Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

(t)aika kultaa muistot

Sotaveteraanien puolelle kerättiin muutama vuosi sitten varoja. Ja tätä varten myytiin ns. rautasormuksia. Ne eivät kyllä olleet rautaa (Fe) vaan alpakkaa (Cu, Ni, Zn). Näitä festarihelymetallista tehtyjä sormuksia taottiin vuonna 1940 koska valtio oli ahne ja keksi että parempaa keinoa ei olekaan kuin tarttua kenties kaikista esineistä henkilökohtaisimpaan. Nimittäin ihmisten vihkisormuksiin. Vastineeksi kultasormuksesta annettin halpametallisormus. Avioliiton symboli on minun silmissäni vähän sama kuin mitä kristityn silmään voisi olla se, että jonkun uskovaisen ristikorut pakkolunastettaisiin ja tilalle annettaisiin messinkinen islamin puolikuu -riipus. Tämä toki symbolisoi vahvasti sitä miten valtio voi aivan oikeasti iskeä henkilökohtaisiin arvoihin tilanteen niin vaatiessa.

Aika kuitenkin kultaa muistot, ja näin varastoihin jääneiden sormusten hankinnan eettisenä tai riittävän eettisenä. Nuoruudessani saama yliannos "Ihmemies MacGyveriä" yhdistettynä "Myytinmurtajien" uusintaputken seuraamiseen johtivat minua ajattelemaan aikaa ja kultaamista myös kemialliselta puolelta. Minulle tuli mieleen sellainenkin asia, että kun aika kultaa muistot, niin minäkin saatan voida kullata uushopeaa.

Koska ajatus oli spontaani, en mennyt mihinkään elektroniikkakauppaan. Eikä tarvinnutkaan. Sillä minulla oli kotona kaikki tarvittava. Tarkalleen ottaen minulla oli kaksi klemmaria, jämäpatteri ja ainoaa oikeaa teippiä. Vääntelin klemmarit auki ja teippasin ne kiinni patterin päihin. Väänsin klemmarin toisiin päihin pienet lenkit jotka sitten väänsin kiinni sormuksiin. Toisessa oli oma kultainen sormukseni, ja toisella puolella sitten se uushopeasormus. Tämän lisäksi laitoin lasiin vettä johon laitoin hitusen merisuolaa. Olin melko ylpeä siitä että melko yksinkertainen ja täysin mielijohteesta johtuvaan tarpeeseen pikaväsätty järjestelmä toimi. Se ei kenties näyttänyt kauniilta tai tieteellisesti tehokkaalta. Mutta pääasia onkin se, että se toimi. (Kuva ohessa oikealla.)

Patteri ei tietysti ole mikään supervoimanlähde, mutta elektrolyysissä tarvitaan vain (mitä jalompaa sen parempi) metallia jota siirretään toisen (mitä vähemmän jalon sen parempi) metallin kuorrutukseksi. Tämän lisäksi, koska väliaineena oli vesi, sähkövirta iskee suoraan veden kemiaan ja molemmat puolet kuplivat, kun toiseen päähän kertyy vety ja toiseen happikaasua. Tämä on siitä kätevää että toiminnan käynnistymisen näkee omin silmin. Itse prosessi tietysti etenee kohtuullisen hitaasti.

Prosessin lopputulos ei tietysti ole muuta kuin kosmeettinen. Se käytännössä pinnoittaa kohdetta atominpaksuusmittakaavalla. Tästä voi tietysti oppia jotain symbolistakin. Esimerkiksi sen, miten aika todellakin kultaa muistot, mutta että kultaaminen on kuitenkin päasiassa sitä että tosiasioita piilotetaan kuoren alle. Tämä toimi symbolisestikin. Monesti vanhat hyvät ajat ovat hyviä aikoja siksi että ignoroimme asioita. On iloista katsoa aikaa jolloin ei ollut nykyisenlaista stressiä ja jona arvot olivat hyvät ja oikeat, juuri sellaiset kuin itse tykkää. On ilo ajatella tätä kun ei tarvitse miettiä sitä onko näitä arvoja todella seurattu, ja samalla unohtaa ne kaikki haitat koleraepidemioista ja nälkäkuolevista ihmisistä lähtien.

Toki esimerkiksi maanpuolustusta pidetään jalona ja tärkeänä asiana. Ja sen puolesta sormus on tietysti rahallisesti mitattuna kohtuullisen pieni hinta maksettavaksi. Kuitenkin on muistettava että ihmiset ovat myös symboleja käyttäviä eläimiä. On aivan varma, että sormuksista luopuminen on tuottanut lujia henkilökohtaiselle tasolle kohdistuvia iskuja. Sellaisia joilla ei ole oikein mitään rationaalista suhdetta siihen sormuksen kullan hintaan. ; Onkin erikoista miettiä sitä että ihmisiltä vaaditaan hengen uhraamista jonkun asian vuoksi. Tällöin miete voi nimittäin mennä siihen miten pieni uhraus joku sormus on henkeen, terveyteen ja elämään verrattuna. Tässä on pirun iso järki. Mutta koska ihminen on yllättävän usein irrationaalinen symboliolento, ei päätelmä ole noin ilmiselvä. Koko sotaan menemisen idea on se, että jokin asia on henkeä ja elämää arvokkaampi asia. Elämä ei siis ole suurin prioriteetti ja tärkein perusarvo. Sodan peruslogiikka vaatii että juuri näin on. Ja koska ihmiset liittävät symbolin siihen itse asiaan, siitä tulee ikään kuin ideaalin maallinen edustaja, voidaan aivan oikeasti miettiä sitä että onko perhettä koskevan symbolin kaappaaminen todellakin pienempi uhrausvaatimus kuin henki. (Itse olen valmis sanomaan että ei ole. Mutta filosofisesti tämä ei oel niin ilmiselvä asia, se on suttuisempi. Ja oma varmuuteni on lähinnä mielipide.)

Tähän on toki ryhdytty todennäköisesti siksi että monilla - runsaslukuisilla köyhillä - ihmisillä ei ole ollut oikein muuta arvo-omaisuutta. Ja valtio tarvitsi paljon varoja, joten se otti mistä sai. Ja uskonnolliset symbolit olisi nähty keräyskohteena jonain joka tuhoaisi ison määrän siitä symboliikasta jolla sotimista on aina oikeutettu - ei siksi että uskonto on väkivaltaa, vaan siksi että ihmisiä on vaikeaa saada sotimaan mistä tahansa asiasta ja uskonto on yksi niitä asioita joitka koetaan niin tärkeinä että niiden kautta väkivaltaan suostuttelu saattaa onnistua. (Mikä palauttaa asian siihen että kenties Jeesuskorujen tuhoaminen on kauhea teko, niin kamala että joku kuolee ennemmin kuin antaa tälläisen ikonoklastisen aktion tapahtua. Palaamme symbolin ja kohteen suhteeseen ja elämän arvon priorisointiin.)

Jos minun kohdallani tulisi luopuminen, voisin lupua rahallisesti moninkertaisen määrän lahjoituksia. Mutta joistain asioista luovutaan ennemmin kuolemalla. Suomen valtio voi olla yksi tälläinen arvokas uhrauksen kohde. Oma parisuhde toinen. Ja rehellisesti jos minun pitää priorisoida perheen ja valtion väliltä, en mieti kahta kertaa. Valtiolla on nimittäin lähinnä välinearvon luonne ; Ajatus saattaa tuntua röyhkeältä vasemmistolaiselta yhteiskuntavastaisuudelta ja epäisänmaallisuudelta. Mutta pohjimmiltaan kyseessä on enemmänkin Päivi Räsäsen ja lainkuuliaisuduen tapainen suhde. Se, että asuu jossain valtiossa ei ole mikään vaade sille että valtiota tulisi kannattaa. Esimerkiksi Pohjois-Korea on huono maa elää ja ollla. Tämän maan johtajan kumartelu ja tämän maan puolesta sotimista ei perustella sillä että se olisi eettisesti hyvä teko vaan siksi että maa on niin paha että yksilö yrittää lähinnä elää ja sota on perusteltu siksi että se on yksilöille keino olla kuolematta. (Tai koska kansalaiset on aivopesty propagandalla, eikä paremmasta ole tietoa vaan ainoastaan pelkoja vielä huonommasta. Mitä tämä sitten oikein voi tarkoittaakaan kun otetaan se lähtötila huomioon.) Josta päädytään siihen että valtion on oikeasti oikeutettava kansallistunne.

Valtiolla on merkitystä niin kauan kuin se tukee tätä primääriarvoa eli perhettä. Ja iskiessään vihkisormuksiin, valtio tekee paitsi rahankeruuta, tekee sen myös ihmisten tärkeäksi kokemaan arvoon iskemistä sitä kautta että sen vahvaan perussymboliin isketään. (Tämä vielä korostuu jos oikein muita ylellisyysesineitä ei ole. Modernina aikana tämä ei ole niin suuri ongelma kun koruja kuitenkin pyörii nurkissa siinä määrin että niistä voi luopua ja tarpeen tullen vaikka valehdella jonkun niistä olevan vihkisormus.) Ja tätä symboliin iskemistä ei mikään kultakuorrutus korvaa. Ei, vaika kultakuorrutus näyttääkin varsin kivalta.

uusmediatoksikologia

Toksikologia on oppi myrkyistä ja myrkyllisyydestä. Se on siis tieteenala joka tutkii myrkkyjen toimintaa että sitä että mikä on ylipäätään myrkkyä ja mikä ei. Tämä on vaikea aihe. Ja siihen tarttuu toksikologian alan rautainen ammattilainen John Timbrell kirjassa "Myrkkyjen paradoksi - kemikaalit ystävinä ja vihollisina". Tälle tiedettä popularisoivan teoksen arvo on suuri koska se iskee aiheeseen joka on nykyään hyvin usein tapetilla.

Timbrellin kirja muistuttaa toistuvasti Paracelsuksen periaatteesta. Eli siitä että ihminen on teknisesti ottaen homeostaasissa oleva olento, ja tietty eroaminen mihin tahansa suuntaan riittävän paljon usein riittää kuolemiseen. Näin ollen jokainen aine on myrkky ja ei ole. Pitoisuuden lisäksi Timbrell korostaa että usein on otettava huomioon muitakin asioita kuin pelkkä Paracelsuksen esillenostama määrä. Myrkyllisyys voi riippua muista mukana olevista aineksista, siitä saadaanko sitä elimistöön syömällä, ihon vai hengittämisen kautta, ja onko altistus akuutti (lyhytaikainen) vai krooninen (pitkäaikainen). Ja tämä on ainekohtaista. Toisiin esimerkiksi opitaan resistenssiä kun taas toiset johtavat esimerkiksi allergisoitumiseen.

Se, mikä tekee kirjasta oleellisen on se, että se iskee ilmiöön jota Timbrell kuvaa nimellä uusmediatoksikologia. Tämä ei ole oikeaa, tieteenmukaista, toksikologiaa. Vaan se on pääasiassa median ja vaihtoehtohoitojen tuottajien rakentamaa.

Tästä kaikesta ylläolevasta muodostuu kirjan perusteema jota voi kuvata pitkähköllä kirjasta napatulla sitaatilla ; (s 23-24) "Mediassa kemikaalit kuvataan usein vaarallisiksi ja myrkyllisiksi, mutta niiden hyödyllisiä vaikutuksia esitellään harvoin. Tähän on monta syytä. Se voi johtua osittain syntyneistä ongelmista, mutta kuten Edith Efron esitti, se voi johtua myös siitä, että tietyt valintaelinten jäsenet ja tiedemiehet ovat tulkinneet aineiston väärin tai mahdollisesti tahallaan liioitelleet vaaroja omia tarkoituksiaan varten. Katastrofit ovat nimittäin parempia uutisia kuin kuvaukset positiivisista saavutuksista. Elokuvissa ja dokumenteissa on kuvattu, miten työläiset taistelevat kemianteollisuuden yrityksiä vastaan saadakseen korvauksia sairauksista ja kuolemantapauksista altistuttuaan esimerkiksi kromille, kuten tapahtui elokuvassa Erin Brockovich. Vaikka se perustui tositapahtumiin, tälläiset elokuvat kasvattavat kansan ennakkoluuloja kemikaaleja kohtaan. Olisi toivottavaa, että toinenkin viesti tulisi ymmärretyksi: sen lisäksi että tälläisten yhtiöiden johto ei juurikaan välitä työntekijöistään, se ei myöskään kunnioita käyttämiään kemikaaleja, ja tämä on se varsinainen ongelma. On selvää että kemikaalit voivat aiheuttaa vahinkoa ja jotkut ovat äärimmäisen vaarallisia, mutta tasapainoinen näkemys on välttämätön. Siihen päästään vain, kun ymmärretään miten, miksi ja missä olosuhteissa kemikaalit ovat myrkyllisiä ja mikä on riskin todellinen luonne."

Syynä on tietysti se, että ennen elämässä on ollut ongelmia. Kun nykyaikana ihmiset eivät enää joudu miettimään sitä, mistä saavat ruokaa ja onko heillä huomenna katto päänsä päällä, on ihmisillä nyt ylellisyyttä huolestua esimerkiksi kemikaaleista. On paradoksaalista että menneen luonnollisen ajan puolesta nostalgisointi onkin syntynyt osittain siksi että meillä menee nykyään niin paljon paremmin kuin noina "vanhoina hyvinä aikoina." Jos ajat olisivat nyt huonommat emme edes huomaisi näitä ensimmäisen maailman ongelmia ("1st. world problems"). Ja siksi ne voisivat olla huonommin. Nostalgioinnissa ihmiset siis ajatuvat huonompiin ja toimimattomiin ratkaisuihin koska heillä menee nykyään liian hyvin. Tässä kohden sanon vain että onneksi olkoot. Well done. Problem solved. (Ratkaiset vain eri ongelman vain mitä luulit ratkaisevasi.)

Kirja korostaakin sitä, että usein kemikaali mielletään myrkyksi ja ihmisen keinotekoisesti tuottamaksi aineeksi. Kemikaaleihin liittyy jo sanana voimakas mielikuva hasardista. Näin esimerkiksi luontaistuotteet nähdään hyvinä ja kemiapohjainen lääke pahana. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on mutkikkaampi "Kemikaali ei ole vahingollinen pelkästään siksi että se on ihmisen valmistama, eikä se ole vaaraton vain siksi, että se on luonnollinen." Kirja nostaakin esille esimerkiksi sen, miten särkylääkkeitä on kehitetty ; Pajunkuoriteen tiedettiin toimivan kuumeen alentamisessa, mutta sen nauttiminen johti usein myös siihen että nauttija sairastui muutoin ; Tarkalleen ottaen sen sivutuotteena oli ripuli. (Vaiva jolle sivistysmaissa helposti nauraa, kunnes muistaa että se on oikeasti vakava tila vähemmän lääketiedeteknisyyden läpitunkevissa kulttuureissa.) Tätä kontrolloitiin luomalla puhdasaine, jonka annostelu on yksinkertaista koska siinä ei ole kasveille tyypillisiä pitoisuuseroja ja mukana muita mukana kulkevia aineita. Tämä on tietysti hyvä asia parantamisen kannalta. Samalla puhdasaine on kuitenkin mahdollistanut sen, että ihminen voi nauttia lääkettä myrkyllisen annoksen, joka pajunkuoren kautta olisi vaikeaa mahdotonta. Timbrellin tuomio kaikista lääkkeistä, siis sekä kemianteollisuuden että luonnon tuottamista, on seuraava "Itse asiassa on sanottu että turvallisia lääkeaineita ei ole, vain turvallisia tapoja käyttää niitä."

Yksi olennainen ero kuitenkin on. Ja tämän opettamiseksi Timbrell viittaa talidomidiin. Tämä on kemiallisen lääketieteen sisällä tapahtunut katastrofi. Raskauspahoinvointiläkkeenä käytetty aine aikaansai sikiöille mutaatioita, jotka olivat raajojen, etenkin käsien, puutteellista kasvua ja kehittymistä. Tämä oli niin suuri katastrofi, että tämän jälkeen lääketeollisuus joutui tekemään erilaisia testejä. Vaadittiin tarkempia tutkimuksia ennen kuin lääkettä laitetaan liikenteeseen. Nyt sen valvonta on tihentynyt. Ja vaikka esimerkiksi tuore rokotevika, jossa rokote aikaansaa uniapneaa osoittaa että tämä ei ole aivan pomminvarmaa valvontaa, se kuitenkin rajoittaa monia ongelmia usein. Kaikkia riskejä ei tunneta, mutta suurin osa kuitenkin naksahtaa esiin. Ja tutkimalla ja valvonnalla narkolepsian kaltaiset ongelmat voidaan havaita ja tämän seurauksena tuote vetää markkinoilta.

Luontaishoitojen kohdalla rajoitteita ei sen sijaan juurikaan ole. Joku voisi vedota että pitkä historia olisi jo paljastanut ongelmat. Mutta kuitenkin erilaiset paljastumiset ovat näyttäneet että tilanne ei ole näin yksinkertainen ; Kiinalaisen lääketieteen kunnioittamasta yrtistä paljastui pitkäjänteisen käytön kohdalla olevan melko kova syöpäriski, joka on ollut riski aina koko sen pitkän käyttöhistorian ajan, mutta jota on ollut vaikeaa huomata. (Ja toisaalta japanissa herkkuna nautittava sananjalka synnyttää sekin syöpää.) Ja esimerkiksi mäkikuisman tapa vaikuttaa muihin käytettyihin lääkeaineisiin on jokin joka ei ole ennen ollut ongelma, mutta joka on noussut relevantiksi nykyaikana kun tilanne on muuttunut. Näin ollen luontaistuotteetkin ovat potentiaalisesti jotain jossa on vaikeasti ennakoitavia "talidomidin kaltaisia onglemia." (Pidän syöpää varsin relevanttina riskinä.)

Näin ollen lääketieteen kemia ja luonnosta saatava kemia ei itsessään ole vaarallisempaa tai hyödyllisempää kuin toinen. Mutta testauksen vuoksi syntyy relevantti ero. Luontaislääkkeistä osa on testattuja, ja niiden kohdalla niiden tehot on vain huomioitava. (Ne voivat olla teholtaan lievempiä tai vahvempia. Samoin kuin lääketieteessäkin moni lääke osoittaa toimivansa paremmin kuin placebo, eli niidenkin välissä on eroja. Kemianteollisuuden tuotos ei tarkoita tehokasta eikä luonnollinen tehotonta. Teho on tilannekohtainen.) Jokaisella luonnonlääkkeellä ja kemianaineella on esimerkiksi LD50 -arvo. Eli ne ovat jossain määrässä myrkkyjä. Toiset ovat tätä vain pienemmissä määrissä. Osa kertyy ravintoketjussa tai elimistössä. Niiden kanssa pitää olla tarkempana.

Siksi olisikin korostettava kaiken kaikkiaan sitä, että ei tuomitse jotain ainetta myrkyksi pelkästään siksi että se jollain pitoisuudella on vaarallinen. Kaikkea kemiaa pitää käsitellä kunnioittavasti. Mikä ei tarkoita huoletonta lutraamista. Eikä toisaalta paranoijaa jokaista E -lisäainetta kohtaan. Tämä vaatii paljon tietoa. Ja juuri mikään aiheeseen liittyvä kysymys ei pohjimmiltaan ole mielipidekysymys. Se, että jossain tilanteessa on hyötyä on hyöty on huomioitava, ja silloinkin kun riski on olemassa riskin suuruus on tiedettä. Uusmediatoksikologia sen sijaan leikkii sellaisilla irrelevanteilla sanoilla kuin "luonnollinen", "kemikaali" ja usein jopa sen käytössä sellainen sana kuin "myrkky" ei vastaa ollenkaan sitä miten tiede sen määrittelee.

Tämä on tietysti vaikeaa ja vaatii sivistystä, eikä sitä että uppoutuisi johonkin hengelliseen lääketiedeuskoiseen skientismiin tai luontohippeilyyn jossa asiat ovat siistejä ja mustavalkoisia jo valmiiksi. Tässä maailmassa vain valitettavasti käy niin kuin yleensä käy ; Ihmiset alkavat pelkäämään haita enemmän kuin autoja, vaikka tosiasiassa autot ovat ihmisille aidompi, suurempi, riski ja vaara. Kun jotain nimetään kemikaaliksi, se saa ikään kuin leiman siitä että se olisi "hai". Samalla ihminen joka kammoaa niitä voi ajautua vaihtoehdon pariin, johonkin jonka riskit eivät tunnu yhtä konkreettisilta. Mutta joka onkin sitten se "auto". Riskianalyysiä tarvitaan ylipäätään sen takia että ihmiset eivät psykologiselta rakenteeltaan noin yleensä ottaen ole kovinkaan hyviä arvioimaan nykymaailman riskejä ja ongelmia "sinne päinkään".

Tässä pysytään.

Maailma on kehittynyt. Ensimmäiset pankkilaitokset syntyivät kun painavaa omaisuutta siirtävät pyhiinvaeltajat olivat halukkaita hoitamaan hommaa jotenkin muuten. Tätä kautta temppeliritarit kehittivät pankkitoimintaa. Ja niin pankilla on uskonnolliset juuret. Nykyisin pankkitoiminta on eriytynyttä ja kaupankäyntiin ulkomaalaisten kanssa tarvitaan muita tekosyitä kuin Jerusalemin valloitus kristityille. (Okei, paikoin niissä motiiveissa ei ole niin paljoa eroa.)

Koulut liittyvät luostareiden opetusperinteeseen - tai jos ei muuten, niin 700 -luvulla se liittyi Yorkin katedraalikoulun piiriin, kun ensimmäiset opetussuunnitelmat ja systemaattiset tiedon keräilyt aloitettiin. Tätä kautta myös koululla on kirkolliset juuret. Se on nyttemmin eronnut niistä juuristaan niin, että suvivirren laulaminen kevätjuhlassa jakaa mielipiteitä.

Kemia kehittyi taikauskoisen alkemian piirissä syntyneiden näkemysten päälle. Toisaalta varhaisemmin kemiallisia reaktioita tutkivat egyptiläiset, ainakin mikäli Pliniukseen (vanhempaan) on luottamista. Nykyisin kemia on muuttanut luonnettaan. Symbolisia lohikäärmeitä ei käytetä, eikä haetut ongelmat ole ollenkaan samanlaisia. Viisasten kiven kaltaisen suuren "mahtavan ideaalin" tavoittelemisen sijasta tekosyyt tutkimiselle haetaan muualta.

Nämä kaikki ylläolevat ovat herättäneet ihmisissä tunteita siitä, että alkuperä tarkoittaa sitä että niissä on pysyttävä. Heille tämänkaltainen kehyskertomus, provenienssi, on muutakin kuin asioiden keksimiskuvaus ja poliittisen toiminnan kuvaus. Se on heille lisäksi vetoomus siihen miten asioiden pitäisi olla. Tämä taas johtaa luonnollisesti perinteisiin vetoamiseen. Ihmisille siis syntyy näkemys siitä että "kun tikkailla on kiivetty katonreunalle" on tikkaita käytettävä jatkossa ja aina. Vaihtoehto siitä että tikkaat voitaisiin poistaa ja korvata vaikkapa portaikolla ei tule kysymykseen. Historiaan vetoaminen tuntuu mukavalta, vaikka se ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se tajutaan helposti silloin kun oman aatteen vastaiset jutut tulevat esimerkeiksi.

Ei, en ole pilkkaamassa "tiettyjä näkemyksiä". Tai olen, mutta en päätarkoituksellisesti. (Tai en pilkkaamassa sanan tiukimmassa merkityksessä lainkaan.) Sillä perinne tuntuu vetoavan monissa muissakin asioissa.

Aloitan Veikko Hurstista.

Hänhän oli auttava ihminen, joka auttoi kodittomia Suomessa. Tämä on toki jo sinällään hieno teko, koska normaalisti haluamme auttaa "valkoisten alueiden" paikkoja. Kaikki jännittävä seikkailu ja avuntarve tuntuu helposti olevan kaukana. (Kuin olisimme todella taikauskoisia jotka uskomme että turva -alue on lähellä, arvoitukset ja maailman tieto pitää hakea aina kaukaa asuipa missä tahansa. Ja niihin liittyi aina kartan valkoiset alueet ja lause "täällä on lohikäärmeitä".) Hursti katsoi lähelle.

Ihmiset arvostivat hänen toimintaansa. Mitä ihmiset sitten tekivät? Ajattelivatko he että "kun Hursti on tehnyt oman osuutensa, olisi aika tehdä kompensaatio". Että Hursti olisi jo tehnyt oman osuutensa. Joka tarkoittaisi sitä että olisi muiden vuoro. Ei, ajattelivat että kyseessä on perinne. Tämä taas pitää lukea sinä että kun Hursti oli auttanut aikaisemmin, olikin ikään kuin hänen velvollisuutensa tehdä jotain. No, hän ilmeisesti halusikin tehdä hommaa.

Mutta Hursti olikin symboli kirkon toiminnalle. (Tai rakensin hänen kauttaan analogian.)

Tarkemmin sanoen "leipäjonojen" kanssa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin jonot ovat pitkät. Sitä mittaa ei järki käsitä. Meinasin testata kuinka hakisin ilmaissafkaa. Mutta jono on niin pitkä että sitä aikaa ei jaksa odottaa ellei ole todella tarve. Yllättävintä on tietenkin se, että kirkko toimii tässä kuin sekulaari laitos. Ei uskontoa. Edes saarnaa ei ole luvassa. Ei mainostelua. Ateisteillekin jaetaan. Hieman herättää jopa ihmettelyä siitä miksi kirkko tekee näin? Enemmän mietityttää se, miksi tämä kuluerä on syötetty kirkolle. Syy on tietysti se, että se on kuluerä. Ja kirkko on aina ennenkin tehnyt sen. Siksi poliitikot suuressa viisaudessaan päättivät että jatkossakin on sen vuoro. Siispä valtio ajaa tässä väkeä kirkkoon ja kirkko taas toimii kuin se olisi uskonnoton taho, vaikka tässä prosessissa kuluu sen omia rahoja. Tai siis virallisen kannan mukaan ei ohjata vaan ohjeistetaan että nuo auttavat. "Jos kysytään, mitä yhteiskunta tarjoaa, emme salaa, mitä (palveluja) on olemassa. Aktiivisesti emme kuitenkaan ohjaa leipäjonoihin niin, että se olisi vaihtoehto ehkäisevän tai täydentävän toimeentulotuen myöntämiselle" Eron mitoissa voi katsoa mittaamalla sosiaalikeskuksen edessä olevaa jonoa ja leipäjonon edessä olevaa jonoa. (Tämä ei tietenkään ole kuin karkeaa suuntaa antava mittari. Tilinsiirron kautta minun opintotuet, silloin kun niitä tuli, eivät vaatineet jonottamista, mutta ne olivat konkreettista apua.)

Tämä on tietenkin hankalaa, koska jokainen voi tukea tätä arvokasta ja hienoa toimintaa kuulumalla kirkkoon. Missä ainakin minun kohdallani herää mietintöjä siitä, että sitä rahaa menee kaikkeen uskonnolliseenkin toimintaan, jota en kannattaisi. Minulla on tässä kohden vahvat periaatteet keskenään ristiriidassa. Oikeaa ratkaisua ei ole. Tunnustan olevani kahden pahan loukussa, ja tämän seurauksena olen teoistani riippumaton arvoni myyvä Juudas. Että onneksi olkoon! Ratkaisuna olisi tietenkin liittyä pyyntöjen seurauksena takaisin vanhaan kirkkokuoroon, kun mieslaulajista on pulaa. Sen jälkeen ei kehtaisi olla liittymättä, eikä siihen liittyisi mitään periaateristiriitaa. Maksan palvelusta, koska se on vastalahja. (Joku toinen voisi nähdä toisin, mutta en minä heidän periaatteidensa rikkomisesta ole kiinnostunut, vaan omieni.)

Vaihtoehdon rakentaminen vaatisi tiloja, jotka kirkolla tietysti on. Ja tuloja joita kirkko saa yhteisöverotuksen kautta rippusen minultakin. Kuitenkin tuntuu että tämä velvollisuus on ylimitoitettu ja ylikeskitetty. Vastuuta pitäisi ottaa, eikä vain lykätä Hursteille tai kirkolle. Tuntuukin että arvostus tulee eniten siitä että "ne tekevät kaikkea sellaista tylsää jota itse en viitsisi". Toimii kuin kolehti: Ostetaan hyvä omatunto, että jatkossakaan ei tarvitsisi tehdä mitään. Mielestäni perinteet tulisi korjata oman osan tekemisellä.

---

Ja mitä tekee blogin kirjoittaja? Ei liity kirkkokuoroon. Ei osaa enää laulaa. Siispä kirjoittaa ranttia internettiin ja olettaa että muut tekevät sen tiimoilta jotain. Ettei itsen tarvitsisi.

Käsitykseni tieteenhistoriasta.

Tieteen kehitys ei ole ollut mikään yhden portaan hyppäys. Päin vastoin, tärkein huomio on että siinä on useita välivaiheita. Se on vähittäisen kehittymisen tulos. Se, mikä on aikaansaanut sen kehityksen on riippunut kulttuurillisista olosuhteista. Ne olen lajitellut seuraavasti:
1: Abioottiset syyt. Tämä on Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" -kirjassa esiintuoma resurssien virta. Tämä on perustana kaikelle. En siis väitä että jos yhteisölle annetaan riittävästi resursseja, se alkaisi jotenkin automaattisesti tuottamaan hyvää tiedettä. Mutta sanon, että jos tämä asia ei ole kunnossa, ei synny lainkaan mitään tiedettä. Syy on karkeasti sanoen Maslown tarvehierarkiassa. Ihminen ylipäätään miettii luovia kysymyksiä vasta kun hän ei ole kuolemassa nälkään tai puukkoon. Abraham Maslown näkemystä on toki kritisoitu siitä, että se olisi liian elitistinen: Hänhän teki tutkimusta ainoastaan älykkäiden tieteentekijöiden keskuudessa. Tässä kohden on siis huomattava, että vaikka myöntyisi tähän kritiikkiin, olisi silti hyväksyttävä tämä: Tiedettä tekevät tieteentekijät.
2:Kulttuurilliset syyt: Taustakulttuurissa on oltava tietynlainen henki. Jos tätä ei ole, resursseja käytetään johonkin muuhun. Sitä voidaan esimerkksi käyttää taiteeseen tai linnojen rakentamiseen.
___2.1: Viehtymys kieleen. Tämä taas on kaksitehoinen: Sitä seuraa (1) pyrkimys rationaalisuuteen. Toisekseen siitä seuraa (2) halu tiedon talletukseen. Tieteen teossa ollaan keskitytty kielellisesti ilmaistujen käsittelyyn kokeellisesti. Esimerkiksi kuvat ovat hyviä silloin kun pitää välittää tuntemuksia, tai tehdä analogioita. Kuvia voidaan käyttää myös eettisessä kannanotoissa. Päiviö Latvus onkin huomannut "ymmärryksen siivet" -kirjassaan sen, kuinka tieteen historiassa muutoksissa on ollut mukana monoteismi. Itse en korosta monoteismiä, se on vain markkeri siitä että toinen tärkeä elementti on mukana: Kun ajatellaan perusjakoa seemiläisiin ja indoeurooppalaisiin, muistetaan että seemiläinen kulttuuri keskittyy monoteismiin ja kieleen ja indoeurooppalainen taas polyteismiin ja kuviin. (Ja itämainen taas symboleihin ja holistiseen ajatteluun.) Kun tieto taas tallennetaan, se myös siirtyy seuraavalle sukupolvelle. Kun ajatellaan kultturia, on aivan varmaa, että oli ihmisiä joiden mielestä se että Pyhät Sanat kirjattiin saveen oli uskontoa häpäisevää, ulkoluku sen sijaan vaatii keskittymistä ja opettelua ja muuta ylevää. Heidän ajatuksiaan ei kuitenkaan ole säilynyt, koska niitä ei ole kirjattu ylös, heidän kannattajansa jäivät jälkeen koska siinä missä he opettelivat ulkoa jotain vaivalla, toiset voivat kuluttaa saman vaivan miettimällä jotain uutta.
___2.2: Viehtymys yleistyksiin. Tässä kohden olennaista on se, että ilman teoreettisia yleistyksiä, näkemykset jäävät irrallisiksi. Ne ovat toki premisseineen yhtenäisiä, mutta niiden avulla ei voida tehdä sovelluksia. Kun tämä yhdistetään edelliseen, saadaan aikaan se, että logiikassa on oltava sekä induktiivista että deduktiivista päättelyä.
___2.3: Viehtymys käytännöllisyyteen. Sekä induktiivinen että deduktiivinen päättely ei vielä riitä: Jotta systeemit toimisivat kunnolla, täytyy olla myös koettelu joka on suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen. Ilman tätä vaihetta, tiede ei kehity, vaan jää loogisiksi systeemeiksi ja perusteluiksi, jotka ovat herkkiä rationalisoinneille. Systeemit ovat vain "mahdollisia" eivät "perusteltuja". Todistus pelkällä logiikalla jää "voi ollaksi". (Tämä on mielestäni olennainen lisäys ja parannus Latvuksen ajatteluun.)
3: Laskentateholliset syyt. Tämä tarkoittaa olennaisesti sitä, että asian eteen nähdään vaivaa. Lopputulos riippuu siitä (1) kuinka paljon vaivaa nähdään ja (2) miten sitä kohdistetaan. Lopputulos syntyy näiden yhteisvaikutuksesta.
___3.1: Populaatio. Tässä tarvitaan ihmisiä. Ihmiset voivat tiedon tallennuksen (2.1) avulla tehdä tämän ajallisesti ja paikallisesti erossa toisistaan. Esimerkiksi Baron-Cohenin tulosten mukaan on selvää, että tietty osa populaatiosta ajattelee tyypillisesti "oikealla tavalla". Syy voi olla geneettinen tai se on muusta syystä "kulttuurillinen vakio".
___3.2: Kohdentaminen. Tässä kohden on olemassa haittaavia ja tukevia elementtejä. Tukeva elementti on kriittisyys. Jotta järkeviin asioihin voidaan keskittyä, tulee voida ampua vääriä näkemyksiä jalkaan. Toisaalta jotta voitaisiin kehittyä, on oltava myös muutosta. Ja muutosta estävät aina ideologiat. Toisin sanoen, tiede tarvitsee avoimuutta. Kaikki ideat tulee tuoda kritiikin eteen. Jos jokin taho estää uusia ajatuksia, kehitys ei ole mahdollista. Toisin sanoen olennaista on huomata että nämä eivät ole ristiriidassa keskenään: Kaikki muutos ei ole kehitystä, mutta ei ole olemassa kehitystä joka ei olisi muutosta. Tämä taas ei tarkoita edes tieteen vallankumouksia ja uusia paradigmoja. Perustutkimuskin lisää ja täsmentää tietoa maailmasta. Myös käytännön tarpeet ohjaavat tutkimusta. Kreikkalaiset pitivät orjia, joten heidän ei kannattanut tehdä koneita muuta kuin Heronin leluiksi. Kun orjat tekevät halvalla saman työn, minkä koneet tekisivät kalliilla, ei ole mitään syytä satsata niihin.

Kun tämä ajatus lasketaan yhteen, olen vakaasti sitä mieltä, että Latvuksen huomaama naisten aseman tukeminen yhteydessä menestyviin kulttuureihin on ihan varmasti totta. Yleisesti ottaen kulttuurien tasoa voidaan arvioida sitä kautta miten niissä kohdellaan naisia ja lapsia. Miksi? Koska heille syydetään resursseja vasta kun vallanpitäjillä riittää jaettavaa. Se liittyy siis resurssien riittävyyteen. En kuitenkaan pidä sitä tieteen kehityksen syynä: Naisia alkoi olemaan tieteen teossa vasta myöhemmin. Lisäksi vaikka naisten ajattelu onkin tilastollisesti induktiivisempaa ja miesten deduktiivisempaa, tämä erojen korostaminen ei ole mikään kahden eri leirin taisto: Erot ovat tilastollisia ja mielestäni väite että naisten ajattelu aikaansaisi tieteen vallankumouksen on väärä, koska (1) induktiivisesti ajattelevia miehiä on ollut aina, kuten on lyhyitäkin miehiä. Myös pituushan on tälläinen "korrelaatio sukupuoleen" -ilmiö. (2) Tieteen alkuvaiheiden edustajat eivät olleet mitään naisten ystäviä. Esimerkiksi Newton oli harvinaien tapaus: On luultavaa että hän oli neitsyt. Itse asiassa on lähes selvää mistä induktiivinen ajattelu tuli tieteeseen: Se tuli maagisesta ajattelusta. Siinähän on induktio että käytännöllisyys: Onkin hyvä huomata, että sekä Latvuksen kehuma impetuksen keksijä Filoponos oli yhteydessä Aleksandrian filosofiseen koulukuntaan - siis yhteydessä induktion lähteeseen. Samoin kuin Newton oli alkemian ystävä. - itse asiassa hänen alkemian ystäväksi kääntymisensä ajankohta on juuri hänen tieteellisen tuotantonsa huippukausi. Selvästi kyseessä oli ajatusmaailmojen kohtaaminen. (Filoponoksen impetus ei saavuttanut suosiota, koska yleisesti ei tavoiteltu käytännöllisyyttä. Vasta tykistön tarpeet loivat edun tälläiselle ajattelulle.) Samoin Islamin tieteen huippukausi oli siitä merkittävä ja mielenkiintoinen, että astrologia ja astronomia olivat lujasti yhteydessä toisiinsa. (Kuten opimme lohikäärmeistä.) Euroopan puolella oli samankaltainen ilmiö: Alkemia ei kehittynyt kemiaksi sattumalta, vaan koska se oli käytännöllistä+induktiiivista (symboleihin ja analogioihin perustuvaa) ajattelua joka asetettiin toimintaan kulttuurissa joka oli kiinnostunut kielestä ja sen talletuksesta ja rationalismista (keskiaikainen filosofia oli logiikkakeskittynyttä ja itse asiassa tällä saralla erittäin hienostunutta, joskin kenties teologiakeskeistä.) Toki olen sitä mieltä että naisten pääsy tieteeseen kasvatti tieteen kehitystä lisää. Sehän kaksinkertaisi miettimiseen käytettävien tehokkaasti ohjattujen aivojen määrän. Valitettavasti tämä tapahtui kuitenkin "liian myöhään" ollakseen selitys tieteen lähdölle euroopassa - Naisethan hyppäsivät kelkkaan mukaan vasta kun oltiin jo lähdetty pitkän aikaa sitten eteenpäin. Ritariperinteestä naisten tuki ei missään tapauksessa ole voinut tulla, koska ritarien näkemys oli neitsytkultin mukainen. Ei arvostettu naisen ajattelua vaan sitä kuinka tämä kätki seksuaalisuutensa.

Sen sijaan näen Latvuksen mystiikan kritiikin osuvana siinä kohden, että siitä puuttuu halu ja pyrkimys käytännöllisyyteen. Magiassa tämä käytännön puoli sen sijaan oli mukana. Näen näiden ajattelujen erottelemattomuuden johtuvan kristillisestä perinteestä, jossa kritisoidaan muun muassa fantasiakirjallisuutta. Kun magia on kokonaisuutena vastustettavaa, se on helppo leimata kokonaisuutena huonoksi yksityiskohtien kautta. Kuitenkin kun Latvus korostaa induktiivisen ajattelun merkitystä, olisi syytä huomata että merkit, symbolit ja analogiat ovat olennainen osa mystistä ajattelua. Ja tämä taas on juuri sitä induktiivista päättelyä. Se, että tähän ei kiinnitetä huomiota on helppo ymmärtää kun sen näkee fundamentalistiskristillisen julistusperinteen jatkumona. (Se on siis samaa sukua sen kanssa, miten toisaalta valmis Latvus on kehumaan islamilaista menneisyyttä ja samanaikaisesti vastustamaan sitä kauheana nykypäivänä. Kun hän antaa tukea jollekin menneisyyden ilmiölle, hän voi osoittaa armeliaisuutta jota ei tarvitse kohdistaa konkreettisesti kehenkään joka on hänen kanssaan erimielinen. Hän kuitenkin haluaa kaiken tukensa monoteismille, joten menneisyyden islamin naismyönteisyyden korostaminen on kätevä apuväline tässä.)

Pystyn siis vetämään sellaisia ennustuksia tulevaisuudesta, että Latvuksen ennustama länsimaiden tiedeylivalta tulee romahtamaan. Syyt ovat tosin toiset, kuin mitä hän ajattelee. Syy on siinä, että länsimaissa väestönkasvu on saavuttanut huippunsa, jolloin tiedettä tekevien ikäisten määrä ei enää kohoa. Väkilukuhan ei kasvanut sen takia että oltaisiin alettu lisääntymään kuin kaniinit, vaan sen takia että ollaan lakattu kuolemasta kuin kärpäset. Hyvin ahmituissa länsimaissa on vähemmän lapsia per pärstä kuin kehitysmaissa. Muualla esteinä ovat olleet erilaiset haittaavat ideologiat. Samoin kuin euroopassa tiede pääsi valtaan vasta heti siinä vaiheessa kun tieteentekoikäiset eivät olleet uskontojen ristiriidassa poliittisen pelin välineitä eivätkä protestanttisten noitavainojen alaisia. (Sanon protestanttisen sen takia että katolilainen inkvisiitio oli lepsumpi kuin maineensa. Suurimmat noitavainot olivat protestanttien Saksassa - ja jopa pohjoismaissa - suorittamat. Protestanttisen noitavainon erottikin katolisesta noitavainosta juuri inkvisiitio: Katoliset antoivat edes jonkintasoiset oikeudenkäynnit, jotka olivat mainettaan kevyempiä, kun taas protestantit tekivät laajakirjoisia iskuja. Tosin väitän että protestanttien ankaran toiminnan alla oli se, että he olivat vähemmistö. Jotta he voisivat voittaa suuremman vihollisen tai edes pärjätä sen kanssa tasaveroisena, heidän oli käytettävä kovempaa voimaa.)

Ennustankin että tieteen kehitys suuntautuu isompien väkilukujen maihin: Ratkaiseva ei ole kristittyjen määrä maassa, vaan se miten vähemmän ideologisia maista tulee. Toisin sanoen, jos kommunistiset ideologiavaltiot romahtavat, ja korvautuvat, sitä parempi mitä vähemmän ankara ideologia sen korvaa. Ennustan että "rauhanomaisissa + monikulttuurisissa maissa", joissa ei voimavaroja kuluteta sisällissotiin ja uskondebatteihin, tai joissa valtauskonto ei vain "a priori" päätä mitkä tieteelliset teoriat ovat vääriä Pyhän Kirjansa perusteella, menestyvät parhaiten. Sen sijaan ne maat, jossa uskonto tai kommunistinen ideologia tai jokin muu taho estää, eivät tee tiedettä. Samoin maat joiden olot ovat kurjat, eivät tee tiedettä ennen kuin maan olot paranevat. Kurjissa oloissa olevat maat voivat tehdä tiedettä vain sen määrän mukaan, jotka ovat riittävän hyvässä asemassa, kiipineet tarpeeksi Maslown tarvehierarkiassa.

Luontaiset tuotteet.

Tätä juttua lukiessa on syytä huomauttaa, että en kenties ole objektiivisin henkilö puhumaan aiheesta. Ystäväni Siri Kotajärvi, jonka hienolla miekkakokoelmalla on ollut "vaikutus elämääni" on Marja-Leena Kotajärven tytär. Eli toisin sanoen, tuttuni vanhemmat omistavat luontaistuotekauppoja. Mitään pahaa he eivät ole minulle tehneet, päin vastoin tukeneet ja ystävällisiä aina olleet. Mutta tämän saavat.

Luontaistuotteala jaetaan tyypillisesti siten, että sitä joko puolustetaan tai vastustetaan kokonaisuutena. Molemmat puolet tapaavat jaotella tuotteet karkeasti virallisen lääketieteen ja vaihtoehtolääketieteen. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole kuin yksi lääketiede; Jos jokin aine saa todisteita, se on virallista lääketiedettä. Toisin sanoen pitäisi puhua evidenssipohjaisesta ja eievidenssipohjaisesta lääketieteestä. Eikä luontaistuotteet ole selvästi vain toista, tuotteita on joka laitaan. Kuitenkin olisi hyvä huomata, että luontaistuotekaupassa on selkeästi kolme elementtiä. Osa tuotteista edustaa selvästi vain yhtä osa-aluetta, mutta suurin osa jaottuu niiden kesken. Voidaan sanoa että muodostuu kolmio, josta yksittäiset tuotteet voivat olla missä tahansa kohtaa. Siksi mielestäni luontaistuotekaupan puolustus ja kritisointi on kohdistettava tarkasti. Osa -alueet ovat seuraavat:
1: Lääke eli rohdospuoli. Tässä kohden tarkoitetaan erilaisia vaikuttavia ja tautia parantavia aineita, joita saadaan kasveista. Tämä ei ole niin tavatonta, kun miettii että luonnosta löytyy tappavia myrkkyjä mainitakseni sormutinkukka, kielo, valkovuokko, näsiä... ja ties minkälaista kemikaalia kasveista. Miksi näissä ei muka voisi olla hyödyllisiä?
2: Ravinto ja ruokapuoli. Tässä tarkoitetaan erilaisia luomutuotteita, itse esimerkiksi pidän "mututeestä" eli minttuteestä johon laitetaan "intiaanisokeria", eli sokeriruo-osta "vaillinaisen puhdistuksen avulla" tuotettua sokeria, joka on ruskeaa ja hyvää. Ängen näitä sitten yhteen-
3: Aatemyynti. Tämä taas tarkoittaa sitä että asiakkaalle myydään lähinnä yhteyttä mystiikkaan, kuten yhteyteen luonnon kanssa. Malliesimerkki tälläisestä on korvakynttilät, joiden epätodesti väitetään olevan Hopi -intiaanien perinnettä. Ne ovat harmittomia, mutta eivät toimi. (Vaha niiden sisällä, jota esitetään todisteena vahasta jonka ne ovat "imeneet" korvasta ovat kynttilän omaa vahaa. Kynttilän rakenne itse asiassa tukkii sen pohjalta kun se palaa. Tuotetta kokeilleena - itsellä korvat aloittivat murkkuiässä vahomaan paljon, vieläpä pahasti sillä tavalla että se kuivuessaan se kiteytyy teräviksi ja koviksi sirpaleiksi jotka rikkovat korvakäytävää, minkä vuoksi sain sen pahan korvatulehduksenikin - voin sanoa vain että on ihan kiva maata kyljellään jonkin aikaa, olipa tekosyy siihen mikä tahansa. Vahaa kynttilä ei kuitenkaan ime, jos se vaikkua poistaa, sen teho on vastaava kuin se että työnnät kynän tai mehupillin korvaan ja nykäiset sen sitten vähän ajan päästä pois. Ainahan sitä jotain tarttuu.) Toki pelkkä aatteellisuus ei tarkoita että tuote ei toimisi. Mutta joissain tuotteissa on kyse humpuukista, jolloin tuotetta myydään aatteen vuoksi, siitä saatavan aatteenmukaisuusmielihyvän vuoksi, vaikka se ei toimisikaan.

Luontaistuotteiden erityisluonteen vuoksi yritän kertoa kaikista osapuolista kerralla, käsitellä kokonaisuutta ikään kuin taustaa vasten.

Lääketieteen historia perustuu luonnonlääkintään: Esimerkiksi Hippokrates käytti pääasiassa luonnonlääkkeitä ja vasta Paracelsus toi kemian lääketieteeseen. Tämä on toki argumenttina perustaltaan samantapainen kuin esitys siitä että kemia perustuu alkemiaan. Sinänsä totta, mutta puhtaasti sellaisena irrelevanttia.

Kuitenkin tärkeintä on huomata se, että kasvit sisältävät erilaisia kemiallisia aineita. Ja tässä kohdassa on syytä huomata, että orgaaninen kemia ei eroa mitenkään olennaisilta osiltaan epäorgaanisesta kemiasta. Atomi, molekyyli tai yhdiste ei siis tiedä, onko se peräisin kasvista vai kemiantehtaasta. Ajatus siitä että elävät ja epäelolliset jotenkin olennaisesti eroaisivat kemiallisesti toisistaan nojautuu aikoihin jolloin kemia irrottautui alkemiasta. Tuolloin elävissä organismeissa esiintyvien aineiden ajateltiin poikkeavan selvästi niistä joita saadaan mineraaleista Eroja oli paljon, esimerkiksi orgaanisia aineita oli vaikea eristää ja puhdistaa. Jaottelun orgaaniseen ja epäorgaaniseen kemiaan termitasolla tapahtui 1770 -luvulla Torbern Bergmanin toimesta. Hänen aikoinaan oltiin vitalisteja, eli uskottiin että luonnonkasveilla ja eläimillä oli elämänvoima, joka muutti niitä siten että niitä ei voitu käsitellä laboratoriossa muiden kemikaalien tapaan. Tämä myytti alkoi horjua 1800 -luvulla, kun Michel Chevreul ensin osoitti että saippua voitiin jakaa orgaanisiin aineisiin - glyseriiniin ja rasvahappoihin ilman elämänvoimaa ja Friedrich Wöhler valmisti orgaanista ureaa epäorgaanisista aineista : Näin orgaanisen ja epäorgaanisen kemian raja ymmärrettiin häilyväksi, ja huomattiin että samat lainalaisuudet pätivätkin molempiin. Orgaaniset yhdisteet vain sisälsivät hiiltä monessa eri muodossa, mikä aikaansai niiden erityiset ominaisuudet.

Kun tiedämme että kasvit sisältävät monenlaisia kemiallisia aineita, tiedämme että ne myös vaikuttavat monella tavalla. Kun luonnosta löytyy tehokkaita myrkkyjä - ja tiedämme esimerkiksi että punakärpässienessä on atropiinia, jota käytetään puhdistettuna kemikaalina lääkkeenä "laitoslääketieteessä", tiedämme myös että punaisen kärpässienen atropiini toimii samalla tavalla riippumatta siitä onko se peräisin kemiantehtaasta vai luonnonlähteestä.

Lääketiede on historiansa aikana erikoistunut, mikä tarkoittaa sitä että se on jakautunut ymmärtämään yhä useampaa sairautta. Niiden tavoitteena on selvittää lääkeaineen toiminta ns. kaksoissokkokokeella. Tämä taas tarkoittaa koeasetelmaa, jossa vastakkain ovat lumelääkityt koehenkilöt ja lääkettä saavat. jos lääkettä saavat paranevat tehokkaammin kuin lumelääkettä saaneet, lääke toimii testatusti. Ja tämä koeasettelu ei itse asiassa sorru siihen ongelmaan, mistä luontaislääkkeiden puolestapuhujat esittävät: Sitä ei haittaa onko lääkkeessä yksi kemikaali vai tuhat miljoonaa kemikaalia sekoitettuna. Jos yhdistelmä toimii, se toimii. Lääketiede ei myöskään pyri parantamaan kaikkia, vaan erikoistuminen on nimenomaan kohti sitä paljon puhuttua "yksilöllisyyttä": Spesialisti voi tutkia hyvinkin pientä ihmisryhmää koskevaa tietoa. Jostain syystä useissa luonnonlääkintää mainostavissa tuotteissa erikoistuminen kuitenkin kutsutaan sanalla "sirpaloituminen" samalla kun lääketieteen väitetään laitostuvan ja kohtelevan "epäyksilöllisesti massana". (Esimerkiksi tälläisestä on Ljudmila Rumjantsevan kirja "Kasvilääkintäopas", joka sisältää sinänsä ihan toimivia luonnonrohtoja, mutta myös tälläistä erikoista sanankäyttöä.) On syytä huomata, että luonnonlääkintä on vähentynyt muutamasta syystä:
1: Yksi kemikaali on helpompi hallita. Kun puhutaan eri aineiden yhteisvaikutuksesta, tulee mieleen esimerkiksi harmaamustesienen yhdistäminen alkoholin kanssa. Syntyy antabusvaikutus, joka joko aikaansaa kuolemanpelon tai pahaonolon tunteen, jota nuo mainitut aineseokset yksinään eivät saisi. Tarvitaan molemmat osapuolet. Tämä on riski, ja "luontaistuotteiden puolesta kemiallista lääketiedettä vastaan" -henkilöt (joita onneksi läheskään kaikki luontaistuoteihmiset eivät ole) huomauttavat löydetyistä lääketieteen "yllätyksistä", kun jokin tälläinen on löytynyt. He kuitenkin unohtavat, että luonnonlääkkeissä kemikaaleja on enemmän, ja niiden yhdistelmät sydänlääkkeiden ja monien muiden luontaislääkkeiden kanssa on ongelmallista. Kun silloin kun on yksi kemikaali, on tutkittava tämän vaikutukset muiden kanssa, nyt olisi tutkittava useiden kemikaalien vaikutukset ja näiden yhdistelmien vaikutukset. (Kombinatoriikkaa vähänkin osaavat tajuavat, että tässä tulee valtavia testimääriä jotta riskit saataisiin eliminoitua.) Tämä ei siis tarkoita että luontaistuotteet olisivat huono ratkaisu eikä niitä saisi käyttää - vaan että niissä on riskejä jotka itse asiassa vaativat enemmän "kovaa laitostiedettä" ollakseen yhtä riskittömiä kuin normilääkkeet. Luontaistuotteet toki aikaansaavat vähemmän uutispommeja. Mutta syykin on selvä: Ne ovat pienempien piirien käyttämiä, luontaistuotteiden käyttäjät käyttävät eri tuotteita. Joten jos jokin riski ilmenee, se vaikuttaa normilääketieteen pommeihin verrattuna vain muutamaan ihmiseen. Mutta jos kaikki käyttäisivät samoja luontaistuotteita, tämä riski olisi jopa "laitoslääketiedettä suurempi".
2: Luonnonkasvit eivät ole keskenään identtisiä. Eli jossain kasvupaikassa ja jossain yksilössä lääkeaineita on eri pitoisuuksia ja määriä. Tämä taas on sovellettava muistamme fraasin kautta "Le poison c'est la dose" Ja mikä koskee myrkkyä koskee myös lääkettä. Ruumiimme laskee molekyylejä. Toisin sanoen pitoisuuserot tuovat riskin. Tätä riskiä voi kuvata heroiininkäyttäjien ongelmilla: Kun käyttäjät saavat tavallisesti heroiinia jota on jatkettu sokerilla, he kuolevat kun he piikittävät itseensä "vakiannoksen", joka onkin puhdasta. Syynä on määrä, kun heroiinia on pitoisuutena enemmän, sitä tarvittaisiin vähempi määrä. Toki on huomattava, että syntetisointi lisää yliannoksen mahdollisuutta "sinällään", koska kun aine on puhdasta, sitä on helpompi nauttia vaarallinen annos. Jos ainetta on luonnonkasvissa pieni pitoisuus, sitä voi olla vaikea syödä vaikkapa 200 kiloa kerralla. Mutta kun 200 kiloa tiivistetään, siitä saadaankin kiva nappi jonka voi niellä kätevästi vaikka veden kanssa.

Tämä ei tietenkään ole mikään kritiikki luontaistuotteiden hävittämiseksi. Itse asiassa monissa luontaistuotteissa mainittuja eroja kavennetaan prosessoimalla. Esimerkiksi Blue Berry tuotteessa on mustikoista erotettua luteenia. Pointtina on siis se, että näissä tuotteissa itse asiassa tiivistetään yksi tai pari vaikuttavaa ainetta ja sitten prosessoidaan se siten että siitä saadaan vakiannoksinen määrä ainetta. On hyvä miettiä, onko "luontaisuus" tässä vaiheessa mikään oikea valtaisa ero. Itse ajattelen että kyseessä on lähinnä imagoasia, eli ostaa apteekista tai luontaistuotteesta saman aineen, ihan sen mukaan kummasta on kivempi ja aatteenmukaisempi ostaa. Samaa tavaraahan sitä saa. Erojen pienuutta tiettyjen tuotteiden kohdalla korostaa vielä sekin, että luontaistuoteala - vaikka sen kannattajat kritisoivatkin "norsunluutornilääkintää" kaupallisuudesta - on iso bisnes. Ja se on maailmanlaajuinen. Blue Berrykin on tehty ruotsalaisista mustikoista.

Jännittävää onkin se, että monet luontaislääkkeet tutkitusti toimivat. Mutta ne sitten toimivatkin "normilääketieteen" metodeilla ja tavoilla. Ja ne itse asiassa myös todistavat itsensä normaalin proseduurin kautta. Tutkimuksiin viittaaminen luontaistuotekaupassa ei ole tavatonta mainostamista. Eikä tämä minusta ole paha asia. Sen sijaan paha asia on se, jos tutkitut tuotteet jotenkin antaisivat tukea niille joiden puolesta tutkittuja tuloksia ei ole.

Luontaistuotteita ei siksi saisi käsitellä "koko klönttinä", vaikka siihen ihmisellä onkin luontainen halu luokitella ja leimata hääppöisin perustein, vain oman aatteensa vuoksi. Ei kuitenkaan ole syytä olla paatunut, kumpaankaan suuntaan. Tässä kohden on siis "pidettävä mieli avoimena mutta ei niin avoimena että aivot tipahtavat päästä."

Sen sijaan se, mikä tulee lääkelaitoksen vetämää kampanjaa, jonka tarkoituksena on saada toimivat luontaislääkkeet eli rohdokset pelkäksi apteekkitavaraksi kuulostaa minusta hieman erikoiselta. Se kun ei poista ongelmaa joka huuhaalääkkeistä seuraa. Se ainoastaan veisi tuotteet kaupoista ja luontaistuoteliikkeistä. Tämän jälkeen voisi siis sanoa lääkepuolesta että "jos se ei toimi, saat sen luontaistuoteliikkeestä ja jos se toimii apteekista". Tämä vaikuttaa siis enemmän kilpailun minimoimiselta kuin aktuaaliselta ihmisten puolesta huolehtimiselta. Olen nimittäin ollut huomaavinani, että luontaistuotekauppojen asiakkaista osa on "apteekkivastaisia", eli vastustavat "systeemiä" sinänsä. Tähän muutosvastarintaan ei muuttu vaikuta, he vain ainoastaan käyttäisivät sitten sitä luontaistuotteiden "humpuukipuolta". Minusta tässä kohden olisi siksi syytä pikemmin estää puoskarointia, valvoa tuotteiden riskejä, vaatia riskillisten tuotteiden myyntikieltoja luontaistuotekaupoille, ja kenties asettaa luontaistuotekauppojen myyjille esimerkiksi farmaseutin koulutuksen tai vastaavan lääketieteen koulutuksen. (Ei siis mitään sellaista diplomia joka on mallia "Käy 2kk kurssi jossa puhutaan latteuksia + maksa muutama sata euroa niin olet ammattimainen homeopaatti ja holistinen hieroja ja saat siitä pramean diplomin".) Parasta olisikin, jos muutos tulisi luontaistuotealan sisältä. Mielestäni M-L. Kotajärvi, joka on B.T.W. farmaseutti, onkin oikeansuuntaisessa toimessa ajaessaan Tietotaito -projektia, jossa korostetaan tietämistä. Luontaistuotealalla tätä hanketta on kritisoitu siitä että se vaatisi yhtä muottia ja estäisi persoonallisuuden. Kuitenkin siinä ajetaan lähinnä sitä että myynti perustuisi tietoon : Ja tiedon luonne on tyypillisesti se, että se on jotain "eisatunnaista". On vaikeaa nähdä miten "yksilöllisyys" korostuisi positiivisella tavalla, jos sen nimissä saisi kaupitella mitä tahansa. Etenkin tässä tapauksessa, kun sentään puhutaan ihmisten terveydellä. En siis ole sanoamssa että kaikkien olisi riennettävä apteekkiin, vaan siitä että ihmiset voidaan saada uskomaan johonkin eitoimivaan, ja sitten kun placebo pettää, lopputulos on huono. Eikä taatusti luontaistuotealaa liiketoimintana kannattava. Siinä menee ainakin joidenkin luontaistuotekauppiaiden "yksilöllisyys" helposti konkurssiin.