Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

uskonkritiikki vs. uskontokritiikki ~ Eli taistelu tietäminen vs. hyöty

Systomykoosissa kirjoitettiin uskonnosta. Se tiivistää mielestäni hyvin osuvasti ateistikritiikin. Se on myös epätavanomaisesti kohtelias. Sellaisena se on jossain määrin kunnioitettava, jonkinlaisena äärimmäisenä harvinaisuutena.

Se nostaa esille joitain piirteitä joita haluan nostaa esille. Se määrittelee uskonnon hyvin mielenkiintoisesti. "Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen." ... "Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen." Tällä määritelmällä on väliä. Sillä sitä sovelletaan ateismikritiikkiin. Tämä on se usko, jota puolustetaan ja jossa määrittein kuljetaan.

Mielestäni siinä on ongelma. Uskonto ja usko tupataan nimittäin erottaa toisistaan jopa kristittyjen parissa. Ja mielestäni tämä on erinomaisen hyvin huomioitu ateistien puolella. Itse asiassa moni saattaa kokea esimerkiksi minun uskontovouhkaamiseni perin epäkiinnostavana koska jauhan instituutioista, vallasta ja jumalatodistuksista - ja jopa kreationismista joka ei nojaa uskoon vaan siihen että tiede kumoaa ateismin ja todistaa Raamatun kertomukset tosiksi. Tämä on uskontokritiikkiä, josta puuttuu uskokritiikki. ~ Minunkin teksteistäni löytyy kasoittain juttuja siitä, miten jumalatodistuksissa on aukkoja siihen miten uskovaisilla on hyvin epäreiluja instituutioita historiassa että nykyajassa. Moitin kirkkoa ja uskondogmeja. Näkökulma tässä on hyvin vahvasti "apolloninen". Pääsyy on se, että minulla ei ole mitään tarvetta moittia uskoa.

Jotenkin uskovaiset elävät sellaisessa maailmassa jossa instituutiokritiikki on joko uskoon kohdistuvaa tai irrelevanttia. Siksi kaikki uskontokritiikki nähdään uskokritiikkinä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, koska se ei ole vain päätös uskovaisten omasta maailmankuvasta. Vaan se on jotain jossa pelikenttä määritetään yhteiskunnan kokoiseksi. Se on yritys tuoda maailmaan teokratiaa. Valitettavasti systomykoosin tapa määritellä "uskonto" "uskon" kautta siten että kaikki muut kulmat irrelevantisoidaan on tässä mielessä vaarallinen. Hän toki huomioi tähän liittyviä ongelmia blogauksessaan, koska hänestä uskontokeskustelu pitää rajata uskonnon hyödyllisyyteen.

Uskon ja uskonnon määritelmä itsessään on Systomykoosin soveltamistavassa kuitenkin hyvin rajattu. Se ei kata uskonnonfilosofian uskonkäsitteitä kovinkaan laajasti. - Se on käytännössä hyvin triviaali ja vaatii kovan tason dogmaattisuutta hyvin monissa asioissa. Se ei kata kovin suurta osaa ilmiöstä jota kuvaamme uskonnoksi. Sen kanssa erimielisiä on uskovaisten parissa ja uskontofilosofiassa paljonkin.

 Esimerkiksi oma suosikkini asiaan on se, että uskonto on määrittynyt Pascal Boyerin kognitiivisen näkökulman kautta. Uskonto ei olekaan uskoa, vaan se on instituutio joita voidaan tutkia sosiologisesti siinä missä pallopelejäkin. Ja niiden taustalla oleva psykologiakin on, jos ei yksilötasolla redusoituva niin ainakin tilastollisesti kokonaiskuvaa antavasti kuvattavissa. Ja tällöin uskonto on sitä, että on (a) dogmi jossa uskotaan (b) sellaisen (c) kompleksin idean rakennetta mukailevan olennon olemassaoloon jolla on (d) pääsy henkilön ns. strategiseen tietoon eli kiusallisiin yksityisiin seikkoihin, olivatpa nämä sitten ajatusrikoksia tai muita asioita joita ei haluta ihmisyhteisön tietoon (e) ja joka kykenee rankaisemaan tästä. ; Tämäkään ei ole sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Mutta Jumalan olemassaolo on sidoksissa siihen.

"Systomykoosi" uskaltaa esittää että uskonto ei tee todellisuusväitteitä koska silloin se lakkaa olemasta uskoa ja muuttuu pseudotieteeksi. Tämä on sinänsä hyvä huomio. En - ihan oikeasti - tiedä montaa positivistisempaa maailmankuvaa kuin nuoren maan kreationismi. Siinä Jumala on ihan oikeasti empiriakysymys. "Raamattu" on luonnontieteenkirja, joka on niin oikeassa että jos tutkimukset falsifioivat Raamatun niin tutkimukset on huonosti tehty ja ne pitää tehdä uusiksi paremmin. Nuoren maan kreationismi tekee tiukkoja ennusteita maan iästä, fossilisoitumisprosesseista ja radioaktiivisen hajoamisen fysiikasta. Tässä mielessä kreationismi on uskonto jolla ei ole uskoa. Ja "Systomykoosin" kirjoittaja naulaa tämän mielestäni oikein kivasti esille.

Kreationismi on kuitenkin uskonto sanan oikeassa mielessä. Uskonto ei siis vaadi uskoa. Ja kreationismi nostaa esille tärkeän seikan. Jumala ja uskonto ovat hyvinkin monesti käytännössä falsifioitavissa triviaalissa mielessä. Uskonnosta puhuttaessa huomio keskittyy hyvinkin helposti Jumalaan sen sanan abstrakteimmassa mielessä. Kuitenkin joka ikinen jumalatodistuskritiikki tosiasiassa todistaa että jonkin tietyn tyyppinen Jumala ei olekaan perusteltu. Kaikkia mahdollisia Jumaluuksia ei voida kumota, mutta yksittäisiä kenties voidaan. Esimerkiksi jos kreationistit sanovat että Jumala ja evoluutio ovat ehdottomasti yhteensovittamattomissa, niin se on sen pahempi sille Jumalalle. Empiirinen kysymyksenasettelu tuomitsee kreationismin Jumalan. Luonnontiede tarttuu Jumaliseen. Ja se, että systomykoosi määrittelee uskonnon hyvin tiukalla ja kognitiivisesti triviaalilla tavalla ei muuta tätä tosiasiaa.

Mutta kreationistit ovatkin uskonnoissa sitä mieltä että "usko" itsessään vaatii lisätarkkuutta. On mietittävä faithia ja beliefiä. Ja systomykoosin määritelmä selvästi kattaa vain melko triviaalin osan jopa käsitteestä "usko". (En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa hänestä otsikoita "ei tiedä uskonnosta mitään." Hän saattaisi jos osamme vaihtuisivat. Mutta lupaan. Olen toisella tavalla ärsyttävä vittupää. Ei siksi että systomykoosin kirjoittaja olisi. Vaan siksi, että minä olen.) Sen kuitenkin sanon, että usko -käsitteen tarkka pilkkominen ja uskonnon muuttaminen ihmisten emootioihin naulatuksi instituutioksi johtaa siihen, että on monia syitä olla erimielinen lausunnon "Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista."

Uskonto on hyvin usein kritisoitavissa ja kumottavissa triviaalissa mielessä. Esimerkiksi monet paranormaalit ilmiöt ja kirouksiin ja vastaaviin uskovat näkemykset ovat maailmasta olevien tietojemme pohjalta tyystin falsifioidut. Syy-yhteyttä ei näy ; Kirotut eivät kuole useammin kuin eikirotut. Tämä voi tuntua banaalilta rinnastukselta, mutta muistutan kuitenkin että ihmisillä on aina usko jossain hyvin triviaalissa mielessä. Hindulainen ei usko johonkin abstraktiin Jumalaan vaan hän nojautuu tiettyyn uskontoon jolla on tietyt dogmit ja tiettyjä tosiasiaväitteitä. Jokainen uskovainen puolustaa Jumalakäsityksensä koskemattomuutta NoMa -periaatteella. Periaatteella johon itsekin, näin agnostikkona, uskon. Mutta NoMa -käsittelee Jumalaa "yleismielessä". Ja sillä puolustetaan uskontoja, jotka käytännössä tiivistyvät triviaaliksi uskonnoksi.

Katsokaa vaikka:
1: Tosiasiassa usko Jumalaan on sidottu Jumalan määritelmään. Systomykoosi ei sattumoisin lähesty tätä piirrettä, vaikka se on teismin ja uskonnon kohdalla hyvin oleellista. Usko ilman Jumalaa on itse asiassa samanlainen tilanne kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa moitittiin rituaalikeskeistä uskonnon tuijottamista pinnallisena ja huonona. Ja syystä. Valitettavasti tämä sama syy on tässäkin kohden. Jumalan määritelmistä esimerkiksi pahan ongelma on falsifiointiyritys Jumalalle joka on hyvä ja kaikkivaltias. Tämä on eettinen argumentti eikä siksi johdata monia uskomaan siihen että tämä falsifiointi on onnistunut. Mutta huomatessaan miten alkusyyksi määritelty Jumala on yritetty todistaa argumentatiivisesti ja miten tämän argumentin heikkoudet on tuotu esille, on selvää että ateismi voi todellakin perustella miksi Jumalaan uskominen muuttuu yhtä tyhjäksi kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa tarkastellaan sitä että Jumalasta ei voi tietää. Tässä nojataan siihen että onko määritellynkaltaista Jumalaa olemassa. Usko tietyssä mielessä voi toimia ilman tietoa, mutta se ei toimi ilman ontologiaa.
2: "Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset." Tämä on itse asiassa todiste siitä että ateismi voi perustua uskontokritiikkiin jossa ateismi nimenomaan on rationaalinen. Se perustuu pääasiassa kahteen argumenttiin. (1) Russellin teekannuun, joka viittaa siihen että kohteen piilottelu tarkastelun ulkopuolelle itsessään tekee siitä epäuskottavan ja (2) Flewn näkymätön mies joka osoittaa että mitä falsifioimattomammaksi Jumala tehdään, sitä enemmän se on sitä että Jumalasta ei jää mitään jäljelle. Ja tätä kautta päädytään siihen että Jumalakritiikki riittää. Ateistin ei tarvitse falsifioida Jumalaa, riittää että hän osoittaa että on rationaalista ja konsistenttia nähdä, että Jumalaa ei ole.
   2.1: Flew onnistuu tässä kohden paremmin kuin mitä alkusyyksi Jumalan määrittäneet. Ja tieteessä ei ole kysymys ehdottomasta todistamisesta vaan siitä kummalla on paremmat argumentit. Keskustelulla voi olla ehdoton voittaja vaikka ehdoton absoluuttinen tieto ei olisikaan saavutettavissa.

Uskontopuolen ateismikritiikki nojaa yleensä tieteenfilosofian rajallisuuksiin. Popperin tuhoama positivismi ei ole vaihtoehto ja sen jälkeen on oleellista tajuta vain se, että tietoteorian rajat koskevat yhtä paljon induktiota joka koskee teoriaa siitä että nopeasti liikkuva tiiliskivi tuhoaa pääkalloja kuin evoluutio vai kreationismi -debattia. Ateistit ovat skientistejä, eivät positivisteja tai ontologisen totuuden absoluutteja. Tämä on ateismin ydintä. Ja se näkyy monia ärsyttäneessä "There is propably no God" -lauseessa. Tätä ei näytä ymmärtävän vaan skientisteiltä vaaditaan eiskientistisiä vaatimuksia, uskovaisten omia ehdottoman varmaan faith-uskoon nojaavia hype -intoiluja. Ateistit eivät yksinkertaisesti väitä mitään sellaista mitä heidän väitetään väittävän. Ja asiallisen kritiikin minimitaso on kritiikin kohteen ymmärtäminen edes jollain tasolla. "Voitamme ateismin koska teimme olkiukon jota t oistamme ja levitämme keskuudessamme"  ei ole mikään argumentti.

Itse asiassa ateismikritiikkiä vaivaakin se, että uskon käsitekin tunnetaan paremmin kuin tiedekäsite. Ja valitettavasti kun puhutaan tieteen rajoista, sitä ei voida tehdä ottamalla esille tiedekäsityksiä ja niiden kykyjä. "Tiede ei voi todistaa kaikkea" on  toki ehdoton tieteenfilosofinen todistus jota ei voi kiertää. Mutta se, että (a) Jumala triviaalissa mielessä ei missään tapauksessa ja (b) juuri Jumalakysymyksen ei välttämättä ja auttamatta tarvitse olla sen kummemmin tieteen ulkopuolella kuin gravitaationkaan. Se, että todisteiden puute ei ole todiste puuteesta on Jumalan kohdalla jotenkin ilmiselviö, mutta jos tätä sanoo Jumalan a priorisesta todistamattomuudesta kohtaa "demonstroi" tai "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun". Asenne on selkeästi hyvin ristiriitainen. Pikemminkin estradi voisi olla siinä että todistaa että minkään uskonnon yksikään Jumala ei koskaan ikinä missään ole minkäänlaisen falsifiointikriteerin alla. Ja tämän voitettuaan ei voi muuta kuin tajuta että jäljellä ei ole mitään merkitystä. Uskonto katoaa välittömästi jos siinä ei ole väitelauseita. Boyerin kognitiivinen näkemys näyttää että usko muuttuu. Se ei enää olekaan jotain johon sidotaan identiteetti ja pidetään suurena kysymyksenä tai tärkeänä asiana.

Huomattavaa on, että ateistikriitikot kutsuvat tätä jäännettä uskomiseen uskomiseksi. Ja sitä pidetään lähinnä epäkiinnostavana. Selvästi heillä on kysymys uskontokritiikistä epistemologisessa ja uskontoinstitutionaalisessa ja psykologisessa mielessä. Ateistejen keskustelu ei siis mene "uskon" alueelle ja heitä pidetään silti epäkunnioittavina törkyilijöinä jotka muka jotenkin sorkkivat tieteensä ja maailmankuvansa kanssa uskovaisten alueella.

"Systomykoosissa" yritetään olla rakentavia. Tämä on hyvä asia. Ja se tarkoittaa sitä että yritetään rajata asiallisen uskonkeskustelun sisältö. "Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla." Valitettavasti tämä on juuri se jota tapahtuu. Jos tämä on se mitä haetaan, asia on jo tapahtunut. Sillä uskontokriitikot, olivatpa he agnostikkoja tai ateisteja tai teistejä,  harjoittavat uskontokritiikkiä. Usko on yksinkertaisesti jo jätetty pois. Moni moittiikin uusateismia siitä että se käsittelee vain fundamentalismia ja kreationismia. Ja että se "ei päde uskoon" (tai uskontoon Systomykoosin määrittein). Kuitenkin samanaikaisesti Systomykoosi moittii "skientistejä" tunkemisesta alueille joissa pelikentät eivät toimi. "Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa." Minä sanon vain, että valitkaa kumpaa haluatte. Ja korostan sitäkin että uskovaiset kumoavat toistuvasti ateismia juuri siten että vaativat ateismilta uskonnon kriteereitä. On inaisen turhaa vaatia muilta mitään jota ei ole itse valmis noudattamaan.
1: Toki ymmärrän että uskovaiset voivat tehdä tämänlaisia, koska heillä nyt on tärkeintä vain se usko. Ei se, että ollaan konsitentteja tai reiluja, asiallisia tai edes alkeellisesti humaaneja toisille ihmisille. "Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen." Lying for Jesus kannattaa - kysy vaikka Lutherilta. Martti Lutherilta. Jotenkin merkittävä äijä uskonnolle ja kristinopille.

Tässä mukaan astuu uusateistien toinen keskeinen käsite. Nimittäin uskonnollistaminen. Tosiasiassa uskonto on tunkenut itsensä aivan kaikkeen. Aborttikeskustelu ja homoseksuaalisuus on kenties verevin sellaisista aiheista, joihin tehdyt sekulaarit kannanotot muuttuvat väistämättä uskondogmista vääntämiseksi. Samoin kuin se, että pidetäänkö kauppoja auki sunnuntaina. Huomiona onkin se, että uskomiseen uskominen muuttuu sosiaalisesti joksikin muuksi. Ihmisen normistossa asia jostain syystä menee siten, että kun tieto loppuu niin usko alkaa. Mutta heillä usko "make sense" ja sen jälkeen siinä missä usko loppuu ei alakaan tieto. Tai jos alkaakin niin uskonto tungetaan siihenkin.

Uskomiseen uskomisen ongelma onkin se, että uskonnossa on kysymys hyödystä ja ilosta. Uskoa harjoitetaan koska siihen liittyy tunteita. Ja uskoa levitetään koska nämä tunteet koetaan lajityypillisiksi edes jollain karkeasti yleistettävällä tavalla. Puhutaan yhteiskuntarakenteiden säilymisestä. Puhutaan instituutioiden väkivaltakoneistoista tai niiden puutteista. Puhutaan onnellisuudesta. Ja valitettavasti nämä redusoivat uskonnon psykologian kysymyksiksi. Ne ovat väitteitä jotka ehdottomasti eivät ole mitenkään periaatteellisesti tieteen ulottumattomissa.
1: Esimerkiksi väite arvotyjiöstä ja angstista eivät jää intellektuellin väitelauseiksi. Ne ovat psykologian kysymyksiä. Siksi se, että mitä usko on on Systomykoosilla sidottu "moniin uskovaisiin" eli ihmisten toimintaan. Pascal Boyer manifestoi tästä pohjasta ihmisen lajityypillisen kognition. Ja voimme sanoa että jopa uskon määritelmä on vähintään lujasti sidoksissa empiriaan.

Moni niistä ei ole tiedossa mutta emme voi sanoa että etsimistä ei kannata yrittää. Ja hirvittävän monessa kohden tiede on itse asiassa jo vastannut kysymyksiin. ; Joka ikinen näistä väitteistä redusoituu tiedekysymykseksi joka tekee kyseisestä yksittäisestä uskonnosta "triviaalin" sillä tasolla että se altistuu falsifioituvuusmahdollisuudelle. Uskomiseen uskominen korostaa uskon positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen. Ja jokainen tämälainen näkemys on periaatteessa kumottavissa ja tieteen vaikutuspiirissä. Ja ilman tätä keskustelua uskontokeskustelusta ei jää paljoa mitään jäljelle.
1: Surullista onkin se, että se mitä olen itse huomannut uskontokeskustelussa on se, että vaikka Jumalatodistuspuolta pidetään turhana ja erityisen moitittavana, pahimmat loukkaantumiset olen saanut silloin kun olen puhunut (a) uskonnosta instituutiona joka koostuu ihmisistä (b) uskonnosta tieteeseen tunkevana fundamentalismilaitoksena (c) uskontoa jonain joka on itselleni yksilönä (aiheen rajauksesta riippuen) joko epäesteettinen tai turha. Karkeasti sanoen jumalatodistukset eivät herätä kinaa vaan keskustelua. Kreationismiin kuuluu tappouhkailut, mutta niiden takana on loppujen lopuksi kämyisen pieni fundamentalistien joukkio. Niistä voi jutella kaikista neutraaleimmin. Kakka lentää laajasti tuulettimeen etenkin silloin kun otan esille uskontojen epäeettisiä käytänteitä ja niiden yhteiskunnallisia vaikutusalueita ei saa tuoda esiin. Ja epäesteettisyys on hirveää koska jokaisen täytyy olla sitä mieltä että Joulun tarina on kaunis. (Missä kohdin? Kun se kälyinen pömpööseillä koristeilla ympäröity passiiviseksi kohteeksi jäävä äpärä livahtaa talliin epähygienisesti paskan keskelle?) Koska se on sitä loukkaavaa ja aivan hirveää. Tässä vaiheessa puhutaan rienaamisesta ja jumalanpilkasta ja ikonoklasmista. Selvästi tämä uskopuoli on tässä kohden hyvin ... erikoinen. Sillä vaikka tämän pitäisi olla sitä uskon ydintä, se ei itsestäni tunnu muuta kuin oman subjektiivisen oksetuksen esilletuomiselta, mutta siihen reagoidaan kuin se olisi sitä relevanttia ydintä joka olisi jotenkin oleellisesti objektiivista. Ja että tämä on jotenkin kumottava. Kuin se olisi kuitenkin argumentatiivinen tavalla jossa mieli olisi voitava muuttaa! (Ja äkkiä!) Tätä minun uskonnäkemysten tallaamista ei pidetä ollenkaan asiattomana. Se ikään kuin kuuluu asiaan ja keskusteluun.
2: Toki maksimisuru on siinä että uskontoa käsitellään kielipelinä joka ei olekaan kielipeli. Kielipeli kun pitää itsessään sisällään ajatuksen relativismista. Mutta tässä kielipeli tarkoittaa vain sitä että uskonnon ei tarvitse perustella uskon kohdetta, ja että ateistien kielipeli on vain väärä ja kumottu. (Ymmärtänette ongelman. Paitsi jos olet teisti, jolloin siinä voi olla vaikeuksia.) Eli ateisti tai eiyliluonnolliseen halaava ei sa pelata omilla säännöillään. Skientismi ei siis ole vain kerettiläistä, vaan sitä ei saa olla ilman että tulee ns. isosti vaikeuksia. Syynä on se, että uskonto on valtapeliä. Ja uskonto on usein kielipelissään jopa ylilyömisasemassa. Eli jossain jossa uskonto määrittää uskonpelin ja ateisti ottaa peliin osaa pelin ehdoilla tai ei pelaa ollenkaan. "Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan."
     2.1: Valitettavasti itselläni on taustallani aika, joka alkaa 2000 (kun ystäväni teki sotkuisen itsemurhan junan alle) ja päättyi noin vuonna 2003. Siinä aikavälissä minulla oli tyylipuhdas ateismivaihe ja sitten päädyin shamanismiin vuoden 2003 tienoolla. Josta sitten erkaannuin ja ryhdyin agnostikoksi (minulle syvästi vaikean vuoden 2004 aikana) joka nykyään olen. Moni on huomannut että minulla on uskontoon liittyvää nettihistoriaa hyvin niukasti ajalta ennen 2003 puoliväliä jolloin aloitin kreationismikeskustelun. Syy on se, että kokeilin minkälaista on elää ilman että ottaa kantaa uskontoon. Ajattelin että on kohteliasta kertoa esimerkiksi armeijatovereille, että olen ateisti mutta että uskonto on minusta kaunis osa elämää ja että ilman sitä onnellinen elämä voisi olla vaikeaa. ;  Tämän lopputuloksena he katosivat että on OK pistää minut esirukouksen alle. Konkreettiseksi rituaallikohteeksi. Että minulle on kiva puhua uskonnosta. Vaikeneminen nähtiin pinnallisuutena.
     2.2: Mannermaisen filosofian käyneet teologit esittivät minulle päin naamaa, että uskonto on niin yleisinhimillinen aihe,m että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus miettiä niitä kysymyksiä ja myös sosiaalinen velvollisuus ottaa kantaa aiheeseen. Tämä oli aikaa ENNEN uskontokeskustelun polarisoitumista. Se oli aikaa ennen Dawkinsin Jumalharhaa. Sittemmin ajat ovat muuttuneet vittumaisemmiksi. Lähes joka päivä saa lukea kolumneja siitä miten uskonnottomuus, skeptismi ja ateismi ovat ikään kuin lähtökohtaisesti epäkohteliaita ja että ne hylkäävät oleellisen osan ihmisyyttä. Olen hyvin pahastunut siitä että tämänlaista ali-ihmiseksi latistamista tehdään. Se on sitä latistamista josta Nietzschen yli-ihmiskuvaa aina syytetään, mutta joka näyttää osuvan paremmin hyvän ja pahan tällä puolen talsiviin teisteihin uskontoinstituutioineen, väkivaltakoneineen ja onnellisuusväitteineen jotka he ovat suojanneet väittämällä peruskysymyksiä sekä ihmiskunnan kannalta tärkeimmiksi ja suurimmiksi kysymyksiksi ETTÄ samanaikaisesti Jumalaa ei voida todistaa tai falsifioida. Mutta kyllä ne ateistit ja uskontokriitikot ovat silti ehdottomasti ilkeitä ja typeriä ihmisiä. Kun moraalikin on uskonnottomalle jotenkin vähemmän mysteeri kuin uskovaisille. (Vaikka se on kaikilla ihan yhtä hakusessa.) Nykyään uskontokeskustelu on pahentunut. Kreationistien vähentymisen on korvannut vihaisten epä-älyllisiä ja vittuilevia keinoja soveltavien uskovaisten määrän lisääntyminen.

Mutta ei. Minäkään en itse asiassa ihmettele että uskovaisissa on älykkäitä ihmisiä. "Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle." Sen sijaan ihmettelen, että uskovaiset jotenkin korostavat että uskonto on rationaalinen - tai kristinuskon puolella ateismia vastaan - Alister McGrathin terminologiassa "make sense" koska niin moni rationaalinen ihminen uskoo siihen. Omassa maailmassani ihmiset ovat tyhmiä ja ristiriitaisia. Nikola Teslan mielenterveyden puute ei todista että hänen tieteelliset ansionsa katoaisivat. Ja toisaalta Teslan tieteellinen nerous ei millään tavalla todista että hänen skitsofreniansa on mielenterveyttä.
1: Minulle Ihminen on kaikkea. Ja tällä on oleellinen suhde esimerkiksi näkemyksissäni mielenterveyteen. Samasta syystä järkevien ihmisten uskonnollisuus - tai sen puoleen ateistien suuremmiksi tilastollisesti osoitetut älykkyysosamäärätkään - eivät ole kiinnostavaa tai relevanttia materiaalia. Ne ovat jonkinlaista ad hominem -pohjaista argumentaatiota jossa yksilöiden ominaisuudet rinnastetaan asioihin. Jos järjellä olisi jotain aitoa tekemistä asian kanssa, se järki löytäisi ne todisteet emmekä enää tarvitsisi järkevyyttä auktoriteettina. (Ja ne, toisin kuin herjaaminen ja haukkuminen, eivät kuulu rationaaliseen keskusteluun. Herjaaminen ei kuulu kohteliaaseen keskusteluun, mutta itse olen uskontokeskustelun kohdalla hylännyt tämän mahdollisena.) Ja he ovat kunnioitettavia siinä mielessä missä (a) tunnustavat että ovat typeriä (b) yrittävät korjata sen tai elävät absurdiudessa (c) eivätkä nojaa typeryyksiin innolla väittäen niitä järkevien ihmisten jutuksi. Olen jo vuosia hokenut siitä, että jos Jumalatodistukset eivät onnistu ja tunnustaa että usko on vain omaa absurdia typerehtimistä, niin ei minulla ole mitään intoa haukkua tätä.
2: Näin ollen näen valtavan syvän asenne-eron agnostismin ja uskovaisuuden - ja mikä olennaisinta, jopa uskon - välillä. Systomykoosi on toki oleellisesti oikeilla linjoilla esittäessään että "agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä." mutta hän ei tajua, että esimerkiksi minun agnostismini perustuu falsifioituvaan agnostismiin. Eli siihen että jos joku tuo esiin argumentin jolla voi joko todistaa tai kumota Jumalan, niin otan sen vakavasti. ~  Itse asiassa vielä enemmän. Agnostismini koskee tasan tarkkaan omaa tietoani joka koskee ihmiskunnan tämänhetkistä filosofian tasoa. Agnostismi joka väittäisi tietävänsä että Jumala olisi ehdottomasti tietämisen ulkopuolella pitäisi itsessään ehdotonta tietoa Jumalasta. Ja tämä paradoksi johtaisi ikuiseen ristiriitaan. Tämä on nähdäkseni vakava NoMa -ajatusmaailman kumous. NoMa ei ole "puhtaana ja ehdottomana" mikään rationaalisen ihmisen uskomus vaan ristiriitainen ajatus. Skientisti tunnustaa että hän ei tiedä kaikkea. Mutta hän ei halaa tietämättömyyttä ja killitä sitä. Hän ei sido identiteettiään mihinkään yksittäiseen kysymykseen tai asiaan vain siksi että jos kaikkea ei voi todistaa niin tähän yhteen asiaan hän saisi uskoa kuitenkin. (Paitsi jos tämä yksi asia on se, että hän on olemassa koska hän ajattelee - luultavasti huonosti ja Descart -klisein, mutta kuitenkin.) Minun ja NoMa -uskon välillä ei systomykoosin mukaan ole eroa. Minä näen siinä loogisen ristiriidan kokoisen eron. Se on filosofille miltei elämän ja kuoleman kysymys. (Tai jos kysymys on jonkun muun kuin itsen kuolemasta, niin kenties jopa suurempi. Riippuu varmasti filosofista tämä.)

Uskallankin sanoa että Pascalin vaaka, uskon hyödyt, ylikorostuvat nykymaailmassa. Ateistit puhuvat Totuudesta ja uskovaiset Hyödystä. Ateisteilla ei ole ainakaan toistaiseksi ja tietääkseni oikein rahkeita muuhun kuin "triviaaleihin jumaliin" - ja tästä seuraa korkeintaan se, että kenties maailmassa ei ole yhtään  mahdollista uskontoa, joka on irrelevantti Jumalan olemassaolon eli ateismin pääkysymyksen kanssa. Uskovaiset taas ovat yllättävän haluttomia tarttumaan siihen että hyöty on eettinen ja yhteiskunnallinen konsepti joka voidaan altistaa vakavalle keskustelulle. Ja että tämä keskustelu osoittaa hyvin monen uskonsuuntauksen olevan nimenomaan antihyödyllinen. Ja että meillä on tämä tieto jo nyt käsissämme.

Uskonnolla on kuitenkin tärkein valta-asema. Sillä se on ikään kuin määritellyt uskon ja uskonnon ja ateistit joutuvat näin ikään kuin pakotettuna uskovaisten pelikentälle. Asiaa pahentaa se, että uskonnollistettuja aiheita on vain lähes kaikki. Pääsyy siihen miksi osaan teologisia seikkoja on se, että olen generalisti. Ja uskontoa tungetaan kaikkiin asioihin. Generalisti kohtaa sitä kaikkialla. Ja ulkopuolelle ei saa jättäytyä koska siinä vaiheessa sinut määritellään pinnalliseksi ääliöksi. Ja miten väärässä tämä määrittely onkaan! Minä olen vain ääliö!

Kaada ittelles vaan? [Russellin teekannusta kaatamassa]

Russellin teekannu on ajatuskoe, joka koskee ensisijassa todistuksen taakkaa. Se valaisee sitä ajatusta, jonka mukaan todistustaakka on toisilla näkemyksillä tiukempi kuin toisilla. Russell on kuvannut tätä kertomalla että jos hän esittää, että jos väittää että "avaruudessa on teekannu, joka on niin kaukana että sitä ei näe millään teleskoopeilla", niin tämänlaiseen teekannuun uskominen ei ole rationaalista. Sen kuvaus sisältää lähinnä perusteluja miksi sitä ei nähdä, mutta sen olemassaoloa ei ole silti todistettu. Russell näyttää että "teepannun mahdollisuus" - se, että tämänlaisen teekannun olemassaoloa ei ole kumottu - ei ole riittävä syy tekemään teepannuun uskomisesta rationaalista.

Tämä on näyte sitä näkemystä vastaan, joka on ollut teologian puolella yleistä. Heidän kantansa on ollut että skeptikoiden ja ateistejen tarkoituksena on kumota vallitsevat dogmat sen sijaan että dogmaatikot todistaisivat ne. Russellin näkemys muistuttaa siitä, että yleensä olemassaoloväitteet on osoitettava, ei niiden olemassaolemattomuus. Todistustaakka on siksi sillä, joka esittäisi väitteen esimerkiksi teekannun olemassaolosta, ei sillä joka esittää että teekannua ei ole. Teekannu muuttuu siis rationaaliseksi uskomukseksi vasta kun sen olemassaoloon on perusteita, ja sitä ennen nollahypoteesina on se, että tätä ei ole olemassa.
1: Tämä ajatuskoe muistuttaa siitä, että uskomus tälläisetä teekannusta ei muutu järkeväksi, vaikka siitä tehtäisiin kulttuurillinen ilmiö, joka veisi ihmisiä viikonloppuaamuisin yhteen, ja jota opetettaisiin lapsille pyhäkoulussa. Indoktrinointi ja kulttuurillinen yleisyys ja se, että asiaa kannatetaan paljon ja että moni kokee siihen emotionaalista sitoumusta ei muuta sitä, että teekannuun ei ole järkevää uskoa.

Tämä näkemys on periaatteessa ihan hyvä. Se kuitenkin tekee jotain, josta minun pitäisi kenties olla hyvin huolissani. Se on nimittäin, paitsi todistuksen taakan asettamisen argumentti, myös argumentti agnostismia vastaan. Agnostikko, tila jossa "epäillään teekannun olemassaoloa", ei ole Russellin näkemyksessä mahdollinen. Hänen kantansa on, että joko kannu on tai ei ole ja jos olemassaoloa ei ole kunnolla todistettu, on kannu oletettava olemassaolemattomaksi.

Ratkaisuni tähän onkin se, että oma näkemykseni ei tietysti olen näin selvä ja tiukka. Yleisesti ottaen negaation ja olemassaolemattomuuden ja sen osoittaminen ovat hyvinkin mahdollisia.

Quinelaisen tieteenfilosofian kannattajana näen, että kaikkien asioiden todistustaakka ja uskottavuus nojaa siihen miten niiden uskottavuutta voidaan painottaa muilla tiedoilla. Mikään tieto ei siis ole tyhjiössä, vaan asioita arvioidaan toisillaan. Todistuksen taakka on itse asiassa sidottava kaikkeen muuhun evidenssiin. Esimerkiksi Russellin teekannuun uskominen ei ole järkevää monista syistä; Syynä on se, että meillä on empiiristä tietoa siitä, miten teekannut syntyvät tietojemme mukaan lähinnä maassa ihmisten toimesta. Tavat joilla nämä päätyvät kiertoradoille ovat hyvin rajoitetut, eikä NASA ole raportoinut ettäastronautit olisivat käyneet avaruuskävelyjen lisäksi avaruuspicnikeillä. Tiedämme myös että aivan tavallinen ihminen ei helposti pysty linkoamaan teekannua ehjänä avaruuteen ; Resurssointi tähän saavutukseen on niin suuri että tätä vaihtoehtoa on syytä pitää vähintään epätodennäköisenä.

Kuitenkin samalla mieleen tulee se, että kuussa väitetään olevan jalanjälkiä avaruusmatkoista. Niistä tehdään valokuvia, mutta niiden autenttisuutta on vaikeaa tarkistaa. Sitä voitaisiin teoriassa ottaa valokuvan teekannusta ja väittää että siinä meillä todellakin olisi Russellin teekannu. Jalanjäljet ovat niin kaukana ja niin pieniä, että niitä ei sellaisenaan nähdä teleskoopeilla. Kuitenkin näiden jalanjälkien olemassaoloon uskominen voidaan sitoa kaikkeen muuhun kuulentoaineistoon. Itse asiassa tiedämme, että jos ihmiset ovat käyneet kuussa, niin siellä on näitä "Russellin teekannun kaltaisia jalanjälkiä". Niihin jalanjälkiin on syytä uskoa, ja olemassaolemattomuuden todistaminen vaatii sen, että kuulentosalaliittoteoreetikoiden näkemykset osoitetaan oikeiksi ; Jos kuulentoja ei ole tehty - kuten he väittävät - ei tietenkään ole mitään jalanjälkiäkään. On hyvä huomata, miten tässä ei kukaan käy kuussa katsomassa niitä jalanjälkiä suoraan. Sen sijaan todisteet saadaan sen muun aineiston kautta.

Ja oikeasti, tämän havaintoihin sitomistason puute, on se mikä on kenties pahiten pielessä koko uskonto vs. ateismi -keskustelukentässä. Minä tieteenfilosofian ystävänä, (maailmankuvien hierarkisoinnin sijasta tutkimusohjelmien tärkeyttä korostavana sellaisena) odottaisin nimen omaan jotain lähtökohtaa, jossa on jotain konkreettinen josta keskustellaan ja jota tutkitaan ja punnitaan sitä onko tilanne tietojemme mukaan "russellin teekannu" vai "astronauttien kuujalanjäljet". Kuitenkin uskontokeskustelussa ydin on siinä että sekä ateistit että teistit lähinnä yrittäneet siirtää todistamisen taakkaa toiselle osapuolelle. Karkein esimerkki on tietysti:
1: Hitchens, jonka näkemyksen mukaan ateismi ei ole oikeastaan edes uskomus. Hänestä ilman pätevää Jumalatodistusta on ateismi perustila. Ilman kunnon perusteita Jumalalle, on ateismi ikään kuin voittanut ilman debattiakaan.
2: Teisteistä on pakko nostaa esiin erilaiset kompleksisuusargumentit, joissa joko eliökunta (Paleyn kelloseppäargumentti) tai koko universumi on epätodennäköinen (antrooppinen periaate) eikä tälle ole luonnollista selitystä, joten ratkaisun täytyy olla Jumala. Näissä ongelmana on nimen omaan se, että luonteeltaan mysteerisen ilmiön taakse oletetaan jokin tietty selitys. [Joka on tietysti ristiriita, koska tuntematonta väitetään tunnetuksi.] Aukkojen Jumalaa heiluttaen todistustaakka esitetään vastapuolelle. "Kumoappa tuo, ateisti/naturalisti/satanisti". Kun omaa näkemystä ei suinkaan todisteta ja osoiteta, vaan oletetaan että sitä vaan jotenkin voittaa jo lähtökohtaisesti, jos vastapuoli ei todista kaikkea ja tee kaikkea työtä.

Lopputuloksena onkin se, että ateismi ja teismi redusoituu pseudofilosofiseksi kikkailuksi jossa todistuksen taakka on vain jotain joka siirretään toiselle, jotta itse vältyttäisiin todistamis ja perustelutyöltä. En näe tätä ollenkaan rationaalisena, vaan irrationaalisena, toimintana. Se on järkevää jos ja vain ollaan presuppositionalisteja, joilla ratkaisu ja lopputulos on valmiiksi tiedossa ja muu prosessointi on vain sitä varten että saadaan muille rationalisoitua se, miksi ollaan oltu alusta lähtien oikeassa. ~ Todistuksen taakka on menettänyt hienon tieteenfilosofisen konseptin arvonsa ja se on vääristelty ja latistettu joksikin retoris-ideologiseksi laitteeksi jolla ignoroidaan mitä vastapuoli sanoo ja argumentoi.
1: Uskontokeskustelussa tämä ei tosin yleensä haittaa, koska todennäköisesti toinen puoli tekee samoin eikä kumpikaan puoli oikeasti ja aidosti argumentoi yhtikäs mitään.

Agnostikkona voin esittää että esimerkiksi universumin alun voidaan nähdä olevan ainakin toistaiseksi tutkimuskykyjemme ulkopuolella. Tässä mielessä se on jotain, jonka tiedämme olevan olemassa, mutta jonka luonnetta emme kykene todistamaan. Joku voisi intoutua että tämä on todiste siitä että tiedämme jotain yliluonnollista olevan olemassa. Ja karkeassa mielessä - juuri tästä onkin kysymys. Tiedämme että alussa ollut "singulariteetti on "jotain"", eikä tämä ole irrationaalinen uskomus.
1: Toki tästä on monen arkijärkeä seuraavan helppoa lähteä ajattelemaan että on luontevaa kutsua yliluonnollista mysteeriä Jumalaksi. Tässä alun luonteeksi kuitenkin oletetaan jotain, ja siinä on itse asiassa implisiittinen väite mysteerin luonteesta. Tätä kautta mukaan tulisi irrationaalinen elementti, väite sen tutkimattomissa olevan alun luonteesta. Tämä on huono, koska siinä mysteerin luonnetta väitetään tunnetuksi, joka on lähtökohdaltaan ristiriitainen väite.
___1.1: Vastapuoli voisi sanoa että alku voi olla muunkinlainen kuin älyllinen toimija. Singulariteetin selitykseksi voidaan kertoa vaikka multiversumeita tai kvanttifluktuaation kaltaisia, tyhjästä poksahtavia kvantteja jotka sopivat nykytieteeseenkin. Niihin Jumalan määritelmä ei osu kovinkaan hyvin, joten on selvää että alun kutsuminen Jumalaksi on itse asiassa hieman samaa kuin selittäisi että "kun puhutaan luvuista, on luontevaa puhua vain kokonaisluvuista" jossa unohdetaan murtoluvut ja irrationaaliluvut, jotka nekin ovat lukuja.
_____1.1.1: Kuitenkin on aivan yhtä väärin väittää että multiversumit ja muut vastaavat meidän universumimme synnyn syyt olisivat Jumalaa todistetumpia. Ne ovat mietteitä jotka kyllä kenties näyttävät että Jumala ei ole ainut vaihtoehto, mutta ne eivät kuitenkaan myöskään todista että Jumala ei olisi mahdollinen vaihtoehto.

Kokonaisuus onkin se, että on olemassa piirteitä joista tiedämme että emme tiedä. Universumin synnyn salaisuus on tällä hetkellä olennaisesti samanlainen kuin "Millennium Prize" -ongelmat matematiikassa. Ne ovat mojovalla rahapalkinnolla varustettuja listoja ongelmista, joissa meillä on esillä tarkasti määrtelty ongelma, jonka matemaattista ratkaisua meillä ei vielä ole. Monilla on toki intuitiivisia kannanottoja moniinkin pulmiin, mutta heidän intuitionsa ei ole todistettua intuitiota. Ongelma on esillä, mutta ratkaisua ei tiedetä. Toisin sanoen tiedämme että emme tiedä. Tämän ei tarvitse tietysti olla pysyvä tai ikuinen ja muuttumaton tila. Ratkaisun rustaaminen tuo mukanaan hienon palkinnon. Mutta ei sitä kannata ilman sitä todistusrustaamista mennä kuittaamaan. Ennen kuin ne ratkaistaan - suuntaan tai toiseen - niin tiedämme elävämme epävarmuudessa. Jos joku tässä väittää että "tiedon puute asiasta X on tietoa asiasta X", niin hän voi olla oikeassa. Epätieto voi nimittäin nähdäkseni olla varsin hyvin perusteltua.

Jos agnostismista haluaa päästä pois, niin suosittelen tutkimusohjelman kehittämistä. Nähdäkseni se on tieteellisempi ja rationaalisempi ratkaisu, kuin se, että aletaan pallottelemaan mitä erikoisimmin keinoin todistustaakalla ja sillä miten se vaivalloinen perustelu ja todistaminen ja osoittaminen muka "kuuluu niille toisille".

Tätä kautta olen siis sitä mieltä, että jos väitettä voidaan perutella, se ei perustu siihen että selitetään miksi sitä ei tarvitse todistaa. Keskityn empiiriseen käsitykseen, joka luokittelee asiat kolmeen luokkaan:
1: Asiat, joiden olemassaolo on perusteltua. Näihin olen "teistinen". (Olen teistinen esimerkiksi kuujalanjälkiin.)
2: Asiat joiden olemassaolemattomuus on perusteltua. Näihin olen "ateistinen" (Olen tälläinen esimerkiksi teepannuille.)
3: Asiat joista ei ole tietoa, jotka ovat turhia käsitteitä siihen asti kunnes ne muotoillaan selkeiksi kysymyksiksi joihin voidaan saada luokitus 1 tai 2. Näihin olen agnostinen. (Olen tälläinen esimerkiksi Jumalaan.)
___3.1: Kun kohtaan tämänlaisen väitteen, siirryn mielenkiintoiseen ja tärkeään tietämisasiaan. Tieteellisesti tämä luokka on vielä valitettavasti sitä, josta voidaan sanoa vain se kuuluisa heitto : "ei edes väärin." Ja jos joku persistentisti esittää tämän luokan väitteen olevan kohtaa 1 tai 2, on kysymys mielenkiintoinen ja on arvioitava onko uusi argumentti jonkinlainen arvokas tietoa lisäävä tutkimusohjelma. Siksi pyrin arvioimaan väitteen parhaan kykyni mukaan. Ja jos se on perusteeton väite, eli perustelua ei synny ja kohde jää argumenttivirheen tai muun vastaavan todistusvirheen vuoksi luokkaan 3, syytän tätä "todistavaa" henkilöä aikani haaskaamisesta. Ajan, joka tietojeni mukaan on ainoan elämäni hetki, jota en saa enää takaisin mitenkään. Tämän arvo on suuri, joten tyyppi on itse asiassa kusettanut minulta jotain hemmetin arvokasta, jotain joka on paitsi kertakäyttöistä ja jonka valmistus on myös loppunut. (Rikoksenuusinta, etenkin samoilla jo käytetyillä argumenteilla tehty paluu, onkin sitten kovennettua syyllisyyttä. Luottamus ja kunnioitus siis ansaitaan, mutta sama koskee halveksuntaanikin.)

Näkymättömän miehen pitkä pimeä teehetki.

"Jokainen voi kutsua itseään voittajaksi, jos määrittelee voittamisensa riittävän joustavaksi."

On melko tavanomaista että fundamentalisti uskovainen kaataa uskonsa perustelemisen syrjään. Ateistin tulee osoittaa vääräksi hänen näkemyksensä. Ajatuksena on tietysti se, että Jumala on nimenomaan rationaalinen selitys, kunhan se ei ole ristiriitainen. Tosiasiassa se, mikä on mahdollista ei vielä tee siitä hyvin perusteltua. Sillä "erikoiset väitteet vaativat erikoiset todisteet."

Tätä on kuvattu muun muassa Russellin teekannussa. Siinä on esitetty väite teekannusta, joka kiertää niin kaukana että sitä ei voi havaita ihmisten teleskoopeilla. Tälläisen väittäminen on tietysti hölympölyä. (Sehän on "erikoinen väite".) Tälläinen falsifioimattomissa, kumoamattomissa, oleva perustelu on toki mahdollinen, mutta siihen uskominen ei nojaa todisteisiin. Teekannuun voidaan vain uskoa tai olla uskomatta. Ja ainut, mikä erottaa Jumalan teekannusta on loppupelissä ihmisen intuitio. Uskovaisista tämä intuitio on ilmeisesti merkittävä, koska he kertovat että teekannu on väärässä ja Jumala ei, koska teekannu on "naurettava". (Tosin he puhuvat vain omista intuitioistaan. Monien intuition mukaan Jumalan ajatus on absurdi. Mutta ilmeisesti toisten intuitiot ovat naurettavampia kuin toisten.)

Kyseessä on tietysti se, että uskovaiset harjoittavat maailmankuvaansa assimiloimista, jolle ei tunneta mitään rajoja. Duhemin-Quinen teesin lukenut muistaa, että mitä tahansa voidaan pitää totena, jos sallitaan sen tukeminen millä tahansa ad hoc -selityksillä tai epämääräistämisillä. Minkä tahansa väitteen ympärille voidaan siksi rakentaa selityssysteemi, jos se vain päätetään ydinkohdaksi. Toki tämä periaate hylkää "Occamin partaveitsen".

Tätä asiaa on käsitellyt Anthony Flew kertomuksessaan näkymättömästä miehestä. Kertomuksessa ideana on se, että uskovainen selittelee puutarhurin antamalla tälle erilaisia "extraordinary" -ominaisuuksia, kuten näkymättömyyden, jotta se olisi yhä mahdollinen. Tässä suhteessa uskovainen kertomuksessa assimiloi äärimmilleen, joten hän voi aina väittää että hänen kantansa puutarhurista ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Tosin tässä vaiheessa puutarhuria ei enää kyetä erottamaan olemattomasta puutarhurista.

Flewn mukaan tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla agnostisia puutarhurin suhteen, koska muutoin voisimme olla agnostisia minkä tahansa suhteen. Flewn argumentti toimii kuitenkin vain evidenssiin nojaavassa päättelyssä. Tämä tarkoittaa sitä että puutarhurin väittäminen tieteelliseksi ei ole mahdollista.