Kuitenkin täsmälleen sama ongelma on olemassa myös niiden kanssa joita voidaan pitää lukeneina. Tästä ajatuksesta otan esimerkin tuoreista blogikommenteistani. Niina Karjalainen tuli kommentoimaan arvotyhjiöstä. Hän käyttää sanaa "keskustelu" joten hän ilmeisesti odottaa jotain vastavuoroisuutta. Tämä on kaunis tavoite. Hän aloitti statementilla "Kristittynä sanoisin, että kuka tahansa meistä pystyy heikolla hetkellä hirmutekoihin, jos jumalanpelko ja usko siihen, että Jumala maksaa jokaiselle tekojen mukaan, puuttuvat. Turvattominta on silloin, jos jokainen saa itse määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin."
En tiedä mitä tämänlaisiin maailmankuvallisiin lausuntoihin oikein pitäisi lausua. Selvästi hän tietää maailmankuvani ja selvästi hän kommentoi minulle. Potut-pottuina -strategia jota kovasti kannatan pakottaisi minut sanomaan jotain sellaista että "darwinistisatanistina sanoisin että ihminen yksinään ei kykene kovin järjestelmälliseen väkivaltaan ja usko siitä että Jumala oikeuttaa ikävän toiminnan helpottaa sen kanssa että väkivallasta tulee järjestelmä. Turvattominta on silloin kun ideologia näyttäytyy jonain jossa asiallisena ja kohteliaana ensikontaktiksi voi näyttäytyä se että eriuskoisen maailmankatsomus haukutaan vaaralliseksi." Tämä kenties olisi demonstroinut jotain. Koska jostain syystä olin tavoistani poiketen lempeä, pyysin todisteita ja argumentointia asiasta. Sellaista Karjalainenkin varmasti olisi kaivannut jos olisin väittänyt tuota vihreällä olevaa. (Jota mieltä en tosin oikeasti ole. Mutta maailmankuvaan vetoamalla voi vedellä monenlaisia statementeja jotka ovat ilmaistuja mielipiteitä.)
En kuitenkaan saanut perustelua vaan sen sijaan seuraavan lausunnon. "Oliko Andreaksella jumalanpelkoa, uskoa siihen että hän joutuu vastuuseen teoistaan kuoleman jälkeen? Vai ajatteliko hän kuoleman kautta välttävänsä maallisen oikeusjärjestelmän rangaistuksen ja näin pääsevänsä kuin koira veräjästä? Ajan tässä takaa Dostojevskin ajatusta että jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua. Toisaalta elämänvaikeudet voivat tuntua suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan jos tarkastelee niitä vain tämän lyhyen elämän valossa eikä huomioi ikuisuutta. En voi tietysti tietää, saako Andreas tekonsa anteeksi, koska hänhän on voinut huutaa Jeesuksen puoleen viimeisillä hetkillään. Toivottavasti huusi." Tämä on nähdäkseni pahinta Dostojevskin väärinkäyttöä sitten Paavo Väyrysen. Tämä toki heijastelee hyvin mielipidettä. Mutta se oli kuvattu tarpeeksi nasakasti jo siinä ensimmäisessä kommentissa. En halunnut tietää mikä mielipide on, se oli jo riittävästi määritelty ja sidottavissa tunnettuihin konventioihin. Ei sellaisen kuvaaminen lisädetaljein innosta. (En yksinkertaisesti nauti saman kliseesopan konemaisesta toistamisesta.) Minua kiinnosti että miksi tämä mielipide olisi jotenkin hyvin perusteltu.
Kommentista tekee ikävän se että olen itse asiassa pitänyt Dostojevskistä paljonkin. Tuolla tavalla käytettynä näkemys kuitenkin lähinnä lähteistää asennevamman. Kun jokin kaunokirjallinen teos kuvailee tunteen hyvin, se tietenkin toimii valottamaan mitä mieltä ollaan. Kiinnostavaa, ja sitä jota pyysin, olisi kuitenkin ollut se että miksi tätä mieltä voidaan perustellusti olla. Maailmankuvaan vetoaminen on tässä yhteydessä samaa kuin mielipiteenvapauteen vetoamista. Ei asia muutu järkeväksi ja upeaksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.
Nähdäkseni tämä onkin paluuta Rooman ajan kulttuuriin jossa korkein taito oli retoriikkaa, puhetaitoa jossa tunteisiinvetoava viestintä oli korkein koulutettu taito. Tämä on toisaalta paluuta esisokraattisiin sofisteihin jotka kreikassa hoitivat viisauden virkaa ikään kuin lakimiespohjalta, jossa taitava ihminen puolusti mitä tahansa hänen asiakkaansa halusi. Tämä on sitä mitä vastaan tarvittiin Sokrates. Se, että arvostuksia ja arvoja herätellään puheilla vaatii vastapainokseen jotain, jotain joka tekee asiasta muuta kuin sen kenen tunteilla ja mielipiteillä on parhaat valtapelit.
Itse näen että arvotyhjiönäkökulma tuossa Karjalaisen muodossa ansaitsee seuraavan osioihinpilkonnan. Hän ei argumentoinut mutta asiaan kuitenkin on argumentointiperinteitä. Ja niiden taustat voidaan ottaa mukaan. Itse asiassa niiden käsittely auttaa osaltaan huomaamaan miten vähän substanssia tämänlaisilla Dostojevskiin viittaamisilla on.
Huomattavaa onkin lähinnä se, että voin esitellä luokitukset ja johtaa sitten asioihin joita olen jo sanonut aiheesta. Niissä on kritiikkiä juuri tätä näkökulmaa kohtaan. Nähdäkseni käytetty asenne voidaan liittää neljään argumenttiperinteeseen. Niiden perustalta tätä asennetta ei vain kuvata vaan se oikeutetaan.
1: Metaeettinen arvotyhjiönäkemys. Varsin klassiseen metaeettiseen argumentaatioon jossa ajatellaan että Jumala oikeuttaa moraalin. Ja jossa tästä poikkeaminen tuhoaa moraalin. Ateisteilla ei siis olisi oikeutusta etiikkaan. Tässä kohden on kuitenkin selvää että kritiikin ydin latistuu siihen että "ateisteilla on premissejä". Valitettavasti teismi ei poista tätä. Teismi ei itse asiassa ratkaise ongelmaa. Esimerkiksi William Lane Craigin "God Command Theory" törmääkin tähän ongelmaan varsin konkreettisesti. Euthyfronin dilemman modifiointi paljastaa hänen kohdallaan sen mikä väistämätöntä on.
2: Eksistentialistinen angst, universumin merkityksettömyysahdistus "universumitasolla". Olipa Jumala olemassa tai ei niin Jumalattomat ajatukset ahdistavat poistamalla elämästä merkityksen. Dostojevski kuitenkin lähestyy asiaa tavalla joka ei vastaa suurimman osan tuntemuksia. Toki strategia on raivostuttavan yleinen mutta se lähinnä kertoo että asennevamma kristityillä on tarpeettoman yleinen. Heidän on helppoa uskoa siihen, mutta valitettavasti heidän on vaikeaa saada sama ajatus läpi ateisteille. On aina riemastuttavaa nähdä miten maailmankuva takaa supervoimia kuten ajatustenlukukyvyn siitä mitä toinen oikeasti, perimmiltään ja pohjimmiltaan ajattelee. Miksi kristitty saisi määrittää universaalisti miltä joka ikisestä ateistista tuntuu syvimmiltään? Koska hänellä on subjektiivinen kääntymiskertomus jonka otos on korkeintaan 1?
2.1: On aina hupaisaa huomata miten etenkin Camus'n, Sartren ja Nietzschen sanomisia aivan suoraan vääristellään jotta ateismin peruskokemus olisi ahdistus. (Tosin nämä tuskin kiinnostavat esimerkiksi uusateisteja jotka ovat skientistejä eivätkä eksistentialisteja. Näistä toki yritetään useinkin tehdä jotain kaikkia ateisteja koskevaa. Mutta minun silmissäni tämänlainen aivan ilmiselvä vastapuolen esitysten olkiukottelu ja yleinen asennevammailu eroaa älyllisestä keskustelusta siinä että se ei ole älyllistä eikä keskustelua.) Jotenkin nämä väärät syytökset nousevat usein esiin. Mutta samalla sitten voidaan unohtaa että kristittyjen eksistentialisti Kierkegaard näki ahdistuksen oleellisena osana joka tapauksessa. Uskomiseen uskominen on nykyään kenties vahvin uskonnollisen argumentoinnin suuntaus. Uskonnosta ajatellaan olevan iloa ja hyötyä. Kenties monelle onkin, mutta ainakin omakohtaisesti tilanne on ollut päinvastainen. (On tullut koettua, ja maksoi lähes oman hengen joten se siitä.) Jos tällä asenteellisuudella ja toisen tuntemukset paremmin tietämällä todella haetaan keskustelua ja myötämielisyyttä niin ei ehkä kannattaisi.
3: Tyytymättömyysargumentti siitä miten ateistinen maailmankuva ei anna riittävästi, jotta elämä olisi mielekästä. Rajallisuus ja epäonnistuminen ja muu epätäydellisyys on vain huonoa. Argumentti nojaa siihen että vaaditaan hirvittävän paljon, niin paljon että on oikeastaan hyvä kysyä että miksi tuollainen olisi soveliasta. Jos en saa lamborghinia ja epäonnistun enkä saa kaikkia tavoitteitani täyttymään niin pidän tätä elämänä enkä sen puutteena. Itse suhtaudun näihin vaatimuslistoihin lähinnä huumorilla, kertakäyttöelämästä voi saada paljonkin irti. ("Positiivinen peruste", ansio omana itsenään, puuttuu.) Ja on hyvin mahdotonta nähdä miten "vain/tilalle" -henkinen kannanotto olisi mitenkään edes merkittävä kritiikkinä. ("Negatiivinen peruste", vaihtoehdon heikentämisen kautta puuttuu myöskin.)
4: Eksistentiaalinen kokemus pienuudesta ja rajallisuudesta tekee murheelliseksi ja merkityksettömäksi "yksilötasolla". Tunnetasolla voinen huomauttaa että ihmisen pienuus universumissa ja elinajan rajallisuus yritetään liittää asiaan innolla, mutta mitenkään väistämättömiä tunteenkuvauksiakaan ne eivät ole. Ne ovat enemmänkin kristittyjen kokemuksia siitä miten he kuvittelevat kokevansa ateismin. Tai miltä ateisti näyttää kristittyjen maailmankuvan värittämänä. Ateistit eivät tietenkään yleensä elä tämänlaista elämää. (Minä elän, mutta tietyistä syistä - ja tämä on nähdäkseni vahva syy olla uskontoa vastaan.) Itse asiassa voidaan jopa nähdä että käytetyt argumentit ampuvat teistiä jalkaan. Eksistentiaalista arvoa ei voi olla koska Jumalan suvereniteetti helposti pyyhkii sen altaan. Joten jos eksistentiaalisuus on todella tässä kohden argumentti ateistista olemassaolokokemusta vastaan niin sitten se on myös teististä olemassaolokokemusta vastaan.
Tämä blogaus ei ollut ilkeä veto. Tai oli, mutta ei tarpeettoman ilkeä. Karjalaisella oli kova kiinnostus kommentoida, hänellä oli enemmän tiettyä sanomaa kuin jotain jossa pitäisi niin kuin kommunikatiivisesti reagoida vaikka minun blogiteksteihini. Ja blogiehtoni kieltävät sellaisen. Joustan näissä vain ansioista, yleensä kaikki poikkeamat blogikommenttiehdoissa ansaitaan. Kirjoitin tämäm blogauksen vaikka Karjalainen on minun silmissäni minulle velkaa. Mutta nyt hän varmasti sopii aiheeseen ja saa sanoa asiansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti