Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.

(epä)kohteliaisuusosto- ja myyntiyritys

"Napoleonin komplekseissa" käytiin läpi omituista asiakaspalautetta. Tai oikeastaan se oli enemmänkin palautetta asiakkaista. Saaristolaiset eivät pidä turisteista. Turistit tuovat ääntä ja melua käyttämällä mekaanisia laitteita. He kiertelevät kauppoja eivätkä osta. Asiakkaidenhaukkumisstrategiaan ei tietysti voi sanoa paljoa muuta kuin että "On vaikea odottaa ansaitsevansa kirpputoribisneksessä, jos ei halua asiakkaita puotiinsa kiertelemään, jos pitää moista epäkohteliaana." ... "On täysin hullu ajatus, että asiakkaalla oli velvoite ostaa jotakin paikasta, jonka valikoimaa hän ei etukäteen voi tuntea. Vielä naurettavampaa on kuvitella, että tämä velvoite vahvistuu siinä, että välttämätön valikoimaan tutustuminen jotenkin loukkaa myyjää."

Ajatus asiakkaan julkisesta haukkumisesta on itsessään hyvin vieras kulttuurillemme. (Vaikka sitä luultavasti harrastetaan kauppojen takahuoneissa paljonkin.) Ajattelemme että kaupassa olevat ihmiset ovat asiakaspalvelijoita, ja että he ovat töissä. Ja siksi asiakas olisi aina oikeassa. Näin ollen kulttuuriimme on vakiintunut ajatus siitä, että asiakas saa - ja kenties hänen jopa pitää - moittia saamaansa palvelua, mutta jos sanoo moitteen sanan. Asiakassuhde ja kritiikkioikeus ovat epäsymmetrisiä. (Rahalla on yllättävää valtaa!)

Esimerkiksi vaikka jos sanoisi että ; "Analysoidaampa hommaa ihan vakavasti ja kylmän rauhallisesti. - Te olette paska asiakas. En ole koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä, yhtä näköalatonta pihtailijaa. Tulette tänne maalle kokemaan autenttista maalaisuutta, mutta oikeasti te vaan valitatte hyttysistä ja raavitte munianne julkisilla paikoilla leikkien että tämä törkyily on maalaisuutta ja aitoa itsen kohtaamista! Olen iloinen että teillä menee niin huonosti, että joudutte laskemaan penniä ja venyttämään senttiä niin että teillä ei ole varaa ostaa edes halpahintaisinta alle euron hintaista roskaa, edes symbolisesti. Te rahaa alueelle tuomaton metelintuojapaska! Helsinginpelle! Ostakaa tai menkää pois! Hyvää päivänjatkoa, ja tervetuloa uudestaan OSTOKSILLE!" Niin kyllä asiakas puodinhiekoittaja ajautuu jonkinlaiseen yllätyssolmuun. Vaikka tosiasiassa asiakassuhde on rahansiirtosuhde, niin jotenkin se puodissa asioiminen on monista riittävän potentiaalinen rahansiirto jotta se olisi syy asiakassuhteen rakentumiseen. Kauppiaalle se on tietysti vastikkeetonta työtä. Mutta toisaalta jos tälläiseen ei pysty ja kauppa ei muuten tuota olisi syytä kyllä vakavasti miettiä että olisiko syytä ajaa firma bankrottiin ja ruveta tekemään jotain sellaista työtä jota vaikka osaa tehdä ja jolla vaikka tienaisi jotain.

Tylyssä asiakaspalvelutilanteessa ongelmana on aian se, että osasta pitäisi kunnioittaa työntekijää ihmisenä, eli suvaita jonkinlaista huonoa käytöstä. Ja toiset korostavat että työ on tehtävä. Molemmat ovat oikeassa, mutta molempia ei voi saada samanaikaisesti.

Tosiasiassa mainittu ajatus siitä että pitäisi ostaa kaupasta on jotenkin melko suomalainen ilmiö. Ja siihen törmää jossain määrin jopa helsingissä. Oma tapani on se, että en yleensä kuljeta hirveitä määriä rahaa mukanani. Teen enemmänkin niin, että kiertelen kauppoja ja sitten nostan rahaa tarpeen mukaan. Tämä aikaansaa joskus hitusen omituisia tilanteita.

Ymmärrettävistä syistä puotipuksulta
meni tovi sen tiedostamiseen, että
Isä-Nietzschellä ei ole AIDSia...

Esimerkiksi kun viimeksi asioin eräässä pienessä divarissa pääkaupunkiseudulla, kiertelin hyllyjä. Kaupan omistaja näki minussa tietysti "narkkarin näköisen miehen" ja hän kävi kohteliaasti kysymässä että voiko hän auttaa minua jotenkin. Kerroin että en etsi mitään tiettyä, että kiertelen ja katselen ja että osaan toivon mukaan lukea niin hyvin että selviän urakasta omin avuin. Myyjä vaikutti pahastuneelta ja seurasi muka kauppaa huoltaen vieressäni, ilmiselvästi vahtien sitä että en ole varastelemassa. Kun sitten kysyin lähimmän pankkiautomaatin paikkaa ja poistuin päättelin ilmeistä että hän piti pankkiautomaattia tekosyynä poistua ostamatta. Ja että kyseessä olisi jonkinlainen epäkohteliaisuus. Luultavasti kaupansisäinen turvaluokitukseni tässä kohdassa heikolla tolalla. Olin kauppiaan mielessö lähinnä joku joka yritti varastaa kauasta, mutta jonka pitkäkyntisyystoimet estettiin kauppiaan tarkkaavaisuuden ansiosta. ~ Kun sitten tulin takaisin ja kiersin pikatahtia kauppaa ympäri kooten isohkon nipun kirjoja ympäri hyllystöä - ja kokonaissumma oli lähemmäs sata euroa - divarinpitäjä vaikutti yllättyneeltä. (Divarit ovat hyviä koska niissä on oleellisesti eri valikoima kuin muissa kirjakaupoissa.) Koska mukana oli pari hengellistä kirjaa, hän huomautti niistä. Sanoin että kokoelmia pitää täydentää - korostamatta että en ole mitenkään hengellinen persoona. Ja hän kohteli minua aivan eri tavalla. Todennäköisesti tämän jälkeen hän olisi ollut niin varomaton että olisin pahuuspäissäni kössiä puoli kauppaa tyhjäksi. (Jos tämä siis kuuluisi tapoihini.)

Olen toki aika useinkin itse asiassa päätynyt ostamaan jotain pientä krääsää, ikään kuin kohteliaisuudesta. Ymmärrän sen verran sivussa sijaitsevien pienten liikkeiden ansaintajärjestelmistä, että ostelen pienimuotoisesti ihan kannatuksesta pienyrittämisen ideaalia kohtaan. Mutta että tästä pitäisi tehdä jonkinlainen velvollisuus, ikään kuin ravintolojen tippikulttuurin vastine. Siinä en näe kovin mitään järkeä. (Kuten en tippisysteemissäkään. Painakaa jumalauta tuotteisiinne hinnat joilla katatte työntekijöidenne palkat!)

Itse asiassa tässä käytänteessä on olemassa isompikin tausta. Usein asiakas ja myyjä nähdään symbioottiseen suhteeseen. Mutta tosiasiassa näin ei yllättävän usein ole. Ja asia pahentuu silloin kun puhutaan turismista. Sillä turismia vaivaa se, että se on "kertaluontoista". Mitään pysyvää ja pitkäaikaista asiakassuhdetta ei synny. Itse toki pidän siitä että voin ostaa tuotteita ilman kaveeraamista, mutta ymmärrän että sosiaalisuus vaikuttaa monien ihmisten käyttäytymiseen, toimintaan ja interaktioon vain aivan pirusti.

Tämä puoli on hieman yllättäen katettu "Crackedin" artikkelissa joka käsittelee turismiin liittyviä myyttejä. Kauppa -asioinnin kannalta sen 5 kohtaa sisältää vain 2 kotimaan matkailuun liittyvää kohtaa. Mutta ne ovat hyvin oleellisia. Ja niissä ongelmana on se, että ne eivät ehkä ole intuitionvastaisia, mutta ne ovat kaikkea sitä vastaan mitä kerromme toisillemme matkustuksesta ja ihmisten kohtaamisista.

Ostaisitko sinä, paikallisena,
karkeasti veistetämäni puunuken?
Ai et - Se on syy miksi turistinkaan
ei välttämättä kannattaisi.
Eihän se kerro paikalliskulttuurista.
(Tosin kuvan puunukke on hieno,
ja lisäksi se on keskiaikainen ja melko
arvokas kulttuurin ja historian kautta.
Mutta ymmärrät varmaan pointin.)

Ensimmäinen oleellinen kohta on "Buy Local Handcrafts" . Se on jotain johon yleensä kannustetaan, vaikka se ei oikeasti kannata. Monesti tässä korostetaan että aito paikallinen pikkutoimija on ns. "autenttinen". Kuitenkin tosiasiassa asia on juuri kuten crackedin artikkeli kertoo ; "local handmade products are often massive sucking piles of crap." ... "the best souvenirs are rarely bought; they're found. Objects that come with stories attached to them" Itse voisin muotoilla asian vielä häijymmin. Paikallinen käsityö ei yleensä ole laadukasta ja se on se syy miksi se on jäänyt paikalliseksi. Se on vähän sama kuin miksi itse en tilaa ns päivän erikoisia ravintoloissa ; Jos ne olisivat testatusti tosi hyviä, ne olisivat jo varsinaisessa menussa! Toisaalta se, että kauppa myy krääsää ei tarkoita autenttisuutta, eikä niihin tartu mitään tarinaa pelkästään siitä että ne ovat sitä krääsää mitä ne ovat.

Toki monesti paikalliset tekijät ovat taitavia. Eikä pienuus todellakaan tarkoita huonoutta. Mutta autenttisuuskulttuurissa pienuus ja paikallisuus muuttuvat laadun synonyymeiksi. Ja tässä on oikeasti jotain pahemman kerran outoa. ; Krääsän kutsuminen autenttiseksi on itse asiassa klassinen yritys tehdä tarjonnasta kysyntää. Klassinen symbioositeoria taas nojaa siihen että kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Tästä poikkeaminen on loiseutta, suuntaan tai toiseen. Säälistä ostaminen on siis maksimaalista kaupallisuutta kenties sen likaisimmassa ja opportunistisemmassa muodossa. Ja ainut syy millä tämä voidaan oikeuttaa pienyrittäjille on epätoivo. Sääliin vetoava myyminen ei siis tavalaan eroa kerjäläisyydestä. (Kaupustelijan ja kerjäläisen ero on toki monesti muutoinkin aika pieni.) Tosiasiassa paikallinen turistikrääsä on krääsää, jota ei osta mikään muu ihmisryhmä kuin turistit. Tähän on syy. Ja tämänlaisen tuottaminen ja kutsiminen "autenttiseksi paikallissävyksi" on pohimmiltaan turistien halveksuntaa. (Tältä pohjalta on inaisen vaikeaa pyytää kunnioitusta kauppiaalle. Yleensä tälläiset kun tuppaavat toimimaan ns. vastavuoroisuusperiaatteen kautta.)

Toinen oleellinen kohta on "Make an Effort to Meet Locals". Tässäkin on toki hyvä tausta -ajatus. Että matka ei ole pelkkää rannoilla makoilua ja sitä että syödään turistirysästä ruokaa jota söisi omassa kotimaassakin. Kuitenkin tässä on aivan oleellista tajuta se, että tosiasiassa paikallisilla ei ole mitään hyviä syitä olla kiinnostunut turistista. Turisti on loinen. Turisteja on yli oman tarpeen, ja turisti vierailee vain lyhyen aikaa joten mitään pitkäaikaista ystävyyttä ei voi rakentaa "And you're sure as fuck not bringing valuable news from the north. You are one of thousands of people visiting their city that day, getting in their goddamned way. And you'll be gone in three days! There is no reason any local would ever want to spend any time around you at all." Turisti on siis vähän kuin se yksinäinen kylähullu siellä teidän paikalliskylillä, joka yrittää jutella jokaisen tyypin kanssa joka tulee paikalliselle shellille. Jos et nauti hänen kanssaan juttelusta, kuten enemmistö ei, ei turistillekaan juttelussa ole sen enempää järkeä. Paitsi että voit tavata sen paikallisen kylähullun myös ensi viikolla useiden vuosien ajan, joten itse asiassa sinulla on tuhatkertaisesti syitä jutella hänelle! Hänkin tarjoaisi eksoottista paikallisväriä, joka on vierasta jopa sinulle, paikalliselle!

On siis aivan hiton selvää että jos pidät turistikrääsäpaikkaa, turisti on kiinnostava jos ja vain jos tuot rahaa taloon. Jos et tuo, se on myyjälle aivan yksi sama. Aivan oikesti : Jos joku tyyppi käy kaupassa, tuo hiekkaa lattialle, näpelöi tuotteita, kiertelee tavalla jossa joudut tarkistamaan onko hän näpistelijä vai asiakas ja lopulta poistuu ostamatta, voidaan kysyä kannattiko sinun aidosti keskeyttää facebookpelisi prosessissa. Tälläisen paskan asiakkaan haukkuminenkaan ei tietysti merkitse mitään, koska rahaa ei kuitenkaan ollut tulossa. Ainut, mikä estää avautumisen on terve järki. Terve järki siitä, että yksi moite voi estää jotakuta muuta ostamasta krääsää. Tälläinen aikaa haaskaava pseudoasiakas on vain joku joka tuo mukanaan riskin siitä että joku aito asiakas jää tulematta.

Hyviä ratkaisuja

Lontoon matkani oli ensimmäinen varsinainen omalla vastuulla tehty reissu. Se oli myös massiivisen pituinen. Ja Lontoo on kohteena hyvinkin seikkailullinen, ainakin minun kohdallani se oli sitä. Matkan varrella tuli perseiltyä asioita ja tehtyä asioita niin perse edellä puuhun -tietä noudattaen että en kehtaa neuvoa niiden kautta muita. Mutta pari oleellista teemaa tein mielestäni erityisen oikein.

Kyllä, tälläinen upea kompositio tapahtui Royal Parkissa.

Ensimmäinen oikea ratkaisuni oli se, että päädyin ottamaan kameran mukaan. Oma normaali kamerani on sellainen, että se latautuu tietokoneen kautta, joten siitä olisi loppunut virta. Ja se olisi ollut ikävä isku jos se olisi varastettu. Siksi ostin mukaan halvan patteritoimintaisen pokkariviritelmän. Sellaisen jonka varastaminen ei haittaa ja jonka hakkaaminen vasaralla voisi olla jopa hupaisaa ajanvietettä. (Etenkin kun sen tuottamilla kuvilla on omituinen piirre: Niitä ei voi kääntää tai pyörittää tai kiertää millään ohjelmilla.)

Kamera on hyvä muutamaa kautta. Tärkeimmät teemat tiivistynevät "havainnoinnin" ja "raportoinnin" taakse.
1: Kamera on media, joka on itsessään viesti. Kamera toki kiinnittää huomiota itsessään ja ohjailee toimintaa omituiseksi haahuamiseksi. Mutta kuitenkin tosiasiassa kameran kanssa liikkuessa ympäristöä tuppaa tarkkailemaan hieman eri tavalla kuin muutoin. Sitä katsoo yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Kamera tietyllä tavalla lisää valppautta ja intoa kiinnittää huomiota ympäristöön.
2: Raportoinnin kohdalla (lomakuvien yhteydessä) kyseessä on yleensä sosiaalinen jakamisen idea. Lomakuvia halutaan näyttää muille. Ja tleensä lomakuviin liittyy erittäin voimakas tylsyys. Toisten lomakuvia on viheliäistä käydä läpi. Pääsyy on se, että tosiasiassa matkalla käyneet liittävät kuviin muistoja, toisin kuin niiden seuraamiseen pakotetut vieraspoloilla. Näin ollen lomakuva on samanaikaisesti todiste siitä että on käynyt lomalla ja että siellä on tapahtunut jotain mitä sanotaan. Ne toimivat tarinoiden (yleensä ulkopuolisille tylsien sellaisten) tukena. Ne tukevat myös lomalla käyneen omaa muistia

Toinen oikea ratkaisu oli se, että kuljin paljon kävellen. Tämä on toki hidas kulkutapa, mutta jalkamiehenä oleminen pakottaa ottamaan aikaa. Toki minäkin kokeilin turistibussikierrosta, mutta siinä asiat vain vilahtavat ja ideaksi muodostui se, että ehtii tietyt nähtävyydet suoraviivaisesti ja hyvin. Tämä ei ollut kovinkaan lomamaista. Käytin siksi julkisia kulkuvälineitä vasta kun matkat olivat niin pitkiä että niitä ei voi tehdä kävellen. Näin esimerkiksi hotelliltani Paddingtonista oli syytä mennä Greenwitchiin metrolla. Paikan päällä sitten kuitenkin kuljin sen päivän aikana yli 40 kilometriä.

Liikennevälineissä ihminen on kuplassa, jossa ympäristö on helposti vain tarkkailtava kohde. Sen sijaan kävellen asettuu tapahtumien lomaan ja tässä tilanteessa itsestä voi tulla kohde. Tähän liittyen päädyin esimerkiksi auttamaan koiran nostamisessa suihkulähteestä. Lisäksi kohtasin taskuvarkaan Westminstern Abbeyn kulmilla.

Vähemmän kuljetuilta poluilta (oikopolkujen filosofiaa)

Eilen kävin Suomenlinnassa valokuvausreissulla. Täällä sompaillessa piti tietysti käyttää hyväksi paikallistuntemusta. Sattuneista syistä minulla oli sitä. Päädyimmekin kulkemaan erilaisia reittejä jotka eivät aivan noudattaneet normaaleja teitä. ~ Tapana tämänlaisten oikopolkujen käyttäminen ei ole uusi ; Jo ensimmäisellä luokalla menin kouluun erillistä polkua pitkin. Kutsuin tätä "oikopoluksi" vaikka teknisesti ottaen kyseinen polku pidensi koulumatkaani muutamalla metrillä. Polku kun oli normaalin koulutien vieressä metsässä oleva polku. Ajatus pidemmästä oikopolusta tuntuu oksymoronilta.

Oikopolkujen määritelmään näyttääkin selvästi kuuluvan se, että se jotenkin lyhentää matkaa oleellisesti. Tämä lyhentäminen taas muistuttaa siitä että oikopolku ei ole mikä tahansa suora reitti paikasta A paikkaan B. Nämä ovat normaaleja teitä tai polkuja, jotka ovat käteviä ja hyvin suunniteltuja reittejä mutta eivät oikopolkuja. Oikopolun määritelmään kuuluukin selvästi se, että se on suhteessa normaaliin ja tavallisesti käytettyyn tiehen. Oikopolku on siksi jokin joka on reittiä lyhentävä nimenomaan suhteessa normaaliin. Oikopolku on siksi luonteeltaan aina vähintään hieman epäortodoksinen.

Koska tietä on usein käytetty vertauksena ihmiselämän ratkaisujen ja elämäntapojen ja muun arvokeskustelun perusmateriaalin kanssa, voi olla leppoisaa miettiä sitä että jos Jeesus on Tie, niin mikä hahmo olisi nimenomaan oikopolun tallaaja.

On selvää että oikopolut eivät sovi kaikille. Esimerkiksi muutosvastarintaista traditionalistia, perinteisiin ja vakiintuneisiin käytänteisiin vetoava tuskin käyttäisi oikopolkua. Syynä on juuri epäortodoksisuus. Toki tästä löydetään mielenkiintoinen poikkeus; Jos joku nostalgiasyistä kulkee oikopolkua siksi että vieressä oleva autotie on hänelle modernia muotihumputusta, hän on itse asiassa jäänyt ajasta jälkeen ja on tämän vuoksi epäortodoksinen. Muu maailma on kiirinyt hänen edelleen. Mutta tämä marginalisoi hänet eikä oikeastaan voida sanoa että hän olisi enää vallitsevan järjestelmän kannattaja. (Tämä tekee tästä nostagiahenkisestä tyypistä alalajin siihen ihmistyyppiin joka lopulta määrittyy tallaamaan sitä oikopolkua. Mutta en spoilaa vielä tässä vaiheessa tekstiä tämän enempää.)
Ensimmäinen idea siitä kuka tallaisi oikopolkua, synnyttää mielikuvan hedonistista. Mutta vähänkin tarkempi analyysi johtaa siihen että oikopilulle ei astuisi minkään sortin hedonisti, koska hän korostaa mukavuutta. Oikopolut ovat usein jollain tavalla hankalampia kuin normaalit reitit. (Muutenhan ne saisivat paljon enemmän suosiota.) Näin hedonistinen ihminen kävelee helpommin tiellä kuin poluilla joissa on mahdollisesti kamppaavia puiden juuria.

Itse asiassa oikopolulle tallaamaan sopisikin nimenomaan Nietzscheläinen yli-ihminen. Oikopolun käyttäminen vähentää käyttömukavuutta mutta on samalla yli-ihmisen suoraviivaisin tapa hoitaa asia. Kyn yli-ihminen tallaa oikopolkua, hän osoittaa että silloinkin kun hän tavoittelee asioita joita tavallinen ihminen pitää tavoittelemisen arvoisina, hän käyttää oikopolkujen tapaisia ratkaisuja. Tavalliset pidemmät ja jonottamisen vuoksi kauemman aikaa vievät reitit ovat yli-ihmisille hidasteita joita käyttävät laiskanpulskeat ihmiset jotka eivät siksi saavuta maalia yhtä ripeästi kuin oikopolkuja käyttävät.

Ei koulua vaan elinkeinoelämää varten

"The beginning of love is to let those we love to be perfectly themselves, and not to twist them to fit our own image. Otherwise we love only the reflection of ourselves we find in them."
(Thomas Merton, "No Man Is an Island")

Ihmisillä on tapana pitää tärkeitä asioita vakavana. Umberto Econ "Ruusun nimi" -kirja kertoo tarinaa siitä miten nauru ja huumori nähdään syntinä. Ja kirja taas heijastelee arvostuksia joita ei ole vaikeaa löytää. Tätä ajatellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miksi ihmeessä "Raamatun" alussa kerrotaan "hyvän ja pahan tiedon puusta" eikä esimerkiksi "vitsipuusta". Huumori nähdään usein jollain tavalla uhkaavana. - Syy on varmasti siinä että totuudella ja huumorilla on molemmilla yllättävän paljon valtaa. Ja itse asiassa huumorilla on enemmän. Jos jollekin vakavalle asialle uskaltaa nauraa, se menettää auktoriteettia, sädekehäänsä ja uskottavuudentunnetta jota se meille antaa.

Conrad Hyes onkin teologi joka on vähän tämänlaisilla linjoilla tutkaillut nimenomaan aikaisemmin viittaamaani syntiinlankeemuskertomusta. Hän lähtee siitä että perisynti ei itse asiassa esiinny tässä kertomuksessa ollenkaan. Se on tarinaan jälkikäteen liitetty termi, tulkinta joka on toki tehty muun tekstin pohjalta, mutta joka ei kuitenkaan ole ainut mahdollinen. Hyesin mukaan tarinassa on kysymys nimenomaan siitä miten ihmisistä tuli liian tärkeileviä. Hänestä luonnontila oli viaton ja hauska. Hyvän ja pahan tiedon puusta nauttiminen toi tiedon ja pinnallisti maailmassaolemiskokemuksen. Tämä lankeemus näkyy hänestä nykykirkossakin kun nauramista kirkossa esimerkiksi piispojen läsnäollessa nähdään jotenkin kiusallisena. Tämä turhantärkeys ilmenee sitten pömpöösiytenä joka teeskentelee vahvaa mutta on äärimmäisen haurasta ; Turhantärkeälle lapsen metelöinti rippijuhlassa on kammottava pyhäinhäväistys ja ikonoklasmi. Loukkaantuminen ja Jumalanpilkkakokemus onkin tätä kautta vain osoitus oman uskon heikkoudesta. Hyersin mukaan saatana on pelkästään mahtipontinen ja tätä kautta vajaa. Jumalassa on molemmat puolet, sekä vakava puoli että hauska puoli.

Ja kun minä kirjoitan positiivisesti kristinuskosta, on kysymys tietysti jostain aivan muusta.

Teknisen korkeakoulun opiskelijat ovat hyvä muistutus siitä että vaikka he ovatkin ääriteknisiä, heihin liittyy kuitenkin vahva huumorisävytys. Teekkarit tunnetaan paitsi insinööreinä, diplomi-insinööreinä, niin myös typeristä tempauksista ja wappulehden paskoista vitseistä. Tämä on merkittävä ja hyvin erikoinen asia, koska juuri teknillis-luonnontieteellisen maailmankuvan nähdään yleisesti olevan latistava. Edellä mainitsemani Hyers edustaa tässä pitkää linjaa yhdessä esimerkiksi Adornon kanssa. ~ Heille tieto johtaa tylsyyteen, pinnallisuuteen ja esteettisen elämän rappeutumiseen joka ilmenee sitten pinnallisena turhantärkeytenä. Kuitenkin juuri Teekkarit - eivätkä esimerkiksi feministiteologit - ovat tunnettuja huumorilehdistään ja sävyltään nimenomaan anarkistisista tempauksistaan.

Markus Kajon "keppienkuljettamistekstissä" (jonka kommenttiraidalla on minunkin kyseenalaista kontribuutiota jonka Kajo on ystävällisesti jättänyt deletoimatta) on reagointi joka on itsessään humoristinen ja lämminhenkinen, mutta jossa on kuitenkin mukana varoitus jonka sävyt ovat yleisiä. "Toiseen tärkeään asiaanne, keppien kuljettamiseen en aio vastata. Juuri tuollaisten tehtävien takia jätin aikanaan TKK:n opinnot kesken. Toivon, että jatkossa olette myös varovaisempi tällaisten kysymysten julkipanoon. Teekkarit tahtovat ottaa tällaiset asiat haasteena ja jotkut lähtevät kohta kuljettamaan kilometrin mittaista kepakkoa vaikka sinne Iisalmeen ihan vain koemielessä (ja sikäläisen panimon sponsoroimana). Siinä on sitten saatu viitostie pitkäksi ajaksi kokonaan tukkoon. Luuletteko, että juhannuksen viettoon menevät ihmiset autoissaan kitisevine lapsineen tällaisesta kuljetuksesta ihastuvat, kysyn vaan toisen kerran. Kolmatta kertaa en kysy, sen lupaan." Tässä viitataan juuri siihen että huumori nähdään usein ongelmana.

Hyersin lausumaan tämä sopii siten, että tämänlaiset tempaukset maanteillä ovat autonkäyttäjille sama kuin se naurava ja mekkaloiva lapsi pömpöösin uskovaisen kirkkomatkalla. Samalla selviää myös se, että jokainen meistä on omalla tavallaan pömpöösi, turhantärkeyteen langennut. (Hieman kuin kaikki ovat syntisiä kristinuskon mukaan.) Itsekin olen äärimmäisen ärsyyntynyt pitkillä automatkoilla - ja ärsytän muita vielä enemmän kuin olen itse ärsyyntynyt. Itse asiassa ärsytys on aina läsnä, oli teillä teekkareita tai ei. (Yleensä ei.) Näin ollen on kyseenalaista aikaansaisiko teekkari aidosti merkittävää lisäkiusaa nykytilaan verrattuna.

Olenkin erittäin ihmeissäni siitä miksi ihmiset haluavat lomillaan ajaa mahdollisimman kauas, kun perille löytää vähemmälläkin. Toki voisi ajatella että tässä matkassa olisi kysymys ponnistuksesta ja kärsimyksestä, jonkinlaisesta Nietzscheläisestä voimainponnistuksesta joka maksimoi onnellisuuden. Mutta kuitenkin mökkeihin ja kesäpaikkoihin tunnutaan liittävän nimenomaan nautiskelevampia haluja. Sitä halutaan olla rauhassa, nauttia oloista. Perillä odottaa sitten totaalinen peruskorjaus ja kauhea määrä työtä. Kun ihminen haluaa rauhaa hän paitsi valmistautuu sotaan, ja käy aivan automaattisesti vapaaehtoisesti moottoritietaisteluita. Tuska onneksi unohtuu vuoden aikana niin että sama virhe osataan sitten toistaa seuraavana vuonna.

Teekkari on koulutusjärjestelmämme huippu. Heidän halutaan selvästi opiskelevan elinkeinoelämää varten. Tekniseen tietoon halutaan liittää arvokkuus. "Opettaja 18/2012" -lehdessä olevaassa kolumnissa (s 51) nykyhetkeä kuvataankin liian keveänä. "Myöskään tympeänmakuisten, pitkien ja perusteellisten artikkelien hahmottamiskykyä ei enää ole. On vain Wikipedian nopeus. Ei kukaan enää osaa pysähtyä tiedon ääreen, pohtia sitä, keskustella. Sellainen välilehti ihmiskunnan historiassa on napsautettu alapalkkiin, odottamaan poistamista. Se joutaa kadota lehtorin mukana, ehkä aikaisemminkin, sillä lehtori on jo kadonnut ihmisten keskinäiseen tuntemattomuuteen." Tässä lausumassa on selvä halu palata vanhoihin kulta-aikoihin joita ei enää ole. Tätä korostetaan loppuun laitetussa kliimaksissa jossa lehtori (ei siis opettaja vaan nimenomana klassisen vanhahtava lehtori) löytää yhden oppilaan joka on lukenut saman kirjan ja muistaa siitä saman kohdan jota on pitänyt hyvänä. "Ja lehtori tuntee sisällään arvokasta lohdutusta: tuossa nuorten mahdottoman samanlaisessa joukossa on sen lajin edustajia kuin hän itse, vanhan tiedon ja kulttuurin rakastajia. Lehtori maistelee hetkeä, sen kuolemattomuutta." Tilanne on siitä mielenkiintoinen että nykytilaa kuvataan harmaana ja identtisenä kun samalla valitetaan sitä että ihmiset eivät tunne toisiaan ja nautitaan identtisyyden kokemisen hetkestä. Nykymaailmassa ollaan vähemmän "mahdottomasti samanlaisia" kuin ennen. Mutta oikeasti kaipuu onkin aikaa jota ei ole koskaan ollut. ~ Vanhoillisessa maailmassa elävät ovat pakinan lehtorin tapaisia. He vaativat tietynlaista maailmaa suojellakseen omaa identiteettiään. Kolumni peräti esittää että "Lehtori ei käsitä hänen kummallista kieltään. Siitä puuttuu historiallisuus, inhimillisen kulttuurin jatkumo." Tämä nähdään ongelmana. Tämä korostaa sitä että lehtori rakastaa aidon tiedonjanon sijasta sitä että hän saisi kuulua samanmielisten yhteisöön. Hän rakastaa vain omaa peilikuvaansa.

Ihmiset eivät ole oikein koskaan olleet kiinnostuneita koulusta. "Turhantärkeilyyn sortunut" koulutusasenne on johtanut tylsyyteen, ei vain nyt vaan aina. Lisäksi oppiminen on työlästä. Opiskeluhaluiset ovat olleet aina vähemmistönä. Uskoisin jopa että nykypäivänä tilanne on kohentunut ; Mika Sipura esitti että se mikä voi näyttää lyhytjänteiseltä ja spontaanilta voikin olla muuta. "Kun 12 vuotta sitten aloitin opettajana, hyvä opettaja oli asiantuntija joka tiesi faktat, ja osasi kertoa ne loogisessa jäjestyksessä. Nyt hyvä opettaja on ammattimainen paskansuodatin, joka kykenee jollain vielä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla siirtämään kykynsä oppilaisiin. Tuota lapiointitaitoa ei valitettavasti opita kursseilla. Ei auta miljoonien syytäminen IT-strategioihin. Tuohon taitoon synnytään, ja sitä ylläpidetään etusormen painalluksin." Opettajuus on muuttunut tiedon saamisen helppouden mukana. Ennen ongelmana oli lähteiden luo pääseminen. Netti on tehnyt omituisiakin asioita saataville. Nykyisin saatavuus on runsasta ja tärkeintä on tiedon analyysi. On kyettävä nopeasti näkemään mikä on oleellista. Muulle on annettava ruksia välittömästi. Panostaminen vain tärkeisiin asioihin johtaa siihen että suurin osa klikataan pois. Ja nimenomaan tämä on hyvää lukemiskäytäntöä.

Se, että ennen tietosanakirjojen selaamiseen meni paljon aikaa ei antanut yhtää enempää tietoa. Pakotti vain tuskailemaan kauemmin. Kun vertaan aikoja ennen internettiä (olin silloin jo koulussa) ja muistan sitä mitä esitelmänteko siihen aikaan oli nykyiseen verrattuna. Se oli turhannyhjäämistä, aikaa meni turhaan. Olisi omituista jos joku selittäisi että jos nettiyhteydet pakotettaisiin hitaammiksi, niin se kehittäisi oppimista. Olisi omituista jos joku selittäisi että oppisimme paremmiksi lomailijoiksi jos meille annettaisiin hitaammat autot. Kysymys on tässä aivan samasta asiasta.

Tiedolle ei sen sijaan ole käynyt huonosti. Esimerkiksi jos menisin lukemaan vanhaan malliin miekkailumanuaalien alkuperäisteoksia, olisi minulla turvallisuusehtoja ja muita että edes pääsisin lukemaan niitä. Nyt ne ovat skannattuina netissä - usein jopa osaavien ihmisten tekemät käännökset on saatavissa! Väittäisin että jos todella pidän vanhasta inhimillisestä perinteestä, siihen osallistuminen on tehty helpommaksi. Eri asia onkin se, että valtaosa ei tämänlaista kaipaa. Osa voi kaivata tietoa muunlaisista asioista.

Nykyisin lähinnä paskantärkeydellä on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Toki tässä on ongelmansa. Esimerkiksi oppilaat voivat ATK -tunnilla selata pornoa. He tekevät näin koska on vaikeaa ellei mahdotonta tehdä tietoturvaluennosta kivempaa kuin porno. Pömpöösiyden ollessa toisessa ääripäässä on toisessa ääripäässä riekkuminen. Molemmat ovat pinnallisia.

Uskaltaisin sanoa että olosuhteet vain modifioivat pinnallisuutta, joka taas on ihmisissä vallitseva tila. Askeettisissa oloissa pinnallisista tulee "kolhoja". He elävät arkirutiinissa miettimättä juuri mitään. Yltäkylläisissä oloissa ihmisistä tulee prinsessoja jotka elävät leikissä miettimättä juuri mitään. Ensimmäiset elävät pömpöösiydessä ja toiset riekkumisessa. Molemmat ongelmat ovat reaalisia siksi että ihmiset ovat noin yleisesti ottaen kovasti sitä hyvää ja pahaa tietoa vastaan. He rakastavat usein vain ajatusta siitä että heillä olisi tuo tieto ja vielä useampi sekoittaa tämän tiedonhaluun.

Matkarauhaa

Etelä Suomessa on ollut useita viikkoja HSL:än kampanja nimeltä "matkarauhaa". Tässä on ollut naiveja ja pessimistisiä kieltolauseita kuten "Ethän pliis häiritse matkarauhaa." Osa on ollut positiivisia ja naiveja kuten "Kiitos kun laitat laukkusi penkin alle." Toki osa on ollut jopa sellaisia että ne selvästi "sopivat vain juuri ja juuri kampanjan sisälle", kuten pienen pojan "Kiitos siitä että juttelet muille." Sekin on kuitenkin perussävyltään ystävällinen.

Olen kyynisempi, ja rehelliseti ottaen olen sitä mieltä että julkinen liikenne on periaatteessa hyvä laitos. Jonka ainut ongelma on sitten ne jotkut ihmiset. Ne joihin voi törmätä vaikka linja -autossa jossa voi olla tunnelmaa mutta vääränlaista. Julkisessa liikenteessä on ärsyttäviä toimintatapoja joita on jopa luetteloitu. Ja useammalla tavalla vieläpä.

Itse haluaisin lähestyä asiaa positiivisesti mutta kyynisesti ; Esimerkiksi jos minä tekisin näitä lausuntoja laittaisin esille sellaisia kuin "Kiitos kun ostit matkalaukullesikin lipun!". Ja toisaalta esillä voisi olla sellainen klassinen "Village People" -nahkakoppalakkihomon näköinen mies joka sanoisi "Kiitos kun annat katsoa haaroväliäsi koko matkan!"

Uskoisin että näillä voitaisiin ehkä jopa jonkin verran ratkaista ongelmaa. Niistäkin tulisi lisäksi hyvä mieli, tosin melko tavalla erilaisella tavalla kuin tästä nykyisestä leppeämmästä mainonnasta.

Vapaus ihmisistä

Tom Green vieraili eräässä ohjelmassaan Japanissa. Siellä hän huuteli-kyseli ihmisiltä pitävätkö nämä enemmän banaaneista vai appelsiineista. Kukaan ei vastannut, kunnes lopulta eräs japanilainen herrasmies kertoi että japanilaiset pitävät eniten hiljaisuudesta. ; Tämä tietysti kuvasi japanin kulttuuria jollain tavalla.

Vastaava teema on tuttu Suomessa. "NYT.fi":ssä oli kannanotto matkustamiseen. HSL:hän on kartottanut ihmisten matkustusmieltymyksiä että pitänyt kampanjaa jossa ihmisille toivotetaan matkarauhaa. Suurin viihtyisyyttä parantava elementti ei ole usein medianäkyvyyttä saavat ylilyönnit kuten humalaisten mesoaminen, vaan se, että kanssamatkustajista tulee ääntä. Ärsyttävyyttä nostivat esiin monet asiat. Journalisti nostikin esiin ärsytyslistan joka huipentui sanoihin "Ihmiset. Toiset ihmiset!" Sillä siitähän tässä kohden on oikeastaan kysymys ; Itsekin mietin että viheliäisiä ovat esimerkiksi ne miehet joiden sukuelimet ovat (muka) niin suuria että haara-asennon on vietävä koko penkirivi. Ja ne naiset joilla on laukkuja joita pitävät vieressään penkillä. (Onko matkatavarakin ostanut itselleen lipun ja jos on, niin onko päässyt lastenlipulla?) Teinien kälyinen kälätys ärsyttää monesti jos ei miltei aina.

Vapauskäsitteen kannalta tilanne junassa on hyvin mutkikas. Sillä toisaalta tässä on vastakkain vapaus matkustaa ja sananvapaus. Toisaalta sitä vastustaa vapaus kuulemasta asioita. Tämä on yhteiskunnassamme tietysti muutoinkin hyvin vallitseva teema. Ihmisten näkemys ylellisestä matkustamisessta pitää hyvin paljon sisällään "vapautta jostain". Emme hae mukavuutta sillä että saisimme "vapautta johonkin" kuten vaikka vapautta spontaaniin keskusteluun ventovieraan kanssa tai mahdollisuuteen saada ostaa herkkupaloja. Tätä asennetta voisi kutsua jopa "askeesin ylellisyydeksi". Kun on ensin saatu vapaus puhua ja liikkua - ja tämä on laajennettu kaikille, on ymmärretty hiljaisuuden arvo.

Tämä "askeettinen luksus" on kuitenkin täydessä mitassaan toteutessaan ongelmallisempi kuin sen vaihtoehto. Likimain jokaisella on jotain ärsyttäviä piirteitä jotka jollain tavalla häiritsevät jotakuta kanssamatkustajaa. Valtion tai liikennevälineistön tehtävänä ei ole ensisijaisesti suojella kaikelta ärsytykseltä. Ja tämänlaista odottavat ihmiset harjoittavat itse asiassa jotain jossa oikeuksien olisi syytä koskea vain heitä itseään. Että olisi ikäänkuin privileegioiden maailma jossa pelottavat kiilusilmäiset kasvonmuodoiltaan luisevat ja kaulaltaan paranevien vammojensa vuoksi vihertävät miehet eivät saisi ulkonäkönsä vuoksi astua kulkuvälineeseen ollenkaan. (Vaikka heille toki täytyy myöntää erityisoikeus ostaa lippu.)

Kohtuu lienee se paras. Siksi ajattelenkin mieluummin esimerkiksi VR:än "agenttiromaanilta vaikuttavia työtapoja".

Diabolinen Verneri

Usein se, mikä tuotteessa ja palvelussa määritetään laaduksi on käytännössä samaa kuin tuotteen käytettävyys. Tässä korostuu se, että laadukas tuote on tehty käyttöön, siihen että on jotain jota tuotteella halutaan tehdä ja tuote myös tämän halutun sitten saa aikaan, ainakin jotenkin. ~ Käytännössä käytettävyys onkin sidottavissa tuotteen tarkkuuteen, tehokkuuteen ja käyttäjätyytyväisyyteen. Jos tuote hoitaa asiansa tehokkaasti, se on hyvä. Teho voi tarkoittaa puhdasta voimaa, tai kustannustehokkuutta - ja hoitaa tehtävänsä luotettavasti, eli on paitsi tehokas, myös toiminnaltaan melko häiriötöntä. Lopputuloksena on yleensä tyytyväinen asiakas, joka ei turhaudu laitteen käyttämisen vaikeudesta.

Käyttöliittymäsuunnittelussa tunnetaan eräänlainen nyrkkisääntö (ei ehdoton asia, mutta kuitenkin jotain jossa on hyvin paljon totuutta) siitä että tietoturvallisuus ja käytettävyys ovat toistensa vihollisia. Jos laitteen tietoturva on hyvä, on käyttäjän esimerkiksi muistettava työläästi omin aivoin salasanoja (sen sijaan että ne olisivat vaan työpöydällä tekstitiedostossa tai vastaavaa). Tietoturvasääntö on kuitenkin mukana muuallakin.

Käytettävyys liittyy helposti mielikuvissa vain tuotteisiin. Mutta myös palveluilla on käytettävyys. Tämän ymmärtämisen helpottamiseksi teen muutaman pienen ja pinnallisen käytettävyysmietteen junankäytöstä."Alivaltiosihteerit" ovat vitsailleet, että VR:än tehtävänä on kuljettaa tyhjiä vaunuja asemalta toiselle, ja että matkustajat ovat tässä itse asiassa ensi sijassa viivytys ja este tälle tavoitteelle. Tämä varmasti vastaa viime aikoina junalla matkustaneiden kokemuksia ; Kondyktöörien työvoimapula on rasittanut etenkin lähiliikennettä. Stressaantuneet kuskit ja peruuntuneet junavuorot rasittavat monien matkustajien mieliä.

Kuitenkin jos tästä mennään siihen paljon radikaalimpaan ajatukseen jossa VR:än käyttäjiä eivät olekaan kondyktöörit vaan ne junamatkustajat. Silloin tajutaan että juna on iso laite, joka ajaa junaverkostoa tavalla jossa on mahdollisia häiriöitä. Junat eivät ole kuten autoja, jotka voivat ohitella toisiaan samalla tiellä. Näin vaihteiden mekaniikka asettuu keskeiseksi - mikä näkyy esimerkiksi talvisin kun vaihteet jäätyvät ja junat alkavat myöhästelemään. Kaiken kaikkiaan nämä rakenteelliset ongelmat - yhdistettynä hyvin vaihteleviin sääolosuhteisiin joissa junien vaaditaan toimivan - johtaa siihen että juna on itse asiassa välineenä hyvin tehokas kuljettamaan (tyhjiä tai täysiä) vaunuja asemalta toiselle. Sen toiminnoissa on kuitenkin alttiutta häiriöihin. Tässä mielessä junien kohdalla junien myöhästely on kenties se olennaisin käytettävyysongelma.

Ei kuitenkaan ainut. Sillä lisäksi lippujenkäsittely on hyvin mutkikasta. Tämä on itse asiassa tietoturva -asia ; Tietokonevirusta tai troijalaista symbolisoi junapummi. Koska pummi vie rahaa VR:ältä, muuttuu välistäveto ongelmaksi. Valtionrautateiden junapummaamisongelmana onkin yhteismaan tragedia ; Juna liikkuu joka tapauksessa, joten miksi kukaan maksaisi siitä jos voi kerran matkustaa vapaamatkustajana? Jos kaikki pummaisivat, ei junakaan kuitenkaan kulkisi. Näin junissa on petturientunnistamista. Tarkastajien määrä ja pummaamisen kannattavuus liittyvät yhteen.

Toinen ongelma on se, että junankäyttäjillä on hyvin erilaisia tapoja käyttää junaa ; Osan matkat ovat lyhyitä ja toisten pitkiä. Tästä seuraa se, että matkustamismaksujen keruuseen tulee mutkikkuutta. Asiaa mutkistaa se, että junalippuja ostetaan esimerkiksi ennakkoon, printtaillaan netistä, ladataan kortille (joko aikana tai rahana) tai maksetaan vasta junassa ostamalla paperilappi kondyktööriltä.

Mutkikkuus lisää helposti erehdyksiä. Tässä kohden ongelmaksi tuleekin se, että jos erehdyksiä sattuu, niin ne tunnistetaan helposti "pettureiksi". Ja toisaalta : Jos on olemassa jokin tapa jolla "erehdyksiä" katsotaan läpi sormien, niin "petturit" kyllä käyttävät sitä hyödykseen. Tästä esimerkkinä olkoon Hoffmanin "Varasta tämä kirja" -teos, joka selittää useitakin konsteja joilla liikennevälineissä (busseista lentokoneisiin) voidaan kulkea siten että ei joko makseta ollenkaan tai sitten maksetaan vain osa matkasta.

Tämä ongelma on hyvin vakaa. Juhani Ahon "Rautatie" kuvaa esseemuotoisen tarinan jossa mennään ihmettelemään junaa. Ja matkassa tehdään erehdys junalippujen hinnoittelussa ja ostossa. Ensikertalaiset kun luulevat että lipun osto riittää matkustamiseen, eivätkä tiedä että pidempi matka maksaa enemmän. Näin heidät heitetään junasta pettureina. Jo tämä tarina kertoo siitä että matkanostojen mutkikkuus on ollut mukana alusta lähtien. Ja että rautateiden hinnoittelijoilla on ollut historiallisesti tapa panostaa "tietoturvallisuuteen" "käytettävyyden" sijasta. - Ongelmana tässä priorisoinnissa on tietysti se, että jos käytettävyys on huono, ja tietoturvallisuus on maksimissa, niin syntyy myös maksimaalinen määrä "vääriä hälytyksiä", jossa mummeli tai teini saa (joko oman tai maksuttajan) erehdyksen takia mojovat sakot. Tai sitten sitä vaan jää Tampereelle.

Ehkä se johtuu siitä että ihmiset ovat aina käyttäneet junaa eri tavoilla eri mittaisiin matkoihin. Ja mukana on aina ollut niitä pettureita.

---

Kirjoittaja muistaa ajat jolloin lähiliikenteen tunnuksena oli sellainen punainen isonenäinen Verneri -ukko. Internet ei häntä juurikaan muista. Hahmo oli kuitenkin sellaisella herttaisella tavalla diabolinen, ja sopii siksi hyvin kuvaamaan VR:än lähiliikenteen palveluhenkeä.

Maailmankansalaisista ja matkustamisesta.

"The world is a book, and those who not travel read only a page."
(Augustinus.)

Maailmankansalaisuutta pidetään usein sivistyneen merkkinä. Tässä on takana ajatusta siitä että maailmaa kiertävä ja maailmaa nähnyt olisi saanut laajaa elämänkokemusta, joka sitten on johtanut syvempään ymmärrykseen. Tämän matkanteon metaforan huipentumana on perinteinen ajattelutapa tutkimusmatkailijoista. Tutkimusmatkailija matkaa uusiin asioihin, ja oppii uusia asioita, ja näin hänestä tulee maailmaa nähnyt ja kokenut, viisaampi.

Tämä asenne tiivistyy tavallaan seuraavaan englanninkieliseen aforismiin "Do not fear risk. All exploration, all growth, is calculated. Without challenge people can not reach their higher selves. Only if we are willing to walk over the edge can we become the winners." Matkustamiseen ja maailman näkemiseen liittyy riski ja uusien ja tuntemattomien asioiden kohtaaminen, ja tämä riskien kohtaaminen kasvattaa ihmistä ja tekee heistä voittajia. Matkustaminen uuteen paikkaan on tässä uusi asia, ja uusien asioiden kohtaaminen on oppimista. Tai kuten Alexander Pope sanoi: "The learn't is happy nature to explore, the fool is happy that knows no more."

Horatius kuitenkin muistutti tässä kohden arvokkaasta asiasta. "They change their climate, not their soul, who rush across the sea." Ehkä sivistys onkin muutakin kuin matkustelua itsessään. Ehkä asenne kuuluukin olennaisesti mukaan jotta siitä tulisi tutkimusmatka. Tai kuten Samuel Butler sanoi: "Exploring is a delightful to look forward to and back upon, but it is not comfortable at the time, unless it be such an easy nature as not to deserve the name." Eli pelkkä passin iso leimamäärä ja banaanien maistelu ulkomailla ei vielä tarkoita sivistymistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun katsoo sitä miten esimerkiksi kesälomilla juhannuksen aikaan ihmiset ajavat autoissa ruuhkissa jonnekin kauas. Asuivatpa he missä tahansa, on aina mentävä jonnekin muualle. Tätä kautta matkustus muuttuu helposti turismiksi, jossa mennään pakoon länsimaista oravanpyörää ja toteutetaan tätä menemällä turistimatkalle paikkaan jossa on baareja ja ostoskojuja. Oma kulttuuri otetaan ikään kuin automaattisesti mukaan ja eletään sen kanssa jossain eksoottisessa paikassa. Turismissa eksotiikka tarkoittaa uuden ja tuntemattomaan hyppäämisen sijasta hedonistista nautintoa.

Tällöin "cosmopolitan" ei enää tarkoitakaan maailmankansalaista, yleisneroa, vaan jotain joka on ollut niin kaikkialla että ei enää ole oikein mistään kotoisin. Tai jopa.

3 cl "Absolut Citron":ia
1 cl "Cointreau Liquer":ia
2 cl Karpalomehua
1 cl Lime -mehua
Ravista ainekset ravistimessa ja kaada cocktaillasiin. Koristele limenkuoren palalla. Juoma nautitaan pissiksenä.

Frank Borman sanoi asian että "Exploration is really the essence of human spirit." Oikeastaan kysymys onkin vain siitä, että miten maantieteellinen etäisyys liittyy siihen sanaan "exploration". Ehkä sivistuksen takana onkin se että kansalainen on maailmaa. Viuhtominen yläilmoissa ja merillä voi jopa erottaa tästä. (Paitsi kirjaimellisesti, myös kuvainnollisesti.) Ehkä samastumiskokemus maailmaan vaatiikin joskus myös paikallaanoloa ja hiljentymistä.

Turismissa voidaan myös hosua hukkaan, kauas kuljetaan mutta itsestä ei päästä irti, vapautta ei saavuteta, vaan ainoastaan hetkellinen vastuuttomuus. Ehkä "ei aina tarvitse mennä kauas päästäkseen lähelle." Johan Zen -koaneissakin ihmetellään sitä "miten ihmiset ovat valmiita matkustamaan niin kauas löytääkseen itsensä." Maailmankansalainen voi olla matkustaneen sijasta sellainen joka on maailmassa kotonaan. (Tämä on ehkä eri asia kuin tietävyys tai elämänkokemus. Mutta taatusti tämäkin on yhdenlaista sivistystä jota ei saa väheksyä.)

Ehkä sivistyminen vaatisi myös sitä että hylätään voittamisen näkemys ja se, että sivistyminen vaatisi vaikeuksia. Ehkä vaikeudet eivät kasvata, vaan kyynistävät. "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mutta ehkä vain joskus, joskus ne voivat heikentääkin. Jos häviäminen ja voittaminen poistetaan, riskiä ei tavallaan ole, ja tämän jälkeen maailmankansalaisuus olisikin kauas menemisen sijasta lähelle tulemista. Matkustamiseen tämä liittyy sikälimikäli matkustus auttaa tässä, esimerkiksi jos se vaikkapa antaaa uusia ihmisiä kohdattavaksi, jotka voivat antaa uusia näkökulmia tai avartaa vanhoja.

---

Vanhan aforismin mukaan "aforismi on oikotie kahden ajatuksen välillä." Kun tämän yhdistää siihen tietoon että blogin kirjoittaja ei matkustele, edes Suomen sisällä, mainittavasti, on koko tekstin tulkinta valmis. Että ei kun kaikki yhdessä ... "Kateellisen puhetta!"