nou ; It does not Exist, it is just Unreasonably Effective...

Immanuel Kantin jaottelu noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan on filosofiassa oleellisen tärkeä. Sen tunteminen on tärkeää jopa niille jotka haluavat irtautua sen perusnäkökulmista.

On hyvin tärkeää huomata että se on liitoksissa esimerkiksi moraalisuuteen. Kantin näkemys oli, että vaikka fenomenaalisessa maailmassa näyttää siltä että maailma on deterministinen niin kenties fenomenaalisessa maailmassa on vapautta ja valintoja ja näin voimme olla moraalisia. Moraali on ikään kuin niin tärkeä asia jos se on olemassa, että tämä mahdollisuus riitti Kantille. Ihmisen tuli käyttäytyä kuin näin olisi. Koska niin voi olla. Ja jos niin voi olla, asia on tärkeä. (Kantin aikana uskottiin että luonto voitaisiin mallintaa lopulta deterministiseksi. Tämä oli sitä sen ajan luonnontiedettä. Sittemmin tässäkin on avautunut teitä monille muunlaisille tulkinnoille..)

Moraalisessa kulmassa tuli esiin potentiaali. Kantin oivallus ei ollut että olisi aistien havaittava fenomenaalinen maailma ja sitten aivan toinen maailma, noumenaalinen maailma, jota ei voida havaita. Ei ainakaan siinä mielessä missä se usein tulee mieleen. Kantin oivallus oli enemmänkin se, että vaikka tietäisimme fenomenaalisesta maailmasta kaiken, niin siitä huolimatta meille jäisi jäljelle yksi kysymys johon emme tietäisi vastausta. Sitä onko maailma ihmisen tietoisen ja kokemuksellisen kokemisen tuollapuolella samanlainen kuin se koetaan.

Kysymys ei siis ole niinkään siitä että tiedettäisiin että noumenaalinen maailma olisi erilainen. Vaan että se voi olla. Ja tätä ei voi tietää. Tätä kautta on mahdollista olla yhden lisäoletuksen kautta vaikkapa
1: Solipsisti jonka mukaan ei ole mitään noumenaalista maailmaa ollenkaan. Jota tukee se että jos ajattelemme tiedämme että olemme, mutta emme tiedä onko kokemuksen ulkopuolella mitään. Fenomenaalinen ja subjektiivinen on tätä kautta varmempaa kuin noumenaalinen tai objektiivinen.
2: Tai paatunut naivin realismin sävyttämä skientisti jonka mukaan noumenaalinen maailma on samanlainen kuin fenomenaalinen.
3: Tai minun kaltainen pragmaatikko jonka mukaan kaikki mitä tiedetään on fenomenaalista ja noumenaalinen on elämisen kannalta läpeensä irrelevanttia kun siitä ei voi tietää. Pragmatismi minuun yhdistettynä voi tuntua omituiselta mutta syynä on Peirce ja se että hän varmasti pragmatismeineen vaikuttaa monesta aika haihattelija-filosofilta.

Tämä on hyvin tärkeää. Sillä aika usein uskovaiset pitävät Kantista. Sillä Kant tietenkin antaa hienot puitteet moittia naturalisteja. Tässä yhteydessä voidaan myös vedellä loogisen positivismin kritiikkiä jonka katsotaan sitten osuvan naturalisteihin. Tässä kuitenkin nousee selvästi esiin vahva tarina siitä että tosiasiassa uskovainen näkee että Kant jakoi maailman fenomenaaliseen naturalistiseen maaailmaan ja noumenaaliseen Jumaliseen maailmaan josta sitten voitaisiin saada tietoa uskolla. Valitettavasti voidaan nähdä että jos usko on tietoa jolla saadaan ihmisen järkeily-kokemus-havainnointi-tuntemus-relevantiksiarviointi -prosessiin se on itse asiassa fenomenaalista. Jos usko on tiedontuontiväline se ei ole oikotie noumenaaliseen vaan toisenlainen tietämisen väline.

Ja tällöin siihen olisi pakko soveltaa niitä huomioita joita loogiseen positivismiin on suunnattu. Ja itse asiassa voidaan kysyä että mistä ihmeestä sitä voitaisiin nähdä että usko todella on tietämisen menetelmä. Jos on yksimielisyys siitä että naturalistisen tiede on tietämisen väline, ei tämän uskottavuudesta tarvitse keskustella koska se on jaettu mielipide. Sen sijaan pitäisi vakuuttaa että tietoa rakastavan olisi jotenkin perustellumpaa ottaa usko tietämisen välineenä kuin ei-ottaa. Mihinkään uskokysymykseen ja noumenaaliseen ei voida viitata koska fenomenaaliseen maailmaan tulvivien tietojen uskottavuutta ja tietosisältöä voidaan arvioida argumentatiivisesti. Esimerkiksi kun moititaan loogista positivismia.

Tästä voidaan itse asiassa vetää jännittäviä yhteyksiä matematiikkaan.

Monien mielestä matematiikka on totta mutta abstraktia mutta jotain joka ei ole havaittavissa. Ja joka on olemassa. Matematiikka on monista ihmisistä tärkeää. Se on kattava, sisäisesti elegantti, luonnontieteissä sovellettava ja monien ihmisten mukaan myös kaunis. Tämä sitten jotenkin tukee sitä ajatusta että matematiikka olisi Totta. ; Eugene Wigner tunnetusti esitti, että kun mietitään sitä miten luonnonilmiöitä mallinnetaan, matematiikka on tässä "unreasonably effective" menetelmänä. Ja tämä tietenkin antaa hänelle oikeuden ajatella että matematiikassa on jotain oleellisesti totta. Ja samalla kaltaiseni paatunut skientisti voi vaatia tai odottaa matematiikkaa kun puhutaan Totuudesta.

Mutta on aika selvää että kaikki tarjotut argumentit matematiikalle ovat ei-abstrakteja. Ne ovat fenomenaalisesti tärkeitä. Mutta onko matematiikalla tosiasiassa tämän ulkopuolella mitään?

Onkin selvää että jos matematiikka on sovelluksiltaan tärkeää, kaunista ja muutenkin mahtavaa, niin tästä huolimatta voidaan silti nostaa esiin epäilyksiä siitä mistä matematiikan ajatellaan tulevan ja mitä matematiikka itse asiassa on.

Matematiikka puhtaana on hyvin itseensäkäpertyvää. Matematiikkaa ei verrata universumin ominaisuuksiin. Matematiikka on sitä että luodaan matemaattisia konsepteja joilla tutkitaan matematiikkaa itseään. (Toisen tunnetun sanonnan mukaan silloin kun matematiikka on puhdasta, se ei ole luonnontiedettä ja silloin kun luonnontiede on puhdasta se ei ole pelkkää matematiikkaa..) Tässä konstruktissa se on selvä. Mutta jossain mielessä matematiikkaa ei voi nähdä tapahtuvan maailmassa. Koska tämä on soveltamista jossa on ei-matemaattinen efekti.

Alan Badiou onkin filosofioinut matematiikasta, että tosiasiassa matematiikka ei kerro meille mitään siitä minkälainen maailma on. Se luo lähinnä jotain jolla ihminen luo tarinoita maailmasta ; "it tells us nothing of real being, but forges a fiction of intelligible consistency." Toisin sanoen matematiikka ei välttämättä ole mikään tarvittava universumin rakenneosa vaan on enemmän jotain jonka avulla ihminen mallintaa universumia omaan inhimilliseen tajuntaansa. Inhimillisyys muuttuukin tämän jälkeen jännittäväksi ; Kun koira juoksee, ihminen mallintaa sitä käyttäen lukuja ja matematiikkaa. Mutta koira juoksee osaamatta laskea matematiikkaa. Koira ei tarvitse matematiikkaa juoksemiseen. Kenties koira "on vaan sillä tavalla tyhmä" ja se juoksee noudattaen matematiikan säännönmukaisuuksia. Tai kenties ihminen mallintaa matematiikalla koska se on ihmisen tapa mallintaa. Kenties todellisuus käyttääkin toisenlaista mallintamista.

Mielestäni yhteydet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman välille ovat tässä kohden hauska ja näppärä analogia jonka avulla yhdistää näitä ajatuksia klassiseen Kantilaiseen filosofiaan. Ja sen erikoinen seuraus on se, että matematiikan suhde on hieman samanlainen kui noumenaalisen maailman suhde fenomenaaliseen. Se voi olla erilainen. Se voi olla jopa täysin olematta. Voi toki olla että matematiikka on jotain jonne tehdään tutkimusmatkoja, mutta matematiikka on kuitenkin vain jotain josta siirrämme ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia fenomenaaliseen maailmaan ja meillä ei ole reissua noumenaaliseen Tosi Matematiikkaan. (Koska jos meillä on reissu, se lakkaa määritelmällisesti olemasta noumenaalista. Noumenaalienn on relevantti koska meillä on vähintään yksi oletus jota emme tiedä vaikka meillä olisi kaikki mahdollinen fenomenaalinen tieto.) Järisyttävin mahdollisuus on tietenkin se, että matematiikka ei ole Olemassa eikä se itse asiassa edes sisällä Tietoa.

Toki tällä on erikoinen seuraus. Jos ihmiset määrittelevät Totuutta, sitä lähestytään usein logiikan ja matematiikan kautta. Tällöin se mikä voidaan todistaa deduktiivisesti tai matematiikalla on Totta. Kuitenkin on mahdollista että matematiikka on vain ihmisen mielessä, silloin syntyy tilanne jossa Totuus ei teknisesti ottaen ole olemassa. Tämä tuntuu varmasti epäintuitiiviselta ja siksi joltain jossa on väistämättä oltava virhe. Kuitenkin tämä kertoo enemmän siitä että olemme käsittäneet asenteellisesti tai kenties jopa väärin sen mitä looginen Totuus tarkoittaa. Ja mitä olemassaolo tarkoittaa.

Lasketun tai mallinnetun matematiikan kauneus on kokemuksellisuutta. Tieteessä sovelletun matematiikan kauneus on sekin "fenomenaalista". ; Matematiikasta kokonaisuutena voidaan kuitenkin ajaa kannanottoja jotka kuvaavat "noumenaalista". Esimerkiksi ajatus siitä että matematiikka on ihmisen ulkopuolella ja jonne ihminen tekee tutkimusmatkoja kuuluu kannanottoihin jotka kuuluvat näihin "noumenaalisiin" kysymyksiin. Aina kun ei sovelleta matematiikkaa tai koeta sitä kauniina tai lasketa sitä, ja siirrytään puhumaan mitä matematiikka on, onko se Totta ja Olemassa ja mistä matematiikka tulee, ovat näitä kysymyksiä. Kuitenkin aika usein matematiikkaa käsitellään kuin tätä eroa ei ole. "Noumenaalinen" matematiikka todistetaan "fenomenaalisella" matematiikalla. Jos tämä onnistuu Kant olisi väärässä.

Tietenkin voi olla että maailma näyttää juuri samalta kuin matematiikka näyttää. Ja tämä onkin se mitä useat uskovaiset mielellään tekevät. Tässä näyttää olevan jännittävä yhteys ; Matematiikka ei ole sama kuin Jumala. Mutta monista usko eihavaittavaan abstraktiin matematiikkaan antaa luvan uskoa eihavaittavaan Jumalaan. Olisikin sitten hauskaa saada heidät hyväksymään sama ajatus naturalismin kohdalla. Mutta tässä kohdassa tätä hyväksymistä ei tehdä. Kenties juuri siksi että matematiikka koetaan kuten Kantin ajatus. Eli että tiedettäisiin että on todellinen noumenaalinen maailma joka ylittäisi ja päältäisi fenomenaalista maailmaa..

---

Vaikka onkin mahdollista että Totuus ei ole olemassa sanan noumenaalisessa mielessä, niin ihan siksi että minulla on immersiivinen suhde kokemuksiin, on kätevää toimia kuin se olisi olemassa.

Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Kompatibilistin haastaminen etiikalla

Ihminen haluaa olla vapaa, mutta kaikkialla hän on kahleissa. Hyvin monet näistä kahleista tuntuvat olevan pään sisäisiä. Ja monet tuntuvat vapailta mutta ulkopuolinen tarkastelija voi huomata että ne ovat hyvinkin kaavamaisia ja vaistomaisia. Joidenkin ajatusratojen lopettaminen on yhtä mahdotonta kuin on olla käskystä ajattelematta valkoisia jääkarhuja.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa, etenkin fysiikan "makrotasoa" on asiallista puhua syy-seuraussuhteista. Ja koska syy (cause) määrää (necessitate) seurauksen (effect) ei seuraus ole vapaa. Tämä johtaa todellisuuteen jossa kalvinistin maailmassa vain Jumala on vapaa. Koska se on alkusyy jolla ei ole aiheuttavaa syytä. Meidän muiden elämään sitten voidaan viitata motiivein ja haluin jotka sitovat ja pakottavat toimintaamme. ; Siksi on luontevaa ajatella että aivotkin olisivat makrofyysinen kappale joka määrää meitä tekemään mitä sitten teemmekin. Olisimme deterministis-naturalistisina olentoina aivan yhtä kahlittuja kuin joka ikinen kalvinisti.

Tämä ajatus on etenkin klassisena aikana kiinnostanut. Luonnonlakeja ei haluttu nähdä tilastollisina vaan määräävinä. Kvanttifysiikan indeterminismi olisi ollut tuossa ilmapiirissä ei-selitys. Sattuma ei tässä rajoittuneessa näkökulmassa olekaan enää jotain jolla on matemaattiset ominaisuudet vaan selityksen vastakohta.
1: Tätä "sattuma-allergiaa" tapaa nykyään erityisesti monissa jotka eivät ajattele kovin filosofisesti. Heille sattuma ei ole selitys ja siksi heidän mieleensä ei tule se että jos joku sanoo että lotossa on voiton odotusarvo jonka mukaan lottoa ei kannata pelata. Heitä vastaan se yksi tutun tuttu joka voitti lotossa on argumentti tätä vastaan. Ja he voivat olla innostuneita niille jotka ennustavat lopputuloksia ja myyvät lottomestarikirjoja. Joissa hämmästyttävää on että nämä kirjat on kirjoitettu sen sijaan että niiden kirjoittajat vain voittaisivat lotossa ihan sikana koko ajan.

Mutta determinismin vaikutus on kuitenkin kiinnostava ja yhä nykyäänkin relevantti mietittävä. Etenkin kun maailma näyttää tiedon puolelta kallistuvan usein Eaglemanin kannattamaan suuntaan. Suuntaan jossa asioille löytyy aivojensisäisiä hyvinkin sitovia syitä. Jossa useat tapaukset viittaavat että tietyssä paikassa oleva aivokasvain herättää vastaansanomatonta ja "entisen persoonallisuuden vastaista" murhanhimoa. ; Itse edustan tässä samaa suuntausta kuin Hume. Hänestä mieli on vapaa niin kauan kuin ihminen itse päättää asiansa. Näin ollen tahto on vapaa kun se on oma. Jos mekanismi jolla vapaata tahtoa toteuttaa on deterministinen niin sitten se on.

Immanuel Kant taas oli tässä kohden erimielinen. Hänestä vaihtoehtoja tarvittiin että voitaisiin olla ollenkaan moraalisesti vastuussa. Kantin argumentti on erikoinen. ~ Hän perusti argumenttinsa siihen että:
1§ jos emme ole vapaita meillä ei ole lainkaan vastuuta. Moraalisuus siis vaatii (entail) sitä että voisimme toimia monella tavalla ja valitsemme näistä vaihtoehdoista. Tämä potentiaalisia tekoja karsiva prosessi oli hänestä tarpeen. Tai moraali tuhoutuu.
2§ Tämän jälkeen Kant  korosti jaotteluaan noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Fenomenaalinen maailma on yksinkertaisesti maailma siten miten me aistimme sen. Noumenaalinen taas on sitä miten maailma on olemassa itsessään (an sich) siitä huolimatta miten aistimme sen.
3§ Kantin mukaan maailma jonka koemme on kenties deterministinen mutta on kuitenkin mahdollista että noumenaalinen maailma on toisenlainen. Ja se onko meillä vapaa tahto vai ei riippuu oleellisesti siitä miten asiat perimmiltään ja syvimmiltään ovat. Ja koska noumenaalinen maailma on täysin ihmisen tiedon ulkopuolella, on ihmisellä ikään kuin tämän mahdollisuuden vuoksi riittävän hyvä syy vain uskoa moraalisuuteen.

Oma ongelmani on tietenkin siinä että olen kompatibilisti mutta tunnen jonkinlaista perverssiä viehtymystä Kantin moraaliseen malliin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä että eettinen kalvinisti on oksymoroni. Ja esimerkiksi suuri osa ihmisistä ei ole eettisiä vain sillä että he eivät lyö toisia. Koska he eivät osaa. Itse taas olen eettinen juuri sen vuoksi että minulla on kyky, ja usein myös halu, lyödä ihmisiä. Se että minulle tulisi hyvä mieli turpaan tinttaamisesta ja voisin tintata mutta en tee tuntuu tärkeältä. Se on niitä peruskokemuksia joiden varaan sidon oman eettisyyteni. Minulla on mahdollisuus ja jopa yllykkeitä toimia epäeettisesti. Mutta valitsen toimia toisin. Tähän jännitteeseen minulla on kaksi syytä:
1: Olen kompatibilisti löyhästi. Eli en sano että vapaa tahto vaatisi determinismiä. Tai että maailma on deterministinen. Vaan että vapaa tahto ei ole ristiriidassa determinismin kanssa. Eli jos determinismi olisi totta ei se falsifioisi vapaata tahtoa.
2: Huonona puolena Kantin argumentissa on tietysti se että se on sitten perimmiltään toiveajattelua. Itse asiassa se on enemmänkin argumentti jossa kritiikki torjutaan siirtämällä se aluelle joka on määritelmällisesti tiedon ja perustellun kyseenalaistamisen tuolla puolella. (Minulle Kantin jaottelu on hyvä, mutta pidän noumenaalisia kysymyksiä vessanseinäkysymyksinä. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin empiiriset aistikokemukset ja testailukokeet ja vastaavat olisivat perimmiltään tosia.)
   2.1: Jos katsomme että korostan kokemusmaailmaa niin oma kantani on hyvin erilainen kuin Kantin. Kantin kokemusmaailma on kahlittu. Itse taas punnitsen vaihtoehtoja ihmisten tinttaamisesta. Toki tämä voi paljastua päänisisäiseksi illuusioksi myös minun maailmani aivotutkimuksella tai muulla tieteellä. Joten minulla on empiiris-fenomenologinen ja emotionaalis-fenomenologinen maailma. Tämänlainen hiustenhalonta on joistakuista nautittavaa. Kenties he ovat pakotettuja miettimään näitä ja kirjoittamaan muka vapaan assosioinnin tuottamia oivalluksiaan blogeihinsa, kuin neurokemiallispakkomielteen sortama orja.

On kuitenkin hyvä huomata että kompatibilismin kritiikki perustuu useimmiten moraaliin. Ja nimenomaan vastuuseen. Esimerkiksi Pereboom on esitellyt kompatibilismin kritiikkiä varsin kattavasti tuottamalla erilaisia ajatuskokeita. Näissä ajatuskokeissa varioidaan erilaisia tilanteita. Ajatuskokeiden taustalla on toki kompatibilistisia malleja. Niillä kartoitetaan esimerkiksi sitä että (a) Humen tapainen ajatus siitä että jos tahto on vapaa silloin kun impulssi tulee agentin itsensä sisältä. (b) Frankfurtin ajatus siitä että tahto on vapaa jos se nojaa siihen että hänellä on suora halu asiaan, eikä siihen että hän haluaa jonkun haluamista tai hän haluaa jotain välineenä jollekin aidolle halulle. (c) Ravizzan ajatus siitä että tahto on vapaa jos ihminen on vakuuttunut päätöksestään jostain perusteista.

Ajatuskokeiden käyttö on toki kiinnostavaa. Voimme miettiä vaikka sitä että jos professori asettaa jonkun päähän laitteen joka nappia painamalla ärsyttää tiettyä aivoaluetta kuin siinä olisi aivokasvain. Aivokasvain joka saa tappamaan muita ihmisiä. Molemmissa tunteet voivat olla tekijälle hyvinkin aitoja. Toisaalta jos joku vuosia aikaisemmin manipuloi päähän ideologian ja tämä sitten ajaa ihmisen tappamaan tietyn kansanryhmän ihmisiä, niin onko vastuu tässäkään yhtään suurempi. Toisaalta jollakulla on voinut olla onneton lapsuus joka ohjaa hänet murhaajan tielle. Joku voi myös elää maailmassa jossa hän oppii egoistisen perustelumallin ja elämäntavan ja murhaa tämän vuoksi.
1: Voimme tästä saada itsereflektioon materiaalia. Ajatuskokeen miettiminen voi olla hauskaa sinällään. Esimerkiksi itselläni on hyvin vahva taipumus ajatella että "tottelin vain käskyjä" ei ole mikään vastuuvapauslauseke. Samoin jos joku tekee ideologisista syistä pahaa niin jos uskonto käskee tekemään jotain sen pahempi uskonnolle. Jos uskovainen tottelee tätä uskontoa niin sen pahempi uskovaiselle. Ja jos joku pahoinpitelee niin potkin tätä deterministisesti haaruksiin riippumatta siitä onko hänellä ollut ankea lapsuus vai ei. Mitkä kaikki ovat varmasti jossain vähemmän banaalissa versiossa yleisiä kaikille niille kompatibilistille jotka eivät ole nihilistejä.
2: Voimme koota ison kasan tämänlaisia ajatuksia ja huomata että jossain tilanteissa kompatibilistit haluavat nähdä teon vapaana ja joskus emme. Ja että tämä ei aina ole suoraan koherentti minkään yllä olevan määritelmän kanssa. Tai sitten näkemyksemme on koherentti.
3: Voimme miettiä vaikka sitä miten tämänlaisilla tilanteilla on syvällinen suhde Kantin maailmaan. Moni esimerkiksi pitää rasismia suurempana pahana kuin samanlaista syrjintää joka tehdään uskonnon vuoksi. Sillä uskonto saadaan valita, ihonväriä ei. Tämä on varmasti hyvä syy sillekin miksi homoseksuaalisuus on tärkeää saada biologiseksi jos siihen liittyviä lakeja kannattaa. Ja miksi jos sitä vastustaa uskonnollisista syistä ja poliittisin tavoittein on tärkeää korostaa miten homous on valinta josta voi eheytyä.
4: Ja voimme lähteä tällä vendettaan ja selittää että kun intuitiomme kieltävät moraalista vastuuta kaikissa tai liian useissa ylläolevissa niin sitten kompatibilismin on oltava väärässä ja maailman on oltava joko indeterministinen. Tai sitten ihmisellä on sielu joka ei ole tästä maailmasta.

Itse kuitenkin näen että kompatibilismikysymys on liiaksikin moraaliasian läpitunkema. Näen toki että jos maailman - ja ennen kaikkea mielen toiminnan - deterministisyys tai indeterministisyyskysymys ratkaistaan vahvasti jompaan kumpaan suuntaan, on selvää että se vaikuttaa syvästi moraaliteorioihin. Mutta nämä ovat seurauksia eivätkä perustaa. Moni tuntuu kaivavan asiaa väärään suuntaan. Eli näkemyksenä on jokin hyvin Kantin tapainen. Se, että moraalisuus otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvin erikoista. Itse näen että maailma on sellainen kuin on riippumatta ihmisten toiveista. Maailma voi olla toiveidemme mukainen. Tai sitten ei. En lähde tässä halaamaan suoraan nihilismiä, mutta korostan että nihilismille on annettava mahdollisuus. Ei voida vain a priorisesti päättää että maailma on toiveajattelujemme mukainen. It is not good enough. Ja siksi Kantin temppu piilottaa vapaus mahdollisuudeksi kaiken kritiikin ulkopuolelle ei ole mikään riittävä syy olla moraalinen. (Tämä iskee mutkan takaa moneen objektiivisen moraalin malliin. Niihin joissa objektiivinen moraali on perimmiltään transsendentti.)

Tässä mielessä olenkin jopa valmis menemään niin pitkälle että kun kompatibilismin kritiikki näyttää useimmiten koostuvan juuri siitä että se on haaste moraalille ja vastuulle, niin se vihjaa että kompatibilismin kritiikki ei ole kovin hyvällä tolalla. Vapaa tahto kun ja eettinen vastuu kun ovat kuitenkin hieman eri kysymyksiä. Siksi on erikoista että kysymys vapaasta tahdosta ja determinismistä siirtyy siihen että puhutaan determinismistä ja syyllisyydestä ja vastaavista kysymyksistä.

Miks oon mä suruinen : Sanatonta mystiikkaa.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin, kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. / Etsin suuntaa suunnatonta, ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin."
(CMX, "Minne paha haudattiin")

Usein filosofit luottavat sanoihin. Niiden avulla saadaan selkeyttä maailmaan. On kuitenkin olemassa toinenkin tapa lähestyä viisautta. Tämä perinne korostaa sanojen mielettömyyttä.

Mystiikassa sanattomaksi esitettyä on tavoiteltu meditaatiossa. Usein tähän on liittynyt rauhoittuminen sekä askeesi, jonkin asteinen kieltäytyminen. (Buddhalaisuudessakin toki kannatetaan yleensä kohtuullisuutta, eikä tiukkaa nälkäkuuria, mutta hillittömyyttä siinäkään ei kannateta.)

Tämä yhdistää länsimaisen ja itämaisen meditaation. Esimerkiksi buddhalaisilla oli näkemys, jossa samsara on koettu maailma, jossa on aistittavia kappaleita, mutta tämän takana on shunyata, joka on kaiken ytimessä oleva jakamaton, ikuinen, muuttumaton, todellisuus.

Kaltaiseni euroopassa asuva, ja vahvasti eurooppalaisittain ajatteleva, hakee saman tietysti Kantilta, joka mukaan aistinelimet ottavat vastaan asioita, ja tämä on ilmiömaailma, fenomenon. Kant korosti että tämän takana asiat ovat siten kuin ne ovat (Ding an sich), eli on noumenaalinen maailma. Kantista tahto korostaa arkista maailmaa, ja tahdosta vapautuen voidaan ehkä joskus harvoin saada transsendenttia tietoa.

Kantin perinnettä jatkoi vanha murjottaja Schopenhauer. Hän korosti ihmisen egoa vangitsevana. Hänestä(kin) egosta vapautuminen vaati asketismia, kieltäytymistä. Hänestä taide kykeni tarjoamaan aitoja elämyksiä - tosin hän oli täsä kohden samalla huolissaan esimerkiksi siitä että hedelmistä tehdyt maalaukset voisivat kirvoittaa maallista tahtoa nälän kautta. Schopenhauerille estetiikka oli vapautumisen ytimessä.

Husserl ajatteli samoilla linjoilla. Hänestä emme voineet ilman ristiriitojen pelkoa keskustella kuin lebensweltistä, elämismaailmasta. Sillä tietoisuutemme ottaa, luokittelee ja jakaa asioita. Intentionaalisuus muokkaa todellisuutta. Toisia asioita pidetään tärkeinä, ja luodaan rajoja tämän intention ehdoilla. Todellisuuden ehdot voisivat olla ihan toisenlaisia. Tätä tietä jatkoi Heidegger, joka oli fenomenologian tärkeimpiä kehittäjiä. Hänellä keskiössä on dasein, täälläolo, joka viittasi yksilöllisyyteen jonka syntymä määrää ja valintamme muovaa, ja jossa raamit saadaan koska mukana on odotuksia ja muita vastaavia rajoitteita. Heidegger oli myös eräänlainen mystikko. Ei siis ihme, että esimerkiksi "Oljwnkorressa" hyvin kerrottua Merleau-Ponty on kehittänyt fenomenologiaa mystisten kokemusten tulkkina ja teologian apuvälineenä. Tämän jutun kannalta olennainen ydin mahtuu lainaukseen "Fenomenologinen asenne on kuitenkin vieras arkikokemukselle yhtä hyvin kuin tieteellisellekin kokemukselle, sillä nämä kokemusalueet ovat reflektoimattomia luonnollisen asenteen alueita. Fenomenologian tavoite onkin päästä eroon kaikesta sellaisesta kokemusta värittävästä aineksesta, joka on siihen myöhemmin tuotu. Tällaisia ovat esimerkiksi tieteelliset teoriat." Sanat hämmentävät. Kokemus olemisesta on se, joka on, ja arkikäsitys että teoretisointi ovat tavallaan vääristäviä valheita joita kerromme itsellemme niiden pohjalta.

Ehkä erikoisin, jopa hupaisin, asia on se, mitä tapahtuu kun fenomenologia muuntui eksistentialismiksi. Sillä eksistentialismi on vahvassa velassa fenomenologiselle perinteelle. Sen kannattajat ovat ainakin nykyään suorastaan yllättävän usein ateisteja - vaikka sen ensimmäisiä nimiä oli Kierkegaard, joka oli aktiivinen kristitty ja teki systeemin antaakseen itselleen luvan uskolleen. Ja jossa uskon hyppy tuntemattomaan oli oma valinta, ja lähenteli mystistä kokemusta. Eksistentialistejen perinteessä vapautumisen tunteen on kuitenkin korvannut angst. Ja ideologisen tietämisen, oikeassaolon, on korvannut vapaus.

Tämä eksistentialistien vapauden korostaminen oli itse asiassa jotain olennaisesti uutta, koska perinteisestisti mystikot ovat edustaneet usein tietäjää, jolla on jotain "enemmän", hän on "nähnyt syvemmin" ja on ollut "muita viisaampi". Jotain johon liittyy opetuslapsia joita vihitään opastuksessa itse tekemään samat löydöt. Tässä on ollut usein mukana sävyjä "kritiikki -immuniteetista" -moite ja kritiikki ovat vain maallisia sanoja, jolloin ideologiat vääristävät niiden sisältöä asian "suoran näkemisen" sijaan. Eksistentialisti sen sijaan on valinnoissaan itse. Hän saa vapauden, mutta hän voisi jakaa muille vain kahleita. Eikä hänellä ole takeita että hän on oikeassa. ("Vapaus" ei ole "oikeassa olemisen" synonyymi, ehkä siksi meillä on molemmille eri merkkijonot ja kaikki.)

Esimerkiksi oman tulkintani mukaan tämä on ymmärrettävä kuuntelemalla musiikkia. Evanescencen "Open Door" -levy käsittelee kannesta kanteen eksistentiaalisen angstin kohtaamista, laulujen aiheina on tietysti pintatasolla esimerkiksi parisuhde, sen päättyminen, syyllisyys ja mielisairaus. Ihminen on tyhjyyteen heitetty, ja tästä hän on kovin suruinen. Esimerkiksi "The Only One" kuvaa ideologian ja johtajan ja luokittelijan ja seurattavan kaipuuta, koska ilman tätä olemme "lost and bleeding". Ja "Your Star" on tulkintani mukaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa toista ei saada kohdattua. Toisaalta ymmärretään että luokitus ei auta, "Can't see your star / The mechanical lights of Lisbon frightened it away". Mutta toisaalta tulos on yksinäisyys jossa voi vain ihmetellä "How can the darkness feel so wrong?" En kuluta populaarimusiikin sanojen pyörittelyyn enemmän aikaa, vaan esitän karkeasti ja lyhyesti, että en ihmettele että eksistentialismia on käytetty näin.

Sillä ilman oikeassa olemisen antamaa mahtia "kielen kieltävän" aina käyttämä itseen syventyminen / käpertyminen voi olla kokemuksena hyvinkin ahdistavaa. Avainsanana ei ole ideologioiden tavoittelema harmonia ja perimmäisyyden kokemus, vaan äärimmäisestä individualismista syntyvä yksinäisyys, jossa maailma on kuitenkin "ihan yhtä ontto ja vähemmän perustava" kuin mystikoillakin. Omat yritemäni eri uskontokuntien teemoilla aikaansaavat joko huonon mielen tai nukahtamisen. Olipa kyse kristillisestä rukousperinteestä tai meditaatiosta. Tai shamanistisesta yritelmästä. Moni muu tosin näyttää saavan näistä jotain positiivista ja iloa ja energisyyttä lisäävää.

Uskon että he saavat varmuutta elämäänsä, oikeassaolon tunne taas on tässä keskeisessä sijassa. Kokemus antaa heille jotain, jota he näyttävät myös innolla puolustavan muita vastaan. Ja he usein kannustavat muita samanlaiseen toimintaan. Joka viittaa siihen että heidän kokemuksensa ovat olennaisesti aidompia, merkityksellisempiä ja todempia kuin muiden.

Itse olenkin kovasti "niitä jotka yrittää ymmärtää tai lähestyä asioita kielellä ja tieteellä". Analyyttinen kuiva kalkkuna. Kuitenkin luotan yhteen asiaan: Kun miekkailussa tehdään esimerkiksi Zornhau täytyy tehdä sellaisella asenteella, jossa ei ole mukana epäröintiä. Tämä onnistuu vain emotionaalisessa tilassa jota voi verrata lähinnä siihen että kun hyppäät vapaaehtoisesti ja pelottomasti lentokoneesta, on sinun luotettava laskuvarjosi toimivuuteen. Ei perustelujen kautta, vaan uskon hyppynä. En siis ole mikään täydellinen "antimystikko". Toki siinä missä moni referoi kokemustensa taakse Jumalaa tai ikuista todellisuutta, minä en sellaisiin viittaa. Kuhan huidon. Huvittavinta on tietysti se, että läheskään aina en edes voita.

---

Kirjoittaja on itsereflektionsa mukaan idealisti vain siinä määrin missä on kyyninen, eli kovasti. Ja fenomenologi ja mystikko siinä missä on ahdistunut, eli ei juurikaan. Taiteilija siellä missä on peloissaan, eli vaihtelevasti. Ja analyytikko siellä missä on hämmentynyt, eli lähes joka paikassa.

Schopenhauerin puudelit.

"When the dust to settle / will you make it back. / Our days were numbered / our days were wrapped. / We fall and we lost / there into the night. / Today's darkest cloud / was yesterday's light."
(Clayhill,"Afterlight")

Schopenhauer on tunnettu pessimismistään. Hän on niitä elämänfilosofeja, joiden kantana on olla "paloturvallisessa kopissa". Hänen ajattelussaan oli buddhalaisia vaikutteitaan ja hän kutsuikin itseään "buddhaistiksi".

Schopenhauerin mielestä elämä on tuskien taival: "Se on surkeaa nyt, ja käy surkeammaksi joka päivä, kunnes tapahtuu kaikista kauhein." ja "Jokainen elämäntarina on tarina kärsimyksestä."

Hänellä oli kuitenkin puudeleita. Esimerkiksi Atma (joka tulee hindulaisesta jumalasta, maailmansielusta), Butz (joka voi tulla ties mistä). Itse asiassa hän tuli niistä tunnetuksi. Butzia kutsuttiin jopa "Pikku Schopenhaueriksi".

Puudeli voisi tuntua ristiriidalta. Schopenhauer haluaa puudelin ja ilmeisesti saa niistä iloa. Koira kuitenkin kuolee ja tuottaa Schopenhauerille surua. Tämä on sitä puolta, joka eroaa valtavasti siitä Schopenhauerista, joka kimpaantuneena tönäisee ompelijatar Caroline Marquetia portaissa ja maksaa tästä sakkoja koko naisen loppuelämän. Eri Schopenhauer, joka naisen kuoltua kirjoittaa päiväkirjaan "obit anus, abit onus" eli likimain "nainen kuoli, kärsimys loppui".

Tämä voisi ainakin pintapuolisesti viittaavan ihmisvihamielisyyteen, joka on tuttua "luonnollinen - epäluonnollinen" -ajattelussa. Siinä eläimet ja lapset ovat hyviä koska ne eivät teeskentele, ja tätä kautta tuo keinotekoisuutta käytökseen. Sen sijaan byrokratia, kaupallisuus ja etiketti ovat huonompia asioita koska ne ovat teeskentelyä.

Voidaan kuitenkin ajatella että tämä viittaa syvempään. Schopenhauerhan otti lähtökohdalseen transsendentaalisen idealismin, joka jakautuu noumenoniin (an sich), asioihin itseensä sekä fenomenoniin, eli siihen miten ne ilmenevät meille. Schopenhauerista kaiken takana oli tahto. Tämä on kaiken olevan perustalla. Tämä tarkoitti myös sitä että tahto oli voimakkaampi kuin järki. Siksi tiede, filosofia ja logiikka ovat toisarvoisia ja tehottomia. Tämä on toki tuttua jo Montaignelta, joka korostaa miten liikavarvas ja pieremisen tarve voi estää ajattelun. Mutta otti tämän voiman kaikkeen, eikä vain Montaignen tapaan häiritseviin yksityiskohtiin. Tahto ei siis ole vain häiriötila, vaan nämä ovat merkkejä jostain laajemmasta.

Siksi taide, tunteet, hyväsydämisyys ja henkisyys ovat Schopenhauerin keskiössä. Luonnon kauneuden näkeminen olikin hänelle suurin nerojen tunnusmerkeistä. Toisaalta hän loikkasi kauemmas buddhalaisuudesta, koska hän yhdisti järkeen myös kärsimisen. Syynä ei ollut se, että kärsimys kasvattaisi, kuten Nietzschellä, vaan syy oli se, että järki nosti maailman kärsimykset tarkemmin ja korostetummin tietoisuuteen. Näin älykkäämpi ihminen kärsi enemmän. Tätä kautta taiteenkin merkitys värittyi. Schopenhauerista taiteilija ja filosofi voi näyttää meille kuvauksen omista kärsimyksistämme. Ja jos vaikka olemmekin kuin myyriä ja kaivamme maan alla käytäviä luonnon pakottamina, luovuus viittaa kohtaloon. Taide lievensi tätä kautta tuskan ja vainon tunnetta, jota ajattelu pelkästään nostaisi esiin.

Schopenhauerin kosto ompelijattarelle voi johtua siitä että vihastumisen syy oli vastavuoroisuudessa. Kun lyöt jotakuta, ja kaikki ovat yhtä, se palaa. Ja Schopenhauer takasi että niin käy. Hänet toisaalta tunnettiin hänen vakiokahviloissaankin ärtyisänä mutta samanaikaisesti mukavana herrana.

Puudelit ja ompelijattaret tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, kun muistaa että kun hän sai Goethelta säeparin "Jos haluat nauttia elämästä, sinun on arvostettava maailmaa", hän vastasi siihen Chamfort -sitaatilla "Parempi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat, kuin pitää heitä sellaisina, mitä he eivät ole." Ehkä Schopenhauer vain piti koirista. Ja häntä ärsytti häiritsevä meteli jota juoruilijat synnyttävät ja joka siirtyy ulkopuolistenkin korviin.

Common (non)sense ja aistien erehtymättömyys.

René Descartes kehitti ajatuksen siitä että aistihavaintomme ovat hyviä. Syynä oli se, että hän uskoi että Jumala oli täydellisen hyvä eikä huijannut eikä halunnut valehdella meille, joten aivomme ja aistimme ovat luotettavia. Ja näillä aisteillaan ja järjellään hän sitten osoitti Jumalan, mikä tietenkin johti tunnettuun kartesiolaiseen kehään. Tätä kautta uskomus aistihavainnoista ei itse asiassa ollut Jumalatodistukseen kelpaavaa materiaalia, vaan uskomus aistien luotettavuuteen vain sidottiin siihen oletukseen että juuri tämänlainen Jumala oli olemassa. Tärkeää on kuitenkin huomata että tästä seuraa se, että ihmisen itsensä tekemä havainto, ihmisen muistama havainto ja tieteellinen havainto ovat hyviä.

Arkijärkikin (common sense) on tällöin erinomaisen hyvä lähtökohta totuuden selvittämiseen.

"Common sense" on jo englanninkielisen nimensäkin puolesta viittaus massoihin.¹ Monet filosofit ovat pitäneet sitä tärkeänä. Esimerkiksi Thomas Reidin mielestä sen tulisi olla peruslähtökohta. Tässä ideana on tietysti se, että filosofi muuten vieraantuisi todellisuudesta. Tässä on hyvä huomata, että vaikka Sokrateskin kritisoi "käsiäänestystotuutta", eli sitä että totuus vain määritellään demokraattisesti ja poliittisesti, hänkään ei ajanut kaikkea common senseä ulos ovesta: Hänen keskustelunsahan olivat rakenteeltaan sellaisia että ihmisillä ikään kuin oli valmiina tieto asiasta, ja sitä vain täytyi auttaa esiin, koska asioista otettiin vääriä näkemyksiä kun niitä ei mietitty tarpeeksi. Eli vaikka demokraattinen käsiäänestys onkin yksi vahvimmista common sensen esiintymistavoista, se ei ole suinkaan ainut.

Itse asiassa filosofit puhuvat usein esiteoreettisista tiedoista. Esimerkiksi aksioomien valinnassa tätä pidetään melko usein tärkeänä asia. Lisäksi etenkin sosiaalitieteissä korostuva ajatus siitä että argumentoinnissa ei riitä että ollaan loogisia vaan korostetaan sitä että premissien on oltava todennäköisempiä kuin johtopäätöksen, korostaa eräänlaista "hyvää makua siitä miten asiat ovat". Tämä on läheisesti samantapainen ajatus Sokrateen metodin ja Platonin ideoiden kanssa. Hänestä lähtökohta totuuden metsästämiselle on se että on jokin uskomus tai mielipide, doxa. Doxa(δόξα) ja endoxa(ἔνδοξα) olivat tärkeitä myös Aristoteleelle, hänestä endoxa oli doxa joka oli kestänyt argumentoinnin paineita. Endoxa ilmeni hänelle siten että (1) eliittiajattelijat (2) julkiset retoorikot ja/tai (3) kansan syvät rivit suosivat sitä. Tätä kautta Aristoteles muotoili ajatuksen joka on - hieman hauskasti kyllä - sukua sekä tieteen autonomisuudelle että populismille.

Kuitenkaan kaikki eivät ole olleet niin optimistisia. Osa on ajatellut että "entä jos ihminen ei aina ja kaikkialla olekaan niin rationaalinen kuin itselleen kehuu?" Eräässä mielessä uskomus siitä että ihminen on ikään kuin automaattinen suvereeni tiedon hallitsija on ultimaattista egoismia. Tietenkin ajatus todellisuuden tavoittavasta erehtymättömyydestä hivelee itsetuntoa. Mutta onko sen takana oikeastaan mitään muuta?

Monet ovat ajatelleet että havaintoja täytyy vähintään määritellä tarkemmin. Eli että vaikka ihminen olisikin kyvykäs tietämään ainakin/edes jotain, hän ei onnistu tässä jos hän on huolimaton. Tässä kohden tarvitaan erittelyjä, jotta huolimaton ajattelu saadaan karsittua pois. Tämä voi itse asiassa olla juuri sitä asiaa, minkä johdosta Sokrates harjoitti keskustelujaan. Pois huolimattomuudesta. Luvassa onkin sitten työtä, eikä vain valmista tietämistä.

Ja tässä mukana livahtaa tietysti myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Jos ihminen voi erehtyä, voidaan esimerkiksi uskoa että ihmisillä voi olla hallusinaatioita, aistiharhoja ja jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Heille esimerkiksi skitsofreniapotilaiden näkemät pikku -ukot eivät välttämättä ole mitään automaattisia viestintuojia tuonpuoleisesta. Heistä on yksinkertaisempaa ajatella että henkilö näkee harhoja, kuin että hän on jokin ainutlaatuinen näkijä. Ihmisen harhaisuus tulee vaihtoehtona ottaa vakavasti.

John Locke oli sitä mieltä, että kun ihminen syntyy, hänellä ei ole valmiita näkemyksiä maailmasta. Hän saa aistihavaintoja, joita hän käsittelee. Locken mukaan aistielimet ottavat vastaan pelkkiä vaikutteita, joista mieli koostaa havaintoja. Locken mukaan synnytämme kohteesta käsityksen osista. Esimerkiksi aluksi emme tiedä mitä omena on, mutta kun maistelemme niitä, opimme niistä jotain. Kun maistelemme enemmän, näkemys tarkentuu. Locke luotti siihen että jos jokin näkemys ei ollut johdettavissa karkeisiin esihavaintoihin, se ei ollut luotettavaa.
1: Tässä kohden hän siis ajatteli että ihmisillä voi olla vääriäkin käsityksiä. Toki tässäkin kohdassa ongelmana on se, että voimme kuvitella että hallusinaation kohde on todellakin kiinni aistihavainnoissa, jolloin skitsofreenikolla olisikin jokin erityinen connoisseur -taito joka puuttuu monilta. Hän kykenee aistimaan esimerkiksi tuonpuoleisen olemassaolon ja hallusinaatiot eivät olisikaan hulluutta, vaan erilaisuutta.² Tämä ei välttämättä ole siis kovin paljoa auttavaa. Se kuitenkin toi esiin sen, että ihminen voi luulla sellaista mitä ei ole. Ja tätä virhettä voidaan varoa jossain määrin.

Lisäerojen luomiseksi tuon pöytään pullean moralisti-skeptikon, Humen. Hänestä ihmisillä oli kahdenlaisia käsityksiä ; impressioita ja ideoita. Impressiot olivat yksinkertaisesti sitä, että meillä on jokin havainto juuri nyt. Idea taas on siitä jäänyt muisto ja jäännös.³ Tämän lisäksi Hume erotteli ideat kahtia. Hänestä yksinkertaiset ideat olivat sellaisia että ne olivat peräisin yhdestä kohteesta. Kompleksit ideat taas olivat peräisin useasta kohteesta. Taikauskot ja muut väärät uskot olivat hänestä komplekseja ideoita: Pegasos syntyy kun hevosen ja linnun ideat yhdistetään. Humen mielestä Locken ajatus siitä että ihminen voisi uskoa johonkin josta hänellä ei ole mitään aisteista vedettävää muistikuvaa oli mahdoton. Hänestä esimerkiksi Jumala oli oikein superkompleksinen idea, vaikka emme ole koskaan havainneet häntä sellaisenaan, meillä on havaintoja muista asioista. Ja kun Jumalalla on älykkyyttä, viisautta ja taitoa äärettömästi, hän itse asiassa koostuu kaikista muista ideoista. Jumala on saanut paljon ominaisuuksia ihmisiltä, mutta lisäksi niitä on sävytetty muilla ominaisuuksilla ja lisäksi lainattujen ominaisuuksien suuruusluokkaa on vain kasvattettu niin suureksi että niitä ei siinä tasossa ole havaittu suoraan. (Jättiläinen syntyy kun otetaan ihminen ja kuvitellaan se vaikka 20 metriä korkeaksi. Emme koskaan ole nähneet sitä sellaisenaan, mutta sen kuvittelu ei ole vaikeaa.) Jumala on siis ikään kuin kompleksin idean huipentuma: Sen enempää osia eri kohteista ei voida yksinkertaisesti laittaa samaan kasaan.

Asiaa voidaan lisätarkentaa vielä lisää ottamalla mukaan peliin Immanuel Kant. Hänkin oli sitä mieltä että kaikki tieto oli aistiperäistä. Toisaalta hän esitti että järjellä oli myös kyky tarttua ja selventää asioita. Ymmärryksen ehdot vaikuttavat kykyymme ymmärtää maailmaa. Kantin mukaan dispositiot vaikuttavat kokemuksiimme: Kantin mukaan monesti on niin että tietoisuus aktiivisesti muokkaa havaintoja, joten jotkut kokemamme ominaisuudet eivät välttämättä olekaan maailman ominaisuuksia, vaan ne ovat olemassa vain koska ajattelemme niiden kautta. Jos etsimme pelkästään matemaattisia vastauksia, voimme löytää pelkkiä matemaattisia vastauksia. (Eri asia onkin sitten kuinka tehokasta..) Kant siis erotti noumenonin, kohteen itsessään (Das Ding an Sich) fenomenonista eli siitä, miten se ilmenee meille (Das Ding fur Mich). Kantin mukaan tieto on yksilön tekemän ajattelun seurausta; Todellisuus on tätä kautta aistillinen intuitio, joka taas voi muuttua. Tätä kautta eri yksilöt saattoivat havaita ja kokea saman tilanteen eri lailla, koska hän itse prosessoi sitä. Tämä ajatus on vahvasti mukana fenomenologiassa.

Äärimuotoa asioista vetävät tietysti solipsistit, joiden mielestä todellisuus tai ainakin tieto siitä on aina subjektiivista. Ne voivat olla vain havaintoja yksilöiden mielessä, eikä ole takeita että muut kokisivat niitä yhtään samoin. Ymmärryskin on mahdotonta, koska kieli voi muuttua lausumisen aikana siten että et voi ymmärtää itseäsi ajassa. Ja ennen kaikkea kun sanot jotain, ei ole taetta että toisella sanalla olisi sama sisältö. Tämä tuntuu tietysti arkijärjen kohdalla erikoisemmalta kuin idea siitä että aistihavaintomme olisivat äärimmäisen luotettavia. Mutta niillä on kuitenkin yhteistä merkittävien yksityiskohtien kohdalla. Ne suhtautuvat hallusinaatioihin suunnilleen samalla tavalla: Solipsisti epäilee kaikkia havaintoja joten ne ovat samanarvoisia hallusinaatioiden kanssa. Ja se, joka uskoo että ihmisten aistit ja järki ovat täydellisiä, siten että niissä on tarkkuuseroja - eli että esimerkiksi jos minulla on hajataittoa, näen oikein mutta vähemmän kuin joku jonka näkö on erinomainen - voi täysin uskoa että hallusinaatioillakin on tosi lähde ja pitää hallusinoijaa tietäjänä.

Toisaalta ihmisen luontaisen oikeassaolemisen puolta on kritisoitu havaitsemis-tulkitsemis -linjan lisäksi sitä kautta että ajattelu on kielellistä.

Tässä perusideana on se, mikä on monessa argumenttivirheessäkin. Meidän ei tarvitse muistuttaa ihmisiä siitä että "koiriin vetoaminen" olisi virhepäätelmä, mutta "auktoriteettiin vetoamisen" kohdalla se muuttuukin tärkeäksi. Siksi monet argumenttivirheet eivät ole "loogisia virheitä", jotka osoittaisivat että sanottu asia olisi väärä, vaan sellaisia että ne ovat asian kannalta irrelevantteja vaikka ne ihmisistä yleensä tuntuvatkin järkeviltä.

Tästä esiin voisi nostaa Sapirin–Whorfin hypoteesin, joka on kielitieteen yksi käsitys. Sen mukaan kieli jota ihminen puhuu vaikuttaa kieliopillisten ominaisuuksien kautta kieltä käyttävän maailmankuvan ja käyttäytymiseen siten että niiden välillä on -joskus vahvakin- yhteys. Tämä on ajatuksena melko vanha, 600 -luvulla intialainen Bhartrihari esitti että kielenkäytöllä voidaan ohjata ajattelua. Syitä tälle voisi olla esimerkiksi se, että kieli sisältää valtavan määrän metaforia, vertauksia ja analogioita. Tätä kautta kieli ei ole vain asiat itsessään, vaan esimerkiksi kun joku sanoo "tappavansa aikaa" hän tekee jotain negatiivista ja tämä sitten aktivoisi ahkeruuteen ainakin joitakuita. Tämä näkemys rakentuu sen varaan että monissa kielissä erilaisia vertauskuvia on paljon kielenkäytössä. Näkemys ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmiset olisivat kielenkäytön vankeja. Esimerkiksi "aurinko nousee" voi johtua maakeskisestä maailmankuvasta, mutta se ei tarkoita sitä että tämä olisi ylitsepääsemätöntä. Opimme aurinkokeskisen maailmankuvan vaikka meteorologit miten joka päivä kieltä toisin käyttäisivätkin. Tätä kautta Orwellin kirjoittamasta "Vuonna 1984" -kirjassa kuvattu tilanne jossa kieltä on ohjattu niin että "vapauden" käsitettä ei ole lainkaan käytössä, ei oikeasti estäisi ihmisiä miettimästä vapautta. Jostainhan jokainen termi on kieleen tullut. Joku sen on jossain mielessä keksinyt ja jotenkin se on aina myös yleistynyt ja saavuttanut ajan mittaan myös muotonsa.

Eli karkeasti on niitä jotka uskovat ihmisen erehtymättömyyteen ja selvityskykyyn. Ja sitten on niitä, kuten minä. Siis niitä jotka uskovat jossain määrin ihmisen hulluuteen. Osa heistä on jopa sitä mieltä, kuten minäkin, että psykologian tuomien tietojen hyväksikäyttö on tämän vuoksi merkittävää. On tutkittava missä määrin ihmisen havainto+ajattelu tuottaa samanlaista tulosta kuin tilastomatemaattinen analysointi ja "kovan tieteen tulokset". Ja katsottava missä ne ovat erilaisia. Tätä kautta virheajatteluja voidaan karsia ja hommasta tulee - vaikka kenties arkijärjen käsityksistä loittoneva, niin kuitenkin myös matkalla samanaikaisesti vähemmän "todellisuudesta vieraantunutta". Tätä kautta voimme tietää ehkä hyvin paljonkin ja voimme välttää monta ajattelun salakaria.

---

1 Suomeksi arkijärki viittaa sen eijuhlallisuuteen ja sen toinen nimi "maalaisjärki" taas ammattikuntaan joka on käytännöllinen. Siksi se ei toimi tässä kohden "esimerkkinä".
2 Nuorisopoleilla ja muissa mielenterveyshoidoissa käy toki iso joukko ernuja (erilaisia nuoria) mutta...
3 Tässä kohden hauskin kuulemani vertaus liittyy siihen, kuinka seksin kokeminen juuri nyt on eri asia kuin se, että on kokenut seksiä viimeksi kuukausi sitten. Tosin intensiteetti voi olla yhtä kova molemmissa, mutta kokemus on erilainen.