Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Determinismin vapaudesta

Sören Kierkegaard esitti argumentin jonka mukaan maailma on vapaa ; Hän korosti että jos jokin asia on välttämätön, se on väistämättä vain yhdellä tavalla. Välttämätön on muuttumaton ja pysyvä. Moni asia kuitenkin muuttuu joka tarkoittaa sitä että se voi olla monella tavalla joten ne eivät ole välttämättömiä. Välttämätön ei muutu ja muutos on vapautta.

Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.

Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.

Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.

Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.

Asennevammalla naturalisteja vastaan ; eli kaunokirjallisuus argumentinkorvikkeena

Olen jossain määrin tottunut siihen että modernin ajan ongelmana on hyvin hämärä suhde lähdekritiikkiin ja argumentointiin. Elämme postmodernia aikaa ainakin siinä mielessä että koulussa monilla on suuria vaikeuksia erottaa tieteellistä artikkelia, lehtijuttua, uutista ja blogin mielipidetekstiä toisistaan. Kaikki ikään kuin leijuvat samassa sumussa rinta rinnan. Tätä pidetään yleensä jonain joka vaivaa vain niitä jotka eivät ole kovin lukeneita.

Kuitenkin täsmälleen sama ongelma on olemassa myös niiden kanssa joita voidaan pitää lukeneina. Tästä ajatuksesta otan esimerkin tuoreista blogikommenteistani. Niina Karjalainen tuli kommentoimaan arvotyhjiöstä. Hän käyttää sanaa "keskustelu" joten hän ilmeisesti odottaa jotain vastavuoroisuutta. Tämä on kaunis tavoite. Hän aloitti statementilla "Kristittynä sanoisin, että kuka tahansa meistä pystyy heikolla hetkellä hirmutekoihin, jos jumalanpelko ja usko siihen, että Jumala maksaa jokaiselle tekojen mukaan, puuttuvat. Turvattominta on silloin, jos jokainen saa itse määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin."

En tiedä mitä tämänlaisiin maailmankuvallisiin lausuntoihin oikein pitäisi lausua. Selvästi hän tietää maailmankuvani ja selvästi hän kommentoi minulle. Potut-pottuina -strategia jota kovasti kannatan pakottaisi minut sanomaan jotain sellaista että "darwinistisatanistina sanoisin että ihminen yksinään ei kykene kovin järjestelmälliseen väkivaltaan ja usko siitä että Jumala oikeuttaa ikävän toiminnan helpottaa sen kanssa että väkivallasta tulee järjestelmä. Turvattominta on silloin kun ideologia näyttäytyy jonain jossa asiallisena ja kohteliaana ensikontaktiksi voi näyttäytyä se että eriuskoisen maailmankatsomus haukutaan vaaralliseksi." Tämä kenties olisi demonstroinut jotain. Koska jostain syystä olin tavoistani poiketen lempeä, pyysin todisteita ja argumentointia asiasta. Sellaista Karjalainenkin varmasti olisi kaivannut jos olisin väittänyt tuota vihreällä olevaa. (Jota mieltä en tosin oikeasti ole. Mutta maailmankuvaan vetoamalla voi vedellä monenlaisia statementeja jotka ovat ilmaistuja mielipiteitä.)

En kuitenkaan saanut perustelua vaan sen sijaan seuraavan lausunnon. "Oliko Andreaksella jumalanpelkoa, uskoa siihen että hän joutuu vastuuseen teoistaan kuoleman jälkeen? Vai ajatteliko hän kuoleman kautta välttävänsä maallisen oikeusjärjestelmän rangaistuksen ja näin pääsevänsä kuin koira veräjästä? Ajan tässä takaa Dostojevskin ajatusta että jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua. Toisaalta elämänvaikeudet voivat tuntua suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan jos tarkastelee niitä vain tämän lyhyen elämän valossa eikä huomioi ikuisuutta. En voi tietysti tietää, saako Andreas tekonsa anteeksi, koska hänhän on voinut huutaa Jeesuksen puoleen viimeisillä hetkillään. Toivottavasti huusi." Tämä on nähdäkseni pahinta Dostojevskin väärinkäyttöä sitten Paavo Väyrysen. Tämä toki heijastelee hyvin mielipidettä. Mutta se oli kuvattu tarpeeksi nasakasti jo siinä ensimmäisessä kommentissa. En halunnut tietää mikä mielipide on, se oli jo riittävästi määritelty ja sidottavissa tunnettuihin konventioihin. Ei sellaisen kuvaaminen lisädetaljein innosta. (En yksinkertaisesti nauti saman kliseesopan konemaisesta toistamisesta.) Minua kiinnosti että miksi tämä mielipide olisi jotenkin hyvin perusteltu.

Kommentista tekee ikävän se että olen itse asiassa pitänyt Dostojevskistä paljonkin. Tuolla tavalla käytettynä näkemys kuitenkin lähinnä lähteistää asennevamman. Kun jokin kaunokirjallinen teos kuvailee tunteen hyvin, se tietenkin toimii valottamaan mitä mieltä ollaan. Kiinnostavaa, ja sitä jota pyysin, olisi kuitenkin ollut se että miksi tätä mieltä voidaan perustellusti olla. Maailmankuvaan vetoaminen on tässä yhteydessä samaa kuin mielipiteenvapauteen vetoamista. Ei asia muutu järkeväksi ja upeaksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni tämä onkin paluuta Rooman ajan kulttuuriin jossa korkein taito oli retoriikkaa, puhetaitoa jossa tunteisiinvetoava viestintä oli korkein koulutettu taito. Tämä on toisaalta paluuta esisokraattisiin sofisteihin jotka kreikassa hoitivat viisauden virkaa ikään kuin lakimiespohjalta, jossa taitava ihminen puolusti mitä tahansa hänen asiakkaansa halusi. Tämä on sitä mitä vastaan tarvittiin Sokrates. Se, että arvostuksia ja arvoja herätellään puheilla vaatii vastapainokseen jotain, jotain joka tekee asiasta muuta kuin sen kenen tunteilla ja mielipiteillä on parhaat valtapelit.

Itse näen että arvotyhjiönäkökulma tuossa Karjalaisen muodossa ansaitsee seuraavan osioihinpilkonnan. Hän ei argumentoinut mutta asiaan kuitenkin on argumentointiperinteitä. Ja niiden taustat voidaan ottaa mukaan. Itse asiassa niiden käsittely auttaa osaltaan huomaamaan miten vähän substanssia tämänlaisilla Dostojevskiin viittaamisilla on.

Huomattavaa onkin lähinnä se, että voin esitellä luokitukset ja johtaa sitten asioihin joita olen jo sanonut aiheesta. Niissä on kritiikkiä juuri tätä näkökulmaa kohtaan. Nähdäkseni käytetty asenne voidaan liittää neljään argumenttiperinteeseen. Niiden perustalta tätä asennetta ei vain kuvata vaan se oikeutetaan.
1: Metaeettinen arvotyhjiönäkemys. Varsin klassiseen metaeettiseen argumentaatioon jossa ajatellaan että Jumala oikeuttaa moraalin. Ja jossa tästä poikkeaminen tuhoaa moraalin. Ateisteilla ei siis olisi oikeutusta etiikkaan. Tässä kohden on kuitenkin selvää että kritiikin ydin latistuu siihen että "ateisteilla on premissejä". Valitettavasti teismi ei poista tätä. Teismi ei itse asiassa ratkaise ongelmaa. Esimerkiksi William Lane Craigin "God Command Theory" törmääkin tähän ongelmaan varsin konkreettisesti. Euthyfronin dilemman modifiointi paljastaa hänen kohdallaan sen mikä väistämätöntä on.
2: Eksistentialistinen angst, universumin merkityksettömyysahdistus "universumitasolla". Olipa Jumala olemassa tai ei niin Jumalattomat ajatukset ahdistavat poistamalla elämästä merkityksen. Dostojevski kuitenkin lähestyy asiaa tavalla joka ei vastaa suurimman osan tuntemuksia. Toki strategia on raivostuttavan yleinen mutta se lähinnä kertoo että asennevamma kristityillä on tarpeettoman yleinen. Heidän on helppoa uskoa siihen, mutta valitettavasti heidän on vaikeaa saada sama ajatus läpi ateisteille. On aina riemastuttavaa nähdä miten maailmankuva takaa supervoimia kuten ajatustenlukukyvyn siitä mitä toinen oikeasti, perimmiltään ja pohjimmiltaan ajattelee. Miksi kristitty saisi määrittää universaalisti miltä joka ikisestä ateistista tuntuu syvimmiltään? Koska hänellä on subjektiivinen kääntymiskertomus jonka otos on korkeintaan 1?
     2.1: On aina hupaisaa huomata miten etenkin Camus'n, Sartren ja Nietzschen sanomisia aivan suoraan vääristellään jotta ateismin peruskokemus olisi ahdistus. (Tosin nämä tuskin kiinnostavat esimerkiksi uusateisteja jotka ovat skientistejä eivätkä eksistentialisteja. Näistä toki yritetään useinkin tehdä jotain kaikkia ateisteja koskevaa. Mutta minun silmissäni tämänlainen aivan ilmiselvä vastapuolen esitysten olkiukottelu ja yleinen asennevammailu eroaa älyllisestä keskustelusta siinä että se ei ole älyllistä eikä keskustelua.) Jotenkin nämä väärät syytökset nousevat usein esiin. Mutta samalla sitten voidaan unohtaa että kristittyjen eksistentialisti Kierkegaard näki ahdistuksen oleellisena osana joka tapauksessa. Uskomiseen uskominen on nykyään kenties vahvin uskonnollisen argumentoinnin suuntaus. Uskonnosta ajatellaan olevan iloa ja hyötyä. Kenties monelle onkin, mutta ainakin omakohtaisesti tilanne on ollut päinvastainen. (On tullut koettua, ja maksoi lähes oman hengen joten se siitä.) Jos tällä asenteellisuudella ja toisen tuntemukset paremmin tietämällä todella haetaan keskustelua ja myötämielisyyttä niin ei ehkä kannattaisi.
3: Tyytymättömyysargumentti siitä miten ateistinen maailmankuva ei anna riittävästi, jotta elämä olisi mielekästä. Rajallisuus ja epäonnistuminen ja muu epätäydellisyys on vain huonoa. Argumentti nojaa siihen että vaaditaan hirvittävän paljon, niin paljon että on oikeastaan hyvä kysyä että miksi tuollainen olisi soveliasta. Jos en saa lamborghinia ja epäonnistun enkä saa kaikkia tavoitteitani täyttymään niin pidän tätä elämänä enkä sen puutteena. Itse suhtaudun näihin vaatimuslistoihin lähinnä huumorilla, kertakäyttöelämästä voi saada paljonkin irti. ("Positiivinen peruste", ansio omana itsenään, puuttuu.) Ja on hyvin mahdotonta nähdä miten "vain/tilalle" -henkinen kannanotto olisi mitenkään edes merkittävä kritiikkinä. ("Negatiivinen peruste", vaihtoehdon heikentämisen kautta puuttuu myöskin.)
4: Eksistentiaalinen kokemus pienuudesta ja rajallisuudesta tekee murheelliseksi ja merkityksettömäksi "yksilötasolla". Tunnetasolla voinen huomauttaa että ihmisen pienuus universumissa ja elinajan rajallisuus yritetään liittää asiaan innolla, mutta mitenkään väistämättömiä tunteenkuvauksiakaan ne eivät ole. Ne ovat enemmänkin kristittyjen kokemuksia siitä miten he kuvittelevat kokevansa ateismin. Tai miltä ateisti näyttää kristittyjen maailmankuvan värittämänä. Ateistit eivät tietenkään yleensä elä tämänlaista elämää. (Minä elän, mutta tietyistä syistä - ja tämä on nähdäkseni vahva syy olla uskontoa vastaan.) Itse asiassa voidaan jopa nähdä että käytetyt argumentit ampuvat teistiä jalkaan. Eksistentiaalista arvoa ei voi olla koska Jumalan suvereniteetti helposti pyyhkii sen altaan. Joten jos eksistentiaalisuus on todella tässä kohden argumentti ateistista olemassaolokokemusta vastaan niin sitten se on myös teististä olemassaolokokemusta vastaan.

---

Tämä blogaus ei ollut ilkeä veto. Tai oli, mutta ei tarpeettoman ilkeä. Karjalaisella oli kova kiinnostus kommentoida, hänellä oli enemmän tiettyä sanomaa kuin jotain jossa pitäisi niin kuin kommunikatiivisesti reagoida vaikka minun blogiteksteihini. Ja blogiehtoni kieltävät sellaisen. Joustan näissä vain ansioista, yleensä kaikki poikkeamat blogikommenttiehdoissa ansaitaan. Kirjoitin tämäm blogauksen vaikka Karjalainen on minun silmissäni minulle velkaa. Mutta nyt hän varmasti sopii aiheeseen ja saa sanoa asiansa.

Satuja aikuisille

"Fairy tales, as well as charming, can be good training in critical thinking. Children learn to see through a certain class of falsehoods."
(Richard Dawkins)

Helsingin Sanomien "NYT" -liite oli pisteliäällä päällä. Syynä oli Richard Dawkinsin kommentointi satuihin. Dawkins oli kommentoinut lastenkasvatusta ja korostanut että lapsille ei opeteta riittävästi skeptisyyttä. Sadut tulivat mainituksi. Dawkinsin näkemys, joka on kohtuu hyvin käännetty muotoon "Onko lapsuuden fantasioihin heittäytyminen hyvä asia, vaikka ne tuntuisivatkin taianomaisilta? Vai pitäisikö meidän sen sijasta kannustaa [lapsia] terveeseen epäilyyn" on tulkittu ajatukseksi että sadut olisivat vaarallisia. Ulkomailla onkin kohistu, sillä Dawkins nähdään ateistina ja uskontokriitikkona muutoinkin jonkinlaisena sensuurin voimana. Dawkins on sitten reagoinut tähän kohuun tavalla jonka NYT kuvaa seuraavasti "Dawkinsin lausunnoista syntyi Britanniassa valtava kohu, ja tutkija sai selittää niitä jälkeenpäin. BBC:lle hän valitteli myöhemmin, että lavalla käytyä keskustelua oli tulkittu tarkoitushakuisesti etenkin Daily Mail -iltapäivälehdessä. Dawkinsin mukaan hän yritti sanoa, että saduista voi olla lapsille sekä hyötyä että haittaa. Tutkijan mukaan hän halusi herättää keskustelua "mielenkiintoisesta kysymyksestä" eli siitä, mitä vaikutuksia saduilla mahdollisesti voi olla. Hän korosti myös arvostavansa satuja suunnattomasti." 

NYT harjoittaa käsittämätöntä logiikkaa, sillä se aivan suoraan viittaa siihen kuin Dawkins ei olisi sanonut mitään. (Lähteiden väärinluku olisi vielä jotenkin ymmärrettävää, mutta se että ensin suoraan viitataan linkkien kera sekä Dawkinsin alkuperäiseen lausuntoon että Dawkinsin jatkotulkintoihin. Ja sitten toimitaan siten kun on kohistu ja väärintulkittu. BBC esimerkiksi joutui pyytämään anteeksi, kuten hyvässä journalismissa tuleekin törkeiden virheiden jälkeen. NYT -liitteen tekijä tuskin tekee samaa.) Sillä sen lopussa on sensuroitu satu kolmesta pienestä porsaasta. Henkenä on selvästi viitata siihen minkälainen olisi satu jossa on vain tosiasioita. Että mitä lapset saisivat jos sensuurin kynä viuhuisi.

Sensuuri toki demonstroi jotain tärkeää. Lähinnä sitä että miten vähissä skeptisyys ja kriittinen ajattelu on saduissa. Satujen tehtävänä on tietysti olla fantasiaelementillisiä. Ja sen vuoksi kenties ainut skeptistä ja eiyliluonnollista asennetta sisältävä satu joka minun tiedossani on "todellinen prinsessa". Siis sadusta jossa prinssi koettelee herkkänahkaisuutta laittamalla herneen patjavuoren alle. H.C. Andersenin satu on toki skeptinen ja lähestymistavaltaan varsin empiirinen, mutta se on samalla maailmankuvaltaan kenties kaikista tietämistäni saduista pinnallisin. On käsittämätöntä mikä adaptiivinen hyöty tai positiivinen kvaliteetti kaikesta rikki menevä iho ja tähän ymmärrettävästi liittyvä valittava luonne ovat. Miten tämänlaisen särkimenijän kanssa harrastetaan rajua - tai minkäänlaista - seksiä jolla tuotetaan perillisiä jatkamaan feodaalista monarkiaa?

Mutta paljon enemmän on pielessä kuin hyvin.

Toki tässä uusiosadussa on suuria omituisuuksia juuri jos asiaa katsoo tarkemmin. Lähteenä on sentään käytetty oikeaa satua joka on luettavissa esimerkiksi täältä. Jos katsotaan asiaa siten, että "Metsän rauha olisi ollut rikkomaton, ellei Herra tutkimattomuudessaan [Herraa ei ole olemassa, on vain luonnonvalinta] olisi siunannut [epäilyttävää] sudella, joka oli tavoiltaan ilkeä ja paha [luontokappeleilla ei ole moraalia]. Kaikki metsän eläimet pelkäsivät [luontokappaleilla ei ole tunteita, ainoastaan vaistoja] sutta, ja olipa tämä retkillään käynut possujenkin päiviä pilaamassa [syömässä possujen lajitovereita, lisäksi luontokappaleiden tunteettomuus]."

Tämä kohta on ilmiselvä kannanotto eläinten kognitioon. Ja tosiasiassa se sisältää ajatuksia jotka ovat nimenomaan dualistisia ja teistisiä. Pahinkin kreationisti tietää, että evoluutiossa kammottavinta on juuri se, että eläimiä ei laiteta laadullisesti erilaiseen lokeroon ihmisten kanssa. Ajatus eläimistä tunteettomina automaatteina onkin itse asiassa esimerkiksi Descartesin ja muiden kristittyjen peruja. Sen sijaan evoluutiossa on hyvin tavallista törmätä siihen että erot ihmisten ja eläinten välillä ovat harmaasävyisiä. Siksi esimerkiksi Frans de Waal lähestyy etologian ja evoluution kautta myös ihmisten etiikkaa kirjassaan "hyväluontoinen", ja altruismia sekä ihmisissä että eläimissä selittää myös Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä". Itse asiassa yhteistyö että saalistus ovat molemmat asioita joita evoluutio nimenomaan selittää. Joten tavallaan satujen kriittinen lähestyminen voisi oikeasti tässä kolmen pienen porsaan kohdalla nimenomaan erittäin hyvin demonstroida miten "suden ikeys ja pahuus" on evoluutiolle helppo selitetttävä, mutta teologia joutuu saivartelemaan sen kohdalla samoin kuin kaikkien muidenkin pahan ongelman kohtien kanssa. (Pahimpana ongelmana tietysti delfiinit.)
1: Huomio ei liene sellainen mitä NYT -liitteen kirjoittaja on tässä tavoitellut. Tämänlaisia seuraa siitä jos logiikka on niin matalalla tasolla että yhteys alempien elämänmuotojen ajatteluun on turhankin alleviivattua. On kyllä Dawkinsilta naurettavaa olettaa että lapsille tulisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja, jos heidän vanhempansa ovat tuon journalistin tasoisia. Jos on lusikalla annettu, on turhaa kauhalla vaatia.

Yhteys ei ole mitenkään irrelevantti. Sillä William Craig on käynyt tuoreesti debattia pahoja ateisteja vastaan viitaten juuri eläinten kognition erilaisuuteen. Jos Dawkins olisi todella sensuroimassa satuja muotoon joka sopii ateistis-skientistis-naturalistiseen maailmankuvaan, niin kyllä se sensuuri on syytä sitten pitää skientistis-naturalistisen ateismin mukaisena sen sijaan että harjoittaa jotain apologeetikkojen, fundamentalistikristittyjen ja ties miiden kaappikreationistien tiedekäsitystä sinä mallina johon asiat väännetään.

En ottanut tätä esille niuhottaakseni. (Tai vain niuhottaakseni.)

On selvää että Dawkinsin sanomisista on tehty varsin tarkoitushakuiselta vaikuttava tulkinta jota on vaikeaa liittää Dawkinsin näkemyksiin. Mutta vääristymän syy on luultavasti melko viaton. Nimittäin se näkemys joka Dawkinsin ajamasta ateismista on. Ihmiset yksinkertaisesti tekevät tämänlaisia väärintulkintoja paljon. Ja huono analyysikyky - joka paistaa tiedekäsityksettömyydestä joita sensuroitu versio oli pullollaan - tietysti pahentaa tätä ongelmaa. Lopputuloksena syntyy olkiukkoja ja niihin perustuvaa syyttelyä jotka kumpuavat vääristä ennakkoluuloista. Ja kun ennakkoluulot vääristävät kaiken sanotun tulkintaa, niin kaikki mitä tähän sanotaan pahentaa ja syventää näitä ennakkoluuloja. Ollaan helposti kehässä joka jatkuu ad infinitum. Ja niin jos haluaa korostaa yliluonnollisen ajattelun vastapainoksi tieteellisen ajattelun ja kiinnostuksen ohjaamista lapsille, niin olisikin sadunsensuroija.
1: Ajatus on itselleni hyvin kummallinen, sillä olen peräisin taiteilijahenkisestä kulttuuriperheestä jossa minun annettiin tonkia kaiken maailman muurahaispesiä ja mutaojanpohjia. Meillä, etenkin isällämme, ollut selvää että sadut eivät ole totta, ja että skeptisyyttäkin on hyvä harjoittaa. Äiti on sitten korostanut sitä taiteen ja fantasian arvoja, joskin hän ei ole harjoittanut niin tiukkaa distinktiota faktan ja fiktion välillä kuin isämme.

Tämä ongelma on kuitenkin lähtökohta. On kenties rakentavinta hakea siihen ratkaisuja. Tässä kohden haen apuja "mutkimus" -blogista jota pitää kristillistä lähetystyötä tehnyt henkilö. Hän on käsitellyt tarinankerrontaa, ennakkoluuloja ja siihen liittyvien väärinkäsitysten purkamista. "Siitä ennakkoluuloisuudesta. Näinäkin päivinä koen, että liian moni edelleen lukee tiettyjä kirjoituksia omien ennakko-oletustensa kautta. Väitetään, että tiedetään, mitä toinen on tarkoittanut. Se lipsahtaa meiltä kaikilta ehkä huomaamattakin. Joskus voisi olla syytä muistaa sanoa, että olettaa ymmärtävänsä, mitä toinen on tarkoittanut, kuin sanoa, että ymmärtää, mitä toinen on itse asiassa halunnut sanoa." Hän pitää hyvänä asiana ongelman purkamista ja ottaa tässä Esra Elovainion näytteenä jossa asiassa on onnistuttu vähintään kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi lähetystyön ongelmana on helposti kolonialismi ja rasismi, ja Elovainio purkaa tätä eroa. "naiivi ja rodullisille eroille värisokea Esra on mitä edistyksellisin agentti sitä vallitsevaa representaatiojärjestelmää vastaan, jossa etnisiä eroja koskevat merkitykset redusoituvat stereotypioiksi"

Nähdäkseni tässä kohden on oleellista huomata että ateistien puolella tämänlaista sillanrakennusta harjoittaa esimerkiksi "Fingerporia" piirtävä Pertti Jarla. Hän on tuoreesti piirtänyt Nokian seurakunnalle. (Ja sivuhuomautuksena voin sanoa että vaikka tämä voidaan nähdä kirkon mainostamisena, niin se ei haittaa häntä.) Jarlahan on vaikuttaja sekä skepsiksessä että vapaa-ajattelijoissa. Itse asiassa Nokian seurakunnan työstä on syntynyt kotimaan puolelle kommentteja.
1: Ensimmäinen kommentoija selittää että "Tässäpä aika erikoinen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden hallituksen jäsen ja uskonnottomuusaktiivi." ... "No, oma kokemukseni heikäläisistä vain on, sanoisinko vaikka aggressiivisempi kaikkea kirkollista elämää kohtaan."
2: Toisaalla korostetaan että "Tapasin Pertti Jarlan keikallani Kallio kukkii -festivaalin yhteydessä ravintola Milenkassa. Hän halusi, että piirrän hänelle pahviseen lasinaluseen jotakin muistoksi. Piirsin kuvan ristiinnaulitusta Kristuksesta ja tekstin: Jeesus rakastaa sinua. Hän otti sen ilahtuneena vastaan."
3: Lisäksi korostetaan mielikuvia seuraavalla tavalla "Tavoitteenaan tuntuu olevan, ei suinkaan ajattelun vapaus, niin kuin yhdistyksen nimi mielestäni harhaanjohtavasti tuntuisi väittävän, vaan päinvastoin kaikenlaisten (kristin)uskon ilmenemismuotojen vastustaminen (vrt. suvivirsi-keskustelu), toisin sanoen juurikin heidän itsensä yksipuolisesti “vääräksi” määrittelemän ajattelun ja toiminnan tukahduttaminen. Mutta ehkä olen saanut kaikista Raamatun vaihto pornolehtiin -tempauksista ynnä muista toimintamuodoista vain väärän käsityksen, ja Jarla ei olekaan ainokainen piristävä poikkeus joukosta."

Tämä toki korostaa että ateismin sisältö on hyvin vierasta ja hyvin pinnalliset stereotypiat syntyvät varsin pienellä data-aineistolla. Mielikuvissa yhden kerran tehty pornonvaihto on saavuttanut koko liikettä kuvaavan leiman. Samoin suvivirsikeskustelun yksityiskohdat unohtuvat ja muuta vastaavaa. Mutta toisaalta tässä korostuu sekin miten näitä stereotypioita ei kannata purkaa millään filosofis-analyyttisellä esilletuomisella, kun yhden sarjakuvastripin vaikutus on kovempi. (Se kenties ei mene yli hilseen ; Jos satusensuuri syntyy yhtä helposti kuin Dawkinsin kohdalla, ei liene tarpeetonta sanoa miten matalalla tasolla argumentaation olisi mentävä jotta se käsitettäisiin, saati hyväksyttäisiin.)

Toki tässä on myös omituisella tavalla vastustavaa kulmaa. Esimerkiksi Jarlan maailmankuvaa esitetään seuraavanlaiseksi, ihan vakavalla naamalla. (Kommentoija on muuten sama joka toisaalla kertoi antaneensa sen Jeesuspiirroksen. Näin kristitty vastaa hyvyyteen hyvyydellä. Tai siis.) "Fingerpori-huumori kumpuaa 2000-luvun relativistis-skeptisestä postmodernista maailmankuvasta. Mikään ei ole totta, ja samalla kaikki on totta. Jo Jeesuksen aikaan tämä dilemma tunnettiin. Ja Raamatusta löytyy siihen myös ratkaisu ja vastaus. Siksi se sarjakuvapiirtäjiäkin jatkuvasti inspiroi."
1: Relativistis-skeptinen maailmankuva ei onnistu modernin ajan skeptismin käsitteissä. Taustalla lieneekin konservatiivien tapa niputtaa kaikki viholliset jonkinlaiseen "vihervasemmistolaiseen lokeroon". Relativismi ja "skepsismi" ovat toisilleen myrkkyä ja tämä eroavaisuus on yksi tärkeimmistä syistä joiden vuoksi uusateismi pitää erottaa "vanhasta ateismista"... Peruskäsitteissä kompurointi demonstroi kognitiivisesta vammaisuudesta joka todennäköisesti kumpuaa asennevammoista ja ennakkoluuloista. Mitä ateistien "käännytyslaputtajilta" voi luonnollisesti odottaakin.
2: Kuvattu malli sopisikin sofismiin, jossa asiakas oli oikeassa ja jossa käytetään presuppositionistista logiikkaa, maailmankuva määrää tosiasiat ja muu sovitetaan siihen. Klassinen skeptismi toki oli sitä että kaikki tieto hylättiin, mutta Jarla skepsis ry -mallisena skeptikkona vaatii pikemminkin sitä että asia on epäilyttävä kunnes se todistetaan tieteellä. (Moderniin teologiaan, etenkin sofistikoituneeseen teologiaan, sofismivertaus on sen sijaan jopa kiusallisen hyvä.)
3: Lausunnossa sivistyssanoja yritetään käyttää kuin aseita. Mutta tosiasiassa pelkkä sivistyssanojen heittely ei muuta asioita tosiksi huomioiksi. Ja vielä pahempaa ; Vaikka huomio olisi tosikin, se olisi itsessään deskriptiivinen. Tuomittavuus syntyy vasta viholliskuvan kautta. Ja tässä kommentissa tämän vastustamis-väheksynnän sävy on vahvasti läsnä, joten nämä ilmitulevat tarpeettoman vahvasti. Miksi tuolla asenteella liikenteessä olevan kanssa pitäisi keskustella? Ainiin, siksi että jos kristitty aloittaa keskustelun vittuilulla ja siihen reagoi ärtyneisyydellä on uskontosensuristi joka yliarvostaa negatiivista uskonnonvapautta ja toimii siksi YK;n ihmisoikeusjulistusta vastaan. Mikä on tulkintamallina täsmälleen samaa virheilyä mistä Dawkinsin satukommenttikohukin syntyi.
4: Jarlan huumori syntyykin pääasiassa siitä että ihmisillä on jonkinlainen todellisuudentaju, ja jos relativistinen maailma pitäisi paikkaansa, se toimisi tietyillä tavoilla. Näin esimerkiksi jokainen Jarlan homeopatiakriittinen teksti toimii. Kuvataan miten maailma näyttäisi jos homeopatian periaatteet olisivat tosia. Ja kun ihminen tietää että maailma ei toimi näin, ei vaikka maailmankuva määräisi, niin tilanne on tietysti absurdi. Ja näin sarjakuvat "myötäävät asiaa sen seurauksiin asti" ja rakentavat tätä kautta "kriittisyyttä sitä vastaan". Tämänlainen ironia taas on äärimmäisen eksistentiaalista, sellaista jonka puolustamisessa esimerkiksi kristitty Kierkegaard -ekspertti Torsti Lehtinen on tullut tunnetuksi. Se ei selvästi ole sitä mitä sen sanotaan olevan.

Mutta tästä huolimatta olen jokseenkin kannustunut. Kun lähtökohta on mitä on, en vaadi kauhalla ; Sanotaan näin, että kristityistä saamieni omakohtaisen pitkäaikaisen kokemuksen synnyttämän induktion antamissa nollaodotuksissa voi ilahtua vain positiivisesti.

Pelko ja vahvistus

Kierkegaard piti Aabrahamin tarinaa tärkeänä. Siinä Aabraham saa Jumalalta käskyn surmata Iisak. Kierkegaard korosti että Aabraham koki aitoa pelkoa ja vavistusta ollessaan yksin Jumalan ja uskonsa kanssa. Että vaikka samalla uskottiin Jumalaan rakastavana olentona, niin kuitenkin oltiin valmiita uhraamaan oma poika tämän käskystä. ; Kierkegaard korostikin sitä, että usko ei ole helppoa. Hän halveksi uskovaisia jotka ovat latteita ja tekevät Jumalastakin lattean. Hänestä Jumalan höpöpuheilla latistaminen on pahempaa jumalanpilkkaa kuin se mitä pakanat tekevät tehdessään naurettavia eläinhahmoisia puisia epäjumaliaan. Sillä pakanat sentään heittäytyivät naurettaviin uskomuksiinsa ; Kierkegaardin maailmassa usko vaati paljon. Latteita höpisevät uskovat eivät uineet tuhansien sylien syvyisessä vedessä vaan kahlasivat matalassa vedessä - tai peräti seisoivat rannalla kertomassa siitä miten osaisivat uida..

Monet, esimerkiksi Esa Saarinen, ovat vastustaneet tätä puolta Kierkegaardin "subjektivismissa", koska se mahdollistaa hirmutyöt. Tämä on hieman ankaraa, koska Kierkegaardilla oli tosiasiassa melko tarkat ehdot sille, miten ja millä ehdoin tälläisiä Aabrahamilaisia tekoja sai tehdä. Jumalan ja oman pojan väliltä valitseminen oli eettinen joko-tai valinta jossa kyseessä oli oma vakaumuys ja priorisointi. Paha teko oli silti kauhea eikä sitä maalattu hyvyydeksi.

Itsekin kuitenkin vastustan tämäntyyppistä intomielisyyttä koska en ole kovin vakuuttunut siitä että ihminen saisi toimia sen mukaan "mitä joku ääni päässä käskee". Mutta tämän tehdäkseni joudun korostamaan sitä että Aabrahamin tarina kerrotaan aina Aabrahamin näkökulmasta. Ei koskaan Iisakin. Syy on selvä : Tämä perspektiivi muuttaisi koko toiminnan aivan järkyttävän epäeettiseksi.

Se, mikä itseäni ärsyttää on se että Aabraham on assassiini eikä duellisti. Sillä mikä on oleellinen ero salamurhaamisen ja kaksintaistelun välillä? Sen voisi kuvata yhdellä sanalla. "Reiluus".
1: Koko salamurhan idea on siinä että toinen tapetaan nopeasti ja tuskattomasti ja siten että tilanne rakennetaan niin että itsellä on minimaalinen riski kun taas toisella olisi mahdollisimman huono ja epäedullinen asema.
2: Kaksintaistelussa taas pyritään huomioimaan että aseistus, tilanteesta tietäminen ja jopa suhde aurinkoon siten että se ei paista toisen kaksintaistelijan silmiin huomioidaan. Kaksintaistelussa molemmat saavat puolustaa itseään. Ja usein haavat ovat tehottomia ja niitä saavat molemmat osapuolet.

Nähdäkseni aito heittäytyminen ja "subjektiivisuus" vaatii juuri tätä. Ja kuten Aabraham ja kristinuskon "leppoisaa eksistentialistista eikä dogmaattis-institutionaalista puolta" ajava Kierkegaard näyttävät ; Juuri tämä reiluus on kristinuskon (ja laajemmin koko judeo-kristillisen kulttuurin) perinteille hyvin vierasta. Kristinuskon ytimestä puuttuu vastavuoroisuus. Se hyväksyy sympatian heikkoja kohtaan ja vastavuoroisuuden monessa muussakin tilanteessa. Mutta kristillisessä perinteessä viha oikeuttaa. Itse Jeesuskin voi paiskia rahanvaihtajien pöytiä väkivaltaisesti pitkin temppelin lattiaa koska hänen yksisuuntainen subjektionsa nimeltä vakaumus oikeuttaa. Kristinusko suojelee omaa kristillistä vakaumustaan ja unohtaa vastavuoroisuuden konfliktissa, kuten uskontokeskustelussa. Käytännössä valtaosa kristityistä ovatkin assassiineja.
1: Etatistinen luterilainen maamme onkin harhaoppisen tallaamiskoneisto joka määrittelee toimensa niin että ei edes näe että tässä on jotain väärää. Tämä onnistuu jos ja vain jos sorrutaan täyteen yksisilmäisyyteen ja vastavuoroisuuden puutteeseen. Mutta, koska kristinusko on tässä mielessä assassiinikulttuuri, alan jo toistamaan itseäni.

Olin kuitenkin hieman huvittunut kun luin Henry Laasasen kuvauksen maskuliinisesta miehestä. Hän nimittäin nostaa esille antropologien havainnot joissa maskuliinisuus on monissa kulttuureissa hyvin samanlaista. "Gilmoren (1990) antropologisessa monia eri kulttuureja käsittävässä tutkimuksessa havaittiin, että miehekkyys on monilla tavoilla universaalisti samansisältöinen. Miehekkyys on jotakin saavutettua, kun taas naisellisuus tulee kuin itsestään. Miehekkyyteen kuuluvat kovuus, aggressiivisuus ja ilmeettömyys ovat miltei universaaleja ominaisuuksia miehillä eri yhteiskunnissa, joilla ei välttämättä ole juuri mitään muuta yhteistä. Gilmoren mukaan traditionaaliset miehekkäät ominaisuudet ovat pohjimmiltaan peräisin yhteiskunnan tarpeista suojelun saamiseksi." ; Tässä korostuu se, että miehekkyys vaatii erilaisia aktioita. Kun feministi sanoo että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan, mies elää suorituskulttuurissa jossa kahle tulee juuri siitä että mieheksi ei synnytä vaan mieheys pitää ikään kuin ansaita.
1:  Itse tosin katson että yhteiskunnan hyödyissä on liikaa ns. ryhmävalinnan makua. Ja en pidä tätä hirveän vahvana konseptina. Katson että syy on enemmänkin lisääntymishistoriassamme. Genetiikkamme näyttää että naisista 80% on lisääntynyt, mutta miehistä vain 40%. Karkeasti tämä tarkoittaa sitä että jos olet nainen, olet saanut jälkeläisiä ilman merkittävää erottautumista. Jos taas olet mies, niin passiivisesti sivuun jääminen ei onnistu ollenkaan samalla tavalla. Biologisesti lisääntymään pääsemisen kannalta Äitiys saadaan, isyys on ansaittava.

Tämä ei tarkoita sitä että naiset eivät pärjäisi tai voisi pärjätä. Jopa Laasanen selittää seuraavasti : "Mansfieldin (2009) mukaan miehekkyyden (manliness) ydin on itseluottamus riskaabeleissa tilanteissa, eli rohkeus. Myös naiset voivat olla rohkeita, mutta rohkeus ei ole samalla tavalla naiseuden ytimessä. Nainen voi olla ujo tai pelkäävä ilman, että hänen naiseutensa asetetaan kyseenalaiseksi." Mikä johtaakin siihen että jos miehekkyys todella määritellään Robert Brannonin nelikon mukaan, jossa maskuliinisuus tarkoittaa (1) feminiinisten asioiden välttelyä, (2) menestyksen, saavutusten, statuksen ja muutenkin yhteisössä tärkeänä olemisen (3) itsetoimeentulevuuden kykyjen (älykkyyden, voiman ja taitojen) kautta tavalla jossa kriistitilanne ei johda kykyjen menettämiseen turhan emotionaalisuuden kautta (4) kykyyn luoda itselleen uskaltavan ja riskinottoon kykenevän aura.

Nämä ylläolevat ovat karkeasti ottaen gentlemannin, herrasmieskaksintaistelijan, ominaisuuksia. Onkin hieman huvittavaa että vaikka olen "niitä hinteliä nörttipoikia" ja minut on kasvatettu suorastan pasifistisessa hengessä, kannatan ja seuraan silti tämänlaisia varsin maskuliinisia arvoja, jossa esimerkiksi usein pelosta ja arkuudesta johtuva sääliöys - jossa nähdään paha ja tunnustetaan se pahaksi mutta ei tehdä asialle mitään - on pahin rike minkä ihminen voi tehdä. (Syytän hormoneja ja joitain dramaattisia elämänkokemuksia ja stressityyppiä. En ulkoistaakseni syyt vaan päinvastoin korostaakseni että tämä kumpuaa kaikesta mikä tekee minusta minun.) En kuitenkaan näe että tämä olisi sovinismia. (Tosin kukaan sovinisti ei näe että hänen toimensa olisivat sovinismia, hehän vain korostavat sukupuolten erilaisuuksia ja ovat "sukupuolirealisteja".) Syy tähän on se, että tosiasiassa se mikä sovinismikulttuurissa on naista halventavaa johtuvat sen assassiinipiirteistä. Ja kun katsotaan kulttuuriamme, niin niitä ei ole vaikeaa löytää.

Katsotaan vaikkapa perussuomalaista islamparanoijaa. Se on pelolla kauhistelua juuris ellaisessa muodossa joka ei näytä rohkeita maltinpitopiirteitä. Kristityt tosimiehet ovat yllättävän usein paniikkipuheisiinsa selvästi uskovia pelkureita, sissy boys -tyyppejä. Tässä mielessä voin kompata Päiviö Latvuksen ajatuksia kristinuskon historiasta. Latvus näke että kristinuskolla on ollut tärkeä rooli siinä että naisiin on alettu suhtautumaan vakavasti. Latvus hartaana kristittynä tietysti korostaa sitä että tämä on tuonut induktiivisia ja humanistisia piirteitä kulttuuriimme ja että tämä on auttanut tieteen kehittymisessä. Itse taas uskontoa vieroksuvana korostan enemmän sitä että naiseuden mukana on tullut myös naisellinen selkäänpuukotustoiminta.

Se, mikä jo koulun pihalla opitaan, on se, että pojat kiusaavat fyysisesti ja suoraviivaisesti. He ovat duellisteja jossa vahva pieksee heikompaa ja ottaa tätä kautta itselleen statusta. Tytöt sen sijaan kieroilevat ja puukottavat toisiaan selkään kuin mitkäkin assassiinit. Duellistitkin ovat tässä ehdottomasti väkivallalla ja sortavia, he tekevät sen vain eri tavalla. "Naisellinen väkivaltakulttuuri" taas on iskenyt kulttuuriimme hyvinkin syvästi. Nykyään on lähes mahdotonta esimerkiksi saada kunnon sekundantteja mistään.

Corsaren

Huumoria, humoristisuutta tai humoristisuuden imitaatiota käytetään usein kritiikin, pilkan ja vallankäytön keinona. ; Usein on jopa niin että kun kritiikki ilmaistaan pilakuvana, sen laadun ei tarvitse olla kummoinen jotta siitä saadaan kritiikki -immuuni. Tämän tason jälkeen kaikki kyseisen kuvan moitteet ovat "huumorintajuttomuutta". Siksi monesti ei tarvita laadukasta huumoria jotta tämä tavoite saavutetaan.

Huumorin ja vallan soveltaminen on jotai jota on kenties paras lähestyä Søren Kierkegaardin kautta. Hän esitti että järkeilevät konseptit muuttuvat helposti joksikin jota ei voida moittia asiakeinoin. Hänen mukaansa etenkin ironialla on suuri valta. Ironisuus onkin kenties tämän vuoksi skeptikoiden usein käyttämä keino. Ja kun "Penn&Teller : Bullshit!" -televisio -ohjelmaa seuraa vähän pidempään, huomaa miten voimakas keino tämä on. Kun antaa toisen sanoa asiansa ja sanoo perään ihmettelevän ironisen "fuck" -sanan, on esitys kovilla. James Randi on jopa korostanut sitä miten homeopatia on sellainen vaihtoehtohoito, että sen idean kertominen vähentää ihmisten uskoa siihen. Systeemi on koherentisoitu sellaiseksi että tavallinen ihminen etääntyy siitä, "ironisesti".

Nähdäkseni kuitenkin jos jokin huumorin laji on voimakas vaikuttamisen keino, se on parodia. Se ei toki ole yhtä henkevänä ja älykkäänä huumorin laji kuin ironia. Mutta se keskittyy yleensä sitäkin vahvemmin vallankäyttöön. Ja tässä Søren Kierkegaard toimii opettajana. Ei tosin filosofiallaan, vaan käytännössä.

Hänen elossaollessaan Köpenhaminassa oli lehti nimeltä "Corsaren". Se oli huumorin ja parodian sävyttämä lehti. Sen seuraamista pidettiin jossain määrin halveksuttavana. Siksi sitä laitettiinkin kahviloihin, joissa sitä voi lukea tilaamatta sitä kotiinsa. "Kaikki" (eli useat) lukivat lehteä ja sillä oli itse asiassa yllättävän suuri valta. Tämä valta kuitenkin tapahtui anonyymiteetin kautta. Lehteä seurattiin mutta halveksittiin samanaikaisesti.

"Corsaren" teki Kierkegaardista karrikatyyrikuvia usein. Kierkegaard kuvasikin itseään "naurun marttyyriksi". Kierkegaard ei reagoinut julkisesti, ja hänen päiväkirjoistaan voi lukea että hän olisi osannut parodioida itseään paremmin. Tässä kohden on pakko ottaa esille Peder Ludvig Møller. Hän oli teatterin, kirjallisuuden ja teologian aloilta oppinut. Ja hänet liitettiin Corsaren -lehteen arvailuissa ja spekulaatioissa. Hän oli akateemisissa yhteyksissä kritisoinut Kierkegaardin "Stadier paa Livets Vei" -teosta. Ja arvio ei ollut mairitteleva. Kierkegaard oli vastannut tähän kritiikkiin varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin toivoi saavansa lukea moitteita ennemmin "Corsaren" -lehdestä. Ja korosti että arvon mestari Møller oli niitä harvoja joita lehti kohteli silkkihansikkain. Ja että muutenkin näytti siltä että Møllerin suhde "Corsareniin" oli yhtä luja kuin hengellä kirkkoon. Yhteys oli kiusallinen ja itse asiassa Møller menetti tämän yhteyden vuoksi paljon. Hän ei saanut estetiikan professuuria, johon hän oli aiemmin ollut vahvana ehdokkaana. Ja hän kuolikin myöhemmin syrjässä ja köyhyydessä.

"Corsarenilla" oli kuitenkin valtaa. Ja Kierkegaard oli yliarvioinut Møllerin ja lehden suhteen ; Hän oli vain kirjoittanut siihen juttuja silloin tällöin. Lehti kosti. Kierkegaard oli julkaissut teoksiaan erilaisilla pseudonyymeillä, salanimillä. Lehden omistaja, Aron Meir Goldschmidt, oli aiemmin henkilökohtaisella tasolla arvostanut Kierkegaardia, jopa kehunut tätä. Nyt hän kertoi lehdessään keksineensä kuka oli Kierkegaardin erään hahmon, Frater Taciturnus (suom. Veli Vaikenija) -salanimen, takana toimiva oikea henkilö. Yhteydeksi väitettiin hullua hevoskauppiasta Michael Nathansonia. Tämän seurauksena Kierkegaard joutui julkisesti tunnustamaan salanimensä, muutkin kuin edellä mainitsemansa Frater Taciturnuksen. (Tämä oli merkittävää koska Kierkegaardin tapa käyttää pseudonyymejä on internetistä tuttu. Kierkegaardilla oli laumoittain sock puppetteja ennen kuin internettiä oli keksittykään!) Tunnustuksen jälkeen "Corsaren" pahoitteli tekemäänsä väärinkäsitystä. Ja kehui Kierkegaardia kehuvin ylisanoin. Mairitteluissa muun muassa todettiin että Kopernikus oli hänen rinnallaan narri. Sillä hän väitti että maa kiertää aurinkoa, kun taas jokainen järkevä ihminen tietää että taivas, aurinko, taivaankappaleet, maa ja Köpenhamina kiertävät Kierkegaardin ympärillä. Myöhemmin lehti sitten julkaisi esimerkiksi karrikatyyrikuvia joissa Kierkegaardia ympäröi resuinen silmäpuolista ja muista koostuva pseudonyymiensä armeija - ja kaikki nämä näyttivät jotenkin Kierkegaardilta.

Kierkegaard joutuikin tämän jälkeen ihmettelemään saamansa tuen vähyyttä. Vaikka julkisesti älymystö kritisoi ja halveksi parodialehteä, ihmiset jotka aikaisemmin olivat tervehtineet Kierkegaardia alkoivat välttelemään häntä. Ja kun Kierkegaard oli saanut muutamalta taholta tukea ja kysymyksiä mitä he voisivat tehdä asialle, Kierkegaard oli todennut että parasta oli toimia kuin mitään asiaa ei olisikaan. (Tämä on erikoista koska Kierkegaard on tosiaan korostanut ja arvostanut huumorin tehoa välineenä.)

Kaikki reaktio parodian ja huumorin keinoihin verhottuun vallankäyttöön ovat selkeästi erityisen tehokkaita. Huumori on jotain jota ei pidetä arvokkaana journalismina, mutta silti siihen uskotaan käytännössä. Pilkkaa varotaan vastustamasta koska "huumorintajuttomuuden tunnustamisen" lisäksi "pilkan seuraava kohde voi olla itse toimija". Kuitenkin huumorin käyttöä tällä tavalla todella halveksutaan aidosti koska jos se menettää anonyymiytensä, siitä tulee inhimillisen kokoista ja tätä ihmistä voidaan sitten kohdella karusti.

Kenties paras keino onkin halata pilkkaajaa. Moni näyttää olevan tässä kohden hyvinkin medialukutaitoinen. Silloin kun "hikipedia" oli vielä nuori, sen kanssa oli joitakin sensuurikampanjoita. Esimerkiksi lestadiolaiset olivat kovasti sitä vastaan että heistä kirjoitetaan. Tästä seurasi ei mitään. Paitsi että artikkeli sai päin vastoin suosiota - ja mikä kiusallisinta - sen yllättävän suuri faktuaalisuusaste varmistui. Vastustaminen on paras keino saada asia paisumaan itselle ikävämmäksi.

Tämä on ymmärretty.

Olen itse hieman huvittuneena ja toisaalta huvittuneena seurannut miten monet yksilöt ovat selkeästi haluamassa että heistä olisi hikipedia -artikkeli. Ihminen on tavallaan merkitsevä ja tärkeä julkinen hahmo vasta jos hänestä on juttu. Osa luultavasti jopa kirjoittaa niitä itsestään. ; Ainut keino hallita itseensä kohdistuvaa pilkkaa onkin kirjoittaa se itse. ; Kenties Kierkegaardkin olisi tehnyt muuta kuin kutsunut "pilkkaa kristityn osaksi" ja kuvannut itseään pilkatuksi marttyyriksi - kuten hän Corsaren -episodin jälkimainingeissa teki - jos hän olisi tehnyt kuten päiväkirjaansa uhosi. Eli kirjoittanut itse paremman parodian.

Ja silti. En laita hikipedian parissa tekemiäni työmääriä, juttuja ja siihen liittyviä luottamustehtäviä CV:seeni, en edes silloin kun olin nykyistä huomattavasti ahkerampi. Vaikka en olekaan yhteydestä mitenkään erityisen salaileva.

Merisairautta

Tänään (oikeasti "eilen") skeptikkoelämäni alkoi lausunnolla jossa vaihtoehtohoitaja selitti että "putkiaivolle ei pidä antaa liikaa kerralla". Eli on rakentavinta että ei syötetä liikaa tietoa kerralla vaan kerrotaan vähän kerrassaan. Lähestymistapa voi kenties olla halventava, mutta siihen ei kuitenkaan liity vaadetta tehdä tieteellistä analyysiä ja kritiikkiä 15 kappaleesta 200 sivuisia lähteitä joihin linkkaaja ei itse ole edes viitsinyt tutustua. Ja ennen kaikkea se on rakentava siksi, että ihmiset eivät "todellakaan etene itseään nopeammin". Ihmiset kestävät ja voivat sisäistää asioita vain tietyn määrän.

Tämä tekee elämästä hieman mutkikasta. Sillä elämä eikä luontokaan tunne vaihtoehtohoitajan osittamisen lakia. Tilastollisesti katsoen asiat tapahtuvat satunnaisesti. Kun ihmiset pistetään esittämään satunnaisuutta, he eriyttävät tapahtumat tasaisiksi. Oikea sattuma ei ole tämänlaista. Oikeassa satunnaisuudessa on klustereita. Ihmiset jopa voivat kokea nämä klusterit tarkoituksena, koska mielessämme on ajatus siitä että satunnaisuus olisi tasaisesti jakautunutta. ~ Joku voisi tätä kautta nähdä että putkiaivokommentilla alkanut päivä olisi erityisen erityinen. Tapahtumia klusteroitui yhteen päivään sen verran runsaasti, että oikeastaan ainut millä uskallan katsoa tulevaisuuteen on ns. "regression towards mean". On epätodennäköistä että tälläisiä klustereita tulee elämän varrelle monta.

Päivä oli hyvin henkilökohtainen. Ja sen ääripäissä ei ollut enempää eikä vähempää kuin syntymä ja kuolema. (Sen lisäksi päiväni täytti muun muassa harvinaisen kusipäinen ihminen ja tämän asiattomuudesta vihailu- ja rankaisutoimet.) Isosisareni lisäytti perhettään potralla tyttölapsella. (Pojista sanotaan että potra eikä tytöistä, mutta olen tässä tasa-arvoinen tahi sukupuoli-ignorantti.) Tämä oli tietysti positiivinen uutinen. Samalla sain kuitenkin kuulla että eräs blogisti on kuollut. Olen joskus osallistunutkin ja matkamme ovat kohdanneet. En toki ollut kovin aktiivi kommentoija hänen blogissaan, mihin suurin syyllinen ei ollut blogisti itse vaan enemmänkin ne kommentoijat jotka olivat päättäneet sinne majoittua.

Molemmat tapahtumat olivat odotettuja. Yhden päivän varoitusaikakatastrofeista ei ollut kysymys ei syntymässä eikä kuolemassa. On olemassa jatkumo vakavan hoidon ulottumattomissa olevan sairauden ja kuoleman välillä. Samoin on olemassa jatkumo syntymän ja kohdunulkoisen elämän aloittamisen välillä. Syntyessä tullaan keskuuteen ja kuollessa lähdetään pois. Ja tämä on suunnillen varmaa. (Kyseenalaista on vain se, tullaanko sitä jostakin ja mennäänkö sitä jonnekin.)

Kissa arvioi eudaimoniasi,
tavalla tai toisella...

Antiikin kreikassa hyvän elämän määritelmä sitoutuu eudaimonian käsitteeseen. Ja siinä kuolema on oleellinen. Se laskee yhteen koko elämän. Kun ihminen kuolee, jotain asioita katoaa. Tällöin syntyvä lapsi on äärimmäistä potentiaalia ja kuollut on elämänsä aktualisoinut. En pidä tästä ja mutiloin sen. Elämässä ei mielestäni ole kysymys saavuttamisesta vaan ulkopuolinen eudaimonia voidaan juuri arvioida eläessä. Se, miten ihmiset suhtautuisivat henkilön kuolemaan on se mikä heijastaa elämän hyvyyttä. Suru on arvon tunnistamista kuolleessa aivan kuin ilo on arvon tunnistamista vauvassa. Tämä tekee esimerkiksi vauvasta järkyttävän paljon merkittävämmän kuin potentian ja hyveellisyyden -ajatukseen fiksoituneet voisivat huomata. Käärö on tuskin ilmestynyt kun siitä tulee tärkeä. Minä en ole edes nähnyt koko sinappikonetta, saati kohdannut tätä ihmisenä ja yksilönä. Ja minusta se on hieno jo nyt. Vauvojen elämän arvo on siksi suurempi kuin monien paljon saavuttaneiden aikuisten. Joidenkin arvo on peräti laskusuunnassa. (Lienen yksi heistä.)

Ja ei. En aio tehdä tästä mitään angstiblogia. Sillä edesmennyt blogaajakaan tälläistä ruikuttamista tuskin arvoistaisi. Hän korosti elämän hyviä puolia ja korosti viimeiseen asti sitä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kuolema ei tosin minulle ole pelon kohde, tämä näkökulma on väärä. Muiden kuolema muuttaa asioita ja se vaikuttaa meihin. Muiden kuolema on reaalimpi kuin oma. Koemme itsestämme korkeintaan oman kuolevaisuuden ja oman kuolemisemme. Kuolema tuskin itsessään on mikään kokemus. (Se on joko "loppu" tai "faasimuutos".)

Sen sijaan otan käsille Kierkegaardin. Hän kuvannee tunnelmiani juuri nyt. Juuri nyt kun sovitan yhteen samana päivänä merkittäviä surullisia, vihaisia ja iloisia tapahtumia ja uutisia. Kierkegaard kuvasi elämää mielenkiintoisesti. Hän kuvasi elämää merimatkaan. Hänelle merimatka on pienoiskuva koko elämästä. Matkustajat astuvat mukaan mitä erilaisimmista sosiaalisista statuksista ja kaikkia uhkaa sama vaara. Ja Kierkegaard korosti että uhka ei oikeastaan ollut kuolema, vaan merisairaus. Se oli banaali tila, jossa status ja porvarillinen arkikäsitys todellisuudesta muuttuivat turhiksi. Kierkegaard kuvasi että tämän heikkouden tunnustaminen ei ollut angstaamista, vaan huumoria. Itsetietoisuus kuolevaisuudestakin on vain yksi tapa kärsiä meritaudista (jopa ennen myrskyä kuten vakavaa sairautta).

Elämä on siis kaiken kaikkiaan hyvä - tai ainakin humoristinen - asia ja tämän vuoksi meidän täytyy miettiä enemmän kysymyksiä siitä miksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa ja vähemmän sellaisia kysymyksiä kuin miksi meidän ei tarvitsisi pelätä elämää. ; Humoristin elämässä traagisuus ja koomisuus kohtaavat. Sillä elämä ei ole näytelmä jossa on genre ja draaman kaari. Maailma kun ei tunne esimerkiksi annostelun lakeja. Putkiaivotkin voivat saada liikaa kokemuksia kerralla. Mutta niin voi käydä kun on maailmassa turistina, kuten me kaikki olemme. Niillä muilla ei ole edes meritautia. Eikä varsinkaan maisemia ja merinäköalaa, johon oksentaa. Vauvat ymmärtävät tämän puolen päälle. Osalla ihmisistä tämän tärkeys unohtuu ja vähenee vuosien mittaan. (Lienen itse yksi heistä.)

Onko evolutionismikin humanismia?

Ai, sinulla on vahva mielikuva "vaakasuoraan" uivista kaloista?
Ei se silti ole syy kääntää tätä kuvaa epätieteenmukaisesti.
Me uimme "pystysuuntaan" - että käännä ittelles vaan!

"Evolutionismi" on sana jota toistellaan usein. Tässä kohden sen käyttäminen on kuitenkin hyvin epäkonsistenttia. Toisaalta se nähdään skientisminä, eli luonnontiedekeskeisenä. Toisaalta se nähdään vahvasti humanistisena liikkeenä. Otetaan vaikkapa esimerkiksi seuraava kreationistin lausunto joka korostaa sitä että evolutionismi on synonyymi sekulaariateistiselle liberalismille. ; "Liberaalit pitävät itseään supersuvaitsevaisina, fiksuina, "rationaalisina" ja humaaneina. Poliittinen korrektius ja demokraattien äänestäminen on vakio. Liberaaleille on ominaista tekopyhyys, snobimaisuus, alentuva suhtautuminen toisinajattelijoihin sekä ironisesti myös rasismi Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden ihmisiä kohtaan." Yleensä tämä ristiriita peitetään sillä että sanotaan että evolutionistit ovat itse sisäisesti ristiriitaisia. Eli että he eivät noudata skientismin ehtoja, eli eivät olekaan tiedettä.

Ylläolevaa kuvaa tuntuu vahvisavan myös tiedejournalismi. Näyttää siltä että evoluutio saa näkyvyyttä kun joku esittää jotain antisteististä argumentaatiota siitä miten Hyvä Jumala ei voisi tehdä jotain piirrettä. Näin ollen evoluutio nähdään usein ainoastaan argumenttina "epätäydellisestä suunnittelusta" eli jonkinlaisena Pahan Ongelman soveltamisena biologisten funktioiden analyysiin. Tässä on taustalla evoluution väärinymmärtäminen ; Evoluutiohan itse asiassa nojaa adaptaatioihin, ja luonnonvalinnan ja fittnessin ideana on päin vastoin funktionaalisuuden korostaminen. Huonojen funktioiden taustalla on aivan toinen tilanne. Nimittäin konteksti. Esimerkiksi kun mietitään miksi rakkomme on huono, ja miksi toimistotyössä selkäkipuolemme, on evoluution vastaus sille se, että ihminen on monin paikoin "nelijalkaisen eläimen pohja joka on nostettu pystyasentoon". Tällä ei ole mitään tekemistä Pahan Ongelman kanssa, mutta kaikki yhteys teoriaan yhteisestä kantamuodosta. 

Kreationistit eivät ymmärrä tätä ja korostavatkin että evolutionisti vetoamassa pahan ongelmaan on idiootti koska ID ja kreationismi ei vaadi täydelistä funktiota koska maailma on esimerkiksi rappeutunut jne. Ja korostavat että evoluutiohan nojaa funktioon joten eitoiminnallisuus olisi evoluutiolle vähintään yhtä iso ongelma kuin kreationismille. Sekä journalismi että kreationistit tuntuvat olevan sokeita tälle teorialle. Evoluutiota ei todisteta tiedemaailmassa antiteismillä tai Pahan ongelman teologioilla. ; Kuitenkin moni kreationisti uskoo näin - osa heistä väittää tätä jopa aivan päin naamaa. Että evoluutiotiede on humanistista teologiaa. Ja näin "evousko" on heistä oikea nimitys.

Tämä ihmetyttää minua joka olen  esimerkiksi miettinyt ihan erilaisia kysymyksiä. Sellaisia kuin että W.D. Hamilton näki yhteyden ryhmävalinnan ja sukulaisvalinnan välille, koska hän analysoi osuvasti George Pricen populaatiogenetiikkaa koskevia yhtälöitä (korostetusti luonnonvalinnan kaavoja). Ja että tästä löytyvä päätelmä on yllättävä ; Fitness -keskeinen luonnonvalinnan teoria pitää sisällään monitasoista valintaa ja aito altruismi on mahdollista vain jos ryhmässä on altruistista käytöstä. Yksilötasolla ei siis päästä "itsekästä geeniä pidemmälle", jolloin päästään Hamiltonin yhtälön määräämälle tasolle jossa sukulaisia hyödytetään vain siinä suhteessa missä ne ovat sukua omalle itselle. Ja tätä suurempi taso uhrautuvaisuutta (aka. aitoa altruismia) vaatisi itseuhrausta joka vaatisi ryhmävalintaa. Ilman tätä luonnonvalinta yksilötasolla estäisi altruismin karsimalla sen populaatiosta.
1: Ja tästä olen sitten jatkanut sellaisiin mietteisiin jotka koskevat kahta kysymystä. ;  Koska en näe ryhmävalintaa relevanttina, on minun haasteenani ollut joko "ottaa matemaattinen haaste ja osoittaa virhe laskelmissa" tai sitten "analysoida premissit ja huomata että niissä on oletuksia jotka eivät havaintojen mukaan pädekään reaalimaailmassa." Oma tulokseni on, että (a) kaavat pätevät, mutta (b) yleensä ottaen niissä perusvirheenä on maailman avuliaisuuden ja uhrautuvaisuuden ylikorostaminen. Valtaosa tapahtuu Hamiltonin yhtälön rajoissa. Uhraus on usein riski, joka ei aktivoidu aina. Ja tilastollisessa tarkastelussa avuliaisuus paljastuu uhrauksiltaan oletetuiksi. (c) Ryhmävalinta voi kuitenkin toteutua marginaalisesti, koska adaptaatio ei ole kaiken ydin. Neutraaliteoria kuvaa neutraalien -ja jopa hieman negatiivistenkin- ominaisuuksien kasautumista populaatiossa. Ja altruismin kohdalla suurin ongelma on se, että vaikka vihreän parran efekti hyödyttääkin kun on useita vihreäpartaisia, ei yhden avuliaan uhrautujan kohtalo helposti ole kaunis. Siksi ongelmana ryhmävalinnassa on korostetusti alkuun pääseminen. Ja koska olen neutraaliteorian kannattaja, minun on helppoa tunnustaa että tämänlainen efekti on täysin mahdollinen.

Tätä kautta on tärkeää esittää kysymys siitä "ovatko evolutionistit humanismia".

Tähän minulla on kaksi vastausta. Ehdoton "Kyllä" ja ehdoton "Ei". Tässä tarvitaan huomio siitä että tosiasiassa evolutionismi on identiteettimerkki. Se on jokin jolla syytetään muita ja toisaalta jotain jolla itseä kutsutaan. Tämä ryhmä on nimeämisen, eikä määritelmän (ja tiettyjen attribuuttien) kautta kasautunut homogeeninen joukko.

Karkeasti sanoen evolutionistit voidaan jakaa kahtia siten että toisella puolella on Dawkins ja toisella Gould. Ja tämä jako ei kulje siinä tunnetussa teoriaeroissa. Dawkins on adaptationisti ja Gould jaksottaisen tasapainon mallin ystävä. Mutta tässä jakolinjassa ei ole kysymys näistä teorioista. Tosiasiassa "Dawkins -darwinistiksi" voidaan laittaa monia jaksottaisen tasapainon mallin kannattajia. Ja "Gould darwinismiksi" voidaan kutsua monia adaptationisteja. Sillä jako kulkee sen kautta miten evoluutiota sovelletaan.
1: Dawkins on tunnetusti humanisti. Samoin kuin valtaosa uusateisteista jotka kannattavat evoluutiota ovat. Hän itse toki käyttää tieteen sävyttämää kieltä. Mutta hän on maailmankuvallisuuden grand old man. Hän siis tarjoaa evoluution lisukkeiksi kokonaista maailmankuvaa. Hän on ihminen joka jakaa kreationistien kanssa ajatuksen siitä että evoluutio on erityisen vahvassa linkityksissä ateismiiin. Näin hän antaa luvan tulkita ateismia. Hänen logiikkansa onkin se, että hän luottaa luonnontieteeseen ja kun Jumala ei ole luonnontieteellinen hän tulkitsee maailman ateismin kautta. Tällöin teoriat ovat tulkintakehys tässä maailmankuvassa.
2: Gould taas vastusti juuri tämänlaista vahvasti. Kun hänen kirjojaan lukee, nousee esille vahva teema jossa hän vastustaa evoluutioon liittyviä myyttejä. Esimerkiksi hän moittii sitä että evoluutio muokkautuu helposti menestystarinaksi. Eli evoluutio nähdään sankaritarinana jossa tarina on "lajien kautta heijastettu" klassinen "underdogista voittajaksi" -teemainen kertomus. Gould vastusti sukupuiden järjestämistä hierarkiaksi jossa ihminen on huipulla. Sillä ne eivät ole evoluutioteorian seurauksia, vaan maailmankuvallisia tarinoita jotka sidotaan sinänsä tosiasioihin. Samoista faktoista tehdään tarina, käyttämällä non sequitur -päätelmiä joissa tosiasioita ei kenties vääristellä mutta tarina on kuitenkin "voi olla" -saivartelua sen sijaan että se olisi kunnollista tiedettä. Gould poisti myytin evoluutiosta.

Karkeasti sanoen;
1: Dawkins on humanisti jolla on kova osaaminen luonnontieteessä mutta joka värittää tätä humanistisilla työkaluilla. (Joita hän käyttää vähemmän elegantisti) ja Gould skientisti, joka havaitsee humanistisia teemoja evoluutiossa, dekonstruoi nämä, ja tämän jälkeen jäljelle jää humanismista siivottu skientistinen evoluutio. Ja yllättävää kyllä, kuten usein käy, skientistinen versio on ihmisystävällisempi kun taas Dawkinsin humanismi tuo mukanaan arvolatauksia ja tuomitsemista.
2: Samalla selviää miksi niin moni kreationisti näkee Gouldin evoluutiokriittisenä ja lainaavat hänen teoksiaan evoluutiota kumoavana juuri siksi että he eivät ymmärrä että Gould rakasti evoluutiota eikä tosiasiassa kumoillut sitä vaan sen päälle idioottimaisuuksissa liimattuja tulkintoja. Kreationistit eivät erota päälleliimattua myyttiä ja evoluutiota toisistaan. Osittain siksi että he tulkitsevat evoluution teologisesti ja vain teologisesti kykenemättä irtautumaan tästä näkökulmastaan, eli näkemään asioita oman maailmankuvansa väritysten ulkopuolelta. Näin syntyy olkiukko jopa siitä mitä ne tarinallisemmat evoluutikot väittävät. Sillä jopa muokatessaan evolutionistien myyttejä he eivät tosiasiassa ota Dawkinsin todella olemassaolevia myyttejä vaan luovat oman teologisen tulkinnan omista evoluutio-olkiukoistaan ja väittävät evouskon olevan näitä. (Ovat niin pakkomielteisiä haukkujia että todellisetkin ongelmat menevät heiltä täysin yli hilseen. Inkompetenssin maksimitasoa tässä kieltämättä lähennellään.) Itse ihmettelin aikanani jo Jehovan todistajien kanssa sitä miten Gould muka kumosi evoluution kun hän oli päin vastoin maailmankuulu evoluution puolustaja. Syy on juuri tässä. Gould kumosi evoluution ympärille kasattuja siihen mielikuvissa liitettyjä myyttejä. Ja Jehovan Todistajat eivät tajunneet että tässä kumottiin myyttejä eikä evoluutiota. Heidän mielikuvansa kun osuivat yhteen näiden eievolutiivisiksi paljastetujen mielikuvien kanssa.


Itse olen evolutionisti nimenomaan Gouldilaisessa mielessä. Ymmärrän toki että ihmisillä on maailmankuva. Mutta lokeroin tämän hyvin erikoisesti. En nimittäin kiellä että evoluution kannattajilla on aina maailmankuva. En vain pidä tätä relevanttina.
1: Yhtenä hyvänä vertauksena voidaan ottaa gravitaatio. Voidaan sanoa että gravitaatioteorian takana oli vahva maailmankuvallisuus. Tarkalleen ottaen Newton oli nykyajan silmin hyvin taikauskoinen mies. Hän kulutti aikaansa okkultismiin. Usein Newtonin alkemian ja okkultismin ja Raamattuennustusten kanssa puuhastelu pidetään tiukasti erillään hänen gravitaatioteoriastaan. Mutta molempia niitä yhdistää kuitenkin se, että hän koki syvää viehätystä "kaukovaikutuksiin". Onkin nähty että gravitaatio kaukaa vaikuttavana "voimana jota ei suoraan voitu havaita ja joka silti vaikutti" oli tämänlainen juuri siksi että Newton piti muutenkin sellaisesta. Tämä ei tee gravitationismista alkemian kannattamista tai epätieteellistä "koska Newton oli alkemiapuuhastelija". Tämä on sinänsä totta, mutta se on irrelevanttia.
2: Toinen vertaus saadaan Kierkegaardista. Hän kuvasi luottamusta vertaamalla sen tuomaa vakautta ja varmuutta Arkhimedeen pisteeseen. Tämä taas on fysiikkaan ja vipuihin liittyvä ajatus siitä että on tukipiste, johon nojaamalla (ja riittävän pitkällä vipuvarrella) voidaan siirtää vaikka koko maailma paikoiltaan. Vapautta ja muuntuvuuskykyä siis saadaan tämänlaisen vakaaksi koetun tukipisteen kautta. Dogmaan heittäytyminen voi siis vapauttaa. Tämä on nähtävissä eksistentialistiseksi kokemukseksi johon liittyy fysikaalinen suure. Olisi kuitenkin typerää väittää että vipumekaniikka olisi teologinen teoria.

Näkisin että teorioita muunnetaan liiankin helposti ihmiskeskeisiksi. Humanismin ongelmana on se, että se tavallaan tekee kaikesta ad hominemin sävyttämää. Teorian kannattajien luonne muuttuu helposti oleelliseksi ja teoria redusoidaan liiankin suoraan heidän kannattamiensa ideologioiden sätkynukeksi. Etenkin teorian keksijän maailmankuva halutaan sitoa teorian ytimeen. Tässä kuitenkin yleensä sotketaan toisiinsa hypoteesinmuodostuksen syy ja teorian vahvistumisen syy. Itse uskon että maailmankuva vaikuttaa ideointiin, mutta se näyttelee hyvin pientä roolia teorian empiirisen varmistamisen kanssa. ~ Ei kannustavana uusia ideoita tuottavana, vaan rajoittavana ja paskana asiana. Maailmankuva tuo dogmeja ja rajoitteita ja näin keksittävien ajatusten määrä minimoituu. Maailmankuva on kuon persereikä, jokaisella on sellainen. Ja siksi tieteen täytyy olla monikulttuurista.

Siksi suhtaudun pienellä huvittuneisuudella siihen että ateismi liitetään evoluutioon. Ymmärrän toki että tunteita voi syntyä, sillä evoluutio on teoria joka käsittelee ihmislajin alkuperää ja esimerkiksi yhteistyön ja tunteiden syntyä. Tämän aiheen väittäminen "Suureksi kertomukseksi" sotkee kuitenkin mytologian tieteeseen huonolla tavalla (tietynlaisen kristillisen vakaumuksen persereikä sijaitsee tässä). Siinä nimittäin pohjimmiltaan väitetään että tiede ei voisi tutkia suuria kertomuksia kuten ihmsien tai universumin alkuperää ilman että se olisi uskontoa. (Tässä tehdään kategoriavirhe. Jos jokin uskonto väittää että ihmisen ja maan alkuperä on tietynlainen, ja tämä väite menee empiirisen tutkimuksen piiriin, tiede voi kumota tämän uskonnon. Se ei tee tieteestä uskontoa vaan se tekee myytistä epätosia luonnontieteellisiä väitteitä esittävän myytin.) Tieteen rajoja tällä tavalla esittävät ovat yleensä ottaen väärässä, sillä mikään tietämämme tieteenfilosofian malli ei tee tämänlaista "mytologia-aiheiden" tabuttamista.
1: Tästä väärinkäsityksestä eräänä sivulause-episodina voisi selittää etiikan ja evoluution suhteesta. Evoluutio ei selitä moraalia, se selittää yhteistyön ja sen miksi koemme syvästi tämänlaiset yhteistyön toimet tarpeellisiksi. Vasta jos teet ison oletuksen ja ajattelet että moraali on todella yhteistyön tekemistä ja sitä että kokee motivaatiota tähän, niin vasta tämän maailmankuvallisen oletuksen jälkeen evoluutio selittää yhteistyön. Toisaalta vasta jos luonnossa esiintyy sellaista käytöstä joka on evoluutioteorian ennustusten vastaista, olisi evoluutiolla jokin konkreettinen ongelma etiikan selittämisen kannalta. Eli syytökseen tarvittaisiin teoria etiikasta ja sille olisi konstruoitava peräti empiirinen sovellusmuoto. Ihmiset jotenkin tuntuvat oikovan tässä kohden. Sam Harris oikoo olettamalla lajinmukaisen käytöksen ytimeksi, eli päättämällä että etiikka on ihmislähtöistä. Ja vastapuoli taas olettamalla objektiivisen ihmistä suuremman moraalin ja väittämällä kaikenlaista muuta tosiasiaväitteen mallista olettelua maailman menosta.

Kaiken kaikkiaan evolutionismi on liitoksissa ateismiin sosiologisesti. Eli nykyään ateistit ovat evolutionisteja.
1: Tähän pääsyy ei kuitenkaan liene niinkään evoluutio kuin se, että nykyään ihmiset arvostavat tieteenmukaisuutta järkevän ihmisen mallina. Ateistit mukailevat tätä perusteemaa. Evoluutioteoria on tämän hetken iso paradigma "The only game in town", joten yhteyttä ei pidä hämmästyä.
2: Ja toisaalta kulttuurissamme on muutoin vallalla melko vahva dikotomia jossa vastakkain on valtakulttuuri kristinusko ja en vaihtoehto ateismi. Ja näitä pidetään jopa toistensa automaattisina vaihtoehtoina. Ja tässä kohden rationalistinen ja tiedettä kunnioittanut valistusteologia on aikanaan sitoutunut Luonnolliseen teologiaan, eritoten Paleyn teologiaan. Ja evoluutio kumoaa tämän yhden tietyn näkemyksen perusteemat ontoiksi olettamuksiksi.

Kuitenkin samanaikaisesti ei voi olla huomaamatta että skientististen ateistien ei ole pakko olla evolutionisteja edes nykyään ; Esimerkiksi raëlialaiset ovat ateisteja ja kreationisteja jotka eivät usko evoluutioon. He kokevat että tiede todistaa että avaruusolennot ovat ohjekmoineet ja teknologisesti valmistaneet ihmiset. ; Ateismi (joka on "maailmankuva" siinä mielessä missä asiaa nyt ylipäätään voi "maailmankuvaksi" sanoa) ja usko evoluutioon (joka on "tosiasia" siinä mielessä missä luonnontieteessä asioita ylipäätään voi "tosiasioiksi" sanoa) ei liity kovinkaan vahvasti toisiinsa (paitsi sosiologisesti).

Itse näkisin että Dawkins -tyyppiset evolutionistit ovat kerettiläisiä. Logiikkani muistuttaa kovasti fundamentalistien vääräoppisuusteemoja. Heillehän kristinuskosta ei jää mitään jäljelle jos poistaa uskon Historialliseen Jeesukseen ja Paratiisipelastukseen. Näin osa kristityksi identifioiduista nähdään valeuskovaisiksi, jopa ateismia salakuljettaviksi (koska tässäkin liitetään ihan väärä myytti oman maailmankuvan kautta ottamatta toisen näkemystä ja tämän lähtökohtia huomioon). Itse näkisin että kysymys evoluutiosta on juuri siinä että evoluutio on luonnontiedettä. Silloin myyttienkarsinta on oleellinen osa prosessia. Ja Dawkinsin tyyliset "evoluution tulkitsijat" ovat nimen omaan kerettiläisiä. (Osa tulkitsee tämän tietysti suvaitsevaisemmin, ja heillekin on vertauskohtia kirkon piirissä. Heille esimerkiksi homojen avoliitto ei olisi mikään kauhistus.)

Ja tästä päästäänkin siihen varsinaiseen teemaani.

Ylläoleva tekstitys on jotain joka saa suuren määrän humanisteja -ja leppoisamman sortin teologeja- nyökkäilemään. Että sanon juuri jotain mitä hekin sanovat ja kannattavat. Se voidaan nähdä argumentaationa kreationismia vastaan. Kuitenkin se on itse asiassa korostamassa lähinnä sitä että kreationistit ovat väärässä yhdessä asiassa joka sattuu olemaan se jossa Dawkins on heidän kanssaan yksimielinen. Eli evoluution suhteesta ateismiin. Kreationistit ovat siis vielä enemmän perseestä kuin voisi luulla.

Kuitenkin terävin kärki osuu niihin teologeihin jotka korostavat että he eivät ole kreationisteja. Ja jotka korostavat että heidän teologisissa mietinnöissään evoluutiolla on tärkeä rooli. He kun näkevät koko kreationismikysymyksen "puolenottokysymyksenä". Minun kanssa ei tälläisellä kuitenkaan saada rauhanlippuja. Sillä tosiasiassa nämä teologit ja humanistit ovat aivan totaalisen perseestä. He ovat pahempia kuin kreationistit. Paljon pahempia. Pahin ääliöivä kreationismi jonka keskustelukyky latistuu siihen että hän osaa copy-pastettaa vääriä väitteitä YouTube -videon kommenttiosioista on parempi kuin nämä ihmiset.

Sillä tosiasiassa nämä humanistit/teologit eivät vastusta kreationismia ja kannata evoluutiota ns. oikeista syistä. He itse asiassa vastustavat kreationismia samasta syystä kuin miksi he vihaavat uusateistejakin. Syy on se, että he ovat mannermaisen filosofian kannattajia ja kreationismi ja uusateismi nähdään skientisminä ja analyyttisen filosofian ja tiedeuskon edustajina.
1: He eivät oikeasti vastusta kreationismia siksi että olisivat ottaneet esille kreationistien argumentit ja arvioineet niitä. He eivät ole ottaneet kreationistien luonnontieteellisiä väitteitä ja katsoneet pitävätkö ne paikkaansa nykytieteen valossa. Eli kun kreationisti puhuu termodynamiikan lain vaikutuksesta informaatioon, ei tämänlainen humanisti katso että mitä termodynamiikka sanoo. Hän pahastuu siitä että joku käyttää "kaksiarvoista logiikkaa" ja ylipäätään väittää että asia olisi ratkaistavissa tieteellä. Tämä tarkoittaa sitä että näillä ihmisillä on vastustava suhde uusateismiin ja kreationismiin siksi että niissä on heidän mielestään vääräoppinen ja kerettiläinen taustametodologia. He eivät mieti onko se sisäisesti koherentti tai järkevä tai tieteenmukainen. Tämä tutustumattomuus-ylenkatse sanoo että heillä ei ole mitään lupaa olla mitään mieltä kreationismista. Kritiikki kun perustuu kritiikin kohteen tuntemiseen.
2: He eivät tosiasiassa kannata evoluutiota tai hyödytä evoluution kannattajia mitenkään hedelmällisesti. Päin vastoin, he yleensä ottaen loisivat evoluutiolla. Eli he ottavat evoluutioteorian ja käyttävät sitä maailmankuvan mallintamisessa. He siis pohjimmiltaan ottavat teorian ja liittävät sen myyttikertomukseen. He ovat anti-Gouldeja. He ovat minun maailmassani kaikista pahimpia kerettiläisiä. "Hyvä intentio" ja "kiinnostus tuotoksiin" eivät ole tässä mitään oikeuttajia, vaan tekosyitä. Tälläinen teologi on minulle röyhkeä paskiainen joka käy vääntämässä maailmankuvallisesta persereiästään tortut minun pihamaalle samalla kun kehuu että miten kivat kukat minulla on etupihalla. "Että siinä on sitten lannoitetta" ja joka ei edes häpeä tekosiaan.
___2.1: Asiaa pahentaa se, että he käytävät näissä tulkinnoissaan usein evoluutio -olkiukkoja. Ja näitä käytetään usein tuomitsevassa mielessä. Esimerkiksi "itsekäs geeni" on usean humanistin mielessä jokin joka selittää että evoluutio oikeuttaisi heikomman sortamisen ja itsekkyyden. Kun tosiasiassa tämä teoria juuri iskee kiilaa ns. yksilövalinnan teoriaan joka oli tälläinen egoistinen teema. Itsekkään geenin geenikeskeinen valinta taas korostaa sitä että olet sukulaistesi kanssa geneettisesti samanlainen, joten sukulaistesi auttaminen on "vähän kuin itseäsi auttaisit".
___2.2: Kenties vielä pahimpia ovat evoluutionrakastajat jotka ottavat ideoita ja vääristävät ne pahuuden välineiksi samalla kun korostavat että evoluutio tekee siitä järkevää. Ja pahinta asia on tietysti siinä vaiheessa kun (uus)konservatiivi puhuu positiiviseen sävyyn eugeniikasta. Heillä on etenkin älykkyyskeskustelun kohdalla tapana puhua evoluutiosta. Kun soveltamistapojaan seuraa, he kuitenkin tuntuvat unohtavan sen, että evoluutiokeskeinen jalostusmenettely nojaa tiettyihin menetelmiin. Näissä kuitenkin menettelytapa tuntuu noudattavan enemmän rasismin tai kulttuurisyrjinnän karsimishaluja. Itse asiassa kun tein opinnäytetyötäni jalostusmenetelmistä, jouduin tässä vaiheessa lukemaan esimerkiksi siitä, miten eugeniikassa oli ymmärretty että ihmisiä voidaan jalostaa. Mutta tähän käytettiin menetelmiä joilla jalostaminen olisi tehotonta. Eugeniikan syrjinnän lisäksi se ei edes toiminut. Syy: evoluutioteorian valintanäkemykset.

Jokaisella ihmisellä on maailmankuva. Ja käytännössä jokainen ihminen kannattaa joitain luonnontieteellisiä teorioita ja näkemyksiä. Näitä ei kannata sotkea liian lujasti toisiinsa. Evolutionismi oikein käytettynä ei ole humanismia. Ja jokainen joka tulkitsee evolutionismin humanismina on lähtökohtaisesti viheliäinen kerettiläinen - joko olemalla evolutionisti ja kannattamalla jotain humanistista näkemystä ja liittämällä evoluutioon tähän liittyviä myyttejä, tai joko syyttämällä evolutioteoriaa tulkiten sen maailmankuvalliseksi ja liittäen siihen myyttejä tai sitten myytittämällä omaa maailmankuvaa evoluutioteorian skeemoilla ja teemoilla.
1: Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Itsellänikin on maailmankuva ja tykkään jäsennellä teorioita humanistisesti tähän. En kuitenkaan lähde sekoilemaan tässä kohden niin että väittäisin että nämä myytit ja mielteet todella kertoisivat että näissä teorioissa olisi tämänlainen ominaisuus. Ei. Tämä kokemus on omien kokemus interaktiossa tähän teoriaan, subjektiivinen kokemus eikä teorian ominaisuus itsessään. Moni lisäksi uskoo että heidän maailmankuvansa olisi jotenkin järkevän ja rationaalisen ihmisen maailmankuva heti kun tälläisiä jäsennyksiä ja reflektointeja tekee. Tämä on bullshittiä. Jotain joka muistuttaa sitä, kuin Newton olisi jotenkin saanut okkulttiselle maailmankuvalleen tukea gravitaation oikeassaolosta niin että alkemia olisi yht'äkkiä järkevän ihmisen maailmankuva ja että aivan kaikenlaiset mystiset kaukovaikutukset olisivat jotenkin gravitaation tukemia. Eiväthän ne ole. Ja ne okkultismit olivat yhä harhaoppia jolla on tieteen ja todellisuuden kanssa vain hatarasti tekemistä vaikka Newtonin kaltainen (kiistatta) supernero niitä tukikin. Reflektiokorostus kuvaa humanismin kenties suurinta ansaa ; Sen parissa on helppoa sekoittaa älykkyyden ja vaivannäön laaduksi, ja tämän jälkeen mikä tahansa pakkomielteinen mytologisointi lasketaan ikään kuin älykkään keskutelun piiriin, joksikin jota pitää arvostettaa ja kunnioittaa. Tämänlainen on kuitenkin lähinnä kammottavaa.

Näin ollen evoluutio esitetään usein vain humanismina. Jopa silloin kun näennäisesti puhutaan vain teoriasta (mutta oikeasti ei ole ymmärretty koko asiaa vaan puhutaan jostain ihan muusta). Ja vielä useammin kun teoriaa ymmärretään jollain tasolla. Kuitenkin oikein ajatellen evolutionismi ei nimenomaan ole humanismia. (Ja laajemmin: Se tulkitaan humanismin kautta vahvemmin kuin mitään muuta luonnontieteellistä teoria koska aihe sekoittuu menetelmään ja ontologinen naturalismi sotkeentuu metodologiseen naturalismiin)

Kun tajuaa että evolutionismi on todellakin itsessään vain episteemistä naturalismia ilman sen kummempaa ontologiaa, ja kun tajutaan että kaikki siihen liittyvä maailmankuvallisuus on itse asiassa evoluutioteoriaan liitettyjä vääriä mielikuvia ja keinotekoisia myyttejä, jääkin jäljelle se olennainen ; Kaikki "evolutionismin" sovittamiset humanismin viitekehykseen ovat itse asiassa modernin ajan hegemonista vallankäyttöä. Siinä ad hominemilla evoluutioteoria tahrataan liittämällä siihen sen kannattajia ja heidän ideoitaan. Asiaa siis kritisoidaan koska sitä kannattavat sellaiset ja sellaiset tyypit. Ja asiaa vastustetaan tai kannatetaan sitä mukaa minkälaisia "humanistisia tai antihumanistisia myyttejä siitä kulloinkin generoidaan". Uskonto ja humanistinen intellektuellismi ovat tahoja joilla on into päättää mitkä teemat ja aiheet ovat inhimillisiä ja tärkeitä ja kiinnostavia. Ja he eivät halua luopua tai jakaa valtaa siihen että näistä asioista keskustellaan, koska tämä on heidän rakenteellisen vallankäyttönsä ydin.

Kaikille evoluution myytittäjille - Dawkinsista kreationistien kautta humanistiteologeihin - sanon vain että "haistakaa paska". Se lienee helppoa sillä heillä on ideologinen persereikä aina varsin lähellä.