Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.
Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.
Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.
Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!
Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.
Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.
Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.
Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.
Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.
Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.
Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.
Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ;
Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.
Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista.
Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.
Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.
Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.
Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.
Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.
Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.
Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.
Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.
Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.
Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa.
Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.
Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.
Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.
Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.
Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta”
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa”
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West”
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright”
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän”
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ultimaatumipeli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ultimaatumipeli. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. maaliskuuta 2019
torstai 12. marraskuuta 2015
Lapsista ja diktaattoripelistä
Viime päivinä on puhuttu melko paljon tutkimuksesta joka on nimetty "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Siinä havaittiin että uskonnollisten perheen lapset ovat ilkeämpiä kuin uskonnottomien. Kirjoitin tähän liittyen omaan blogiinikin hitusen. Viittasin tällöin sen yhteydessä ankarasti sanamanipulointiin ja mielikuviin. Tähän oli syy. Tämän syyn tarkempi läpikäyminen on minusta asiallista. Jos ei muutoin, niin sen vuoksi että aihe on selvästi herättänyt tunteita, maailmankuvasta riippuen intoa tai vihastusta. Ateistit ovat pitäneet tätä jopa todisteena siitä että uskovaiset ovat pahoja. Ja toisaalta olen esimerkiksi saanut kuulla sosiologi Muukkoselta, että tämä tutkimus oli niin huono että se asettaa koko sen julkaiseen lehden julkaisulinjan kyseenalaiseksi.
Nähdäkseni totuus on jossain tässä välissä. Kritiikin ytimessä on diktaattoripeli ("dictator game"). Se on menetelmänä hieman ongelmallinen. Se ei ole täydellinen mittari koska sen antamiin lopputuloksiin vaikuttaa hyvin paljon se, mitä koehenkilö uskoo häneltä odotettavan. Siksi diktaattoripelin kohdalla voi käydä niin, että samat ihmiset, jotka ovat antaneet eniten, ovat myös ottaneet toisilta eniten kun testiasetelma on käännetty.
Diktaattoripelistä
Diktaattoripeli on mm. taloustieteen nobelisti Daniel Kahnemanin kehittämä malli. Kahneman julkaisi sen Jack Knetschin ja Richard Thalerin kanssa 1986 julkaisussa "Fairness And The Assumptions Of Economics". Diktaattoripeliä on käyttänyt sitä ennen kaikkea käytetty behavioral economicsin kehittämisessä. Sen pääsovellusaluetta on ollut se, että ihminen ei ole itsekäs omaa etuaan rationaalisesti laskelmoiva olento. Se on testijärjestelmänä kuitenkin hyvin paljon tutkimuksessa käytetty. Se on menetelmänä enemmän "suuntaa antava kuin väärä" ja "kontroversiaali kuin roskaa". Tässä mielessä Muukkosen lausunto on selkeästi liioitteleva.
Peli muistuttaa hieman klassista ultimaatumipeliä jossa on kaksi osapuolta. Toinen saa jakaa "potin" haluamallaan tavalla ja toinen joko suostuu tai ei suostu jakoon. Jos ultimaatumipelissä toinen ei suostu diiliin kumpikaan ei saa mitään. Ja jos tämä suostuu, niin sitten jaetaan sen mukaan mitä on ehdotettu. Teoriassa "suostuja" saa aina enemmän suostumalla vaikka miten huonoon diiliin, mutta näin ei käy. ; Diktaattoripeli ei ole ultimaatumipeli. Se on kuitenkin siitä tehty muunnelma. "Jakaja" on diktaattori joka jakaa potin. Suostujaosapuoli on passiivinen eikä tee mitään. Tämä muutos johtaa siihen että diktaattoripeliä ei itse asiassa pidetä lainkaan pelinä. Sen sijaan sen avulla mallinnetaan ja testataan valintateorioita.
Diktaattoripelin käyttö tässä tutkimuksessa oli melkoisen helppotajuista. Jean Decetyn tutkimusryhmä antoi 1 170 lapselle tarroja. Lapset olivat 5-12 vuoden ikäisiä ja olivat kuudessa eri maassa, USA:ssa, Kanadassa, Jordaniassa, Turkissa, Etelä Afrikassa ja Kiinassa. Ja heille sanottiin että he saavat pitää tarrat. Sen jälkeen lapsille sanottiin että kaikki koulun lapset eivät saa tarroja. Kaikille jakamiseen ei olisi aikaa. Joten jos lapset halusivat, he voisivat laittaa osan tarroistaan kirjekuoreen joka sitten jaettaisiin muiden kanssa. Kuoreen ei saanut omaa nimeä.
Se, mikä tutkimuksen teema oli noin pääpiirteittäin oli se, että sen perusteema oli esitelty kielen ja käytöksen välinen jännite. (Tämä ns. teologisen korrektiuden teema on itselleni hyvin rakas.) Vanhemmat saivat kuvata lapsiaan ja sitten lasten käytöstä arvioitiin. Havaittiin, että uskonnollisten kotien vanhemmat kuvasivat lapsiaan positiivisemmin. Lapsia kuvattiin empaattisimpina, oikeudenmukaisimpina, reilumpina ja herkimpinä. Mutta kuten koulukiusaajaperheissä joskus käy, vanhempien tunteet tosiasioiden edessä voi olla "ei meidän poika". Ja kun lasten tosiasiallisia asenteita ja käyttäytymistä katsottiin, niin ne eivät vastanneet vanhempien odotuksia siinä mielessä että uskonnottomat lapset olivat testitilanteessa anteliaampia kuin uskonnolliset ja olivat halukkaampia antamaan tarroja tovereilleen. Koe näytti myös, että uskonnottomat lapset myös epätodennäköisemmin tuomitsivat toisten ihmisten loukkaamista tahallisiksi muiden pahantekoa. Halu rangaista oli pienempi.
Lisäksi tutkimuksessa havaittiin että kristityt olivat anteliaampia kuin muslimit. Mikä herätti itsessäni hieman huvittuneisuutta siinä mielessä että ainakin Suomessa on viime aikoina keskusteltu erityisesti islamkysymyksestä. Ja jos itse tutkimuksen aineistoon olisi tutustuttu "metakeskustelun" sijaan uskoisin että tämä "muslimit on pahempia" olisi otettu varmasti jossain paikoissa esiin. Mutta koska näin ei ole tehty on tartuttu käytännössä poikkeuksetta "ateismi vs. kristinusko -teemaan".
Sitten itse tutkimuksen katsomiseen.
Olin ilahtunut siihen tapaan jolla areiopagilla käsiteltiin tätä tutkimusta. Siinä on Jonathan Jongin tutkimuksen läpikäynti. Sen perusteesi on se, että tutkimus ei ole täysin roskaa. Se on "monella tavalla vaikuttava". Artikkelia koristavat uskonnollisten ihmisten lähteissä melko harvinaiset lausunnot, kuten "On varmasti totta, etteivät ihmiset tarvitse uskontoa ollakseen moraalisia." Kokonaisuus toki puolustaa että tutkimus ei tue sitä että uskovaiset olisivat pahoja ihmisiä tai että uskonto tuhoaisi yhteiskunnan. "Voimme kuitenkin jo nähdä, ettei siihen ole vain yhtä vastausta, kuinka uskonto tarkalleen ottaen vaikuttaa moraaliin." Kokonaisuuden voisi tiivistää ajatukseen "Kirjoittajat saattavat olla oikeassa sanoessaan, että heidän tuloksensa haastavat ajatuksen siitä, että uskonto on välttämätön moraaliselle kehittymiselle, mutta tämä tuskin on uusi löydös. Toivottavasti tämä on viimeinen naula siihen arkkuun. Mutta mitä siihen tulee, että onko sekularisaatio hyvä asia ”ihmisten hyväsydämisyydelle”, sen osalta asia riippuu siitä, mitä ”ihmisten hyväsydämisyydellä” tarkoitetaan."
Tässä areiopagin kritiikissä keskityttiin hyvyyden kontekstointiin ja sen määrittelyyn. Esimerkiksi siinä kysyttiin että "Onko todella niin, että on hyväntahtoista sallia pahanteko toisia ihmisiä kohtaan näitä loukkaamalla ilman rangaistusta (tai kevyesti rangaisten)?" Kysymys on, omasta kostonhimostani johtuen, hyvin relevantti. Voiko olla niin että halu rangaista on osa hyvyyttä? Onko niin että jos ihmisen tavoitteet lukee ilkeimmän kautta ja tirvoo heitä varmuuden vuoksi tiilellä naamaan niin että tässä opetettaisiin ihmisille puhdasta seurausetiikkaa hyvin konkreettisesti? (Oikeasti kysymys pitää tietenkin muotoilla hieman lempeämmäksi. Mutta kysymys säilyy.) "Itse asiassa myös tarrojen luovuttaminen on tulkinnoille avoin asia. Ehkäpä uskonnolliset lapset ovat herkempiä jakamaan tietyille ihmisille, kuten heidän omaan viiteryhmäänsä kuuluville lapsille (tai sellaisille ihmisille, jotka ovat puutteenalaisia tai ansaitsevat sen)." Tässä otettiin määrittelyn tueksi sen että tätä nimenomaista tutkimusta voi kritikoida myös sitä, ettei siinä missään näy miten sosioekonomiset ja kulttuuriset tekijät on vakioitu vai onko niin tehty lainkaan. Lopputulema on näin ollen enemmän "suuntaa antava" kuin lukkoonlyöty. Tämä ongelma tosin on kaikissa tällaisissä tutkimuksissa. Yhteiskunnassa ja ihmisissä on niin paljon muuttujia että niiden kaikkien kontrolloiminen on vaikeaa.
Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa että diktaattoripeliin liittyy itse asiassa jännittävä lisämutka ; Epiphenom -blogissa korostetaan, että jo edellä mainitsemani pelin heikkoudet itse asiassa eivät tuhoa tämän kyseisen tutkimuksen relevanssia. Koska sitä kautta saadaan irti lähinnä muutos siihen mitä tämän tutkimuksen tulokset tarkoittavat. Blogissa viitataan annettuun kritiikkiin - kritiikkiin joka keskittyy diktaattoripeliin. Ja jos mahdollisena vääristymän lähteenä on se, että "...altruism in the ‘Dictator Game’ might be a result of conforming to social expectations under the watchful eye of the experimenter." niin se muuttaa tulkintaa eikä tuhoa tutkimusta. "But that does not undermine this study, nor any of the other studies that have found religious people are more altruistic (under certain circumstances) in the very same Dictator Game." Sillä se itse asiassa antaa vaihtoehtoja siihen mikä selitys havaitun olemassaolevan altruismin takana voi olla "What it shows is that kids in atheist families are either brought up with greater social expectations of altruism, or are more sensitive to and aware of cultural norms around altruism. It might explain why they are more altruistic – but it doesn’t take away from it!" Silti epiphenomissakin korostetaan - juurikin areiopagin hengessä - että tutkimusten mukaan uskontojen vaikutukset vaihtelevat paikasta toiseen hyvinkin runsaasti. Näin ollen tuloksista ei voi tulkita "niin paljoa" että voitaisiin tuomita koko uskonnon pahuus.
tiistai 7. lokakuuta 2014
YouTuben milteiansaintalogiikka ; Ultimaatti vai peli
"Kaikelle rakkaudellesi kerromme, että YouTube ei ole mikään musiikinlevityskanava. Se on musiikintappokanava. Youtube tilittää jonkin millipromillen mittavista mainostuloistaan artisteille ainoastaan, mikäli artisti antaa YouTubelle luvan lisätä mainoksia musiikin yhteyteen. Siitä huolimatta YouTube liittää mainoksia videoihin myös ilman lupaa, eikä vaan jaa mitään korvauksia. YouTuben viesti taiteelle on siis: mainosta paskaa tai itket ja mainostat paskaa."
(CMX, kysy-vastaa, 28/09/2014)
Olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran sosiaalisesta mediasta ja rahasta. Ensinnä korostin miten näkymätön käsi ei toimi kaikkialla ja toisaalta sitten jeesustelin YouTubesta kehuen sitä ylisanoin. Kun sama paikka saa tuohon malliin kehuja ja haukkuja, syynä lienee se, että tekeillä on synteesiä. Ja sen paikka on tässä.
Kun kehuin YouTubea, henkenä oli enemmänkin tarkastella suurilinjaisesti rahan kulkusuuntaa. Tässä ei ollut käsittelyssä rahan määrä. Moitteessa taas oli kyseessä jotain joka iskee mielivaltaisesti epäonnekkaaseen vähemmistöön. Ja tämänlainen saattaa utilitaristisessa laajamittaisessa "kokonaisuudentuijottamisessa" jäädä piiloon. Kun tavoitteena on suurin hyöty, yksittäiset kärsijät ovat helposti se hinta jolla tämä kokonaisuus ikään kuin maksetaan. Ja tässä mielessä sävyerot johtuivat kulloinkin valitsemastani näkökulmasta. Joita en pitänyt samana.
Nähdäkseni yksityisen ja yleisen kohtaamispaikkaan voidaan tällä kerralla sovittaa peliteoria. Tarkalleen ottaen ns. ultimaatumipeli. Se on peli, jossa on kaksi pelaajaa. On ensimmäinen joka saa voittosumman. Hän saa jakaa sen toisen pelaajan kanssa miten haluaa. Ja toinen pelaaja joko hyväksyy jaon tai hylkää sen. Jos toinen pelaaja hylkää diilin, kumpikaan ei saa mitään. Jos toinen pelaaja hyväksyy diilin, jako toteutuu siten kuin ensimmäinen pelaaja hyväksyy sen. Peliä pelataan siten että sopimus joko tehdään tai ei tehdä. (Toistoja ei yleensä käytetä.)
Peli on näitä joista peliteoria kertoo että ensimmäisellä pelaajalla on yliasema. Teoriassa toisen pelaajan tulisi hyväksyä miten pieni voitto tahansa, koska mitätön minimiyksikön suuruinen palkkakin on suurempi kuin ei mitään. Kuitenkin käytännössä asiat menevät toisin. Kun elävät ihmiset pelaavat tätä peliä ja he ovat veto-oikeudellaan pelaajia, he itse asiassa hylkäävät epäreiluina kokemansa diilit. Tässä on jonkin verran kulttuurieroja. Mutta Joseph Henrichin tutkimuksen mukaan länsimaissa alle 20% suuruinen potti koetaan epäreiluna ja tämän suuruinen ehdotus jo yleensä hylätään. (Hylätään useammin kuin hyväksytään.) Toisin sanoen ihminen ei noudata peliteorian ehdotuksia eikä ole ns. homo economicus. Tämän tyyliset havainnot ovat yleensä ottaen jotain jotka haastavat monien talousteorioiden suosiman ajatuksen kaupantekijästä joka tekee maksimivoittoa.
Epätoivoisen pitäisi matematiikan mukaan hyväksyä huonokin raha, mutta käytännössä kun näitä jaetaan potti ota-tai-jätä -tilanteita kuvaa enemmänkin se miten tapahtuu "Maltan haukka" -elokuvassa jossa Spade jakaa tuhatta dollariaan Brigidin kansa. Femme fatalea ei pidä suututtaa ja elokuvassa muistutetaan, että Spade on varmasti antamassa vähän rahaa. Mutta jos Spade ei anna potista niin paljon rahaa kuin nainen katsoo ansainneensa, on Spaden syytä olla varovainen.
On aina miellyttävää kun taide kuvaa tosielämää paremmin kuin norsunluutornitaloustieteilijöiden loogiset rakennelmat ja strategiat. Mutta toisaalta tämä tilanne kuvaa jotain jota tarkkaan muuttujiltaan rajattu testitilanne ei tee. Tämä muistuttaa siitä että kenties peliteoria on suuremmassa linjassa oikeassa. Homo economicus ei ole toiminut tehtävissä jotka on eriytetty hyvin spesifiin ongelmaan, laboratoriossa vain tätä yhtä tehtävää ratkoessa. Ongelmia on sen sijaan ratkottu aina tosielämässä jossa muuttujia on enemmän. Ultimaatumipeli on tilanne joka arkielämässä johtaa kostoon tai myöhempien diilien kariutumiseen. (Tämä taas on jotain jota minulle opetettiin kotona. Kusettaminen toimii lyhyellä tähtäimellä. Reiluus pitkällä.) Evolutiivisesti ajatellen talousteorian koetilanteen tavoin toimineet ovat päässeet hengestään. Tai eivät ainakaan pukille. (Lopputulos on molemmissa tapauksissa evolutiivisesti sama, geneettisessä imperatiivissa epäonnistuminen, "geneettinen kuolema".) Joten ei ihme jos tuonlaatuinen strateginen käytös on epänormaalia.
Ja tätä kontekstia YouTubella ei ole. Se on ultimaattumipeliä ilman femme fatalea. Ja YouTuben ansaintalogiikka todellakin toimii siten että kyseessä on ota-tai-jätä -diili. YouTuben saamat mainostulot kokonaisuutena ovat se potti josta jaetaan. Ja kanavien sisällöntuottajat ovat niitä jotka päättävät tapahtuuko diili noilla ehdoilla vai ei. Joko he lataavat videon mainostilaksi tai eivät. Ja koska YouTube on hyvin suuri toimija, moni valitsee julkisuuden rahan sijasta. Ja näin ollen mainostulot sisällöntuottajien suuntaan voidaan nutistaa hyvin marginaalisiksi. YouTube tekee kauppaa kuten normaali ihminen ei tee. Jaa paljastaa että tässä kohden ei mitään näkymätöntä kättä ole tarjolla. Vaan kylmää kyytiä nimenomaan sisällöntuottajille. YouTuben "surunmurhaajita" tekisi mieli kysyä olisivatko he valmiita tulemaan vastaan, ns. tänne asti.
(CMX, kysy-vastaa, 28/09/2014)
Olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran sosiaalisesta mediasta ja rahasta. Ensinnä korostin miten näkymätön käsi ei toimi kaikkialla ja toisaalta sitten jeesustelin YouTubesta kehuen sitä ylisanoin. Kun sama paikka saa tuohon malliin kehuja ja haukkuja, syynä lienee se, että tekeillä on synteesiä. Ja sen paikka on tässä.
Kun kehuin YouTubea, henkenä oli enemmänkin tarkastella suurilinjaisesti rahan kulkusuuntaa. Tässä ei ollut käsittelyssä rahan määrä. Moitteessa taas oli kyseessä jotain joka iskee mielivaltaisesti epäonnekkaaseen vähemmistöön. Ja tämänlainen saattaa utilitaristisessa laajamittaisessa "kokonaisuudentuijottamisessa" jäädä piiloon. Kun tavoitteena on suurin hyöty, yksittäiset kärsijät ovat helposti se hinta jolla tämä kokonaisuus ikään kuin maksetaan. Ja tässä mielessä sävyerot johtuivat kulloinkin valitsemastani näkökulmasta. Joita en pitänyt samana.
Nähdäkseni yksityisen ja yleisen kohtaamispaikkaan voidaan tällä kerralla sovittaa peliteoria. Tarkalleen ottaen ns. ultimaatumipeli. Se on peli, jossa on kaksi pelaajaa. On ensimmäinen joka saa voittosumman. Hän saa jakaa sen toisen pelaajan kanssa miten haluaa. Ja toinen pelaaja joko hyväksyy jaon tai hylkää sen. Jos toinen pelaaja hylkää diilin, kumpikaan ei saa mitään. Jos toinen pelaaja hyväksyy diilin, jako toteutuu siten kuin ensimmäinen pelaaja hyväksyy sen. Peliä pelataan siten että sopimus joko tehdään tai ei tehdä. (Toistoja ei yleensä käytetä.)
Peli on näitä joista peliteoria kertoo että ensimmäisellä pelaajalla on yliasema. Teoriassa toisen pelaajan tulisi hyväksyä miten pieni voitto tahansa, koska mitätön minimiyksikön suuruinen palkkakin on suurempi kuin ei mitään. Kuitenkin käytännössä asiat menevät toisin. Kun elävät ihmiset pelaavat tätä peliä ja he ovat veto-oikeudellaan pelaajia, he itse asiassa hylkäävät epäreiluina kokemansa diilit. Tässä on jonkin verran kulttuurieroja. Mutta Joseph Henrichin tutkimuksen mukaan länsimaissa alle 20% suuruinen potti koetaan epäreiluna ja tämän suuruinen ehdotus jo yleensä hylätään. (Hylätään useammin kuin hyväksytään.) Toisin sanoen ihminen ei noudata peliteorian ehdotuksia eikä ole ns. homo economicus. Tämän tyyliset havainnot ovat yleensä ottaen jotain jotka haastavat monien talousteorioiden suosiman ajatuksen kaupantekijästä joka tekee maksimivoittoa.
Epätoivoisen pitäisi matematiikan mukaan hyväksyä huonokin raha, mutta käytännössä kun näitä jaetaan potti ota-tai-jätä -tilanteita kuvaa enemmänkin se miten tapahtuu "Maltan haukka" -elokuvassa jossa Spade jakaa tuhatta dollariaan Brigidin kansa. Femme fatalea ei pidä suututtaa ja elokuvassa muistutetaan, että Spade on varmasti antamassa vähän rahaa. Mutta jos Spade ei anna potista niin paljon rahaa kuin nainen katsoo ansainneensa, on Spaden syytä olla varovainen.
On aina miellyttävää kun taide kuvaa tosielämää paremmin kuin norsunluutornitaloustieteilijöiden loogiset rakennelmat ja strategiat. Mutta toisaalta tämä tilanne kuvaa jotain jota tarkkaan muuttujiltaan rajattu testitilanne ei tee. Tämä muistuttaa siitä että kenties peliteoria on suuremmassa linjassa oikeassa. Homo economicus ei ole toiminut tehtävissä jotka on eriytetty hyvin spesifiin ongelmaan, laboratoriossa vain tätä yhtä tehtävää ratkoessa. Ongelmia on sen sijaan ratkottu aina tosielämässä jossa muuttujia on enemmän. Ultimaatumipeli on tilanne joka arkielämässä johtaa kostoon tai myöhempien diilien kariutumiseen. (Tämä taas on jotain jota minulle opetettiin kotona. Kusettaminen toimii lyhyellä tähtäimellä. Reiluus pitkällä.) Evolutiivisesti ajatellen talousteorian koetilanteen tavoin toimineet ovat päässeet hengestään. Tai eivät ainakaan pukille. (Lopputulos on molemmissa tapauksissa evolutiivisesti sama, geneettisessä imperatiivissa epäonnistuminen, "geneettinen kuolema".) Joten ei ihme jos tuonlaatuinen strateginen käytös on epänormaalia.
Ja tätä kontekstia YouTubella ei ole. Se on ultimaattumipeliä ilman femme fatalea. Ja YouTuben ansaintalogiikka todellakin toimii siten että kyseessä on ota-tai-jätä -diili. YouTuben saamat mainostulot kokonaisuutena ovat se potti josta jaetaan. Ja kanavien sisällöntuottajat ovat niitä jotka päättävät tapahtuuko diili noilla ehdoilla vai ei. Joko he lataavat videon mainostilaksi tai eivät. Ja koska YouTube on hyvin suuri toimija, moni valitsee julkisuuden rahan sijasta. Ja näin ollen mainostulot sisällöntuottajien suuntaan voidaan nutistaa hyvin marginaalisiksi. YouTube tekee kauppaa kuten normaali ihminen ei tee. Jaa paljastaa että tässä kohden ei mitään näkymätöntä kättä ole tarjolla. Vaan kylmää kyytiä nimenomaan sisällöntuottajille. YouTuben "surunmurhaajita" tekisi mieli kysyä olisivatko he valmiita tulemaan vastaan, ns. tänne asti.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Paristot, aivot ja arvot.
Read Montaguen kirja "Miksi valita tämä kirja?" käsittelee valitsemisprosessia. Sen lähtökohta on hieman erikoinen: Siinä missä usein korostetaan että aivot ovat erityisen fiksut, Montague korostaa sitä että aivot toimivat ikään kuin pattereilla. Siksi sen ei kannata tuhlata energiaa turhaan. Aivot ovat rakentuneet niin että kaikki eivät kuole koko ajan nälkään. Myös "virtapiikkien" kaltaisia haitallisia asioita vältetään. Tämän vuoksi
käyttääksemme arvokkaan energiamme tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että aivot ratkaisisivat erityisen mutkikkaita ongelmia.
Tästä tulee tietysti tuttua tavaraa kaikille jotka ovat tutustuneet aivojen tiedonhakuun ja ongelmanratkaisuheuristiikkoihin : Iso energiankulutus täsmälleen oikeaan vastaukseen ei ole hengissä selviämisen kannalta yhtä olennainen kuin se että päätyy riittävän hyvään ratkaisuun nopeasti.
Montague korostaa sitä että vahvistusoppiminen on hyvin tärkeä ja vahva asia. Tämä yhdistää (1) tavoitteet, (2) ohjaussignaalit eli palautteen ja (3) arvottamisen. Aivot pyrkivät tavoitteisiin, ja samalla tutkailee maailmaa että miten asiat toteutuvat. Samalla koetellaan erilaisia malleja maailmasta. Onnistuminen antaa palkkioita ja epäonnistuminen sanktioita. Näin ihmisen aivot aktivoivat ja kannustavat aktuaalisiin valintoihin. Montague korostaa miten evoluutio on asentanut arvojärjestelmä, joka ohjaa ihmisiä tekemään eloonjäämistä edistäviä valintoja. Ruokaan, juomaan ja seksiin keskittyvät ovat varhaisia, mutta muunkinlaisia on. Aivojen heuristiikka edistää fittnessiä - ja tätä kautta esimerkiksi eloonjäämistä - tarjoamalla "palkintoja" ja "rangaistuksia". Ajattelun synty on ymmärrettävissä koska sen avulla on mahdollista tehokkaasti ennakoida asioita. Ja oppiminen tarjoaa joustavuutta (ikään kuin esimerkiksi linnuilla jotka voivat siirtyä uuteen ympäristöön ja oppia lentämään täällä sokkona harjoituksella. Vain yhteen paikkaan sitoutunut valmis systeemi ei olisi läheskään yhtä hyödyllinen.)
Toisaalta aivot ovat vain varsin hyvät eivätkä täydelliset, joten ajatustavat voivat muuttua. Ideologia voi esimerkiksi vääristää riskiarviointeja, ihminen tekee minkä luulee olevan edullista, mutta maailman malli on väärä ja on varsin kyseenalaista että tälläisellä väärällä ja valheellisella mallilla voitaisiin saavuttaa onnistumisia. Ideologia siis muuttaa ja muokkaa aivojen rakenteita, ja seurauksena henkilö voi toimia kuten lahkolainen joka tekee itsemurhan koska uskoo että palkinnoksi tulee korkeampi henkinen elämä.
Montague korostaa asioita behaviorismin makuisesti. Uskonto ja jopa taiteet voivat saada vahvistusta. Taiteen luominen ja muut vastaavat asiat tuntuvat samalta kuin ruoasta ja seksistä saatavat asiat. Ja huumeetkin vetoavat koska ne ikään kuin iskevät suoraan ohjaukseen, palkkio- ja rangaistusjärjestelmään.
Mielenkiintoista on tietenkin se, että tavoite on aina eräänlainen arvo. Evoluutio on siis varsin tutkittavissa oleva ja pätevä selitys sille miksi meillä on tietynlaisia arvoja ja arvotustapoja. Miksi ihmislaji haluaa tälläisiä asioita eikä muita. Tältä kantilta tiede siis lähestyy etiikan aiheita : Toki kysymykseen jää se että onko tämä lajinmukainen käytös samaa kuin "se mitä pitää tehdä". Is - ought -ongelma ikään kuin torppaa suoran linkin tässä kohdassa. Voidaan siis vain rakentaa tieteen kanssa koherentti selitys etiikalle jossa etiikalla on tietty sisältö. Mutta mukana on yhä samanlainen hyppy kuin muissakin moraalin selitystavoissa.
On mielenkiintoista miettiä missä määrin ne ovat synnynnäisiä ja opittuja. On varsin uskottavaa että monet tavoitteet voidaan yhdistää suoraan evoluutioon : Nälkä ohjaa valintoja kohti yksilön elämää. Joissain kohdissa asia ei ole yhtä yksinkertainen : Ihminen on K -strategisti, joka tuottaa vähän jälkeläisiä mutta hoitaa niitä kauan. Tässä tilanteessa luonnonvalinta kannustaa parisuhteessa pysymiseen, josta voi tulla sivutuotteena vaikka murhetta siitä jos se iänikuinen partneri vaikka lähteekin. Toisaalta myös kulttuuri voi kannustaa aivan samaan yksiavioisuuteen ja tämä opitaan jo kotona, ja lopputulos on sama. Montague lähestyykin tätä kysymystä esimerkiksi ultimaattumipelin kohdalla : Kulttuurisidonnaisuuden suuruus ja vaikutus ovat tässä sekä tärkeitä että sellaisia että niitä yritetään tutkia.
Erikoista on että analogiana käytetään melko paljon taloutta. Klassisessa talousteoriassahan ihminen arvioi ostosten utiliteetin ja maksaa vain sen verran. Tässä kaikki nähdään rationalismin värittämänä. Montaguen näkemys ei kuitenkaan ole aivan 1:1 tämän kanssa, koska valinnassa korostetaan helppoutta, nopeutta ja ratkaisuun kuluvan energian käyttöä. Eli kaikki toimivat rationaalisesti mutta epäonnistuen. Yleensä ottaen tälläinen näkemys jossa koko maailma nähdään hyötylaskelmana on mielenkiintoinen ja varmasti jossain määrin tosikin. Montaguen maailmassa valinnan luonne on samaa kuin "pienienerginen kannattavuusanalyysi tunnetulla vajaalla informaatiolla ja malleilla" sekä arvot liittyvät vain siihen mitä riskianalyysissä laitetaan riskiksi ja voitoksi. Varmasti jossain määrin näin onkin. Yleensä Montagueta kuitenkin moititaan siitä että hän näkee vain tämän yhden asian.
käyttääksemme arvokkaan energiamme tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että aivot ratkaisisivat erityisen mutkikkaita ongelmia.
Tästä tulee tietysti tuttua tavaraa kaikille jotka ovat tutustuneet aivojen tiedonhakuun ja ongelmanratkaisuheuristiikkoihin : Iso energiankulutus täsmälleen oikeaan vastaukseen ei ole hengissä selviämisen kannalta yhtä olennainen kuin se että päätyy riittävän hyvään ratkaisuun nopeasti.
Montague korostaa sitä että vahvistusoppiminen on hyvin tärkeä ja vahva asia. Tämä yhdistää (1) tavoitteet, (2) ohjaussignaalit eli palautteen ja (3) arvottamisen. Aivot pyrkivät tavoitteisiin, ja samalla tutkailee maailmaa että miten asiat toteutuvat. Samalla koetellaan erilaisia malleja maailmasta. Onnistuminen antaa palkkioita ja epäonnistuminen sanktioita. Näin ihmisen aivot aktivoivat ja kannustavat aktuaalisiin valintoihin. Montague korostaa miten evoluutio on asentanut arvojärjestelmä, joka ohjaa ihmisiä tekemään eloonjäämistä edistäviä valintoja. Ruokaan, juomaan ja seksiin keskittyvät ovat varhaisia, mutta muunkinlaisia on. Aivojen heuristiikka edistää fittnessiä - ja tätä kautta esimerkiksi eloonjäämistä - tarjoamalla "palkintoja" ja "rangaistuksia". Ajattelun synty on ymmärrettävissä koska sen avulla on mahdollista tehokkaasti ennakoida asioita. Ja oppiminen tarjoaa joustavuutta (ikään kuin esimerkiksi linnuilla jotka voivat siirtyä uuteen ympäristöön ja oppia lentämään täällä sokkona harjoituksella. Vain yhteen paikkaan sitoutunut valmis systeemi ei olisi läheskään yhtä hyödyllinen.)
Toisaalta aivot ovat vain varsin hyvät eivätkä täydelliset, joten ajatustavat voivat muuttua. Ideologia voi esimerkiksi vääristää riskiarviointeja, ihminen tekee minkä luulee olevan edullista, mutta maailman malli on väärä ja on varsin kyseenalaista että tälläisellä väärällä ja valheellisella mallilla voitaisiin saavuttaa onnistumisia. Ideologia siis muuttaa ja muokkaa aivojen rakenteita, ja seurauksena henkilö voi toimia kuten lahkolainen joka tekee itsemurhan koska uskoo että palkinnoksi tulee korkeampi henkinen elämä.
Montague korostaa asioita behaviorismin makuisesti. Uskonto ja jopa taiteet voivat saada vahvistusta. Taiteen luominen ja muut vastaavat asiat tuntuvat samalta kuin ruoasta ja seksistä saatavat asiat. Ja huumeetkin vetoavat koska ne ikään kuin iskevät suoraan ohjaukseen, palkkio- ja rangaistusjärjestelmään.
Mielenkiintoista on tietenkin se, että tavoite on aina eräänlainen arvo. Evoluutio on siis varsin tutkittavissa oleva ja pätevä selitys sille miksi meillä on tietynlaisia arvoja ja arvotustapoja. Miksi ihmislaji haluaa tälläisiä asioita eikä muita. Tältä kantilta tiede siis lähestyy etiikan aiheita : Toki kysymykseen jää se että onko tämä lajinmukainen käytös samaa kuin "se mitä pitää tehdä". Is - ought -ongelma ikään kuin torppaa suoran linkin tässä kohdassa. Voidaan siis vain rakentaa tieteen kanssa koherentti selitys etiikalle jossa etiikalla on tietty sisältö. Mutta mukana on yhä samanlainen hyppy kuin muissakin moraalin selitystavoissa.
On mielenkiintoista miettiä missä määrin ne ovat synnynnäisiä ja opittuja. On varsin uskottavaa että monet tavoitteet voidaan yhdistää suoraan evoluutioon : Nälkä ohjaa valintoja kohti yksilön elämää. Joissain kohdissa asia ei ole yhtä yksinkertainen : Ihminen on K -strategisti, joka tuottaa vähän jälkeläisiä mutta hoitaa niitä kauan. Tässä tilanteessa luonnonvalinta kannustaa parisuhteessa pysymiseen, josta voi tulla sivutuotteena vaikka murhetta siitä jos se iänikuinen partneri vaikka lähteekin. Toisaalta myös kulttuuri voi kannustaa aivan samaan yksiavioisuuteen ja tämä opitaan jo kotona, ja lopputulos on sama. Montague lähestyykin tätä kysymystä esimerkiksi ultimaattumipelin kohdalla : Kulttuurisidonnaisuuden suuruus ja vaikutus ovat tässä sekä tärkeitä että sellaisia että niitä yritetään tutkia.
Erikoista on että analogiana käytetään melko paljon taloutta. Klassisessa talousteoriassahan ihminen arvioi ostosten utiliteetin ja maksaa vain sen verran. Tässä kaikki nähdään rationalismin värittämänä. Montaguen näkemys ei kuitenkaan ole aivan 1:1 tämän kanssa, koska valinnassa korostetaan helppoutta, nopeutta ja ratkaisuun kuluvan energian käyttöä. Eli kaikki toimivat rationaalisesti mutta epäonnistuen. Yleensä ottaen tälläinen näkemys jossa koko maailma nähdään hyötylaskelmana on mielenkiintoinen ja varmasti jossain määrin tosikin. Montaguen maailmassa valinnan luonne on samaa kuin "pienienerginen kannattavuusanalyysi tunnetulla vajaalla informaatiolla ja malleilla" sekä arvot liittyvät vain siihen mitä riskianalyysissä laitetaan riskiksi ja voitoksi. Varmasti jossain määrin näin onkin. Yleensä Montagueta kuitenkin moititaan siitä että hän näkee vain tämän yhden asian.
torstai 13. marraskuuta 2008
Mielikuvia ja maailmankuvia.
"War between him and the day / Need someone to blame / In the end, little he can do alone / You believe but what you see / You receive but what you give."(Nightwish, "Amaranth")
Etenkin kun puhutaan kulttuurista, etiikasta ja moraalista, törmätään erilaisiin näkemyksiin, maailmankuviin, katsomuksiin ja muihin vastaaviin.
Erottelu on ylensä seuraavanlainen.
1: Maailmankuva on kokonaisnäkemys, jonka avulla hahmotetaan maailmaa. Maailmankuvalla voidaan tarkoittaa paitsi yksityisen ihmisen, myös tietyn aikakauden, uskonnon tai ideologian teorioita maailmasta.
2: Maailmankatsomus taas tarkoittaa arvoja sisältävää yksilön tai yhteisön kokonaiskäsitystä maailmasta, moraalista ja ihmisistä. Esimerkiksi jonkun teorian tai tiedonhankintametodologian kannatus ei ole sellaisenaan ismi ennen kuin siihen aletaan liittämään esimerkiksi moraalidogmia. Kun oikeassaolo liitetään moraalisuuteen, puhutaan maailmankatsomuksesta. Ja kun väärässäolo tarkoittaa moraalittomuutta, puhutaan vainoamiseen ja totalitarismiin perustuvata maailmankatsomuksesta.
Ilkka Niiniluodon kirjassa "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus" maailmankatsomus sisältää kolme osaa: (1) maailmankuva, eli se onko maailma fysikaalinen tai henkinen (2)arvot, eli minkälainen maailman pitäisi olla ja (3)tieto -opillinen osa, joka määrittelee miten perusteltua tietoa saadaan. Erityisen tärkeää on huomata, että on (is) ja pitäisi olla (ought) ovat toisistaan irrallaan. Humen giljotiinia ei siis ole unohdettu.
Tietenkään pelkillä määritelmillä ei tehdä paljoa, sillä niistä pitää saada lisäksi tietoa. Maailmankuvan vaikutus todellisuuteen ja tämän vaikutuksen luonne, olisi hyvä tietää. Ilman tätä tietoa ei voida tehdä tulkintoja tai teorioita maailmankuvien vaikutuksesta.
Henry Thomas Buckle kirjoitti laajan historian tutkielman, joka oli luonteeltaan sosiologinen yritys kohdistaan ihmisen käyttäytymisen tutkimusta erilaisille menetelmille. Teoksen nimi oli "History of Civilization in England". (Buckelle tämä tarkoitti koko sivistyksen historiaa.) Siinä hän esitti idean, jonka mukaan metafyysinen lähestymistapa ei tuota oikeita tuloksia ihmisistä, vaan sen sijaan tulee käyttää tieteellistä metodia. Bucklen määritelmässä metafyysinen menetelmä tarkoitti itserepresentaatiota, joka on prosessi jossa henkilö mietti asioita itsensä kautta. Hän mietti omia tunteitaan ja tämän pohjalta teki sitten loppupäätelmän. Bucklesta totuus selviää vain tutkimalla ryhmiä. Itsestä ei voi jalostaa yleistä tietoa.
Karkeasti voidaan sanoa, että omista lähtökohdista syntyy mielikuvia ja luuloja siitä mitä muut ehkä ovat ja vain tutkimuksella syntyy perusteltuja tuloksia.
Bucklen näkemys onkin osoittautunut todeksi. Itse asiassa jopa siinä määrin, että erilaisten maailmankuvien vaikutusta tutkivien tutkimusten tulokset voidaan käsittää vain massan kautta. Itsestä yleistäen niissä ei voida onnistua : Kulttuurien monimuotoisuustutkimukset näyttävät, esimerkiksi että kulttuuri vaikuttaa siihen, miten ultimaattumipeliä pelataan. Tämän pelin ideana on se, että henkilö A saa summan X rahaa, josta hän saa antaa haluamansa määrän henkilölle B. B saa päättää saako A mitään. Jos A ei saa, jää B:kin ilman. Eri heimot pelaavat peliä eri tavoin: Euroopassa tyypillinen on strategia, jossa yleensä A tarjoaa kohtuullisen paljon, ja välistä A tarjoaa pieniä summia, jotka B hylkää rangaistukseksi. Torguudit taas antavat paljon, ja vaikka tulisi pienikin tarjous, he B:nä hyväksyvät sen. Aut ja Gnaut -heimot taas tarjoavat A:na jopa yli puolta, jonka B torjuu. Syynä on se, että ihmiset yhdistävät pelin kulttuuriinsa: Aut ja Gnautheimoissa tasavuoroisuudella on vahvat perinteet, joten A:n iso tarjous tarkoittaisi isoa vastapalvelusta, ja isot tarjoukset nähdään jopa hieman rehvastelevina, malliin "ota tästä, köyhä, kyllä meillä osaavilla riittää" -ei siis niinkään moraalisina kuin euroopassa. Rankaisun merkitys kulttuurissa on ratkaisevaa: Tiibetissä asuvat ovat yleensä anteliaita, mutta eivät väheksy pientäkään lahjaa. Heille vieraanvaraisuus ja rangaistuksiin negatiivisesti suhtautuminen on olennaista. Yhteistä kaikille kulttuureille on toki jakaminen, ahneimmissakin kansoissa jaetaan. Se on kulttuuririippumatonta. (Ja tiedämme sen, koska nuo suoritetut kokeet osoittavat sen.)
Toisaalta tiedämme, että eri maiden lainsäädännöt ja uskonnot ovat maailmankuvien mukaisia. Ja myös kulttuuri vaikuttaa käyttäytymiseen, ja siihen mitä pidämme moraalisena. Toisaalta tiedämme myös, että kulttuureissa on aina mukana aimo annos teologista korrektiutta. Syynä on luultavasti se, että uskonnoissa ja muissa tilanteen analyysi on erittäin monimutkaista. Tämä liittyy olennaisesti John Stuart Millin utilitarismiin kohdistettuun kritiikkiin. Kritisoijat kun ovat sanoneet, että utilitarismin laskeminen on äärimmäisen mutkikasta, eikä siksi onnistu. Hän sanoi että
"Tämä on aivan sama kuin joku väittäisi, että kristinuskon on mahdotonta ohjata toimintaamme, koska meillä ei ole jokaisessa tilanteessa aikaa ennen toimintaa ryhtymistä lukea läpi Vanhaa ja Uutta testamenttia."
Tosiasiassa utilitarismi oikeassa elämässä voi toteutua vain nyrkkisääntönä. Sama koskee uskontojakin. Voidaan tehdä katekismuksia tai jotain karkeita suuntaviivoja, mutta maailman mutkikkaat ja ainutkertaiset risteämät seurauksineen ovat analyysin ulkopuolella. Ja tästä seuraa se, että hermeneutiikalle ongelmallinen tilanne, jossa todelliset uskomukset jäävät piiloon; Hindut pitävät lehmiä pyhinä, mutta kokeet osoittavatkin että sonneille annetaan enemmän maitoa, vaikka hinduviljelijä itse ei myönnä että hän suosisi sonneja "syntisesti".
Tästä seuraa yksinkertaisesti se, että aitoa jonkun maailmankuvan vaikutusta ei voida arvioida lukemalla sen oppia sellaisenaan. Avuksi on otettava tilastomatematiikka ja empiria. Lisäksi silloinkin kun oppia käsitellään sen dogmien kautta, tulisi ottaa huomioon että niitä ei tulkita oman maailmankuvan kautta. Muutoin syntyy mustamaalaamista: Otan esimerkiksi Mika Sipuran blogissa mainitun Jan Nummensalon kommentoinnin, jossa esitettiin että "jos nuorilla opetetaan evoluutiota, he lakkaavat uskomasta tuonpuoleiseen ja heistä tulee tappajia." Tiedämme, että näin ei ole, koska minun sukupolvelle, joka on hieman koulutappajaa vanhempi, on opetettu evoluutiota. Jo minun isälleni on koulussa opetettu evoluutiota ja se oli silloin maan tapa. Ja Matti Leisola kertoi anekdoottia elämästään tilaisuudessa nimellä "Luomisen lauantai", paljastui että jo hänen nuoruudessaan evoluutiota opetettiin koulussa - siis arvioita 1960 -luvulla. Koulusurmat ovat uusi ilmiö, joten ihmettelen, miten tässä on yksinkertaisesti havaittuna kaksi sukupolvea evoluutio -opetusta, eikä ateismiin kääntyminen saati murhaaminen ole ollut koko ajan ajankohtaista. Evoluutikoita on jo pitkään syytetty moraalittomiksi, koska "evoluutio alentaa ihmisen apinaksi". Ja tämän väitetään johtavan pahuuteen, ja siihen että Jumalaa ei ole. Kuitenkaan evoluutikot itse eivät juurikaan ole Humen giljotiinia hylänneet. Evoluutikoita vihaava ei tietenkään vielä tästä usko. Mutta asiaa voidaan valaista toista kautta. Älykkään Suunnittelun ideanahan on alentaa ihminen laitteeksi. (Jos eläimeksi alentaminen antaa luvan teurastaa kuin karjaa, kertooko koneeksi alentaminen siitä että saa rikkoa kuin kahvikuppeja.) Moraalille ei tässäkään näkemyksessä ole uhrattu dogmeja, koska Älykäs Suunnittelija voi olla avaruusolento, tai vaikkapa Saatana. En usko että tätä voidaan pitää järkevänä tai asiallisena. Itse asiassa tälläisten heitteleminen "tosiasioina" lähentelee jo herjaamista.
Tosiasiassa nimen omaan vaikutuksia ajatellen evoluutio ei ole järkevä selittäjä kouluampumisille, mutta Älykäs Suunnittelu olisi, koska se on tuore. Jos jokin tekee muutoksen, sen läsnäolo muuttaa tilannetta; Asiaan voisi sitoa myös sen, että kouluampumisia tapahtuu paljon myös Amerikoissa, jossa kreationismi ja Älykäs Suunnittelu ovat vahvoilla. Ja että koulusurmat ovat looginen jatkumo, kun ajatellaan että joku nuori oppii Älykkään Suunnitteln kannattajilta että "jos evoluutio on totta, saan tappaa" ja oppii sitten koulussa että "evoluutio on totta". Tällöin syy on eri maailmankuvien yhteensovittamattomuudessa. En kuitenkaan usko, että tämä on takana. Ja syynä ei niinkään ole se, että tämän kaltaiset tulkinnat ovat korkeintaan mahdollisia - eivätkä niinkään perusteltuja, eli että evoluutikoiden tai Älykkään Suunnittelun kannattajien olisi tehtävä niin uskoakseen "oikein". Yleistäminen Auvisesta kaikkiin evoluutikoihin on sama, kuin yhdistäisi jokaikisen kuoripoikiin sekaantuneen katolisen papin kaikkiin katolisiin pappeihin. Eikä pelkkä selvä havaittu aatekorrelaatiokaan riitä: Jos koulusurmaajat ovat koulukiusattuja JA ateisteja, voisihan syynä olla vaikkapa se että äärimmilleen kiusatut ryhtyvät ampujiksi - esimerkiksi sekoamisen ja kostonhimon vuoksi -ja ateisteja vain kiusataan paljon tavallista enemmän. Tämä taas voisi johtua vaikkapa siitä että uskovaiset ovatkin usein kiusaajia - he esimerkiksi ovat oppineet kotoaan että evoluutikot ovat vastustettavia ja kammottavia moraalittomia epäihmisiä. Tällöin ongelma poistetaan poistamalla kiusaaminen, eli jopa rajoittamalla uskovaisten toimia. En siis väitä että näin on, vaan että tämänkaltaiset elementit on otettava huomioon kun tekee analyysiä oikeista syistä siellä takana. Yliyksinkertaistettuja tulkintoja, joita voidaan jopa tukea tilastoilla ilman cherry - pickingiä, on liian helppo tehdä. Ja jälleen lähestytään herjaamista.
Omaa maailmankuvaa sisältä katsoen näkee hyvän ja erilaisissa näkee helposti pahan. Tulkinnat tekee usein oman näkemyksensä kautta, Bucklen varoittaman "metafyysisen" itsetarkkailun kautta. Siksi kun kristitty näkee verisen pultsarin ja auttaa tätä koska näkee siinä Luojan luoman. Minä taas en Luojasta niin välitä, mutta menen muista syistä aina auttamaan - ja usein huomaan kuinka massat valuvat ohitse tai peräti kehäksi onnettomuuspaikan lähelle kerääntyen, jossa on katsojia mutta ei toimijoita. Ja joskus mietin että noistakin suurin osa kutsuu itseään kristityiksi.
Syy tälläiseen demonisointiin on itse asiassa psykologiassa. Esimerkiksi se tulee esiin Amerikan vaaleissa: Jukka Hankamäki kirjoitti blogissaan seuraavaa:
"McCain oli myös "al-Qaidan ehdokas". Terroristijärjestö nimittäin ilmoitti ennen vaaleja, että se toivoo republikaaniehdokkaan valintaa, sillä tämä oli luvannut jatkaa sotaa Afganistanissa ja Irakissa. Tämä kertoo jotakin terrorismin logiikasta. Terrorismi on mahdollista vain vastustajan eli vihollisen olemassaolon kautta. Niinpä al-Qaida koki McCainin valinnan oman toimintansa jatkamisen ehdoksi."
Syynä Al Qaidan ajatteluun on yksinkertaisesti se, että ihminen rakentaa helposti maailmankuvaansa "vastustajiensa kautta". Jos vihollista ei ole, esimerkiksi denialismi ei olisi mahdollista. Rokotevastustajat elävät lääketieteen vastustamisen kautta.
Ja herjaamisessa on se hauska asia, että se tuppaa tulemaan takaisin. Siksi jos menee epäkohteliaasti ylpeilemään osaamisellaan ja mollaamaan muita vaikkapa nettikeskusteluihin, voi taatusti kerätä ison listan siitä miten "taas sain asiatonta vastustamista, katsokaa minkälaista strategiaa ja järkeä he käyttävät". Tämä ei vaadi ennustajanlahjoja: Kun menee nakkikioskille rellestämään ja nimittelemään, saa turpaansa. Olivatpa herjatut sitten suomalaisia kristittyjä tai manitouhun uskovia intiaaneja.
Suurin ongelma on "oman maailmankuvan kautta tehty tulkitseminen". Kun esimerkiksi uskovainen itse ajattelee että moraali tulee Jumalasta, hän ajattelee aatteensa sisältä, että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia. Tosiasiassa muut voivat rakentaa moraalinsa muuta kautta. Itse asiassa myös Jumalaan uskovat joutuvat rakentamaan uskonsa joko auktoriteettiin vetoamiseen tai sitten he joutuvat vetoamaan siihen kuinka Jumala osaa järkevät moraalilait. Tämä taas on pelkkä tyhjä väite ilman perustelua. Ja perusteluun taas tarvitaan utilitarismia tai jotain muuta moraalilakia vastaavaa keinoa, jota taas voidaan käyttää moraalin perusteluna ilman Jumalaakin. Ateisti taas näkee että hän saa moraalinsa omasta ajattelustaan ja harkinnastaan ja näkee että Raamattu vain syöttää vastaukset. Tosiasiassa ratkaisujen toteutukset ovat molemmilla todennäköisesti samansuuntaisia.
Tästä saa helpon vertailun tämän päivän Metro -lehdestä. Siinä Janne Metso kirjoitti kolumnin nimeltä "Suurta busetusta". Se käsitteli bussejen kylkiin sidottuja mainoksia. Aluksi briteissä bussien kyljessä oli uskonnollisia mainoksia. Niissä viitattiin Helvettiin. Eri maailmankuvista tilanne näyttää erilaiselta:
1: Uskovaisista Helvetti on varoite, todelinen uhka. Tämä on kuin varottaisi avannosta.
2: Ateisteista tämä tarkoittaa sitä, että uskovaiset tarkoittavat että heistä on oikein että ateisti joutuu Helvettiin kärsimään - eihän oikeudenmukainen Jumala heitä sinne muutoin voisi laittaa.
Olisi yksisilmäistä väittää että vain toinen näistä tulkinnoista sallittaisiin. Metso oli kuitenkin mieltynyt ateistien vastaiskusta; He olivat laittaneet bussien kylkeen viestin "Jumalaa ei todennäköisesti ole. Lopeta siis huolehtiminen, ja nauti elämästä." Hän kirjoittaa:
"Minun ei tarvitse pelätä Helvettiä, mutta madot odottavat mullassa valmiina luikertelemaan ruumiiseeni. Koska kukaan ylhäällä ei tarkkaile tekojani, voin pettää, varastaa ja valehdella täysin huoletta kunhan en jää kiinni. Valitettavasti sekään ei onnistu, koska humanisti tahtoo toimia eettisesti oikein. Ja jos Jumala olisi olemassa, voisin saada pettämisen, varastamisen ja valehtelemisen anteeksi pyytämällä ja katumalla."
Siksi olisi syytä muistaa tutkia ennen kuin hutkii. Muutoinhan voi olla niin, että syyttää vaikkapa evoluutiota kannattavaa ateistia, joka vastustaa väkivaltaa, murhaamisesta. Yleensä pitäisi tajuta jo siitä, että jos joku vastustaa jotain tekoa ja selittelee miksi hän ei pidä sitä oikeutettuna, se yleensä tarkoittaa sitä että hän ei hyväksy sitä, jolloin se ei ole hänen maailmankuvansa mukainen.
Eikä aatteesta saisi siltikään tuomita yksilöitä: Siksi jos esimerkiksi katolinen pappi vastustaa kuoripoikiin sekaantumista ei tee sitä, eikä suojele pedifiileja työtovereitaan, hän ei ole syyllinen vaikka hänen kollegansa olisivat miten kovia puuhamiehiä. Tai jos joku kreationisti uhkailee -kuten minun kohdalleni sattui - se ei tarkoita että kaikkia tulisi rangaista, tai että tämän synnit olisivat kaikkien muiden kannettava. "Yksilöstä ei saisi yleistää, eikä yksilöön saisi yleistää." Maailmankuva ja maailmankatsomus kun on jaoteltu joko ryhmäkohtaiseksi tai yksilökohtaiseksi elämänkatsomukseksi. Ja näiden välillä on vissi ero. Samoin kuin on eroa sen välillä, että jonkun teorian kannattajat tekevät murhia ja sen välillä että tuo teoria on väärä. Ydinpommi kehitettiin atomiteorian pohjalta, ja sen nimissä tapettiin paljon. Se ei silti ole tämän vuoksi mitenkään väärässä.
Etenkin kun puhutaan kulttuurista, etiikasta ja moraalista, törmätään erilaisiin näkemyksiin, maailmankuviin, katsomuksiin ja muihin vastaaviin.
Erottelu on ylensä seuraavanlainen.
1: Maailmankuva on kokonaisnäkemys, jonka avulla hahmotetaan maailmaa. Maailmankuvalla voidaan tarkoittaa paitsi yksityisen ihmisen, myös tietyn aikakauden, uskonnon tai ideologian teorioita maailmasta.
2: Maailmankatsomus taas tarkoittaa arvoja sisältävää yksilön tai yhteisön kokonaiskäsitystä maailmasta, moraalista ja ihmisistä. Esimerkiksi jonkun teorian tai tiedonhankintametodologian kannatus ei ole sellaisenaan ismi ennen kuin siihen aletaan liittämään esimerkiksi moraalidogmia. Kun oikeassaolo liitetään moraalisuuteen, puhutaan maailmankatsomuksesta. Ja kun väärässäolo tarkoittaa moraalittomuutta, puhutaan vainoamiseen ja totalitarismiin perustuvata maailmankatsomuksesta.
Ilkka Niiniluodon kirjassa "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus" maailmankatsomus sisältää kolme osaa: (1) maailmankuva, eli se onko maailma fysikaalinen tai henkinen (2)arvot, eli minkälainen maailman pitäisi olla ja (3)tieto -opillinen osa, joka määrittelee miten perusteltua tietoa saadaan. Erityisen tärkeää on huomata, että on (is) ja pitäisi olla (ought) ovat toisistaan irrallaan. Humen giljotiinia ei siis ole unohdettu.
Tietenkään pelkillä määritelmillä ei tehdä paljoa, sillä niistä pitää saada lisäksi tietoa. Maailmankuvan vaikutus todellisuuteen ja tämän vaikutuksen luonne, olisi hyvä tietää. Ilman tätä tietoa ei voida tehdä tulkintoja tai teorioita maailmankuvien vaikutuksesta.
Henry Thomas Buckle kirjoitti laajan historian tutkielman, joka oli luonteeltaan sosiologinen yritys kohdistaan ihmisen käyttäytymisen tutkimusta erilaisille menetelmille. Teoksen nimi oli "History of Civilization in England". (Buckelle tämä tarkoitti koko sivistyksen historiaa.) Siinä hän esitti idean, jonka mukaan metafyysinen lähestymistapa ei tuota oikeita tuloksia ihmisistä, vaan sen sijaan tulee käyttää tieteellistä metodia. Bucklen määritelmässä metafyysinen menetelmä tarkoitti itserepresentaatiota, joka on prosessi jossa henkilö mietti asioita itsensä kautta. Hän mietti omia tunteitaan ja tämän pohjalta teki sitten loppupäätelmän. Bucklesta totuus selviää vain tutkimalla ryhmiä. Itsestä ei voi jalostaa yleistä tietoa.
Karkeasti voidaan sanoa, että omista lähtökohdista syntyy mielikuvia ja luuloja siitä mitä muut ehkä ovat ja vain tutkimuksella syntyy perusteltuja tuloksia.
Bucklen näkemys onkin osoittautunut todeksi. Itse asiassa jopa siinä määrin, että erilaisten maailmankuvien vaikutusta tutkivien tutkimusten tulokset voidaan käsittää vain massan kautta. Itsestä yleistäen niissä ei voida onnistua : Kulttuurien monimuotoisuustutkimukset näyttävät, esimerkiksi että kulttuuri vaikuttaa siihen, miten ultimaattumipeliä pelataan. Tämän pelin ideana on se, että henkilö A saa summan X rahaa, josta hän saa antaa haluamansa määrän henkilölle B. B saa päättää saako A mitään. Jos A ei saa, jää B:kin ilman. Eri heimot pelaavat peliä eri tavoin: Euroopassa tyypillinen on strategia, jossa yleensä A tarjoaa kohtuullisen paljon, ja välistä A tarjoaa pieniä summia, jotka B hylkää rangaistukseksi. Torguudit taas antavat paljon, ja vaikka tulisi pienikin tarjous, he B:nä hyväksyvät sen. Aut ja Gnaut -heimot taas tarjoavat A:na jopa yli puolta, jonka B torjuu. Syynä on se, että ihmiset yhdistävät pelin kulttuuriinsa: Aut ja Gnautheimoissa tasavuoroisuudella on vahvat perinteet, joten A:n iso tarjous tarkoittaisi isoa vastapalvelusta, ja isot tarjoukset nähdään jopa hieman rehvastelevina, malliin "ota tästä, köyhä, kyllä meillä osaavilla riittää" -ei siis niinkään moraalisina kuin euroopassa. Rankaisun merkitys kulttuurissa on ratkaisevaa: Tiibetissä asuvat ovat yleensä anteliaita, mutta eivät väheksy pientäkään lahjaa. Heille vieraanvaraisuus ja rangaistuksiin negatiivisesti suhtautuminen on olennaista. Yhteistä kaikille kulttuureille on toki jakaminen, ahneimmissakin kansoissa jaetaan. Se on kulttuuririippumatonta. (Ja tiedämme sen, koska nuo suoritetut kokeet osoittavat sen.)
Toisaalta tiedämme, että eri maiden lainsäädännöt ja uskonnot ovat maailmankuvien mukaisia. Ja myös kulttuuri vaikuttaa käyttäytymiseen, ja siihen mitä pidämme moraalisena. Toisaalta tiedämme myös, että kulttuureissa on aina mukana aimo annos teologista korrektiutta. Syynä on luultavasti se, että uskonnoissa ja muissa tilanteen analyysi on erittäin monimutkaista. Tämä liittyy olennaisesti John Stuart Millin utilitarismiin kohdistettuun kritiikkiin. Kritisoijat kun ovat sanoneet, että utilitarismin laskeminen on äärimmäisen mutkikasta, eikä siksi onnistu. Hän sanoi että
"Tämä on aivan sama kuin joku väittäisi, että kristinuskon on mahdotonta ohjata toimintaamme, koska meillä ei ole jokaisessa tilanteessa aikaa ennen toimintaa ryhtymistä lukea läpi Vanhaa ja Uutta testamenttia."
Tosiasiassa utilitarismi oikeassa elämässä voi toteutua vain nyrkkisääntönä. Sama koskee uskontojakin. Voidaan tehdä katekismuksia tai jotain karkeita suuntaviivoja, mutta maailman mutkikkaat ja ainutkertaiset risteämät seurauksineen ovat analyysin ulkopuolella. Ja tästä seuraa se, että hermeneutiikalle ongelmallinen tilanne, jossa todelliset uskomukset jäävät piiloon; Hindut pitävät lehmiä pyhinä, mutta kokeet osoittavatkin että sonneille annetaan enemmän maitoa, vaikka hinduviljelijä itse ei myönnä että hän suosisi sonneja "syntisesti".
Tästä seuraa yksinkertaisesti se, että aitoa jonkun maailmankuvan vaikutusta ei voida arvioida lukemalla sen oppia sellaisenaan. Avuksi on otettava tilastomatematiikka ja empiria. Lisäksi silloinkin kun oppia käsitellään sen dogmien kautta, tulisi ottaa huomioon että niitä ei tulkita oman maailmankuvan kautta. Muutoin syntyy mustamaalaamista: Otan esimerkiksi Mika Sipuran blogissa mainitun Jan Nummensalon kommentoinnin, jossa esitettiin että "jos nuorilla opetetaan evoluutiota, he lakkaavat uskomasta tuonpuoleiseen ja heistä tulee tappajia." Tiedämme, että näin ei ole, koska minun sukupolvelle, joka on hieman koulutappajaa vanhempi, on opetettu evoluutiota. Jo minun isälleni on koulussa opetettu evoluutiota ja se oli silloin maan tapa. Ja Matti Leisola kertoi anekdoottia elämästään tilaisuudessa nimellä "Luomisen lauantai", paljastui että jo hänen nuoruudessaan evoluutiota opetettiin koulussa - siis arvioita 1960 -luvulla. Koulusurmat ovat uusi ilmiö, joten ihmettelen, miten tässä on yksinkertaisesti havaittuna kaksi sukupolvea evoluutio -opetusta, eikä ateismiin kääntyminen saati murhaaminen ole ollut koko ajan ajankohtaista. Evoluutikoita on jo pitkään syytetty moraalittomiksi, koska "evoluutio alentaa ihmisen apinaksi". Ja tämän väitetään johtavan pahuuteen, ja siihen että Jumalaa ei ole. Kuitenkaan evoluutikot itse eivät juurikaan ole Humen giljotiinia hylänneet. Evoluutikoita vihaava ei tietenkään vielä tästä usko. Mutta asiaa voidaan valaista toista kautta. Älykkään Suunnittelun ideanahan on alentaa ihminen laitteeksi. (Jos eläimeksi alentaminen antaa luvan teurastaa kuin karjaa, kertooko koneeksi alentaminen siitä että saa rikkoa kuin kahvikuppeja.) Moraalille ei tässäkään näkemyksessä ole uhrattu dogmeja, koska Älykäs Suunnittelija voi olla avaruusolento, tai vaikkapa Saatana. En usko että tätä voidaan pitää järkevänä tai asiallisena. Itse asiassa tälläisten heitteleminen "tosiasioina" lähentelee jo herjaamista.
Tosiasiassa nimen omaan vaikutuksia ajatellen evoluutio ei ole järkevä selittäjä kouluampumisille, mutta Älykäs Suunnittelu olisi, koska se on tuore. Jos jokin tekee muutoksen, sen läsnäolo muuttaa tilannetta; Asiaan voisi sitoa myös sen, että kouluampumisia tapahtuu paljon myös Amerikoissa, jossa kreationismi ja Älykäs Suunnittelu ovat vahvoilla. Ja että koulusurmat ovat looginen jatkumo, kun ajatellaan että joku nuori oppii Älykkään Suunnitteln kannattajilta että "jos evoluutio on totta, saan tappaa" ja oppii sitten koulussa että "evoluutio on totta". Tällöin syy on eri maailmankuvien yhteensovittamattomuudessa. En kuitenkaan usko, että tämä on takana. Ja syynä ei niinkään ole se, että tämän kaltaiset tulkinnat ovat korkeintaan mahdollisia - eivätkä niinkään perusteltuja, eli että evoluutikoiden tai Älykkään Suunnittelun kannattajien olisi tehtävä niin uskoakseen "oikein". Yleistäminen Auvisesta kaikkiin evoluutikoihin on sama, kuin yhdistäisi jokaikisen kuoripoikiin sekaantuneen katolisen papin kaikkiin katolisiin pappeihin. Eikä pelkkä selvä havaittu aatekorrelaatiokaan riitä: Jos koulusurmaajat ovat koulukiusattuja JA ateisteja, voisihan syynä olla vaikkapa se että äärimmilleen kiusatut ryhtyvät ampujiksi - esimerkiksi sekoamisen ja kostonhimon vuoksi -ja ateisteja vain kiusataan paljon tavallista enemmän. Tämä taas voisi johtua vaikkapa siitä että uskovaiset ovatkin usein kiusaajia - he esimerkiksi ovat oppineet kotoaan että evoluutikot ovat vastustettavia ja kammottavia moraalittomia epäihmisiä. Tällöin ongelma poistetaan poistamalla kiusaaminen, eli jopa rajoittamalla uskovaisten toimia. En siis väitä että näin on, vaan että tämänkaltaiset elementit on otettava huomioon kun tekee analyysiä oikeista syistä siellä takana. Yliyksinkertaistettuja tulkintoja, joita voidaan jopa tukea tilastoilla ilman cherry - pickingiä, on liian helppo tehdä. Ja jälleen lähestytään herjaamista.
Omaa maailmankuvaa sisältä katsoen näkee hyvän ja erilaisissa näkee helposti pahan. Tulkinnat tekee usein oman näkemyksensä kautta, Bucklen varoittaman "metafyysisen" itsetarkkailun kautta. Siksi kun kristitty näkee verisen pultsarin ja auttaa tätä koska näkee siinä Luojan luoman. Minä taas en Luojasta niin välitä, mutta menen muista syistä aina auttamaan - ja usein huomaan kuinka massat valuvat ohitse tai peräti kehäksi onnettomuuspaikan lähelle kerääntyen, jossa on katsojia mutta ei toimijoita. Ja joskus mietin että noistakin suurin osa kutsuu itseään kristityiksi.
Syy tälläiseen demonisointiin on itse asiassa psykologiassa. Esimerkiksi se tulee esiin Amerikan vaaleissa: Jukka Hankamäki kirjoitti blogissaan seuraavaa:
"McCain oli myös "al-Qaidan ehdokas". Terroristijärjestö nimittäin ilmoitti ennen vaaleja, että se toivoo republikaaniehdokkaan valintaa, sillä tämä oli luvannut jatkaa sotaa Afganistanissa ja Irakissa. Tämä kertoo jotakin terrorismin logiikasta. Terrorismi on mahdollista vain vastustajan eli vihollisen olemassaolon kautta. Niinpä al-Qaida koki McCainin valinnan oman toimintansa jatkamisen ehdoksi."
Syynä Al Qaidan ajatteluun on yksinkertaisesti se, että ihminen rakentaa helposti maailmankuvaansa "vastustajiensa kautta". Jos vihollista ei ole, esimerkiksi denialismi ei olisi mahdollista. Rokotevastustajat elävät lääketieteen vastustamisen kautta.
Ja herjaamisessa on se hauska asia, että se tuppaa tulemaan takaisin. Siksi jos menee epäkohteliaasti ylpeilemään osaamisellaan ja mollaamaan muita vaikkapa nettikeskusteluihin, voi taatusti kerätä ison listan siitä miten "taas sain asiatonta vastustamista, katsokaa minkälaista strategiaa ja järkeä he käyttävät". Tämä ei vaadi ennustajanlahjoja: Kun menee nakkikioskille rellestämään ja nimittelemään, saa turpaansa. Olivatpa herjatut sitten suomalaisia kristittyjä tai manitouhun uskovia intiaaneja.
Suurin ongelma on "oman maailmankuvan kautta tehty tulkitseminen". Kun esimerkiksi uskovainen itse ajattelee että moraali tulee Jumalasta, hän ajattelee aatteensa sisältä, että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia. Tosiasiassa muut voivat rakentaa moraalinsa muuta kautta. Itse asiassa myös Jumalaan uskovat joutuvat rakentamaan uskonsa joko auktoriteettiin vetoamiseen tai sitten he joutuvat vetoamaan siihen kuinka Jumala osaa järkevät moraalilait. Tämä taas on pelkkä tyhjä väite ilman perustelua. Ja perusteluun taas tarvitaan utilitarismia tai jotain muuta moraalilakia vastaavaa keinoa, jota taas voidaan käyttää moraalin perusteluna ilman Jumalaakin. Ateisti taas näkee että hän saa moraalinsa omasta ajattelustaan ja harkinnastaan ja näkee että Raamattu vain syöttää vastaukset. Tosiasiassa ratkaisujen toteutukset ovat molemmilla todennäköisesti samansuuntaisia.
Tästä saa helpon vertailun tämän päivän Metro -lehdestä. Siinä Janne Metso kirjoitti kolumnin nimeltä "Suurta busetusta". Se käsitteli bussejen kylkiin sidottuja mainoksia. Aluksi briteissä bussien kyljessä oli uskonnollisia mainoksia. Niissä viitattiin Helvettiin. Eri maailmankuvista tilanne näyttää erilaiselta:
1: Uskovaisista Helvetti on varoite, todelinen uhka. Tämä on kuin varottaisi avannosta.
2: Ateisteista tämä tarkoittaa sitä, että uskovaiset tarkoittavat että heistä on oikein että ateisti joutuu Helvettiin kärsimään - eihän oikeudenmukainen Jumala heitä sinne muutoin voisi laittaa.
Olisi yksisilmäistä väittää että vain toinen näistä tulkinnoista sallittaisiin. Metso oli kuitenkin mieltynyt ateistien vastaiskusta; He olivat laittaneet bussien kylkeen viestin "Jumalaa ei todennäköisesti ole. Lopeta siis huolehtiminen, ja nauti elämästä." Hän kirjoittaa:
"Minun ei tarvitse pelätä Helvettiä, mutta madot odottavat mullassa valmiina luikertelemaan ruumiiseeni. Koska kukaan ylhäällä ei tarkkaile tekojani, voin pettää, varastaa ja valehdella täysin huoletta kunhan en jää kiinni. Valitettavasti sekään ei onnistu, koska humanisti tahtoo toimia eettisesti oikein. Ja jos Jumala olisi olemassa, voisin saada pettämisen, varastamisen ja valehtelemisen anteeksi pyytämällä ja katumalla."
Siksi olisi syytä muistaa tutkia ennen kuin hutkii. Muutoinhan voi olla niin, että syyttää vaikkapa evoluutiota kannattavaa ateistia, joka vastustaa väkivaltaa, murhaamisesta. Yleensä pitäisi tajuta jo siitä, että jos joku vastustaa jotain tekoa ja selittelee miksi hän ei pidä sitä oikeutettuna, se yleensä tarkoittaa sitä että hän ei hyväksy sitä, jolloin se ei ole hänen maailmankuvansa mukainen.
Eikä aatteesta saisi siltikään tuomita yksilöitä: Siksi jos esimerkiksi katolinen pappi vastustaa kuoripoikiin sekaantumista ei tee sitä, eikä suojele pedifiileja työtovereitaan, hän ei ole syyllinen vaikka hänen kollegansa olisivat miten kovia puuhamiehiä. Tai jos joku kreationisti uhkailee -kuten minun kohdalleni sattui - se ei tarkoita että kaikkia tulisi rangaista, tai että tämän synnit olisivat kaikkien muiden kannettava. "Yksilöstä ei saisi yleistää, eikä yksilöön saisi yleistää." Maailmankuva ja maailmankatsomus kun on jaoteltu joko ryhmäkohtaiseksi tai yksilökohtaiseksi elämänkatsomukseksi. Ja näiden välillä on vissi ero. Samoin kuin on eroa sen välillä, että jonkun teorian kannattajat tekevät murhia ja sen välillä että tuo teoria on väärä. Ydinpommi kehitettiin atomiteorian pohjalta, ja sen nimissä tapettiin paljon. Se ei silti ole tämän vuoksi mitenkään väärässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)