Lisenssi perheeseen

Olen viime päivinä mietiskellyt kohtuullisen paljon homoseksuaalisuuteen liittyviä argumentteja. Eräs pääongelmani on ollut siinä että:
1: Vakiintuneet konventiot näyttävät sisältävän varsin rajallisen määrän argumentteja. Homoseksuaalisten avioliittoa rajoitetaan siis hyvin maltillisella määrällä erilaisia perusargumentteja.
2: Nämä konventiot voidaan sitoa yllättävän vahvasti teistisiin argumentteihin, niin että käytännössä maallistuneet homoseksuaalisuuden vastaiset argumentit ovat kuitenkin sitä "yhden funktion teologiaa" jota katoliset harjoittivat keskiajalla. Jumala jätetään mainitsematta ja näin argumentteihin koostuu enemmänkin piilo-oletuksia ja heikkouksia sen sijaan että ne olisivat jotenkin aidosti maallisia.
3: En ole kuitenkaan vakuuttunut että homoseksuaalien vastustaminen olisi jotenkin määritelmällisesti jotain jota voi tehdä vain uskonnon kautta.

Siksi ajattelin korjata asian tämän päivän aikana. Tämä tarkoitti sitä että tavoitteenani oli joko purkaa kohta kolme, ja osoittaa että homoutta voi vastustaa vain uskonnollisesta kautta. Tai sitten vaihtoehdoksi tulee laajentaa argumentteja jollain joka ei ole lähtökohtaisesti teististä. Ja koska filosofia on yllättävän suuressa määrin systematisoitua saivartelua, minun ei tarvinnut luottaa johonkin inspiraatioon. Päätin tehdä asian metodilla. Eli ilman mielikuvitusta, pelkästään perslihaksilla.

Koska out of box onnistuu ilman luovuutta, voidaan muistaa että kaikki mitä meidän tarvitsee tehdä on purkaa asiat. Tehdä kuten Descartes joka kyseenalaisti kaiken ja irrotti kaiken löysän ja vasta sitten kun perustalla oli jotain, lähti tästä rakentamaan eteenpäin.
1: Tämä on jossain määrin ratkaisuna hieman sama kuin nettimeemissä. Jos ensin rukoilisi pyörää Jumalalta, kunnes tajuaisi että homman voi tehdä toisinkin. Että Jumala ei anna pyörää, mutta jotain muuta hän antaa. Siksi on helpompaa varastaa pyörä ja rukoilla sitten Jumalalta anteeksiantoa. Profit!

En toki lähtenyt niin pitkälle, että olisin olettanut rakentavani tutkimukset tukemaan argumenttiani. Niiden kerääminen vaatii aikaa. Sen sijaan minulle riittää vain se että päihitän tämän hetken homojen avioliittoa kannattavat argumentit. Tähän riittää hyvä rakenne. Jos niissä käytetään jotain todistusaineistoa ja viitataan joihinkin teemoihin, voidaan mukaan vain olettaa niiden "fakta-aineisto". Tässä mielessä erityisesti Puolimatkan ajatukset ydinperheen erinomaisuudesta tulevat uuteen käyttöön.

En myöskään muuttanut mieltäni tämän argumentin kehittelyn yhteydessä. Kehitin argumentin vain koska voin. Suhtaudun syvällä epäilyksellä niihin ihmisiin joista jokin tietty puoli voi olla vain väärässä. Niihin jotka eivät edes yritä miettiä millä ehdoin asia voisi olla perusteltu.

Sainkin melko helposti rakennettua argumentin joka on "hieman poikkeava".

Ensin mietin mikä aikaansaa aiheen kliseisyyden. Totesin että uskottavin syy tähän on siinä että ihmiset lähestyvät aihetta valmiiksi lyödyn mielipiteen kanssa. Loppuaika kulutetaan sitten siinä että mukaan halutaan tietyt konseptit. Ja näitä konsepteja määritelmällisesti hienosäädetään tai uudelleenmääritellään jotta ne sopisivat haluttuun tavoitteeseen. Kokonaisuudesta tulee tätä kautta helposti hyvin konventionaalinen. Kaikki määritelmät on ikään kuin pakko hioa hyvin täsmällisesti tiettyyn versioon tai kokonaisuus kaatuu. Tämänlainen "täsmällisyys" on filosofisesti huonoa koska se vaatii käsitteiden hyvin saivaremaista käsittelyä. Ja tämän lisäksi hyvin hienovarainen erimielisyys missä tahansa määritelmässä johtaa koko korttitalon romahtamiseen. Mikä rehellisesti sanoen näyttää tapahtuvan aiheesta keskustelussa toistuvasti.

Tämän voi sitten tehdä uusilla osilla, tai vielä parempaa, joustavammilla osilla. Siksi päätin että luovun kaikesta mistä voi. Minulla oli hetken hankaluuksia, kunnes tiedostin että avioliittoa voidaan lähestyä puhtaasti juridisena konseptina. Siis jonain jossa ei ole lainkaan "luonnollisuusteoriaa". Ei teologiaa. Pelkkää fucking byrokratiaa. Siitä ei edes minun mielikuvituksellani hevillä rakenna teististä.

Tässä mallissa oleellista on se, että avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. Tämä ajatus tukee nimenomaan ihmisen täysvaltaisuutta. On ihmisiä jotka saavat määrätä omasta elämästään. Tämä autonomisuus sitten sidotaan yhteen toisen autonomisen ihmisen kanssa. Tämä johtaa luonnollisesti siihen että on hyvin kyseenalaista estää polyamoriaa, homoseksuaalien aviota tai lähisukuisten aviota. Määritelmä on libertaristisehkoa minuani viehättävä.
1: Minussa on libertaari puoli. Ja jos joku kysyy että miksi konservatiivi kannattaa itse tasa-arvoista avioliittoa ja vastustaa uskonnollista valtaa, niin vastus on se, että "not just conservative. Conservative libertarian." Tämä kaikki on viehättävää kunnes saan rahaa tai valtaa.

Mutta tarkoituksenani ei ollut luoda tilaa homojen avioliitolle. Lisäksi argumentti "sopimus on sopimus" on liian tautologinen ja simppeli makuuni. Kun rakenne ja argumentin suunta ovat vääriä, on syytä muuttaa asiaa. Ja tässä korostuukin se, että avioliittokeskustelu on hyvinkin fiksoitunut erääseen asiaan jota pidetään ilmiselvänä. Se on kuitenkin enemmänkin hegemoninen diskurssi kuin tosiasia.

Tosiasiassa kaksi ihmistä ei mene naimisiin. Sen sijaan valtio antaa heille tilaa tehdä erilaisia asioita. Kyseessä ei ole kahden ihmisen sopimus, vaan valtion ohjaama lailla säätelemä sopimus johon byrokratia liittää kaksi ihmistä. (Joka on aivan eri asia.) Tämän hetken avioliittolaki on fiksoitunut yhteiseen sukunimeen ja adoptio -oikeuteen. Näiden lisäksi joukossa on perimysoikeutta ja vastaavia koskevia pykäliä. Nämä nähdään ihmisten saamina oikeuksina. Mutta ei pidä kysyä miksi ihmiset haluavat naimisiin. Sen sijaan pitää kysyä miksi valtio haluaa heille tarjota tämänlaisia oikeuksia. - Itse asiassa ensin on tiedostettava se, että valtio antaa oikeuksia paperityöllä. Avioliitossa on kysymys lisenssistä.

Lisenssistä mihin?

Tämän hetken avioliittolakikinan adoptiopuoli vihjaa että kysymys on nimenomaan oikeudesta hoitaa lapsia. On oikeasti aivan turhaa sotkea asiaa sellaisilla ontologisilla (luontoa koskevilla) asioilla kuin biologinen vanhemmuus. Kun kiista tiivistyy adoptioon on pakko huomata että asia koskee erityisen vahvasti ei-biologista vanhemmuutta. Kysymys ei ole biologiasta. Kysymys on lisenssistä jolla saa hoitaa lapsia.

Tämä johtaa erinomaisen tärkeään kysymykseen. Onko valtion asia tehdä vanhemmuudesta privileegio. On syytä unohtaa kaikki tasa-arvoa koskevat käsittelyt. Lisenssi tarkoittaa nimenomaan sitä että toiset vanhemmat ovat oikeutettuja erioikeuteen omata lapsia. Tämä sopii erinomaisen hyvin vallitsevaan avioliittokeskusteluunkin. Toki nykyään homojen avioliittoa vastustavat saivartelevat hyvinkin hienovaraisesti siitä mitä tasa-arvo on. Mutta on inaisen omituista puhua samanarvoisuudesta ja "jos annetaan samat oikeudet eri nimellä" kun tosiasiallinen pääargumentti on se, että lapsella on oikeus isään ja äitiin. Ja oiekus perustellaan hyödyllä. Hyöty taas tarkoittaa tässä sitä että homoseksuaalit ovat paskoja vanhempia ja tuhoavat yhteiskunnan. On todella kylmäävän idioottimaista ja asennevammaista leikkiä suvaitsevaa ja tasa-arvon ystävää ja taputtaa sitten Tapio Puolimatkan "Aito Avioliitto" -tilaisuuden esitelmälle. Esitelmälle joka on otsikoitu messevästi "Miten sukupuolineutraali avioliittolaki murentaa yhteiskuntaelämän perustaa". Turpa kiinni, ääliöt. Kysymys on privileegioista. Siitä että kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä. Tämän minä sitten otankin näkemykseni perustalle.

Monesta privileegioajatus tuntuu pahalta. Mutta think about it again. Lasten kasvatus on vakavaa hommaa. Lasten hyväksikäyttö ja huolimaton vanhemmuus ovat hyvin tuhoisia. Traumatisoidut, rikolliset ja "muutoin yhteiskuntakelvottomat" lapset voidaan liittää erilaisiin korrelaatteihin. Lisensointijärjestelmä on varmasti tarpeen että lapset saavat hyvän vanhemmuuden. Emme pidä lisenssejä muutenkaan epäoikeudenmukaisina. Ne aina jossain määrin korostavat epätasa-arvoisuutta. Sitä että toiset ihmiset eivät ole oikeutettuja tekemään kaikkia asioita. Tämä ei iske ihmisarvoon vaan siihen mitä he saavat tehdä.

Auto on väärissä käsissä vaarallinen. Siksi meillä on ajokortit. Kuka tahansa ei saa tehdä aivokirurgiaa koska riskinä on vahingoittaminen. Tulityökortti takaa luvan käsitellä räjähteitä. Tämä näyttää että jokin määrä kompetenssia on syytä demonstroida. Jos asian väärin hoitamisessa on riskiä yksilöille ja yhteiskunnalle, on perusteltua lisensoida siihen liittyvää toimintaa. Turhaa puhua tasa-arvosta ainakaan oikeuksien tasa-arvon mielessä ; Voidaan puhua vaikka ammattitaidosta.

Voimme siis sanoa että Lisensointi on haluttavaa ja oikeutettua jos ja vain jos
1: Niihin liittyy riski jossa ihmisen onnellisuus ja/tai hyvinvointi vaarantuu.
2: Lisensointi on hyvä nyrkkisääntö ja ne ovat yleensä ottaen kustannustehokkaita.
3: Lasten kasvatuksessa voidaan epäonnistua ja lopputulos joskus demonstroidusti haittaa lasten terveyttä ja hyvinvointia, yhteiskuntaa ja voi ajaa lapsia jopa itsemurhaan.
J: On perusteita tehdä lastenkasvatuksesta lisensoitua touhua.

Tämä koskee myös adoptiovanhempia. Ellei peräti etenkin heitä. Jo nykymallissa maailmassa on niin että lähes kuka tahansa voi tehdä lapsia. Mutta jos haluaa adoptoida lapsen, joutuu läpikäymään tiukan seulan ja hirveät tarkistukset. Adoptiovanhemmuuden lisensointi on jo nyt hyvin pitkällä.

Ongelmia version logiikassa:

Tuo on hyvin karkea lähtökohta. Se sisältää hyvin paljon jo tällä hetkellä vallassa olevia adoptioargumentaation teemoja. Mutta se toisaalta ohittaa valtaosan niihin kohdistuneista vasta-argumenteista. Tämä raakile on kuitenkin jotain jota on hyvä kritisoida. Se paljastaa sen heikkouksia ja niiden kautta argumenttia voi korjata. Silloin siitä tulee parempi, eikä tarvitse odottaa mitä kriitikot keksivät vastaukseksi. Argumentti lähtee ilmoille muunakin kuin sellaisena perseestä revittynä kyhäelmänä mitä ne tuppaavat aivan liian usein tekemään. Maailmankuvallisesti sitoutunut ei helposti näe premissien taakse, vaihtoehtoihin. Mutta fiksua argumenttia perselihaksen voimilla rakentava ihminen osaa kritisoida omaa argumenttiaan paremmin kuin yksikään kriitikko.

Heikkouksiksi saadaan varsin helposti seuraavat:
1: Argumentti nojaa vahvasti analogiaan. Tämä ei ole vain tekninen huomautus vaan se auttaa löytämään heikkoja paikkoja. Sillä kaikkia analogisia argumentteja vaivaavat tietyt ongelmat. Johtuen siitä että ne ovat analogisia. Voidaan sanoa että analogia itsessään on jotain jonka vahvuus voidaan helpostikin kyseenalaistaa. Leibnizin laki suorastaan pakottaisi että esimerkkien ja sovelluksen välillä on epäanalogisuus. Joten kenties lasten vanhemmuus ei olekaan verrannollista aivokirurgiaan. Niissä voi olla jotain oleellisia epäanalogisuuksia. Kuten vaikkapa se, että vanhemmuuteen ei ole yksiselitteisiä päntättäviä toimintaohjeita jotka voidaan tiivistää kirjoihin ja kansiin ja joista voidaan tehdä eksakti tutkimusohjelma. Kasvatustiede on tänäkin päivänä jossain määrin ns. "esiparadigmaattisessa vaiheessa". Aivokirurgia on eksaktimpaa. Sosiologisissa ilmiöissä on myös niin monta muuttujaa että aineistossa vääristyksiä on aina mahdollisesti mukana. Riskinä on jopa Simpson's paradox jossa havaittu korrelaatio kääntyykin ympäri kun joku toinen vaikuttaja onkin jäänyt huomaamatta. Aivokirurgia on tässäkin eksaktimpaa.
2: Toinen heikkous on siinä että kuinka pragmaattista lisensointisysteemi lastenkasvatukseen oikeasti on. Ajokortin hankkiminen on kallista mutta se, että tarkistetaan vanhempien kelvollisuus lapsille on vielä kalliimpaa. Tämän rahan voi kenties käyttää muuhunkin. Kustannustehokkuuskohta on kuitenkin melkoisen oleellinen osa sitä millä lisensointi oikeutetaan.

Logiikan paikkaus kritiikiltä

Tämä auttaa kenties huomaamaan tärkeän asian joka koskee kaikkea lisensointia. Nimittäin sitä että lisenssisysteemi ei ole koskaan täydellinen. Kustannustehokkuuspuoli on ratkaisevaa sen vuoksi että lisenssi on tosiasiassa laatustandardi jossa tietyt piirteet liitetään lopputulokseen. Kysymys on kuitenkin enemmänkin profiloinnista jossa luodaan todennäköisyyksiä kuin siitä että mitattaisiin itse asiaa. Jokaisesta lisensointijärjestelmästä menee läpi vääriä ihmisiä ja joskus hyvä ei saakaan lisenssiä. Tässä mielessä se on herkkä väärille positiivisille (epäkelpo tulkitaankin kompetentiksi koska hän osaa oikeat vastaukset) ja väärille negatiivisille (hyvä saatetaan tulkita epäkelvoksi muotoseikan tms. vuoksi).

Koska haluan puolustaa tässä sitä että homot eivät mene naimisiin eli saa "perhelisenssiä" tai "lisenssiä perheeseen", voidaan korostaa että valtaosa kritiikistä koskeekin varmasti sitä että ei ymmärretä tunnistuksen tilastollista luonnetta. Riskit täytyy voida hallita. Siksi nämä epätäydellisyydet on hyväksyttävä utilitaristiselta kannalta. Minimoidaan rikollisuutta ja masennushoitoja jotka haittaavat sekä kansalaisten hyvinvointia että yhteiskunnan lompakkoa. Niille jotka ovat epäkelpoja vanhempia, kakkosluokan tai kolmosluokan vanhempia, on sitten substituutteja lapsille. Joku voi ansaita koiran, toinen ruukkukasvin. Pahimmat tapaukset saavat ehkä lisenssin omaan terapiatamagotchiin.

Lapset ovat utilitaristisesti liian riippuvaisia vanhemmistaan jotta heidän hyvinvointiaan voitaisiin riskeerata. Vanehmmilla on ehdoton vastuu joka on raskas. Lapset ovat myös saatanan ikäviä. Joten kenties on hyvä että huonoja vanhempia ei rasiteta tämänlaisilla esteillä.

Eettinen vastalause.

Vanhemmuuslisenssin perusongelmana on se, että tosiasiassa on hyvin kyseenalaista miksi tämä lisenssi pitäisi kohdistaa vain niihin jotka adoptoivat lapsia. Koska nykyhetken argumentaatio kohdistuu adoptioon, tämä voi helposti unohtua. Mutta tarkkaavainen argumentinrakentaja voi huomata että tässä kyseessä on kuitenkin väärä kohdennus. Tosiasiassa voidaan katsoa kaikkia lapsia.

Menneisyys tuntee tämänlaisen järjestelmän. Sitä kutsuttiin eugeniikaksi. Se katsoi pelkästään geneettistä puolta. Mutta periaatteessa eugeniikkajärjestelmän saa varsin helposti modifioitua ei-eugeniikaksi joka on kuitenkin sortojärjestelmä. Nimittäin sillä tavalla että tietyiltä sosioekonomisilta luokilta poistetaan lisääntymisoikeus tyystin.

Ajatuksia korjaamisesta.

Tätä voidaan lieventää siten että tosiasiassa nykyäänkin adoptiossa on lisensointijärjestelmä eikä tätä pidetä eugeniikkana. Omien biologisten lasten kohdalla on ihminen itse joka ottaa fyysisen riskin. Jossain määrin heillä on ikään kuin "lupa hieman tappaa itseään". Adoptoiva taas käyttää lapsen saamiseen jonkun toisen elimistöä. Raskaus kestää 9kk ja tämä on periaatteessa jotain josta tulee menetettyä työaikaa ja muita kuluja. Lisäksi raskaus voi olla terveydelle vahingollinen ja raskas asia. Nämä eivät aina toteudu mutta kyseessä onkin tilastollisesti katsottava riski.

Voidaan jopa esittää että kenties heikomman sosiaalisen, biologisen tai muun vastaavan aineksen määrää voitaisiin löyhentää jossain tilanteissa. Esimerkiksi voi olla epäeettistä tehdä aborttia. Näin ollen vanhemmuudessa voi olla riskejä mutta nämä eivät ylitä abortin eettistä ongelmaa. Ja näin ollen osa ihmisistä ei kenties ole lisenssikelpoisia vanhempia. Mutta se että heidän antaa pitää lapsen on pienempi riski kuin vauvan abortointi. Tätä tilannetta ei homopareilla tule vastaan. Ja näin ollen lapsen syntymän yhteydessä voidaan antaa automaattinen poikkeussopimus. Kokonaisuus näyttäisi varmasti hyvin paljon samalta kuin nykyinen.
1: Kenties syntynyt kakkosluokan kansalainen voidaan laittaa taitojaan vastaiseen työhön, sotaan tykinruuaksi, orjatöihin minimipalkalle. Tai mitä yhteiskunta nyt köyhälistöllään on muutenkin tehnyt.

Tilastollisuuden ongelma; Kasvanut riski yliedustuksella vs. aito riskin suuruus

Ja viime aikoina mediassa onkin keskusteltu rikollisuuden korrelaateista. Tiina Raevaara onkin kirjoittanut tuoreesti siitä, miten ulkomaalaisten yliedustus raiskaustilastoissa on mielenkiintoinen asia. Heillä on nimittäin valtava yliedustus tässä. Hän nostaa tässä esille mielenkiintoisia seikkoja
1: Miehet raiskaavat 90% tapauksissa. Miesten yliedustus on huikea. Pitäisikö heitä kohdella samalla tavalla kuin maahanmuuttajia aiheessa käydyssä keskustelussa?
2: Raiskauksen moninkertaistuminen on siitä jännittävä että raiskaajia on itse asiassa melkoisen vähän. Siksi se, että joku ryhmä raiskaa tilastoissa moninkertaisesti tarkoittaa hirveän pientä fragmenttia kaikista miehistä tai maahanmuuttajista.

Riskianalyysissä on huomioitava riskien vakavuus ja todennäköisyys. Profilointia on tehtävä tehokkailla tavoilla. Ei pelkästään siten että "tuon tyylinen rikos on tuon tyyppisen ihmisryhmän tekemä". Vaan jos tavoitteena on yleishyöty on karsittava niitä jotka lisäävät rikollisuuden määrää rikoslukumäärällisesti paljon. Yhteiskunta ei nimittäin "ratkaise prosenttiosuuksia" vaan "rikollisia yksi tuomio kerrallaan". Tässä mielessä voi olla perusteltua lähteä perustelemaan asiaa "homojen huonolla vanhemmuudella". Puolimatkan "fakta-aineisto" auttaa tässä varmasti paljon.

On toki katsottava paitsi "ovatko biologisten vanhempien luona onnellisempia kuin adoptioperheessä" ja tämän lisäksi on katsottava kuinka paljon. Ja verrattava tätä muihin riskeihin. Ja kaikkia riskejä on käsiteltävä samalla tavalla.
1: Kysymys onkin siitä mihin rajanveto laitetaan. Tämä on vaikeaa mutta harmaasävyistä. Osa vastauksista on parempia kuin toiset. Kustannustehokkuus edellä asia voidaan hyvinkin ratkaista.
2: Toisalta on kuitenkin jäljellä hyvin suuri riski tietynlaiseen ongelmaan. (Joka ei ole vertailussa nykyisiin malleihin mitenkään ongelmallista koska niillä on tämä täsmälleen sama ongelma. Kun tarkoituksenani on luoda maallinen argumentti joka on vähintään yhtä hyvä kuin nykyinen piiloteistinen konventio, ei minun mallia haittaa virheet jotka kaikki muutkin homoavioliittoa kritisoivat mallit tekevät.) Utilitarismin ja tilastollisuuden perusongelma näyttää tosin olevan se, että jos kenties voidaankin näyttää että homojen adoptioon liittyy ongelmia, niin vastaavia saadaan myös avioeroperheistä. Sosioekonomisista korrelaatit harvon noudattavat kovinkaan tarkasti ideologioiden siveysmallien ja muiden vastaavien rajoja.

Sitä voidaan helposti huomata että onkin rakennettu malli jossa köyhillä on rajoitettu lisääntymisoikeus. Kun heillä riskejä on vähintään yhtä paljon kuin homoseksuaaleilla. Samoin malli voi johtaa pakkoadoptioihin, sillä vauvana adoptoitu lapsi saattaa elää paremman elämän kuin juoppojen perheessä. Jossain määrin nämä ongelmat tosin toteutuvat jo nykymallin lastensuojelussa. Joten mikään periaatteessa ylitsepääsemätön este tämäkään tuskin on.

Loppukommentti.

Argumenttini ei ole vailla puutteita. Siinä on induktiivisen ajattelun ja utilitaristisen ajattelun perusongelmat. Varsin tunnetut sellaiset. Se on kuitenkikn selvästi maallinen joskaan ei antiteistinen tai ateistinen joten se voidaan sovittaa nykyiseen avioliittokeskusteluun varsin näppärästi.

Toisaalta se mikä tässä oikein huutaa itseään esille on se, että irrottautumalla teistisistä taustaoletuksista argumentti on monin paikoin jopa vahvempi kuin monet vakiintuneen keskustelun homojen avioliiton vastaiset argumentit. Se ei sisällä käsite-erimielisyyksiä ja niihin liittyviä saivarteluja joten se ohittaa valtaosan olemassaolevasta kritiikistä. Se on siis tässä mielessä jopa varsin voitokas.

Sen suurimmat heikkoudet ovat sitten yllättäviä. Suurin ongelma tulee siitä että vaikka argumentti on loogisesti kohtuullisen vahva, se on retorisesti epämiellyttävä. Harva haluaa ajaa yhteiskunnan etua menettämättä eettistä pehmyttä kuortaan. Harva haluaa sanoa että on julma ja kova ihmisten esineellistäjä joka luokittelee ihmisiä ja perheitä laatuun ja sekundaan. Kaikki haluavat sen sijaan kannattaa tasa-arvoa.
1: Ällistyttävintä tässä on kuitenkin lähinnä se että itse toimintaa ei muuteta. On itse asiassa järkyttävää miten helposti ja vaivattomasti varsi nykymallia muistuttava rajoituskokoelma saadaan rakennettua vahvasti eugeniikanmakuisilla käsitteillä. Sen sijaan nykymallin tasa-arvopuolustusta korostavilla esiin nousee hyvinkin omituisia ja saivartelevia tasa-arvon määrittelemisiä. He joutuvat työllä sovittamaan tasa-arvon sopimaan malliinsa. Minun mallissani eugeniikka tunkee suunnilleen väkisin läpi, kysymättä rajoittamatta. Mielestäni jo tämä kertoo jotain oleellista siitä miten avioliittolaki on suhteessa tasa-arvoon. Se on privileegiomalli, tätä ei vain haluta tunnustaa. Kuitenkin se, että huono vanhemmuus ja uhka yhteiskunnalle ovat niin suosittuja teemoja homojen adoption ja avioliiton rajoittamisessa kertoo että tosiasiassa privileegioajattelu on nykymallissakin varsin vahvasti mukana. Tätä vain oikeutetaan selittämällä jotain sen suuntaista että nykyaikana puhutaan oikeuksista ja onnellisuudesta. Ja että tässä ilmapiirissä ei haluta keskustella lasten tulevaisuudesta ja yhteiskunnalle haitallisista seurauksista. Joka on sekä privileegioajattelua että utilitaristista ajattelua kuten minunkin mallini.
2: Utilitarismi on muuten keskusohjattua etatismia. Jota usein pidetään kommunismina tai sen sukuisena. Tosi konservativiikristitty yleensä halveksuu tätä asennetta. On kauheaa jos ihminen alistetaan välineeksi ilman absoluuttia ihmisarvoa. Paitsi tietenkin silloin kun Puolimatka selittää että yhteiskunnan on keskussäädettävä adoptioperheitä yhteishyvän nimissä keskusohjatulla juridiikalla.

Surullisinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, miten helppoa uuden argumentin rakentaminen itse asiassa oli. Ei minulla ollut vaikeaa 24 tunnin aikarajani kanssa. Tässä on myös monta sellaista osaa joita ei juurikaan näe nykyisessä keskustelussa. Helppous on siitä vaivaannuttavaa että se kertoo siitä miten vähän tätä meidän aikamme repivintä kysymystä on aidosti analysoitu ja keskusteltu eri kulmista. Käytännössä suuntia on vain kaksi ja näistä poteroista ei poistuta. Kenties tätä kautta vastaan ei tule eugeniikkaa.

Mutta tosiasiassa eugeniikka tulee mukaan joka tapauksessa. Sillä argumentin tekeminen jotenkin konkretisoi juuri tämän. Huolestuttavampaa kuin uuden keksimisen helppous oli se, että ongelmat ovat hyvin paljon jaettuja. Minun mallissani on epäesteettisiä piirteitä, jotka mallini tunnustaa suoraan. Nykykeskustelu sen sijaan ei korjaa ongelmia, ei yritä peittää niiden ikäviä seurauksia vaan kiistää niiden olemassaolon tyystin. Esimerkiksi privileegioluonnetta yritetään väkisin peittää erilaisin ad hoc -oletuksin joissa käytännössä tasa-arvon määritelmää hienosäädetään käsiterunkkaussyistä jotta mielipidettä ei tarvitsisi muuttaa mutta ei kuitenkaan tunnustaa itseä privileegioiden ystäväksi.

Minun mallini ratkaisee ne ongelmat. Se hylkää ne argumentin perusidean kanssa irrelevanteiksi. Se seisoo eri premisseillä. Ja ainut millä se maksaa ne on itse asiassa retorinen miellyttävyys. Mallini ei rapsuta kannattajansa hyveellisyyttä korusanoin. Sen sijaan se on pragmaattinen. Ja se käyttää vallitsevan homojen avioliiton vastaisen keskustelun "faktoiksi hyväksyttyjä aineistoja" ilman että niistä tarvitsee vääntää uusia versioita.

---

Miettikää minkälainen tästä tulisi jos antaisin aiheelle toisen päivän. Miettikää jos kuluttaisin viikon siihen että hakisin sosiologisista tutkimuksista juuri tätä näkemystä tukevia tutkimuksia vaikka cherry picking -metodilla, miten laaja lähdeaineisto siihen saataisiin tukemaan ajatusta! Miettikää että osa jauhaa nykyisiä homojen avioliitto -aiheisia luennointeja ihan työkseen yleisölle palkasta. Ovatko he nähneet edes sitä yhtä päivää aitoa kehitystyötä argumentilleen kun heidän argumenttejensa taso on mitä on?