Kun Kaarina on Hasardi.

Halmetta koskeva kolumni sai tuomiota julkisen sanan neuvostolta. Siinä missä minä hyväksyin jutun laajat linjat, antoi tuomio nootit sanojen käytöstä. Kieltämättä tekstissä oli varsin rajuja sanoja. Halmeesta käytettiin pilkkanimiä, kuten "mulli".

Toisaalta Hazardin kritiikki on nähtävissä myös toista kautta. Aikaisemminhan korostin alter egoa. Mutta tosiasiassahan Halme on aivan kuten sinä ja minä. Nyt, kun minä olen elossa, on ihan asiallista ja mahdollisesti totuudenmukaistakin mainita erinäköisistä ureakefaaliuksista. Jos joku sanoo että "on siinä vaan kieroutunut tyyppi jonka nyökkäillessä hölskeen oikeen kuulee" on kyseessä mielipiteenilmaisu johon on vaikeaa olla yhtymättä. Mutta kun kuolen, olen hautajaisissa ties mikä "monista asioista kiinnostunut" (enkä "utelias kyylä", joka on sen arkisynonyymi).

Hazardin kolumni käsitteli, ainakin minun käsittääkseni, Halmeen kuvaa ja sitä miten kuolema oli "oikea aikainen" tarinan kannalta. Lautakunta oli tässä kohden kanssani erimielinen. Siitä se rinnastui henkilöön eikä tarinaan.
1: Toisaalta tälle "minusta poikkeavalle tulkinnalle" on annettava tilaa : Hazardin virhe oli se, että hän laittoi hautajaispuheeksi kritiikkiä imagosta. Hän siis unohti ihmisen. Jonkun joka on lakannut elämästä ja hengittämästä. Tämä on melko raavas teko. Eikä tätä itse asiassa voi ihan täysin ohittaa. Etiikan kannalta olennainen kysymys on: Minkälainen ihminen tekee näin - Eli kuolemantapauksen kohdatessa hylkää ihmisen ja tarttuu imagoon? Tätä miettiessä voi muistella niitä asioita joista Halmeen äiti kirjoitti : "Journalistin ohjeessa, kohdassa 28 todetaan, että kuolemantapauksista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta. Kohta 26 toteaa, että jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava." Tosin minun oli vaikea sitä huomata, ehkä sen vuoksi koska en ole kovin humaani. Tosin itse hieman ihmettelen ylipäätään "kuolleiden kumartelua". Ihmisiä pitäisi kai muistaa ja arvostaa elävänä, koska kuoltua ei enää ehdi. (Toki tiedän että tässä kohden en ole elämässäni kovin onnistunut.)

Arhi Kuittisen kommentaari avasi minut miettimään asiaa lisää. En ehkä alleviivaa jokaista sanaa, mutta se avasi miettimään asiaa tasa -arvokysymyksen kautta. Ja tasa -arvolla tarkoitan tässä sekä sukupuolten välistä tasa -arvoa, että elitismin puutetta. Kirjoittelen tähän teemaan liittyviä asioita aika usein soveltamaani scrapbook -tyyliin. Teema yhdistäköör irralliset sirpaleet, jos kykenee.

Aloitan siitä elitismin puolelta.

Hazardin käyttämä kova kieli muistuttaa vahvasti omaa käyttämääni sekakieltä. Sellaista jossa on kirosana ja sivistyssana vierekkäin. Ja jossa karut ja julmanmakuiset ilmaisut ovat osana. Ehkä siksi minun oli vaikeaa nähdä Hazardin tekstin sävyjen kovuutta. Kun asiat ovat vaikka verkossa ja joku käyttää samaa kieltä, hän on tomppeli, ja minä olen sanomassa tätä hänelle. Taustalla on seuraava henki : "Aatelihumanistit saavat olla kärjistäviä kun taas nettikeskustelut ovat kansakunnan viemäri." Kärjistys ja sarkasmi ovat paitsi ilmaisun keino, myös vastuunpakenemisen keino. Se on sitä samaa, mitä lapsi tekee hiekkalaatikolla : "vitsi, vitsi" -sanominen muuttaa pilkan leikiksi. Jos pilkasta saa loukkaantua, on vitsistä loukkaantuminen huumorintajuttomuutta. Joskus juttu hiekkalaatikolla on tietysti aidosti leikkiä ja siitä suuttuminen hienohelmaisuutta. Mutta joskus kiusaaminen kätketään ja naamioidaan tällä keinoilla. Tämän kahtiajaon vuoksi on helppoa sallia itseltä sellaista mitä ei muilta sallisi. Olisi hyvä muistaa että "Hazard yritti kirjoittaa parodiaa mutta ei ymmärtänyt, että hyvä parodia vaatii empatiaa." Halpa sarkasmi on tosin paljon helpompaa.

Toisaalta Hazard on itse aggressiivinen ja kärjekäs. Arvomaailma on toki erilainen kuin Halmeen. Hazard saa toki itsekin kovin paljon suosiota, joten en usko että "kateudesta" on kyse. Pikemminkin ymmärrän että Hazard näki Halmeen "väärän ideologian kannattajana". Tälläisessä syntyy helposti vihankin tunteita, ja tavat ja toisen ihmisyyskin voivat unohtua. Hazard kritisoi Halmetta tavallaan omista synneistään.

Yhtenä syynä on tietysti se, että yleinen telaketjufeministinen diskurssi korostaa naisten uhriutta. Miehet ovat rikoksen tekijöitä. Ongelmana tässä on tietysti se, että nainen elää jo vapautetussa maailmassa, jolloin hän ei ole kohdannut itse uhriutta. Hän saa statuksen sukupuolensa kautta. Miehet sen sijaan saavat rikollisen statuksen sukupuolensa takia. Tässä on tasa -arvo kaukana, koska tässä ei enää katsota ihmistä, vaan sukupuolta. (Olen itse kohdannut tämän esimerkiksi siinä, että naiset puolustavat sitä että naisille tulisi antaa aseistusta koska "kaveria on yritetty raiskata". Miehille samaa lupaa ei haluta tarjota, koska hehän ovat rivien välissä "niitä rikollisia". Naisilla aseet ovat uhrilla ja miehillä rikollisilla, ja vain "puolustusaseet" sallitaan. Minulta ei ole näissä jännitteissä kysytty että montako kertaa olen saanut turpaani kadulla vain siksi että kävelen ohi. Ja tämä määrä on aikusten oikeasti iso.)
1: Tässä kohden tarjoan ihanteeksi Martin Luther Kingin "I have a dream" -puheen "I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character." Rodun lisäksi laittaisin sukupuolen yhdeksi lisäelementiksi.

Hazardin toiminta on siis sallittu koska hän on nainen. Kun nainen on aggressiivinen ja käyttää kärjekästä kieltä, hän on vapautunut. (Koska hän rikkoo sukupuolistereotypiaa.) Jos mies tekee samoin hän on stereotypian edustaja ja siksi hän on "vanhoillinen". Itse vastustan hegemonian vastustamista hegemonian vuoksi aivan samoin kuin hegemonioiden kannattamista hegemonioiden vuoksi. Minulle se on vain irrelevanttia. Se on sitä nimittäin juuri samaan tapaan kuin ihonväri on "irrelevanttia" Kingin unelmassa. Jos mustat pistävät valkoihoiset orjiksi poimimaan pellavaa, tai pakottaa heidät tietyille paikoille busseissa ja rajoittaa heiltä ravintoloita, ei kyseessä ole minusta mikään tasa -arvo. Orjuusasetelmien kääntäminen nurin päin ei vain yksinkertaisesti ole "mitään muutosta parempaan". Asiathan vain muuttuvat mutta pysyvät samoina.

Harmaa Halme ja roolin loppu

Alter egot ovat eräänlaisia toisia persoonia, näyteltyjä valerooleja. Tällä kertaa voisi katsoa hieman vaikka niiden kaupallisuutta, myyvyyttä ja kiinnostavuutta.

Teräsmies -sarjakuvia ostetaan koska teräsmies itse on supersankari. Tämän naamio, Clark Kent, ei kiinnosta ketään. Sen sijaan esimerkiksi Zorroa seurataan sen vuoksi että tämän naamio on kiinnostava. Itse virallinen persoona, Don Diego de la Vega, ei ole syy seurata tai ostaa Zorro -lehtiä. Tietenkin alter ego ei aina liity sankaruuteen. Moni superkonnakin on naamioitunut tai esittää kakkosroolia. Osa on hyvinkin neutraaleja.

Yllä mainituilla sankareilla on rooliasu, joka erottaa roolit toisistaan.

Joskus on vaikeaa sanoa mikä on naamiaisasu, ja mikä ei ole. Esimerkiksi Hulk on Robert Bruce Banner, nerokas tiedemies. Hänen muodonmuutoksensa on hyvin dr. Jekyll ja mr. Hyden kaltainen. Kuitenkin näitäkin seurataan koska Hulk paiskoo ja rikkoo, ja koska tohtori keksii. Molemmat näistä hahmoista ovat tavallaan yhtä oikeita. Toisen niistä jättäminen jättää pois olennaista.

Hulk on mielenkiintoinen ottaa esille tarkemminkin.

Hulkissa tapahtuu sarjakuvatarinan edetessä degeneraatiota. Aluksi Banner muuttuu Hulkiksi vain öisin. Myöhemmin Hulkiksi muututaan suuttuessa päivänvalossakin. Aluksi Hulk oli yhtä älykäs kuin Bannerkin, vain persoonallisuus muuttui. Mutta myöhemmin Hulk alkoi esiintymään älyllisesti vajavaisena. Koska Hulk on gammasäteilypatteri, hänen voimansa kasvavat ajan myötä koko ajan, joten muutokset ovat odotettavissa. Kaiken kaikkiaan Hulkilla onkin neljä persoonaa, jotka vaihtuvat. Yksi näistä on Hulkin persoonien yhteenliittymä, Viisas Hulk, joka edustaa täydellistä Banneria kaikessa potentiaalissaan.
1: Hulkista on tehty myös "spin off", Ultimate Hulk, joka imee voimia Bannerin alitajunnasta. Tämä on riettaita puhuva ja hänellä kasvavat voimien lisäksi myös kaikki tunteet.
2: Tietysti myös Kristinuskon Jumala on hyvin Hulkmainen. Hänessähän on kolme yhdessä. En kuitenkaan vedä tätä teologiaa mainintaa pidemmälle. Sillä tavoitteenani oli sanoa pari sanaa muista aiheista. Sarjakuvamaailmasta löytyykin Hulkin kohdalta eräänlainen ratkaisu kolminaisuuden mysteeriin.

Kiinnostavuuden kannalta Hulk tarjoaa maksimaalisen määrän viihdettä ja sporttia. Kun yty loppuu, Banner saa mennä.

Kaikki tämä höpinä sarjakuvasankareista voidaan sovittaa eräässä mielessä tuoreesti oman käden kautta kuolleeseen Tony Halmeeseen. Halmeella oli julkinen rooli, ja hänen arkiminästään ei voida välttämättä sanoa paljoakaan hänen julkisen roolinsa kautta. Tämä koskee tietysti aivan kaikkia julkisuuden hahmoja. Voi olla että heillä ei ole alter egoa, mutta tätä voi olla hyvin vaikeaa tietää. Halme ei julkisena hahmona ollut Teräsmies, vaan enemmänkin Zorro. Tai Hulk, koska hänen persoonansa ja hahmonsa ovat arkiminän ja julkisen minän kanssa sekoittuneita. On vaikeaa sanoa mikä on "näyteltyä Halmetta" ja mikä ei.

Kaarina Hazardhan kirjoitti hänestä kolumnin, joka synnytti paljon raivoa. Kolumnin voidaan kuitenkin nähdä kritisoivan muuta kuin Halmetta itseään. Sillä mielestäni kolumni kritisoi muita ihmisiä. Sen pitäisi olla selvää jo sen jälkeen kun lukee lauseen "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."

Sisältö oli mielestäni se, että Halmeelle annettiin pellen rooli. Hän täytti sitä miten kuten. Ihmiset eivät arvostaneet Halmetta tämän eläessä yhtä laajasti, ja kuolema marttyrisoi sen. (Vaikka seppuku ei ole Suomen perinnettä, jollakin tavalla kuolema pesee ihmisestä puhtoisen, antaa kritiikkisuojan.) Ja kun roolia ei täytetty, sitä saa mennä. Jos Zorro -sarjakuvassa Diego riisuisi maskinsa ja polttaisi sen, ja sanoisi "en mie jaksa aina olla mikään sorro", ja olisi sen jälkeen vain kotielämää viettävä aatelismies, ei sarjakuvaa enää ostettaisi. Tulkitsin tekstin niin, että Hazardista samoin kävi Halmeelle.

"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni."

En näe tässä vihaa vaan sääliä. Ärjyt sanavalinnat vain voivat peittää tämän. Pilkan pääkohde on "yleinen reagointi", joka tulee siitä kun kansa äänestää jaloillaan ja tästä syntyy yleinen tilastollinen toimintatapa. Sääli on tietysti sekin aina toista alentava, mutta lauseessa on jopa tästä eroavan myötätunnon sävyjä. Toki muussa osassa kolumnia on selvää että Halmeen menneisyys nähdään säälittävänä. Kuitenkin hän olisi ikään kuin saanut arvostusaseman yrittämällä parantua. Jos jokin saa pilkkaa, on rooli -Halme joka sai ihmisiltä suosiota, vaikka juuri tämä oli sitä säälittävää Halmetta. Ihmiset eivät välittäneet ihmis -Halmeesta, joka käy ostoksilla, vaikka sillä oli ansioita.

Halmeelta haluttiin Roolia. Ja kun sitä ei täytetty, ei asia ollut kiinnostava. Kuolema sen sijaan kiinnostaa, koska siinä on tarina, käänne ja loppu. Ei mitään hiipumista ja pois haipumista.

Eli tilanne oli aivan kuten "Beach" -elokuvassa. Siinähän ikilomalle turisteiksi siirtyneet elättävät itsensä rantalentopallolla ja vaihtamalla kannabista riisiin - ja länsimaisiin hyödykkeisiin kuten tamponeihin ja pattereihin. Paikallisuuden sijasta ollaan eristyneenä ja turismia yritetään tehdä elämäntavaksi. Tässä se, että joku selviää hain hyökkäyksestä on sankaritarina, ja siitä saa hyvän tarinan ja roolin. Hain hyökkäykseen kuollut taas haudataan ja tässäkin rooli on selvä. Mutta juuri kituva, sairas ja vammainen joka on paikalla koko ajan häiritsee hedonistis-lyhytjännitteis-individualistista turismirauhaa.

Tarinoissa lopettaminen on tärkeää. Esimerkiksi minä iloitsin kun yksi suosikkisarjoistani "Life" lopetettiin, koska juuri siinä muodossa sarja rakentuu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokaisella jaksolla on paikka. Iloitsin että lopettivat huipulle. Ja kirosin sitä että Dan Simmons jatkoi "Hyperionista" usean kirjan sarjan, vaikka kirja oli juuri ensimmäisen osan jälkeen täydellinen, ja myöhemmät osat olivat kuin jatko -osia, jotka eivät sisältäneet samanlaista tilaa, vaan lähinnä purkivat ensimmäisen kirjan hienouden auki. Siksi omitan vain ensimmäisen osan ja pyrin parhaani mukaan unohtamaan loput kirjasarjasta, jotka vahingokseni luin.

Mutta jätän tämän kirjoihin ja televisiosarjoihin.

Halmeen kohdalla ihmiset vaativat tältä roolisuoritusta, päällä olevaa alter egoa, tai "hän ei ole kiinnostava". Zorro ei saa katkaista miekkaansa, Batman ei saa saada burn outia ja jäädä lomalle. Hulk ei saa mennä munkkiluostariin ja parantua vihastaan täysin oppimalla vaikka joltain munkki -supersankarilta mystisen mielenhallintakyvyn.

Siksi Hazardin kannanotot olivat enemmän "massan kannan kritiikkiä".

Häntä inhotti se, että kuolema oli ikään kuin hyvä, jännä, käänne. Tylsän elämäntarinan sijasta elämästä tehtiin tarina dramaattisella lopetuksella. "Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty."

Etymologisesti katsoen englannin kielen sana "sacred" (pyhä, uskonnollinen ei vapaapäivä) on yhdistettävissä sanan "sacrifice" (uhri, uskonnollinen ei rikoksen) kanssa, kun otetaan latinan sana "sacrum" (pyhä esine). Kun tältä kohden sanotaan että "ihmiselämä on pyhä", on syytä erottaa uhraaminen aiheesta. Massat eivät näytä näkevän tätä eroa. Ehkä syynä on se, että jos joku nähdään vain roolina tai vain roolinsa kautta, tämä objektisoidaan ja esineellistetään jollakin tasolla.