Kolikon verran asiaa

Carl Barksin "Atlantiksen arvoitus" käsittelee yllättävissä määrin rahan arvoa. Tarina alkaa kun Roope karhuaa velkojaan. Tässä yhteydessä hän kuittaa velan rahalla joka on menettänyt arvonsa.

Ruritanialainen lantti on arvoton koska maatakaan ei enää ole. Akun veljenpojat huomaavat, että lantilla on kuitenkin toisenlaista arvoa. Se ei kelpaa vaihdon välineeksi, mutta sen sijaan siitä on tullut vaihdon kohde. Harvinaisena keräilyrahana.

Lopputarinassa Roope Ankka tekee vuoden 1916 viitosesta maailman harvinaisimman rahan. Hän on valmis maksamaan kympin jokaisesta tämänlaisesta kolikosta. Hän tuhoaa kaikki paitsi yhden. (Ainakin melkein. Ne viskataan mereen ja ne päätyvät Atlantikseen.) Näin tämän yhden kolikon keräilyarvo on valtava vain koska se on harvinainen. Roope Ankka ei tietenkään muuta vitosen vaihtoarvoa sinänsä. Hän vaihtaa niitä. Hän on valmis uhraamaan paljon vaihdantarahaa siihen että hän saa keräilyarvoa.

Huvittavuutta tarinaan lisää loppukäänne jossa Roope Sedän kolikko on itse asiassa niin arvokas että vain hänellä itsellään olisi varaa ostaa se. Toisin sanoen hän ei kykene saamaan tälle kolikolle realisoitua arvoa. Eli muuttamaan tätä keräilyarvoa normaaliksi rahan arvoksi. Silti kolikko on, tavallaan, äärimmäisen arvokas.

Rahalle voidaan toki nähdä jopa tätä enemmän arvoa. Ennen rahan arvo oli sidottu metalleihin joita kolikoissa on. Nykyisin rahan arvo on symbolista ja sidotaan "tavallaan ei mihinkään" ja tästä metallikannasta on irtauduttu. (Näin ollen esimerkiksi sentin kolikot ovat USA:ssa arvokkaampia metallina kuin lyötynä kolikkona. Mikä on kieltämättä hieman omituista.)

Voidaankin nähdä että kolikoiden keräilyarvo perustuu kuvion harvinaisuuteen, eli kolikon muotoon. Perinteinen metallikantaan sidottu kolikko taas on metalliraaka-aineen hintaan sidottu arvo. Ja se arvo jolla rahaa käytetään on sen arvoa vaihdon välineenä. Niin kauan kuin nämä kolme eivät ole yksi ja sama asia on mahdollista tienata rahaa sillä että jollain prosessilla onnistuu vaihtamaan kolikossa tarkasteltavaa arvoa toiseksi.

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Mystinen kokemus

Jos joku ihminen saa hengellisen mystisen kokemuksen jossa Jumala astuu häneen ja puhuu tai toimii hänen kauttaan, niin korottaako se ihmisen? Tuleeko ihmisestä Pyhä? Onko tässä jotain erityislaatuista joka korostaa ihmisen egoa ja nostaa ihmisen merkitystä ja arvoa kosmisessa kudelmassa? Vai käykö siinä niin että välineellistäessään ja ylitullessaan ihmiseen ihmisyys tallautuu, sysätään syrjään, vähennetään jonkin merkityksellisemmän edessä pieneksi ja arvottomaksi tuhruksi? Onko mystisen kokemuksen arvokkuus sen korostamista että ihminen ilman Jumalaa on merkityksetön ja mitätön ja arvokas vain mikäli ohittaa ihmisyytensä ja ottaa tilalle jotain ihan muuta? Miksi kompromissina näyttää usein olevan Pyhäksi tulleen ihmisen egon kohotus, häneen uskovien ihmisten merkityksen kohottaminen ja muun ihmisyyden mitätöinti?

Stressitöntä menneisyyttä metsästämässä

Pekka Puska, kansanterveyden asiantuntija, esitti radiossa että suomalaisten olevan terveempiä kuin koskaan ja että stressi ei ole lisääntynyt, toisin kuin luullaan. Tämä aikaansai facebookissa syvääkin kommentointia. Ihmiset kokivat että Puskan lausunto ei vastannut heidän kokemustaan elämästä. Vedet silmissä vedettiin naurua. "Vai sellanen on hänen näkemys että kaikki hyvin." Todella lol. Puska oli ihmisille lähinnä norsunluutornissa kykkivä oikeasta elämästä vieraantunut pelle. Eihän täysjärkinen sano tuollaista ääneen tai voi olla mitenkään tuota mieltä.

En voinut tässä muuta kuin rölläillä. Sävy oli hyvin samantapaista kuin "Napoleonin komplekseissa" jossa muistutettiin esimerkiksi siitä miten elinajanodotus oli melko vähän aikaa sitten kymmeniä vuosia lyhyempi. On syytä muistaa että esimerkiksi tauteihin karisi lapsia varhaisemmin. (Kuolihan esimerkiksi Jean Sibeliukselta lapsi.) Samoin on syytä kiinnittää huomiota siihen että aikaisemmin kiertolaislapsia myytiin huutolaisiksi vähiten huoltamisesta pyytävälle ja lapsityövoiman käyttö ei ollut tuntematonta. Ja koulutus ja muu oli aivan eri tolalla kuin nykyään.

Lisäksi näissä menneisyystarinoissa korostuu sen ajan ihmisten sankaruus tavalla joka pistää vakavia epäilyksiä aiheeseen liittyen. Jos muistetaan että siihen aikaan oli pakko tehdä asioita fyysisesti, jalan tai suksilla. Ei ollut kotiäidin apuna kodinkoneita tai einesruokia, kaikki työ oli fyysisesti raskaampaa, ei ollut lakisääteisiä taukoja, lomia, vanhempainlomia, lapsilisiä ja ihmiset vain kaatuivat väsymystään illalla nukkumaan ja nukkuivat. Kun kuuntelee miten siihen aikaan osattiin tehdä työtä ei korostukaan se että siihen aikaan elämä olisi ollut vähemmän stressaavaa kuin nyt. Nykynuoria moititaan pehmeiksi, joksikin joita ei ole karaistu. Joka on suora väite siitä että nykyään elettäisiin helpompaa ja vähemmän stressaavaa elämää. Mutta jostain syystä vaikka sankaritarinoita liitettiin tähän yhteyteen, niitä ei olisi saanut tulkita siten että ne olisivat evidenssiä siitä että siihen aikaan olisi ollut enemmän stressiä.

Vihjasin siihen suuntaan että en voi ymmärtää minkälainen järkevä ihminen sanoo vakavalla naamalla sen suuntaisia asioita, että kolera ja se kun katsoo lapsen kuolemista koleraan stressaa vähemmän kuin pitkäaikaistyöttömyyden uhka nykyisessä KELA -tukien maailmassa. En usko että me olemme oikeasti niin paljon herkkähipiäisempiä, että olisimme kultalusikka suussa niin että stressaisimme pikkuasioista joita ennen ei edes pidetty ongelmina. Tai jos näin on, niin vika ei ole yhteiskunnassa vaan meissä. Moitin asiasta josta en yleensä moiti. Suhteellisuudentajusta.

Vihjasin päättelyvirheestä joka tuntui kumpuavan. Henkenä taisi olla se, että kun asiat eivät ole nykyisin ns hyvin. (Mikä on fakta) niin ne olisivat ennen olleet paremmin. Eivät ne olleet. Ne olivat vielä huonommin. Ei tänne nauttimaan olla tultu, kukaan, luultavasti koskaan.

Tämä johti mahtavaan vasta-argumenttiin jossa kerrottiin siitä miten stressi ja terveys ovat subjektiivisia. "Tarkoitettiinkohan sillä "terveydellä" tosiaan ns. ruumiin terveyttä, josta on pitkiäkin tilastoja väestötasolla? Eihän stressistä ("korvien välissä"?) ole vastaavia tilastoja, vai onko? : ) Paha ruveta tietämään takautuvasti, millaista stressiä just vaikka sata vuotta sitten koettiin! : D On huomattavasti helpompaa havaita, että esim. Helsingissä ei ole nyt koleraepidemiaa, kuin vaikka että osa kansalaisista on kuolla vitutukseen ; -}" Tälle huumorin helmelle ei tietysti voi sanoa oikein mitään. Paitsi sen että tuossa ongelmana on enemmän liian omituiset vaatimukset evidenssille. Että asia nimenomaan on niin että koleraepidemia varmasti vaikuttaa enemmän stressiä lisäävästi kuin sitä vähemmän. Ja näitä kautta evidenssistä kasautuu kumulatiivisesti ihan oikea argumentti. Kun monen monta trendiä asettuu yhteen voidaan tehdä yhteiskuntatason tilastollisia selityksiä asiasta. Se ei ole täydellistä mutta se on hyvää. Ja oleellista näyttääkin olevan se, että kaikki mitä tiedetään noista ajoista antavat evidenssiä Puskan argumentin suuntaan. Joten jäljelle jää se, että erimieliset joutuvat selittämään että se aineisto joka ei ole näkyvissä painaisi enemmän. Joka ei ole perustelua havaintojen perusteella vaan perustelua havainnot ohittaen, oma aineisto keksien ja tietämättömyyteen vedoten. Tietämättömyyden josta valtaosa luodaan esittämällä vastapuolelta mahdottomia vaatimuksia. (Joita ei sitten itse noudateta erilaisesta kannasta.)

Tosin tässä nyt jäi auki miten Puskan näkemys oli sitten naurettava ja ilmiselvästi sikaväärä ja virheellinen jos stressitasoja ei voida mitata. Koska keskusteluyleisö oli herännäispainotteista voinen arvailla että syynä on se, että he uskovat tietävänsä että menneisyyden ihmisillä oli vähemmän stressiä koska he itse kokivat ikävöivää nostalgisuutta aikoihin jona eivät ole itse olleet edes elossa. Aikaan jossa ei ollut stressiä koska perheyksiköissä ei ollut avoliittoja, homoja, mahdollisuutta ottaa naisen sukunimi. Arvot olivat hyvät ja kristilliset ja lapsia saatiin hakata ja kutsua törkeääkin pahoinpitelyä kasvatukseksi. Tämän tehdäkseen tosin joudutaan väkisin tietämään ja mittaamaan jollain estimoivalla lähestymistavalla stressien määriä.

En tiedä menneisyyden stressitasoista, mutta ainakin omia stressitasojani tämä keskustelu kohotti.

Taivaasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet jälleen palaaman

Taannoin minulle heitettiin lausunto siitä, että kirkko on vähemmän kiinnostava kuin hautausmaa. Otin asian jonkinlaisena väitelauseena ja haasteena. (Lausuja tuskin tarkoitti statementtia ihan näin.) Minulle kirkko on toki rikki, mutta en kuitenkaan ihan allekirjoita mitä tahansa väitettä vain siksi että se hellii maailmankuvaani.

Ja koska meillä kaikilla - ja etenkin minulla - on niitä päiviä jolloin teemme jotain omituista, päätin että suihkulähteisiin hyppäämisen sijasta voin tehdä jotain muuta. Siksi, kun minulle tuli vapaapäivä ja kaikkea, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Sen mukaan väite on tosi. Tosin syynä ei ole hautausmaiden tylsyys. Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin malliesimerkki siitä mitä hautausmaat käytännössä ovat. Nähdäkseni hautausmaahan ja siihen liittyviin asioihin liittyy hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi.

Ja Hietaniemen hautausmaa on tästä erinomainen esimerkki. Sillä sitä ympäröi symbolinen muuri. Hyvin korkea sellainen. Hautausmaa on itse asiassa aidattu korkealla kivimuurilla ja tien toisella puolella on uimaranta. Välissä on sitten muuri joka tavallaan eriyttää nämä kaksi eri maailmaksi. Mutta toisaalta juuri tämä muuri kertoo siitä miten todellinen ja konkreettinen hautausmaa kuitenkin on. Minua freudilaisempi voisi jopa sanoa että vahva torjunta kertoo tässä kohden siitä että on jotain torjuttavaa. Ja korostaa että hautaaminen ei olekaan poislaittamista, vaan jonkinlaista piilossa säilyttämistä ja talteenlaittoa.

Mutta luonnollisesti sama jatkuu sisäpuolella. Ja etenkin siellä. Ja parhaiten tätä kuvaa yksi hautakivien taiteessa näkyvä toistuva elementti. Itkevä enkeli. On toki luontevaa että kuolema ei ole ilon aihe. Mutta teologisesti asia on kummallinen. Sillä kuitenkin uskonnon pääviesti on ilo ja toivo. Kuolema on parannus. Kristinuskon pääviesti on suorastaan se, että vaikka länsimaisella ihmisellä ei olekaan "metsästysmaita", niin tuonpuoleisessa ne ovat aivan taatusti nimenomaan "autuaammat". Enkelin voisi siis luulla heijastavan iloa. Tai jotain vakavasävyisempää. Tätä asiaa ei voi ymmärtää muuta kuin psykologisesti. Pascal Boyer korostaa että ihmiset eivät usein usko teologisesti korrektin kaavan mukaan. He osaavat kysyessä kertoa teologisen totuuden faktana, mutta toimintaa kuvaa jokin muu. Itkevä enkeli kertoo siitä miten kuolemaan liittyvät skeemat ovat sekoittuneet. Monesti tämänlainen ymmärretään jonkinlaisena ironisuutena. Ja jossain määrin itkevä enkeli on ironinen. Jos sen ottaa vakavasti.

Mutta kyllä teologisesti korrektejakin enkeleitä piisaa. Hietaniemen hautausmaalla monet enkelit ovat hartaita, tietäen kristinopin sanoman. Kaikki eivät itkeskele, vaikka suuri osa tietysti onkin murheellisia enkeleitä.

Ja itseäni viehättää, sellaisella toisella tavalla ironisella tavalla, että osa enkeleistä vaikuttaa jona näyttävän jonkinlaista smugfacea, sellaista jota tapaa paatuneiden skeptikoiden kasvoilla silloin kun he tietävät paremmin kuin joku huuhaahörhö, tietävät sen itsekin ja eivät pelkää opettaa asiaa ääneen.

Mutta pääasiassa hautausmaan kuvaelmat eivät ilmaise iloa ja toivoa vaan surua. Ja tietyssä määrin hautakivien taide onkin sitä miten suru ilmituodaan. ; Toki joskus hautausmaiden veistoksia katsoessa on hieman vaikeaa sanoa missä vaiheessa kitch kerää pömpöösiyttä niin että se muuttuu asialliseksi hautausmaataiteeksi. Mutta osa on hienoja teoksia joilla on ilmiselvästi myös taiteellisia ansioita.

Lisäksi haudoilla oleva taide voi korostaa yksilöllisyyttä. Kertoen jotain kuolleesta yksilöstä.

Hauta voi heijastaa myös tärkeitä ja arvokkaita arvoja, jotka ovat liittyneet kuolleeseen, usein näissä arvovalinnoissa korostuu kuolleen ammattivalinnat ja muut tälläiset vaikuttavat tähän.

Puhumatta tietenkään siitä että monen kuuluisan ihmisen hauta ei ole pelkkä hauta vaan muistomerkki. Jokin joka mahtipontisuudessaan ei opeta että suurmiehetkin kuolevat, vaan ovat enemmänkin tekemässä heistä kuolemattomia. Myytti kasvaa kun hautakin on komea ja suuri. Suuri hauta on jotain johon harvalla on varaa ja se onkin jonkinlainen ultimaattinen statusesine. Se vihjaa siitä miten kuollut on ollut tärkeä ja me pienemmät - joita varten on varattuna vain standardisoitu hautakivi - joudumme ikään kuin elämään ilman tätä ja tulemaan toimeen.

Tämä kaikki korostaa sitä, miten hauta on kaikkinensa ristitulkinnan ytimessä. Pitää olla iloinen mutta surullinen. Hautausmaa mielletään henkiseksi paikaksi, mutta se on konkreettinen ; Itse asiassa elämän lyhytaikaisuutta vastaan yritetään taistella kiven avulla.

Kaikista mahdollisista materiaaleista on valittu kivi, joka kestää nimenomaan aikaa. Ja vaikka ihmisen elämä ja persoona päättyy kuolemaan, tätä halutaan jotenkin laventaa ikuisuuteen. Että tärkeät arvot, ammatti, status ja muu kiinnostava joka ihmisessä oli tämän eläessä hienoa jotenkin ponnistaisi ikuisuuteen myös tämänpuoleisessa. Hauta on konkreettinen muistutus kuolevaisuudesta mutta kuolemaa ja tuhoutumista ei silti haluta ajatella, edes hautausmaalla. Tai oikeastaan etenkään siellä.

No, toisaalta enpä itsekään toivo että minun kuolemaani jotenkin erityisesti iloitaan. Että "hurraa, paha paskiainen on kuollut". (Siitä huolimatta että se on totuus. Tai etenkään siksi.) Ja sitä jotenkin toivoo, että kuoltuaan joku ei kävele hautausmaalla ajatellen että hän on elossa ja nuo muut ovat kuolleita, ja että jollain tavalla tämä tarkoittaa sitä että olet voittanut nuo ihmiset. (Siitä huolimatta, että tämänlaisiakin ajatuksia on itselleni tullut mieleen, tai etenkin siksi.) Jotenkin sitä vain toivoo että kuoleman jälkeen korostuisi että oli niin siisti että kristillinen enkelikin taipuisi kaikista puutteistani huolimatta kaveriksi. Että kuoleman jälkeen mielipide-erot tiivistyvät. Kenties niin syvään bromancyyn että se lähentelisi jonkinlaista homoseksuellismia. Joka toki on hieman omituista koska enkeleillä ei ole edes teologisesti mitään suoraa yhtä sukupuolta samassa mielessä kuin lihallisilla ihmisillä. (Mutta ei toki kuitenkaan täysin homoseksuellia suhdetta kaipaa, sillä kaikesta HLBG -myönteisyydestä huolimatta en ole homo. Ja nyt on syytä lopettaa siihen noloon suihkukopeista tuttuun hiljaisuuteen.)

Takaisin trubaduuriaikaan : Eli miten musiikkibisnes läpikäynee täyden ympyrän

Olen harvoin tyytyväinen omiin tuotoksiini. Ne tuntuvat oivalluksina pikkunäppäriltä tai joltain joka on "korkeintaan fiksua". ; Ja älkää ymmärtäkö tätä väärin. Egoni ehdottomasti paisuu tuotosteni äärellä. Ja olen niistä ylpeä ja pidän hyvin monista niistä. Mutta vähän samalla tavalla kuin ollaan ylpeitä vammaisesta lapsesta joka on oppinut lukemaan. Ylpeys on aitoa, kuten vammaisuuskin. Eikä se taitokaan ole hirvittävän erikoinen.

Tällä kerralla sain kuitenkin "kuin salamana taivaalta" oivalluksen, joka mielestäni yhdisti monia eri asioita yhteen sellaisella tavalla, että minun miltei teki mieleni riisua vaatteet pois ja juosta ympäri Helsinkiä huutaen "Heurekaa". Oivalluksen ilo oli kova. Toivottavasti itse idea on edes puoliksi yhtä hieno. Nähdäkseni se seuraa aikaansa mutta jatkokehittää muodikkaita teorioita niin taloustieteen kuin taidekuratoinnin kuin musiikinkin alalta. Ja en myöskään tiedä että kukaan olisi sanonut ihan tämänlaista missään. (Tosin tämä on aina mahdollista. Pohjateoriat ovat varsin vakiintuneita joten joku on varmasti kehitellyt jotain tämänsuuntaista.)

Tämän blogauksen sisältö on niitä harvoja asioita jotka ovat tuoneet elämääni puhdasta valehtelematonta iloa ja riemua. Se ei pitänyt sisällään juurikaan perspiraatiota, vaan puhdasta inspiraatiota, jonka tausta jäi yllättäväksi ja mystiseksi tavalla joka tuo mieleen lähinnä vertauskuvia taiteilijoiden muusista. (Toivottavasti se ei ole aivan kaamea epäonnistuminen. Se on intoillessa aina mahdollista.)

Mutta alkuegoilusta siihen joka lässäyttää mahdollisesti odotuksenne.

"...new media art is like contemporary art - but different. New media art involves interactivity, networks, and computation and is often about process rather than objects. New media artworks, difficult to classify according to the traditional art museum categories determined by medium, geography, and chronology."
(Beryl Graham & Sarah Cook, "Rethinking Curating")

Markkinavoimista ja talousteoriasta puhuttaessa jokainen on kuullut kysynnän ja tarjonnan laista. Se on hyvin pätevä sääntö. Mutta on asioita joissa se ei toimi kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan voidaan sanoa että se toimii hyvin, mutta hyvin epäintuitiivisilla tavoilla.

Jos esimerkiksi mietimme miksi "Mona Lisa" on arvokas, voidaan huomata miten vaikeasta asiasta on kysymys. Pelkkä ikä ei ratkaise. Sillä historiallisista esineistä oppii lähinnä sen, että niiden hintaluokka vaihtelee aivan älyttömästi. Ikä ei usein kerro edes tuotteen suuruusluokkaa, sitä kuinka monta nollaa shekkiin on raapustettava. "Mona Lisa" on myös tauluna kaunis, mutta ei maailman kaunein. Sen arvo ei ole esteettisyydestä tai edes siitä miten vaikeaa se on ollut maalata aikanaa. "Tieteen Kuvalehti historia" piti vähän aikaa sitten jutun jossa korostettiin miten medianäkyvyys joka liittyi teoksen varkauteen nosti sen arvon pilviin. Näkyvyys toi mukanaan myös mukaelmat.

Kyllä. Se, että tämä
parodiaversio on
blogissani lisää autenttisen
Mona Lisan arvoa.
Hyvin marginaalisesti toki.

Ja tästä päästään taulujen hintojen ihmeelliseen maailmaan. Karkeasti ottaen "Mona Lisa" on arvokas koska se on kuuluisa. Ja jossain määrin kuuluisuus leviää sen ikonisuuden kautta. Ja ikonisuus näkyy siinä miten paljon sitä kopioidaan. Jokainen T -paita jossa on "Mona Lisa" on eräänlainen mainos joka mainostaa Louvressa olevaa "Mona Lisaa" ja lisää sen arvoa. Tai vähintäänkin muistuttaa siitä ja ylläpitää sen arvoa. Molemmissa tapauksissa Louvre hyötyy taloudellisesti. Kopioiden määrä vähentää tietysti itse toisintojen arvoa. Niistä tulee kitchiä. Mutta originellin arvo kasvaa. Ja tämä huomioidaan kuratoidessa ja ennen kaikkea silloin kun määritetään taideteoksen arvoa.

Vastaavaa on nähty myös muissa asioissa. Juttelin esimerkiksi Guy Windsorin kanssa siitä miksi kannattaa tai ei kannata investoida aitoon historialliseen miekkailumanuaaliin. Itse olen sen verran "jalat maassa" oleva tyyppi että ajattelen että saman tiedon saa paperbackina alle kympillä. Mutta tosiasiassa tämä ei ole kirjan ainut arvo. Se on vain sen sisältämän tiedon käyttöarvo. Tosiasiassa historiallisten esineiden arvo tuppaa nousemaan, joten siitä tulee järkevä investointi. Toisaalta näiden teosten tekijänoikeudet ovat vanhentuneet joten niiden omistaja saa tehdä käännöksiä ja ottaa kuvia omiin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Ja jokainen myyty teos joka käsittelee tätä kirjaa nostaa kyseisen kirjan jälleenmyyntiarvoa. Sillä nyt useampi tuntee sen. Eli tässä käy täsmälleen sama kuin "Mona Lisan" arvonkorotuksen kanssa.

Tämä vielä toimii kysynnän ja tarjonnan säännöillä. Mainonta tuo kysyntää ja autenttisten tuotteiden vähyys tekee tarjonnasta niukkaa. Molemmat kasvattavat hintaa. On toki jossain määrin epäintuitiivista ajatella että Mona Lisa -julisteet olisivat kopioita teoksesta jotka kasvattaisivat sen alkuperäisen arvoa. Sillä usein huomio on vain niissä julisteissa. Tarjonta vähentää näiden julisteiden arvoa. Mutta alkuperäisteos onkin tässä se johon huomio on syytä kiinnittää.

Ja tästä päästään musiikkiin.

Nykyisen musiikin kohdalla "musiikkibisnes on murroksessa", joka on kaunis tapa ilmaista käsitettä "vaikeuksissa". Syynä on se, että se on menestynyt myymällä levyjä. Ajatus levynmyynnistä ei ole typerä. Sillä kuten Nassim Taleb on huomauttanut, palkka voidaan sitoa kahdella eri tavalla työhön. Ja muusikkokin tekee työtä.

Ensimmäinen tapa mitata työtä perustuu siihen että ihminen rakentaa jotain tai tekee tietyn tuntimäärän työtä. Tämä johtaa siihen että joko suutari tekee tietyn määrän kenkiä - joka ahkerallakin suutarilla on hyvin rajallinen - tai sitten ollaan kuin trubaduureja joka saa palkkaa siitä että soittaa. Tuntipalkollinen voi ahkeruudellaan lisätä ansioitaan, mutta tämä on lineaarista.

Levymyynnin ideana on kuitenkin se, että kun työ on ensin tehty, loppu on kopioimista. Trubaduurin ansio ei olekaan enää siinä montako tuntia hän soittaa vaan montako levyä hän myy. Tässä ansiotaso ei ole sidoksissa töihin ja sen myyntijakaumat muuntuvat eksponenttilakien maailmaan. Pareton periaatteen mukaan prosentuaalisesti pieni määrä muusikoista saa enemmistön kaikille muusikoille suollettavasta rahasta. Tämän ideana on se, että kopioita on halpaa tehdä.

Piratismi taas on iskenyt suoraan tähän. Koska mitä enemmän levyä voi vain ladata internetistä, sitä vähemmän halua on maksaa tuotteesta. Aikaisemmin levy-yhtiöillä ei ollut vaikeuksia, koska laitteisto joilla kopioita voitiin tehdä oli harvinaista. Näin tarjontaa rajoittamalla tuotteen hinta saatiin pidettyä sopivana. Ja nyt tätä rajoitetta ei ole. Kopiointi on käytännössä ilmaista, tai ainakin hyvin edullista. Ja kopiointilaitteistoja on vain aivan kaikilla.

Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan levyjen arvo pamahtaa nopeasti pohjaan. Ja tämä on se perimmäinen syy miksi muusikot ja levy-yhtiöt ovat syystäkin huolissaan musiikkibisneksen tulevaisuudesta. Kun levyjen arvo romahtaa, on mahdollista että levyn tuotantohinta on suurempi kuin se mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tulotasot eivät enää nousekaan samalla eksponenttimäärällä. Riskit musiikin tekemiseen ovat laskeneet.

Ja asiaa voidaan vielä pahentaa. Jos mietitään mikä CD -levyllä oleva musiikkikappale on, niin se on ohje jolla tuotetaan tietyllä laitteistolla. Jos mietitään missä itse kappale on, voidaan huomata että se on esimerkiksi koneen kovalevyllä josta se änkee vaikka kuulokkeisiin. Ja sama on monessa muussakin paikassa. Ja vaikka tuorein aikaleima onkin levy-yhtiön tietokoneella, tämäkin on itse asiassa samanlainen ohje valmiiseen musiikkikappaleeseen. Bittijonot ovat itse asiassa ohjeita itse teoksen valmistamiseen. Karkeassa mielessä yksikään näistä ei ole autenttinen teos. Joka on ongelma. Sillä ilmainen piraattikappale ei kasvata originaalin arvoa. Musiikkikappaleella ei ole originaalia. "Mona Lisan" tapauksessa originaalin arvo kasvoi ja kopioiden laski. Ja CD -levyillä olevien musiikkikappaleiden kohdalla on vain kopioita joita soitetaan ja näin rakennetaan teos ajallisesti väliaikaisesti ilman värähtelyihin. Originaalia ei ole joten piratismi tuhoaa kaupallista arvoa kopio kopiolta.

Tämä asia on otettu vakavasti taidepuolella, kuratoinnissa. Bill Thompson on kuvannut modernin tekniikan avulla luotavia teoksia käyttäen esimerkkinä digitaalisia kirjoja. Kirja-ala on murroksessa, ja samoista syistä kuin musiikkibisneskin. "The process of ‘reading’ an ebook is the process of copying its bits from storage, interpreting them, and displaying them, and every time you create a perfect digital simulacrum of something that has no original." Nykyaikaa vaivaakin siis originaaliuden puute, yllättävilläkin tavoilla.

Tämä näyttää syvältä ongelmalta. Kunnes tajuaa että tosiasiassa muusikoilla on jotain originaalia. Nimittäin jos katsotaan konserttimyyntiä, niin jos jonkun muusikon kappaleita piratoidaan sikana, niin heidän konsertteihinsa tulee enemmän kävijöitä. Tätä kautta voidaan nostaa sekä lipun hintaa että siirtyä isommille areenoille. Ja lopputuloksena syntyy jälleen tilanne jossa työn tekomäärä ei ole aivan suoraan sidottuna työstä saatavaan palkkioon. Sillä tässä kulttuurissa piratoitu kappale on mainos joka nostaa kysyntää ja vaikuttaa sekä konsertissa kävijöiden määrään tavalla joka noudattaa hyvinkin pareton periaatetta. Ja myös lippujen hinnan suuruusluokka muuttuu prosessissa helposti matkalla. Näin ollen musiikkikappaleilla on originaali. Ja tässä mielessä se saattaa muuttua jopa joksikin joka muistuttaa sellaisia taloudellisia menestystarinoita kuin jalkapallo tai jääkiekko.

Musiikki onkin tässä paremmassa roolissa kuin vaikkapa elokuvat tai youtube -videot. Koska bändi voi tehdä konsertin jossa soittaa levyiltä tuttuja kappaleita (alueella jossa fanit osaavat sanat ulkoa vaikka ainuttakaan levyä ei välttämättä ole alueella myyty), ei elokuvanäyttelijä voi toistaa lavasteita ja vuorosanoja peräkkäin samalla tavalla. -Tai voi, mutta tätä kutsutaankin teatteriksi. Joka muuten on jo menestystarina. Elokuvien tekeminen teatterimainoksiksi ei kuitenkaan toimi, koska niitä yhdistää lähinnä näyttelijöiden työpanoksen käyttäminen. Musiikkialalla tämä toki johtaa pieniin muutoksiin. Kun nykyään moni muusikko ei korosta esiintymistä vaan kertoo että hän pääasiassa haluaa tehdä musiikkia, niin tulevaisuudessa voi olla niin että esiintyminen ja performanssi on se mitä kannattaa enemmän haluta tehdä. Levyt. Ne ovat vain promootiota ja mainosmateriaalia, hienosti editoituja näytteitä siitä mitä voidaan keikalla kuulla elävänä ja rosoisena massojen huutaessa ja laulaessa ympärillä. (Unohtamatta asiaankuuluvaa olutta.)

Absoluuttinen universaali ihmisarvo

Tämä kuva symbolisoi Fiore dei Liberiä,
nerokasta miekkamestaria, kristittyä, miestä, valkoihoista, kuollutta.
Onko hänellä perimmäinen ihmisarvo?

Yksi yleisimmistä uskonnottomuutta vastaan sovellettu argumentti nojaa ajatukseen objektiivisesta moraalista joka sovelletaan ihmisarvoon. Tällöin puhutaan siitä, että vain uskonto voi taata absoluuttisen universaalin ihmisarvon. Toki tämä voisi tarkoittaa sitä että tämänlainen konsepti on huono. Mutta enemmistö kuitenkin haluaa nojata ehdottomaan ihmisarvoon. Siksi syytöstä voi pitää jonkinlaisena haasteena.

On toki selvää, että teismi itsessään ei takaa universaalia ihmisarvoa. Itse asiassa hyvin monessa uskonnossa on päinvastainen henki ; Esimerkiksi apostasia, uskosta luopuminen, voidaan nähdä ihmisarvon vievänä voimana. Vääräoppisten tappaminen on monesti nähty oikeutettuna. Ja jopa kristillisessä USA:ssa jossa abortti on murha, on tapana pitää kuolemantuomiota oikeudenmukaisena. Tässä mielessä rikollisuus poistaa oikeuden elämään. Ja tämä on ihmisen elämän arvon kannalta aika vahva statement. Statement sen puoleen että ihmisen elämisen oikeus on jollain tavalla ehdollista eikä mitään ultimaattista.

Tämä ei tietenkään kuvaa kaikkea uskontoa. Moderni kristitty ajattelee, että ylläoleva kuvaa joitain uskontoja, mutta ei kaikkia. Jumalan olemassaolemattomuus sen sijaan tarkoittaisi sitä että ei jäisi jäljelle mitään mahdollisuutta johonkin perimmäiseen ultimaattiseen ihmisarvoon. Eli vain hyvin rajallinen määrä uskontoja pitäisi sisällään universaalin ihmisarvon, mutta yksikään jumalattomuuden muoto ei.

Jumalan olemassaoloon sidottu ihmisarvo ei määritelmällisesti voi olla universaalia

Kuitenkin tässä on ongelma. Itse asiassa tämä ongelma on esitetty ja hierottu vahvasti näkyviin jo yllä. Sitä vain voi olla vaikeaa huomata.

Sillä jos mietimme mitä tarkoittaa se, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, se tarkoittaa juuri sitä että ihmisen elämän arvoa ei mitata ihmisen attribuuteista. Toki presidentti voi olla yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle parempi kuin puolihullu filosofiablogisti. Ja yritysmiljonääri osaa tätä enemmän asioita. Ja moni on tätä viisaampi. Mutta filosofiablogistilla olisi ihmisarvo. Vaikka olisi mustaihoinen, nainen, tai valkoihoinen lihansyöjämies. Samoin absoluuttinen ihmisarvo koskee alkuperää. Ihminen ei ole huono siksi että hänen vanhempansa ovat rikollisia, tummaihoisia tai kokoomuspoliitikoita.

Kristillinen moraalimalli, jossa korostetaan jumalattomuuden tuhoavan absoluuttisen ihmisarvon, tehdään väistämättä ehtolause. Se on ihmisen alkuperää koskeva ehtolause. Se on ehtolause mallia "Jos ateistit ovat oikeassa, ihmisarvo on illuusio". Tämä on toki mallissa koko ihmiskuntaa yhdistävä. Jos Jumala on olemassa, ateisteilla on ihmisarvo koska ateistit ovat vain väärässä tästä alkuperästä. Arvottomuus olisi siis illuusio. Ja samalla jos Jumalaa ei ole, on uskovaisten itselleen näkemä ihmisarvo illuusio ja tämä illuusio sekin yhdistää koko ihmiskuntaa.

Ehtolause kuitenkin on olemassa, joten on selvää että teistien malli ei käytännössä olekaan ihmisarvosta absoluuttisen tekevä. Teistinen malli antaa ihmiselle arvon jos ja vain jos Jumala on olemassa. Ja tämä ei ole mitään universaalia vaan ehdollista ihmisarvoa.

Voiko lajityypillinen käytös tehdä mitään - eli voiko evolutiivinen etiikka olla universaalia?

Evoluutio tekee "vain eläimiä"
ja siksi tuhoaa arvottomuuteen?
Jumalauta, minä olen kissa
ja sellaisena ehdottoman arvokas!

Sen vastakohdaksi voidaan sitten asettaa vaikka Sam Harrisin tapainen moraali. Se ei vaikuta kovin mahtipontiselta, sillä se on määrittynyt enemmänkin hyvin mietityksi ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi, jossa humen giljotiinia pidetään vääränä taustaoletuksena joka johtuu siitä että moraali on lähtökohtaisesti määritelty liian pömpöösiksi. Jos moraali on ihmiselle inhimillistä lajityypillistä käytöstä, on se tämän jälkeen mallinnettavissa. On selvää että tästä voidaan tehdä universaali. Sitä voidaan tutkia tilastolliseti. Klassiset argumentit "luonnollisesta etiikasta" voidaan soveltaa tähän. Ja tässä maailmassa objektiivinen moraali kummittelee kuvioissa hyvinkin vahvasti. Se siis näyttää vahvalta.

Mutta evoluutiohan ei ole essentialistinen!

Tässä moraalissa on erikoinen puoli. Nimittäin se, että se on aika vahvasti essentialistinen. Ja mitä evoluutioon tulee, se taas on perusluonteeltaan muuttuva. Se, mitä evoluutio nimenomaan teki oli se, että vanha hierarkinen pysyvien lajien malli hylättiin. Tässä mielessä ihmisen lajinmukainen käytös on enemmänkin variaatiokimppu joka ei välttämättä pysy samassa paikassa ikuisesti. Tässä mielessä siitä tulee dynaaminen. Tämä ei kuitenkaan tavallaan ole ongelma. Sillä pysyvyys saadaan täällä esiin. Evoluutiolla on erikoinen tapa tuhota klassinen essentialismi ja korvata se "metaessentialismia".

Jos "Schrödingerin kissa" on
samanaikaisesti elossa ja kuollut
Niin Darwinin "kissa" on
koko ajan jotain muuta.
(Tai siis kissayksilö ei,
mutta kissa lajina kyllä.)

Jos mietimme evoluutiota, sen ytimessä on muutos. Evoluutio on Herakleitoksen maailma jossa samaan virtaan ei voi heittäytyä kahdesti. Herakleitoksen maailma näyttäytyi Platonille degeneraatiota ja korruptiota. Ja nämä puheet värittävät myös kreationismin evoluutiosuhdetta. Jota ei pidä ihmetellä kun muistaa että Platonilla on, oli ja on ollut valtava merkitys kristinuskon teologian historiassa.

Kuitenkin kun mietimme mitä evoluutio on, nousee esiin populaatiogenetiikan kaavoja, evoluutionnopeuskaavoja, ja vastaavia. Evoluutio on itse asiassa hyvin vahvasti aksiomatisoitu. Richard Lewontinin maailmassa esitetään välttämättömiä ja riittäviä ehtoja luonnonvalinnan toteutumiseen. Richard Dawkins on itsekkäässä geenissään määritellyt luonnonvalinnan kohteet. Eli sen, mikä on luonnonvalinnan vaikutusalue, kohde. ; Evoluutiossa kirahvi lajina on dynaaminen ja alati muutoksessa. Mutta sen takana on yksiköitä kuten "replikoituminen", "geeni" ... ja niin edes päin. On siis tarkastelun kohteita ja niissä tapahtuvia muutoksia joita mallinnetaan. Tämä on "metaessentialismia". Ja sen vuoksi evoluutio on kuitenkin lähempänä Platonin maailmankuvaa kuin kaikesta siitä päntätystä Herakleitoksen kritiikistä voisi suoraan olettaa, etenkin jos on lukenut siitä miten evoluutio on ollut tuhoisaa lajikeskittyneelle essentialismille.

Ernst Mayr esimerkiksi määritteli lajin seksuaalisen lisääntymisen kautta. Kuitenkin nykyään valtaosa organismeista ei ole seksuaalisesti lisääntyviä. Itse asiassa seksuaalinen lisääntyminen kattaa hyvin pienen oksan kaikista erilaisista olioista. Geenit myös siirtyvät bakteereilla hyvinkin erilaisista bakteereista toiseen yllättävän vapaasti. Evoluution historiaa katsoessa voidaankin sanoa että "laji" on käsitteenä yhä epämääräisempi tai triviaalimpi. Esimerkiksi Mayrin lajin määritelmä ei tunnu kattavan relevantisti valtaosaa eliökunnasta, tai sitten se soveltuu hyvin vaikeasti moniin niistä. Se siis joko toimii erinomaisesti vain osaan tai on kaikenkattavasti liian leimallinen käsite.) Lajien tasolla essentialismi on romahtanut. Huomio on siirtynyt "korkeammille tasoille" ja siellä mallintaminen voi sitten paremmin kuin hyvin.
1: Tavallaan voidaan sanoa että universaali lajikäsite ei ole mikään odotettavissa oleva asia. Se on vähän sama kuin se, että ei ole mitään universaalia raajan käsitettä joka osuisi kaikkiin eliöihin. Raaja on luokitelma joka niputtaa monta erilaista evolutiivista innovaatiota joista osalla on keskenään läheinen yhteinen kehityshistoria ja osalla yhteys on hyvinkin kaukainen. Hyönteisen jalka on siksi hyvin erilainen kuin mustekalan lonkero. Lajiutuminenkin on jotain joka tapahtuu evoluutioprosessissa, ikään kuin sivutuotteena.

Ja miten tällä evoluution "metaessentialismilla" on väliä?

Jostakusta voi tuntua omituiselta että puhuin taksonomiasta kun minun piti puhua ihmisen moraalista. Kuitenkin jos moraali on lajityypillistä, tehdään taksoniminen rajaus. Laji on yksi taksoneista. Evoluutio, joka liittyy Harrisin luonnontiedekeskeiseen maailmankuvaan oleellisesti, joten aihe on hyvinkin relevantti.

Mitä tuijotat?
Minä olen kissa ja tungen
lajityypillisesti ihan minne
sattuu kulloinkin huvittamaan!

Klassisesti on esitetty että evoluutio estäisi universaalin moraalin juuri sen vuoksi että evoluutio tuhoaa essentialismin. Jäljellä olisi sen jälkeen vain mielivaltaista spesismiä, ja apinan näkökulma voisi olla yhtä relevantti. Ihmisen moraali koskee tietysti vain ihmistä, ja ihminen luo ihmiselle ihmisen moraalin ja käsittelee maailmaa ihmismoraalin arvostuksin. Muu on sitten vaikka omenakemppien hommaa, kuten Esko Valtaojaa mukaillen voisi sanoa.

Tässä on kuitenkin tavallaan jätetty miettimättä loppuun. Luonnonlaitkin luonnossa koskevat muutosta, mutta ne on "platonistettu" hyvinkin vahvasti. Se, että asiassa tapahtuu muutosta ajassa ja toimintaehdoissa ei tuhoa sitä että sen takana olisi jotain pysyvää. Evoluutiossa näitä aksiomatisointeja ja seuraussuhteita on paljon - aiheen opiskelemisinnon kannalta jopa liikaa. Voidaan sanoa, että ongelma on tavallaan siinä että nähdään Herakleitoksen virrassa vesimolekyylit, mutta ei sitä että vaikka virta ei ole sama, on kuitenkin tätä ylempi ja pysyvämpi virran ja veden määritelmä. Objektiivisen moraalin puolustukset ovatkin tältä osin latistuneet paikoin hyvinkin koomisiksi.

Kenties Harrisin suurin virhe koskeekin sitä, että hän käsittelee ihmistä kuin tämä olisi essentialistinen laji. Tämä ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma, koska evoluutio joka tapauksessa tarjoaa "metautetun" essentiaalisen tason josta asiaa voi lähestyä. Kenties jopa tavalla joka rikkoo spesismin ja pääsemme ikään kuin irrottautumaan ihmisnäkökulmasta ja omenakemppien näkökulmasta.

Teistien puolella Jonathan Haidt on toki edustanut samanlaista evolutiivista kulmaa moraaliin ja tässä kohden moraali voidaan sovittaa myös teismiin. Onkin tavallaan erikoista, että teistit voivat  todella kannattaa absoluuttista universaalia ihmisarvoa. Ja että tämä tulee tietynlaisen evoluutioajattelun kautta. Usein ajatellaan toisin päin. Että evolutionisti saa ihmiselle absoluutin arvon jos hän uskoo Jumalaan. Mutta se meneekin toisin päin. Evolutiivinen ihmisen lajityypillinen käytös on universaali, kun taas Jumaluuteen sidottu ihmisarvo on aina ehdollista ihmisarvoa.

Se on ruoste

Tapanani ei ole pimittää tietoja. Tässä blogauksessa on kysymys yksityisestä ihmisestä ja laajemmasta viitekehyksestä jossa on kysymyksessä - ainakin teoriassa - rahanarvoiset asiat. Lisäksi kyseessä on kunnia ; Koska tässä perimmillään punnitaan huijaamisen mahdollisuutta, on mahdollista että prosessissa on vain älykkäitä ja rehellisiä ihmisiä. Siksi ei ole hyvä makustella ajatuksella herkkäuskoisuudesta tai siitä että olisi jotenkin petollinen kauppamies. Lisäksi esineessä on potentiaalisesti arvoa tavalla joka kehottaa minua olemaan kertomatta julkisesti internetissä paikkoja jonne kannattaa murtautua kohtuullisen helposti jälleenmyytävän arvoesineistön toivossa.

Sen vuoksi esitän valikoitujen faktojen valossa asian jota itse olen pitänyt mielenkiintoisena mysteerinä. Mysteeri on ratkeamassa pian, mutta vielä viime hetket kykenen makustelemaan "tietämättömyyden ihanuudella". Toivottavasti nautitte tästä tälle blogille poikkeuksellisesta hienotunteisuudesta ja lukkoonlyömättömyydestä. (Jos ette, niin tuskin tämä kovin pian toistuu.)

Kyseessä on miekka. (Kuva ohessa.) Siinä on ruostunut terä, kärjessä metallipampero, luukahva ja pommeli jossa on vaakunakuvio. Mysteeri koskee sitä, onko se aito esine vai väärennös. Kysymys on relevantti jokaiselle sellaiselle joka kerää antiikkiesineitä tai historiallisia esineitä. Itse en ole keräilijä. Mutta onnekseni olen päässyt seuraamaan ikään kuin vähän sivusta sitä, miten asiaa eri kulmilta ymmärtävät ovat lähestyneet asiaa.

Mitä tämä maksaa?

Kenties ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen raha. Mielenkiintoista kyllä arkeologeilta kysytään yleensä ensimmäisenä juuri se kysymys, johon heidän ei ole työetiikan mukaan hyvä vastata ja joka ei itse asiassa kuulu heidän koulutukseensa. Kysymys on esineen rahallisesta arvosta. Kun kuka tahansa löytää mitä tahansa, sen arvo halutaan tietää.

Historioitsijan kannalta tämä on ongelma, koska jos esineelle antaa hinnan, käytännössä minkä tahansa hinnan, niin pian joku on aktiivisesti etsimässä esineitä ja myymässä niitä ebayssa. Tämä tietysti tuhoaa tieteellistä tietoa. Sillä ilman tietoa löytöpaikasta ja kerroksesta katoaa paljon yksityiskohtia jotka täsmentäisivät tietoa. Lisäksi jos esine on löydetty haudasta, muinaisesta asumuksesta tai vastaavasta, vaikuttaa esineen tulkintaan. Ilman tätä tietoa voidaan korkeintaan arvioida esinettä. Arvailla mistä se on löytynyt. Tämä ei kuitenkaan voi tuottaa uutta tietoa ja täsmentää tietoa, joten sen tieteellinen arvo on yllättävän vähäinen. Käytännössä se muuttuu vain kauniiksi/rujoksi/ruostuneeksi vanhaksi esineeksi. Sen arvot ovat siis enemmän sentimentiaalisia ja kulttuuriin liittyviä kuin tieteellisiä.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että raha vaikuttaa. Tärkein ja yleisin syy jonka vuoksi huijauksia tehdään on raha. Nyrkkisääntönä onkin se, että
* Jos esine on huippuarvokas, sitä on erityisen vahva syy epäillä huijaukseksi. Todistuksen aitoudesta pitää siis olla vahvempi. Ei historian, vaan huijauksen arvon vuoksi.
* Jos esineen tekeminen on kalliimpi kuin siitä saatava rahallinen arvo, se on todennäköisesti aito. Toki tässä on hyvä muistaa että oikeasti joku voi esimerkiksi kaunan tai näyttämisen vuoksi haluta todistaa olevansa kaikkien aikojen huijari tai väärentäjä. Ja joku voi tehdä tietoisesti persnettoa vain siksi, että saisi huijauksen tehtyä.
* Vaikka aarteeksi naamioitu voi tuntua houkuttavalta, ei rikolliset yleensä varasta huipputunnettuja teoksia juuri siksi, että niitä on vaikeaa saada myydyksi. Siksi suurin osa huijauksista ovatkin maltillisia. Tavallaan juuri siksi, että tietyt kohteet on helppo tunnistaa joko varastetuiksi tai väärennöksiksi. (Kuten tiedät jos joku tulee myymään sinulle "Mona Lisaa".)
* Hinta-laatuarvioissa suuria ongelmia tulee siitä että se ei ole mikään eksakti tiede. Ja vaikka suuruusluokkia voidaan toki arvoioida, niin siitä huolimatta osa myy hirveällä ahneudella ja ylihinnalla ja osa myydään hyvässä uskossa tai myyntitarpeessa alihintaan. Hinnat ovat helposti "hyvien kauppojen"  tekemisten ja etsimisen aihe puolin ja toisin.

Kyseisen esineen kohdalla tämä hinta-arvio ei tuo relevanttia tietoa. "Hinnasta ei ole mitään sellaista tietoa joka tekisi siitä omituista". (Näin onnistuin käsittelemään hinnan relevanssista, mainitsematta mitään sellaista jota ei olisi tiedetty muutenkin. Valitan salamyhkäisyyttäni, mutta saatte vain kestää sen.) On hyvä huomata, että hintakysymys on aina huijausnäkökulman asia.

Juridinen puoli.

Miekkaan on liitetty uskottavasti sen provenienssista kertova paperinippu. Siinä ei ole suoranaisia asiavirheitä. Tiedot ovat historiallisten esineiden kohdalla usein hitusen epätarkkoja ja niin tässäkin on pieniä omituisuuksia. Se sidotaan 1400 -luvulle hyvin erikoisella tavalla. Kun esine oli löydetty, oli siihen liitetty kertomus siitä että kyseinen miekka olisi ollut Agincourtin taistelussa. Sitä ei siis ole löydetty suoraan sotakentältä ja täten sidota paikkaan.
* Kuitenkin miekan muoto on sellainen, että väite on hyvin uskottava. Muoto ja malli ovat selkeästi sellaisia että ne olivat erityisen tyypillisiä siihen aikaan. Jos miekka olisi vaikka 1700 -luvun mallinen, muotoilu olisi huutanut että vaikka löytöaika olisi todellinen, siihen liittyvä tarina ja esineen ikä eivät pitäisi paikkaansa. Voidaan vaikka sanoa, että tässä kohden esine on läpikäynyt eräänlaisen falsifikaatioperusteen täyttävän testin ja korroboroitunut. Silti väärentäjä voi tietysti olla ovela ja ottaa selvää sen ajan esineistöstä.
* Agincourt on sinänsä aivan uskottava lähde aseille. Mutta siinä on myös jonkinlainen tunnettavuuden kirous. Jokainen miekoista innostunut amatöörikin tietää Agincourtin taistelun. Siksi siihen liittäminen ikään kuin luo ilmaista lisäarvoa ja tuo uskottavuutta esineelle. Väärentäjä voi käyttää juuri tämänlaisia ideoita voidakseen saada ihmisen innostumaan ja "koukkuun".
* Tiedoissa oleva löytöaika on merkittävä. Sillä esinettä väitetään niin vanhaksi, että jos se löydettäisiin nykyään se laskettaisiin muinaismuistoja koskevien lakien kautta laittomaksi omistaa. Se on ajalta ennen näiden lakien säätämistä, joten esineen myyminen on siirtynyt yksityiselle puolelle juuri siten, että esine ei ole laiton ja on mahdollista että se on yksityisellä puolella kiertämässä aivan asiallisesti. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat helposti sellaisia joissa väärentäjä voi epäonnistua. (Rehelliselle ostajalle on yksi ja sama onko esine väärennös vai laittomaan kauppaan kajoamista. Se on haistapaskaa-ja-poliisin-tapaat -metodia myyjälle molemmissa tapaukissa.)

Lisäksi jo itse pakkauslaatikko on vakuuttava. Miekka on nimittäin kiinni telineessä, joka on "selkeästi vanhahtava". (Ei toki "antiikkia-antiikkisella" tavalla, vaan tavalla joka kertoo että se ei ole tehty aivan nykyaikaisen tavan mukaan.) Siinä on myös asiaankuuluvia leimoja ja myyntilappuja erilaisista huutokaupoista. Nämä laput ovat myös kuluneet, eli niihinkin on saatu iän tuntua. ; Vaikka ehjä tarra ei tarkoita että esine olisi huijaus ja vaikka kuluma on kenties maailman helpoin asia tehdä väärennökseen, se on kuitenkin sen luokan detalji että se vaikuttaa arvioihin hitusen. Laatikko lisää esineen aitouden uskottavuutta yllättävän paljon. Propsit painavat paljon. Kysymys ei tavallaan ole vain esineestä.

Miekan mukana on alkuperän kertova todistus. Tämä on hyvin tärkeä asia, koska ilman tämänlaisia joku voisi myydä nurkan takaa ruostutettuja rautatankoja aitoina keskiaikaisina temppeliritariaseina. Lisäksi tämä näyttää asianmukaiselta vesileimapapereineen ja huutokauppatodistuksineen. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä ei ehdottomasti tarkoita että kohde olisi aito ; Joku on voinut väärentää kyseiset paperit. Kysymys on kuitenkin siitä relevantti, että mitä enemmän, tarkempia ja vaikeammin toteutettavia yksityiskohtia mukana on:
* Sitä kalliimmaksi väärentäminen tulee. Joka johtaa etenkin vähäarvoisten esineiden kohdalla tiettyihin arvioihin.
* Sitä vaikeampaa väärentäminen on, eli johonkin livahtaa virhe. Esimerkiksi vesileiman muodon voi tarkistaa. Väärä vesileima voi näyttää arvokkaalta, mutta on myös traceable. Samoin tiettyyn huutokauppakamariin sitominen johtaa siihen että voidaan soittaa ja tarkistaa onko kauppa tehty.
* Etenkin vanhojen kauppakirjojen kanssa vaikeutena on se, että tietoturva on voinut "jäädä jälkeen".

Mielenkiintoista oli, että miekka oli merkitty tutkituksi. Eli myyjä olisi ollut erityisen huolellinen ja käyttänyt sitä yksityishenkilönä näyttämässä asiantuntijalle. Kaikki eivät tee tätä. Tässäkin tulee esille se, että byrokratiamyllypuolella merkinnät luovat uskottavuutta mutta lisäävät tarkistettavuutta ; Esimerkiksi voimme tässä kohden usein tarkistaa että kyseisen nimisiä tutkijoita on ollut olemassa tai on olemassa. Kyseisessä tapauksessa tutkija on peräti melko tunnettu asiantuntija jolla tämänlaisia arvioita todella tehdään. ; Tarkistaminen onkin siksi helppo varmistaa ottamalla yhteyttä häneen ja tiedustelemalla. ; Itse asiassa prosessi meneekin ironisen parodisessa hengessä ; Uskottavaksi tehty huijaus on paradoksaalisesti joskus erityisen helppo tarkistaa.

Itse esine.

On tavallaan sääli, että monet tieteilijöiden soveltamat halvat keinot eivät toimi miekkoihin.
* Esimerkiksi alkuaineanalyysi, joka tehdään erityisellä hieman pistoolilta näyttävällä vempeleellä joka tekee tutkimusta rikkomatta esinettä on miekkojen kohdalla melko turha, koska se ei näytä hiilen pitoisuutta.
* Toisaalta useimmat ajoitusmenetelmät toimivat orgaanisiin aineisiin. Miekan teräosa on terästä. Kahvan ja muut mahdolliset osat voidaan tietysti teoriassa ajoittaa. Ja itse asiassa terän hiilipitoisuus on ollut arkeologisissa piireissä mietinnän kohteena. Se antaisi teorissa tilaa radiohiilen mukaanottoon. Tämä vaatisi kuitenkin tutkimusta tasoilla ja välineillä joka on karkeasti sanoen "käytännössä tavallisen ihmisen ulottumattomissa". Esineen ikä on siis käytännössä arvioitava muutoin. Onneksi nämä eivät ole kovinkaan epäsuoria.

Aivan pinnallisesti tarkkaillen voidaan huomata että miekka on ruostunut.
* Aitoja historiallisia miekkoja kaivauksissa ja museoissa nähnyt arkeologi kertoi, että  miekat ruostuvat pitkän ajan kuluttua juuri tuolla tavalla. Väärennetyt ruostumiset tapahtuvat helposti eri tavoin. On halpaa ottaa jostain littana metallilevy ja kusta sen päälle. Mutta tapa jolla ruostuminen on tapahtunut, on tyypillinen. Esimerkiksi jos miekassa on ollut eri metallia, niiden saumakohta toimii usein ruostumisen lähtökohtana. Näin terä ei ole vain tasaisesti hilseytyvä, vaan se menee "lohkareiksi". Toki tämä voi olla ovelalle väärentäjälle hidaste eikä este. Mutta se vaikeuttaa prosessia.
* Samoin voidaan huomata, että ruoti menee kahvan läpi pommeliin tavalla joka on uskottava. Luukahva on itse asiasa mennyt rikki juuri sillä tavalla, että ruostuneen mutta olemassaolevan kahvan sisällä kulkevan ruodin pääsee näkemään paljain silminkin.

Esineessä on joitain silmiinpistäviä piirteitä. Ne näkee amatöörikin.
* Amatööriä ihmetyttää terän pallo. Mieleen voi tulla ajatus siitä että se olisi jonkinlainen harjoitusmiekka. Tämänlaatuinen on kuitenkin tavallista. Pallo on se, mikä huotrasta on jäänyt jäljelle. Terä on siis ollut nahkatupessa. Nahka on syöpynyt pois.
* Pommeli näyttää ensivilkaisulta olevan "puolipallo". Eli se on katsomissuunnasta pyöreä, mutta takaa littana. Tämä ei ole kovin järkevä tapa tehdä miekkoja. Ja jos asia todella on näin, on uskottavaa että hieno vaakuna on tehty siihen vain näön vuoksi. Ja esine on väärennös ja koriste. Kuitenkin tarkemmin katsoessa voi huomata, että miekka ei ole aivan suora. On itse asiassa mahdollista, että taustaan on tehty kolo johon pommeli asettuu sopivasti. Tämä ei ole ollenkaan tavatonta. Asiaa vaikeuttaa se, että miekka pitäisi yrittää irrottaa telineestä asian tarkistamiseksi. Kurkistaminen vaikuttaa helpolta toimenpiteeltä, mutta se on itse asiassa vaikeampi kuin voisi uskoa. Näin puolipallomaisuus ei ole välttämättä relevantti ongelma.
* Pommelin vaakuna näyttää olevan "aivan kuin eri maailmasta". Miekka on muuten hyvinkin tummunut ja ruostunut. Se näyttää kuin jälkikäteen siihen laitetulta. Ero ei ole kuvassa kummoinen mutta esinettä katsellessa se on sen silmiinpistävin piirre. Alkuperää valottava paperi esittää sen olevan hopeaa. Tämä voi täysin selittää miksi se on hyvässä kunnossa. Toisaalta jos joku on keksinyt tavan painaa "tasapainorannekkeesta" kiiltokuvan, se ei ole mitenkään täysin mahdotonta.

Pienellä miettimisellä asiaan hieman perehtyneelle näkyvä piirre on suuri ero terän ja kahvan välillä. Sen näkee amatöörikin. Luut kestävät toki yllättävän hyvin, mutta yleensä lähinnä poltettu luu on "miltei ikuista". Tämänlaatuinen saman esineen eri tasoa tuhoutuminen on omituista mutta ei mahdotonta.
* Esimerkiksi maastossa on usein eroja ; Savisempaan palloon päätynyt kahvaosa on oikeasti voinut säilyä paremmin kuin hietaisempaan osaan päätynyt kärki.
* Miekka on löydetty aikana jolloin historiallisia esineitä kohdeltiin eri tavalla kuin nykyään. Historiallisia miekkoja on aiemmin "raiskattu" tyylisyistä. Jos on löydetty eri osia ja ne on vain läimitty yhteen. Kokonaisuus voi siis olla eri aseista. Tämä on periaatteessa mahdollista tarkistaa, esimerkiksi katsomalla katkeaako miekka vai onko se yhtenäinen. Kyseisen miekan kohdalla tämä on vaikeaa. Jo silmämääräisesti näkemällä näkee että ruoti ei ole samassa linjassa kuin miekka. Mutta siitä ei helposti näe, onko se irtipoikki-sopimaton osa yhteenliitetty, katkennut vai vain taipunut. Näiden tarkastaminen vaatii tieteellistä laitteistoa. Se on kuitenkin aivan mahdollista tehdä.
* Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta, että historiallisesti aitoon miekkaan on liitetty huijausmielessä uusia osia - joskus jopa asiantuntijalla käyttämisen jälkeen. Tässä suhteessa on oleellista tajuta, että amatööri on kannattavaa ottaa huijauksen kohteeksi. Ja heidän huomionsa kiinnittävät tietyt piirteet. Kahva kiinnittää etenkin amatöörin huomion. Terästä riittää että on suorahko kasa ruostetta niin se menee aivan täydestä. Tässä mielessä miekka on juuri kuten huijari sen tekisi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista joka suoraan osoittaisi että se olisi huijausta. Vääntymiset ovat aivan tavallisia.
* Huotra on maatunut täysin, joten on omituista että luu ei ole maatunut pahasti. Kenties huotrassa itsessään on ollut jotain ainetta joka on nopeuttanut hajoamista. Ilmiö ei ole tuntematon miekkailun harrastajillekaan. Joskus jos huotraan päätyy vettä, miekan laitto tuppeen voi sinetöidä kosteuden sisään ja aseesi ruostuu tuppeensa yllättävän nopeasti.

Asioita tunteva kiinnittää esineessä huomiota siihen, että kahvassa on käytetty erityistä punoskuviota joka on ollut tavallisempi etelämmässä ja idemmässä kuin mihin tarina Agincourtista viittaa.
* Toisaalta maailma oli toisaalta tuolloinkin globaalimpi kuin voisi olettaa. Ja hopeavaakuna itsessään viittaa siihen että ase olisi ollut aatelisen, eli aikansa porhon, käytössä. Näin ollen erityinen punos ja hopea rakentavat sisäisesti koherenttia kokonaisuutta. Ne ovat outoja ja poikkeuksellisia ja hieman epäilyttäviä erityispiirteitä jotka kuitenkin komppaavat yhdessäollessaan toisiaan. Toisaalta juuri aatelisuuteen liittyvät piirteet ovat niitä seikkoja joilla tekeleeseen "saa helposti lisäarvoa".
* Ja tosiasiassa väärä paikka kertoisi lähinnä sen, että väite Agincourtista on ollut epäuskottava. Jo miekan löytymisaikaan ihmiset ovat osanneet huijata ja rehennellä, joten tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat jotain jotka eivät suoraan murskaa miekan historiallisuuttakaan.

Loppukaneetti.

Mielestäni projekti on mielenkiintoinen. Jos esine on aito, se on mielenkiintoinen. Jos se on väärennös, se on todella harvinaislaatuisen hyvää työtä. ; Molemmissa tapauksissa ei voi kuin ihailla käsityötä. Käytännössä, koska tämänlaiset miekat eivät ole koskaan "aivan tajuttoman kalliita" on huijaus melko epäuskottava. Propsit ja niihin nähty vaiva vaatisivat vähintään "aivan muun selityksen kuin taloudelliset intressit". (Erikoista on, että CSI -riemuilun sijaan suuri varmuus saadaan juridiikan kautta. On yksinkertaisesti kallista lahjoa tutkijoita ja vaikeaa luoda salaliitto joka on riittävän laaja jotta väärennös saadaan läpi, ilman että kukaan projektissa ns. kavaltaa muut ja paljastaa salaliiton.)

Kuitenkin filosofisesti projekti oli lähinnä sitä varten, että se opettaa hyvin konkreettisesti kannattamani tieteenfilosofian perusperiaatteita.
* Ei saa presuppositionistisesti heittäytyä omaan suosikkiteoriaansa. On punnittava eri vaihtoehtoja. Jos on kyyninen paranoidi joka kutsuu itseään skeptikoksi, voi menettää hyvän ja arvokkaan miekan. Jos on hyväuskoinen hanu, on helppo innistua yksityiskohdista ja avautua projektille niin avomielisesti, että avomielisyys yltää lompakkoon asti.
* Asiat muodostavat verkostoja. Jokainen teoria nojaa muihin teorioihin jotka nojaavat muihin teorioihin. Aihepiiri voi vaihtua ja samaa esinettä ja tutkimuskysymystä voidaan lähestyä erilaisin keinoin alkuaineiden ominaisuuksista juridiikkaan ja kulttuurien tuntemukseen nojaaviin historiatieteisiin. Tämä johtaa siihen että mukaan tulee irrallisia väitelauseita joita voidaan tarkistaa muuta kautta. Verkostomainen ajattelu tekee huijatuksi tulemisesta todella vaikeaa, koska huomio kiinnittyy paitsi osuvuuteen, myös jatkotutkimukseen. Olisi vaikeaa kuvitella, miten ketjun voisi oikeastaan lopettaa tyystin. Projekti täsmentyy mutta ei välttämättä koskaan tule valmiiksi.
* Karkea jako itsekriittiseen fallibilismiin jossa asia on falsifioitavissa ja korroboratiiviseen puoleen jossa asiat on jo varmistettu ovat hieman karkea tapa lähestyä asiaa. Mutta siitä saa nyrkkisäännön jossa arvio on kokonaisuutta arvioiva prosessi. Siinä painaa se, mitä on tehty, kuka on tehnyt ja onko asia tarkistettavissa ja jo tarkistettu.
* Kuitenkin oikeasti mitään näkemystä ei kumota sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys on todennäköisyydstä. Ja tämä ei tarkoita sitä että tulos olisi fuulaa ja huuhaata. Eli prosessi voisi päättyä vain mysteeriin. Positivisti ei hyväksyisi lähestymistapaani, mutta sen sijaan nykyinen käytäntö sekä juridisella, arkeologisella että terveen arkijärkenkin puolella aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. ; Lopullinen arvio noudatettelee hyvinkin vahvasti Duhemin-Quinen teesiä ; Se teoria kumotaan jonka hyväksyminen vaatisi enemmän ad hoc -huitomitsa, todistamattomissa olevia oletuksia ja "vaikeuteen verrattavissa olevaa todennäköisyyttä" kokonaisuusverkostossa.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että miekka on juuri tämänlaisessa mysteerisessä tilassa. Sillä mysteeri itsessään luo prosessiin filosofista lisäarvoa. Ja asian ratkominen on vähintään yhtä hauskaa kuin esineen omistaminen. On lisäksi hyvin nautinnollista päästä älykkäiden ja asiaan koulutettujen ihmisten pähkäämisprosessia amatöörinä tasolla jossa mainittavin ero ei ole saatavissa oleva teknologia vaan itse perusteluprosessi. Etenkin kun saa osallistua amatöörinäkin prosessiin ilman suoranaista vastuuta. Lisäksi tämä miekka luo valistavan keissin, joka on sekä konkreettinen että teoreettinen. Ja tätä kautta esimerkiksi blogin lukija voi tutustua asioihin joihin hän ei muuten pääse käsiksi, ja ennen kaikkea ei pääse käsiksi yhtä herkullisessa ja kiinnostavassa muodossa vaan jonain irtodatalistana.

Filosofit pähkinätyörintamalla

Joskus on lyötävä hanskat tiskiin,
jotta saa jotain kirjoitettua.

Himasen filosofoinnin kohdalla on realisoitunut varsin vahvasti käsitys kohtuullisesta palkkiosta. Tämä kysymys on jossain määrin byrokraattinen. Mutta se on myös jossain määrin sidoksissa siihen, mitä yhteiskunnallista tarvetta filosofialla on. (Raha on jonkinlainen yhteiskunnallinen luottamuksen, työn tuottaman arvon lisääntymisen, ja vallan väline, joka ei mittaa mitään abstraktia absoluuttista arvoa ja merkitystä.)

Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).

Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.

Filosofi ; Hired Mercenary - en garde!

Minulta on pyydetty argumenttianalyysiä facebookissa käytyyn perheriitaan. Tämä on tietysti lähtökohtaisesti hyvin erikoinen, kovin henkilökohtainen, palvelus jota ei "jostain syystä" haluttu blogimaailmaan. Projektissa oli mielestäni kovin mielenkiintoinen Michel Montaignen ihanteenmukainen henki. Hänelle filosofia oli viisautta. Ja viisautta ei haeta latinan kielen pänttäämisellä. Montaignen ihanteen henki paistoi hänen henkilökohtaisessa kirjastossaan. Montaigne maalautti kirjastonsa kattopalkkeihin aforismeja. Lähteet olivat sen ajan akateemisen maailman huippuklassikoita ; Mukaan pääsivät niin Raamattu, kuin Plinius kuin Sofokleskin. Kaikkien valittujen termien sävy korostaa, ei epäonnistumista vaan riittämättömyyttä. Esimerkiksi hänen valitsemansa sitaatti Saarnaajan kirjasta on käännetty muotoon "Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä."

Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.

Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.

Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.

Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa.

Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.

Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu.

Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.

Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa."

Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.

Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.

Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat
saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi.

Hyvää juhlapäivää isännän miehelle!

Joskus on väsyttävää että puhutaan tasa-arvosta. Kenties kaikki hoituisi paremmin jos alettaisiin puhumaan vain kaikkien arvosta. Tässä auttanee sanaleikit jotka voivat tuoda mieleen queer -feminismin. Omat isovanhempani harrastivat sellaista. Isoäitini oli isäntä (sosiaalinen sukupuoli ; Maskuliiniseksi mielletty päätösvalta-asema) ja hänen miehensä oli vain isännän mies (biologinen sukupuoli). Monessa pohjanmaalaisessa perheessä on varmasti hieman samanlainen asetelma. Ja muualtakin sitä löytyy.

Samanlaista kielivitsiä oli aivan "Helsingin Sanomissa" asti. Isänpäivän numero korosti että "äitikin tarvitsisi vaimon". Kysymys on tietysti jonkinlaisesta provosoimisesta jossa ilmestymisajankohta on kaikkea muuta kuin satunnainen. Ja sen taustalla oleva kysymys on tuttu omassa lapsuudessani. Äitienpäivä oli tärkeä. Isänpäivän merkitys oli aina jokin joka sitten oli vahvemmin ... kyseenalaistettavissa.

Henki joka kumpuaa lausunnosta "Noina hetkinä haluaisin olla isä. Minäkin haluan istua keittiössä lukemassa lehteä, minäkin haluan käydä kierroksilla Urpilaisesta tai Kataisesta tai Suomen luottoluokituksesta, minäkin haluan ajatella jotain muuta kuin lasten varustuksia ja lomalappuja ja eskarivihon päällystystä. Se on tylsää, se vie energiaa ja täyttää aivojen kovalevyn. Tarvitsisin vaimon, mieluiten kotirouvan. Me kaikki työssäkäyvät vanhemmat tarvitsisimme." on tuttu. Paitsi että meidän äitimme oli kotona. Työtä taatusti riitti, ja laiskuus on jotain jota äitiimme ei voi oikein mitenkään liittää. Hänen paheensa ovat muualla. Lopputulos näkynee vastavuoroisuuden kehässä joka paistaa itse kunkin mielenterveydessä.

Isänpäivänä on oleellista miettiä vanhemmuutta. Ja tässä biologia on äidin puolella. Isyyden saavuttaakseen pitää vain laueta. Äidiksi tuloon pelkkä orgasmi ja toimiva sukusolukko ei riitä. Pitää vähintään synnyttää. Kaikki muu onkin sitten sitä työtä. Ja nähdäkseni sitä on 20 vuotta joka kattaa rankkuudessaan ja työmäärässään moninkertaisesti sen mitä synnytys vie. Nykyään 40% kotitöistä on miesten tekemiä. Se on alle puolet, muistavat feministit katsoa. 40% takana on kuitenkin molemmat ääripäät. Miehet jotka tekevät 0% kotitöitä, että niitä jotka tekevät käytännössä kaiken. Keskiarvo latistaa tässä helposti puheet miesten ahkeruudesta. Tässä moni tomera feministi ei huomaa sitä stereotypioinnin ansaa joka muutoin on heitä vastaan. Heitä on syytä muistuttaa omasta filosofiastaan. (Jossa biologisointi ja tilastoihin latistaminen ovat sovinistien lyömäaseita ja harhoja joita vastaan on taisteltava.)

Helsingin Sanomien on siitä erikoinen, että se tuo esiin hyviä ja huonoja esityksiä. "Usein miehet ovat vanhempina rennompia. Entä sitten, jos pipo jää kotiin? Onhan siellä tarhassa varakappaleita. Kyse on lapseen samastumisesta. Äiti synnyttää, imettää ja viettää lapsen kanssa usein ainakin ensimmäisen vuoden kotona. Sen jälkeen on vaikea olla huoleton. On vaikea olla ajattelematta lapsen tarpeita." Tässä miehiä esitetään samastumiskyvyttöminä ja eirakastavina. Kysymys on kuitenkin enemmän hoitostrategiasta kuin taustamotiiveista. Mies vangitaan stereotyyppiseen miehen vankilaan. (Itse ainakin mietin, että niin monta kertaa minulle lapsena laitettiin väkisin pipoa päähän, että kenties isien ongelma on liika samastuminen lapsen haluttomuuteen. Äiti sen sijaan osaa ajatella teknisesti pidemmän ajan päähän. Aina siihen paleluun asti.) Mutta toisaalta artikkeli osaa kertoa jotain olennaista "Hieno puoli on, että samastuminen on rakkautta. Huono puoli on se, että jotkut äidit "katoavat äitiyden mustaan aukkoon", kuten Anu Silfverberg kirjoittaa kirjassaan Äitikortti. Heidän identiteettinsä valtaa äitiys. Joskus heistä tulee niin suojelunhaluisia, etteivät he halua edes isien hoitavan lapsia, elleivät nämä tee sitä äidin mielestä oikein." Miehen ei edes anneta hoitaa, josta seuraa vääristymä työntekoprosentteihin. Ja tässä kohden kysymys on siitä erikoisesta rakenteellisesta epätasa-arvosta, jossa epäreiluus tuottaa näennäistä hyötyä. Toki Helsingin Sanomien tekstissäkin keskitytään siihen miten naiset nähdään äitiyslomille ja lapsia kotiin hoitamaan jäävänä "riskipalkattavana" ja nuoria miehiä ei. Se kuitenkin onnistuu livauttamaan rivien väliin sen oleellisen huomion "Töissä valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Sama pätee kotona." Tämän huomion jälkeen on ymmärrettävää miksi "maskulinistien" tasa-arvomuutokset koskevat niin usein perhe-elämää.

Meidänkin lapsuudessamme isä oli töissäkäyvä rahoittaja, jonka osa perheessä oli tunnistaa se, että "Kyllä isä osaa". Ja teki tämän juuri siinä mielessä mikä oli samoin otsikoidussa komediasarjassa. Jossa isä oli ihan pöllö tumpelo. Isänpäivän merkityksen väheksyminen oli osa sitä tasa-arvotaistelua valtataistelua, joka pyöri muutoinkin. Joskus on oleellista huomata, että kun puhutaan tasa-arvosta, pitäisi puhua vain arvosta. Tai joskus ... vain vallasta. Elämme kuitenkin vielä maailmassa, jossa tasa-arvosta ei puhuta näin. Ja niin kauan kuin näin on, lienee turvallisinta juhlia äitienpäivää.