Erämaakausi

Jotkut ihmiset näkevät hyvää monissa asioissa. Enkä puhu pelkästä vahingonilosta, vaan siitä että huonoissa asioissa yritetään nähdä hyvää. Tämä on jossain määrin positiivinen piirre. Optimismi, ja ikävissä asioissa kieriskelemisen välttäminen ovat hyviä strategioita.

Joskus siitä kuitenkin seuraa ongelmia. Ongelmia jotka ovat tuttuja esimerkiksi teologisten Pahan ongelman ratkaisutapojen kanssa ; Joskus huonot asiat ikään kuin naamioidaan niin että väitetään että ne ovatkin hyviä asioita. Esimerkiksi kun joutuu kuuntelemaan selityksiä sille miten jumala sallii luonnonkatastrofeja, vaihtoehtoina on (a) mysteerikortti jossa selitystä ei anneta mutta luotetaan että sellainen oikeasti on olemassa (b) syytöskortti jossa luonnonkatastrofissa kuolleet olivat jotenkin ansainneet sen, esimerkiksi sallimalla homouden hyväksyvän lain (c) selittämällä että luonnonkatastrofit eivät jollain tavoin ole teknisesti kunnolla mitään pahuutta.

En pidä yhdestäkään ratkaisutyypistä, mutta mysteerikortissa sentään myönnetään kärsimys ja syytöskohdassa on sellaista röyhkeää moraalista - tai ainakin moralisoivaa - selkärankaa jota voi arvostaa jossain määrin. Jäljellejäävälle ei oikein riitä minkäänasteista sympatiaa.

Olen kohdannut tämäntapaista myllyä mielenterveyden puolella. Kun kyseessä on ns. "henkilökohtainen katastrofi" ei ole yllättävää että isojen linjojen katastrofeista tuttuja teemoja nostetaan pienemmässä mittakaavassa. ; Se on nähty jopa jonakin tiedostamisena. Että olen nyt miettinyt niin paljon että olen selvittänyt sen, että ilman uskontoa, uskonelämää ja Jumalasuhdetta on vain arvotyhjiö ja nihilismi. Ja että nyt minä elän maailmankuvani mukaista ahdistuselämää. Tässä agnostismi nähdään ikään kuin liian ateistisena elämäntapana.

Äitini sen sijaan korosti toista linjaa. Sitä, että agnostismi ei ikään kuin ole ateismiin asti menemistä. Hän nosti esille uskovaisten parissa ilmenevän käsitteen nimeltä erämaakausi. Tämä teema on ollut esillä myös "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä joka korostaa että masennus ei ole epäkristillistä. "Hengellisen erämaan kokemukseen voi liittyä masennusta tai elämän ongelmien tuomaa alakuloa. Usein kaikki nämä yhdessä tuovat tullessaan myös univaikeuksia. Kyse on myös siitä, millaisen elämänvaiheen ihminen itse mieltää hengelliseksi erämaaksi, ja millaiset asiat ovat hänet siihen johtaneet. Ristin Johanneksen mukaan hengellisessä yössä kulkeva kantaa suurinta murhetta Jumalan läsnäolon kokemisen puutteesta ja omasta kyvyttömyydestään tuntea uskoaan todeksi. Siksi pimeän yön kokemuksessa on eniten kyse ihmisen jumalasuhteesta, kaipuusta toisenlaiseen olotilaan. Niukkuudessa usko pelkistyy olennaiseen. Erämaavaihe on kuin kristityn kasvua kohti rehellisempää hengellisyyttä ja armollisempaa Jumalaa." Eli erämaakauden kohdalla ei kristitylle sanota, että hän elää ideologiansa opettamassa arvotyhjiössä, eli tila olisi vakaumuksen syy ja asia jonka vuoksi pitäisi luopua aatteistaan. Rehellisesti sanoen tämänlainen kaksoisstandardi vaikuttaakin epäreilulta. Kristityn masennus tulkitaan joksikin kasvun paikaksi ja armeliaisuuden kokemuksen hankintapaikaksi. Uskonnottoman masennus tulkitaan ideologian seuraukseksi ja arvotyhjiöksi jossa ei ole mitään hyvää tai rakentavaa.

Tätä "hengellistä erämaata" on kuvattu muun muassa jonkinlaisena hengellisen heräämisen odotteluna. "Henri J.M.Nouwen sanoi ”Odottaminen on oppimisen kausi. Mitä pidempään odotamme, sitä enemmän kuulemme hänestä, jota odotamme”. Vaikeinta erämaan yksinäisyydessä on odottaa. Siksi eräs ystävä rukoilikin ”Herra, tee minusta kärsivällinen ja heti”. Erämaa yksinäisyyden pimeys paljastaa ihmiselle hänen todellisen pahuuden. Blaise Pascal sanoi, että ”Ihmisen suuruus on suurta sikäli että hän tietää surkeutensa”. Vasta pimeyden rajatilanteissa ihmiselle paljastuu oma todellisuus. Kun julkisivu luhistuu tomuksi. Se mitä luulit kallioksi, onkin vain kourallinen hiekkaa. Ihminen on ”heikko, jumalaton, syntinen ja Jumalan vihollinen” (Room.5:6-10). Erämaahan johdettuna olet kuin syvässä kuopassa ja kaipaat vain vapautusta." Äitini varmasti sai toivoa siitä että minun mielenterveydentilani olisi jokin muutos hengelliseksi uskovaiseksi ihmiseksi. Tämä toki lähentelee ajatusta jossa mielenterveysmutkani ei ole oikeasti mikään huono asia.

Näissä tulkinnoissa ihmetyttää kuitenkin se, että näitä käytetään. Ne ovat näkemyksiä jotka on perusteltu auktoriteeteilla, eikä modernilla psykologialla. Kysymys on nimenomaan siitä että ideologia on määritellyt tunteelle taustat, eikä syy-seuraussuhteita ole oikeasti onnistuttu naulaamaan ns. tutkimuksiin. Perimmäinen kysymys onkin aina näiden kohdalla kysyä, että mistä tämä sitten tiedetään? Pidän niitä lämpimikseen höpisemisenä, jossa name dropping ja psykologisilta vaikuttavien sanojen tiputtelu tekee siitä Totta.
1: Kysymys ei ole edes maailmankuvasta, vaikka toki moni näkee että kristillisyys jotenkin oikeuttaisi tämänlaiset tulkinnat. Tosiasiassa tässä on kuitenkin kyse vielä enemmästä, kuin siitä, että kristinusko sanoo jotain. Kyseessä kun on enemmänkin tulkinta joka liitetään kristinuskoon. Tässä kohden syntyy tilanne, jossa tulkinta on tosi jos ja vain jos kristinusko on totta. Mutta vaikka kristinusko on totta, niin se ei vielä tarkoita että tämä tulkinta olisi tosi. Kristinuskon nimessä tehty tulkinta ei ole useinkaan sama asia, kuin koko kristillisyys.

Moniin ihmisiin tietysti tehoaakin se, että jollekin tilanteelle annetaan nimi ja tiputetaan pari nimeä ikään kuin auktoriteetiksi. Ihmettelen ainoastaan sitä, miten huonosti sekä arvotyhjiöpuhetta että erämaakautta tiputelleet (keskenään eri) tahot ylipäätään ajattelivat että ne tehoaisivat minuun. Minut täytyy tuntea suhteellisen huonosti, jos kuvittelee että tämänlainen tehoaisi. (Toki myönnän että molemmat tarkoittivat ihan hyvää. Minut pitää tosin tuntea myös suhteellisen huonosti jos uskoo että tämä olisi koskaan estänyt minua.)

Osoittaakseni essenssini, teen sen mitä moni ihminen ei tee. Nimittäin myönnän, että olen ollut hieman yllättynyt siitä että maailmassa on vielä niinkin monta hyväntahtoista ihmistä jotka gives a crap ihmisestä joka ei yleensä give a crap suunnilleen kenestäkään koskaan missään. Tämänlainen sosiaalinen epäsymmetria saisi monet ihmiset tomertumaan etiikkarintamalla.

Sen sijaan korostan, että leppoisien uskovaisten "erämaakausia", käännyttämishenkisten "luovu arvotyhjiöstäsi" ja riekkuvamman uskovaisuuden pelastusteologiset "hurmarukousparannusbileet" noudattavat yhteistä teemaa. Niissä tarjotaan ratkaisua ongelmaan. Ja ongelma on psykologinen.

Näiden ratkaisujen suhde ideologiaan on toki hyvinkin erilainen. Siinä missä hurmaparannus on "sisäpiirin keikka", käännytys keskittyy harhaoppisen muuttamiseen ja erämaakauteen nojaava uskoo että Jumala hoitaa käännytyksen niin että itsen ei tarvitse. Mutta jotain yhteistäkin on. Ja tässä keskityn nyt siihen yhdistävään.

Nimittäin uskonnon psykologisoituminen on ollut muutoinkin melko vahvaa. Uskovaiset puhuvat "isähaavoista" ja "äitihaavoista" ja tiputtelevat mitä tahansa psykologiselta vivahtavaa teksteihinsä. Toki moni uskova korostaa että heillä on hyvää psykologista silmää ja heidän neuvonsa ovat arvokkaita ja psykologiaan syvästi tutustuneiden ihmisten "kaikkea muuta kuin pseudotiedetasoista" materiaalia. Olen kysellyt että jos he hoitaisivat mielenterveyspotilaita, niin tulisiko heille puoskarointisyytöksiä. Ja ennen kaikkea kukaan heistä ei kysyttäessä ole suostunut allekirjoittamaan vastuulappua joka kertoo että hoito ei missään tapauksessa voi olla hyvän terapioinninvastaista. ; Saamistani reaktioista voidaan päätellä vain se, että auktoriteetti halutaan, vastuuta ei. Ymmärrän tämän, jokainen meistä ajaa tämänlaista enemmän kuin mielellään. Vapautta ilman vastuuta. En vain usko sellaisiin konsepteihin.

Asia on ollut tuoreesti esillä psykologiaan keskittyneen "Research Digestin" puolella. Tämä ottaa esille sen, että lääketieteessä väärää toivoa ei katsota hyvällä. "There's an ethical consensus in medicine that it's wrong to give patients with physical illness false hope." Psykologian kohdalla tilanne on vaikeampi. Monissa tapauksissa väärä toivo parantaa elämänlaatua. - Optimismi on vähän kuin tavallisessa lääketieteessä kohtaa ; Voidaan sanoa, että luontaishoitaja paransi päänsäryn syöttämällä pajunköyttä, koska aspiriini. -  Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus ; kohtuullisen harva nimittäin laittaisi mielenterveydeltään järkyttynyttä toistaitoiselle puoskarille, joka kertoisi perheelle, että asiat menevät parhain päin. Olisi helppoa kaivaa mille tahansa optimisminlevittämiselle oikeutuksia. "But what if a therapist or psychiatrist truly sees no hope for a patient? Some people with severe mental illness fail repeatedly to respond to treatment. False hope in such cases can lead to years of suffering, toxic treatments and a loss of trust in the therapeutic relationship. "I would argue that hopelessness in those with mental illness may, at times, be well founded."

Lisäksi optimismin päälle voidaan tunnetusti laittaa vääriä ja tehottomia - jopa haitallisia - puolia. Esimerkiksi optimismissa on todellakin niin, että normaali arjesta selviäminen vaatii epärealistista itselle valehtelevaa optimismia. Maailma on täynnä epäonnistumisia, ja vaikka virheistä oppii niin elämästä ei. Ja siksi pettymys ja pessimismi ovat aina nurkan takana. Pessimistien ja masentuneiden kohdalla vaikuttaakin ns. realistinen maailmankuva. Heillä näitä harhoja ei ole. Voisi olla aivan arkijärjen mukaista - ja enemmän - jopa intuitiivisesti ilmiselvää että masennus korjataan tunkemalla takaisin se osa joka on pudonnut pois. Valitettavasti psykologia ei toimi tämänlaisella logiikalla. ~ Ja jopa sillä paljon mainostetulla plasebolla on rajallisuutensa. Tutkimusten valossa se ei vaikuta juuri minunkaltaisiin ihmisiin.
1: Minunkin kohdalla on ehdotettu ns. perspektiivien laajentamista. Että luopuisin esimerkiksi miekkailusta. Tämä ei tietysti sovi monien maailmankuvaan, koska se nähdään väkivaltana. Valitettavasti rutiineista luopuminen on jotain jota masentuneille ei pitäisi tehdä. Kaava ei todellakaan toimi siten, että jätetään rutiinit, hankitaan emootiot takaisin ja sitten palataan asiaan kun tuntuu kivalta. Rutiinien pitäminen on osa perushoitamista. Lisäksi liikunta ja harjoittelu ovat auttavia elementtejä. Toki sallin kriittiset mielipiteet, ja ymmärrän että niitä on. Muistan myös kun niitä on muissakin tilanteissa ahkerasti vihjaten esiintuotu. Saattaa toki olla että en koe kauhean relevantiksi keskustella tämänlaisten ihmisten kanssa tälläisessä tilassa. On näetsen pahaksi paranemiselle sellainen.

Kaikki toiveet uskonnollisten ja hengellisten puolieni kasvusta ovat söpöjä, sellaisella mukavalla mutta hieman häiritsevällä tavalla, mutta en rehellisesti sanoen pidä niitä kovin uskottavina. On toki mukavaa jos joku saa elämäänsä sosiaalipornoa tulkitsemalla elämääni oman maailmankuvansa kautta. On myös ihan positiivista jos jollakulla riittää voimia välittää ihmisistä jotka eivät ilmiselvästi anna samalla mitalla takaisin kuten kunnon ihminen tekisi. On kuitenkin hieman häiritsevää, jos uskoo maailman toimivan niin kuin uskoo, ja että erilaisen maailmankatsomuksen kanssa tilanteen näkisi yhtään samalla tavalla.

En ole hengellisessä murroksessa tai helposti käännytettävä. Kääntyminen kun vaatisi intentioita tai kiinnostusta Jumalia, uskontoa tai hengellisyyttä kohtaan. Minulla ei vain mene kovin kivasti, emootiot ovat refleksinomaisia eivätkä mitkään asiat ole oikein merkityksellisiä, that's all. Tästä on paha vedellä mitään isompia metafyysisiä maailmanselitysulottuvuuksia. Puheet kääntymistilastani ovat suuresti liioiteltuja. Voisin tietysti antaa valheellista toivoa tähän liittyen. Mutta se olisi liian epäreilua ja julmaa. Ja valehteluakin se olisi. Olen liian ystävällinen tehdäkseni muutoin ihmisille jotka ovat osoittaneet minulle omien arvojensa syvimmät kunnioitettavat hedelmät, kuten halun auttaa ärsyttävää niuhoa kusipäätä. En tiedä voinko tehdä muuta kuin yrittää palauttaa oman arvomaailmani kunnioitettavinta hedelmää, skeptis-filosofista saivartelua joka pyrkii Totuuteen ja luottaa että vastaanottaja on riittävän kypsä nauttiakseen sen ilman herneitä.

---

On myös turha luulla, että olisin jotenkin kuluttanut aivoni loppuun ja väsynyt. Toimintakykyni ei ole kärsinyt ; Päinvastoin, en ole yhtä impulsiivinen joka itse asiassa poistaa suurimman heikkouteni. Tämänlainen "paineteoria" on itse asiassa arkipsykologiassa yleinen. Robert Kurzbanin "why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa on kokonainen luku siitä miten psykologinen tutkimus näyttää että tämänlaiset uskomukset ei pidä paikkaansa. Toki ihminen voi ajaa itsensä burn outiin, mutta minun kohdallani tämä nyt vain ei pidä paikkaansa. Harjoittelu aiheen parissa voi tietysti johtaa siihen että se näyttää rehkimiseltä. Mutta se on vähän kuin painonnostajien kanssa, hekin nostavat toistuvasti taakkoja joita minä en nosta, eikä se silti ole heille rehkimistä. Minä harjoittelen joka päivä, en aja itseäni ylikuntoon. Todiste : En ole ajanut itseäni burn outiin jo vuosia sitten, kuten en nytkään.

Rageilijat

"Helsingin Sanomissa" oli pieni juttu jossa kysyttiin että "Liittyykö Aspergerin syndrooma koulusurmiin?" Tämä on tietysti jo otsikkonsa kautta hieman ongelmallinen. Sillä perusnyrkkisääntöhän varoittaa siitä että jos otsikossa on kysymys, siinä on yleensä jotain epäilyttävää. Etenkin jos se liittyy provokatiivisiin aiheisiin. Koulusurmista on tullut jonkinlainen höyrypäiden suosikkiaihe, joka selitetään ties millä "taikaluodilla" (joka on yleensä se sama millä nämä tyypit selittävät kaiken muunkin pahan kaikkialla.) Niin ratkaisuksi koulusurmiin on tarjottu kaikenlaista yhtä tiettyä asiaa kuten tietokonepelejä ja muuta "väkivaltaviihdettä", psyykenlääkkeitä, kristillisten arvojen murentumista ja ateismia, hammastahnoissa käytettyä fluoria joka on hermosoluille rotanmyrkkyä.

Lisää uskottavuusongelmaa tuo se, että se rakentaa heti aluksi rinnastuksen erilaisiin salaliittohörhöihin ja muuhun ihmeelliseen. Se nimittäin sanoo (suora lainaus, ihan oikeasti.) "Yhdysvalloissa alkoi myös toisenlainen keskustelu. Sellainen, jota moni ihminen ja etujärjestö piti loukkaavana. Puhuttiin siitä, oliko Adam Lanzan uutisissa kerrotulla Aspergerin oireyhtymällä tai hänen autistisuudellaan jotain tekemistä ampumisten kanssa. Mediaan ilmaantui Lanzasta tällaisia luonnehdintoja: "Hän oli älykäs, mutta hermostunut ja sätkyilevä." Vaikka jäi epäselväksi, oliko Lanzalla diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä, joidenkin mielissä siitä tuli yksioikoinen vastaus suureen miksi-kysymykseen. "Tämä mies ampui lapsia sen takia, että hänellä on autismi", oli eräs utahilainen poika Time-lehden mukaan selittänyt koulussaan, kun opettajat olivat järjestäneet lapsille keskustelutilaisuuden veriteosta." Karkeasti ottaen tämänlainen kohta on hyvin hyvin epäilyttävä. Sillä yleensä siinä vaiheessa kun USA:laisessa tiedekeskustelussa keskiössä ei ole akatemiatutkijat vaan "instituutit" tahi "eturyhmät" tietää että kyseessä on jotain jota on syytä kohdella äärimmäisen varovaisesti. Se on nimittäin maan journalistien tapa tehdä "melkein virallista pseudotiedettä julkisuuteen". Kun psykologiaa eivät tee psykologit vaan erilaiset eturyhmät, on selvää että kyse ei ole tieteestä vaan intresseistä. (Postmodernit ihmiset joista kaikki on vain intressejä eivät tietysti välitä tämänlaisesta. Se on heidän ongelmansa.)

Suomessa ollaan sen sijaan vain "kyökkipsykologeja". Tämä liittyy erityisesti aiheena olevaan aspergerin syndroomaan. Moni nimittäin pahastui tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Heitä huolestutti huono laatu. Huono laatu joka oli monista niin itsestäänselvä että sitä ei tarvinnut perustella. Että riitti pelkkä linkki ja pari negatiivista adjektiivia. Tarkemmalla kaivuulla ei ollut hankalaa huomata, että he eivät olleet huolissaan siitä että viiteryhmäpuhetta oli liikaa. He olivat huolissaan siitä että sitä oli liian vähän. He eivät olleet huolissaan tieteellisyyden puutteesta, vaan siitä että sitä oli liikaa ja se oli luonteeltaan leimavaa.

He olivat huolissaan. Huolissaan siitä että tässä syntyy lisäongelmia aspergerin syndroomaisille. Ja tässä pahinta oli tietysti asiantuntijalausunnot. Kohdat joissa mainitaan että "Muutokset rutiineissa saattavat ahdistaa tai aiheuttaa raivokohtauksia." ja "On puhuttu siitä, että autismin kirjoon kuuluva Aspergerin oireyhtymä (syndrooma) saattaisi jollain tavalla - joissain olosuhteissa, äärimmäisen harvoin ja mutkikkaalla mekanismilla - olla yksi syy poikkeuksellisten väkivallantekojen taustalla." Huoleen on kenties syytä sillä monet ihmiset lukevat tekstiä juuri kuten hekin. Eli he ohittavat kohdat "jollain tavalla", "jossain olosuhteissa", "äärimmäisen ahrvoin" ja "mutkikkailla mekanismeilla". He eivät lue keskiarvoja, ja kokevat että liitos väkivaltaisuuteen on sama kuin koko ryhmän keskimääräinen aggressiivisuus tai väkivaltaisuus. Näin he eivät lue kohtia kuten "Aspergerin ja väkivaltaisuuden suhdetta tutkinut ruotsalaisen Karolinska Institutet -yliopiston oikeuspsykiatrian professori Marianne Kristiansson kertoo, että tutkimukset osoittavat autististen ihmisten syyllistyvän rikoksiin vähemmän kuin ihmiset yleensä."

Itseäni kiinnostaa kuitenkin lähinnä provosoituminen tästä aiheesta. Näen tähän muutamia syitä. Niistä kenties kaksi ovat muita merkittävämpiä. Ne liittyvät juuri "kyökkipsykologiaan" joka on itsessään hauskaa touhua. (Harrastan itsekin. Esimerkiksi tuossa alla on sitä varmasti mukana, joten nautithan blogauksesta "suolahyppysellisen kanssa".)

Itsediagnosoitujen läheisten loukkaamista ei hyväksytä.

Tässä on huomioitavana se, että monilla kyökkipsykologeilla on taipumus psykologisoida itseään ja läheisiään. Tämä taas johtaa siihen että kaikki nämä ovat "henkilökohtaisia" juttuja. Aspergerin syndrooma on oikeastaan malliesimerkki siitä miten ihmisiä voidaan helposti ja ymmärrettävästi väärindiagnosoida ja niin jos diagnosoija itse ei ole "assi" niin ainakin hänen omituinen nörttisukulaisensa on.

Asia on tietysti hankala, koska kyökkipsykologia ja itsereflektio on ihmisten itse-etsintää. Samalla se voi ajaa heitä tarvittaessa terapiaan. Ja asioille haetaan muitakin selityksiä kuin "olen paska". Ja joskus sieltä löytyy ihan oikeita viitteitä ja asialle saadaan apu tahi ainakin selvyys. Siinä on hyötyjä. Se, että ihminen miettii itseään ja kenties jopa kyseenalaistaa oman erinomaisuutensa on jo itsessään arvokas asia. Mutta tässä on vakavia varjopuolia.

Kyökkipsykologiassa on riskinsä. Ala vaatii akateemista koulutusta, mutta silti siihen suhtaudutaan samaan tapaan kuin evoluutioteoriaan. "Eli se vain osataan." Ja tästä syntyy vaikeuksia.

Psykologian kohdalla on vähän sama riski mikä käy lääkärikirjoja selatessa. Sitä selaa kirjoja ja oireita, ja tästä tulee helposti fiilis jossa itsessä näkee ties mitä kremppoja. Ihminen yksinkertaisesti ajattelee luonnostaan liikaa analogioin. Samankaltaisesta piirteestä tulee helposti oire ja sen merkitystä yliarvioidaan. Ja piirteitä kuvaillaan itselle helposti myös silloin kun sitä ei oikeastaan ole. Tämä ilmiö on psykologiasta tuttu, se tunnetaan nimellä Forer -efekti. Ja se on esimerkiksi horoskooppien ja ennustajaeukkojen leipäpuun ytimessä. Kyökkipsykologia osaa siis taikoa aidotkin psykologian merkit taikauskohumpuukiksi.
1: Diagnoosikirjojen lukeminen itsessään siis aiheuttaa ihmisissä väärien diagnoosien tekemistä. Eikä tässä tarvita pseudotieteellistä muinaistaikauskolähdettä tai tyhmää harhautuvaa ihmistä. Se on tavallista. Toki huomioon otettava virhepäätelmälähde, mutta silti inhimillistä ja tavallista. Tieto tunnetusti lisää tuskaa. Joskus tieto myös lisää vääriä johtopäätöksiä. Tämä muistuttaa siitä että kenties knoppitiedon pänttääminen ei ole yhtä oleellista kuin logiikka ja ajatteluprosessien ja perustelurakenteiden tankkaaminen. Tiedolla ei tee mitään jos sitä ei osaa käyttää oikein. Nykymaailma kuitenkin tuntuu noudattavan enemmän kaavaa "opettele faktat ja vääristele niitä sitten miten haluat". Eli asiat ovat juuri toisin päin.

Tämä vastannee siihen että miksi aspergerin syndrooma -diagnoosi heilahtaa ihmisille joissa ei ole mitään vikaa sen enempää kun meissä rikkonaisissa, kummallisissa ja vähän vänkyröissä ihmisissä yleensäkään on. Eikä se aspergerin syndrooma ole mikään riemun aihe lääkäreilläkään, jos ajatellaan ettei hoito ole itseisarvo, vaan että onnistuneen hoidon lopputulos on diagnoosi. Parannusta ei ole, joten se on vähän kuin tunnistaisi ihmisessä Huntingtonin taudin (ilman kuolemaa ja sätkimistä).
1: Asia on siitä relevantti, että itselleni on vihjattu aspergerin syndrooman piirteitä. Siihen on saatu "jotain viitteitä". Tämä on kuitenkin vielä riittämätöntä. Diagnoositie olisi syytä käydä loppuun ennen kuin siitä tehtäisiin identiteetti. En kuitenkaan aio tehdä tätä. Sillä diagnoosi ei muuta mitään. Tai itse asiassa se muuttaa. Se muuttaa sen miten suhtaudun itseeni. Olen nimittäin tehnyt asiasta aikanaan liian pitkälle vedetyn johtopäätöksen. Tarkalleen ottaen juuri sen, että "viite" olisi sama kuin "todiste". (Mitä se ei ole, se vain näyttää siltä.) Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että aspergertestit näyttävät tällä hetkellä - kun elään vakaasti sen mukaan että minulla ei ole sitä - vain pahalta. Kun uskoin vakaasti että minulla on se, tulokset olivat vain vielä paljon kovempia. Baron-Cohenin kysymyspatterissa ero on 15 pistettä. Se on aika paljon.

Marttyyrinroolia ei saa häiritä

Kyökkipsykologian osuus nousee esiin muutoinkin. Nimittäin puhtaasti eettinen puoli. Kun aiheeseen nivottiin koulukiusaaminen, kouluampumiset ja aspergerilaisuus ja väkivalta, on kokonaisuus jotain joka särkee kaikenlaisen idealisaation. Ihmiset ovat taipuvaisia siihen että "hyvä on hyvä ja huono on huono". Näin esimerkiksi Hitlerissä ei haluta nähdä niitäkään hyviä piirteitä joita hänessä on. Ja huonojen, vaikkakin tosien, piirteiden näkeminen Äiti Teresasta nähdään yhtä loukkaavina. Kiusattu on uhri ja aspergerin syndroomainen on joku joka on "jos nyt ei suoraan vammainen, niin ainakin jokin jonka toimia tulee katsoa sormien läpi".

Kiusattuja ja aspergerin syndroomaisia yhdistää vahva marttyyrirooliin asettaminen. - Mikä tekee niistä miellyttäviä vaihtoehtoja joita ihmiset haluavat kerryttää itseensä, koska niihin liittyy valta. Ihmiset kuuntelevat eivätkä kritisoi koska kyseessä on marttyyri.
1: Tämä on tietysti viheliäistä koska samalla se raiskaa ne joille asia on omakohtainen. Kiusaamisen merkityskin liudentuu kun joka toinen on "kiusattu" kun joku kerran sanoi pahan sanan. Ja tämä ei ole ongelma niille jotka hakevat itselleen marttyyrinkunniaa. Se on ongelma niille jotka painivat asian vaikeuksien kanssa. Siksi jokainen väärin itsediagnosoitu aspergerin syndrooma joka on oikeasti pelkkää banaalia kusipäisyyttä, on väärinteko niitä kohtaan jotka painivat oikeasti aspergerin syndroomansa kanssa. Teossa ei ole pahaa intentiota, mutta se on väärinteko.

Kun aiheena on sekä kiusaaminen että aspergerin syndrooma, on tämä asia erityisen oleellinen. Sillä molempiin liittyy marttyrisointi jossa ytimessä on se, että uhrissa ei voi olla pahuutta. Siksi aggression liittäminen on loukkaavaa, koska uhria ei saa uudestaan uhriuttaa. Siksi, idealisaation hengessä oleva hyveellinen korostaa omaa eettistä oikeaoppisuuttaan sanomalla väkivallan ja autismin linkittämiseen automaattisesti että "Ei voi olla totta, yhyy." Sillä kannanotto ei ole tiedepohjainen vaan kumpuaa eettisistä oletuksista. Kysymys on siis utopian puolustamisesta, jota yritetään suojella pahojen arvot sotkevien ihmisestä negativiisia kertovien psykologien interventioilta. (Tässä ei tietysti koeta itseä tieteen vastustajaksi koska henkenä on enemmänkin se, että väite ei voi olla hyvää tiedettä jos tulos on epämieluisa ja intuitiivisen itsestäänselvästi väärä.)

En yleensäkään käsitä, miten tiedemaailmasta voidaan katsoa vierestä erilaisia pseudotieteitä. Psykologit ovat nykyaikana kovilla kun ei voi sanoa että "lahjakas, herkkä ja sosiaalisesti kömpelö" vaan tästä täytyy saada diagnoosi "aspergerin syndrooma" - tai edes sanapari "niitä piirteitä". Tämä on sosiaalisesti relevanttia ; Nykymaailmasa se, että kertoo olevansa ujo on samaa kuin alistuisi toisten vallan alle. Eikä voi sanoa käyttäytyvänsä huonosti koska on kusipää koska se on vallankäyttäjän rooliin astumista. Sen sijaan kaikki sallivat ties mitä kun sitä voi vain sanoa olevansa "lievästi aspie". Silloin saa kritiikki-immuniutta ja sananvaltaa samanaikaisesti.

Tätä kautta en voi olla miettimättä sitä että iso osa "Hesariin provosoitumisesta" johtuu ihan siitä, että koulukiusatuille on annettu marttyyrinrooli, jossa heidät velvoitetaan myös ottamaan ja kääntämään sitä toista poskea. Ja toisaalta se, että joku antaa "vammaiselle" aggressiivisen piirteen on sekin monelle kauhistus ; idealisoinnin särkyminen nähdään demonisointina ja ikonoklasmina silloinkin kun se ei sitä ole. Selvää on, että diagnoosikriteeristöt kuitenkin tuntevat aspergerejen tietyn enemmän kuin satunnaisen taipumuksen ns. "rageiluun". (Mikä ei tee Hesariin raivostuvista hyysääjistä aspergerilaisia.) Tämä rikkoo kuitenkin ideaalin ja idyllin jossa järki ja tunteet ovat toisista irrallaan.

Uhrien suojelusta on turhaa puhua, sillä aspergerin syndroomaisia kiusataan jo nyt monta kertaa todennäköisemmin kuin muita ryhmiä. (HelsinginSanomien artikkelikin mainitsi tämän.) Sivustakatsojien ihannekuva on selkeästi monille tärkeämpi. Itse olisin jopa kenties pitänyt siitä ajatuksesta että minuun kiusattuna oltaisiin liitetty jotain pelottavia sävyjä. Tässä kysymys on faktojen muotoilusta. Jos ideana on se, että esiintuodaan lausumia kuten "aspergerin syndroomaiset on niitä keskimäärin väkivallattomampia tyyppejä jotka kiusattuina saattavat salakavalasti ja murhanhimoisesti räjähtää ja tappaa sinut ja kaikki kaverisi." niin se on nähdäkseni parasta väkivallalta suojaamista. Sillä se pistää miettimään tekojaan kaksi kertaa, ja kenties sittenkin vielä kerran uudestaan.

Toisin kuin nykytilassa jossa marttyyrin rooliin kuuluu mielikuva vaarattomuudesta ja tätä kautta itsepuolustuskyvyttömyydestä. Yhdistettynä siihen että "säälivät ja hyysäävät kukkahattuilijat" ovat yleensä niitä sivustakatsojia jotka eivät mene kiusaamistilanteissa väliin aktiivisesti toimimaan. Vaan jotka heijastavat kiusaajaan paheksuntaa ja kiusattuun sääliä. Sillei passiivisen hyveellisesti jostain kaukaa. Jos heillä olisi mahdollisuus istua pilvenreunalla katsomassa ja olemassa yhtä omien egoististen tunnevirtojensa kanssa, niin he tasan tarkkaan tekisivät niin. Heille kiusaaminen on kivaa sosiaalipornoa. Vähän kuin telkkaria. Mutta livenä. Teatteri luo heille illuusion siitä että he ovat parempia ihmisiä.

---

Kirjoittaja on koulukiusattu, sillei kunnolla. Hänellä ei ole aspergerin syndrooman diagnoosia. Hän tietää omien heikkouksiensa kautta jotain aiheesta. Mutta tämä ei tietysti paina kovin paljoa muiden mielessä. Eikä varmasti pidäkään. Itsen kautta vedetty on nimittäin vain projisoimista. Jos hän joskus surmaa jonkun väkivaltaisesti, se johtuu siitä että hän on ottanut luiseen skeletorkäteensä tiiliskiven ja tunkenut sen jonkun naamaan. End of diagnosis.

Kiusaaminen, medikalisoitu rikos

Kiusaamiskeskustelussa on paljon erilaisia rajanvetoja. Esimerkiksi se, että kiusaajan ja kiusatun auttaminen samanaikaisesti eivät ole poissuljettuja. Tai että kiusaajan motiivien tutkiminen ei ole samaa kuin kiusaamisen hyväksyminen, että ymmärtäminen ja hyväksyminen olisivat aivan toisistaan riippumattomia asioita. Näitä kaikkia yhdistää se, että niiden primaarifunktio tuntuu olevan sivustakatsojan syyllisyyden vähentämine. Kiusaamista vähätellään.

Tämän vähättelyn suuruus on yllättävää. Se näkyy tavallaan jopa siinä että kiusaaminen on erityistermi. Termi jossa on järkeä jos ja vain jos haluna ja tarpeena on vähätellä. Aina kun puhutaan kiusaamisesta, puhutaan rikoksesta. Sen alla on monenlaisia tekonimikkeitä. On herjausta, lievää pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä. Nämä nimet kuvaavat samoja tekoja.

Aikuisten maailmassa näihin liitetään rangaistus. Ja tässä kohden esimerkiksi pahoinpitelyistä annettu vankilatuomio ei ole sama asia kuin vankilaan laitetun auttamisen ohittaminen. Itse asiassa moni näkee että vankila paitsi rankaisee, niin myös auttaa. Että vankilan tärkein funktio on auttaa ihmiset yhteiskuntakelpoisiksi.

Tämän huomion jälkeen ei ole mitään järkeä siinä että kiusaajia ei rangaista. Rankaisu on kuitenkin poisjätettävä teema juuri siksi että kiusaaminen psykologisoidaan ja tämän medikalisoinnin jälkeen auttaminen ja rankaiseminen jotenkin muuttuvat vaihtoehtoisiksi. Ja lopputulema on se, että jos kiusaajaa rankaisee, ei muka auttaisi häntä.

On hyvä muistaa että etenkin vasemmistolainen ajattelutapa vastustaa tätä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska esimerkiksi feminismissä ajatuksena on ajatus hierarkiasta jossa nainen on sorrettu. Kiusaajakin toimii käytännössä aina normatiivisesti, koska kiusaamisen uhreiksi valitaan oudot, poikkeavat ja muut joita ei suojaa "normaaliuden suoja". Ne joilla ei ole kavereita, joita ei tueta, jotka eivät saa apua. Tavallisen kiusaaminen kun toisi kiusaajalle vaikeuksia koska tavallisia puolustetaan. Oudokkeja taas ... harvemmin. Normatiivisuus ja hierarkia ovatkin johtaneet siihen että esimerkiksi "raiskaajan munat valtiolle" -argumentaatiota esitetään feministien parissa. Tässä mielessä on ihmeellistä ja sääli että myös kiusaajia ei haluta terapoida valtahierarkian boostaamisesta samantapaisin keinoin.

Moni puolustaa tässä ikää. He selittävät että nuorena tehty törkeä pahoinpitely ei ole pahoinpitely ollenkaan. Itse puhun vain ja ainoastaan nuorena aloitetusta törkeiden pahoinpitelyjen tekemisestä.

---

Kirjoittajan henk. koht näkemys on esitettyä tiukempi. Hän ei usko että kenestäkään kiusaajasta on koskaan myöhemmänkään elämänsä aikana hyväksi ihmiseksi. Mielestäni heiltä pitäisi lailla estää ainakin toimitusjohtajana oleminen ja muu työpaikan johtotehtävissä työskentely, poliittisen viran saaminen, yksityisyrittäminen siten että on alaisia. Samoin pitäisi estää hoitoaloille ja papiksi ja vastaaviin sosiaalisiin ammatteihin meneminen. Kiusaaja on korkeintaan latentti, siellä hän on kyyryssä väijymässä otollista hetkeä. Siihen asti he voivat teeskennellä. Kiusaaja on epäilty kunnes hänet todistetaan syylliseksi, eikä tätä muuta se, että he ovat antaneet itselleen anteeksi Jeesuksen tai psykiatrin nimeen. Itselleen anteeksiantaminen päinvastoin pahentaa heidän uskottavuusongelmaansa, kertoo että omaatuntoa heillä ei ainakaan ole.

Psykologias on (kun sua teki)

Metro -lehden tekstiviestipalstalla 20 11. 2012 oli seuraava ilmoitus nimimerkiltä "Elämä on" "Olen tavannut uskovaisia pilkkaavia ihmisiä, joista myöhemmin on tullut kiihkouskovaisia. Äitini sanoi uskoa vastaan raivoavita, että Jumala kutsuu heitä. Psykologian mukaan suuttumukseen tarvitaan mielen ristiriita. Eräs vaikuttaja onkin sanonut osuvasti: minua eivät uskovaiset ole saaneet vakuuttuneiksi Jumalan olemassaolosta, vaan kiihkeät uskon vastustajat." Tämä on hyvin yleinen argumentaatiotapa. Mitään muuta hyvää tai kiinnostavaa siinä ei olekaan. Tämä blogaus onkin siitä miten monitahoisesti ja syvällisesti väärin tämä viesti on, niin tieteen kuin etiikan kuin jopa metakeskustelutason puolella.

Epäkeskustelullinen keskustelukentän - sosiaalisesti julma, teokraattinen, sananvapautta ja uskononvapautta kieltävä - rajaaminen

Tämän strategian taustalla on selkeä nihilaatio ; Kritiikin olemassaolo ennustetaan ja tällä keinoin kaikki vasta -argumentointi muutetaan ikään kuin käsitellyksi. Marko Hamilo käyttää tätä termiä paljon "Älä säädä päätäsi" -kirjassa jossa (ei moitita psykologiaa) vaan psykologian pariin ajautunutta psykohöpinää jossa ei ole kysymys asiallisesta argumentoinnista. Kirja esittikin nihiloinnin yhdeksi tälläisten harjoittamaksi strategiaksi. ; Tämän johdosta halutaan yksinkertaisesti että jos on ateisti niin ei saisi ollenkaan osallistua uskontokeskusteluun. Kaavana onkin se, että uskovaiset haluavat että ateisti ei saa sanoa mielipidettään tai argumenttejaan ollenkaan koska jos hän sanoo mitään niin "Jumala kutsuu häntä" eli Jumala olisikin ikään kuin olemassa pelkästään siksi että jollakulla on vasta-argumentti sanottavana tätä ajatusta vastaan.

Tämä kuvaakin hyvin sitä miten olen uskontokeskustelutilanteen nähnyt. Olen useasti yrittänyt jopa lopettaa sitä tyystin. Mutta se ei ole käytännössä mahdollista koska uskovaiset näkevät että jokainen ihminen on homo religiosus ja että uskonkysymyksiin vastaaminen ja kannan ottaminen on ikään kuin yleisinhimillinen velvollisuus. Jos ei vastaa, niin on "pinnallinen joka ei edes mieti".¹ Kun uskonnoton on hiljaa, niin selitetään että hän ei ole miettinut ja täten hänenkään ateisminsa ei ole ollenkaan vakavasti otettavaa. Jos ei anneta keinoa olla muuta kuin häviöllä, kyseessä on pelikentän julma ja pelkurimainen säätäminen uskovaisen omilla ehdoilla kuin hän olisi ylin auktoriteetti millä ehdoin ja rajoituksin ihmiset saavat puhua missään. Tämä onkin kokonaisuutena luja uskonnonvapautta ja omaatuntoa vastaan iskeminen. Jos harjoittaa tämäntyyppistä, on teokraatti. Jos tätä ei tajua, on varsin tyhmä. Ja jos ei tunnusta on manipulatiivinen kikkailija. (Koska asialliset vaihtoehdot on eliminoitu loogisella rakenteella joka yllä on näkyvissä.)

Kyökkipsykologiaa joka kertoo psykologian osaajalle että "eräät vaikuttajat" ja "äidit" eivät osaa viittaamaansa psykologiaa vaan vääristelevät asioita totaalisti ; Eli ovat jotain jonka sanomisten painoarvo ja merkitys ei ole kaksinen.

Lisäksi se ei saa käyttämäänsä psykologiaa oikein. Viittaus psykologiaan jätetään toki referoimatta, mutta on selvää että taustalla on viittaus kognitiiviseen dissonanssiin.  Referenssi on melko selvä koska kyseessä on psykologinen perustermi, jonka tunteminen on käytännössä välttämätöntä. Lisäksi se on ihmisille, aivan psyykisesti terveillekin, yleinen ominaisuus ellei peräti standardi, joten siihen viittaaminen on siinäkin mielessä asiallista. Ja ennen kaikkea teksti viittaa sen määritelmään joka on juurikin se tunne mikä syntyy kun maailmankuvan tai muun antamien odotusten ja todellisuuden välille tulee ristiriita, jota sitten joudutaan käsittelemään ja prosessoimaan erikseen.

Ainut vika tässä viittauksessa on oikeastaan vain se, että se ei toimi ollenkaan niinkuin "tekstarissa" kuvataan.

Sillä kognitiivisen dissonanssin ytimessä on nimenomaan se, että ihminen ei halua kääntyä ; Ihminen ei halua muuttaa mielipidettään ja maailmankuvaansa ja on siksi dogmaattinen. Vahva kognitiivinen dissonanssi on mielipiteenmuutosjarru. Se kertoo nimenomaan siitä että kääntymistä ei tapahdu vaan ollaan valmiita aggressioon - kenties jopa väkivaltaan asti - ennen kuin sitä näkemystä ollaan vaihtamassa. Eli vahva kognitiivinen dissonanssi ei johda kääntymiseen, eikä kerro Jeesuksen kuiskimisesta ja käännyttämisen oivasta hetkestä. Vaan kognitiivisen dissonanssin tila johtaa nimenomaan siihen että kääntymistä ei todennäköisesti tapahdu. Näin ollen jos viha johtuu kognitiivisesta dissonanssista, niin saarjaajien pitäisi ymmärtää vaihtaa kohdetta koska joku muu olisi todennäköisemmin kääntymässä. Tätä ei tietysti haluta tunnustaa ideologisin syin ; Koska julistaja haluaa lopettamisen ja toisen kohteen etsimisen sijasta kannustaa itsensä jatkointtämiseen.²

Toisekseen kognitiivinen dissonanssi ilmenee monin muinkin tavoin kuin vihana. Sitä peittää ilmiö nimeltä assimilaatio joka pitää sisällään hyvin monia erilaisia keinoja. Viha on melko harvinaista, yleisempää on esimerkiksi saivartelu jota voidaan käydä lempeässä sävyssä ; Mielemme itse asiassa täydentää omaa maailmankuvaamme koko ajan erilaisin ennakko-odotuksin jotka tuntuvat kaikkea muuta kuin aggressiivisilta.
1: Itse asiassa Markus Kajo on humoristisesti kuvannut aivan jokapäiväisiä kognitiivisen dissonanssin tuntemuksia jotka korostavat että ilmiö on läsnä jopa silloin kun ihminen kävelee portaita. Kajo ei ole psykologi, mutta nämä tilanteet ovat juuri tätä itseään. Vihan tunne ei ole päällimmäisenä mielessä, eikä kognitiivinen dissonanssi selvästi pidä sisällään samaa kuin vihantunne.³  Itse liitän tähän ensisijaisesti omaa uskonvakaumustaan erilaisilla adh hoc -saivarteluilla ja venkoiluilla puolustavat ihmiset.

Tämä kognitiivisen dissonanssin vihaluonne ei olisi vielä ylitsepääsemätön onglema, koska jos viha on yksi kognitiivisen dissonanssin muoto niin se on. Kuitenkin tosiasiassa se ei välttämättä ole. Vihaan ei tarvita sisäistä ristiriitaa. Viha tarvitsee konfliktin. Esimerkiksi ihminen voi olla vihainen ihmisjoukolle joka on tappanut hänen vaimonsa. Tämä ei johdu siitä että hän olisi itse jollain tasolla halunnut tappaa vaimonsa. Vihan takana on aggressio, joka on sosiaalista elämää tai elintoiminnollista itsesäilytystä koskevaa itsesuojelua fyysistä äkivaltaa tai henkistä väkivaltaa vastaan, ei maailmankuvan säilytystä.⁴

Ovatko uskovaisten käännynnäiset todella käännynnäisiä?

Kääntymiskertomuksilla haetaan yleensä sosiaalista valtaa ; Ne ovat henkilökohtaisia tarinoita joten tieteelliseen yleistämiseen niistä ei ole. "Tunnen yksilön jolle kävi noin" ei ole evidenssiä vaan tarinankerrontaa. Tälle tarinankerronnalle on nähtävissä kristillisessä perinteessä hyvin vahva perinne. Kirkkoisä Augustinus vahvisti teologisia näkemyksiään kertomalla hurjasta nuoruudestaan. Tämä ikään kuin kontrastoi sen miten suuri muutosvoima ja armo Jumalalla on. motivaatio. Täysin pyhimysmäinen hyvä ihminen ei olisi saanut vastaavaa uskottavuutta tähän teemaan. Mikä on tietysti helvetin omituista, ollaksesi autoritäärinen uskova, sinun olisi parempi olla parannuksen tehnyt massamurhaaja kuin alati koko elämän kiltti nössö.⁵ Se, että on käännynnäinen antaa ikään kuin lisäuskottavuutta;
1: Se on hieman kuin uskoontulo ihmeparanemisen kautta. Sillä se korostaa sitä miten suuri muutosvoima Jumalalla on ollut elämään. Se, että korostaa olleensa vahva ateisti on siis sama kuin kertoisi että usko Jeesukseen on kova koska tehty muutoskin on ollut valtava. Näin ollen on helpompaa liioitella muuttumisen määrää kuin vähätellä sitä
2: Se antaa ikään kuin luvan puhua siitä mitä ateistit ajattelevat ja mitä ateistit uskovat ja miten heihin käännytys toimii. Ja mitä ateismin sisältö on. Tämä olisi kenties muuten uskottavaa, mutta harva pitää minun uskovaisuustaustaani yhtään minään merkittävänä. Päin vastoin, se nähdään helposti nimenomaan motivaationa ja syynä hyökätä menneisyyttä vastaan ja muokata sitä nykyideologiaani sopivaksi. Eli en käsittelisikään uskontoa vaan oikeuttaisin sitä miksi olen petturiluopioksi taipunut ja muokkaisin uskonnon siksi olkiukoksi jota kukaan uskovainen missään ei kannata. Samoin "entisiä ateisteja" kuunnellessa ihmetyttää aivan helvetisti se, miten vähän ateistejen argumentaatiota he osaavat ja ymmärtävät. Tosin tämä lientyy välittömästi kun kuuntelee sitä miten vähän teologiaa ja kristinuskoa ja vastaavia he yleensä osaavat.⁶

Tarinoiden heikkoutta vahvistaa se, jos tarinoita ei voi vahvistaa data-aineistolla. Voi olla että tarinat ovat tottta, eikä tarkistaminen muuta niiden totuusarvoa. Mutta kriittinen aineistontutkimus tietää että esimerkiksi tuoreessa Johan Bäckmanin väitöskirjakohussa oli oleellista tietää oliko hänen lähdeaineistonsa olemassa ja sellainen kuin väitöskirja sanoi sen olevan. Sillä vaikka totuus ei muutu, on tämän tarkistaminen enemmän kuin erittäin oleellista. ;
1: Esimerkiksi oman uskonnollisen historiani löytänee kun seuloo esimerkiksi Helluntaiseurakunnan kesäleirejen lapsiosallistujalistoja. Siellä päikkyy "Tuomo Mikael Hämäläinen" useammassakin. Samoin nimeni löytyy myös luterilaisen kirkon leireiltä. Myös monivuotinen jäsenyyteni ensin lapsikuorossa ja nuorisokuorossa ovat nähtävissä. Ja niin edespäin. Nämä ovat näyttöä siitä että olen ollut jäsen, ja peräti aktiivinen ja osallistuva jäsen.

Usein kääntymistarinoiden "ateismi" paljastuu yleensä joksikin aivan muuksi.
1: Esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kirjanen kuvasi Lauri Johanssonia, Natural Born Killers -järjestön perustajaa uskonkääntyneenä. Kontrasti syntyy lukijan mieleen siitä että hän olisi ollut ateistinen ja uskonnoton murhaaja jonka Jumala olisi eheyttänyt. Kuitekin kun lukee tuoretta hänen haastatteluaan ei voi olla huomaamatta, että elämänhistoria paljastaa jännittäviä asioita. "Kävin jo pikkupoikana pyhäkoulua Pielavedellä, olen tiennyt nämä Raamatun asiat" ... "Jopa se jengijohtaja Johansson joskus heikkona hetkenä putkassa jutteli Jumalalle."
2: Pekka Reinikainen korostaa "Mahdollisuus Muutoksen" -kirjasessa olleensa ateisti, tiukan linjan ateisti. Mutta samassa tekstissä hän kertoo avioituneensa hurskaan pastorissuvun tyttären kanssa jo ennen kääntymistään. Lisäksi hän kertoo kohdanneensa USA:ssa tutkijoita joiden kanssa hän on selvästi ollut yhteistyössä. Ja nämä olivat sanoneet sellaisia asioita jotka viittaavat vahvasti vain ja ainoastaan ICR:än ja muiden kreationistijärjestöjen toimijoihin. Se, että he ovat sen ajan kreationismi-ilmastossa ottaneet kantaa asiaan kertoo että Reinikaisella on ollut heihin melko hyvät välit. Sen sijaan  en ole onnistunut löytämään Reinikaisesta jäsenkirjoja, lehtikirjoituksia tai muuta aineistoa joka osoittaisi hänen koskaan olleen ateisti.
3: Jopa entisenä ateistina tunnettu ja arvostamani eifundamentalistinen Torsti Lehtinen - jolla sentään on selkeästi osoitettavaa historiaa ateistisuuden parissa - kuvastaa kirjoissaan elämäänsä ja paljastuu että hän on kaveripiirissään jo ateismiaikoinaan debatoinut, jopa vihaisesti. Tämä tarkoittaa sitä että hänkin on ollut vahvasti uskovaisten seurassa ja vaikutuspiirissä jo ateistina.

Itse asiassa toistuva sääntö on, että kerta toisensa jälkeen näissä "ihme käännytyksissä" on taustalla pitkä tai vielä pidempi altistuminen uskonnollisuudelle nimenomaan siten että on ollut yhteyksiä pro-uskonto -tahoihin. Tämä kertoo siitä että he tuskin ovat olleet "niin vihaisia" tai ainakaan "niin dogmaattisesti ateisteja".⁷

Lisäksi on hyvä huomata, että "ateismi" on yleensä viittauksissa varsin epäselvä ja mutkikas. Esimerkiksi olen kuunnellut uskovaisen elämänkertaa jossa hän korosti olevansa ateisti. Hän uskoi kuitenkin horoskooppeihin, karmaan ja New ageen. Kutsui itseään silti ääriateistiseksi. Tämä on tietysti omituista. Toinen selitti että hän oli elänyt maalllista elämää eikä ollut miettinut uskonasioita ollenkaan. Tämä on hieman eri asia kuin reflektoitu ateismi joka on syntynyt miettimisen tuloksena. Koska sanaa "ateismi" käyttämällä saadaan sosiaalista hierarianousua välittömästi, siihen on emotionalisesti helppo tarttua. Mieli sitten kyllä assimiloi historian niin että omituisin ad hoc -kiemurteluin selittyy miten okkultistisatanisti onkin yht'äkkiä ollut ateisti -määritelmään osuva. Näiden tapausten löytäminen korostaa että jokaisen käännynnäisen pitää ainakin minulle tarjota ns. näyttöä ja täsmennystä tarinoilleen ennen kuin edes uskon että he puhuvat sanaakaan ns. "totta" eivätkä vain "niin totta kuin osaavat".

Vahva usko ja heikko usko?  

Lisäksi ylläoleva tekstiviesti pitäää sisällään lisää virheitä (mieti, miten paljon virheitä siinä on verrattuna sen alkuperäisen viestin mittaan. Se, että noin lyhyeen saa noin monta virhettä kertoo jo jostain.) Siinä on nimittäin selvä ristiriita sanomisten välillä. Viestin henkenä kun on se, että (a) kognitiivinen dissonanssi herättää vihaa (b) vihaiset ateistit ovat kääntyneet koska heillä on ristiriita joka pohjimmiltaan johtuu siitä että ateismivakaumus on heikko ja Jumala kutsuu. (b) vihaiset ateistit ovat kääntyneet kiihkouskovaisiksi.   Ytimessä on, että selittäjä ei kerro että heidänkin viha pakkovaatisi "psykologian mukaan" sisäisen ristiriidan joka olisi syvällä oleva tunne siitä että Jumala ei olisikaan totta. Yleensä tässä kohden käykin näin. Selitetään että vihaiset ateistit kääntyvät, ateistin viha nähdään vakaumuksen heikkoutena. Uskovaisen viha nähdään syvänä vakaumuksena ja herkkätunteisuutena, se on sitä jossa uskon puolesta loukkaannutaan koska se on niin tärkeä ja usko on niin vahva ja koko elämän kattava. Eli psykologisen ristiriidan takana oleva aggressio on heikkoa ateisteilla mutta uskovaisilla sama käytös ei olekaan enää heikkoa vaan vahvaa. Homo religiosus -pellet eivät suinkaan selitetä sillä että aktiiviset kääntyneet olisivat nyt vannoutuneita ateisteja "sillai alitajuisesti".⁸

Itse asiassa psykologiasta löytyykin mielenkiintoinen käsite, joka selittää miten vihaisista ateisteista tulee himokäännyttäjiä. Syy ei ole ateistin sisäinen ristiriita. Syy on temperamentti. Jos sinulla on vihainen perusluonne uskonto ei tätä yleensä muuta yhtään mihinkään. Näin ollen entisistä himojulistajista tulee kiivaita ateisteja ja entisistä kääntyneistä ateisteista tulee vihaisia kuolauskovaisia. ; Tämän todistusvoima on siitä ikävä että se kertoo siitä että uskonto tai ateismi ei nimenomaan tee ihmisistä parempia. He pysyvät samanlaisina. Kääntymistä vihaisten ihmisten kanssa tapahtuu siksi että tämä viha ei kumpua kognitiivisesta dissonanssista vaan on pikemminkin alentunutta ärsyyntymiskynnystä, joka tarkoittaa sitä että he ovat herkkänahkaisempia ottamaan sosiaalisen konfliktin raivoamisen paikaksi. Tämä vihaisuus ei kerro avomielisyydestä tai sulkusilmäisyydestä oikein mitenkään ; Temperamentiltaan vihainen dogmaatikko on mahdollinen samaan tapaan kuin temperamentiltaan vihainen kriittinen ajattelijakin. Kyseessä ei ole liitos kääntymisherkkyyteen vaan tämän kanssa yhteismitaton asia.

Jäljelle jääkin enää yksi hokema.

Se tiivistää sen, mistä koko viestissä oli kysymys. Se on tietysti kohta "minua eivät uskovaiset ole saaneet vakuuttuneiksi Jumalan olemassaolosta, vaan kiihkeät uskon vastustajat." Ymmärrän toki että tämänlaisia tunteita voi tulla. Esimerkiksi kun kuuntelen uskovaisia, minun on yhä vaikeampaa hyväksyä heitä vakavasti otettavina. Esimerkiksi kun miettii miten helvetin paljon vääristelyä, ilkeyttä ja asiavirheitä jossain tekoystävällisessä pienessä tekstiviestipalstakommentissa voi olla, ei voi miettiä muuta kuin että ideologian ja typeryys-ilkeyden välillä olisi pakko olla yhteys. Kokemukseni uskovaisten kanssa laajemminkin ovat olleet monin paikoin ikäviä ja niihin referoiden voin sanoa että "minua eivät ateistit ole saaneet vakuuttuneiksi Jumalan turhuudesta, pahuudesta ja epärationaalisestai, vaan kiihkeät uskon puolustajat".
1: Tarkennus : Uskonelämäni ja seurakuntatoiminnasta erkaantuminen johtuivat pääasiassa ns. kusipäisistä uskovaisista. Eroamiseni yhteisöstä oli sosiaalista. Tämä johti myös mielipiteen jyrkistymiseen ja olinkin ateisti ihan vain ollakseni erilläni näistä epäeettististä kristityistä. Järkeily sitten muutti minut melko hitaasti agnostikoksi. Kävin tässä välissä jopa kokeiluvaihetta. Tämä oli tärkeää koska uskonelämässäni olin kuten valtaosa muistakin uskovaisista : En kyseenalaistanut omaa vakaumustani vaan logiikan ja järjen tehtävänä oli vain vahvistaa ennakkonäkemystäni siitä että Jumala ehdottomasti on olemassa ja erimielinen on idiootti. Kuten huomaatte, tässä idiootti -sanan kohdalla on perusluonne pysynyt samana. Metodiikka on kuitenkin oleellisesti muuttunut. Tämä blogi on siitä esimerkkinä. Käytän perusteluja niin sanotusti.

Kuitenkin tämänlainen lausunto on sosiaalista mutta ei sisällä rationaalisuuden tai perustelullisuuden hivetnäkään ; Se itse asiassa kertoo sen, että ei ole vakuuttunut argumentatiivisin vaan emotionaalisin syin. Sillä se, että uskova vakuuttuisi Jumalan olemassaolosta uskovaisten kautta vaatisi argumenttien vakuuttavuutta ja laatua. Kun kääntyjä korostaa että tästä ei ole kysymys, hän kertoo että on kääntynyt eirationaalisesti "koska ne on niin tyhmii, vihasii, ärsyttävii". Tämä on sosiaalisesti ymmärrettävää, mutta samalla se paljastaa että henkilö - olipa sitten minkä tasoinen "eräs vaikuttaja" sitten hyvänsä - on kääntynyt koska ad hominem.⁹  Tämän julkinen tunnustaminen¹⁰ on sinänsä hieman ikävää, koska ad hominem on siitä vittumainen argumenttivirhe tehdä, että se on samanaikaisesti huonoa perustelua, virhepäätelmä. Että se on suora osoitus omasta ilkeydestä ja ihmispilkkahalusta ja loukkamis-innosta. Se on juuri se argumentti jossa epälogiikka ja luonteen paskuus lyövät kättä. Sellainen vaikuttaja vaikuttaakin taatusti moniin kristittyihin. Juuri sellaisiin joihin tuo tekstiviestipalstaryönä vetoaa.¹¹

Kokonaisuus kertookin että uskovainen ad hominettaa vastustajiaan pilkaten heitä ja vääristellen tosiasiat nurinkurin päin persettä voidakseen tehdä näin. Hän on faktuaalisella tasolla väärässä oikeuttaakseen vihamielisen sosiaalisen konfrontaation. Tämä peitetään sillä että ei kiroilla, mutta sillä ei ole väliä koska rakenne on silti tuo. Passiivis-aggressiivisen hymyllä naamioidun vittuilun takana on siis selvä halu hyökätä ja loukata. Tämän jälkeen on turha ihmetellä mikä on se sosiaalinen konfromntaatio joka synnyttää aggressiota ja vihaa. Vastaus taitaa löytyä juurikin sieltä muualta kuin kognitiivisesta dissonanssista. Jos uskovaiset ovat tämänlaisia, ei ole ihme jos heille ollaan vihaisia. Jos minä menen nakkikioskijonoon vittuilemaan, en ihmettele jos saan turpaan. Tässä on henkenä juuri sama. Tämä on yleistä uskovaisilla ; he eivät näe edes näin ilmiselvästi (katso jo yksin tämän tekstin pituus ja monisyisyys) virheellisessä ilkeilyssä mitään pahaa. Ja siksi heistä on kivaa syyttää muita vihaisiksi ja ärsyttäviksi.

Minulla on heille neuvo ; Jos haluatte vähentää uskontoon kohdistuvaa vasustusta ja vastenmielisyyttä, niin
1: Älkää määritelkö toisen hermostumista voitoksi. Sillä se johtaa siihen että teette käytöksestänne helposti tungettelevaa ja ärsyttävää. Koska mielenne alkaa palkitsemaan teitä kun viha oli merkki onnistumisesta. Tämä johtaa helposti myös siihen että omasta kusipäisyydstänne johtuva vihaisuus tulkitaan uskonnosta johtuvaksi. On todennäköistä että sinä olet kusipää, eikä Jeesus liity asiaan yhtään mitenkään, toisin kuin esimerkiksi tungettelevuus jossa toinen yritetään osallistuttaa aiheesta keskusteluun vasten omaa tahtoaan tai jossa muuten vain yritetään tunkea elämän henkilökohtaisimmalle alueelle oikoen röyhkeästi ensitapaamisella.
2: Älkää kuvitelkokaan että teillä on lupa tehdä asiavirheitä ja toistaa kliseeargumentteja. Nyrkkisääntö on että tarkistakaa kaikki väitteenne neutraalisti. Eli jos viitataan psykologiaan, ei referenssiä haeta julistajasivuilta vaan psykologiatieteestä. Jos et jaksa tehdä tätä, niin vähänpä aihe kiinnostaa. JOs kiinnostaa, on valmis näkemään tämänlaista vaivaa. Jos ei, niin on laiska tampio joka ei jaksa olla kiinnostunut levittämästään asiasta. Ja jos näin on, miksi muita pitäisi kiinnostaa? Jos levittelet asiattomuuksia näkemättä vaivaa ei pidä ihmetellä jos joku loukkaantuu kun heitä pilkataan herjaavilla asiattomuuksilla jotka perustellaan vääristeltyihin tosiasihin aka joko tyhmyyteen, manipuloimiseen, häijyyteen tai kaikkiin näistä.
3: Jos ette kykene noihin kahteen, niin viha vähenee kun olette hiljaa. Kun kusipääturpa ja asiavirheet pysyvät poissa, ei uskonto saa huonoa mainosta. Tyhmä kusipää on valitettavasti huonoa mainosta. Monet idiootit kun uskovat että argumentatiivisesti tyhmä ja sosiaalisesti herjaava yhdistelmä voisi kertoa siitä miten tyhmä uskomus on, kun tuollaiset ominaisuudet vaaditaan että siihen uskoo. Jos hiljaa pysyminen on muuten vaikeaa, voitte aina mennä hirteen. Jos kompetenssinne ei riitä hirttosilmukkaan, voin lohduttaa teitä sillä että suorite ei todellakaan ole kovin vaikea. Ja ohjeet kyllä löytyvät netistä. Vaihtoehto
___3.1: Hiljaisuudelle ja  itsemurhalle on toki vaihtoehto, mutta on hyvä provosoida. Koska uskovainen ei jaksa lukea jos ei ole alleviivaavia sanoja kuten "idiootti". Asiallienn kritiikki on jotain johon hän ei referoi koska ei ymmärrä eikä osaa. Pilkkasanoja tarvitaan että heidän keskittymiskykynsä riittää yhtään mihinkään. Se on se, että käytätte sananvapauttanne ja olette asiavirheitä suoltavia kusipäitä, ja ymmärrätte senn seuraukset. Ette selitä toisten loukkaantumista muulla kuin omalla kusipäisyydellänne ja annatte kaikille tilaa mekastaa niillä samoilla oikeuksilla joilla itsekin olet turpaasi laulattanut.

---

1 Tämä on helvetin erikoista kun katsoo miten paskaa argumentaatiota nämä sukujuhlapienisieväsaarnaaja -tason ihmiset harjoittavat verrattuna vaikka itseeni. Tasoni voit varmistaa blogistani. Kiitos.
2 He eivät vauhtiin päästyään oikein koskaan lopeta ennen kuin alkavat pelkäämään poliisia ja kotirauhanhäirintää. Senkin jälkeen he voivat lähetellä nimettömiä ivaavia postikortteja jotka sillai vihjaavat että kuka lähettäjä on. Sain tälläisiä Korson osoitteeseeni eräältä jonka kanssa erehdyin kerran juttelemaan ja ottamaan iltaisen autokyydin kotiini. Epäonnistumisen tunnustamisen vaikeus on muuten merkki kognitiivisen dissonanssin hoitamisesta assimilatiivisin keinoin. Tämä on tämän blogauksen käsittelemän viestin kannalta enemmän kuin osoitus uskiksen surkuhupaisuudesta. Se on lisäksi argumentatiivisesti oleellista.
3 Olisi kenties jos olisi ulkoinen uhka kuten se, että olisi olutpullo johon joku laittaisi tilalle kusta, ja sitä joisi ja kaikki nauraisi. Mutta tästä spoileri, joka paljastaa mitä lisää juuri tuossa jatkossa on. Palaa varsinaiseen leipätekstiin. Sainpas pilattua ilosi spoilerilla!
4 Uskovaisiakin kohtaan voi syntyä raivoa esimerkiksi siitä että entinen hamppuhippi ja aivonsa huumeilla tuhonnut äijä - jonka hymyn tai kuolan takana oleva älykkyysosamäärä lähetelee korkeintaan hatunkokoa, eli jota puutosta Jeesus ei ainakaan tasan tarkkaan ole parantanut - lähettelee sinulle ivaavia ja pilkallisia postikortteja laatikkoosi aina satunnaisesti ja se muistutta ihmisestä jonka kanssa et voi olla väleissä koska hän sattuu olemaan vain ns. totaalikusipää joka tarjoaa satunnaisille ihmisille autokyytejä oikeuttaakseen julistamisen, ikään kuin vastapalveluspakko mielessään. Saatanan manipulatiivinen ihmisperse on minusta tälläinen/hän.
5 Massamurhaamiskysymystä hivotaan pian kun puhutaan NBK:sta. Tämä oli toinen spoileri. Spoileri jonka syvin sisältö on se, että ei minusta saataisi kunnon uskovaista kun en murhaa, vedä huumeita ja ole muutenkaan riittävän kammottava asshole käydäkseni karismaattisesta käännyttäjäevankelistasta. Itse en kuitenkaan koe kovin suurta luottamusta ja rauhaa kuullessani että toinen on jokin murhaajaveikko. Jotenkin sitä on sellainen fiilis että se menneisyys on enemmänkin riski ja luo pelkoa Herran huoneeseen menoon. Ties mikä tappajaflashback tai murharage siellä vastaan tulee kun avoimesti levitelty ja tunnustettu historia on mitä on..
6 He referoivat apologeetikkoihin jotka ovat marginaalista eliittiä jota vain kuunnellaan ja uskotaan, mutta joiden sanomista ei ymmärretä eikä osata esimerkiksi referoida apologetiikkamestarien taustalogiikkaa. Esille nousee vain onelinereitä kuten se, joka oli alkuun lainaamassani metrotekstarissa.
7 Minullekaan ei moni keskustele, koska olen vihainen ja parempi kuin he. Sen sijaan lähettelevät vaan niitä vitun postikortteja he, koska siinä voi iskeä riskittä.
8 Jota ateisti saa kuulla jos kertoo että ei tunne mitään vetoa Jumalaan vaan korkeintaan ärsytystä julistajakiusaajaa ja tämän postikortinretaleita kohtaan. On muuten mielenkiintoista huomata että kaksoisstandardien käyttö, jossa itselle ja muille on eri ehdot, on yksi tyypillisistä assimiloimisstrategioista. Joita sovelletaan silloin kun ollaan kognitiivisessa dissonanssissa. Intresting, right?
9 On mahdollista kutsua toista pilkkanimillä jotta tämä ei ole ad hominem. On mahdollista olla kirjakielinen ja sortua ad hominemiin ; Karkeasti se, että sanoo ihmisen olevan väärässä koska hän on tyhmä on ad hominem. Sen sijaan se että sanoo että ihminen on tyhmä koska hänen argumentaation tasonsa on virheellistä ja huonoa hyvin syvällisellä tasolla, ei ole ad hominem vaan epämiellyttävä totuus. Ad hominemissa perustelurakenne on se, että "olemme oikeassa koska mielipiteen X kannattajien luonne ja habitus ovat tämä". Olen siis osoittanut tuossa ennen että kyse on juuri ad hominemista eikä esimerkiksi räväkästä kielenkäytöstä. Näin ollen ad hominem -syytökseni ei ollut ad hominem vaan argumentti. Toisin kuin uskovaisten tapa käyttää strategiaansa varsin selvästi perusteltavasti ei ole.
10 Onhan se julkistetttu jossain paikassa/kanavassa josta sitä toistetaan tekstiviestipalstoille asti. Kaikki vaikuttajat tietävät että asian levittelyllä on merkitystä.
11 "Eräät vaikuttajat" tietävät tämän. Se on se syy miksi he niitä käyttävät. Koska heistä ideana on käännyttää. Totuus ja argumentaatio on valjastettu ennakkoluulojen levittämisen kannalta irrelevanteiksi. Ne ovat korkeintaan välineitä jotta käännytys ja uskovaisten suosio, prioriteetit nro 1 ja 2 toimivat. En valitettavasti osaa sanoa kuka tämä "eräs vaikuttaja" on. Syynä on runsaudenpula. Sekä Pekka Reinikainen että Matti Leisola ovat tämänkaltaisia lausuneet niin että olen omin korvineni kuullut sen heidän suistaan. Tietääkseni myös Tapio Puolimatka harjoittaa julistuksessaan myös juurikin tämänlaista oneliner -retoriikkaa. Tämä on siis suorastaan suosittu strategia. Tämä on surullista kun tajuaa miten huono ja röyhkeä se perimmiltään on. Kristittyjen apologeetikkojen kärkinimet käyttävät tämänlaisia asiattomia keinoja valikoimassaan niin yleisesti että kyseessä on "maan tapa", eikä syyllistä voi runsaudenpulan vuoksi oikein mitenkään selvittää. Ja että uskovaisten rivistöt eivät ota tämänlaisia vakavina uskottavuuslommoina näiden julistaja-eliitikkojen uskottavuudelle. Ei, he pitävät näitä järkevinä ja älykkäinä lausumina joissa ei ole mitään vikaa. Tämä tajuamattomuus vaatii jotain omituista selitystä. Kuten erittäin vahvaa kongitiivista dissonanssia ja epätoivoa siitä että joku on erimielinen, jota sitten peitetään aivan millä tahansa ad homimen -ad hoc -kombinaatiolla.

Pimeä ritari

Batman on sarjakuvasankareista hyvin klassinen. Hänen toimintansa on suoraviivaista ; Hän pieksee pahiksia omituisessa asussa. Tässä mielessä hän tuo mieleen valtaosan muistakin sankareista. Esimerkiksi mustanaamio on yllättävän batmanin kaltainen voima. Kuitenkin Batmanissa on jotain spesiaalia. Kaikki puhuvat hänen mielenterveydestään. Batman on se supersankari jonka moraali ja mielenterveys nousevat toistuvasti esille, huolimatta siitä että vaikka hän on kenties tavalliseksi tyypiksi "erikoinen", niin hän ei kuitenkaan supersankarilinjalla pistä erityisesti silmään. (Ainakaan jos rinnalle laitetaan ensin sellaisia sarjakuvalehtiä kuin "Punisher" tai "Ghost Rider" ja sitten katsotaan onko Batman lähempänä täysin tervehenkistä mustanaamiota vai näitä psykoottisia sankarihahmoja.)

Esimerkiksi Huffington Postiin voidaan saada kliinisen psykologin lausunto siitä että Batman kärsii PTSD;stä, eli hän olisi traumatisoitunut ja häiriintynyt. Ankarammille ei riitä yksi psyykkinen häiriötila. Hänelle voidaan laskea esimerkiksi viisi mielenterveydellistä riskipiirrettä tai diagnooseja voidaan luetella vaikkapa kätevät 10 kappaletta. Ja jos lyhyet jutut eivät riitä, niin Batman on saanut oikein kirjankin. "What's the Matter With Batman?: An Unauthorized Clinical Look Under the Mask of the Caped Crusader" kertoo pitkästi ja perustellen että Batmanilla on lepakoita tapulissaan. Ja kertoo tietysti millä tavalla ne lepakot ovat ja mistä syistä.

Ja okei. Tämänlaiset eivät vaikuta
kovinkaan terveeltä touhulta.

On jotenkin hoopoa että tavallisia apua tarvitsevia ihmisiä ei välttämättä saada hoitoon helposti. Mutta kuitenkin samanaikasesti koulutetut mielenterveyden ammattilaiset sitten luokittelevat sarjakuvahahmoja jotka ovat fiktiivisiä olentoja jotka rakentuvat enenmmänkin arkipsykologian, "kyökkipsykologian", avulla kuin noudattaisivat oikeasti niitä monesti epäintuitiivisiakin teitä joita oikeiden ihmisten mielet seuraavat. (Etenkin ne joiden mieli ei toimi kuten muilla ovat todella epäintuitiivisia.) ; Sarjakuvasankarin mielenterveyden spekulointi on kuitenkin tyypillistä ajallemme. (Supersankarien kohtaamat väärät diagnoosit ja hoitovirheet ovat tosin riskittömiä, toisin kuin elävien ihmisten kohdalla.) Ennen toimintaa selitettiin siten että ihminen oli ikään kuin hyvien ja pahojen voimien välikappale. Toimintaa väritettiin synnillä ja hurskaudella. Nykyään ihmiskuvamme on medikalisoitunut, joka tarkoittaa sitä että ihmisten toiminta selitetään psykologisesta viitekehyksestä. Siksi ei ole erikoista että batmania käsitellään niillä kriteerein joilla toimintaa arvioidaan muuallakin kulttuurissamme. (Mihin on toki suotava lupa. Tämä vain vertautuu niihin nörttien elokuvista etsimiin tiedevirheisiin. Tarinan, edes tieteistarinan, ei tarvitse noudattaa tieteen opettamaa fysiikkaa. Mutta niiden etsiminen on silti monista nörteistä todella hauskaa puuhaa.)

"Psychology Today" kirjoitti myös Batmanin mielenterveyden järkkymisestä. Sen lähestymistapa oli kuitenkin jollain tavalla piristävä. Se nimittäin lähestyi asiaa siten että Batmanille yritettiin antaa myös "terveen papereita". Batmanin toimintaa ei siis haluttu selittää yksinomaan häiriöiden kautta. Tämänlainen on tietysti hyvin epätyypillistä aikana kun ihmiset ovat sarjatulella "narsisteja", "luonnehäiriöisiä", "tunnevammaisia", "sosiopaatteja" ja "autisteja". (Ne ovat ihmisymmärrystä toisin kun se, että kutsuisi epämiellyttävää tyyppiä vain syntiseksi. Se kun olisi kauhean tuomitsevaa ja sillai ideologista ja eineutraalia.) Diagnooseja annetaan mielellään itselle ja kavereille ja etenkin vihollisille. Siksi onkin iloisen vaihtelevaa että diagnoosia ei nimenomaan yritetä antaa.

Mielestäni kiintoisaa oli sekin että kun mielenterveysleimakirves jätettiin nurkkaan, syntyi itse asiassa mielenkiintoista mietintää alter egon roolista supersankareille. Tästä on sarjakuvanlukemiseen ja tulkitsemiseen aitoa hyötyä. Se tarjoaa tien sellaisille tulkinnoille joissa ei tarvitse aina miettiä vain sitä että onko "Batmanilla psykoottinen episodi". Sala-asu voidaan nähdä jossain tilanteissa mielenterveyden häiriöksi. "In what cases might Wayne's costume be considered a possible indication of mental illness? If Wayne actually believed that he was a bat (that is, if he had delusions), it would certainly suggest a mental illness such as schizophrenia or delusional disorder. If Wayne wore his batsuit for sexual excitement, it might indicate a sexual fetish. Another red flag would arise if Wayne thought he was a different person - a different identity - when he dressed as Batman; if he did, he might be suffering from dissociative identity disorder." Mutta asian laita ei Batmanin kohdalla ole selvästi tämä. Asu ei ole deluusio, hän ei kuvittele olevansa lepakko. Batman ei myöskään ole eri persoona. Batmanina ollessaan hän tietää olevansa Bruce Wayne ja toisinpäin, joten hänellä ei ole dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Eikä hänen tapauksessaan kysymys ole myöskään seksuaalisesta perversiosta, fetissistä joka antaa seksuaalista tyydytystä. (Kissanainen on tässä sitten Batmania heikommalla linjalla. Kiitos fanservice ; Kun teet vahvan naishahmon palvelet teinipoikia ja rikot naishahmon mielenterveyden.)

Sen sijaan Batmanin sala-asu tarjoaa muutaman tärkeän funktion. Ensinnäkin se on työasu joka tarjoaa "yhteisölle identiteetin". Ihmiset ymmärtävät että kyseessä on batman ja tämä "selittää hänen toimintansa". Batmanin puku tekee hänen toimintansa ymmärrettäväksi muille, kontekstoi esimerkiksi väkivallan rikollisten taisteluksi. Toisaalta asu pitää sisällään tarvekaluja joita Batman tarvitsee taistellakseen rikollisia vastaan. (Batmanin varustevyö on kenties voimakkain deus ex machina sarjakuvien historiassa.). Lisäksi asu on itsessään funktionaalinen koska mustana se naamioituu yön pimeyteen, ja panssarina se tietysti myös suojaa jonkin verran luodeilta ja vastaavilta. Lepakkouteen taas liittyy myös voimakas pelottava puoli, puoli jokta tekee sala-asusta itsessään eräänlaisen psykologisen aseen. Ja lisäksi se kätkee sen että Batman on oikeasti Bruce Wayne, eli se antaa mahdollisuuden suojella itseä ja läheisiä silloin kun ei ole Batmanin erikoissuojapuvussa.

Alter ego on sarjakuvassa funktionaalinen kokonaisuus joka on paljon laajempi kuin pelkkä mielenterveysleimaa hakeva voisi ymmärtää. Moni ajattelee että psykologia olisi syvällistä, mutta nähdäkseni kyökkipsykologista diagnoosia heittelevät ihmiset eivät ole kovin syvällisiä tai ihmisyyttä tuntevia. Tässä mielessä ajatus siitä että Batmanin asu suojelee hovimestaria (koska se kätkee yhteyden Bruce Wayneen se kätkee myös yhteyden häneen) auttaa ymmärtämään laajemmin sitä miten Batman on osana yhteisöä. Batmanin etiikka ja sosiaalisuuskin ymmärretään tätä kautta yleisinhimillisemmin kuin pelkkää mielenterveyskorttia heiluttelemalla.

Se 1 prosentti

Tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla oli (mahdollisesti retorinen) kysymys nimimerkiltä 1% : "Onko mielestäsi oikein vihata autisteja julkisesti koska he saattavat aiheuttaa tahtomattaan vahinkoa läheisilleen? Onko mielestäsi oikein vihata julkisesti persoonallisuushäiriöistä samasta syystä? Suomalaisista yksi sadasta on psykopaatteja. Sinäkin edustat vähemmistöä, pidä se mielessäsi." Kysymys on tietysti etiikan kannalta mielenkiintoinen. Sen kaiken puolinen (sen vahvuuksien ja heikkouksien) arviointi johtaa ymmärrykseen joka auttaa esimerkiksi kohtaamaan ärsyttäviä mielipiteitä.

 Siitä voidaan toki helposti löytää ongelmia sillä se rinnastaa autistit ja psykopaatit samanlaisiksi vain siksi että niitä yhdistää tilastollinen harvinaisuus. Irti saadaan ainakin kaksi epäanalogiaan vetoavaa argumenttia:
1: Psykopaatit ja narsistit tekevät (aiheeseen liittyviä) asioita tarkoituksella ja autistit tekevät tekojaan vahingossa ; Intentiota pidetään usein tärkeänä asiana jos puhutaan rangaistuksesta. Ja rangaistus voi olla esimerkiksi julkinen vihaaminen. (Ainakin julkisen vihan kohteena oleminen tuntuu helposti rangaistukselta.) Näin ollen voidaan kysyä että onko oikein moittia ihmisiä jotka tekevät tarkoituksella pahoja tekoja.
2: Myös väärin tekemisen asteessa on eroja. Eli autistit eivät hallitse sosiaalisuutta jonka vuoksi he ovat ongelmatilanteissa joko huvittavia tai ärsyttäviä. Harmit eivät ole yhtä vakavia. Psykopaatit taas ovat usein mieleviä ; Psykopaatti toimii hieman kuten valelääkärin toimesta narahtanut jonka kerrottiin olevan suopea ja kuunteleva. : He osaavat sosiaalisen pelin hengen. Psykopaattien tekoset ovat kuitenkin sellaisia että ne voivat aiheuttaa isoja vaikeuksia. Tästä itse asiassa seuraa se, että autisti pääsääntöisesti kohtaa tekemänsä virheen kun taas psykopaatti voi livahdella useinkin tilanteista kuin koira veräjästä.

Lisäksi voidaan huomata että rangaistusta on käsiteltävä konseptina. Tässä on huomattava kaksi asiaa:
1: Usein sisäinen maailma on irrelevantti. Esimerkiksi jos näpistelen kaupasta, ei ketään kiinnosta että näpistelenkö ruokkiakseni kissanpentuja. Rangaistus tulee tekemisestä, ja sisäinen maailma on vain rikoksentekijän omaa sisäistä tekosyiden keräilemistä joilla yritetään oikeuttaa rikos. Melko usein näitä itselle vakuuttavia syitä väheksytään ulkopuolella ; Esimerkiksi "City" -lehden toimitukseen heitetty palopommi oltiin tehty ideologisen oikeutuksen ja syvän vakaumuksen vallitessa ; Helluntailainen kun näki että lehti turmelee nuorison joten hänellä oli vahva motivaatio tehdä tekonsa ja hän piti sitä varmasti tämän vuoksi oikeutettuna. Poliisia ei kiinnostanut eikä pitänytkään kiinnostaa.
2: Rangaistusta katsotaan ja pidetään usein jonain muuna kuin puhtaana kostona kärsitystä pahasta. Tällöin mukaan tulee se, että psykopaattien ongelmana ei ole se, että he eivät osaisi. Heillä ei ole empatiaa joten heillä ei ole motivaatiota. Rangaistukset sen sijaan ohjaavat heidän toimintaansa. Autistien rankaisu väärästä käytöksestä taas ei muuta mitään koska he eivät ymmärrä niitä tilanteita. Näin ollen rankaisu autisteille on vain sitä että he ikään kuin elävät elämäänsä ja aina täysin satunnaisesti ja mielivaltaisesti joku rankaisisi heitä. Kun tilannetajua ei ole, rankaisu vertautuu lähinnä lottoarvontaan eikä se luonnollisesti muuta käytöstä parempaan suuntaan.

Ylläolevien toisistaan poikkeavien näkökulmien valossa näyttää siltä että autistejen rankaisussa ei ole kovinkaan suuresti järkeä, mutta psykopaattien rankaisussa on. Eli saamamme eettinen kysymys vaatii monisyistä tarkastelua ja herättää ajatuksia. Mutta on argumentillisin ansioin mitaten vaatimaton. - Ellei se peräti heijastele näkyvän valon maailmaamme Platonin ideamaailmassa olemassaolevaa paskan ideaa.

Tämä huomio tuokin esille sen, mikä nykyaikaisessa medikalisoivasa puheessa on ongelmana. Syyntakeisuuden käsitteet eivät ole kehittyneet samaa tahtia psykologian löytöjen kanssa. Ja siksi esimerkiksi Eaglemanin haluamat muutokset (tai jotkin vastaavat) olisivat todella tarpeellisia ; Medikalisoivassa näkökulmassa kun korostuu juuri se että ihmisiä pitäisi vain päästää pälkähästä jos takaa löytyy jokin psykologinen selitys. Tämä johtaa siihen että yhä useamman pitäisi päästä pälkähästä. Kysymys onkin oikeastaan tuossa muodossaan jotain jota voi soveltaa miltei mihin tahansa tilanteeseen. Se on pohjimmiltaan kysymys "Pitääkö ketään rangaista tai julkisuudessa tuomita koskaan?" Kysymyksen esittäjä ei vain ilmeisesti ollut reflektoinut tilannetta niin tarkasti että olisi osannut kysyä tämän olennaisen kysymyksen.

Henkilökohtainen vaikutus filosofiassa

Usein kun katsoo ammattimiehiä, heillä on - paitsi kyky suorittaa kyseinen tehtävä hyvin - myös jonkinlainen omintakeinen leima. Esimerkiksi miekkailussa kysymys ei ole edes siitä että henkilö käyttäisi tekniikoita epäeksaktisti tai valikoisi tiettyjä tekniikoita enemmän kuin muita. (Mikä on aloittelijoilla yleistä.) Kysymys on jo siitä millä asenteella ja tavalla nuo kyseiset tekniikat tehdään. Voitaisiin puhua ammattimiehen sormenjäljestä.

Tämä muistuttaa että mukana on aina jonkinlainen oma panos. Tämä on tietysti erityisen tärkeä muistettava filosofiassa.

On helppoa ajatella että filosofia olisi jokin taito, joka vaatii ajattelua jollain tavalla joka on jaettava ja yleinen. Ja että filosofi kykenee irrottamaan itsensä asiasta ja katsomaan asioita sen sijaan että moittisi ihmisiä. Filosofi saisi siis yleiskuvan eikä sortuisi pilkkaan ja sosiaaliseen peliin. Näin voisi ajatella että filosofia ja sosiaalisuus ja monet vastaavat asiat olisivat aivan toisiinsa liittymättömiä. Tätä kuvaakin se, miten yleinen introvertti-ekstrovertti -jaottelu ei selvästi sovi filosofeihin. Historia nimittäin tuntee taitavia filosofeja sosiaalisuuskentän joka puolelta. Osa filosofeista on eriytynyt ystävistä ja tuottavat filosofisia oivalluksia kammioissaan. Toiset taas ovat hyvinkin avoimia ja sosiaalisesti aktiivisia tekijöitä. Ja ulospäinsuuntautuneistakin osa on sosiaalisia ja mukavia ja osa sosiaalisia ja ärsyttäviä. Näin vaikuttaisi että filosofia ei vaatisi yhtä tiettyä persoonallisuutta ja että hyvä filosofianteko ei ole persoonallisuustyyppikysymys. Sillä siinä ei ole yhtä ja tiettyä lähestymispohjaa.

Toista ääripäätä voisi edustaa Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin "Huonosti käyttäytyvät filosofit" -teos. Se nimittäin esittää että filosofia on monesti heijastus filosofien persoonasta. Eli monet filosofit ovat sellaisia että heidän filosofiansa vaatii heidän persoonansa tuntemista. Ja toisaalta heidän käytöksensä mukailee heidän filosofiaansa. Tässä ongelmana on tietysti se, että "kumpi oli ensin". Vai ruokkivatko filosofia ja omituiset piirteet toisiaan.

Tämäntapaiset ongelmat johtavat miettimään roolipelejä. Ihmettelin nimittäin joskus sitä, että tekeekö roolipelaaminen hulluksi vai ryhtyvätkö hullut pelaamaan roolipelejä. Ratkaisua kysymykseen ei tullut. Mutta sillä ei ollut väliä koska olin joka tapauksessa pelaaja. Ja filosofia ja roolipelaajaa sitoo yhteen ainakin tämä mielikuva hulluudesta ; Hieman kuten Himanen sanoo "Himeros" -teoksessaan (s 21) "Filosofian laitoksella oli totuttu hullujen käsittelyyn, sillä monet opiskelijat suorittavat sivuaineena mielenhäiriöiden opintokokonaisuutta." ... (s 143) "Minä puolestani en usko yhdenkään filosofin tervejärkisyyteen - hehän kysyvät jo sanan kuullessaan, mitä on tervejärkisyys. Olen huomannut, että täytyy olla lievästi tärähtänyt voidakseen filosofoida. Sokrates itse sanoi, että täytyy olla tärähtänyt jotta voi elää. Tervejärkinen on tietävinään, että elämä on kärsimystä ja että nauru ei kestä kauan. Filosofin on tartutettava nauru ihmisiin piikillään."

Himasen esitys on tietysti osana tarinallis-koomis-älyllistä leikkiä joten sitä ei voi ottaa liian vakavasti (pun intended). Se heijastaa yhtä ja tietynlaista persoonallisuutta ja asennetta. Se kumpuaa selvästi kirjassa esitetystä filosofiasta. Eli kirjan Sokrates elää kuten opettaa. Näin ollen filosofiakuva heijastelee tätä kuvaa. Se ei kuitenkaan ole ainut kuva. Esimerkiksi jo neljää ideologiaa kuvattaessa kolmea piirrettä taulukoimalla ja ottamalla niistä kolmesta kaksi keskeisintä alas sulkuihin voidaan ottaa seuraavanlainen karkea kuvaus joka kuvastaa osaltaan sitä asennesekamelskaa joka liittyy filosofian tekemiseen:

Kuva näyttää että esimerkiksi individualisti uskoo yhteiseen totuuteen ja hakee sitä abstraktisti mielen avulla. Ja on melkoisen neutraali sosiaalisuuden ja individualismin kanssa. Realisti taas on aivan yhtä sosiaalisusuriippumaton mutta vaatii enemmän empiirisiä testejä. Pragmatistin taas erottaa realistista siitä että pragmatisti on perustaltaan sosiaalisempi ja että käytännöllisyys on tärkeämpää kuin yleinen totuuspohja. Eksistentialisti taas ei välitä ominaisuuksista vaan olemassaolosta ja korostaa individuaalia jossain käytännöllisyyden tuolla puolen.

Seuraava, otsikon kannalta tärkein kysymys, onkin katsoa että onko ylläoleva itse asiassa persoonan vaikutusta. Tämä idea seuraa luontevasti ajatusta jossa filosofi eläisi kuten opettaisi. Eli se nojaa filosofiseen perusoletukseen/väitteeseen siitä että filosofian olisi näyttävä arjessa ollakseen filosofiaa. Tämänlainen holistinen näkemys ei tietysti ole välttämätöntä. ; Toisaalta asiaa voidaan lähestyä niinkin että vaikka filosofi filosofoi miten, ja jos hänen toimintansa eroaa tästä jotenkin, niin kuitenkin hänen toimintansa on aina jossain suhteessa yllä oleviin ominaispiirteisiin. Näin käytös on joko koherenttia tai epäkoherenttia, mutta on ajallisesti jossain suhteessa yllä olevaan karkeaan kuvioon. ; Näin ollen persoonallisuus ja filosofia ovat osittain yhteennivottuja.

Tämä ajatus johtaa helposti miettimään asiaa postmodernisti, eli että jokainen filosofia on (?vain?) tekijänsä maailmankuvan heijastuma. Tämä taas johtaa hyvin usein siihen että vakaumus psykologisoidaan. Että ihminen on eksistentialisti koska haluaa olla oma jumalansa. Tai että mielikuvituksettomuus johtaa realismiin.
(Generate your own favourite stereotype here________ .)

Tämä on kuitenkin hieman oikovaa ; On vaikeaa sanoa synnyttääkö persoonallisuus filosofian vai onko filosofialla oma persoonallisuutensa. Se, että samoilla ominaisuuksilla mitataan eri asioita ei vielä ole kovin vakuuttava yhteennivomisen syy ; Tällä tavalla ei nimittäin synny muuta kuin analogioita jotka kertovat lähinnä siitä että on käytetty samaa mittaria ja jotkut asiat ovat samanlaisia.

Asia ei ole minun päätettävissäni. Nappasin nimittäin kuvion idean tutkimuksesta joka tutkii persoonallisuustyyppien ja yleisen filosofisen asenteen yhteyttä. Niissä havaittiin että persoonallisuustyyppi on yleisesti ottaen melko lievästi yhteydessä siihen mitä filosofiaa ihminen kannattaa. Karkeasti sanoen yhteyttä ei havaittu. (Pieniä yhteyksiä tosin oli, mutta koska yliarvioimme mielellämme psykologisia ja maailmankuvallisia vaikutuksia, on terveempää ajatella kuin niitä ei olisi..) Toki tutkimuksella oli rajoja, kuten se, että persoonallisuustyypit eivät käsittele eettisiä tuntemuksia kun taas tutkimuksessa nämä olivat mukana. Jolloin vähemmän etiikkasävytteisessä tilanteessa tilanne voisi muuttua. Mutta on hyvinkin mahdollista että persoonallisuus ei johda juuri tietyn filosofisen tyypin harjoittamiseen.

Tämä viimeksi mainittu johtaa selittämään miten voi olla mahdollista että en tietysti  vihaisuudestani huolimatta ole fundamentalistiaktivisti. Tai miten uskonnolliset abstrakteja Jumaluuksia ajattelevat kykenevät varsin hyvin tekemään tiedettä, vaikka usein näiden asenteiden välille täytyy generoida jokin NoMa -periaatteen kaltainen muuri joka selittää että uskonto on filosofiselta perustaltaan totaalisti erilainen kuin luonnontieteen ajattelu. (Eli että ne ovat joko aivan erillisiä maailmankuvia tai vähintään aivan erilaisia näkökulmia maailmaan.)

Siksi vaikuttaakin siltä että henkilökohtaisen ominaisuudet eivät paina niin voimakkaasti filosofisen koulukunnan valinnassa. Näin ollen uskoisin että filosofian kohdalla tilanne on sama kuin miekkailussakin ; Huonoissa filosofeissa on enemmän persoonallisista piirteistä johtuvia valintoja. Taitojen kartuttua laadusta tulee jotain jonka laatua muut hyvät filosofit eivät kyseenalaista. (He eivät välttämättä seuraa sitä tai käänny kannattamaan sitä, mutta näkevät silti laadun ja sen takana olevatansiot.) Ja näin hyvän filosofin jäljestä ei enää tule temperamentin heijastumaa, vaan se muotoutuu lähinnä omaksi luovaksi sormenjäljeksi.

Huonon filosofin akateemisen oloinen viittaaminen on helposti vain oman elämänkokemuksen ja mielipiteistön tukemista. Taitavan filosofin omasta elämästäkin haetut anekdootit ovat valaisevia ajatuskokeen apuvälineitä tai kuvaavia esimerkkejä - eivätkä olekaan sitä tavallista jossa omakohtaisen kokemuksen itselle kokemuksen kautta tuoma mielikuva ja mielipide muuttuu elämänkokemukseksi ja omaksi auktoriteetiksi joka lopulta rakentaa tästä mieltymuksestä ehdottoman dogman.

protreptikos

Taidetta pidetään usein jonain jonka tarkoitus on elähdyttää. Tämä nähdään usein nimenomaan kauneuden korostamisen kautta. Tällöin taide nähdään jonain johon pitäisi ikään kuin tiivistää kauneuden muoto tai idea sellaisenaan. Kuitenkin taiteessa on usein mukana myös pelottava hätkähdys, ja asioiden nurinkuriseksi kääntäminen. ~ Tämänlaisestai esimerkki löytyy 1500 -luvulta, maineeltaan erittäin synkältä keskiajalta, ajalta jolloin rutto tappoi valtavasti ihmisiä ja joka heijastui luonnollisesti sen ajan taiteen kuolemateemoissa. Runoilija Francesco Berni kirjoitti rutosta hieman käänteisesti. Hänestä oli ihanaa kun ihmiset eivät tungeksineet kirkossa, ja velkojien kolkutellessa ovelle riitti että valitteli pahaa oloa, niin välttyi selkäsaunalta ja sai lisää maksuaikaa helposti. Lisäksi rutto iski köyhiin ja roskasakkisiin. Bernistä rutto avasi maailman huvituksille, ja hänelle ruton rakentama maailma oli ihana, täynnä huvituksia aamusta iltaan. Bernistä ihanaa oli kun kaikenlaiset uudet omapäätänteiset lait vallitsivat.

On hyvin vaikeaa sanoa kuinka ironinen kyseinen lausunto on, eli tarkoittiko Berni mitä sanoi vai sen vastakohtaa. Emme tiedä oliko Berni henkilö jolla oli yli-ihmisen prototyyppi (ei tyylipuhdas yli-ihminen mutta sinne päin). Emme tiedä mikä on motiivi sille että Bernillä on nietzscheläisiä sävyjä ennen Nietzscheä. Mutta tämä onkin lausunnon taideluonteelle oleellista. Teksti itse asiassa hätkähdyttää yhä. Lausunto luo joka tapauksessa kontrastia klassiseen kauneuteen ja joko vahvistaa klassista kauneutta tai sitten vaatii asian määrittelyä hieman uudella tavalla. Molempien voidaan katsoa olevan kauneutta puolustavia ja reflektointia vaativaa suoritetta jonka jälkeen oma kanta on vähintään entistä enemmän mietitty näkemys.

Ihmiset usein unohtavat tämän. Mutta tragediassa tämä on näkynyt vahvasti. Jo klassisessa antiikin kreikan tragediassa teemana oli nimenomaan se, että ihmisen moira, kohtalo on ihmisestä itsestään riippumaton. Tämän tiedostaminen rikkoo ajatuksen siitä että ihminen voisi hallita maailmaa. Reagointi voi olla stoalainen tyyneys tai esimerkiksi Bernin lausunnon yli-ihmisyys ; Kun ihminen murenee fortunan, onnen, heilahteluissa nousee esiin kaksi kysymystä (a)  kannattaako taistellemisen sijaan vain opetella todellisuuden sietokykyä & (b) onko kunniakkaampaa taistella voitokkuuden vuoksi vai onko taistelu erityisen arvokas väistämättömästä huolimatta tai jopa sen vuoksi kun kuitenkin taistelee vaikka lopputulos on väistämätön. (+) Näistä ensimmäinen kysymys esitetään usein, jälkimmäinen harvemmin ja itse pidän jälkimmäistä oleellisempana kysymyksenä.

Nykytaiteessa tragedian kohtalonomaisuus näkyy vahviten kauhuelokuvissa. Niissähän keskiössä on aina hirviö, ihmisten ulkopuolinen voima. Ihminen on niissä jokin joka selviää, ei puhtaasti taitojensa kautta, vaan muutoin. Hirviötä ei yleensä päihitetä vaan hengissä selvinneetkin vain selviävät, eivät käytännössä voita. (Mikä johtaa kauhuelokuvissa usein jatko-osiin mikä on kenties hyvin rasittavaa.) ~ Kauhulle lähisukulainen on trilleri. Trilleri on kuitenkin lievennettyä kauhua. Ja tämä lievennys on käytännössä useimmiten se, että tragedian perinteestä etäännytään ja sankareiden annetaan silti muuttua klassisiksi sankareiksi jotka ottavat kohtalon haltuunsa ja luovat sen itse.

Näin esimerkiksi "Butterfly on a Wheel" ei ole kauhua jossa on psykopaatti vaan se on ns. psykologinen trilleri. Elokuva on hyvä, koska psykopaatit ovat yleisiä sekä kauhuelokuvissa että trillereissä. Tämä teema on yhteinen joten on hyvä katsoa erilaisia ja erottavia piirteitä. Kun mietitään mikä on trilleri ja mikä kauhu, tämänlainen yhteinen pohja on erinomainen lähtökohta. Näin aihe ei hämää sisällön edestä.

Tämä elokuva on toki sinänsä omituinen (ja sen vuoksi mielenkiintoinen) valinta, että se on itse asiassa joiltain yksittäisiltä kohtauksiltaan hyvin lähellä kauhua. Kauhuelokuvat toki käytännössä usein tekisivät tämänlaisia kohtauksia enemmällä splatterilla ja yllätyshyökkäyksillä, joita kyseisessä elokuvassa ei ole. Mutta tyylipuhtaassa ja taidetta kunnioittavassa b -luokan kliseet kiertävässä kauhuun ne sopisivat.
1: Elokuvan alussa James Bond Pierce Brosnan kaappaa pariskunnan. Hän vaatii heidän tyttärestään lunnaita. Vanhemmat hakevat rahat. Tämän jälkeen psykopaattimme polttaa saamansa saaliin ja heittää sen ikkunasta. Tämä kohtaus on tyylipuhdasta kauhua koska se rikkoo oletuksen siitä että psykopaatti toimisi jonkun säännön mukaan. Trillereissä oveluus ratkaisee usein ja juuri tätä sääntöä voidaan käyttää sankarin voiton saavuttamisessa. Polttamalla rahat rikotaan paljon jo rakennettuja oletuksia psykopaatista. Tämä on kauhun ydin ; Jopa shokkisäikyt perustuvat juuri siihen että hirviön kohtaava elokuvan hahmo - tai kauhun katsojakaan sen kummin - ei ehdi analysoimaan tilannetta ja rakentamaan esimerkiksi psykologista selitystä ja tähän liittyvää selviytymisstrategiaa tapahtumalle.
2: Elokuvassa ei ole ollenkaan väkivaltaa, valtaosa uhasta perustuu siihen että katsoja olettaa. Tämä itse asiassa mainitaan elokuvassa. Kun uhrina ollut mies yrittää udella että mitä tyttärelle ja vaimolle tapahtuu, psykopaatti ei kerro vaan kehottaa uhria kuvittelemaan mitä se voisi olla. Tämä on hyvin tehokas kauhuelokuviin sopiva kikka, koska tämä toteuttaa sen, että ihminen pelkää tuntematonta niin paljon ja osaa kuvitella epämääräisiä alukkeita monenlaisille skenaarioille, että todellisuus tai toteutettu elokuvakohtaus ei tiedettynä oikein mitenkään kykene olemaan tätä pelottavampi.
+: Elokuvan loppupuoli kuitenkin käytetään siihen että psykopaatin takaa löytyy sittenkin motiivi. Myös abstraktiudelle löytyy syy : Tilanne oli ikään kuin näytös. Mies oli itse käynyt vieraissa ja hänen vaimonsa ja petetyn mies olivat keksineet juonen kiusata ennen avioeroa. Rahojakaan ei poltettu kaikkia oikeasti ja niin edespäin. Psykologismi ja tilanteen ratkeaminen - ja se, että päähenkilö/sankari selviää tilanteesta toimimalla - tekee tästä antitragedian vaikka elokuvan loppu ei olekaan kovin onnellinen.

Tragediasta on selvästi etäännytty, moira on ihmisen hallinnassa. Psykologinen rauhoitus tekee valtaosasta trillereistä pelkästään kauhua munattomille. "Butterfly on a Wheel" kantaa ja nostattaa mukavasti sen alkuosan mutta sen lopun "mukaovelat käänteet" sitten itse asiassa lässäyttävät koko elokuvan varsin halvaksi ja pieneksi elokuvaksi jonka näkemättä selviää. ; Trilleri jossa kohtalo otetaan ihmiselle menettää hätkähdyttämisen ja joutuu siksi turvautumaan pelkästään yllättäviin käänteisiin. Aito protreptikos -kokemus katoaa. Hätkähdys latistuu yllättymiseksi. Yllätyksenkin takaa löytyy järki, jonka jälkeen jännitys purkautuu.

Lumous murtuu (eihän siinä ollutkaan mitään ihmeellistä!)

Ihme ja ihmettely esiintyvät usein miltei toistensa synonyymeinä, ainakin mielikuvina. Taikatemppujen ystävissä on ihmisiä joista taikatemppujen selittäminen on kauheaa, koska se sanoo että taiassa ei olisi sen jälkeen mitään ihmeellistä. Lumous murtuisi selityksen myötä. Samoin moni on kovasti vastahankainen miettimään esimerkiksi selityksiä paranormaaleille ilmiöille tai ihmeparannuksille jopa silloin kun tavoitteena olisi nimenomaan vahvistaa asioita

Esimerkiksi kun rukousparannustehoista lähtee keskustelemaan ei ole oikeastaan väliä kertooko rukoilijasaaraajalle olevansa vastustava skeptikko vai henkilö joka haluaisi tehostaa ilmiötä. Normaalina tarinana on se, että rukousparantaja on vain välittäjä ja tätä kautta hän ei voisi vaikuttaa asiaan. Mutta asiaa ollaans selkeästi sen verran haluttomia tutkimaan että olisi mukavaa tietää mihin tieto tästä perustuu. Onhan mahdollista että jos rukoilijan hurskaus jotenkin liittyy asiaan, niin silloin parantaja voisi tehostaa onnistumisprosenttiaan toimimalla tietyllä tavalla. (Valitettavasti reagointi rukousparantelun onnistumisprosenteista on lähinnä selittelyä siitä miksi paranemista ei tapahdu placeboa tehokkaammin.)

Nietzschellä oli hieman samantapainen suhtautuminen ihmisiin. Etenkin taiteilijoihin. Hänestä ihmisten kohdalla psykologismi oli kammottavaa. ~ Vaikka hän puhui vallantahdosta hyvinkin paljon, olisi hän ollut taatusti pettynyt siihen nykyään muodissa olevaan postmodernismiin jossa keskiössä on ideologiat ja intressit ja joita tuetaan psykologialla, esimerkiksi psykoanalyysillä. Hänestä tämänlainen olisi leimaavaa. Nietzscheä olisi siksi häirinnyt äärettömän paljon esimerkiksi se, että joku olisi ottanut käsiinsä Oscar Wilden tuotannon ja käsitellyt sitä pelkästään sen kautta että kyseinen räväkkä sanataituri oli homoseksuaali. Nietzsche olisi kokenut että tämä olisi ikään kuin aseistariisunut ja tehnyt taiteilijan kontrolloiduksi ; Kun taiteelle löytyy psykologinen konteksti, tulkitsija sanoisi Nietzschestä aukiselittäessään sanoisi että "eihän tuossa ollutkaan mitään ihmeellistä".

Nietzschelle ihminen oli pohjimmiltaan selittämätön arvoitus jonka aukikirjoittaminen murtaisi lumouksen.

Tämänlaisen ajattelutavan ottaminen esimerkiksi elokuvien arvosteluun on hyvin erikoinen, koska on vaikeaa sanoa voidaanko tätä tehdä ollenkaan. Hahmoja on nimittäin lähes väitämättä käsiteltävä jonkinlaisen psykologisen teeman kautta. Juoniselostus vaatii helposti esimerkiksi motiiveihin viittaamista.

Elokuvan moneen kertaan katsominen on ongelmallista koska on vaikeaa sanoa onko se näyte halusta ikuiseen paluuseen, tai onko se kannanotto siihen että elokuva on toisella kerralla katsojalle erilainen koska katsoja on muuttunut ja käyttää vaihtelevaa ja erilaista näkökulmaa. Vai murtuuko lumous ensimmäisellä katselukerralla ja toinen kerta on vain epäesteettistä ja banaalia hallintaa.

Leegot. (Ja miten näemme ihmisen)

"Sludge Factoryssä" mietittiin sitä miten ihminen voi jäädä diagnoosin vangiksi. "Annoin muiden asettamien sanojen määritellä, kuka minä olen. Ja oikea minä katosi ja muuttui. Juuri siksi, miksi muut sanoivat." Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys.

Olen toki aiemminkin lähestynyt sitä miten diagnoosi vaikuttaa identiteettiin, ja olen vakaasti sitä mieltä että diagnoosi on paitsi (1) asiantilan sinänsä osuva kuvaus, se on myös (a) jokin jonka valossa näet itsesi ja (b) jonka valossa muut ihmiset näkevät sinut. Näin voi olla niin että ennen diagnoosia on vain jokin jota ihmetellään, joka (1) on toki olemassa kun sen vuoksi mennään hakemaan apua, mutta joka ei toimi (a) oman identiteetin heijasteena tai (b) leimaa luonnehdintaa toisten ihmisten sinuun suhtautumiseen. Diagnoosin saaminen, vaikka ei muutakaan sairautta itsessään, muuttaa mukanaan vain likimain kaiken. Ihmisen teot väritetään.
1: Tätä luokittelemista tapahtuu toki suuntaan ja toiseen ; Olin esimerkiksi hieman kiusaantunut kun eräs henkilö koki kehuvansa minua. Hän kertoi että arvosti sitä että vaikeuksistani huolimatta olen onnistunut olemaan niin sosiaalinen. Kun tässä juuri aikaisemmin hän oli yhdessä lyhyehkössä keskustelussa selittänyt kolme asiaa ja yhden vitsin, lausunto oli hieman omituinen ; Oloni oli se, että minua arvostettiin jossain erityisessä keharikontekstissa, ja että jos olisin tavallinen ihminen, minut nähtäisiin kiusaannuttavana. On hieman hassua että kaikki virheeni nähdään Aspergerin Syndrooman kautta, vaikka tavallisetkin ihmiset tekevät seurassa virheitä. Näin saan tavallaan anteeksi "enemmän kuin ansaitsisin". Sama valitettavasti toimii myös toisinpäin. Värittyminen voi olla negatiivistakin.

mutta tässä tilanteessa annettu diagnoosi on ikään kuin ominaisuusrypäs joka on (1) luonteeltaan sosiaalinen, eli se vaikuttaa miten kanssakäyn ihmisten kanssa ja se (2) vaikuttaa hyvin voimakkaasti siihen millä tavalla ajattelen (3) ja tämän lisäksi se on pysyvä ja korjaamattomissa oleva, jolloin asia ei enää ole sairaus joka parannetaan. Se ei enää ole ongelma vaan olotila.

Kuitenkin hyvin usein ihmiset nähdään diagnoosinsa jatkeina silloinkin kun asiantila olisi jotain jonka voisi muuttaa. ; Karkeasti sanoen mielenterveydelliset diagnoosit ovat voimakkaita identiteetin luojia. (Ja näiden perässä tulevat diabeteksen ja keuhkosyövän kaltaiset "synnin palkka on kuolema" -henkeä korostavat "elämäntapasairaudet".) Monet muut asiat eivät aiheuta samanlaisia leimallisia muutoksia. Mielenterveyspuolen ongelmat ovat siinä, että ne nähdään voimakkaina ihmisyyden värittäjinä silloinkin kun ne eivät ollenkaan kosketa sosiaalisen käyttäytymisen ja ajattelemisen ydintä. Ihmisen käyttäytyminen on nykymaailmassa medikalisoitu - ja niin mielenterveysongelma on medikalisoidussa ihmisyyskvuassa se joka iskee loven persoonaan samalla tavalla kuin "sielullinen turmelus" oli ennen synnistä johtuvaa.
1: Näin ollen skientismi ei ole nähdäkseni edennyt riittävän pitkälle ; Hengellistyyppiset ajattelutavat ovat vain muuttaneet sosiaalisen väkivallan sanavalinnat toisiksi ja pitäneet muodon likimain ennallaan.

Tämä on sinällään yllättävää, koska hyvin usein identiteetti on kaikkea muuta kuin tosiasioista johdettu - Yleensä identiteetti vain sidotaan tosiasioihin (joka on paljon löyhempää).

Tästä hauskana yksityiskohtana voisi olla tämänhetkinen elämäni. Harrastan nimittäin hammaslääkärissä käymistä. Kaikki alkoi muutama viikko sitten, kun avasin limsapullon muovista kierrekorkkia hampaillani. Etuhampaani hajosi ja tästä tuli yllättävä, ylimääräinen ja taloudellisesti melkoisen iso keikaus. (Tosin hampaistani tuli hyvät ; Hammaslääkäri korjasi ensimmäisellä kerralla kaikki säröt joita oli tullut matkan varrella kun olen saanut köniini eri tavoin.) Samalla kävin tietysti hammaslääkärillä ja päätin tehdä täysvaltaisen remontin hampaisiini. Tarvetta olikin, koska olen 10 vuoden sisällä käynyt vain kerran hammaslääkärissä - tällöinkin vain vedättämässä viisaudenhampaan irti ilman sen kummemoaa hammastarkastusta. Tälle remontille olikin tarvetta.

Tässä on tietysti vain yksi ongelma. Pelkään hammaslääkäriä. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä olen elämäni varrella käynyt hammaslääkärillä hyvinkin monta kertaa. Koskaan ei ole käynyt mitään ikävää. Hammaslääkärikammokin on siksi etupäässä omituinen aikuisiän ilmentymä. (Erityisen omituiseksi tämän tekee tietysti se, että "harrastan mitä harrastan". Kontrasti näiden välillä on jopa omituinen.) Tämän seurauksena vietin esimerkiksi eilen hyvin pitkän ajan hammaslääkärintuolissa pelkääjänpaikalla. Minulla oli luonnollisesti hirvittävä päänsärky, koska sitä kovasuuntainen jännittäminen tekee. Lopussa hammaslääkäri ja hänen assistenttinsa joutuivat siivoamaan tuolin, koska olin hionnut itseni aivan likimäräksi. Kuitenkin vietin tämän koko ajan aivan paikallani. Tänään töissä selitinkin että en ollut elämäni aikana koskaan pelännyt yhtä paljon -paitsi viime viikolla. Ja ensi viikolla tiedän olevani jälleen hammaslääkärintuolissa ja tiedän myös meneväni sinne. Ja tiedän pitäväni tätä heti tilanteen loputtua hyvänä harjoitteluna.

Tämänlainen tilanne antaa minulle täysin vapaat kädet kahdenlaiseen identiteettiin. Ja ne ovat luonteiltaan aivan päinvastaiset. Saan itselleni tilaa sekä pelkuri -identiteettiin ja rohkeusidentiteettiin. Kysymys on vain siitä määritetäänkö rohkeus pelonsiedoksi vai pelkäämisen puutteeksi. Ja siitä määritetäänkö pelkuruus pelkoherkkyydeksi vai reaktioille periksi antamiseksi. Identiteettimäärittely ei tietysti muuta yhtään mitään. Paitsi sen, miten tulkitsen nämä tilanteet. Ja tämä taas muuttaa "vain kaiken".

Koska mielenterveysongelmatkin ovat usein väliaikaisia ja paranevia - eivätkä tilan päälläollessaankaan kaikkea värittäviä - niistä ei pitäisi tehdä vankilaa. Tämä ei tarkoita sairauden kiistämistä, tai sitä että psykologi ei olisi oikeassa diagnoosissa, tai että mielenterveysongelman luokitteleminen olisi itsessään väärin. Vaan sitä että tämän itseä kuvaavan yhden aspektin ja yksityiskohdan ei tarvitse tulla perusidentiteetin ytimeksi.