Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole

"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."

Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.

Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.

Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.

Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.

Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.

Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.

Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.

Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.

Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.

Kun "kuoleva kulttuuri" pelottelee "Kuoleman kulttuurista"

Leif Nummela kirjoitti "Uuteen Tiehen" jutun kuoleman kulttuurista. Otsikko kertoo pääteeman. "Kuoleman kulttuuri leviää kristinuskon väistyessä" Tätä tukee toki teemoituskin "Kesän aikana on julkaistu useita uutisia, jotka osoittavat, miten kuoleman kulttuuri ja ihmisarvon alennusmyynti leviää sitä myöten, kun Raamatun opetus hyvästä ja pahasta ajetaan taka-alalle länsimaissa." Nummela näkee että kristinusko on uhattuna ja marginalisoitumassa. Eli sitä voidaan pitää "kuolevana kulttuurina" jolla on syvä arvo joka estää siinä että emme rapistu tuhoon ja "kuoleman kulttuuriin".

Puolivillaista

Argumentistossa on myös varsin omituisia väitteitä:
1: "Ensin kerrottiin kristillisen järjestön salaa kuvaamista keskusteluvideoista, jotka paljastivat, että Yhdysvalloissa suuri aborttijärjestö Planned Parenthood näyttää olevan sekaantunut abortoitujen vauvojen osien myyntiin. Videoita on tähän mennessä julkaistu kuusi, ja viisi osavaltiota on jo lopettanut Planned Parenthoodin rahoittamisen." Tämä on hyvin kiinnostava tilanne. Snopes esimerkiksi on tarttunut siihen. Ja tosiasiasa Planned Parenthood ei ole syyllistynyt mihinkään laittomuuksiin. Tehdyt videot olivat tarkoitushakuisia, editoituja ja tarkoitettu herättämään nimenomaan uskonnollisissa ihmisissä moraalista närkästystä. Samoin nuo mainitut viisi osavaltiota ovat yrittäneet lopettaa Planned Parenthoodin rahoituksen mutta eivät käytännössä voineet tehdä sitä, koska mitään juridista syytä asiaan ei ole. Vauvojen ruumiinosilla ei edes tehdä kauppaa. Tämä konteksti nkin varmasti hyvä syy käyttää "näyttää" sanaa. Sen sijaan että käyttäisi kovempia ilmaisuja. Toki videolla näkyvissä asioissa on puolensa, ja tosiasiassa jos niistä haluaa aitoa merkitystä hakea niin sitten sitä että tietyt alan tällä hetkellä lailliset käytänteet näkyvät ja ne varmasti vaikuttavat siihen että moni haluaa tehdä niistä laittomia. Joten videoilla on jonkinlaista journalistista arvoa. Nummela ei kuitenkaan selvästi rakenna esiin näitä asiallisia puolia vaan ottaa sen kaikista asiattomimman ja huonoiten perustellun ja vähiten faktojen mukaisen asennoitumisen. Koska miksipäs ei?
2: "Toinen uutinen oli, että Amnesty International hyväksyi kesällä kansainvälisessä kokouk­sessaan uuden, seksityön rangaistavuuden poistamista koskevan kannanoton. Ihmiskaupan vastaista työtä Kansanlähetyksen kautta tekevän Pia Rendicin mukaan ”tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Amnesty kutsuu hallituksia ajamaan alas seksin myyntiä ja ostoa koskevat lait, eli alkaa julkisesti puolustamaan paritusta, bordellitoimintaa ja seksinostoa; 99 miljardin arvoista globaalia seksiteollisuutta”." Tämä argumentti on jotain jonka ongelmallisuus paljastuu kieltolain kohdalla. Amnesty Internationalin päätöstä haukutaan parituksen ja ihmiskaupan tukemiseksi aivan samaan tapaan kuin kieltolain aikana viinan myynnin tukemista nähtiin alkoholismiin ajamisena ja mafian ja järjestäytyneen rikollisuuden tukemiseksi. Amnestyn valinnan syynä ei ole ihmiskaupan tukeminen vaan sen vastustaminen. Seksityön rankaiseminen on tutkitusti aiheuttanut enemmän vaaraa ja kärsimystä juuri seksityötä tekeville. Nummelan kohdalla on syytä huomata että hänen kannattamansa järjestelmä on jo koeteltu ja tämä vastustettu bisnes jatkaa olemassaoloaan, kovana ja raakana koska seksityön tekijät eivät voi hakea apua koska ovat lähtökohtaisesti itsekin rikollisia. Nummela on siis niitä ihmisiä jotka haluavat tehdä koko ajan samaa ja odottavat silti joka kerran päinvastaisia tuloksia. Tämänlaisille ihmisille on ihan oma nimikin.

Mutta on kenties syytä katsoa filosofiaakin.

On kenties syytä panostaa hieman siihen filosofiapuoleen.  Minulla sattuu olemaan kotonani kulttuuria valottava opettavainen teos. Outi Hakolan, Sari Kivistön ja Virpi Mäkisen "Kuoleman kulttuurit Suomessa". Siinä kuoleman kulttuureita käsitellään monikkomuodossa. Tuota kautta tulee melko vahvasti esille se, että käytännössä kaikessa on jonkinlainen kuoleman kulttuuri. Ihmisen suhde kuolevaisuuteen ja ruumiiden käsittelyyn voi olla erilaista. Kysymys onkin siitä että mitä merkityksiä ladataan mihinkin. Ei siitä että olisi jokin "Kuoleman kulttuuri" joka mylläisi "elämän kulttuurin".

Näkisinkin että Nummelan ongelmana on se, että hän ei ymmärrä välttämättömien ja riittävien syiden välistä eroa. Hän lähestyy uskontoa ja teismiä ja jumaluskoa ja merkitystä sitä kautta että jos hänen uskontonsa Jumala on olemassa, niin ihmisillä olisi hyvin tietyllä tavalla määritelty merkitys. Hän ei kuitenkaan mieti sitä että onko ilman Jumalan olemassaoloa malleja joissa merkitystä on. Tätä kautta hänen argumenttinsa valitettavasti lässähtää sellaiseksi että "koska kissat ovat eläimiä ei koira voi olla eläin". Ja tämä ei ole laadukkaan tai kunnioitettavan ajattelun mukaista. (Ainut syy miksi tuollainen roska menee läpi kehenkään on luultavasti se että Jumalan olemassaolo ja merkitys on miellyttävä ja haluttava asia monille.)

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että se voidaan itse asiassa muotoilla ajatuskokeeksi. Jos Jumalan olemassaolo on merkityksen, ihmisarvon ja kunnioituksen vaatimus, niin voitaisiin kuvitella kaksi maailmaa. Sellainen jossa kaikki on samalla tavalla kuin toisessakin. Mutta toisessa Jumalaa ei ole olemassa ja toisessa Jumala on olemassa. (Teismin paikkaansapitäminen olisi ainut ero.) Jos Jumala on merkityksen ja ihmisarvon määrääjä eikä mikään muu niin ensimmäisessä maailmassa olisi ystävällisyyttä, kavereita sekä kirkkoinstituutiokin ja niihin liittyviä emootioita. Mutta ei merkitystä tai arvoa. Tätä on vaikeaa uskoa.

Syy onkin varmasti ymmärrettävä. Merkitys ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Merkitys kun voidaan ymmärtää neljän hyvin erilaisen ajattelutavan läpi. Ja usonnollinen puolustuspuhe usein sotkee ja sumentaa niin että "merkitys" -sanalla voidaan vaintaa termistä toiseen niin että ekvivokaatio peittää päättelyn huonoutta niin että on vaikeaa huomata että kissan eläimeksi todistaminen ei johda koiran ei-eläimeksi todistumiseen. Merkitys voi olla:
1: Merkitystä (significance) jonka me liitämme omaan elämäämme ja jolla tunnemme itsemme tärkeäksi. Tämä on sairaimmillaan jonkinlaista egoismia ja narsismia. Ja harva kiistää että ateismi kumoaisi tämän olemassaolon.
2: Merkitystä (purpose) jolle omistamme elämämme ja jonka tekeminen tekee meille hyvän mielen. Harva kiistää että ateisteilla ei olisi tätäkään.
3: Merkitys (significance) jonka JUmala antaa elämäämme. Tätä ateistilla ei tietenkään voi olla. Mutta toisaalta ei ole mahdotonta että olisi teistisiä malleja joissa tämä annettaisiin. Teismiin sopii sellainenkin jumaluusj ossa Jumala on yhtä kiinnostunut ihmisistä kuin ihminen on kiinnostunut olkikoirista. Kristinusko toki ei ole näitä uskontoja. Mutta on kiinnostavaa huomata että tämä merkitys koskee tiettyjä teismin malleja ja kaikkia ateismin malleja. Pahan ongelma on itse asiassa haaste juuri siksi että se yrittää iskeä juuri tähän merkitykseen. Se on eksistentiaalisesti kova haaste kristinuskolle.
4: Merkitys (purpose) johon Jumala loi meidät. Tämä on kaikissa teismin malleissa. Mutta by definition ei yhdessäkään ateistisessa mallissa. Voidaan sanoa että syy miksi uskonnon ystävät sekoittavat kaikkia merkitysmalleja toisiinsa on se, että tämä merkitys nähdään kaikkien muiden merkityslähteiden taustalle. Ja tämä määrittely ja sen ehdottomana pitäminen on juuri se taustavoima jonka kautta "koirat eivät voi olla eläimiä" -argumenttirakenne saa mahtinsa.

Tämä kaikki auttanee ymmärtämään sitä miten William Lane Craig on korostanut että tuonpuoleinen ja sen olemassaolo on hyvin tärkeä jotta ihmisten elämällä on arvoa ja merkitystä. Se kun liittyy siihen miksi ihmiset on tehty ja että Jumala kokee ihmiset arvokkaina. Toisaalta kristityt  jättää tässä huomioimatta sen, että tämä kumoaa ehdottoman ihmisarvon. Se latistaa ihmisen tämänpuoleisen elämän välinearvoksi. Ihmisarvo liittyy siihen että toteuttaa Jumalan tahtoa kuin kone älykkään suunnittelijan insinöörintyötä. Ja on aika erikoista absoluuttista ihmisarvoa sekin jolla on kriteeriattribuutti jonka mukaan se katoaa. Jos ihmisarvolla on ehtokriteeri "Jumala on olemassa" se ei ole mikään absoluuttinen ihmisarvo vaan ehdollinen ihmisarvo. (Määritelmällisesti.)

Tosiasiassa ateistit tuskin kiistävät että ateismi ei anna ihmisille yliluonnollista merkitystä. He itse asiassa ovat enemmän sitä mieltä että tuo merkitys nyt vain on turha. Se ei ole välttämätöntä merkitykselle. Kysymys ei siis ole siitä että antaako teismi tietynlaisia merkityksiä vai ei. Vaan siitä että molemmilla puolilla on käytössä hyvin erilaiset tavat lähestyä merkitystä. Ohipuhuminen johtuu merkityksen määrittelemisen eroista. Toki tässä on samalla selvää että ehdoton väite "Ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä" vaatii vahvaa asenteellisuutta, sillä siinä kumotaan kategorisesti ja universaalisti kaikki merkitykset asenteiden mukaan vaikka argumentit kumoavat vain hyvin tietyn, rajatun, partikulaarin merkityksen käsitteistössä jossa muunlaisia merkityksiä olisi tarjolla huru mycket.

Kristitty itse asiassa korostaa rajallisuuden merkitystä

Toisaalta ei tarvitse mennä kovin hirveästi eteenpäin kun huomataan, että kuolemankulttuuri ja rajallisuus ovat itse asiassa tärkeämpiä kuin tuonpuoleinen. Tämän sanomiseen ei tarvita ateistia. Kristitty riittää. Tämä kertoo siitä että tuo vetoava merkitysargumentti ei olekaan kovin vetoava ja tehokas.

Psykologiakin vihjaa tähän suuntaan ; On havaittu että jos ihmisille muistutetaan omasta kuolevaisuudesta ja kuolema koetaan ahdistavana niin ihmiset kokevat myötämielisyyttä Intelligent Designiä kohtaan. Eli argumentin ja evidenssin käsittelyyn vaikuttaa se miten kokee kuolemisen.

Tätä asennetta on toki heijastettu filosofiaan vahvasti. Eksistenssiteologiassa on otettu lähtökohdaksi Martin Heideggerin näkemykset. "Being and Time" (="Oleminen ja aika") -teoksessaan Heidegger yhdisti merkityksellisen elämän autenttisuuteen. Ja tässä ensimmäinen asia joka pitäisi tehdä olisi unohtaa sellaiset kysymykset kuin "Onko Jumalaa olemassa", "onko tuonpuoleinen olemassa" ja "onko olemassa puulankkua". Hänestä merkitys oli ensimmäinen kysymys. Me olemme olemassa ja tämä on se minkä pohjalta olisi lähdettävä eteenpäin.

Toiseksi rajaavaksi asiaksi tulikin sitten se kuolema. Ihminen on immersiivisenä maailmassa. (Heidegger ei puhunut verotuksen varmuudellisuudesta ja sen merkityksellisyydestä elämässä. Tämänlaiset kysymykset erottavat hänet minusta.) Ihmisen tulee tiedostaa itsensä jonain joka on olemassa mutta joka voisi olla olematta olemassa. Tämä on tärkeä myös muiden maailmassa olevien asioiden kanssa. Sillä usein ihmisillä on rutiineja. Teemme tiettyjä asioita jatkuvasti. Emmekä mieti niitä juurikaan. Ennen kuin tämä asia menee rikki. Rutiinilta tuntuva asia on kuitenkin valinta ja teko ja sen merkityksen voi tiedostaa huomaamalla että sitä voisi tehdä asiat toisella tavalla tai ne voisivat olla toisella tavalla. On hyvä tiedostaa että kenties ihminen itsekään ei olisi. Esimerkiksi kuolema tekee ihmisille jotain samanlaista kuin sähköhäiriö hisseille. Heidegger korosti että kukaan muu ei voi kuolla sinun kuolemaasi. Tai kohdata omaa olemassaolemattomuuttasi.

Onkin selvää että merkitys ja rajallisuus voidaan liittää yhteen varsin näppärästi. Ja tätä kautta ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa teismi ja sen merkitys on itse asiassa helposti autenttisuuden välttelemistä. Sitä nimenomaan vältetään ajatusta omasta ei-olemisesta. Joka on epäautenttista eli Heideggerin silmissä huonoa, elämää. Tuonpuoleinen voi siis itse asiasa riistää meiltä eksistentiaalista merkitystä. Heidegger itse oli kristitty ja eksistenssiteologit ovat nimenomaan kristittyjen puolella. Mutta ei ole vaikeaa huomata että tätä ajatusta on helppo modifioida niin että se sopii varsin hyvin ateistiseen maailmankatsomukseen. Toki on hyvä huomata että Heideggerin asenne on fiksoitumista kuolemaan. Ja se voi olla jopa sitä ultimaattista kuolemakulttuuria.

Tälle vastapainoksi voidaankin ottaa tuosta poikkeavaa ateismia. Sillä ateismi on vähän kuten teismi. Sateenvarjokirjo jonka alle mahtuu kaikenlaista. Teismin parissa on kaikki Molokista Allahin kautta ties mihin nimeltä mainitsemattomiin jumaluuksiin. Ateismissa on hyvin suuri ero siinä ollaanko sartrelaisia angstin kanssa painivia eksistentialisteja, marxistisia kommunistisia materialisteja, niezscheläisiä taiteilija -yli-ihmisiä vai evidentialistinörtti uusateisteja. On turhaa lähestyä ilmiötä ja käsitettä liian tiukasti lokeroiden ; "teismin ja ateismin sisäiset erot" kun ovat valtavia. Tämä toki unohtyy kaiken typisteleville ajattelemattomuuksissaan meuhkaaville joiden mielestä "koirat eivät ole eläimiä" on argumentti heti kun vaan muistaa kehua kissojen eläimellisyyttä riittävän pätevästi.

Uusateismi jossa on hyvin voimakkaita epikurolaisia teemoja. Tässä korostetaan sitä että maanpäällinen elämä ei ole välinearvoistettu testi tuonpuoleiselle. Ja sen suhde kuolemaan on se, että elävä tietää kuolevansa mutta kuolleet ne eivät tiedä mitään. Tässä mallissa ei ole nimenomaan kyse kuoleman kulttuurista vaan kuoleman merkityksen liudentamisesta. Antikuolemakulttuurissa. Ja tässä kulmassa on kieltämättä sellainen huono puoli että ruumiita voi siinä käsitellä biojätteenä, materiaalina taideinstallaatioille. Eikä siinä ole mitään lähtökohtaisesti väärää käyttää abortoituja sikiöitä kantasolututkimukseen jos sitä kautta voi keksiä lääketieteellisen apukeinon jolla pelastetaan aivotoiminnaltaan tietoisen asteelle kehittyneitä ihmisiä.

Mutta tässäkin on huomattava että jos kulttuuri muuttuu se ei välttämättä ole paha asia. Se on vain erilainen. Demokratiassa on itse asiassa nojattu ajatukseen jossa kulttuuri voi muuttua ja kaikista asioista keskustellaan. Se mikä on tällä vuosisadalla pahuutta voi olla seuraavalla hyvyyttä. Mainitsemani kantasolututkimus voi olla tässä jopa mainio esimerkki. Siinä missä kuoleman kulttuurissa oleville Jumala määrää ihmisen elämästä ja kuolemasta joten on tärkeämpää olla puuttumatta sikiöihin kuin keksiä syöpähoitoja. Elämän kulttuurissa voidaan ajatella että kuollut ei kärsi ja että tämän jäännökset voivat olla väline jolla pelastetaan ihmisen elämä.

Tätä on toki täysin turhaa selittää Nummelalle joka on niin jumittunut omaan ja vain omaan maailmankuvaansa, että hänestä hänen kanssaan erimielinen on vain väärässä eikä muuta voi ollakaan. Koska Jumala on hänen puolellaan. Kuten se on kaikkien tuhansien uskontojen miljardien kannattajien kanssa aina ollut. Olivatpa nämä uskovaiset itse sitten olleet mitä tahansa mieltä toisten uskovaisten kesken ristiriitaisilla tavoilla. (Ja aina tähän ristiriitaisuuteen ei ole tarvittu edes toisia uskovaisia. Yksilökin riittää monesti.) Nummelalle on tällaisistä aivan turhaa edes keskustella, sillä se menisi yhtä paljon perille kuin se että hänet saisi tiedotamaan sen että se että kymmenen käskyä kieltävät valehtelun niin se ei tee hänen kristittyjen ystäviensä ja aatetoveriensa tekemästä Planned Parenthood -videoista asiallisia ja hänen aiheita liittyvistä väitteistään tosia. Itse asiassa Nummela demonstroi sitä että kulttuurin ideaaleilla ei tosiasiassa ole useinkaan rajoittavaa voimaa. Sikiöille tehdään mitä tehdään. Sillä eivät kristityt itse viitsi välttää "väärän todistuksen antamista lähimmäisistä" tai muista arvoistaan. Heistä kun vaan on kätevää heittää väitteitä vaikka siitä miten Planned Parenthood olisi jotenkin tuomittu viidessä osavaltiossa.

Ja tämä tarkoittaa sitä että kristinusko ei myöskään suojele yhtään miltään. Ideologiarakenne ei ole sama kuin miten käytännössä toimitaan. Joten abstraktionvääntelyllä ei tässä mielessä olisi niin paljoa merkitystäkään. Kun henkilö on kuitenkin myös filosofisella tasolla väärässä voidaan tiedostaa miten kokonaisvaltaisesti rikkinäinen ihminen Nummela on. Ei ihme että hän uskoo johonkin sellaiseen tahoon joka antaa anteeksi mitä tahansa. Sillä hänen kaltaisensa väärää todistusta ja valehtelua harrastavat pahuusihmiset tulevat todella kokeilemaan kaikin voimin elämässään sen heidän uskomansa Jumalan armollisuutta. Nummela todella tarvitsee armoa sen sanan täydessä mielessä. En tosin ymmärrä minkälainen ihminen haluaisi liittyä mihinkään järjestelmään jossa on hänenlaisiaan ihmisiä näkyvissä kirjoituksia tuottavassa roolissa. (Jos auktoriteetit ja viisaansa ovat tuollaisia ihmisiä, niin minkälaisia ovatkaan ne tyhmyrit? Paras pysyä kaukana heistä!)

---

Otsikko on liioittelu. Se on tehty kielellisen tyylirakenteen vuoksi. Sori.

Kosto ja kuolema

Kuolemanrangaistusta ajavat filosofiset argumentit ovat perinteisesti rakentuneet kompensaation varaan. Ideana on, että teloitettava on jonkinlaisen "silmä silmästä-hammas hampaasta" -prosessissa. Tätä, rehellisesti kostamisen, teemaa kutsutaan retributivismiksi. Tämä valinta ei ole kovin yllättävä. Sillä muissa rangaistustavoissa voidaan korostaa muiden suojelua joka onnistuu ilman tappamistakin, kuten pitkillä vankeustuomioilla. Ja toisaalta voidaan jopa ajatella että vankilan tulisi olla terapialeiri joka muuttaa rikollisen yhteiskuntakelpoiseksi. Joten tässä mielessä on ymmärrettävää miksi kuolemanrangaistusta tarjotaan.

On kuitenkin hyvä muitaa George Carlin. Hän kuvasi eräässä stand-up -rutiinissaan sitä miten heillä USA:ssa rangaistaan kuolemaan ja elämään. Tämä tuo esiin sen, että kenties elämäkin voisi olla rangaistus. Vitsistä argumentiksi asian saa muokattua itse asiassa varsin helposti.

Voidaan itse asiassa keskustella kuoleman filosofiasta.
* Moni kristitty korostaa, esimerkiksi pahan ongelman vuoksi, sitä että kuolema ei ole paha asia. Teemana on usein se, että maailmanjärjestyksessä on kuolema joka on neutraali tai ehkä vähemmän hyvä asia kuin elämä. Mutta kuolema itse nähdään jonain ei-pahana.
* Ja monissa muissa maailmankatsomuksissa asia on vakavampi. Sillä esimerkiksi epikuros näkee että ihminen ei kärsi kuoltuaan, eikä koe sitä. Joten kuolema on hyvinkin ei-rangaistuksenoloinen.

Voidaan itse asiassa nähdä että hyvä kompensaatio voisikin olla se, että armelias, hyvä tai ainakin neutraali kuolema voitaisiin korvata ihan yleisellä sosiaalisella savustuksella. Vaihtoehdoksi retributivisti voisi laittaa vaikka "Raivon ensyklopedian" periaatteen : "Hän ansaitsee tietää olevansa mitätön nolla, joka on häpeäksi lajillemme. Ja hänen on pysyttävä elossa voidakseen tämän velvoitteen täyttää."

Sekulaarista ja vapaasta

Lyly Häkämies ehdotti sunnuntaipalkanlisistä luopumista. Syyksi asetetaan jotain jota pidän realistisena. Eli sitä että valtaosalla suhde vapaisiin on muuttunut. Itsekin pidän ajatuksesta jossa ei ole erikseen säädettyjä kauppojen kiinniolopäiviä. Tutkimuksissa itse asiassa on viitteitä siihen että yli puolelle ihmisistä muutamat teologisesti tärkeät juhlat ovat "vain vapaapäiviä". Ja tässä mielessä ei ole järkeä pitää niitä vapaina.

Olen sitten tosin hieman ihmetellyt tähän liittyvää argumentointia.

Uskonnolliset piirit ovat pitäneet tätä tärkeänä muistutuksena siitä miten maallistuminen ja "sekularisaatio" (joita jostain syystä käytetään synonyymeinä) ajavat siihen että joka päivä palvotaan mammonaa ja jokainen käy töissä 24/7/365 ja karkauspäivät päälle.

Tässä unohtuu se, että vapaita pidetään muunkin kuin teologisen sisällön vuoksi. Esimerkiksi toipumiseen. Itse asiassa hedonistinen, etenkin epikurolaisesti painottunut, maallistuminen johtaa helposti downshiftaamiseen. Eli asenteeseen joka sotii "luterilaista työmoraalia" vastaan. Jostain syystä ahneus liitetään vain maksimaaliseen kilpailuun ja markkinatalouteen. Tämä kertoo minulle lähinnä siitä miten elämäntaidottomia monet kristityt ovat ; He eivät osaa kuvitella saavansa maallisia nautintoja muualta kuin tienaamisesta.

Toisaalta tässä on unohdettu myös toinen tärkeä elementti. Miksi sunnuntait ovat vapaapäiviä? Koska on kätevää synkronisoida lomia. Moni ihminen on sosiaalinen. He kokoontuvat suvun kanssa yhteen. He näkevät ystäviä. Moni ihminen itse asiassa on niin sosiaalinen että jos ei ole yhteistä vapaata jona saa esimerkiksi olla ystävien ja perheen kanssa samaan aikaan vapaalla, vapaan arvo on hyvin pieni. Tämä johtaa helposti sunnuntaipäivien kaltaisten päivien syntymiseen.

Ja Häkämies unohtaa tässä yhden pienen asian. Väitän että suuri osa ihmisistä vihaa sunnuntaitöitä sosiaalisista syistä. Uskonnollisia motiiveita viikonlopulle ei ole enää nykyään. Tämä uskonnon merkityksettömyys näkyy jo siinä että viikonloput loistavat poissaolollaan uskontokeskustelusta! Jos tälläisenä päivänä pitää saada joku töihin, sitä koskee kysynnän ja tarjonnan laki. Ihminen voi neuvotella enemmän kuin tuplapalkan. Ne ihmiset - kuten minä - jotka oikeasti suostuvat tekemään sunnuntaitöitä, ovat tässä hyvin vahvoilla jo nyt. Kun on sovittu tietystä määrästä vapaita ja tietystä määrästä töitä, on tästä poikkeaminen aina sovittava erikseen. Ja näin vapautuu erilaisia hienoja keinoja hankkia rahaa.

Muita ihmisiä sunnuntaityöt eivät sitten edes koske. Itse asiassa tässä painottaisinkin sitä että sunnuntaipalkan sijasta työsopimuksiin pitäisi sopia työaikasysteemit siten että jokaisella olisi tietty määrä vapaapäiviä. Ja ne saisi neuvotella. Ne ihmiset jotka haluavat vapaansa tiistaille tai muihin arkipäiviin olisivat sitten vaikka koko ajan ylemmässä palkkaluokassa. Toisaalta työsopimukseen voitaisiin laittaa joustavuuslisää. Ja itse asiassa työnantajalta voitaisiin vaatia parempaa palkkaa maanantaina jos töissä muut ovatkin synkronoineet sen. Eli palkka voisi mennä sen mukaan mikä on kysyntä ja tarjonta kullekin päivälle.

Eli tässä ei tavallaan maksettaisi siitä mitkä työpäivät olet töissä vaan siitä että olet firmassa töissä ja pidät vapaasi jonain epämeiluisana aikana. Tämä muuttaa palkanmaksua hieman tavallisesta poikkeavaksi. Mutta tätä kautta voidaan saada hienoa lisätienestiä niille ihmisille joita kiinnostaa työnteko vähemmän kuin vapaiden synkronisointi ihmisten kanssa. Tai raha enemmän kuin ihmiset.

Toki tiedostan että Häkämies halusi lähinnä sitä että tuntipalkka on tuntipalkka ja että sunnuntaityöt voitaisiin pakottaa köyhälle ilman että tästä sosiaalisesta haitasta pitäisi mitään kompensoida. Hän ei vain esittänyt asiaa näillä sanoilla, koska se ei toisi yhtä paljoa suosiota suunnitelmalle.

kuoleman rätistä (the fine game of nil)

Joku (muukin kuin minä) kenties muistaa Jolkkosen kannanoton siitä mikä olisi ateismin johdonmukainen lopputulos. "vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista." Argumentti on hyvin erikoinen. Sillä siinä on kaivettavissa hyvä huomio. Uusateistit eivät oikeasti ole mitään "taistelevia ateisteja". Sitä ei tue uusateistejen oma ideologia, eikä tukea tähän löydy sosiologisellakaan tarkastelulla. Jolkkosen huomion pitäisikin keskittyä siihen että jos ateistit olisivat todella militantteja, niin miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa onnellisuuskysymykseen ja antihumanismiin? Jolkkonen itse asiassa lipsautti tässä ilmoille jotain joka on jännittävää.

Jos uusateistit olisivat taistelevia, niin antihumanistinen aggressiivisuus olisi juuri se luonteva lopputulos. Olisi hyvä korostaa ikävää elämää. Jolkkonen kuitenkin tiedostaa jollain tavalla että ateistit eivät nykyään olekaan oikeasti taistelevia, vaan heissä vikana on onnellisuus ja se että he ovat humanisteja. Eli jotain johon "taistelu" sopii aika huonosti.

Loppuosio tästä blogauksesta onkin sitten omistettu "johdonmukaisuuden" ajatukselle.

Otetaan esimerkiksi Dawkins. Dawkinsilla on suhde kuolevaisuuteen ja hautajaisiin. Dawkins on nimittäin ottanut kantaa kuolevaisuuteen ja boostailee "Unweaving the Rainbow" -kirjaansa painamaansa hautajaispuhetta monessa paikassa. Dawkins viittaa siihen omilla sivuillaan. Hän viittasi siihen "the independentin" kyselyartikkelissa. Oleellinen voidaan tiivistää pitkään sitaattiin joka on alla.

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Arabia. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here.We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Asian toistuminen vihjaa että tämä on hyvin tärkeä. Ja se onkin. Se nimittäin selittää sitä miten bussimainoksiin pitää laittaa se osa jossa sanotaan loukkaavasti että "now stop worrying and enjoy your life". Ja kyseessä ei ole johdonmukaisuuden puute. "Philosophical disquisitions" -blogissa tehtiin argumenttianalyysi tästä puheesta. Huomio oli mielenkiintoinen. Kyseessä on aivan normaali deduktiivinen päätelmä jossa premisseistä seuraa johtopäätös. Premisseistä voi kenties olla erimielinen mutta ne ovat kuitenkin perusteltavissa, niiden hyväksyminen ei ole tyhmää. Eli toisin sanoen ajatus on nimenomaan johdonmukainen sanan täydessä intellektuellissa merkityksessä. Muotoilen esitetyn argumenttianalyysin ydinmehun suomeksi.

On lottovoitto syntyä [Suomeen].
P1: Jos me olemme onnekkaita jo sillä että olemme elossa, ei meidän pitäisi olla järkyttyneitä siitä että me tulemme kuolemaan.
P2: Me olemme onnekkaita kun olemme elossa.
J: Meidän ei tule olla järkyttyneitä siitä että tulemme kuolemaan.

Argumentti on siitä perusteltu että elossaolemisemme ei ole ilmiselvyys. Todennäköisyys yksin sille että juuri se siittiö on hedelmöittänyt juuri sen munasolun kuin on infinitesimaalinen. Olemme kaikki siemensyöksyloton voittajia. Ja tätä edeltää vastaavien tapahtumien evoluutiohistoria. Toistuva iteratiivinen sattuma tuottaa infinitesimaalisia epätodennäköisyyksiä kuin itsestään. Joten olemme onnekkaita siinä mielessä että se on epätodennäköistä. Toisaalta se korostaa sitä että jos kuolema on järkytys niin se johtuu yleensä siitä että elämässä on jotain sellaisia asioita jotka ovat niin mukavia että olemme järkyttyneitä siitä että voimme menettää ne. Että nämä asiat eivät olekaan pysyviä ja ikuisia. Tässä mielessä olemme voittaneet nimenomaan lottovoiton. Epätodennäköisyyden lisäksi elämässä on voiton tunnelma. Tämä itse asiassa vihjaa että eksistentiaaliset valittajat ovat ymmärtäneet kuolevansa mutta he eivät ole ymmärtäneet elävänsä.

"Philosophical Disquisitions" -blogi liittääkin Dawkinsin johonkin ihan muuhun kuin valistusajan ranskan vallankumouksen giljotiinimeininkiin. Jolkkonen ei näytä tiedostavan uusateismin äärimmäisen vahvaa epikurolaista pohjasävyä. Tämä on ällistyttävää koska Epikuros on hyvin tavallista filosofian yleistietoa. Ja lisäksi häntä on usein jopa pidetty ateistina - tosiasiassa Epikuros oli nykyajan ihmisen silmiin enemmän deisti kuin ateisti. Mutta koska hänkin korosti sitä että jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään ja ihmisen ei pidä välittää kuolemasta koska ihminen ei koe omaa kuolemaansa, hänen ajatuksensa ovat kuitenkin hyvin helposti sovitettavissa siihen että jumalat paitsi eivät vaikuta ihmisten elämään niin eivät myöskään ole olemassa. (Monesti merkitys syntyykin siitä mitä Jumalat tekevät ihmisille ja lupaavat ihmisen sieluksi kutsutulle tietoisuudelle kuoleman jälkeiseksi kohtaloksi. Joten ei vaikuttavan ja ei olevan Jumalan ero on ihmisen kokemuksellisuuden kannalta helposti aika mitätön.)

Uskallankin sanoa että Jolkkosen kannattaisi tutustua uusateisteihin koska sitä kautta voidaan selkeästi huomata että kenties Jolkkonen ei saa argumentatiivista "läskiä leikattua" ihan sen takia että hän ei ole tutustunut uusateisteihin eikä siksi ymmärrä miten näillä argumenteilla on tarjota syviä haasteita teistisyyteen itsestäänselvyyksiksi uponneille näkemyksille. Luultavasti Jolkkosen ongelma onkin se, että nämä itsestäänselvyydet ovat hänelle itselleen niin hegemonisia diskursseja että hän ei näe että niitä edes voitaisiin kyseenalaistaa. (Hegemoninen diskurssi on by definition juuri tätä. Omia maailmankuvan lähtökohtia pidetään erehtymättöminä eikä niiden vaihtoehtoa pidetä enää lainkaan mahdollisena.) Joten näihin kohdistuva kritiikki ei lähtökohtaisesti tunnu siltä että ne voisivat leikata läskiä, poistaa huonoja teistien argumentteja repertuaarista. Mutta yleensä juuri tämänlaiset argumentit ovat niitä väkeviä, tehokkaita ja tärkeitä. Sillä muutoinhan sitä korjaillaan joko trivialiteetteja tai "jonkun muun väärää uskontoa". Eikä Jolkkonen tai kukaan muukaan hänen laillaan ajatteleva pääse leikkaamaan läskiä siitä kaikista olennaisimmasta ja opettavaisimmasta kohdasta. Omasta päästään. (Läskipäästään.) Ja tämä sitten innostaa häntä lausumaan höpöjä jotka lähinnä paljastavat hänen argumenttianalyysikyvyttömyytensä tai kritisoimansa aiheen tuntemisen syvän heikkouden.

Tai sitten hän oikeasti tietää ja tässä toteutuu lähinnä Adornon huomio siitä keitä uskovaiset vihaavat eniten. Onnellista syntistä. Siis sellaista "syntistä" joka ei muutu onnettomaksi. Olen huomannut että ainut tapa saada mitään sympatiaa aktiivisemmalta teistiltä on se, että ryhtyy korostamaan jotain "skeptikon tragediaa". Jota Linkola on kuvannut seuraavalla tavalla "Edelleen minulla on tämä skeptikon tragedia. Haluaisin olla uskovainen, mutten voi." Kun selittää että usko olisi onnellisuuden vaatimus ja kyynelehtii että ei voi uskoa niin sitten on hyvä ja järkevä ateisti. Vasta kun kyynistyy kuoleman edessä ja muuttuu paskiaisnihilistiksi on ateisti joka miellyttää uskovaista. Onnellinen ateisti tai uskonnoton taas on järkytys ja sellainen on jotain josta on pakko luoda viholliskuva. (Koska hän on onnellinen apostaatikko, onnellinen syntinen. Joku joka tekee syntiä, ei pidä tätä väärintekona eikä saa rangaistusta ja elämänpilaamista tästä jo tämänpuoleisessa.) Heitä vastaan on pakko heittää "militantti" ja "taisteleva" -etuliitteitä. Pakko pitää heitä lähtökohtaisesti typerinä, jonain jotka eivät ole voineet viedä ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseensä. Jokin syy on oltava, sillä kun hegemonisia diskursseja kyseenalaistava ensivaikutelma johtaa siihen että ihmistä vihataan, syyt keksitään myöhemmin.

---

Otsikko on anagrammi lauseesta "elämän tarkoitus" (suluissa oleva englanninkielinen osa anagrammi englanninkielen lauseesta "the meaning of life").

Internet - eli kuinka kaltaiseni nörtit ovat kaikista suurin uhka yhteiskuntamme säilymiselle.

Nykyään on asiallista ja luvallista olla nörtti. Aina ei ole ollut näin. Itse asiassa minun lapsuudessani oli aika, jolloin nörttiys oli noloa. Silloin ei kannettu ylpeästi T-paitoja joissa luki että ollaan rohkeasti nörttejä. "Irti elämästä" (irtie.org) oli sitten sitä aikaa kun olin lukiossa. Ja silloin elämääni ilmestyi Olli-Pekka Kahilakosken kaltaisia henkilöitä jotka olivat (a) julkinörttejä ja (b) ylpeästi julkinörttejä. Siis ihmisiä, joille nörtiksi tunnustautuminen ei vertautunut homoseksuaalin kaapistatuloon, vaan joka oli oikeasti ihan positiivinen asia. Se oli jotenkin äärimmäisen piristävää, voimaannuttavaa ja kannustavaa. (Sekä, sanomattakin selvää, pirun hauskaa.)

Näkisin että tähän yhtenä tärkeimpänä syynä on internet. Kahta kautta.
1: Ilmiselvä tie on tietysti se, että internet on nörttien rakentama. Ja internet myös antoi nörteille valtaa. Siinä missä minun lapsuudessani urheilijapojat tönivät nörttejä ja nörtit voivat korkeintaan kuvitella hakkaavansa nämä jossain roolipelissä abstraktisti. (Mikä tietysti on niin absurdia että jos sen kertoo avoimesti, urheilijapojat saavat lisää valtaa.) Lukiovaiheessa nörtti pystyi kostamaan. Kuten esimerkiksi kaatamaan nettiä selailevan urheilijapojan selaimen ns. internetpommilla. Tai seuraamaan ja kontrolloimaan tämän kaikkia toimia netbus -ohjelmalla. Kaikki nörtit eivät toki käyttäneet näitä keinoja, mutta ne olivat jotain konkreettista jolla valtapeliä todella pystyi muuttamaan. (Hakkerointi on tietysti rikos, mutta niin on pahoinpitelykin. Ja lapsiporno jota voi ladata urheilijapojan koneen tupaten täyteen ja postittamaan tämän kokoelman sitten sähköpostissa tämän äidille. Siis teoriassa ainakin olen ajatellut että tämänlaiset skenaariot olivat siihen aikaan vielä kohtuullisen helppoja toteuttaa.)
2: Tärkeämpi oli kuitenkin se, että internet oli myös tiedonvälityskanava. Jossa nörtit voivat varsin helposti huomata, että vaikka nörtti törmää toiseen nörttiin harvoin arkielämässä, heidän löytämisensä verkosta on äärimmäisen helppoa. Näin ollen nörttiys ei enää ollut yksinäistä puuhastelua. Jokainen nörtti tiedosti internetin yleistymisen jälkeen, että tosiasiassa kyseessä on älyttömän suuresta alakulttuurista. Nörttejen ei tarvinnut organisoitua instituutioksi, vaan he voivat vain mainita olemassaolostaan. Ja tämä ääneen "naukuminen" oli sitten sen verran äänimyrskyn tuottavaa että kaikki joutuivat ottamaan nörtit vakavasti. Muunakin kuin vitsinä.

Muutos on ollut älyttömän nopea ja moni luulee olevansa jotenkin suvaitsevainen. Muistan heidän urheilijapoikamenneisyytensä ja tiedostan että valtavirta on muuttunut, ja ihmiset ovat joutuneet muuttamaan käytöstään. Nopeasti. Ja radikaalisti.

Nähdäkseni täsmälleen sama on nyt tapahtumassa uusateismin kohdalla. Dawkinsin ajatus "kissojen paimentamisesta" onkin itse asiassa hyvin kuvaava. Ateistitkin on sysätty syrjään yhteisöstä. Minun lapsuusaikanani aivan vakavasti selitettiin että kulttuurimme on kristillinen ja että rippikoulu yhdisti sukupolvia ja hitsasi yhteiskuntaa tehokkaammin yhteen kuin armeija tupatovereita. Uskonnon parissa onkin suuri lauma ns. "urheilijapoikia" jotka toitottavat tätä pyhää viestiään. Jonka asennesisältö ja toimintamallit ovat tuttuja jokaiselle edes puoliksi nörtinsukuiselle joka on joskus saanut pääpesun bidéssä tai pahemmassa. (Ja rehellisesti sanoen niin kauan kuin valtionkirkko ei potki joka ikistä tämänlaista leivistään totaalisella nollatoleranssilla, kirkollisveron maksaminen onkin jokaiselle edes astetta uskontokriittiselle nörttielämän eläneelle sama kuin maksaisi rahaa koulukiusaamisen tukemiseksi.)

En kuitenkaan toivo tietysti kirkon sensuroimista ja poistamista yhteiskunnasta. Aivan kuten en sodi kiivaasti sitä vastaan että kukaan ei koskaan missään pelaisi jääkiekkoa tai jalkapalloa. (Harrastan itsekin jotain urheiluksi laskettavaa. Että sillä lailla.) En oikeastaan edes ymmärrä miksi niin moni uskovainen selaa tilastoja. Että tärkeää on kuinka moni on kristitty ja kuinka moni ei. Etenkin trendit ja käännytyskampanjoiden suunnittelu tuntuvat totaalisen omituisilta. Sillä tämänlainen sopii lähinnä teokratiaan tähtääviin ideologioihin. En ymmärrä miksi pitäisi tavoitella tilaa jossa jokainen olisi kristitty tai ateisti. (Jos haluaa käännyttää mahdollisimman monta, on suoraan ihminen joka sanoo että olisi mieluisampaa jos uskovaisia olisi mahdollisimman paljon, ja ihanne on tällöin että joka ikinen olisi kristitty. Tästä on pirun paha saivarrella pakoon. Ei tämänlainen lähtökohta kannata kovin korkealle mitään pluralismia tai vapautta.)

Maailmantuhon ainekset.

Siksi olenkin aika huvittunut "Takkiraudan" tyylisiin maailmantuhoteksteihin. Hän toimii kuten fundamentalisti toimii. Eli odottaa kauheampaa eskatologista todellisuutta jossa ideologinen vihollinen on tuhottava. Sillä jos näin ei tehdä, koko yhteiskunta tuhoutuu. Erikoista onkin tapa jossa hän - kuten monet muutkin ideologiakeskeiset konservatiivit - harjoittaa erikoista post hoc ergo propter hoc -asennetta tulkitessaan historiaa. "Polybioksen yksi keskusargumentteja anakykloosissa oli, että ateismin nousu on merkki luhistuvasta yhteiskunnasta. Ja hän teki tämän havainnon oman aikansa hellenistisestä Kreikasta, jolloin ihmiset olivat hylänneet traditionaalisen kreikkalaisen pakanauskonnon joukolla. Ja historia on vindikoinut tämän kaikkialla, missä näin on käynyt: kun ihmiset hylkäävät uskonnon, he samalla hylkäävät kaiken sen, mistä yhteiskunnan arvopohja kumpuaa, mistä lähtee usko tulevaisuuteen ja kansankokonaisuuden (sen, mistä ibn Khaldun käyttää nimeä asabija) ja kääntyvät hedonismiin." ... "Ei ole sattumaa, että ateistia tarkoittava sana hepreassa on "apikoros"; se on suora viittaus Epikurokseen ja epikurolaisuuteen. Ja näin todella on käynyt: Eurooppa on kaikkialla edennyt anakykloosissa sen viimeiseen vaiheeseen, oklokratiaan. Edessä on vääjäämättä joko luhgistuminen ja murtuminen."

Valitettavasti tämä logiikka murtuu välittömästi kun tajutaan katsoa kokonaisuutta. Kulttuurintuotannon runsaus, se, että yhteiskunnan toiminnasta hyvin suuri osuus kuluu Maslown tarvehierarkiassa varsin korkealla olevien tavoitteiden saavuttamiseksi, tekninen menestys ja materiaalinen vauraus olisivat yhteiskunnan tuhon merkkejä. Itse asiassa voidaan nähdä että hyvinvoivassa yhteiskunnassa on tilaa ateismille. Paimentolaiskansan tasolta juuri ja juuri ponnistaneet alkeelliset kulttuurit taas ovat teokratioita. Sivistys rinnastuukin tältä osin melko vahvasti ateismiin. Ja toki, kun vain menestyneet valtakunnat voivat ylipäätään romahtaa, on selvää että kaikki menestysmarkkerit on nähtävissä ajoilla ennen kuin kulttuuri lu(g)histuu. Itse asiassa voidaan sanoa aivan yhtä hyvin että jokainen sivistysmarkkeri näkyy vain menestyskulttuureissa ja siksi on katsottava mitä piirteitä tuhoa ennen on ollut. Ja mitä niitä edeltävissä barbaarisemmissa kulttuureissa ei ole. Nämä ovat kenties jopa ihanteita, eikä mitään kamalia pelottavia asioita.

Itse tosin näen että kenties tässä tuhoskenaariossa on myös totuuden siemen. Nimittäin tuhlailun kautta. Jared Diamond korostaa, että usein yhteiskunnat ovat romahtaneet siksi että niillä on ollut jokin tehokas keino. Tätä on ylikäytetty ja luonnon palautumiskyky ei olekaan ollut yhtä suuri kuin ihmisjoukon kyky ottaa resursseja käyttöön. Menestys johtaa myös väestönkasvuun, joka lisää vaateita käyttää näitä "hyviä keinoja" entistä enemmän. Ja näin ollen onkin kenties kiinnitettävä huomiota askeettisempiin arvoihin. Hedonismi ja vapaa markkinatalous ovat siksi suurempia ongelmia kuin mikään ateismi tai kristinusko. (Ja Takkiraudan tiedoksi, epikurolainen filosofia on kohtuuden, ei hillittömyyden, filosofia.)

Takaisin ateisti/nörtteihin.

Moni tunnustaa että teknologisessa yhteiskunnassa suuri osa menestyksestä tulee nörttien kautta. Ne ovat myös jotain jota ei ennen ole ollut. Ne edustavat hyvinkin syvällistä kulttuurin perusarvojen romahtamista. (Ja kulttuurin perusarvot pitävät aina sisällään syvärakenteen jotka näkyvät muun muassa siinä minkälaisia trendejä on siinä keiden päätä pestään vessanpöntössä. Arvot kun nostavat kusipääfaktorin, eli sen ketkä ovat outoja tavalla joissa ideologinen vakaumus oikeuttaa kiusaamisen. Päämäärä oikeuttaa keinot.)

Silti nörteissä on oikeasti talouskasvun vuoksi ongelma. Jos oikeasti mietimme mitä tapahtuu kun luonnonvaroja käytetään todella paljon, ja ihmiset kuluttavat aikaansa ja varojaan siihen että saadaan pelejä vihaisista linnuista? Mitä saadaan siitä että sen sijaan että pelattaisiin ekologisesti palloa, kirjoitetaankin sähköä tuhlaavasti jotain hoopoja blogikirjoituksia? Selvästi tähän voidaan liittää Diamondin varoitusmerkkejä. Selvästi tässä ei olla tekemisissä ihmisten perustoimeentulon ja turvallisuuden kanssa. Selvästi tässä painitaan Maslown tarvehierakian yläportailla. Eli tekemässä asioita joista ei edes välitettäisi ennen kuin perustavammanlaatuiset asiat olisivat kunnossa.

Ateistien kohdalla näitä ongelmia on vähemmän. Mutta sekin jakaa tuhon siemenen. Kuten kaikki uskonnot ja ideologiat tekevät. Sillä mitä on uskonto? Mitä tarkoittaa se, että uusateisti osaa uskonnon paremmin kuin tavalliset uskovaiset? He ovat syöneet ruokaa jota ei ole kulutettu rakentavaan työntekoon jossa valmistetaan silta. He ovat kuluttaneet energiaa dogmatiikan pänttäämiseen ja kaikkeen muuhun sellaiseen joka ei ole tuottavaa niillä Maslown tarvehierarkian perustavanlaatuisimmilla, olennaisimmilla - ja rehellisesti sanoen tärkeimmillä - portailla. Heillä on aikaa ja voimavaroja kuluttaa ruokaa - johon on kulutettu luonnonvaroja huru mycket - absurdejen ja hoopojen asioiden tekemiseen.

Ja ei.

En ole ekohippi, hyttytyttö tai muu vastaava luonnonsoturi. Halusin vain korostaa sitä, että kulttuuri on kulttuurintuhoutumisen perusyksikkö. Tätä ei voi ylittää, tätä ei voi alittaa eikä sitä voi kiertää. Siksi jos kunnioitamme kulttuuria, tunnustamme että se nyt pitää sisällään jonkinlaisen saastuttavan elementin. Ja että saavutus, kuten vaikka pysyvä kivitemppeli, tarkoittaa sitä että rakennus ei by definition ole "perimmiltään kovin ekologinen".

Siksi ehdotankin, että tosiasiassa meillä ei ole mitään "kristillistä maata" vaan meillä on maa jossa on arvostettu uskonnonvapautta ja omaa vakaumusta. Samoin kulttuurissamme on myös aina, myös minun lapsuudessani, jollain tasolla myös halveksittu niitä urheilijapoikia jotka ovat kiusanneet itseään pienempiä, heikompia ja hullumpia. Näiden arvojen purkamistahan tässä nämä ateistinvihaajat ja nörttientönijät sitten ovat sotineet. Ja moni voikin sanoa että he eivät ole olleet se rakentava ja yhteiskuntaa koossapitävä voima, vaikka ovatkin olleet aikanaan normikulttuuria. Yhteiskunnan arvot ovat siis oikeastaan vasta nyt nousseet urheilijapoikien barbarian yli. Vaikka moni tietysti näkee että "ei ole elämää" ja siksi ollaan turmeltuneita ja hukattu hyvät arvot joiden kanssa yhteiskunta on elänyt kauan. Kiusaamista oli aina katsomassa iso joukko sääliöitä jotka paheksuivat mutta eivät tehneet mitään, eivät puuttuneet toimintaan konkreettisesti väliin menemisellä.
1: Urheilijapojat olivat ns. "tavallisia" jotka kontrastoitiin "outoihin" nörtteihin. Urheilijapojat olivat jopa "normaalin ihmisen ihanteeksi" kelpaavalla tasolla jotka ovat niin "normaaleja" että se on ikään kuin ollut "erityisen tavallista" tasolla jota pitäisi imitoida - esimerkiksi pelaamalla tervehenkisesti jääkiekkoa, jota pidettiin minun nuoruudessani oikein kannustettavana asiana tehdä. Nykyisin on tosin hauskaa törmätä niihin nuorena urheilullisiin. Monilla on merkittävä kaljamaha. Ovat lölleröt huonommassa kunnossa kuin minä, väkivaltaurheilua harrastava riisitikku ja ikinörtti. Tosin rantakunnossa he ovat yhä, samalla tavalla kuin hylkeetkin ovat.

Elämme kulttuurissa jossa ateismi on kirosana, ja synonyymi "militantille". Mutta jossa myös katsotaan karsaasti fundamentalismia. Jopa niin karsaasti että fundamentalismi -termistä itseään saivartelevat fundamentalistit ovat ansainneet oman "hikipedia" -artikkelinsa, artikkelin nimeltä "fundamentalismi evankeelinen kristillisyys". (On huvittavaa että näitä saivarteluja lukiessa ei voi kuin ajatella muuta kuin että nykykulttuurissa moniarvoinen kirkko ajaa maailmaa jossa näyttää olevan mahdollista olla fundamentalistikristitty. Mutta ateismia ei voisi olla muuta kuin fundamentalistista.)

Toki vain ateistejen päätä "pestään ideologisesti pöntössä", mutta näkisin että tähän on tulossa muutos. Hyvin nopeasti. Kiitos internetin, joka on kulttuuria jopa siinä määrin että se voi olla meidän kulttuurimme tuhon oleellisin siemen.
1: Ja valitan, jos poistamme sivistuksen ja kulttuurin, teemme kulttuurin tuhon. Ja tällöinkin ne tuhotut asiat edeltävät sitä tuhoa joten joku ideologisti voi tehdä teokraattisen ajatussolmun ja nähdä että normien rikkominen on rangaistus ja he haluavat toistaa prosessin uudestaan. Sillä historia opettaa heille mallin jota toistamalla tuho on varma.

Pahin mahdollinen skenaario

Kuulemani mukaan hengenasiat tarjoavat lohtua kriiseissä. Lääkkeeksi tarjotaan toivoa ja sitä luottamuksentuntua joka syntyy vaikka sairauden kohtaamisessa tai jonkun toisen kuolemassa. Tai tiedossa omasta pikaisesta kuolemasta. Itse asiassa tähän uskotaan niinkin vahvasti, että tietyt hengelliset suuntaukset uskovat että joka ikistä ihmistä kohtaa ns. etsikkoaika, jolloin kriisit ikään kuin ajaisivat kohti elämän tärkeitä kysymyksiä ja niiden tiedostamista. Omassa elämässäni viime viikkoina olisi ollut hyvää tilaa tämänlaiselle etsikkoajalle. Sen sijaan mieleni jauhoi samaa hengetöntä teologiaa mitä aina.

Puolisoni kävi leikkauksessa. Tämänlaisia ylimääräisiä tapahtumia voi käydä näin (kohtuullisen) nuorellakin iällä. (32 vuotta ei ole niin paljon.) Taustoitukseksi voin sanoa sen verran, että hän ei ole meidän perheessämme "se ateistilta vaikuttava". Ja jos minä olen teistä perusasenteeltani negatiivinen, ette tiedosta minkälainen auringonpaiste minä olen. Puolisollani on melko vähän paheita, mutta valittaminen on taatusti yksi näistä. Hän myös ajattelee usein asioita "pahimpien mahdollisten skenaarioiden kautta". Mutta vihjasinkin, että hänellä on taipumusta asioihin jotka ovat minun silmissäni jo "taikauskoisensävytteistä ajattelua".

Ennen leikkausta huomasin, että minä olen se joka ajattelee kaikkia prosentteja. Kun lääkäri konsultoi että "rutiinia" ja "riskit pieniä", huomasin kaikesta huolimatta tiedostavani nuo pienetkin prosentit. Sillä tosiasiassa siinä on kuitenkin kyseessä arvonta ja pelataan ikään kuin yhdellä arpalipulla. Ja minä en pelaa edes lottoa, sillä lotto on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa. Ja koska minä kestän suuria määriä paskaa, mutta en kestä kovin hyvin valheellista toivoa.

Puolisoni taas ajatteli että leikkaus oli hänen kannaltaan win-win. Joko leikkaus onnistuu tai hän ei tiedä siitä. Hänen kokemusmaailmansa kannalta nukutus tapahtuu ja kaikki mitä hän voi sen jälkeen kokea on onnistumista. Pahin mahdollinen skenaario ei oikeastaan ole paha, joten miten tilannekaan olisi.

Nykymaailma tuntuu olevan pullollaan epikurolaisuutta ja joskus se purkautuu muunakin kuin hedonismina ja pikkuasioista valittamisena. Epikurolaisessa maailmassa kuolema on jotain jonka kohtaamme muissa ja tämän optimismin varassa esimerkiksi uusateismi lepää suurelta osin. Meillä eksistentialistisemmilla menee sen sijaan aina kurjemmin. Me kun kohtaamme kuoleman jo eläessämme. Oli silti ällistyttävää kuulla kuinka meidän perheessä puolisoni kuulostaa joltain Sam Harrisilta joka on muun muassa todennut että "Many people claim to find it impossible to believe or to imagine that they won’t exist after death. Just try it for a second. Imagine that everyone in Paris right now is getting along fine without all of us. None of us are in Paris. We are really, really materially absent from whatever is going on in every other city on this planet right now. You were absent for all of human history before your birth. The idea that you simply can’t imagine not existing after death is really for lack of trying."

---

Leikkaus onnistui ja potilas ei kuollut.

Sankarit muistoissamme

Jatkaakseni eilistä "metkaa analogiaa" otan esille Gustave Flaubertin. Hän ihannoi antiikkia, ja esitti että antiikin melankolia vaikutti hänestä syvällisemmältä kuin nykyihmisten ajattelu. Menneisyyden ihailun sijaan hän otti esille sen, että epikurolaisten ja stoalaisten maailmassa oli kysymys "mustasta aukosta", välivaiheesta jona jumalat olivat kuolleet mutta Kristus ei ollut vielä saapunut. Tässä elämänvaiheessa ihminen seisoi yksin. Flaubertin "nostalgia kohti aikaa jona ei ole elänyt" viittasi rauhan aikaan. Stoalaisten ja epikurolaisten aikana  Rooma oli hyvinvoiva. Ja nämä elämänfilosofiat olivat läsnäolon filosofiaa. Ne eivät tuijottaneet tulevaisuuteen.

Antiikin ajassa muutos oli merkittävä ; Eudaimonia on tavallisesti liitetty arvioon jonka jäljellejääneet tekevät kuolleesta. Eudaimoniaa, elämän hyvyyttä ei voitu arvioida ennen kuin ihminen oli kuollut. Arvio jäi jälkipolvien tehtäväksi. Epikuros taas liitti eudaimonian siihen, että elää onnellisena. Epikuroksen kohdalla oman kuolevaisuuden kohdalla vallitsi torjuva, jopa denialistinen henki. Ei toki kuolemaignoranssi, vaan huomio siitä että tosiasiassa kun ihminen on kuollut, hän ei ole tietoinen tai elossa, joten kuolema ei ole jotain jota tarvitsee elämässään hirveästi korostaa.

Flaubert muistuttaa, että "musta aukko" on näyte ajasta johon voidaan liittää asioita jotka todella kumoavat suuresti modernin ajan "arvotyhjiöpelosta". Eikä ole ihmeellistä, että modernin ajan ateistit ottavat mielellään stoalaisia tai epikurolaisia vaikutteita elämänohjeikseen. Muutos kristillisestä tuonpuoleisajattelusta maallisempaan ei ole tältä kohden niin pelottava kuin voisi ajatella.

Älkää nyt itseänne tappako ; eli modernin ihmisen tyytymättömyys molempiin eudaimonian muotoihin.

Olen kuitenkin hieman tyytymätön. Olen niitä jotka vastaavat vanhaan hyvän elämän ongelmaan ("sika vai Sokrates") siten että on parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika. (Oma käytännön elämäni onkin johtanut sovellukseen jossa olen onneton sika.) Koen myös elokuvan nimeltä "The Life of David Gale" merkittäväksi. Siinä ihminen hankkiutuu syyttömänä teloitettavaksi vain näyttääkseen että oikeuslaitos ei ole täydellinen. Nähdäkseni tämänlaisilla uhrauksilla on arvo.

Siksi ottaisinkin elämän paradoksina. Tämän voisi tiivistää Jukka Hankamäen "dialoginen filosofia" -kirjan ensimmäisen luvun alkuun. Hän siteeraa siinä peräkkäin kahta lausetta:

"Vaarallisinta on se, jos ei ole mitään menetettävää."

(Fintelligens)

"Ei ole muuta rikkautta kuin elämä."

(John Ruskin)

Näissä lauseissa tiivistyy se, että elämässä on oltava arvoa, mutta elämä itsessään nähdään arvoksi jossa kaikki olosuhteet ovat vain olosuhteita ja välineellisessä suhteessa elämään. Ihmiset uskovat molempiin samanaikaisesti. Tämä kulminoituu eutanasiakeskustelussa. Nähdäkseni "Takkirauta" -blogin tuore teksti kommenteineen on esimerkkinä siitä, miten eutanasiakeskustelussa eutanasian puolustus keskittyy yleensä joko kärsimyksen välttämiseen, elämisenarvoiseen elämään ja/tai itsemurhan oikeutukseen ja elämän itsehallintaan. Eutanasian kriitikot taas ohittavat tämän puolen kokonaan ja he yleensä puhuvat ihan jostain muusta kuin eutanasiasta. He kertovat omista yhteiskunnallisista peloistaan. Ja siksi eutanasia rinnastuu itsemurhaan, eugeniikkaan, vanhusten surmaamisiin, yhteiskunnan säästötoimiin surmaamisin, aborttiin ja vastaaviin. Eutanasia määritelmällisesti ei ole mikään näistä aiheista, mutta ihminen näkee yhteyden ja tekee näin slippery slopen jossa eutanasian nähdään johtavan näihin asioihin ikään kuin väistämättä. ; Eutanasian kannattajat korostavat ensimmäistä. Sen vastustajat jälkimmäistä Hankamäen esiintuomaa aforismia.

Yleensä ottaen eutanasian vastustaminen voidaankin liittää toivon, hallitsemisen korostamisen, sankaruuden ja vastaavien ympärille. Eutanasiaa ei pidetä relevanttina koska (a) luotetaan että kivunlievitys toimii vaikka tiedetysti se ei tehoa eikä sitä varsinkaan tarjota riittävästi edes nyky-suomessa (b) ajatellaan että eutanasia on itsemurha ja helvettituomio lisää kärsimystä (c) ajatellaan että tuskan kärsiminen on sankarillista - ja eutanasia kuten kenties aspiriinikin pitäisi siksi kieltää jotta saataisiin kärsien jalostua maksimaalisesti ja näin saada kirkkain kruunu.

Sankaruus vaatii myös konnuuden, joten kontrastiksi laitetaan - sen eilisen "metkan analogian" mekaniikalla - jonkinlainen uhka jota pilaavat "vääränlaiset ihmiset". Siksi eutanasian vastustamisessa vahvana teemana on syvä epäluottamus lääkäreihin ja kaikkiin ihmisiin. Henkenä on, että mikään laki ei estä eutanasian sallimissa paikoissa sitä että lääkärit murhaavat ihmisiä poliitikkojen käskystä. Henkenä on sankaruuden glorifiointi, viimehetken ihmeparantumispelastus tai jokin muu. Ja tällä ihanteella peitetään katkera nykytila. Tämä perustuu nykytilan ignorointiin, joten mikään vasta-argumentti ei tälläistä asennetta muuta. Siksi arvokeskustelu eutanasiasta onkin melko turhaa. ; Kun kysymys ei ole tosiasioista vaan ihanteista joihin tähdätään tosiasioista huolimatta, ei pidä ihmetellä jos mikään puolustus eutanasialle ei voi toimia.

Kuolemantaju ja kuolemanpelko ; Vastakkaiset voimat, mutta vahvimmillaan yhdessä

Tätä ei ole tarkoitettu hirvittäväksi haukkumiseksi tai moitteeksi. Kysymys on enemmän painottamisista. Jokaisessa ihmisessä elää esimerkiksi elämän pidentämisen toivo, jopa kuolemattomuuden toivominen kuvannee useimpia. ; Toki osa odottaa konkreettista iänkaikkisuutta kun paatunut ateistikin saattaa toivoa, että hänet muistetaan hyvällä - ikään kuin antiikin eudaimonian hengessä arvioisivat hänen elämänsä hyväksi hänen kuolemansa jälkeen, eivätkä unohtaisi hänen joskus eläneen. Osa on epätoivoinen realismissaan; Tietäen että muistoa ei jää, he jäädyttävät itseään ja toivovat että heidät joskus herätettäisiin henkiin. Tämänlainen toivo on tulevaisuuteen tähtäävää, se ei elä nykyhetkessä ja realiteeteissa, vaan tulevaisuudessa ja toiveissa, odotuksissa ja unelmissa. ~ Ja samalla tieto kuolemasta on se, joka tietää että oikeasti kuoleminen on vain ajan kysymys. Kysymys ei ole siitä, kuoleeko ärsyttävä keravalainen bloggari. Aggressiivisinkaan kreationistipuukottaja voisi korkeintaan nopeuttaa prosessia, vain loppujen lopuksi muutamalla hassulla vuodella peräti.

Kuolemattomuuden toivo ei ole vastakkainen kuolemanpelon kanssa. Itse asiassa ne ruokkivat toisiaan ; Aivan kuten "metkassa analogiassani" kuvasin, kärsimys ja toivo kulkevat käsi kädessä kuin Pandoran lippaan vitsaukset joista viimeisin on toivo.

Voidaankin sanoa että ihmisessä painii keskenään pieni Ernst Becker ja Martin Heidegger. Riitelemässä hieman kuin Disneyn piirretyistä tutut pienet demoniversiot ja pienet enkeliversio hahmosta itsestään hahmon olalla. (Sinänsä mielenkiintoista, että Aku Ankalla on Aku Ankan näköinen demoni ja Aku Ankan näköinen enkeli, henkivoimissa on vahvaa mittatilaustyön tuntua. Pidän tästä ajatuksesta ja huomiosta.);
* Ernst Becker esitti "Denial of Death" -teoksessaan ajatuksen, että kaikki kulttuuri on kuolemadenialismia. Joko kamppaillaan kuolemaa tai unohdusta vastaan.
* Martin Heidegger taas korosti "Sein und Zeit":issä sitä, että tosiasiassa kunnon eläminen läsnäolossa onnistuu vasta kun hän tiedostaa kuolevaisuutensa. Ja näin kaikki syvällinen ymmärrys vaatii juuri kuolemadenialismin ylittämisen.

Miten suurimmat ongelmat on rakennettu hyvistä ratkaisuista.

Jari Sarasvuon optimismissa korostuu jonkinlainen kuoleman ja kärsimyksen mässäily joka kohtaa ikuisen ihanteen. Hän kirjoittaa "Sisäisessä sankarissa" pitkästi Terry Foxista, joka sairasti syöpää ja keräsi rahaa syöpähoitoihin. Fox kannusti itsensä ajattelemaan että mikä tahansa on mahdollista. Hän päätti juosta Kanadan päästä päähän. Hän ponnisteli tuskia vastaan, ja keräsi valtavasti rahaa. Hän kuoli kesken, hän ei saanut kuljettua Kanadan päästä päähän. Sarasvuo korosti että hän oli kuitenkin sankari, "Terryn juoksu teki hänestä kuitenkin kuolemattoman lannistumattomuuden ja toivon symbolin." Ikävä kyllä symbolin elämä on aika karua. Itse asiassa oleellista on tajuta, että symboli ei elä. Ihminen ei muutu symboliksi. Symboli on vain mielikuva ihmisestä.
1: Jos otetaan esille alaviitteeksi laittamani vitsi Darwinsetelien tuomasta toivosta, siitä että se symbolisoi tiettyä asennetta tiedettä kohtaan. ; Jos ennen valta on ollut jumalilla ja sitten hallitsijoilla ja valtionpäämiehillä, niin on kannustavaa että osassa maksuvälineistä on huipputiedemiehiä. Tämä toivo viedään pois, tietysti ; "Englannin pankki uudistaa setelisarjaansa vuonna 2017. Tiedemies Darwin saa tehdä tilaa Jane Austenille, keskinkertaiselle ja kuolettavan pitkästyttävälle kirjailijalle, jonka suppeahko tuotanto käsittää yhden romaanin, joka on kirjoitettu varmuuden vuoksi kuusi kertaa pienin muutoksin. Hurraa. Joten kannattaa hamstrata niitä kymppejä nyt, kun niillä vielä on jotain intellektuaalista arvoa." Tästä voidaan ottaa käsille se, että mitä raha tekee minun käsissäni. Se kuluu pois. Ajatus kymppien hamstraamisesta on melkoisen vierasta. Kuitenkin minulla on vahva muistikuva ja mielikuva Darwinsetelistä. Tämänlaisen muiston ja arvon symbolinen arvo selvinnee kun menen muistoni kanssa kauppaan. Eivät myy luotolla setelimielikuvasta mitään. Murhe ja tuho ja nostalgia menneeseen hyvään aikaan kun asiat olivat kunnossa ja seteleissä oikeita ihanteita ovat vain läsnä kaikessa.

Sarasvuon tekemässä Foxin glorifioinnissa on ymmärrettäviä hyviä puolia. Kuitenkin siinä on selvästi jotain hyvin makaaberiakin.
1: Hän tekee kuolemasta tapahtuman, jota katsotaan ulkopuolelta. Ihmiselämän loppuminen tiivistyy lauseeseen "Terry kuoli, niin kuin ihmiset aina lopulta tekevät." Sarasvuo ihailee symbolia, eikä ihmistä. Sarasvuon tarkoituksena on tässä estää Heideggeriläinen hereille ravistuminen ja kuolemisen tiedostaminen. Sarasvuon sisäinen sankari ei ole kuolemaa vaan tavoitetta kohti oleva olento. Intentionaalinen tavalla, joka herättäisi Heideggerissä ihmetystä ; Heideggerhän oli vahvasti erimielinen epikurolaisuuden kanssa siltä osin, että hänestä ihminen kohtaa kuolemansa eläessään. Koska ihmisellä on kyky ennakoida tulevaisuutta ja miettiä siihen liittyviä asioita, hän voi ennakoidusti kokea (verlaufend) kuolemansa. Ja vain tälläisessä tilassa transferrenssit, ideologiset leimat ja välineelliset luokittelut ja samastumiset murtuvat. Sarasvuon maailmassa kuolemaa ei ennakoida ja koeta täten, se sallitaan vain tavoitteelle. Ja juuri tämä voidaan nähdä Sarasvuon sankaruuden ytimeksi.
     1.1: Tässä mielessä - vaikka Sarasvuo ei ole epikurolainen - hän näyttää epikurolaisuudessa piilevän erikoisuuden. Epikurolainen on kuten Sarasvuo, joka katsoo elämää hetkessä ja tapahtumassa ilman vahvaa ja väistämätöntä tuonpuoleisuustematiikkaa, mutta tästä huolimatta siihen onnistutaan soluttamaan Beckeriläistä kuolemadenialismia. Tämä on selvästi jonkinlainen tapa sitoa paradoksaaliset Hankamäen sitaatit yhteen.
2: Se, että Sarasvuo ihailee Foxin "are you gonna finish my run?" -kysymystä muistuttaa hieman sitä kuin ihailisi sitä että moni on kuollut sodassa sotahuuto huulillaan. Molemmissa on samantyyppistä sankaruutta, niissä urheus ja uhrautuvaisuus kohtaa lannistumattomuuden epävarmuuden ja mahdollisen epäonnistumisen edessä. Ne ovat hienoja asioita, ideaaleja. Kuitenkin siinä on se makaaberi puoli joka näkyy monien patrioottien puheissa. ; Sodassa kuollut pappa on ihailtava henkilö jonka "tarkoitusperät" oikeuttavat ties mihin, mutta karannut ja eloonjäänyt pappa olisi maanpetturi. Kuolleen symbolin tahto voidaan omia ja sanoa että kuoliko hän homojen tanssioikeuden takia, tai siksi että tulisi typeriä viihdeohjelmia. (Mitä tähän muka voi sanoa?) Vaikka tässäkin selvästi onnistutaan yhdistämään Hankamäen keskenään jännitteiset sitaatit yhteen, silti ei voi olla vahvasti kaikertamatta se, että kuolleen symboli ja ideaali on arvokkaampi kuin elävä ihminen.
     2.1: Tälläisessä maailmassa se, että tienvarressa aplodeeraa riittävän iso joukko, joka lahjoittaa rahaa, taputtaa käsiään, tekee aaltoja, hurraa ja juhlii, ja TV -ruudut välittäisivät näkymää läpi maailman ja sillä olisi miljoonia katsojia, pitäisi jotenkin kannustaa eutanasiaa kärsimyksiinsä haluavat ihmiset tomertumaan sankaruuteen ja marssimaan terminaalisyöpäisinä maan halki kärsimyksistä välittämättä. Koriseva, koikkelehtiva ja housuunsa veriripuloiva lauma sitten saisi edustaa kaikille ihmisille hyvän elämisen ideaalia. Jokin raja hyvillä ideoilla ja erinomaisilla filosofisilla ratkaisuillakin!

Itse näkisin vankasti asian - tavalla joka on lukijalle korkeintaan "ehdotus" - että kuolema on olotila. Siitä ei pidä tehdä ongelmaa, eikä yrittää ratkaista. Sillä olotiloihin ei ole ratkaisua. ; On syytä korostaa paitsi elämän arvokkuutta, niin myös hyvän elämän merkitystä. Toisaalta elämässä monesta asiasta, kuten kuolemanpelosta, voi tulla ongelma joka on hyvä ratkaista hyvällä elämällä. Samoin kuolemadenialismiin liittyy hurahtamisia ikuista elämää kauppaavien käärmeöljymiesten mainospuheisiin tai vaarallisten uskontojen kelkkaan loikkaamista, ja ne on hyvä ratkaista kuolevaisuuden hyväksymisellä. Ongelmiin on aina ratkaisu, koska jos niihin ei olisi ratkaisua, ne olisivat olotiloja. Ne tulee yrittää ratkaista jotenkin. Vaikeaa se voi joskus olla. Mutta jos ongelmaa käsittelee olotilana, ei elä niin hyvää elämää kuin muuten voisi.

kadekismus

"-Olet ateisti etkä siis usko Jumalaan, mutta onko Jeesus yhä Hänen poikansa?
- Niin, se Jeesus. Hän antaa sinulle huonoja vaikutteita. Hänen takiaan luulet, että äänet päässäsi ovat todellisia."

Ylläoleva keskustelu ei tietysti ole sellaisenaan toteutunut missään. Niiden takana on kuitenkin rakenteita joita käytetään sitäkin useammin. Ja jostain syystä vaikka tuo lausunto nähdään vitsinä, näitä samasta rakenteesta johdettuja näkökantoja heitetään melko vakavissaan. Karkeasti ottaen näkisin että valtaosa uusateismin kritiikistä on sen väitteiden oliukottamista. Ja tässä olkiukottamisessa on päaäsiassa yksi lähde. Käytettyjen sanojen konstruointi. Ja tämä konstruointi tehdään kristittyjen ehdoilla. Valitettavasti kun uusateisti lausuu väitteen hän kuitenkin käyttää omia sanojaan. Kristitty ei suostu tai kykene tätä eroa näkemään. ; Uusateisti ei osaa käyttää sanoja joita kristitty ei ymmärrä joten heillä on turhauttava viestintävaikeus. Uskovaisella taas on tulkintavaikeus, joka johtaa turhaan työhön jota ei oteta vastaan joka on sekin turhauttavaa.

Kolmiyhteinen Rakkaus,
jonka kirjoittajakin ymmärtää.

Yksi pääeroista johtuu Jumala -käsitteestä. Filosofien ja teologien käyttämä Jumala kun tuntuu usein latistuvan "olemassaoloksi", tarkemmin määrittelemättömäksi "alkusyyksi" tai joksikin joka muistuttaa arkijärkeen osuvimmillaankin enemmän "Star Warsin" "Voimaa" kuin persoonallista vaikuttavaa olentoa joka välittää ja vaikuttaa maailmassa. Ja kuitenkin Jumalaa usein käsitellään teologien etiikassa ja humanistisessa soveltamisessa aivan kuin tuo abstrakti Jumala olisi jotenkin oleellisesti nimenomaan liitoksissa tälläiseen.

Taktisesti ottaen valtaosa keskittyy kuitenkin muuhun. Onkin huomattava että uusateismin lausumista bussimainos tarjoaa "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Voidaan huomata, että sen analysointi vaatii sanan "Jumala" ja sanan "olemassaolo" käsittämisen. Sen lisäksi siinä on elämäntapaohje. Sitten voidaan avata veikeän miehen maineessa oleva Jaakko Heinimäki. Hän nimittäin itse asiassa on "kafekismus" teoksessaan dekonstruoinut ja tässä sivussa kritisoinut juuri tätä mainoskampanjaa. Peräti sen luvussa numero 1 joka vastaa kysymykseen "Onko Jumala olemassa?"

En tiedä edustaako Heinimäki kirkon kantaa - kirkko ei tosin ole ainakaan hänestä irtautunut - mutta ainakin se näyttää noudattavan konventioita joita piispatasoisetkin keskustelijat soveltavat. Siksi koen hänet relevantiksi, joko siksi että tai hän edustaa kirkon virallista kantaa. Tai sitten juuri sen vuoksi että hän ei niin tee ; Heinimäen analyysi mainitsee bussikampanjan aivan suoraan. "Kun ateistit julistavat mainoskampanjassaan omnibus-kulkuneuvojen kyljessä, että Jumala tuskin on olemassa, he eivät esittäneet mitään erityisen raflaavaa, ainakaan mitään sellaista jota kristityt teologit eivät olisi jo likimain tuhat vuotta sitten pohtineet. Ateistien bussikampanja ei ollut erityisen ateistinen siitäkään syystä, että muutkin kuin Jumalan olemassaoloa koskevat teoriat ovat peräisin suoraan kristillisen teologian klassisesta perinteestä. Ateistien mainoslause kuului: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Murehtimisen loppuminen ei ole tamperelaisten ateistejen keksintöä vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan mallia kedon kukista ja taivaan linnuista."

Toki Heinimäen lausunnoista kumpuaa omituisia dikotomioita.

Ensimmäinen niistä on termi "julistus". Tosiasiassa kun lukee uusateistejen asioita, he toki mainitsevat toivovansa että uskovainenkin kääntyisi. Mutta tosiasiassa esimerkkiksi siitä pahamaineisesta "Jumalharhasta" opitaan "kissojen paimentamisesta" se, ett' mitä tässä tavoitellaan '; Korostus on se, että ateistit ovat kaapissa, eivätkä siis ikään kuin saa sanoa näkemyksiään julki. Kohteliaisuusvaatimus ja dogmin puute eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen että isohkoa ihmisryhmää ei kuunneltaisi. Klassinen julistus pitää sisällään käännyttämistyön. Tämä on aktivoitumista. Näkisinkin että Heinimäki tässä kohden projisoi. Hänellä on mielikuva siitä mitä uskovaiset tekevät omilla bussinkylkimainoksillaan. Pelastavat sieluja, kehottavat olemaan tiettyä mieltä. Avautumistarvetta kristityillä tuskin onkaan koska heitä ei kulttuurissamme vaienneta millään lailla, heillä on puolue politiikassa - mitään puhtaasti ateistisuutta vaativaa puoluetta ei ole.

Toinen tärkeä käsite on nauttiminen. On erikoista että Heinimäki näyttää vihjaavan että hyvän elämän korostaminen ei voi olla muuta kuin kristillistä koska kristityt ovat kannattaneet sitä. Tämä on ikään kuin näiden arvojen monopolisoimista. Onkin erikoista että kun puhutaan luonnontieteistä ja etiikasta, ihmiset näkevät että ateisti voi erottaa luonnonlait Jumalasta ja olla mekaaninen materialisti. Eli se mikä nähdään Jumalan luomisen ja säätämisen tuloksena voidaan irrottaa teologisesta taustastaan. Jostain syystä samaa ei ole nähty etiikan kohdalla. Tosiasiassa Heinimäki ei näytä tajuavan sitä että uusateismi on uusateismia nimenomaan siksi että se irtautuu eksistentialistisista ateismin suuntauksista jotka korostavat angstia. (Paradoksaalista kyllä se sitten pompahtaa epikurolaisuuden suuntaan, joka taas on ikivanha verrattuna eksistentialismiin.)

Heinimäki tuntuu unohtaneen sen että aina kun kerrot olevasi irtautunut Jumalasta, korostetaan että sinun elämäsi on angstista. (Toki uusateistit korostavat myös sitä että uskonnoissa tapahtuu myös henkistä väkivaltaa ja että tästä irtautuminen on iloa tuova puoli.) Se on siis hieman kuin jos roomanvallan ajan vainotut kristityt olisivat mainostaneet "Ryhdy kristityksi - voit tehdä sen ilman kannibalismia ja veren juomista." Ateistiin liitetään syytteitä arvotyhjiöstä ja angstista. Ateistien mainos nimenomaan alleviivaa reaktiivisesti että bollocks. On erikoista että Heinimäki ei ymmärrä tätä puolustautuvaa puolta viestistä.

Koska tätä ei tajuta, tehdään jotain kuten Heinimäki. Hän ajaa jotenkin dikotomisia arvoja joissa se, että attibuutti A on sekä näkemyksessä Y että X, niin se tarkoittaisi sitä että X ei voisi olla erillään Y:stä. Hän ei tajua että yksi uskonnottomille näkyvin viesti on "Irtaudu Jumalasta, mitä menetät? Et mitään!" Kristinuskon tarjoamista hyvistä jutuista ei tarvitse luopua ateismiin hypätessä. Heinimäelle tämä voi olla vaikea huomio, sillä hän näyttää harjoittavan erikoista strategiaa jossa hän korostaa että ateismi on dogmaattista koska jos uskonto on dogmaattista on sen antiteesikin yhtä dogmaattista. Uusateisteilla ei kuitenkaan ole pakko sanoa ei joka ikiselle kristinuskoon liittyvälle attribuutille. Ja juuri siksi kaatuu sekä uusateismin rinnastus kristillisiin arvoihin että Heinimäen tapa nähdä ateismi "dogman antiteesinä ja siksi yhtä dogmaattisena". (Siis ainakin argumentteina. Kenties kristinuskon puolella on tässä jotain todella vakuuttavia argumentteja. Sääli vain että arvon kristityt eivät saa niitä suustaan vaan sen sijaan haaskaavat aikaansa ja muiden aikaa tälläisiin sivujuonteisiin jossa asiat määritetään kristillisiksi ja eikristillisiksi, koskivatpa ne sitten kristittyä tai ateistia.)

En ole tästä yllättynyt. Uusateistien militanttius näyttää nimittäin seuraavan siitä että heidät kuvataan kuin kristittyinä. Joko siksi että he ovat sellaisia. Ja myös siksi että nekin piirteet jotka heissä eivät ole kristityille tuttuja nähdään sellaisina. Tämä ei tietysti sinänsä vaadi pahantahtoisuutta ; Ihmiset tottuvat että tietty konteksti pitää sisällään tietyn viestin. Siksi lapunjakoa ei osata erottaa käännytysjulistuksesta. Ja kun katujulistajat ovat aina käyttäneet klisettä "en halua tuputtaa", ja tämä on opittu kiertoilmaisuksi on enemmän kuin luontevaa johtaa tämä arkikokemuksen vahvasti vahvistama havainto myös ateistejen lappumiehiin.

Mutta isommat asiat tulevat esiin olemassaolon käsittelyssä.

Heinimäki nimittäin toimii ikään kuin sellaisella arrogantilla asenteella jossa Jumala ja olemassaolo ovat jotain joka määritellään kristityn ehdoin. Heinimäki tarjoaa toki mielenkiintoista olemassaolon pohdintaa, mutta ateismikysymykseen sitä ei oikein voi liittää. Itse asiassa jos Heinimäki ei liittäisi ateistikontekstiä olemassaoloonsa, pitäisin hänen tekstiään mielenkiintoisena filosofisena asian käsittelynä. Hän vain soveltaa sitä johonkin jossa käytetyt sanat eivät ole niitä joita hän käyttää. Termeillä on yksinkertaisesti aivan eri määritteet ja ehdot.

Hän irtautuu ideamaailmasta "Antiikin kreikassa ajateltiin että todella olemassa olevaa ovat ideat, olemukset. Aineellinen todellisuus on toissijaista." sanomalla että  "Tälläistä todellisuuskäsitystä vastaan varhaisissa kristillisissä uskontunnustuksissa on "taivaan ja maan luoja" ja että hän on luonut "kaikki näkyväiset ja näkymättömät". Nämä uskontunnustuksen lauseet on suunnattu sellaisia henkisyyden opettajia vastaan jotka väittivät, että Jumala ei ole luonut mitään niin vähäpätöistä kuin aineellinen todellisuus. He ajattelivat, että näkyvä maailma oli jonkin heikkolahjaisen alemman luokan luojajumalan tekosia." (Tässä kohden Heinimäki irtautuu Platonin opeista demiurgeineen, mutta ei mainitse että kristinusko ei voi viitata alkusyyhyn viittaamatta Platoniin koska argumenttiperinne nojautuu Platoniin. Sillä tosiasiassa originelli oppi ei menetä originelliuttaan vain sillä että sen ideoita on sovellettu muissa ajatussuuntauksissa.) Heinimäki täydentää että olemassaolemisen voi nähdä aivan toisella tavalla määritellen ; "Aristoteles korosti aineellisen materian ja aineettoman muodon yhdistymistä: olemassaolo on sitä, että materia saa muodon, tai hienommin sanottuna, että potentia aktualisoituu." Aineellinen on siis olemassaoleva. "Latinan kielen teonsana existo, olla olemassa, merkitsee sananmukaisesti esiin stumista ja näkyväksi tulemista eli aktualisoitumista. Aristoteleesta alkaen olemassaolon käsite liittyi aina olemuksen käsitteeseen. Olemassaolo on sitä että potentiaalinen olemus aktualisoituu." Tälläinen aktualisoituminen ei tietysti koskaan toteudu täydellisesti. Platonin ideaopista pidettiin ajatus siitä että maailmassa on piirrettyjä ympyröitä jotka heijastavat ympyrän mallia hieman puutteellisesti. "Tällöisen käsityksen olemassaolo on aina jotenkin rajallista tai puutteellista, olemus ei koskaan toteudu "ideaalisesti", sillä ideaalista on vain ideoiden maailmassa." Heinimäki korostaa että "Jumalan olemassaolo on toisenlaista. Se on puhdasta aktuaalisuutta, jossa ei ole mitään ristiriitaa olemuksen ja olemassaolon välillä."

Tämä onkin hyvin klassista teologiaa.

Ongelmana on tietysti se, että oikeasti uusateistit eivät ajattele ylläolevilla malleilla. Heille olemassaolo on yksinkertaisesti sitä että asiat ovat. Kaikki ideamaailmasta haihattelut ovat sitä että sekoitetaan käsite olemassaoloon. Tosiasiassa kuitenkin on niin että esimerkiksi kun mietitään hevosia ja hevosuutta, niin ihminen näkee hevosia, ja tekee niistä abstraktin, ainoastaan päänsä sisällä olevan konstruktion, hevosuuden. Hevosen ja hevosuuden välillä on se, että hevonen on olemassa sanan varsinaisessa mielessä. Ja hevosen käsite on "olemassa" käsitteenä ihmisen mielessä. Ja että kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, kysymys on nimenomaan siitä että onko olemassa eikä siitä että on "olemassa". (Esimerkiksi jos Jumalaa ei ole olemassa, Jeesus silti "on" hänen poikansa hallusinaatio.) Uusateismia on moitittu "empirismi tai ei mitään" -hengestä. Sen maailmassa olemassaolo onkin enemmänkin ilmenemistä ja vaikuttamista. Olemassaoleminen on sitä että asiat kohtaavat ja tästä syntyy muutos, joka taas on heijastelee luonnonlakia. Muunlaista olemassaoloa ei ole. (Saivartelija voisi sanoa että kvanttimaailma on propabilistinen jossa aktuaalinen ja potentiaalinen ovat hieman väärä tapa katsoa koko asiaa. Mutta yksinkertaistan tässä nyt)

Tälle olemassaolon määritteelle Heinimäki tekee seuraavan. "Syntyi nominalismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, jossa ajateltiin että olemukset eivät ole todellisia ensinkään, ne ovat vain käsitteitä." ... "Nominalismi raivasi tilaa luonnontieteiden kehitykselle, kun huomio kiinnittyi pikemminkin yksittäisiin olioihin kuin universaaleihin ideoihin. Nominalismin myötä myös kysymys Jumalan olemassaolo alkoi vertautua sikojen ja muiden luontokappaleiden olemassaoloon, joihin se rinnastuu ontuen jos niinkään." Tämähän ei ole argumentti vaan statement. Tosiasiassa jos olemassaolo määritellään nominalismin ehdoin, Jumalan on joko vertautua sen kriteereihin tai olla olemassaolematon. Heinimäki lähinnä kategorisesti ja suoralta kädeltä kieltää että mitä käsitteitä ateisti voi ja saa pitää hyväksyttävinä ja luvallisina. Kun puhutaan "olemassaolosta" hän tarjoaa teologin käsitteen ja kieltää muunlaisen. Olen huvittunut. ; Heinimäki tarjoaakin lähinnä jotain jossa olemassaolo määritellään uudestaan jotta Jumala olisi niiden kautta relevantti. "Mestari Eckhart sanoi, että jos sanomme Jumalan olevan olemassa, olemassaolo tarkoittaa jotain muuta kuin luotujen olemassaolo, niistä ei voi puhua samaan aikaan ja samoilla käsitteillä." Kuitenkin jos on naturalisti, voi Hawkingin tapaan miettiä alkusyytä kuin se olisi samoin käsittein pyöriteltävä konsepti kuin muukin osa. Jos maailman alkusyy on naturalistinen, tämä Eckhartin ehto ei päde. Se pitää siis piilo-oletuksen joka pitää sisällään erimielisyyden ratkaisemisen Heinimäki siis tunnustaa että tosiasiassa filosofien Jumala - kuten aktuaalisen ja potentiaalisen parissa pyörivä alkusyyjumala - pitää sisällään ison kasan erilaisia piilo-oletuksia. (Kuten Jumala ei ole naturalistinen.)

Uusateistien ydin on siinä että he määrittelevät olemassaolon toisin kuin vanhat ateistit eli eksistentialistit. Eksistentialistien eksistenssi korostaa "minä uskon Jumalaan" tai "en usko Jumalaan" -henkeä. Uusateistien suhde olemassaoloon ja sen käsitteisiin on sen sijaan äärimmäisen naturalistinen (usein sekä ontologisesti että metodologisesti). Heinimäen olemassaolokäsitteistä valtaosa on heistä irrelevantteja. Ei Aristoteleskään varmasti ottanut vakavasti sitä että hänelle sanottiin että hänen näkemyksissään oli eroa Platoniin verrattuna. Kyllä, mahdollisesti. Mutta so what? Jos olet naturalisti ja sanotaan että Jumala on määritelty einaturalistiseksi by definition, mitä muuta siinä voi sanoa kuin että minun arugmenttimaailamassani olet samalla määritellyt Jumalan eiolemassaolevaksi.

Hullua? Kenties, mutta sitten
toisaalta ; kyllä minäkin puhun
joskus itsekseni. ; Tällöin tiedän
ainakin sen, että seura on
mitä mainiointa ja älykkäintä!

Olen vielä huvittuneempi. Toki ymmärrän että filosofia perustuu usein eri lähtökohtien hyväksymiseen. Olenkin huvittunut hieman muusta kuin mikä monille luultavasti on tullut mieleen. En toki kumonnut Jumalaa - olisin aika omituinen agnostikko jos lähtisin tälle tielle ylipäätään. Sen sijaan korostin että Heinimäki vaikuttaa olevan hieman pulassa. Sillä hän selittää miten ateistit eivät sano mitään mitä kristityt eivät olisi käsitelleet. Tämä ei kuitenkaan heijastu hänen tekstissään. - Heti kun ateisti sanoo "Jumala" ja "olemassaolo", etenkin jälkimmäinen eli olemassaolo, Heinimäki on vaikeuksissa. Hän valitsee useitakin olemassaolon teemoja, jotka ovat teologisesti kristinuskon kannalta relevantteja. Mutta hän ei osaa löytää sitä konseptia ja asennoitumistapaa jolla uusateistit käyttävät olemassaoloa. Ja tätä kautta hän ei ymmärrä oikeastaan koko uusateismia. - Heinimäen analyysi nimittäin paistaa kristillistä osaamista mutta uusateismia ei aivan selvästi hahmoteta. Tämä ihmetyttää koska jos uusateismi on kristityille tuttua, ja kristillisyyttä heijastavia sen hahmottamisen pitäisi olla helppoa. Kuitenkin suurin osa kristityistä näyttää olevan Heinimäen tapaan ns. helisemässä.

En siis sano että Heinimäki on väärässä tai että uusateistit ovat oikeassa. Sanon vain sen, että jos uusateistit eivät sano mitään mitä teologit eivät olisi miettineet ja käsitelleet, niin miksi ihmeessä uusateistejen argumentteja ja käyttämiä käsitteitä ei sitten osata käsitellä ja heidän haasteisiinsa ei tule vastauksia kuin apteekin hyllyltä? Tämä nykytila on vain hiton omituista. Ja tämä herättää huvittuneisuutta mielessäni.

Heinimäki päätyy jopa siihen että Jumala määritellään samaksi kuin koko olemassaolo. "Jumalan oleminen on pikemminkin olemassaolon takana olemista. Jumala ei niinkään "ole olemassa" vaan hän on itse oleminen. Ja kysymys "onko oleminen olemassa" tai väite "olemista tuskin on olemassa" tuntuu informaatioarvoltaan sangen vähäiseltä." Tämänlainen saivartelu tietysti huvittaa ateisteja jotka ottavat ennen kaikkea etäisyyttä instituutioihin ja dogmeina esitettyihin uskonkappaleisiin. Ja joille Jumala ei ole täten määritetty joten he tietävät varsin hyvin että he eivät tarkoita mitään tuollaista. Heinimäki joka vaihtaa käsitteet valtapelillisesti panee sanoja heidän suuhunsa, vääristelee ja olkiukottaa. Ateisti kutsuu tämänlaista keskustelunvälttämiseksi, vääristelyksi, mahdollisesti vajaaälyiseksi ateistien sanoman ymmärtämisen puutteeksi eli typeryydeksi - ja kenties jopa vainoamiseksi ja kiusaamiseksi.

Loppupehmennys.

Tietenkin Heinimäki on tarkoittanut kirjansa kristityille. Näin ollen voidaan hyväksyä että hän tekee pitkän kristillis-teologisen olemassaolemisen mietinnän ja tekee sen päätteeksi vinoilua ateisteille. Yleisö on ymmärrettävä ja kun kirja on "kafekismus" on se selvästi kristityille oppaaksi kristillisyyteen. Sitä on turha ottaa debattikirjana, ja sellaisena sen ottaminen olisi minulta varsin pälliä. Konteksti on ymmärrettävä. En tässä itse asiassa moiti Heinimäkeä aivan valtavasti. Olen enemmän metakeskustelulinjalla.

Korostan kuitenkin että tässä kohden Heinimäen strategia heijastelee vakiintunutta tapaa. Kun uskovainen puhuu ateistille, hän ei ota huomioon kohdeyleisöä. Ja näin ollen ateisti kohtaa samanlaista viestintää mitä kristitty sanoo kristitylle. Ja tästä seuraa se, että sanomaa ei ymmärretä. Kristillisyys näkyy ohipuhumisena, vääristelynä ja ideologian junttaamisena ja kaiken näkemisenä vain oman maailmankuvan kauta. Eikä ateistin ajatella tajuavan "hienostuneita sofistikoituneita" konsepteja. Tunteet ovat ymmärrettäviä mutta haistakaa nyt hyvät ihmiset paska.

Olen aiemmin ihmetellyt sitä että uusateisteja ei ikään kuin katsota sitä kautta että onko heillä sisäisesti koherentti ja filosofisesti ehyt ideologia. Sen sijaan se määritellään "puutteelliseksi" siksi että se ei esimerkiksi käsittele Tillichiä. (Joka tuntuu olevan tässä kohden jonkinlainen nimi joka aina mainitaan.) Kuitenkin tosiasia on että Tillichin argumenttimaailma on uusateisteille aivan irrelevantti. Vastausta ei tarvita koska itse kysymys on määrittynyt irrelevantiksi.

Uskovainen ei voi tulla määrittelemään toisen maailmankuvan puolesta mikä sen opeissa on tärkeää. Dawkinsin ymmärtämisen kannalta onkin huomattava että hänellä on kysymysten jakamisen ajatus. Toiset kysymykset ovat järkeviä ja toiset eivät. Toki hän rajaa monia kysymyksiä turhiksi, ja tähän joukkoon mahtuu paljon taikauskoista roskaa että sellaisia kysymyksiä joita kristillinen teologia on pitänyt ns "suurina kysymyksinä" ja määrittänyt näihin vastaamisen jopa yleisinhimillisyyden ytimeen, niihin vastaamista ikään kuin tarpeeksi joka jokaisella ihmisellä olisi pakko olla.

Uskontokeskustelun ongelmana näyttääkin olevan se, että uusateismin militanttius johtuu siitä että uskovaiset näkevät uusateistit kristinuskon malleilla. Mainos joka herättelee eikä aja muuttamaan mieltään nähdään käännyttämisenä. Ateismi nähdään uskontona - ei siis ideologiana tai maailmankuvana vaan uskontona- (Ja Darwinta hänen profeettanaan). Itse korostaisin sitä että uusateistit ja kristityt ovat molemmat filosofisia, mutta jostain syystä teologit ovat ottaneet vallan siinä että he voivat ikään kuin auktoriteetillaan tunkea itselleen oleelliset käsitteet sellaisiksi kuin he itse niitä tarvitsevat. Ja vastapuoli kritisoidaan ojaan jo siitä että he eivät sitoudu näihin samoihin käsitteiden määritelmiin vaan käyttävät jotain erilaista harhaoppista määrittelytapaa.

Toki on ymmärrettävää että kristinuskon Jumala on yksi Jumala. Mutta tosiasiassa uusateismia usein moititaan kristillisyyskeskeisyydestä. Kun se etäytyy tästä syytetään että ei voi irtautua Jumalasta jos ei irtaudu teologien määrittelemästä Jumalsta. Tässä on toki pari ongelmaa. Ensinnäkin filosofien Jumala ja arkijumala ovat aivan erilaisia. Ja aika isoa osaa ateisteista ensimmäinen on tylsä ja epäkiinnostava ja vain toinen on järkevä. Ja toisaalta kun sitten näitä filosofien Jumalia käsitellään, ei niistäkään voi huomata muuta kuin että niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, ja tästä filosofien jumalaan pakenemisesta huolimatta arkijumala rakkaudellisuuksineen ja hyvyyksineen yht'äkkiä putkahtavat esille. Edustipa teologia sitten Craigista Heinimäkeen niin he tuppaavat puhumaan armosta, lohdusta tai objektiivisesta moraalista heti filosofisten aktuaalisten, potentiaalisten tai kalam -argumenttien jälkeen miettimättä että jossain on jotain omituista ; Jos filosofien Jumala todella on Jumala, miksi vastata pahan ongelmaan tai käyttää sitä hautausrituaalissa tai moraalin komentamisessa?

Samalla jos uusateismissa ei ole mitään uutta tai järkyttävää, olisi hyvä miettiä miksi uskovaiset sitten reagoivat heihin ja miksi he ovat nostaneet niin kovaa vastustusäläkkää? (Jota ei peräti ole kohdistettu oleellisesti mille hihittelin jo aiemmin.) Miksi kirkosta eroaminen ja uusateistien kritisoiminen ovat kristityille tärkeitä kysymyksiä ollenkaan? Syy on se, että he haluavat uusateistit kaappiin. Joko siksi että he haluavat käännyttää kaikki kristityiksi. Tai ihan siksi että he ovat tavallisia ihmisiä joille vapaus näyttää olevan enemmänkin sitä että "minua yksilönä ja omaa viiteryhmääni ei mikään rajoita ja kaikki se mikä meitä vituttaa ja ärsyttää minimoidaan". Tämä ei tietysti ole vapautta filosofisessa mielessä, mutta käytännöllisessä mielessä se on itse asiassa juuri tätä.