Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Kauheita opettavat pelit

Niklas Herlin kirjoitti YLEstä. Hän oli huomannut jotain jonka itse huomasin vasta nauhoitteista. Seuraan mainiota "Wire" -sarjaa, sarjaa joka siis kestää toisenkin katsomiskierroksen. (Etenkin nyt kun edellisen katsomiskerran ja tämän välillä on se, että olen tässä välissä lukenut pari kuivanakateemista kirjaa tiedustelutoiminnasta ja vakoilusta. Sarja on itse asiassa soveltaa näitä oppeja yllättävän paljon ja yllättävän avoimesti. Huumediilereiden tiedonpurku esim. puhelinkuunteluilla ja rooleja vetävillä sala-asuisilla poliiseilla varmasti muistuttaakin vakoojien vastaavaa toimintaa.)

Ja todellakin YLE latasi laatikkoni täyteen "Counter Strikeä". Neljä tuntia pelifootagea. Niklas Herlin oli toki järkyttynyt siitä että YLE näyttää kauheaa K18 -väkivaltaa. "Luvattu ohjelma peruttiin ja sen tilalla näytettiin videopeliä. Eikä mitä tahansa videopeliä, vaan kovan luokan väkivaltapeliä. 945 minuuttia yhtä menoa. Neljä tuntia." Mutta rehellisesti sanoen "Wire" ei sekään sovi herkkämielisille. Itse asiassa "Counter Strike" muistuttaa siitä miten ikärajat määrittyvät peleille hyvinkin paljon ankarammin kuin televisio-ohjelmille. Itse asiassa niin paljon että jossain vaiheessa luulin että se "pegi eitiin" on joku pelifirma! Sillä materiaali joka on elokuvissa säännönmukaisesti korkeintaa K16 saa pelissä leiman 18. En tiedä kuka ja miten näitä ikärajoja läimitään mutta kontrasti on nähdäkseni selvä.

Kirosin kuitenkin YLEn temppua. Sillä kommentoitu pelifootage ei ole kiinnostavaa. YouTube on pullollaan kanavia joissa pelataan ja kommentoidaan. Ja tiedättekö mihin pelaajat käyttävät niitä? Ne ovat walkthrough -ohjeita. (Monissa peleissä tai tehtävätyypeissä videointi on helpoin tapa kuvata se mitä pitää tehdä. Yritä esimerkiksi "Assassins Creed II" ajastettuja akrobatiatemppeleitä kirjoitetuilla ohjeilla niin huomannet olevasi sangen pulassa.) Toisen pelin seuraaminen on yleensä helvetin tyhmää. Päällelausutut onelinerit muuttuvat kiinnostaviksi vain hyvin marginaalisissa tapauksissa. (Esimerkiksi vihainen mummo pelaamassa GTA:ta.) Ne ovat hauskoja kaverin kanssa jos kaveri on samassa tilassa. Se, että kisaan laitetaan titteleitä ei tee niistä kiinnostavia. Mielestäni YLEn pitäisi miettiä jotain heti jos heistä olisi mainion nuorekasta kehittää jo valmiiksi YouTubessa ylitarjottua ohjelmatyyppiä neljäksi tunniksi samalla kun vaihtoehtoina olisi katsoa hauskoja poliiseja ja syvällisiä narkomaaneja karmeassa maailmassa (tai ainakin Baltimoressa).

Mutta Herlinin huomautus K18 -viihteestä kuitenkin iski. Sillä se ei ollut ensimmäinen kerta kun pelit nousivat keskusteluun erikoisessa kontekstissa tällä viikolla. Tarkalleen ottaen kohtasin maanantaina junassa vanhemman rouvan joka oli meillä lapsenvahtina kun olin pieni. Kertoilin kuulumisia ja tulin viitanneeksi että olen vähän yrittänyt harjoitella uutta Audatia peliä. Hän oli heti huolestunut että onko se uhkapeliä. Hän sanoi jopa että ei olisi minusta uskonut, koska lapsena olin aina ollut sekä huono peleissä että huono häviämään. Ja että isosisareni oli ollut hyvä pelaaja ja oli usein ilkkunut minulle asiasta. Tämä muistelo ei ole väärä. Nykyäänkin pelaan onnenpelejä jos ja vain jos olen jotenkin matemaattisesti varmistanut että voiton odotusarvo on suurempi kuin panos jonka laitan peliin. Ja taitopeleissä pelaan joko harjoitellakseni tai sitä varten että peli on itselleni suotuisa. En pelaa uhkapelejä, en edes lottoa. En kestä niihin liittyvää toivoa. (Enkä häviämistä. En ole strategisesti edes mikään laatikon terävin lusikka.) Huolena entisellä lastenhoitajalla oli siis on että peli jotenkin liittyy uhkapeliin.

Peleissä on siis jotain vaarallista ja riskaabelia.

Lapsia suojellaan erilaisilla ikärajoilla. Ja syynä on juuri se ajatus että pelit olisivat jotenkin erityisen vaarallisia. Peli olisi interaktiivisuutensa vuoksi jotenkin pahempi kuin sama videona. (Joka vaikeuttaa sitä miten pitäisi suhtautua siihen että katsoo toisten pelaamista. Se on kuin videota, yleensä harvinaislaatuisen pitkästyttävää sellaista. Paitsi jos on juuri samaan aikaan pelaamassa läpi juuri sitä kohtaa jota YLE sattuu näyttämään. Mutta tietääkseni "Counter Strikeä" ei ns. "pelata läpi" maailmanennätyspyrkimyksissä.)

Surullisinta on se, että asiaa on tutkittu laajassa ja pitkäjänteisessä tutkimuksessa. Ja vastaus on ei. Tulos ei ole intuitiivinen. Sitä ajattelisi että tämänlaisella voisi olla vaikutusta. Se ei ole myös muuten ilmiselvä. Mutta tulos on tulos. Valitettavasti tämä on siirtänyt keskustelua lähinnä ad hoc -tasolle. (Eli henkenä on että asenteet ja ajattelutavat muuttuvat vaikka toiminta ei muutukaan. Ja mitä hiton väliä tällä sitten on? Ajatuspoliiseiksiko tässä pitää ruveta?)

Ja siihen että tietokonepelit opettavat vaarallisia taitoja. Joka on kommenttina todella omituinen. En voi kuin hihitellä. Sillä jos nyt otetaan esille vaikka se tosiasia että olen pelannut "Assassins Creed" -pelisarjaa useita satoja tunteja. Osaanko minä siis vaania ja tappaa ihmisiä puukolla? Osaan. Mutta se ei ole pelien ansiota. Pikemminkin pelit ovat jarruna näille taidoille. Kukaan tuskin oikeasti kuvittelee että joku voisi opetella pelaamaan golfia konsolimallisella tietokonesimulaattorilla. Ihan sen takia että on eri asia painaa jotain nappia tietyn monta sekunnin murto-osaa ja suunnata kursoria kuin heiluttaa metallista (?) sauvaa jonka päässä on pömpeli nurmikolla kun aurinko paistaa silmiin ja pelikaveri irvistelee vieressä. Samoin "Assassins Creed" ei ole tehnyt minusta mestarillista parkourihmistä. (Hädin tuskin osaan kiivetä tiiliseinää johon on nakutettu portaat!) Taistelumekaniikatkaan eivt ole martial art. Koska peleissä on siistimpää hypätä hidastettuna ilman halki ja tehdä muita näyttäviä asioita. Siksi vaikka aloitin jo nuorena "Zelda" -pelisarjan pelaamisen ja tässä käytettiin miekkaa koko ajan, opin miekkailemaan vasta kun .. no aloin harrastamaan miekkailua oikeilla miekoilla.

"Counter Striken" kannalta on oleellilsta huomata, että ammuntapeleissä huomattavaa on, että kivääreiden toiminta on yllättävänkin summittaista. Aseiden käyttöön ei ole useinkaan panostettu samalla tavalla kuin niiden mallintamiseen. Esimerkiksi tähtäyssysteemiä ei tehdä peleissä yleensä siten kuin ne tehdään todellisuudessa. Tähtäin on joko sellainen että sitten kun vihollinen on rastin kohdalla ja painaa liipasinta niin osuu siihen mihin on tähdätty. Tosimaailmassa kivääriä pitää kalibroida etäisyyden mukaan. (Tämä opitaan ihan armeijassakin.) Kukaan armeijan käynyt tietää puristavan laukauksen ja hengityksen rytmittämisen laukaukseen. Mutta en ole nähnyt sitä ainoassakaan tietämässäni ammuntapelissä.

Itse iskisin tässä kohden kyllä vahvemmin kirjallisuuden pariin. Sillä kirjallisuudessa voi opetella faktoja esimerkiksi tiedustelusta ja vakoilusta. Sellaisia joista tieteen mukaan on hyötyä ja joita voi soveltaa vaikka kerrostalokyttäykseen. (Hyvää onnea projektiin naapureille, he ovat ilmeisesti tutustuneet alan oppaisiin. Keep up the good work!) Ja toinen asia johon iskisin on ulkona liikkuminen. Jos esimerkiksi mietitään mitä minä tein lapsena, niin niihin liittyi erilaisilla tikuilla miekkailu. Opin tässä enemmän intuitiivista otetta miekkailusta kuin mistään peleistä. (Se ei toki ollut organisoitua eikä siinä tekniikka miksikään sivistyneeksi jalostunut. Mutta tiesin mikä pää menee sisään.) Harjaantuminen on usein mekaanista. Kirjat ovat se kaikista helpoin vaihe monesti. Se että teoria taipuu käytäntöön vaatii mekaanista tekemistä. Ja tätä voidaan tehdä ulkona kivasti kun leikitään auringossa.

J.M.Macdonaldin triadi on tässä hyvä ladata mieleen. Hänhän esitti pienimuotoisten tutkimusten päätteeksi että kolme piirrettä liittyivät sosiopaattien käytökseen. Eli kolmella käyttäytymisen piirteellä (yhdessä toteutuessaan) voitaisiin ennustaa myöhempää sosiopaattista käyttäytymistä, etenkin toistuvaa rikollista käyttäytymistä. Yksikään näistä ei ollut tietokonepelaaminen. Ne olivat tulipalojen sytyttely, eläinrääkkäys ja vuoteenkastelu. (Joka on siitä jännittävä piirre että minulla ei ole ollut niistä yhtäkään. Kiitos vain ennustuksistanne.)

Näissä on toki huomioitava se, että tämä kolmio, niin suosittua kuin se rikoskirjallisuudessa onkin, on otettava pienellä varovaisuudella. Tulipalonsytyttäminen esimerkiksi liittyy lapsuusiän antisosiaalisuuteen eikä se ole niin tiukka ennustin kuin on ajateltu. (Moni saattaa yllättyä mutta antisosiaalisissa diagnooseissa tuppaa kummittelemaan sellainen jännittävä asia kuin ikä. Moni antisosiaalinen käytös lapsissa ja etenkin teineissä on niin tavallista että sitä pidetän normaalina, terveenä ja ei niin haitallisena.) Samoin vuoteenkastelussa on luovuttu esimerkiksi Freudilaisista sävyistä joissa vuoteenkastelu on seksuaalinen aktio, ja huomattu että se on sen verran yleistä että on jopa kyseenalaista onko suosittu stressiselitys oikeasti vaikuttava elementti. Eli kenties stressaantuneet lapset eivät virtsaa vuoteeseen ja lietso itseään hädän kurimukseen jonka vapautuspäässä on väkivalta. Vaan kenties vuoteeseen virtsaaminen on sen verran yleistä että se ikään kuin hyppää esiin usein väkivaltaa harrastavien tiedoista. (Kun kaikki pelaavat tietokonepelejä, niin väkivallantekijät ovat usein pelanneet tietokonepelejä. Intuitio voi tehdä tästä uskottavaa mutta samalla unohtuu että lähes kaikki pesevät myös hampaansa. Ja tähän emme kaipaa fluoriskeptikoita.)

Mutta se eläinten kiduttaminen. McClellan teki rikollisilla vuonna 2007 kartoituksen otsikolla "Animal cruelty and violent behavior". Ja se ei kertonut mitään yllättävää. Eläinten kiduttaminen ennusti huonoja lapsuusolosuhteita että väkivaltaista käyttäytymistä. Eli muut todella harrastavat sitä paljon harvemmin. Ja itse asiassa nimenomaan väkivaltarikollisissa eläinten rääkkäys oli yllättävän yleistä ; 56% heistä oli tehnyt eläinrääkkäystä lapsena. Tässä selityksenä on yleensä jokin seuraavista vaihtoehdoista ; (a) Eläimiin kohdistetaan voimaa koska ne ovat avuttomampia. (b) Eläinten kanssa väkivalta on ihmisen pieksentää astetta lievempää ja eläimiä rääkkäävät turtuvat ja voivat harjaantua ja laajentaa myöhemmin ihmisiin (c) Väkivallalla haetaan kontrollia ja eläimet toimivat sijaiskärsijöinä jollekin jolle todella haluttaisiin kostaa mutta ei voida.

Korostaisin että tässä on kyseessä konkreettinen tekeminen ja harjaantuminen. Olen tavannut monia tietokonepelaajia miekkailuharrastuksessa. (Ihan sen takia että monet pelaavat nykyään jotain.) Ja vaikka pelit ovat sisällöllisesti väkivaltaisia se ei ole harjaannuttanut heitä pois ihmisille normaaleista estoista jotka koskevat toisen ihmisen vahingoittamista. Itse asiassa vaikka miekkailusalilla ei oikeasti tapeta ja hakata toisia, vaan kaikki on kontrolloidussa harjoitteluympäristössä ystävien kesken, niin silti estoisuus paistaa tyypillisestä alkeiskurssilaisesta kauas. Sillä tietokonepelit eivät ole opettaneet heiltä pois mitään aitoa väkivaltaa koskevia estoja. Aivan niistä samoista syistä kuin minäkään en "Assassins Creed" -pelisarjaa pelatessani ole oppinut purjehtimaan, ratsastamaan tai tekemään vallankaappausta. (Menen veneeseen jos se on vuorilla. En luota mihinkään kookkaaseen pullistelevaan lämpimään elävään lihaan joka pomppoilee jalkojeni välissä. Ja Edward Luttwak on auttanut lopuissa.)