Yksi pieni elefantti posliinikaupassa

Hyvin tunnetussa elefanttivertauksessa joukko sokeita törmää elefanttiin. Yksi törmää korvaan ja kuvailee elefanttia purjeeksi. Toinen kohtaa jalan ja selittää norsun olevan pylväs. Yksi ottaa hännästä ja selittää miten norsu on köysi. Ja neljäs ottaa kärsästä ja selittää että norsu on kuin vesiletkua ... Tämän vertauksen tarkoituksena on toimia pluralistisena argumentinkorvikkeena joka kannustaa avomielisyyteen. Se muistuttaa että muiden näkökulmista voi olla hyötyä, jotta kykenee katsomaan laatikon ulkopuolelta ja ymmärtämään maailmaa.

Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.

Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...

Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.

Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.

Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.

Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.

En yksinkertaisesti usko näin. Saaviin törmänneen sokean kuvaus elefantista ei yksinkertaisesti ole yhtä relevantti kuin korvaan törmänneen. "Elefantin kokonaiskuvan" selvittämiseksi on tehtävä tarkka kartoitus siitä miten eri asiat liittyvät toisiinsa. : Nämä unohtuvat postmodernissa maailmankuvassa. Siksi norsuvertauksesta onkin tullut jotain hyvin omituista. Jotain jolla perustellaan enemmänkin omaa maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, mitä vertauskessa tapahtuisi jos korvaan törmännyt oikeuttaisi että hänen perspektiivinsä ja maailmankuvansa oikeuttaisi pitämään norsua purjeenkaltaisena ja että tätä kritisoivat erimieliset olisivat häijyjä ja epäkunnioittavia. Että tätä perspektiviiä pitää kunnioittaa. Ja mahdollisesti tätä purjeenkaltaisuutta pitäisi peräti julistaa kadulla ja pitää tolppana norsua pitäviä kerettiläisinä.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.

John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.

Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.

Kolmas ulottuvuus (Joka miekkaan tarttuu...)

Douglas Adams kuvaa "Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto" -kirjassaan sitä, että kolikon reunakuviot vaativat syvää oivaltamista. Syynä on se, että kolikon reunat ovat "selityksen jälkeen" ilmeisiä, mutta niiden huomaaminen "aluksi" on itse asiassa vaikeaa. Kolikonheitossakin on aina kruuna ja klaava, ja tässä innossa kolikko näyttäytyy ikään kuin tasona ja kaksiulotteisena. Sillä on kuitenkin kolmaskin ulottuvuus, jonka huomaaminen vaatii perspektiiviä.

"Unkurissa" kuvattiin sitä, miten mainosmiehet keksivät että vaatteella on syvyys. "kun sanottiin, että omo puhdistaa syvältä, pyykin oletettiin samalla olevan syvää, mitä kukaan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi. ja kun syvyys oli keksitty, likaa ei enää pyyhitty pinnalta vaan se karkotettiin kaikkein salaisimmista sopukoista."

Miekan kohdalla tilanne näyttää kuitenkin hieman erilaiselta. Tämän huomaa jos tarkastellaan tekniikoita, joissa miekan terään tartutaan. Joskus terä on oman miekan terä, jolloin puhutaan half-swordingista. Ja joissain disarm -tekniikoissa nimen omaan vastustajan terästä otetaan kiinni. Jotkut itämaisen mystiikan ylimmät ystävät halveksivat näitä tekniikoita, koska he ovat sitä mieltä että näiden tekniikoiden olemassaolo toimi kenties jossain kälyisessä euroopassa, mutta vain siksi että eurooppalaiset miekat olivat niin huonoja. Miekan terään ei tartuta japanissa, koska siellä miekat olivat niin teräviä, jopa ne miekat jotka oli tehty jonkun pienen kylän sepän nyrkkipajassa.

Kuitenkin tarttumisen ideana onkin siinä että ymmärtää että terässä on itse asiassa se pinta. Siinä missä kolikosta ei huomata reunoja, ja tätä huomaamattomuutta vedotaan ohuudella, miekan terässä huomio kiinnittyy vain tuohon ohueen reunaan. Sitä unohtuu, että kun minäkin viimeksi katsoin japanilaisen katanan terään, niin siinä oli laakeaa tilaa josta voi ottaa kiinni. Lape ei ole terävä, ja siitä saa yllättävän hyvän otteen.

Pimeän huoneen luoti.

John Wilkins laittoi esille sarjakuvan, joka valaisee induktion ongelmaa. Sarjakuvassa on relativisti, joka selittää että kaikki korrelaatiot ovat subjektiivisia. Kuvassa näytetään seuraavaksi kuinka toisella henkilöllä on pistooli, hän laittaa valot katkaisijasta kiinni, tulee pimeää ja kuuluu laukaus. Tämän jälkeen valokatkaisijaa painetaan ja valot syttyvät. Relativistia on ammuttu käteen. Pistoolikätinen mies kauhistelee sitä, mitä pimeys on tehnyt toisen kädelle.

Normaali ihminen tajuaa että relativistia on ammuttu : Ampuja on aikaansaanut korrelaation joka on valokatkaisijan painamisen ja valojen sammumisen välillä. Ja painanut liipasimesta joka on aikaansaanut seurauksen jonka lopputuloksena toinen on haavoittunut.

Periaatteessa on mahdollista että pimeys vahingoittaa relativistia. Tai että pimeyden aikana tilaan on tullut ulkopuolinen toimija joka on vahingoittanut relativistia, kenties kuvan reunan ulkopuolella on ollut ninja joka on häikäilemättömästi vain odottanut sopivaa hetkeä. Tai kenties relativisti on haavoittanut itse itseään ja unohtanut tämän. Monenlaisia tulkintoja sarjakuvan esitykselle voidaan kehittää.

Kaikki mahdolliset selitykset eivät vain tunnu oleellisesti yhtä hyviltä.

Humen induktiossa ongelmana on tietysti se, että emme voi vahvistamalla todistaa että liipasimen painallus väistämättä johtaa luodin lähtemiseen aseen piipusta. Kenties yhteys onkin sattumaa. Näkemys voi periaatteessa osoittautua virheelliseksi tiedoilla joita saamme tulevaisuudessa.
1: Kuten Humen kanan tapauksessa joka päivä lentäneet jyvät eivät todista että jyviä tulee joka päivä, se tekee siitä vain järkevän oletuksen kanalta. Mutta yksi päivä jona isäntä tulee kirveen kanssa kumoaa tämän induktion.

Korrelaatioilla on kuitenkin voimakkuus. Toiset asiat ovat todennäköisempiä ja koetellumpia. Tätä kautta niiden vertailukin on mahdollista. Se, että voidaan tehdä monenlaisia tulkintoja siitä mikä on mahdollista kenties todistaa absoluuttisen tiedon mahdottomaksi. Mutta se ei tarkoita sitä että toiset tulkinnat eivät olisi parempia kuin toiset. Tätä kautta kaikkien tulkintojen hyväksyminen ei ole kovin järkevää. Voimme parantaa tietämystä ja katsoa mitkä niistä ovat uskottavia ja mitkä kaukaa haettuja.

Kenties joskus selviää että mitään induktioita ei ole, mutta ne vaikuttavat tehokkailta työvälineiltä ; Jos induktioita ei ole, on vain erikoista että niillä näyttää olevan tehokkuutta. Toki voi olla mahdollista että olemme vaikkapa olleet onnekkaita, ja tämä on vääristänyt tulkinnat syy -yhteydestä. Mutta hyvä toimivuus on kuitenkin jonkinlainen indikaattori siitä että se voisi toimia.
1: Tässä toki astutaan Humen osoittamalla tavalla ikuiseen induktioon, jossa induktio osoitetaan induktiolla. Mutta tämä tehdään sentään "yksi askel kerrallaan". Absoluuttisen ja lopullisen tiedon sijasta meillä on vain "arvaus joka näyttää toimivan pirun hyvin ollakseen epätosi arvaus."

Toinen näkökulma tähän asiaan on tietysti tarkastelunäkökulmat. Itse asiassa jos sarjakuvassa on jotain kulttuurillista, se on se, että tarkastelemme sellaisia kappaleita kuin käsiaseet ja luodit. Määrittelemme jollakin tavalla systeemin kappaleet joiden interaktioita tutkimme.

Tätä kautta päästään Wilkinsin kommenteissa esiintulevaan perspektivismiin ; Siinä meillä ei ole mitään objektiivisia faktoja. Me olemme rajanneet mielivaltaisia tarkastelukohteita. Katselemme esimerkiksi että on hyvä erottaa tietyt atomit toisista ja kutsua tätä "ruudiksi" ja katsoa miten tämä interaktioi, "kaasuuntuu" "käsiaseessa" ja miten lopputuloksena on "haava" "ihmisessä". Jokainen tarkastelun kohde on mielivaltaisesti määritelty, mutta interaktiot eivät ole enää tämän jälkeen yhtä mielivaltaisia ; Tietoa syntyy kun erilaiset tarkastelupisteet ja näkökulmat liitetään yhteen ja katsotaan mitä tapahtuu.

Tämän vuoksi perspektivismissä ei kielletä että et voisi tietää toisen näkemystä. Sillä jos tiedät toisen totuudet ja tulkintametodit, kykene ymmärtämään mitä toinen tietää. "Totuus" rakentuu arkijärjen kannalta erikoisesti. Mutta se rakentuu.

Tiedon alkuperä.

Käsitteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla voidaan havaita asioita. Jos asialla on käsite, asian luonnetta voidaan ymmärtää. Olennaista onkin selvittää, mistä käsitteet tulevat.

1: Rationalismissa ihmisellä on synnynnäistä tietoa. Eräällä tavoin tämä Descartesin kannattama näkemys on yhtenevä Platonin ajattelulle jostain muuttumattomista ideoista, jotka ovat jossain. Rationalismia kannatti myös Spinoza, jonka mukaan ihmisen ajattelu on kuin vasara, jonka valmistamiseen tarvitaan vasaraa. Ristiriitaa ei ole, koska hienompi vasara tehdään alkeellisemmalla vasaralla.
2: Empirismissä taas katsotaan että käsitteemme muotoutuvat kokemuksista, jolloin ollaan kuten John Locken "papereita, jolle elämä kirjoittaa". Tässä ajatuksessa oli taustalla idea, että ihminen olisi "tabula rasa", tyhjä taulu. Että ihmisessä on vain ajattelu itse, ja muu tulee aistien kautta.

Itse ajattelen että ihminen on syntyessään taulu. Siis hänellä on synnynnäisiä ja lajinmukaisia taipumuksia, geenit määräävät mitä voimme periaatteessa oppia. Elämä tekee itse maalauksen. Toisin sanoen, aivomme mahdollistavat sen että voimme oppia esimerkiksi propositiologiikkaa. Mutta että joudumme silti opettelemaan sitä. Tässä suhteessa muistutan Gottfried Leibniziä, jonka mielestä ihmisellä oli syntyessään järki, joka järjestää tietoa siten että tiedon hankinta on mahdollista. Tosin hänestä varsinaisia ideoita ihmisellä ei synnynnäisesti ole. Kannatan siis jonkinlaista näkemysten synteesiä. (Mikä ei liene yllätys edes itselleni.) Luotan Nagelin tapaan siihen että koska meillä ei ole radioaistia, emme voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vaikka opiskelisimme miten lepakkojen aistijärjestelmistä. Mutta jos biomekaniikalla rakennetaan kaikuluotainjärjestelmä, voimme selvittää miltä tuntuu olla ihminen joka aistii kaikuluotauksella. Tätä ei voi kuitenkaan filosofioida.

Kysymyksen selvittäminen on kuitenkin hieman monimutkaista, koska toisaalta käsitteet tarvitsevat muotoiluunsa havaintoja ja havainnot käsitteitä. Näissä on olemassa jonkinlainen muna-kana -ongelma. George Berkeley tulkitsi että emme voi tarkemmin tietää objektiivisesta totuudesta, että paras mitä meillä on, on omat ideamme ja havaintomme. Niiden avulla voidaan tuottaa ideoita, hypoteeseja. Ei tietoa. Tämä ajatus tunnetaan idealismina, josta syntyi fenomenologia. Moni on sitä mieltä että fenomenologia on filosofian skandaali: Koska subjektin kokemusten ulkopuolisen maailman olemassaoloa ei voida todistaa (Kanthan toki osoitti että havainnot ovat olemassa koska me olemme olemassa, Hän ei kuitenkaan todistanut että ne johtuvat jostain muusta, itsen ulkopuolisesta. Nehän voivat olla vaikka hallusinaatioita.) Kriisi syntyi siitä, että fenomenologia olikin sisäisesti ihan järkevä systeemi. Tämän kanssa on vain pakko elää - tai sitten hylätä filosofia turhana. (Miten hieno ratkaisu! Tosin tämäkin ratkaisu perustuisi jonkinlaiseen filosofiaan, järkeilyyn..) Tärkeää on kuitenkin huomata, että nimen omaan empirismi, joka korostaa kokemuksesta johtaa siihen että ihmisen tieto on hänen teorioitaan, joka johtaa fenomenalismiin. Obejktiivisen totuuden idea taas tulee Platonin tyyppisestä ikuisesta ja muuttumattomasta objektiivisesta ideamaailmasta, jota subjekti vain heijastelee. Tämä ajatus tuli olennaiseksi osaksi kristillistä perinnettä. On kuitenkin muistettava, että vaikka kristinusko jalosti Platonin idean eteen päin siten, että esimerkiksi foundationalistinen ajattelu ja objektiivisuuden päälle rakennettu positivismi on käytännössä täysin kehitetty kristillisellä ajattelulla, ideoiden väittäminen kristillisiksi tai edes uskonnollisiksi on geneettinen virhepäätelmä tai seurauksiin vetoamista. (Joko se, että jokin on syntyisin esimerkiksi natsismista, sen on oltava kauheaa ja väärin tai koska lopputuloksena on hyvää ja pätevää, on sen lähtökohtienkin oltava oikein. Kuitenkin jos natsi sanoo 1+1=2 se on oikein ja jos natsismin vastustaja sanoo 1+1=3, hän on väärässä. Se, että natsi sanoo jotain ei tee asiasta väärää, mutta toisaalta pelkkä natsin oikea lausuma ei tee natsismista oikeutettua eikä einatsin lausuma johda siihen että näkemys on oikea.) On vain huomattava, että kristinusko on keskeinen vaikuttaja ajattelun perinteessä, joka keskittyy objektiivisuuden tavoittelemiseen. Tämä vaikuttaa samaan tapaan kuin liikennesäännöt mahdollistaa liikkumisen kadulla, on tärkeää huomata syyt miksi ihmiset kävelevät juuri tuolla puolella tietä. Vasemmanpuoleisen liikenteen valinnan takana on miekankantoperinne. Tämä ei siis vain tarkoita että vasemmanpuolista liikennettä harjoittavien maiden ihmisten käytös olisi väistämätön pakko (de facto) sitoutua liikennesääntöihin : on aina mahdollista kulkea väärällä puolella. Sääntö vain säätelee (de jure) sitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole de facto, että empiristi olisi uskovainen tai että voidakseen olla empiristi olisi otettava uskonnollinen asenne : Eihän nykyajan hienostollakaan enää ole miekkaa vyöllä kadulla, vaikka liikenne onkin joissain maissa vasemmanpuoleista, perinteen vuoksi. Mutta objektiivisuuden perinne on oppihistoriallisesti kietoutunut de jure kristilliseen perinteeseen, joka taas rakentuu de jure monijumalaiseen kreikkalaiseen ajatteluun. Samaan tapaan kuin vasemmanpuolisen liikenteen maissa oleva tapa kulkea tiellä nojaa siihen että miekkaa on joskus kannettu. Ei enempää, ei vähempää. (Objektivismi ei siis ole sen enempää kristillistä kuin kristillisen ajattelun perinne on monijumalaista.)

Mutta tämä ei lopu tähän. Fenomenologiasta askel tiedon konkreettisuuteen uskomiseen päin on perspektivismi. Siinä kokemusten sisältö riippuu näkökulmastamme. Se ei ole identtinen fenomenologian kanssa, koska siinä tieto ei rajoitu kokemuksiin ja ideoihin. Nietzsche kannatti tätä ideaa. Hänestä sanan tieto takana ei ollut yhtä merkitystä vaan lukuisia merkityksiä. Hän vastusti positivistista ajattelua sanoessaan että tosiasioita ei ole, on vain tulkintoja. Koska ihminen ei ole mikään kaikkitietävä Jumala, hän ei koskaan näe asioita objektiivisesti. Tässä kohden on muistettava että ei sorruta liioitteluun. Perspektivismi kun ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi ymmärtää toisen ihmisen perspektiiviä. Tai että hän olisi perspektiivinsä vanki. Perspektiivi voi muuttua, ja luultavasti muuttuukin, koko ajan. Perspektivismi korostaa että ymmärtäminen ei tarkoita samaa mieltä olemista. Sen mukaan se, että tiedät sen mihin toisen näkemykset nojaavat, voit ymmärtää miksi näkemys on mikä se on. Ja mitä paremmin tiedät, sitä paremmin ymmärrät. Oman rajan ylitys voi onnistua esimerkiksi itsetransendenssin kautta. Tämä taas voi onnistua ihan sillä, että tiedostaa mihin oma näkemys perustuu. Kun nämä pilarit on selvillä, voi kokeilla mitä tapahtuu jos näitä pilareita vaihtelee. Tästä onkin jo palattava Nageliin, joka esitti että objektiivista näkemystä ei ole, vaikka kaikkien ihmisten kaikki näkemykset liitettäisiin, tätä ei olisi. Tätä kuitenkin käytetään objektiivisuuden mittana. Toisaalta jokaisella on subjektiivinen näkemys, joka on havaittavissa. Tämä on todellinen havainto, mutta subjektiivisuutta ei kuitenkaan käytetä todellisuuden mittana.

Nagel korosti, että "maailmanhenki" on jokin joka katselee maailmaa kenen tahansa silmien läpi. (Itse korostaisin että ne voisivat olla antenneja ja tuntosarviakin. Sammakko aistii rajoitetusti, ja monet eläimet eivät aisti värejä. Miksi me emme olisi vajavaisia samaan tapaan?) Tämän lähestyminen onnistuu vain, jos kykenee myöntämään että oma näkemys ei ole välttämättä sen oikeampi kuin muutkaan näkemykset. Tilanne on mutkikas, koska omasta näkökulmasta ei voida kuitenkaan täysin irrottautua. Et voi nähdä maailmaa lepakkona. Omien rajojen ylittämisen kokemus kun voidaan nähdä myös astetta eri asiana, kuin niiden ylittäminen. Tämän unohtaminen jotaa eräänlaiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan se mitä on todella olemassa riippuu siitä, mitä hienoimmat tieteelliset teoriat sanovat. Tässä näkemyksessä lähdetään Duhemin-Quinen teesistä, jossa kaikki havainnot ovat teorioita, joka voidaan mitata. Väri on jotain jota voidaan mitata jollain laitteella, kuten silmällä. Se mitä väri on, riippuu teorioistamme näiden laitteiden toiminnasta. Tälläinen väri, joka ymmärretään, on käsite, jonka havainnot ovat muokanneet, jos tämä otetaan totuuden mitaksi, päädytään tieteelliseen realismiin jossa teoria on yhtä kuin todellisuus. Minusta edellinen on totta, mutta se on kuitenkin vain jotain, jona se nähdään, ei sitä mitä se on. Toki siis olen sitä mieltä, että tieteellinen lähestymistapa vie meidät niin lähelle objektiivisuutta, kuin se on mahdollista. Olen siis tieteellisen realismin kanssa niin vähän erimielinen, kuin mahdollista.

Mutta tämä ero on oleellinen.

Emme ole maailmansieluja, Jumalia. Voimme vain haluta olla sellaisia, ja tavoitella tätä. Tätä, ideaa. Jotain jota ei ole olemassa. Mutta jota voi lähestyä.