emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

---

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Pieni ajatus ; Kolumbuksen uudelleenkirjoittaminen

Kolumbuksesta on tullut legendaarinen hahmo. Hänet kuvataan useissa elokuvissa jonakuna joka taistelee keskiaikaista taikauskoa vastaan ja joka tätä kautta laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Monessa elokuvassa Kolumbus pistetään haastamaan nimen omaan oppia litteästä maasta. Apuvälineenä voi olla meloni ja tikari, ja hän kiertää tikarilla kunnes palaa takaisin samaan paikkaan ja halkaisee melonin. Kolumbus siis järjellä ja tiedolla tietää ennalta Amerikan sijainnin.

Jokainen sentään tietää tärkeimmän. Sen että hän ei erottanut intiaania ja intialaista toisistaan. Ja tämä epäonnistuminen ja erehdys ei jää ainoaksi.

Stephen Jay Gouldin "The Late Birth of a Flat Earth" kuvastaa sitä miten tämä on varsin myöhäinen narratiivi. Maan pyöreys on nimenomaan tiedetty. Kolumbus ei siis taistellut litteän maan oppia vastaan ennen matkaansa. Tämä taistelu on liitetty tähän yhteyteen vasta paljon myöhemmin. Sen ajan kristityt eivät olleetkaan niin taikauskoisia ja naiveja. Päin vastoin. Gould kertoo miten keskiajan auktoriteetit Tuomas Akvinolaisesta Roger Baconin kautta John Buridaniin kuvasivat teoksissaan nimenomaan pyöreää maata.

Eikä se jää Gouldin huomioon. Asia on vielä vakavampi. Daniel Rydén kertoo "Maailmassa on vihre" -teoksessa lisää Kolumbuksesta. Kolumbukseen liittyen tiedetään että hän kohtasi kritiikkiä juuri siksi että maan pyöreys tunnettiin erinomaisen hyvin. Jopa sen koko tunnettiin varsin suurella tarkkuudella. Ja tämä on ollut sen epäilyksen takana. Esimerkiksi 1000 -luvun matemaatikko Abu Rayhan Al-Birunin laskelmat heittävät oikeasta maan ympärysmitasta vain 40 kilometriä. Ja ihmiset myös tiesivät näistä laskelmista.

Koska Amerikan mannerta ei tunnettu - eikä Kolumbuskaan sitä tunnistanut - ajateltiin että meriteitse etäisyys olisi liian pitkä kuljettavaksi. Ja jos välissä ei olisi Amerikan mannerta, niin sehän olisi. Kolumbus yksinkertaisesti arvioi maan koon liian pieneksi. Ja ennaltanäkemisen sijasta hänet pelasti sattuma, houkan tuuri. Jos nyt voi kutsua "sattumaksi" ja "tuuriksi" sitä että siinä muiden tyhjäksi arvioimalla merialueella olikin lötköttänyt ylimääräinen manner vuosimiljoonia. Kriitikot olivat oikeassa. Mutta Kolumbus silti jotenkin veti pidemmän korren vaikka oli väärässä lähtiessään. Ja oli väärässä intialaisista elämänsä loppuun asti.

Tämä muistuttaa siitä että jostain syystä löytöretkeilijöitä kutsutaan aika helposti tieteilijöiksi. On vaikeaa sanoa missä kävelylenkki loppuu ja maantieteen harjoittaminen alkaa. Mutta on selvää että se, että joku kiipeää ensimmäisenä jollekin vuorenhuipulle ei ole tiedettä. Se on urheilua. Tieteeksi se muuttuu vasta mittausten ja oppimisten myötä. Toisaalta uusia löytöjä, kuten mantereita, voi löytää seikkailemallakin. Silloin vain ei ole koskaan tarpeen kehuskella ennaltanäön taidoista. Ennaltanäön tarpeettomuus toisaalta muistuttaa että skientistitkin erehtyvät.

Tulkinta ajatuskokeena

Francis Bacon kehotti luonnontutkijaa pitäytymästä ennakkopäätelmistä. Luontoon piti mennä ilman esioletuksia, ja havainnoida ja luokitella. Näin saataisiin objektiivista tietoa. Tämä on johtanut osaltaan siihen, minkä takia objektiivisuutta pidetään sekä subjektiivisuuden että tunteiden mukanaolon vastakohtana. Toisaalta tämä viileän objektiivisuuden malli heijastuu hieman erikoisiinkin paikkoihin. Fenomenologinen epookki on metodi, jossa kannatetaan mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä.

Kuitenkin käytännössä esimerkiksi jos luokittelee kukkia kukan värin mukaan, tekee oletuksen siitä että väri on oleellinen luokittelukriteeri. Tieteenfilosofit ovat usein korostaneet havaintojen teoriapitoisuutta, sitä että tosiasiassa Baconin ihailemaa puhdasta havaintoa ei ole mahdollista tehdä. Samoin maailmankuvaa korostavat näkemykset painottavat, että tosiasiassa ihminen tulkitsee asioita maailmankuvansa kautta.

Tulkintaan ja luokitteluun liittyvät vaikeudet ovat vahvimmillaan taiteissa.

"Systomykoosissa" oltiin "oikean tulkinnan kieltäjiä". Siellä oli tehty havainto jonka mukaan kirjojen erilaiset tulkinnat johtuvat siitä, että tulkinta on itse asiassa päälleliimattu asia. "Kun mennään liian symboliselle tasolle, tulkinnat eivät enää ole tekstistä riippuvaisia. Tulkinnat eivät kerro tekstistä mitään, ne kertovat vain tulkitsijasta, hänen viiteryhmästäään ja yhteiskunnastaan. Tekstin arvo ei siis ole tekstissä itsessään, vaan tulkitsijoissa. Jos vedetään vähän mutkia suoriksi ja oletetaan, että mitä symbolisempi, sitä parempi, niin silloin paremmuus määrittyy lukijoiden mukaan, ei tekstin mukaan. Ei lueta tekstejä vaan luetaan omaa itseä." ... "Kirjallisuusinstituutio ei ylipäätään käsittele tekstejä, vaan se on jotain yhteiskunnallis-filosofis-suurkysymyksellis-yleispätevää ylimalkaista huttua. En välttämättä sano, että tämä on huono asia. Yritän vain hahmottaa mistä kirjallisuusinstituutiossa on kyse."

"Luutii" -blogi nostaa tulkintakysymyksessä runouden. Runous on perinteisesti nähty jonakin jota ei ole olemassa ilman tulkintaa. Ja tässäkin henkenä on ollut se, että ensin ollaan neutraalissa ja ennakkonäkemyksettömässä tilassa, hämmästyksessä, josta sitten saadaan tulkinta joka johtaa hämmästymisen purkautumiseen ja ymmärtämiseen ; "rakentaa retorisen ja kokemuksellisen tietämättömyyden tilan, josta pitää päästä kohti varmuutta ja selkeyttä. Viesti: runoa ei käsitä ilman analyysia." Tämä ei kuitenkaan "Luutiin" blogistista kovin hyvä tai runouden tulkintaa kuvaava lähestymistapa. Lyriikka ei innosta ihmisiä, ja on hyvin vaikeaa nähdä mikä ja kenen näkökulma pitäisi ottaa esiin. Eli kuten "Systomykoosissakin", tulkinta nähdään "Luutiissakin" Baconilaisen hengen hylkäämispakon kautta.

Tämän kanssa on helppo olla, jos ei samaa mieltä niin ainakin samanmielinen. Olen kirjoittanut elokuvista, kirjoista ja monesta muusta erilaisia pyörittelyjä. Olen kuitenkin tehnyt niitä siten, että olen ottanut jonkin metodin, jota olen sitten soveltanut systeemiin. Usein nämä ovat ideologisia. Ja lopputulos eroaa usein hyvin vahvasti toisten, aivan fiksujen ihmisten, tulkinnoista.

Moni pitää monikulmaisuutta jopa rikkautena ja taiteen tehtävänä. Filosofia.fi arvioi elokuviin liittyen sitä, että se on jotenkin vähemmän elävä taiteenlaji kuin moni muu taiteen tyyli. "Jos kirjallisuuden, kuvataiteen tai klassisen musiikin vastaanotto olisi yhtä latteaa kuin elokuvien, kulttuurin keskustelupalstat täyttyisivät surunvalittelijoista. Elokuvan elonmerkiksi näyttää riittävän katsojamäärien ja studiotulojen kirjaaminen." ... "Kun elokuvista ei käydä sivistävää keskustelua, katsomistavat typistyvät entisestään. Siitä puolestaan seuraa kehnompaa ajattelua ja yhä latteampaa puhuntaa. Ilmaisumuotojen, katsomisvalmiuksien ja ajattelukykyjen välillä on noidankehä. Jos katsoja oppii nauttimaan vain yhdenmukaisen estetiikan, angloamerikkalaisen kuvaston ja tuottokeskeisen tuotantotavan tarjonnasta, katoaa kyky tunnistaa, ymmärtää ja arvioida monenlaista hyvyyttä."

Tosin tulkinta ei ole täysin maailmankuvallinen

Tieteenfilosofiapohjainen analogiani on tarpeen, sillä jostain syystä tieteessä ei ole ajateltu että tarvitsisi luopua tiedon käsitteestä tai pyrkimyksestä objektiivisuuteen vain siksi että Baconilainen ihanne ei voi toteutua.

Toki on hieman väärin sanoa, että tulkinta kertoo itsestä. Sillä jos mietitään vaikka freudilaista tulkintamyllyä, leikin sillä usein vaikka en missään nimessä ole itse freudilainen. Tulkinta syntyy, eikä ole väliä onko se minun maailmankuvani mukainen. Tulkinta syntyy tulkintamekanismin ja tarkasteltavan kohteen törmätessä. Ja tämä on oleellista, sillä joskus elokuviin syntyy useita tulkintoja joista toiset ovat parempia kuin toiset.

Tässä voi olla apua siitä, että tuntee tekijän. Esimerkiksi jos elokuvan tekijä on tunnettu freudilainen, joka hakee sivistyneisyyttä freudilaisista esimerkkikirjoista kliseisellä tavalla, on selvää että se elokuva tätä kautta jotenkin käsitetään syvemmin freudilaisten symbolien kautta. Ja tällöin tämä tulkinta on ehdottomasti jotenkin parempi.

Toki tässä voidaan mennä liiallisuuksiin. Esimerkiksi "Blueberry" -elokuva voidaan nähdä tulkintana "Blueberry" -sarjakuvasta. Ja tämä tulkinta on tehty sen tiedon mukaan että "Blueberryn" kirjoittajalla oli shamanismimieltymyksiä. Lopputuloksena on se, että syntyy hyvä elokuva jonka sankarilla on sama nimi ja karkeasti ottaen sama toimintaympäristö kuin pitämälläni sarjakuvasankarilla. Mutta siihen nämä yhteydet sitten jäävätkin. Teos ei ole yhtä kuin tekijänsä. Samoin tulkinta ei ole yhtä kuin tekijänsä.

Voidaan esimerkiksi sanoa, että hyvässä tulkinnassa detaljien määrä on runsas ja niiden yhteisrakenne koherentti. "Blueberry" -elokuvassa detaljien määrä ei sitoudu kovin hyvin alkuperäiseen sarjakuva -aineistoon. Detaljit jäävät irtonaisiksi. Ja vaikka elokuva onkin mainio, se ei silti nivoudu "Blueberry" -sarjakuvaan. Yhteistä ei ole yksinkertaisesti riittävästi.

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että tulkintaa voidaan lähestyä objektiivisuus-subjektiivisuuden ja yksitulkintaisuus-mielivaltaisuus -kahtiajakojen sijasta sillä kielellä millä tiedon filosofit kohtelevat perspektiivien pluralismia. Monitulkintaisuus ei ole aivan sama kuin mielivaltaisuus. Tulkinnat voidaan arvioida sillä, että ne ovat (1) konsistentteja, eli yhteensopivia päättelysäännön antamien tulosten kanssa (2) koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa (3) Niissä on sen verran runsaasti detaljeja, että ne ovat riittävän laajoja (4) Niissä on jonkinlainen eleganssi tai tyylikkyys. (5) Tulkinnassa ei vaadita hirvittävää määrää taustaoletuksia ja eri työkalujen soveltamista tilanteen mukaan ennen kuin teos naksahtaa tulkintakehykseen. (6) Lisäksi tulkinnan täytyy olla jotenkin sidoksissa siihen itse teokseen.

Se, miten hyvin kokonaisuus sovittuu johonkin viitekehykseen vaikuttaa siihen että jotkin tulkinnat ovat hyviä. Ne ovat kenties ideologisia ja kertovat tulkitsijastaan. Mutta silti niihin voidaan nähdä jonkinlaista laatua. Ja laatueroja jotka eivät ole täysin mielipiteenvaraisia.
1: Toki on hyvä huomata, että hyvän tulkinnan syntyyn vaikuttaa esimerkiksi tulkitsijan lukeneisuus, jopa älykkyys ja muut vastaavat tekijät. Myös se, että on sattunut valitsemaan osuvan tulkintamekanismin on taustatietoriippuvainen, ja esimerkiksi yhteinen kulttuuri tekijän ja tulkitsijan välillä voi auttaa sopivan viitekehyksen löytämisessä. Toisaalta jotkut tulkintakeinot ovat sellaisia että niitä voi soveltaa lähes mihin tahansa (lähes mistä tahansa voi tehdä freudilaisen analyysin, vaikka en pidä sitä psykologisesti osuvana, eikä kaikki elokuvantekijätkään käytä sitä.) Ja osa on vaikka innostuneempi teoksesta ja on sen vuoksi ahkerampi ja kylvää tarkemmin detaljeja.

Ja pahempaa on luvassa.

Olen generalisti. Etenkin elokuvissa elokuvat ovat periaatteessa ajatuskokeiden rakentamista. Ajatuskokeet ovatkin siitä erikoinen filosofinen konsepti, että ne elävät jonkinlaisessa realismin ja fantasian välimaastossa. Ajatuskokeessa konsepteja ikään kuin testataan ja mietitään mitä tietynlaiset havainnot tarkoittaisivat.

Elokuvissa on yleensä jonkinlainen tapahtumisen kenttä, jossa on esimerkiksi tietyt "luonnonlait". Nämä voivat poiketa syvästi arkitodellisuuden vastaavista. Ja elokuva "tiedostettuna fantasiana" ei tietenkään uhkaa tulkitsijan todellisuuskäsitystä - joka tietenkin koostuu osin kuvitelmista ja on täten osittain "tiedostamatonta fantasiaa" - joten se tarjoaa hyvän keinon luoda ajatuskokeita ilman kognitiiviseen dissonanssiin liittyvää ahdistusta.

Samoin elokuvassa tehdään eettisiä ratkaisuja joiden kanssa sitten voi miettiä että mitä tarkoittaa jos on ratkaisujen kanssa yksimielinen. Ja entä jos elokuva päin vastoin haastaisi että tämä ratkaisu olisikin päinvastoin väärä. ; Tämä mahdollistaa eettiset pohdinnat jotka ovat usein vähemmän irrallaan normaalista elämästä.

En itse asiassa näe kovin suurta eroa sen kanssa, tulkitsenko elokuvaa vai teenkö päätelmiä eläväisemmässä ja vähemmän kaksiulotteisessa kuvastossa tekemiäni havaintoja. Siksi esimerkiksi avaruusolentojen hyökkäyksestä kertova elokuva pakottaa pelkän aiheensa vuoksi minut miettimään millä ehdoin tosielämässä hyväksyisin avaruusolennot todelliseksi konseptiksi. Ja toisaalta miettimään että mitä niistä ratkaisuista voisi sanoa.

Ja jos kreikkalaisen myytistön hahmot tulevat niminä tai hahmoina esiin, on syytä ottaa nämä tarinat aputulkintavälineiksi. Ja jos koko ajan pylväät nousevat ja miehet kaatuvat selälleen maahan, on syytä miettiä onko tapahtumien taakse syytä laittaa muutama freudilais-seksistinen puujalkavitsi. Sillä symbolit eivät sitten enää ole yhtä konkreettisia kuin tapahtumien "fyysinen taso" tai yhteiskuntaa ja etiikkaa koskevat "argumentit" joita elokuva toiminnan kautta nostaa esille.

Klikki ; Eli miten sofistikoitunut teologia on sairastunut asennepöhöön

Blogeja katsellessa on helpohkoa huomata klikkiytymistä. Suosituksi blogiksi pääsee kun esimerkiksi kommentoi toisissa blogeissa. Sosiaaliset ja ideologiset kytkökset ruokkivat toisiaan. Lopputulos ei helposti ole kovin tasapuolinen - tai reilu. Ihmisten taipumus vahvistusharhaan nousee. ; Käsityöblogeissa ja vastaavissa tämä ei tietysti ole ongelma ; Samanlainen esteettinen koulukunta ja klikki toki kehittyy, mutta se ei ole oikeastaan mikään ongelma. Mutta jos aiheena on filosofia, politiikka, tai jokin muu vastaava aihe, on selvää että klikkiytyminen tarkoittaa mielipiteiden näivettymistä. Syntyy oikeaoppisuutta ja dogma.

Olen itse yrittänyt pysyä irti tämänlaisesta klikkiytymiseltä, ja vaikka en ole niitä sosiaalisimpia ihmisiä, se on ollut vaikeaa ; Ymmärrän ihmisiä harvoin ja vielä harvemmin välitän. En ymmärrä miksi pitäisi olla kiinnostunut ja vastaavaa. Ja suurin osa ihmisistä voi puolestani mennä hittoon. Mutta siltikin klikkiytymistä on tietysti tapahtunut jonkin verran omalla kohdallanikin. Tämä korostanee sitä että ongelma on hyvin syvä ja vaikea.

Klikkiytymisluonteensa vuoksi blogit voidaan liittää elämänkokemuksen kartuttamisen piiriin mutta se on pakko erottaa kunnollisesta viisaudesta. ; Ajatuksen taustaooa on Hobbesin jaottelu, jossa eläimet ja tavalliset ihmiset oppivat muistilla ja kokemuksella ja keräsivät prudentiaa. Filosofin pitäisi kuitenkin pyrkiä kohti tätä laajempaa viisautta, sapientiaa. ~ Itse tosin haluaisin maustaa Hobbesia Baconin psykologisella otteella. Hän korosti että ihmisen intuitiota voidaan johtaa harhaan ja filosofia vaatii siksi näiden psykologisten ansojen tiedostamista. Hän jaotteli nämä erilaisiin idoleihin. Esimerkiksi luolan idoli oli vaara siihen, että omat intohimot ajaisivat ihmisen uskomaan jotain mitä hän haluaa kuulla ja teatterin idolissa on kyse siitä, että vain siksi että joku auktoriteetti tai tunnetusti viisas ihminen sanoo jotain, siitä tehdään uskottavampaa kuin se on.

Toki psykologia on hienosyistänyt tätä ideaa ja nämä ovat ikään kuin vanhoja mutta arkijärjellä ymmärrettäviä muotoiluja perusongelmasta. Tämä vaivaa helposti blogisteja. Mutta viime aikoina vastaava ongelma on nostettu esiin ns. akateemisessa teologiassa. Itse asiassa siitä on puhuttu hyvin paljon.

Helen de Cruz teki nimittäin tutkimuksen joka käsitteli ns. luonnollista teologiaa. Hän tarkasti sitä, minkälaiset ihmiset pitivät tämän argumentteja vakututavina. Havaintona oli, että uskontotieteilijöiden parissa oma teistisyys nousi vahvasti esiin. Tutkimuksen esiin nousevana teemana oli se, että argumenttien luotettavuus näyttää selittyvän pääasiassa psykologisin syin ; Luonnollisen teologian argumenttejen arvioinnissa motivoitu ajattelu, vahvistusharha eli confirmation bias ja vastaavat olivat hyvin suuressa roolissa.

Asiaa ei tietysti ainakaan auta se, että taustalla on myös taloudellisia intressejä. Templeton Foundation rahoittaa jumalamyönteisyyttä tavalla joka kannustaa ottamaan esimerkiksi luonnollisen teologian jumalaperustelut jonain jota kannattaa tehdä. Jason Stanley esimerkiksi esitti, että Templeton Foundation painottaa että on kannattavaa hakea tiettyjä filosofisia lopputuloksia sen sijaan että korostettaisiin laadukasta filosofista metodia ; "Because of Templeton, we may expect a huge number of papers and books in our field taking a religious perspective at the very least extremely seriously. This is not why I entered philosophy, and it is incompatible with my conception of its role in the university. I will not take any money from Templeton or speak at any Templeton funded conferences. Reasonable people may disagree, but I hope there are others who join me in so doing."

Psykologisemmalla otteella aiheeseen ottivat osaa myös Paul Draper ja Ryan Nichols esimerkiksi nostivat esiin sen, että uskonnonfilosofiaa vaivaa alana selvästi jokin. "Work in philosophy of religion exhibits at least four symptoms of poor health: it is too partisan, too polemical, too narrow in its focus, and too often evaluated using criteria that are theological or religious instead of philosophical. Our diagnosis is that, because of the emotional and psychosocial aspects of religion, many philosophers of religion suffer from cognitive biases and group influence. We support this diagnosis in two ways. First, we examine work in psychology on cognitive biases and their affective triggers. This work supports the view that, while cognitive biases are no doubt a problem in all inquiry and in all areas of philosophy, they are particularly damaging to inquiry in philosophy of religion. Second, we examine work in social and evolutionary psychology on religious sociality and its attendant emotions. This work establishes that the coalitional features of religion are correlated with group bias, and we contend that this bias is also harmful to inquiry in philosophy of religion. We close by offering both a prognosis and recommendations for treatment."

Tämänlaista psykologista tutkimuskulmaa tarvitaan, koska pelkkä suosio ei tarkoita mitään. Ala saattaa kiinnostaa. Ja tulosten vakuuttavuuskin voi olla niin vahva, että luonnollisen teismin argumentteihin tutustuminen kääntäisi paatuneenkin ateistin teistiksi - ainakin jos on riittävän koulutettu mieli. Psykologialla maustettuna selviää että tämänlaiset positiiviset selitykset eivät ole oikein uskottavia. ; Rahoituskin toki tuo intressin, mutta raha itsessään ei ole samaa kuin ongelma. Rahalliset intressit ovat itse asiassa yhdenlaisia psykologisia selityksiä. Ja niiden suhteen on muistettava, että jos joku tekee hyvää tutkimusta taloudellisten ja henkilökohtaisten intressien vuoksi, se on silti hyvää tutkimusta. Intressit selittävät lähinnä sitä miksi huonojakin tuloksia saadaan. Tai miksi vähän heikompilaatuinen tutkimus nähdään priimana.

Tai kuten Klaas Kraay esittää;  Sofistikoituneen filosofian sisällä on psykologinen asymmetria, jota on hyvin vaikeaa väistää. "Sofistikoituneilla teologeilla" onkin tunnetusti turhan ruusuinen kuva itsestään. Olisi miellyttävää jos teologia voisi olla sapientiaa. Sillä olisihan se kornia jos ihmisen syvällisimmäksi elämän osa-alueeksi kutsuttu aihe redusoituisi pelkäksi prudentiaksi. Olisi hienoa jos teologia olisi jotain joka kognitiiviselta rakenteeltaan erottaisi meidät eläimistä. Sitä odotellessa.

eksperimentialismin portaat (tai kehä)

Kun nykyisin keskustellaan monenlaisista aiheista, melkoinen osa maailmankuvallisista eroista ja näkemyseroista johtuu siitä miten perustelu nousee sosiaalisesta loogiseksi ja lopulta empiristiseksi. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että yleensä nämä jakautuvat kolmeen tasoon, jotka heijastelevat yleensä osallistujien osaamistasoa. (Liika tiukkaa yleistystä tästä ei voi tehdä. Se on sellainen nyrkkisääntö. Ja tosiasiassa maailmassa on esimerkiksi aivan ensiluokkaisia rationalisteja.)

Ensimmäinen kina koskee instituutioita ja keskustelijoita. Matalimman tason keskuksessa on luottamus. Kysymys redusoituu auktoriteetiksi. Tässä havainto, tieto ja henkilökohtainen henkinäky ovat usein samanarvoisia. Niitä arvioidaan vain sen mukaan nähdäänkö viestin kertoja luotettavana vai ei. Tämä ei yleensä johda mihinkään. Jos sinut tulkitaan väärämieliseksi vaikka siksi että sinulla on väärä mielipide, oelt kehässä josta ei ole ylös nousemista. Tämän yllä on argumentatiivinen taso.

Toinen taso koskee sitä puhutaanko "yksityisestä yleiseen" ja "yleisestä yksityiseen" -tasosta. Vai puhutaanko induktiosta ja deduktiosta. Tässä konseptit yleensä lähinnä sekoitetaan toisiinsa sen sijaan että tunnistettaisiin joku "auktoriteetti". Näkemyserojen suhde voi vaikuttaa läheiseltä, mutta tosiasiassa eroja on olemassa.
1: Induktio on usein päättelyä yksityisten tapahtumien joukosta yleiseen pääsääntöön, mutta jos otan huomion siitä, että kaikki tähän asti näkemäni joutsenet ovat olleet valkoisia ja päättelen tästä että seuraava yksittäinen joutsenkin on valkoinen, teen päättelyn yleisestä yksityiseen induktiolla.
2: Deduktiossakin voidaan päätellä yksityisestä yleiseen. Jos päättelen siitä että Venäjä on Suomeen nähden idässä, että Venäjällä oleva paikka nimeltä Pietari, Petroskoi ja kaikki muut Venäjän paikkakunnat ovat myös idässä, teen päätelmiä deduktiivisesti mutta yksittäisestä yleiseen.

Ero on ollut oleellinen Francis Baconin ajoista lähtien. Hän jakoi maailman selventäviin yleistyksiin, jotka voivat olla ampliative (laajentavia) tai explicative (selkeyttäviä). Deduktio selkiytti kun taas induktio laajensi. Baconin aikana induktio ei vielä tarkoittanut aivan samaa kuin nykyään. Siinä yleiset lait enemmänkin johtivat yksittäisiin innovaatioihin. ~ Erot näiden välillä johtavat joskus hankalasti huomattaviin virheisiin ; Aivan kouluttamattomat ihmisiet ovat yllättävän tottuneita käyttämään induktiota oikein, mutta vain kun puhutaan yksittäisestä yleiseen. Erilaiset perustelukeinot ovat siis jossain määrin hanskassa - mikä on ilahduttavaa ja sen mainitseminen tässä blogissa lienee yllätys monelle.

Kolmas ero on erikoinen. Siinä nimittäin irrotaan klassisesta perustelusta ja tilalle tulee metodologia. Bacon toki jo aloitti tämän erkanemisen tien. Hän hylkäsi puhtaan deduktion. Syllogistiset dispusitiosäännöt saivat häneltä kenkää. Induktiivinen logiikka laajensi päättelysääntöjä hyvin uudenlaisella systeemillä. ; Tämä hyppykin on useille vaikea. Moni ymmärtää induktiivisen ja deduktiivisen eron ja hyväksyy vain deduktion. Mutta tämä on nähdäkseni lähinnä "puoliporras". Enkä panosta tähän kokoaskeleen vertaa jo siksikin, että olen varsin kattavasti seulonut tämän väliportaan eroja.

Ero metodologian ja rationalismin välillä voidaan jossain määrin tiivistää Hobbesiin. Hobbes eli tärkeässä murrosvaiheessa. Hän itse asiassa suhtautui melko nuivasti empiiriseen perustelemiseen, mutta hänen ajatuksillaan on ollut valtava panos sen edistämisessä. Hänelle merkittävää oli se, että geometria oli puhdasta tiedettä. Syynä oli se, että sen aksioomien varmuus oli hänestä erinomaisen hyvin ihmisten tiedossa. Siksi Hobbesin tieteenteko oli vielä varsin rationalismin - nojatuolifilosofointinakin tehtävän päättelysuoriteryppäitten tuottamisen - sävyttämää ; Hobbesista hyvä tiede redusoitui geometriaan jollakin tavalla.

Hän kuitenkin tunnusti että geometriaa ei vain voinut siirtää kaikkeen. Siksi hän huomautti että luonnontieteellinen prosessi eteni ex hypothesis. Tämä oli mullistava ajatus, sillä se itse asiassa erottelee klassisen absoluuttisen virheettömän totuuden vähemmän absoluuttisesta tiedosta joka onkin vain "hyvin perusteltu uskomus". Hobbes korosti että tutkijan on osattava käyttää analyysiä (induktio) ja synteesiä (deduktio) enemmän apuvälineenä kuin jonain Totuuden löytämisenä, ja että tämä prosessi piti altistaa todistamiselle. Tätä kautta hän ei pitänyt sitä pelkästään prurentiaa eläinten ja ihmisten harrastamaa elämänkokemuksen kartuttamista. Vaan se oli osana sapientiaa, todistavaa viisautta tuottavaa tiedettä yhdessä matematiikan ja puhtaan geometrian kanssa.

Hobbesin aikana (1600 -luvulla) Lontoon kuninkaallinen seura oli alkutaipaleella ja tässä murroskaudella siihen kohdistui rankkaa epäilyä. Erikoista on että tämä epäily voidaan nähdä eräänlaisena NoMa -periaatteen kaltaisen uskon ja tieteen erottamisen syynä. (Ja tämän erottelun tuomat seuraukset pulppuavat tavallaan nykyäänkin, vaikka Thamesissa on virrannut melkoisesti vettä noista ajoista.) Hobbes oli nimittäin ateisti. Siksi monelle tuli tarve puolustaa kirkon metafysiikkaa. Siihen aikaan myös alkemia toi oman soppansa peliin ; Eksperimentalistit olivat tässä suhteessa varsin kokeilevia ja sallivia siihen aikaan, ja koska luonnontieteen tietoteoreettinen perusta oli vasta aivan muotoutumassa, ei niiden välille edes nähty suurta filosofista eroa.
1: Mikä on hyvä, koska toimimaton kullanrakennus teorioista kertoo empiirisesti että ne ovat olleet väärässä. Sitä ei ole siis jätetty tutkimatta a priorisista syistä, vaan se on epäonnistunut yrityksissään a posteriorisesti. Joka on melko oleellista.

Anglikaanikonservatiivit olivat varsin vihaisia Hobbesille. Tämä saatiin laannutettua sillä, että anglikaanit tekivät piispantarkastuksia monarkistien yliopistoissa. Ja metafysiikka sysättiin valtionkirkolle. Näin Hobbes joutui luopumaan tärkeänä pitämästään metafyysisten kysymysten setvimisestä. Mutta hän sai tilaa tutkia. Onkin erikoista että tälläinen varsin käytännöllis-poliittisin syin rakentunut järjestelmä on sittemmin napattu moneen paikkaan ikään kuin normatiiviseksi ohjeeksi miten asiat ovat. Esimerkiksi jako luonnollinen-yliluonnollinen on monissa myöhemmissä tieteenfilosofioissa varsin keinotekoinen.
1: Esimerkiksi itse Quinelaisena holistina edustan näkemystä jossa tieto on kokonaisuutena arvioitava kokonaisuus ; Palaset sopivat yhteen tai eivät sovi. Ja ne ovat selitysvoimaisia tai eivät ole. Ihminen ei voi nousta oman ymmärryksensä yläpuolelle lainaamaan Jumalallista viisautta - ainakaan tavalla josta hän voisi tietää että hän on onnistunut tässä suoritteessa - ja esimerkiksi Jumalaselitys ei ole lähtökohtaisesti sen omituisempi, kielletympi tai tutkimattomissa olevampi kuin mikään muukaan kysymys. Tämä lähestymistapa tietysti vaatii generalistia, tämä tiedoksi niille jotka ovat väsyneet siihen että blogini pomppii aiheesta toiseen ja joista on perin vittumaista että aloitan jostain aiheesta ja venytän tästä ideoita jotka sitten valuvat johonkin.

Kenties tähän voisikin laittaa vielä yhden portaan. Sen, että onko tabujärjestelmien asettelu oikeasti osa järkevää keskustelua vai ei. Että onko metodiikan yllä jokin poliittis-käytännöllis-Jumalallinen viisaustaso joka vain näyttää redusoituvan kysymykseksi luottamuksesta ja arvovallasta ja statuksesta. Siihen asti kaikki menee tietysti kivasti kehää. Eikä se nyt varsinaisesti niin haittaa. Kunhan meno on hauskaa eikä pelota (liikaa).

Purppurasydän : Kuinka filosofin on tehtävä mitä tiedemiehen olisi (ehkä) tehtävä

Jukka Hankamäki kuvasi Himas -skandaalin johtuvan varsin erikoisesta syystä. Yliopistojen filosofian rahoitusten jakamisesta. Hän korostaa että kriitikkojen esilletuoma Himasen heikko asema tieteentekijänä on oire eikä syy. "Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti." Himanen vaikuttaakin kaikkialla muualla kuin yliopistomaailmassa.

Himanen on mennyt vallan ytimeen. Ja tässä mielessä hän on hieman kuten minä. Minussa on sen verran oikeistolaista, että uskon että jos oikeasti haluaa lypsää rahaa rikkailta, täytyy mennä heille töihin. Minussa on myös sen verran vasemmistolaista, että jos haluaa lypsää rahaa rikkailta paljon, täytyy perustaa ammattiliitto tai liittoutua rikkaiden kanssa niin että nämä eivät maksa orjamaksuja vaan ihan oikeita rahoja. Järjestelyillä on ensin hilattava oman työn arvo niin pilviin että ostajan - riskianalyysit tietysti huomioiden - juuri ja juuri kannattaa ostaa se palvelu. Näin rahaa vuotaa minimimäärän ylös ja aito ahkera työn tekijä saa kiskottua maksimimäärät pennejä.

Toki tiedepoliittisesti tämänlainen lausunto on hieman ykskantainen. Se on vähän sama kuin selittäisi että homeopaatit ja muut vaihtoehtohoitajat kusettavat ihmisiltä rahoja koska he eivät saa yliopistolta ja lääketehtailta tutkimusrahaa. Ei homeopatian ja muiden kusettajien homma lopu sillä että heille hommataan rahoitus. Päin vastoin : Kun homeopaatikkoja on käytetty lääketieteen yhteydessä koeluonteisesti, niistä tehtiin homeopaattejen käsissä todisteita siitä että kyseessä on vakava tiede. Kusettamisen yrittäminen vain kasvoi. Yhteyden loppuminen ei tietysti romuttanut arvovaltaa, nyt kun homeopatian soveltamisesta on luovuttu monessa paikassa jossa sitä on käytetty, tilannetta kutsutaan sorsimiseksi ja sensuuriksi. Ja kyllä. Moni filosofi tekee juuri vastaavaa.

Kuitenkin nähdäkseni tässä on takana myös aito ongelma ; Yhdessä ääripäässä on totaalikielto ja toisessa astrologian ottaminen viralliseksi vaihtoehtofilosofiaksi. Siinä keskellä on kuitenkin tila, jonkinlainen kultainen keskitie. Edward Wilson kuvasi tätä kirjassaan "Konsilienssi" seuraavalla  tavalla (s.48) Hän pitää huolestuttavana tieteen marginalisoitumista erikoisalakohtaiseksi. "...syy suurta kuvaa kohtaan tunnetun mielenkiinnon laimeuteen. Tiedemiehillä ei ole ollut sen edellyttämää älyllistä energiaa. Tiedemiesten valtava enemistö oli aina ollut vain kanssamatkustajia. Tänään näin on tavallista selvemmin. He suuntautuvat ammattimaisesti. Heidän koulutuksensa ei suuntaa heitä tutkimaan maailman laaja-alaisempia piirteitä. He hankkivat eturintamaan siirtymisen edellyttämän koulutuksen ja tekevät omia keksintöjään, ja mahdollisimman nopeasti, koska elämä tieteen kasvavassa eturintamassa on kallista ja riskialtista." Wilson pahoitteleekin tämän erikoisalaistumisen vaikutuksia symbolisesti. "Yhdysvaltain kansallisen tiedeaseman ruusukkeen, jota sen kaksituhatta valittua jäsentä kantavat takkinsa kauluksessa saavutustensa merkkinä, keskiosa on tieteen kultaa ja reunaosat luonnonfilosofian purppura. Useimpien johtavien tiedemiesten silmät ovat valitettavasti keskittyneet kultaan." Tästä seuraa myös se, että tiedemiehillä on usein tietoa vain omasta alastaan. Sen ulkopuolella he ovat todellakin amatöörejä. Wilson kuvaa sitä miten moni fyysikko ei tiedä mitä geeni on. Asiantuntija nykyään ei olekaan amatööriä kummempi oman alansa ulkopuolella
1: Tämä on skeptikon hyvä muistaa koska lähes jokaisessa pseudotieteessä on johtotähtenä joku PR -professori. Joka yllättäen toimii yleensä oman alansa ulkopuolella. Ja näyttää että heidän tietonsa todella ovat amatööritasoa. Jopa alemmat. On järkyttävää huomata miten akateeminen ammattilainen perseilee peruslogiikassa ja jo aivan lukiossa opetetuissa perusasioissa. Wilson kuvasi tämä olevan vähän kuin arkipäivää.

Hupaisaa - tai sitten ei - kyllä, tämänkaltainen toiminta on ollut aina. Nykyään filosofian kirjat pullottavatkin erikoisia tapauksia.
* Esimerkiksi René Descartes sai valtavasti mainetta jo omana elinaikanaan. Hän oli maailmanselitysten maailmanselittäjä. Hän saikin Ranskan hovilta stipendin. Tämä olisi ollut muuten splendid, mutta stipendi oli symbolinen. Ranskan hovi halusi vain kruunata maineensa kukkuloilla olevan miehen ja osoittaa kannattavansa sivistystä. Oikeasti Descartes ei nähnyt latin latia tuosta stipendistään. Joka on se syy, miksi tämä lämpöä rakastava hahmo suostui lähtemään kylmään Ruotsin hoviin opettamaan filosofiaa kuningatar Kristiinalle. Descartesin mieltymykset ja elämäntavat eivät sopineet Ruotsin ilmastoon ja hän kuolikin keuhkokuumeeseen.
* Eikä edes vallan ytimessä liehakointi ole tuonut rahaa laajalle kulmalle. Francis Bacon, joka oli aikanaan Shakespeareen rinnastettava nero - osa itse asiassa on kannattanut näkemystä että hän on tuottanut Shakespearen nimiin laitetut teokset. Hän kyynärpäili itsensä lordikansleriksi vallan ytimeen. Hän yritti tätä statusta hyväksikäyttäen saada varoja yhtenäisteorian rakentamiseen. Tähän ei lohjennut rahoja, koska se ei tuota samanlaista hyötyä kuin konkreettisemmat ja atomistisemmat ratkaisut.

Descartes ja Bacon ovat hyviä esimerkkejä siitä että ennenkin on hallittu Himasmainen vallan liehakointi. On itse asiassa hitusen hupaisaa että Himanenkin on tullut kuuluisaksi siitä että hän on pyörinyt pohjoismaiden kuninkaallisten seurassa. Hän on oppinut vähintään sen, että jos se sopii Descartesille, se on riittävän hyvää hänellekin. Tietyllä tavalla ymmärrän tämän. (Homeopaatikkokin haluaa palkkaa.)

Olen itse asiassa hyväksynyt että tiede toimii näin. Se on aina toiminut näin ja atomisoituminen on hyvinkin oleellinen osa prosessia. Maailma on hyvin vaikea ja on pakko erikoistua. Tiedemiehet ovat spesialisteja. Heidän on oltava spesialisteja. Olenkin pitänyt filosofian kannalta oleellisena sitä että siinä oltaisiin nimen omaan generalisteja. Sillä sitäkin puolta pitäisi vaalia.

Tämä selittänee esimerkiksi sen,
* Miksi en nojaa koherenssiin jossa näkemyksien sisäinen ristiriidattomuus on tärkeä vaan konsilienssiin - joka vain marginaalisessa muodossaan tarkoitta koherenssia - jossa eri alojen teorioiden on osuttava yhteen ja oman näkemyksen tulee paitsi osua oman atomistisen tutkimusalan sisällä havaintoihin, sen pitää sopia yhteen muiden tietojen kanssa.
* Ja sen näkemyksen tulee tarjota sovelluksia myös muille aloille. Ehkä siksi en ole klassisessa mielessä Popperilainen fallibilisti joka katsoo yhtä teoriaa ja miettii miten sen voi kumota. Vaan olen Quinelainen käsiteverkon kannattaja joka katsoo asioita holistisesti ja jossa falsifiointi redusoituu yhteensopivuuskysymykseksi, Duhemin-Quinen teesiin. Eli falsifiointipakko ei vielä kerro mitä pitää kumota jotta tilanne on taas eheä. Duhemin-Quinen teesi kertoo että se osio pitää poistaa minkä poistaminen vahingoittaa vähiten tieteen kokonaisuutta.

---

Purppura viittaa tässä tietysti Wilsonin mainitsemaan luonnonfilosofia -symbolismiin. Ja sydän nyt symbolisoi mieltä noin yleensä. Asiaa auttaa se, että Purppurasydän (Purple Heart) on Yhdysvaltain armeijan presidentin nimissä tarjoama kunniamerkki, joka myönnetään palveluksessa haavoittuneille tai kuolleille. Tämänlaista yhdistelyä ei yhden alan spesialisti voi ymmärtää ilman että joku selittää asian auki, kuin taaperolle.

Valmiina mieleen

"By strictly philosophical arguments I mean ones whose premises make no necessary appeal to any presumed religious authorities but theoretically could be entertained by any open rational mind. Even if one's conclusions are false or one's arguments badly formed, one could be considered to be engaged in philosophy based on one's methods of reasoning, if nothing else."
("Camels with Hammers")

Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.

Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.

Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.

Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".

Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.

Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.

Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)

Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.

Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.

Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.

Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.

Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".

Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.

Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)

Historian loppu, tarinoinnin alku.

Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.

Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.

Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".

Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.

Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.

Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.

Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.

Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.

Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.

Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.

Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.

Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)

Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.

---

Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!

Seepran raidat

Kun olin nuorempi, maailma ei vielä ollut internetmaailma. Se toimi siten, että oli faktoja ja tulkintoja. Siihen aikaan esimerkiksi fakta oli että seeproilla oli raidat. Ja tulkinta oli katsoa, että onko seepralla mustalla pohjalla valkoisia raitoja vai valkoisella pohjalla mustia raitoja. Vai sekä mustia että valkoisia raitoja joiden välissä ei ollut rakoja joten "pohja" olisi mieletön käsite. Faktat olivat mukana, eikä saanut sanoa että seepralla on pilkkuja. Tai että Seepra olisi pinkki sinisin kuutioin.

Internetin aikana tilanne on muuttunut. Tai ainakin maailmasta on tullut postmodernimpi. Nykyisin keskustelu on yhä enemmän "metaa". Näin faktoista ollaan etäännytty. Tulkintataso on se, mihin korkeintaan viitsitään ryhtyä. Sitä tärkeämpi on mielipidetaso, joka väritetään usein arvokeskusteluksi. Tässä otetaan esille tulkinta, vaikkapa siitä että seepralla on mustalla pohjalla valkoisia raitoja. Ja tämä voidaan nähdä ideologisena näkemyksenä jossa valkea saa sortaa mustaa ja mennä tämän päälle jonkinlaisena luonnollisena normitilana. Vastaavasti tulkinta siitä että valkoisella pohjalla on mustia raitoja voidaan nähdä rasistisen ideologian värittämänä jossa valkoinen on normaali, ja musta on vain sen päällä ja että tämä tarkoittaa sitä että joko musta elää valkoisen pohjan tavalla tai on pohjalta pois.

Faktojen faktuus yritetään yleensä kyseenalaistaa ; Tämä näkyy esimerkiksi erilaisten salaliittoteorioiden suosiossa. Ennen riitti että saatiin aineistoa kuusta ja kuumatkoihin uskovivatkin kaikki. Tätä pidettiin faktana. Nykyisin ei ole tavatonta löytää ihmisiä joiden mielestä kuulennon kuvat ovat vain USA:n valtasyistä lavastamia high-tech -väärennöksiä. Motiiviksi annetaan kylmä sota, joka kieltämättä värittikin sen ajan maailmaa ja koko kuulentojen järjestelyä. Tämä huomio siirtää tietysti keskustelun jälleen metatasolle ; Keskustellaan USA:n politiikasta ja vallasta kuva-aineiston tieteellisen analyysin sijasta. Analyysiä tarvitaan vain sen verran että denialistinen epäilys herää.

Postmodernismi onkin vetänyt asiat yllättävän pitkälle. Se vastustaa luonnontiedettä tietämisen metodina, ja korostaa että kaikessa voi olla kysymys valtapelistä ; He korostavat että tieteenhistoria on sarja luuloiksi osoittautunutta egoilua jossa väitetään omistetun tietoa joka on sittemmin osoittautunut vääräksi. Näin luottamusta nykytietoon ei voi antaa, koska tulevaisuuden tutkijoiden silmin meidän aikamme näyttää vastaavalta seinähulluttelulta. Tämä tarkoittaa sitä että se kritisoi kaikkia luonnontieteellisiä näkemyksiä. Tämä tarkoittaa pakosti myös sitä luonnontieteellistä näkemystä jonka mukaan seepralla on raidat.

Tosin useimmiten postmoderni internetmaailma tyytyy valikoimaan muutaman faktan, jota sitten toistetaan. Tämä valikoituu varsin erikoislaatuisesti. Tämä pitkä alustus on oikeastaan tästä.

Derrick Jensen on nimittäin tullut tunnetuksi luontofilosofiastaan, jonka mukaan luonnontieteet ovat uskonto. Hän liittää sen monoteististen näkemysten ketjuun. Kristinusko väitti omistavansa ainoana absoluuttisen tiedon ja pelastuksen kuoleman jälkeen. Hänelle luonnontiedemaailma taas esittää tietävänsä oikean tietämisen keinon ja tarjoavansa pelastuksen jo tässä elämässä. Hän vetää tässä argumentissaan analogisuudesta yhtäläisyysmerkkiin, joka kertoo aina huolettomasta ajattelusta. Hänestä luonnontieteet tuhoavat luonnon ja riistävät luonnonvarat ja alistavat luonnon ihmisen ahneudelle.

Jensen esittää että luonnontieteet ovat esittäneet että maailma on hallittavia lakeja ja sääntöjä. Eläimet ja kasvit kuvataan jonkinlaisina koneolentoina joita on oikein hallita. Koska Jensen liittää luonnontieteet monoteismin jatkumoon, on hyvä huomata että ihmisten asettaminen eläinten yläpuolelle ja kristittyjen parissa historian varrella varsin yleinen näkemys siitä että eläimillä ei ole sielua johtaa siihen että eläimet ovat jotain jota on oikein välineellistää, vaikka huijaamalla lehmältä sen lapselle kuuluva maito. Luonnontieteet taas ovat esittäneet että eläimet ja ihmiset ovat sattumaa ja mekaniikkaa, jolloin ne ovat analogisia koneille. Suunnitelmallisuus näyttää tässä kulmassa oikeudelta koneellistamiseen ja välineellistämiseen.

Tarkemmin analysoiden huomaa että Jensenin kritiikki ei oikeastaan osu juuri ollenkaan luonnontieteisiin, vaan teknologiaan ja muuhun tiedon soveltamiseen, yhteisöön joka käyttää luonnontieteiden tuloksia yliopiston kuivien pölykammioiden ulkopuolella. Tämä on hyvin tärkeä huomio, koska se toisaalta osoittaa Jensenin pahimmat virheet. Että mahdollistaa sen, että hänen näkemyksistään saadaan irti se järkevä aines. Ja tässä valossa ajattelin häntä käyttää.

Hänen näkemyksensä ydin on siinä, että kulttuurissa on käytänteitä jotka valjastavat luonnon ihmisen vallan alle. Tieto on siksi hallitsemista ja haltuunottamista. Tieto itsessään ei tapa ainuttakaan eläintä, mutta korrelaatioita voidaan käyttää välineellistämiseen kun tiedetään että asian muutos tällä tavalla johtaa johonkin toiseen. Tämä voi johtaa asioihin jotka kieltämättä väritämme esteettis-eettisesti joko kauniiksi,haluttaviksi, hyväksi, toivottavaksi, kartettavaksi, rumaksi, epämiellyttäväksi ja pahaksi.

Jensen moittiikin kovin sanoin Sam Harrisia, jonka mukaan etiikka on ihmisen lajinmukaista käytöstä. Jensen korostaa että Baconlainen linja tekee etiikasta ihmiskeskeistä ja humanismi tekee ihmisestä kaiken mitan, jonka seurauksena ihmiset synnyttävät valtavaa ekologista tuhoa. Jensen osoittaa tästä tietysti tilastoja ja muuta aineistoa jotka näyttävät että teknologistuminen on johtanut sastumiseen, sukupuuttoihin ja muihin asioihin. Jensen moittii sitä miten Harris on kirjoittanut pahan ongelmaa korostavia juttuja, kuten artikkelin "Mother Nature is Not our Friend" siitä miten luontoäiti on ihmisille Julma, koska siellä on kauheita sairauksia ja loisia, luononkatastrofeja ja muita. Harriksen näkemyksessä ihmisen tuska värittää epäeettiseksi asiat, jotka eivät välttämättä ole epäeettisiä. Jensenin mukaan systeemi on juuri toisin päin. Ihminen on julma luonnolle.

Harrikseen tämä kritiikki osuukin jossain määrin, koska Harriksen mukaan etiikasta on tehtävä luonnontiedettä ja hän on kiistämättä eksplisiittisestikin sitoutunut humen giljotiinin hylkäämiseen. Kuitenkin niihin Dawkinsin tapaisiin ateisteihin - jota Jensen myös moittii kovin sanoin esimerkiksi sosiopaatiksi tämäntyylinen kritiikki ei oikein osu. Dawkins näyttää seuraavan paljon voimakkaammin humen giljotiinia, jonka seurauksena esimerkiksi se, että luonnontieteet näyttävät että vodaan rakentaa öljymporaustorni tai ydinpommi, ei tarkoita että näitä olisi oikein tehdä. Luonnontiede selittää tässä vain yhteyksiä. Eettiset kysymykset jäävät tällöin muun ratkaisemisen alle. Tällöin etiikkakysymykset kuuluvat ehdottomasti systeemille ja vallankäyttäjille luonnontieteiden ulkopuolella.

Luontoajattelussa ja teknologiavastustuksessa korostuu usein se, että luonto on hyvä. Humen giljotiini on hylätty, on vain katsottava onko alkuperä ihmisessä vai luonnossa. Tämäkin näkemys voidaan asettaa "monoteistiseen asenteeseen" ; On olemassa tietämisen tapa joka takaa pelastuksen hyvään elämään. Yhteys on helppo nähdä sillä ennen teologiassa ajateltiin että luonto oli alkujaan hyvä ja sitten Saatana tuunasi sitä. Ekofilosofit taas korostavat usein sitä että luonto oli alkujaan hyvä ja sitten Saatana vaan korvataan ihmisellä. ~ Luonnon ylilyöntien kostamisen kohdalla ongelmana on se, että moniin asioihin ei ole ihmisvaikutusta. Esimerkiksi maanjäristykset ja tulivuorenpurkauksia on vaikeaa nähdä kostoksi. Samoin on ihmeellistä että luonto olisi ennakoivasti luonut myrkkyhämähäkkejä kostamaan ylilyöntejämme. Saastutuksen yhteys ilmastonmuutokseen ja otsoonikatoon ja tehoviljelyn ja tehokalastuksen vaikutus nälänhätiin onkin sitten aivan toinen asia.

Karkeasti ottaen luonnontieteet muistuttavat siitä että ihminen on pakosti saastutusyksikkö. Aine kiertää mutta energia virtaa systeemin läpi. Tämäkin blogaus vaatii negentropiaa, joka taas voi tulla vaikkapa siitä että olen esineellistänyt vegaaniravintolan soijapurilaisen tai McDonaldsin hampurilaisen. Tämä on vaatinut jotain joka tuhoaa elämää ja luontoa. Tässä mielessä on selvää että ympäristö tarjoaa rajat joiden sisälle ihmisen toiminta on vangittu, ja toisaalta jos kulutamme energiaa (mikä on väistämätöntä) saastutamme luontoa jollain tavalla joka on jotain kautta haitaksi jollekin elävälle jossain (immuunijärjestelmäni muuten tappaa bakteereita, kilpailemme samoista resursseista). Se, että ihmisen mielihyvä on ristiriidassa tämän kanssa on luonnontieteellisesti arvioitavissa ja selvä. On eettinen painotus värittää ihminen tai luonto primaariksi. Tämä mieltymystaso on mukana politiikassa ja ihmisten toiminnassa. Mutta se ei ole luonnontiedettä vaan etiikkaa.

Jensen onkin siitä erikoinen, että hän käyttää mielellään luonnontiedettä ja sen kautta tulevia tilastoja samalla kun hän moittii luonnontiedettä. Siinä vaiheessa kun esiin nousevat hänen kiinnostuksensa "toisenlaisen tietämisen tapoihin" on kuitenkin seurauksena ällistys. Hän nimittäin tlkitsee uniaan ja tätä kautta yrittää osoittaa absoluuttisen tietämisen tavan. Sillä asenne joka Harriksella on filosofinen erehdys tai harha-askel, on hänen unien tulkintansa hyvä metodi. Tämä sisältää paljon sitä ihmeellistä logiikkaa jossa "analogisuus koneiden kanssa" muuttuu filosofisen loikan kautta "koneenkaltaisuudeksi" ja tämän jälkeen "osoitukseksi siitä että kohteella on vain välinearvo".
1: Tosiasiassahan ei ole esitettävissä mitään sellaista tulkintavapaata keinoa jolla yhteys saataisiin aikaan. Luonnonlakien mukainen ja luonnonlakisuus ei tarkoita arvottomuutta muuta kuin niille jotka eivät arvosta fyysistä todellisuutta. Hyvin moni näkee fysikaalisuudessa kauneutta ja etiikkaa.

Postmodernin internetmaailman ongelma tiivistyykin Jenseniin.
1: Usein faktoja valikoidaan. Vaihtoehtojen faktuaalisuus kiistetään automaattisesti koska tiede on epäluotettava. Näin syntyy tilanne jossa cherry picking on vakioituna. Syntyy ambivalentti tilanne jossa luonnontieteitä vastustetaan, että sitä käytetään hyväksi silloin kun se sattuu sopimaan omaan pirtaan tai sitä kautta saadaan aikaan käteviä tulkintoja.
2: Tulkinnat valikoidaan siten että jos vastustaja tekee ainoankin metafyysisen oletuksen, hän on väärässä. Itselle ne ovat vain vaihtoehtoista tietämistä jota ei tarvitse perustella. Ja kun muitamme että looginen positivismi on kuollut ja mikään ei ole metafysiikasta tyystin vapaata, ja että tämän päälle ne vielä asian päälle väritetään usein eettisesti jotta niistä saadaan sovelluksia, on selvää että vastustaja ei voi selvitä tämänlaisesta "poikittaisesta mailasta". Vastustajalle annetaan mahdottomat ehdot ja näytetään että "se" ei niitä täytä. Itsen kohdalla näistä ei välitetä koska ehdot kuuluu vain muille, yleensä luonnontieteilijöille.
3: Suhde tietoon on kaikista omituisin. Tietämissysteemeitä usein korostetaan rajoittuneina ja puutteellisina ja tätä pidetään dogmaattisuutena ; Tietäminen hylätään ja puhutaan vain tulkinnoista ja valtapeleistä. Samanaikaiseti kuitenkin omalta puolelta puhutaan "tietämisen metodeista". Jo terminvalinta kuvaa sitä että heistä tuo sisältää jotain joka tarjoaa tietoa. Usein tulkintojen samanarvoisuus ja vapaus korostuu ku omaa asiaa puolustetaan kritiikiltä tai vastustajaa yritetään nuijia alas. Muutoin sitä ei käytetä. "samanarvoista esimerkiksi luonnontieteellisen ajattelun kanssa" on toisinaan jotain jolla omalle näkemykselle selvästi haetaan uskottavuutta ja jota pidetään varmana ja oikeana. Vaikka juuri aikaisemmin sitä on voitu moittia siitä että "se ei liity tietämiseen, on pelkkää valtaa, lätinää jonka ei tarvitse vaikuttaa kehenkään, olen totuusrelativisti eikä tiede ole kuin näpertelyä ja paskanjauhantaa". Koskaan ei mainita että se oma juttu on samanarvoista eli lätinää ja muuta negatiivista.

Suoraan sanoen maailma ennen internettiä oli tietyssä määrin viisaampi. Seepralla on raidat, se on jotain jota ei voida kiertää - ja muu on eiluonnontieteellistä sävytystä jolla on poliittista tai esteettistä merkitystä, ja joista ei voi tehdä tieteellisiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä tuntuu jäävän huomiotta nykyään. Eikä ihme, sillä kaikki keskustelu käydään metatasolla tai pyritään ajamaan siihen. Tällöin ei puhuta asiasta, vaan asian vierestä - yleensä keskustellaan keskustelijasta ja hänen mieltymyksistään eikä asiasta, joka tarkoittaa sitä että ad hominem sävyttää koko keskustelua vaikka se käytäisiin miten sivistyneillä sanoilla.

Metatasolle painuminen taas tarkoittaa sitä että ihmiset velvoitetaan ensin ottamana mielipide, sitten heidän täytyy rakentaa mielipide tästä mielipiteen ottamisesta, ja sitten heidän käsketään miettiä mitä tämä argumentti mielipiteen ottamisen ottamisesta sitten tarkoittaa ja onko siinä kenties valtapeliä ja mielipiteitä. Ja kun tämä on tehty, jatketaan metatasolle painumista ad nauseam. Näin asiasta ei opita, kun kriitikko voi aina sanoa että "et hypännyt tuohon metaiteraatioon, joten ei vakuuta minua, asiasta ei ole keskusteltu tarpeeksi". Kysymys muuttuu tällöin vain siihen kummalla riittää jääräpäisyyttä sanoa viimeinen sana. Eikä tämäkään tarkoita asian ratkeamista tai toisen mielipiteen muuttumista, vaan sitä että myöhemmin väsähtänyt (pulu) kertoo omilleen miten saivarteli (paskoi shakkilaudalle) niin kauan että toinen ei jaksanut jatkaa (lopetti pelaamisen) ja esittää tämän voittona.

Pompa mortis magis terret quam mors ipsa.

Kampin metroasemalla on eräänlainen tilataideteos. Tilataideteoksessa näyttää olevan täytettyjä jäniksiä - tai sitten niin uskomattoman hyvin tehtyjä tekokuituisia malleja että niitä on sallittua taidetulkinnassa tulkita täytetyiksi jäniksiksi - jotka on laitettu jättimäiseksi porkkanapelloksi muotoiltuun tilaan. Jänisten raadot on laitettu jättimäisen tekoporkkanan alle. Ämyyreistä kuuluu huokailuääniä. Jänisten täytetyt turkit eivät liiku.

Toki olen kuullut että uni on pieni kuolema - ja tässä teoksessa puput ovat todellakin tuskattomassa ikiunessa. Mutta rajansa kaikella. Tosin tämänlainen irvokkuuden naamioiminen suloiseksi on kuitenkin jotain, jota teemme yhteiskunnassamme muutoinkin. Esimerkiksi kuolema on etäännytetty ja idealisoitu vaikka se on maailmassa läsnä. Naamioidessamme ne teemme asioista eräällä tavalla irvokkaita. Juuri sellaisella tavalla, joka saattaa pikaisella vilkaisulla näyttää oikein herttaiselta ja suloiselta.

---

Otsikko kääntyy likimain "Kuolinvuoteen valmistukset ovat kauheampia kuin itse kuolema." Lausuman löytää "Essays, Civil and Moral", kirjoittaja Francis Bacon.

Tyhjin mielin.

Baconin näkemyksessä korostui näkemys siitä, miten luontoa koskevia säännönmukaisuuksia tuli hakea ; Hän oli selvästi oivaltanut, että ihmisten ennakkokäsitykset ohjaavat havaintoja kovasti ja vahva ennakkokäsitys johtaa helposti siihen että luonnossa nähdään se, joka sopii omaan näkemykseen ja unohdetaan muu. Siksipä hän esitti että tutkijan pitäisi mennä mieli tyhjänä maailmaan ja vain huomata siellä oleva säännönmukaisuus. Tämänlainen näkemys sopii tietysti hyvin arkijärkeenkin.

Valitettavasti ihminen ei kuitenkaan missään vaiheessa havaitse induktioita suoraan ; Asioita ei verifioida. Verifioinnin pyrintö oli pitkään vallalla tieteenfilosofiassa, mutta se kumoutui perinteen huipentuman, loogisen positivismin, mukana. Tämä johtaa siihen, että jos ylevä avoimin mielin kulkeva henkilö kulkee luonnossa, hän ei voi löytää sieltä oikeastaan mitään. Sillä jos hän vaikka ottaa esille kukkien värejä ja luokittelee kukkia keltaisiin, sinisiin ja punaisiin, hänellä on jo taustalla näkemys jossa on kukan määritelmä, ja ajatus siitä että "värillä on väliä".

Toisin sanoen meillä on jonkinlainen ennakkokäsitys. Joku voisi ajatella että tämä johtaisi mielivaltaan ; Jos ennakkokäsitys ratkaisee jopa kukkien värien luokittelussa, niin kuinka paljon ennakkokäsitykset ratkaisevat kaiken kaikkiaan? Eikö voida puhua periti mielivallasta. Kysymys on aiheellinen. Tai ainakin siihen vastaaminen on. Ennakkokäsitysten valta johtaisi relativismiin, jolloin tieto tavallaan lakkaisi merkitsemästä. Asiaa ei auta se, että kun asioita perustellaan, on perustelu aina jossain suhteessa johonkin perustelujärjestelmään. On oltava jokin mittari, joka erottaa hyvän argumentin huonosta. Tätä kautta jokainen järjestelmä on jollain tavalla rajoittava. Ongelma on tavallaan hyvin suuri.

Onneksi tästä on tie ulos. Voimme nimittäin ajatella että kukkien lisäksi voidaan valita sellaisia konsepteja, kuin vaikkapa "leprechaun". Se on semmoinen tonttumainen irlantilaisten taruolento. Voimme ottaa näkökulmaksi että sen tutkiminen on tärkeää. Kenties niiden koko tai väri ovat tärkeitä. On selvää että kukkien kohdalla luokittelu vähintään johtaa jonkinlaiseen tutkimukseen. Leprechaunien kohdalla niiden koko, paino ja väri joudutaan kuvittelemaan. Kukkien kohdalla se voidaan mitata jollain laitteella.

Tämä tarkoittaa sitä, että hypoteesinmuodostusta ei tavallaan voida kovinkaan hyvin erottaa tutkimusohjelmasta ; Voidaan ajatella että tehdyt kokeet ovat jonkinlaista viitettä siitä, että asia on jotain jota voidaan tutkia tehokkaasti. Se tekee siitä hyvää tiedettä ; Tutkimusohjelma on hedelmällinen. Kukilla voidaan tehdä erilaisia ja mielenkiintoisia tutkimuksia värin ja painon suhteen. Leprechaunien etsijät voivat korkeintaan esittää että "huomenna saamme pikkumiehen kiikkiin". On hyvä huomata, että pikkumiehen kiinnissaamattomuus ei tee leprechaunia mahdottomaksi. Mutta se tekee siitä "epätodennäköisen/huonon tutkimuskohteen".

Tilanne ei tietenkään ole lopullinen ; Kenties tulevaisuudessa joku keksii keinon saada leprechaunin kiinni, ja toteuttaakin tämän. Se voi muuttaa tuloksen olennaisesti. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan ole jotain joka tapahtuu, kyseessä on yllättävä musta joutsen. Sellaisen varaan ei kannata laskea, koska sitä ei voi kovin tehokkaasti ennakoida. Se ei ole jotain jonka varaan kannattaa laskea ja jonka löytymisen puolesta lyödä vetoa. Kuitenkin tieteen historia tietää että monia asioita, joita ei ole ennen voitu tutkia, saadaankin tutkimuskohteeksi. Kvarkkien tutkiminen 1700 -luvun englantilaisten herrasmiestutkijoiden voimin ei olisi ollut kovinkaan uskottavaa. Siihen aikaan kvarkkejen ominaisuuksista puhuminen olisi ollut arvailua. Jotain, joka ei perustu tietoon.

Tämä tarkoittaa sitä, että perustelu on aikalailla pakosti sidottuna senaikaiseen tietoon. Eteneminen ei ole ilmiselvää, eikä voi sanoa mikä tuottaa tulevaisuudessa tulosta. (Kumpaankin suuntaan; Ei voi sanoa "mahdotonta" eikä voi sanoa että "tässäpä tulevaisuuden paradigma".) Siksi onkin parasta pitää perusteltuna tämän hetken tietoa. Asian puolesta puhuu sekin, että kun tieteenfilosofiassa puhutaan epistemologian tarkentumisesta, se johtaa itse asiassa siihen, että tiedon mallinnus lähenee olemassaolevaa. Tästä seuraa hieman paradoksaalinen tulos ; lopullinen tieto voidaan saavuttaa - mutta tieto siitä että lopullinen tieto on saavutettu, ei voida saada. (Onko tieto siis lopullinen? - No ainakin vastaavuus on ja teoriaa ei voi parantaa tai korjata!)
1: Tämä muistuttaa hieman niitä arvailuja joita matemaatikoilla oli Fermat'n lauseen kanssa : Simon Singhin "Fermat'n viimeinen teoreema" kertoo että he viittasivat Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen ja esittivät että oli mahdollista että Fermat'n lause oli tosi, mutta siihen ei koskaan saataisi vastausta. Tälläiseen lopulliseen tilanteeseen taas voitiin päätyä vain jos Fermat'n lause oli tosi. Epätosi tila voitaisiin kaivaa lopulta esiin. Ongelmana oli tietysti se, että vielä tuhatkaan vuotta epäonnista kokeilua ei tarkoittanut että epätodeksi ratkaisu löytyisi seuraavalla viikolla jonkun matemaatikon toimesta. Tämä on tietysti paradoksaalisuudessaan erikoinen tila. Fermat'n lause todistettiin todeksi (kaikki todet lauseet eivät ole sellaisia että niitä ei voitaisi ikinä todistaa.)