on vähän kuin pedofiilipappi jonka sana "rakkaus" on retorisesti ja semanttisesti vääristynyt ja perversoitunut niin että se tarkoittaakin "alaikäiselle väkisin tehtyä yllätysperseraiskausta".

Aistillista

Koemme elämämme tietoisuuskeskeisenä ; Itse asiassa jopa siinä voimakkuuksin, että on elämän kannalta varsin luontevaa olla "Descartesilainen" ; Hänen cogito -oivalluksensahan perustui juuri siihen että koska omat ajatukset ovat olemassa, on varmaa itsekin on jotenkin olemassa. Minuus on siis voimakkaasti sidottu nimenomaan tajuntaan. Hän myös jaotteli tietoisuuden ja ruumiin erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka vain vuorovaikuttavat. Näin ruumis on ikään kuin jokin jossa mieli lähinnä kulkee väliaikaisesti.

Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.

Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.

Tunne ja emootio.

Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)

Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.

Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.

Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.

Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".

Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.

Ilo ja homeostaasi.

Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.

Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.

Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.

Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.

Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.

Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.

Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.

---

Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)

Pin-up -miehet

Internetissä on humoristiseksi kuvattava sarja valokuvia. Niissä on kuvattuna miehiä asentoihin jotka ovat tuttuja pin-up lehdistä naisten asentoina. Kuitenkin kuvissa miehet ovat selvästi miehisiä. Kuvat voidaan nähdä tietysti jonain, jossa "mies pysyy miehenä" vaikka tekisi naismaisia asioita. Tämä voidaan nähdä sukupuolistereotypioita rikkovana, mutta toisaalta myös vapauttavana ; Maskuliinisuus ei katoa jos tekee naismaisia asioita. Näin mukana on samanaikaisesti teema joka sanoo että mies ja nainen ovat eriasioita joka tarkoittaa myös sitä että mieskuva ei säry niin helposti vaan kestää naismaisiksi koettujen asioiden tekemisen.

Kuitenkin kohtasin myös kritiikkiä, jossa miehiä ei oltu kuvattu riittävän naismaisina. Tämä kun olisi rikkonut koko sukupuolistereotypiaa vastaan. Tällöin sukupuolen merkityksettömyys olisi korostunut. Tämä ratkaisutapa nähtiinkin siksi jopa epäeettisenä ja laaduttomana ; Siinä ei ollut "oikeaa sanomaa". En kokenut tämänlaista asennetta hyvänä. Päädyinkin kinaamaan siitä, että miksi vain queer -seksuaalimallin mukaiset näkemykset ovat sallittuja kun taas sukupuolten eroavaisuudetkin hyväksyvä "erilaisia mutta samanarvoisia" -malli on vääräoppisuutta jopa silloin kun se ilmenee tämän kuvasarjan tapaan neuvoen että "maskuliinisuus on usein keskiarvo ja variaatio on vain luontevaa eikä maskuliinisuus siitä katoa" -mallilla.
1: Tässä tietysti päädyttiin keskustelemaan geenien vaikutukseta sukupuoleen ja esim. käytökseen ja lopulta siihen että tieteellä ei ole väliä koska kyseessä on eettinen kannanotto. Mikä olisi turhauttavaa ellei olisi tajunnut että tämä oli niin lähelle tappiontunnustusta kuin queer -feminismin kannattajalta voi saada.

Oikeaoppisuutta ja hegemoniaa vastustavien vaatimus oikeaoppisuudesta ja tietynlaisuudesta voi yllättää. Mutta tämä asenne on tätä nykyaikaa. ; Itse asiassa "oikeaoppisuusvaatimus" voidaankin nähdä osaksi nykykulttuuria. Kuittinen ihmetteleekin sitä miten kirjallisuudesta ollaan etäännytty moniarvoisuudesta kohti yhtä mallia ; Ennen arvostettiin tekstin sisältöä, eli kyseenalaistamista, kantaaottavuutta, paljastavuutta, rajojarikkovuutta. Tämän on korvannut tunteisiin vetoaminen, joka taas pyrkii ainoastaan vastaamaan kuluttajien haluihin. Näin syntyy poliittisesti korrektia kirjallisuutta jossa korostuu oikeaoppisuus - vaikka oppia ei itse asiassa mietitä, se rakentuu tunteisiin vetoamisen ja poliittisen korrektiuden kautta. Ja lopputulos ei pakota ihmistä ulos rajoistaan vaan ajaa päinvastoin heitä itseriittoisemmin "itseään kohti".
___1.1: Näin kulttuuri onkin etääntynyt paljon siitä ajasta jolloin tunteisiin vetoamista pidettiin pinnallisuutena ja järkevän ja analyyttisen mielen ajateltiin kykenevän näkemään uudella tavalla ja "out of box". Nyt tunteisiin vetoamisesta on tullut tärkein argumentti, paitsi myynnille, myös laadulle.

Kirjallisuudessa ei siis enää ole mitään ääneenlausuttua mallia. Sen sijaan yhteisön tunteisiin vetoamalla voidaan käyttää sosiaalisia konventioita niitä ääneen lausumatta. Taide/kulttuuripiireissä hegemonisista diskursseista puhutaan paljon ja niiden ymmärtäminen on sivistyneistössä muotia. Hegemonisista diskursseista ollaan "yleisesti ottaen huolestuneita" ja muistutetaan että normien kyseenalaistaminen ja ääneenlausuminen on tärkeää koska muutoin ihmsiet vain seuraavat näitä ; Olemassaolonsa kiisto on "hegemonisen oikeaoppisuuden" suurin voimavara, koska silloin se jää "ääneenlausumattomaksi ilmiselvyydeksi" jota ei edes tajuta vaihtoehdoksi. Siksi onkin ihmeellistä että kirjallisuus on taipunut juuri tämänlaiseen "hiljennettyyn oikeaoppisuuteen", jossa opin olemassaoloa kiistetän mutta sen päämetodit rakentuvat tunteisiin vetoamiseen jota kautta hegemonisia diskursseja voidaan "kutitella" ja täten manipuloida esiin tiettyjä ja järjestelmänmukaisia ja konventionaalisia reaktioita. Samoin on tietysti käynyt queer feminisin soveltamiselle, kuten "pinup -miesten kina" minulle varsin konkreettisesti näytti.

Tämänlainen asettelu voi sitten laittaa miettimään muita asioita.

Jos joku on koskaan selaillut urheilualan lehtiä, tietää miten mieht niissä kuvataan. Miehet ovat puolialastomia. Ja yllättävän usein näkyy asentoja, jossa mies poseeraa, ja tämän takaa nainen käärii kätensä miehen ympärille niin että kädet tulevat ikään kuin takaapäin rinnoille. Jos nainen olisi vastaavasti ilman paitaa, ja mies olisi vastaavassa asennossa, olisi tämä varsin tuomittavaa. Sillä jostain syystä jos mies näytetään seksuaalisesti haluttavana, tämän nähdään tukevan maskuliinisuuskuvaa ja olevan jotenkin sovinistinen aktio. Mutta jos nainen näytetään vastaavalla asentokielellä seksuaalisesti haluttavana, hänet näytetään kohteena ja objektisoidaan.

Syynä on tietenkin se, että sukupuolia kohdellaan eri tavoilla. Maskuliinisuuden taustalla miehen täytyy olla "seksuaalinen valloittaja" ja seksuaalinen haluttavuus nähdäänkin tämän vallankäytön ja saalistamisen kielellä. Mies on aktio. Naisen kohdalla taas hänestä on tehty "se saalis", jolloin sukupuolenkäsittelyssä todellakin naista kohdellaan uhrina. Toki tässäkin on huomattavissa, että maskuliinisuus voidaan nähdä "miesvankilana", jossa mies pakotetaan aktiivisuuteen. Näin miehestä voidaan tehdä esineellistetty ja välineellistetty tietyn kohde.

Tätä "objektisoimista" ei tietysti helposti nähdä yhtä helposti. Ja siksi ihmiset eivät voikaan korjata näitä näkemyksiä, vaan yhä toistuvasti ajaudutaan sellaiseen tilanteeseen jossa räsypokassa "naisella on enemmän hävittävää" koska jo paidan pois ottaminen on heille isompi tappio kuin miehille. Sillä sitä muuten vaan helposti seuraa kulttuurin normeja kyseenalaistamatta, ja päätyy seuraamaan opetettuja tunteita kyseenalaistamatta. Ja silloin sitä päätyy "liioittelemaan naisten tappiota" ja/tai "vähättelemään miesten tappiota" esimerkiksi tässä räsypokkakysymyksessä.