tsukumogami

Japanilaisessa perinteessä tsukumogami (付喪神) on esine, joka on kestänyt aikaa. Tämän iän seurauksena siitä on tullut tietoinen olemassaolostaan ja itsestään. Tällainen esine voi periaatteessa olla vaikka riisikuppi tai mikä tahansa normaali esine. Ikä tuo hengen kun esine ylittää 100 vuottaan. Esine ei enää ole pelkkä maaginen esine, vaan se lasketaan hengeksi. Henkisyyden uskovan näkyvän myös muotona. Esineen koloset ja halkeamat voivat esimerkiksi näyttää silmiltä ja hampailta. Kasvojen muotojen tarkkailu on tässä tärkeää. Nämä älykkäät esineet ovat yleensä harmittomia pikkukiusojen tekijöitä. Tosin ne voivat myös tiimiytyä kostamaan jos esineitä on kohdeltu kaltoin.

Suomesta katsoen tämänkaltainen ajattelu esiintyy taikauskoisena, ehkä jopa hieman huvittavana, harmittomana. (Japanilaisista skeptikoista tilanne on varmasti hieman erilainen, koska siellä sitä vielä otetaan vakavammin.)

Tähän liittyen voin kuitenkin esittää kaksi asiaa, jotka ovat kotoisempia.

Esineessä vanhuus nähdään täälläkin lisäarvoa tuovana asiana. Vanhan ajan maatalouskoneet ovat saaneet romanttisen sävyn, kun ne aikaisemmin ovat olleet enimmäkseen työkaluja. Ikä tekee niistä kiinnostavia. Ehkä voimakkaimmillaan tämä on taiteessa. On nimittäin aivan normaalia että vaikkapa "Mona-Lisa" -juliste 1:1 -koossa maksaa muutamia euroja. Varsinainen teos on hyvin saman näköinen, yhtä kaunis, mutta se maksaa todella paljon. Erot ovat huikeita. Ensimmäinen on rihkamaa ja toinen on taideaarre, koska toinen on vanha ja alkuperäinen.

Pelkällä vaivalla asiaa ei voi selittää : Väärennöksien tekeminen vaatii maalaamistaitoa. Pitää osata pitää pensseliä oikein, on osattava sekoittaa värejä samalla tavalla kuin alkujaan. Lisäksi vaaditaan lisätaitoja joilla teos vanhennetaan. Da Vinci ei joutunut opettelemaan sitä miten Mona Lisasta tehdään vanhan näköinen, koska aika on tehnyt sen. Toisaalta laiska väärentäjä voi itse asiassa luoda taideteoksesta version joka on enemmän sen näköinen kuin taulu oli taiteilijan tekemänä : Voidaan jopa sanoa että jos teos jätetään vanhentamatta, se näyttää enemmän siltä mitä taiteilija sen on tarkoittanut näyttävän. Aikahan on muuttanut ja turmellut tuota näkemystä. Juuri sen vuoksi että aika muuttaa vaikuttaa esimerkiksi väreihin, pintaan. Tästä huolimatta väärennöksen arvo on yleisesti ottaen pienempi kuin alkuperäisen.

Ikä ja alkuperä tuovat provenienssin, johon ihminen liittää narraation. Historiasta tulee kertomus. Ja tämä kertomus luo alkuperäiseen teokseen sen lisäarvon. Teoksesta tulee symboli. Länsimaiselle ja pinnallisellekin ihmiselle "esineen kokemuksilla" on paljon merkitystä. Estetiikalla, teoksen kauneudella tai muulla hintaeroa ei voi selittää.

Toinen asia on tietysti elämänkokemus. Se on tietenkin tärkeä asia.

Kuitenkin siitä tulee helposti eräänlainen lyömäase. Tässä on tietysti ajatus siitä että elämänkokemus tekee ihmisestä kaikkien alojen asiantuntijan, ja että isompi elämänkokemus tarkoittaa samaa kun argumenttien voittaminen. (Usein vielä että elämänkokemus voidaa suoraan sitoa järkevästi ikään.) Tälläisellä tavalla käytettynä ikä muuttuu kuitenkin argumenttivirheeksi. Ageism on siitä erikoinen argumentaatiotapa, että se on samanaikaisesti auktoriteettiin vetoaminen siten että itsestä tehdään auktoriteetti ikävuosien perusteella. Toisaalta se on myös ad hominem, koska toista pidetään "liian nuorena" jotta tällä voisi olla mitään järkevää sanottavaa. Argumentaation yleinen perusajatus taas on juuri siinä että ei olisi väliä sillä kuka sanoo vaan mitä sanoo.

Itse asiassa ikä on monesti yllättävän pieni asia. Tunnettu kuvaaminen sanoo että huippuammattilaisen tason saavuttaa 10 vuodessa ja 10 000 tunnin harjoittelulla asian parissa. Tämä on paljon, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä että jos joku aloittaa asiaan intensiivisen tutustumisen 7 -vuotiaana, hän on ahkeran treenin vuoksi 17 -vuotiaana huippu. Esimerkiksi minä taas en ole tällä tasolla missään, paitsi nukkumisessa. Minun pitää siis jo tässä iässä alkaa olemaan varovainen. Ihmisiä, edes teinejä, ei pidä aliarvioida.

Toinen asia ei koske huippuosaamista, vaan "käytännön hanskaamista", joka ainakin itselläni on kiikarissa. Esimerkiksi uskallan kokemuksen kautta sanoa että veitsenheiton kaltaisen tarkan motorisen taidon, joka ei kuitenkaan rakennu esimerkiksi sen varaan että on valtavat muskelit, oppii välttäväksi viikon intensiivitreenillä. Kuukaudessa olet "kohtuullinen". Sitten on vain taivas rajana. Tietty perustaso tulee usein yllättävänkin nopeasti. Filosofiastakin oppii välttävälle tasolle kuukaudessa parissa, jos on ahkera.

Kuitenkin vielä pahempi tilanne on mielestäni jos ikää ja sen tuomaa asemaa on perustellusti, mutta se sydämen sivistys on jäänyt puuttumaan. Tähän liittyen minun on pakko kertoa kokemus omasta elämästäni. Lähetin William Rice -nimiselle tutkijalle sähköpostia, olin lukiossa. Kaikki minut lukiossa tunteneet tiesivät minusta yhden asian. En osaa kieliä. Kielenkäyttöni rakenne suomessakin on outo, ja sitten sinun täytyy ruveta höpisemään eri kielillä. Tässä on oikeasti krooninen ongelma. Etenkin hyvän kielen tuottaminen on vaikeaa, lukemisessa tulee paljon harvemmin virheitä. Toki taidot tuottamisessakin on "paremmat kuin ne minun lukion opeparat voisi luulla". Tämän vuoksi lähetin siis jonkinlaisen ehkä hyvällä tahdolla miltei luettavan jutun. Sain vastineeksi tosi positiivista palautetta ja hän itse asiassa liitti mukaan PDF -än siitä tutkimuksesta josta kyselin. Hänellä oli selvästi iso ylilyönti asema. Hän on ammattilainen ja hän ei taatusti oppinut minun viestistäni mitään. Tiedot, taidot ja osaaminen on eri luokkaa. Äijä on omalla rintamallaan melko kuuluisa (muuten suomalaiset teinipojat ei tietäisi.) Muutakin hommaa siis taatusti on. Hän kuitenkin avasi, yritti ymmärtää ja antoi positiivisella tavalla palautteen. Voi olla että ilman tuota palautettua sähköpostia en olisi tässä. Jos hän olisi lähettänyt takaisin "go home and grow" hän olisi esittänyt ymmärrettävän vetoomuksen.

Osittain tämän kokemukseni vuoksi suhtaudunkin etenkin nuoriin siten millä asenteella he toimivat. Takana on yksinkertaisesti sellainen perusasia, että jos asenne on kunnossa, hän kyllä huomaa virheensä ja oppii niistä. Ei toista niitä kovin montaa kertaa, ja kehittyy tätä kautta paremmaksi. Pelkkä "olet paska" ei tarjoa mitään konkreettista josta kasvaa. Tätä kautta syntyy vain antipatioita, jotka tuskin ajavat yhtään kenenkään asiaa.
1: Julistajakakara joka esittää olevansa valmis ja on opettamassa, kun samalla osoittaa tietämättömyytensä eikä osaisi korjata virheitään jotka hänelle osoitetaan on tietysti oma lukunsa. Hehän voivat syyttää vanhoja "kalkkiksiksi" ja perustella asioita sillä että ihmiset unohtavat. Ja tosiasiassa tiede muuttaa maailmaa niin, että isovanhempieni aikainen tieto on monin paikoin vanhentunutta. Jos tietoja ei ole ylläpidetty ja treenattu ja kehitetty, ne ovat karsiutuneet ja muuttuneet epätiedoksi.
___1.1: Televisioelämä voi siis tavallaan "poistaa elämänkokemusta" monilta alueilta. Tosin en halveksisi tätäkään. Monissa televisio -ohjelmissa on esimerkiksi esitetty mutkikkaita eettisiä jännitteitä. Ihmiset eivät siis opi tästä moraalikäsitysten terminologiaa, mutta vähintään he keskustelevat siitä oliko saippuasarjan tyyppi paha vai tekikö oikein kun vaihtoi puolisoa. Tätä kautta he voivat "saavuttaa ymmärrystä diskurssin kautta". (Enkä pelleile miltei yhtään!)

Pohjimmainen syy on kuitenkin siinä, että jos auktoriteettiasema pitää väkisin ottaa, se yleensä kertoo vain kolmesta asiasta. (1) Auktoriteettiasema halutaan. Eli tyypillä on tiettyjä asioita mielessään. Jokin motivaatiovoima ajaa yrittämään asettumaan toisten yläpuolelle. (2) Ja kun tätä tehdään epäolennaisuuksilla eikä esimerkiksi säkenöivällä argumentaatiolla, se kertoo siitä että näitä perusteita ei ole. (3) Olemassaolevaa hyväksyntääkään ei ole, koska jos sinulla on asema et joudu sitä pönkittämään.

Yhtenpanon kautta voidaan itse asiassa sanoa että ikään liitetään henkistymistä, se nähdään tietyllä tavalla lisäarvona. Henkisyyden nähdään ikään kuin kasvavan iän kanssa. Joskus tämä pitää paikkaansakin, mutta ei aina. Esine joka täyttää sata vuotta voikin olla vain esine. Viisaus ei ole mikään tsukomogari, joka manifestoituu esiin syntymäpäivänään. Vanha ja viisas voivat olla sama asia. Mutta se ei ole väistämättömyys.

Mutkikas tietoisuus ja sen tietoinen lähestyminen.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut asiaan liittyviä.

Tietoisuuden tutkiminen ja sen luonteiden selvittäminen on yksi mutkikkaimmista asioista. Se on monimutkainen, koska ei oikein tiedetä, mitä tarkalleen ottaen siihen liittyy ja mitä se on rakenteeltaan. Käsitys on kaikista jyrkimmillään silloin, kun puhutaan eläinten tietoisuudesta. Tietoisuuden tutkiminen on kuitenkin melko tärkeää, koska 1) voimme tavoitella tietoa, ja uskomme että voimme asiasta tietää ja selvittää sitä - itse asiassa jos tätä ehto ei toteudu, koko puhe tietoisuudesta olisi aika mieletöntä touhua eikä se enää mitenkään eroaisi uskonnollisista aiheista - 2) Voimme sitä kautta kasvattaa itseymmärrystämme.

Ensimmäinen kysymys on tietenkin se, onko tietoisuus ylipäätään reaalinen asia. Klassisesti asiaa on lähestytty joko monismin tai dualismin kautta. Dualistit ajattelevat että on aineellinen keho ja hengellinen sielu, kun monistit uskovat että tietoisuutemme on jonkinlainen "algoritmi tai sen tuloste", joka on seurausta esimerkiksi puhtaasti fyysisen aivokoneiston toiminnasta. Tai sitten se on kokonaan puhdasta henkisyyttä.
1: Melko usein tietoisuus esitetään reaaliseksi itsen kautta: Minulla on tietoisuus, joten muilla on samanlainen. Tämä perustelu liittyy Thomas Nagelin klassikkoon "What is it like to be a bat?" Siinä Nagel perusteli että lepakolla on aistimaailmaa jota ihmisillä ei ole. Sen elämä on muutenkin vieras. Siksi ei ole mitään järkeä uskoa, että lepakkona oleminen olisi kokemuksellisesti sellainen asia, josta voisimme tietää ja kuvitella. Hän sanoi että tästä voidaan vetää päätelmää, että on asioita joiden olemassaolo joudutaan myöntämään, mutta ei käsittämään tai määrittämään. Hän kuitenkin jatkoi tästä askeleen eteenpäin. Hän mietti sitä, mikä on kokemisen objektiivinen elementti, jos sellaista on? Hän viittasi siihen, että aivotutkimuksessa kuitenkin löydetään yhteyksiä tunnemaailman ja aivokuvan välille. Miten tälläinen yhteys voidaan perustella? Nagelista fysikalismin eli fyysisen tietoisuuden tutkinnan viitekehyksessä on tietyssä suhteissa järkeä: Mentaalitilat ovat ruumiintiloja, ja mentaalitapahtumat fysikaalis - kemiallisia tapahtumia. Kuitenkin tarkempi itsen kokemisen käsittely vaatii tiedon siitä miten fysikaalisilla objekteilla on yksilöllisyyden "1. person" luonne, asiaa voidaan lähestyä. Tämänkaltaista tutkimusta on itse asiassa tehty esimerkiksi eläinten tietoisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Linnankoski teki suomessa kokeita vuonna 1994. Siinä hän esitti että ihmisillä voi olla käsityksiä toisten eläinten mielentiloista. Ihmiset osasivat ilman harjoitusta erottaa onko karhumakaki esittämässä äänellä aggressiota, pelkoa, seksuaalista kiihottumista, käskevyyttä, alistumista, tyytyväisyyttä... Hänestä se viittasi kokemuksellisuuden geneettiseen perustaan. Toisin sanoen ulkoisen toiminnan perusteella saadaan selvitettyä yhteys ääneen. Ja tämä yhteys voidaan tunnistaa sympatian kautta ilman pohjatietoa. Ja yhteys näiden huutojen tilojen ja aivokuvien välille voidaan tehdä. Tältä näkökulmalta eläimillä on tietoisuus, kuten ihmisilläkin. (Toki monista tämä ei ole objektiivinen, vaan pragmaattinen selvitystapa.)
2: Toisinaan kuulee ns. filosofinen zombie (p-zombie) -perustelun. Se on ajatuskoe ihmisestä, joka on muuten normaali, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia, sen sijaan filosofinen se toimii ulkoisesti identtisesti: Jos sitä satuttaa, se käyttäytyy aivan kuin tuntisi kipua. Olisi pelkkä "oikea liike ilman kokemusta". Tällä on olennainen suhde behaviorismiin: sen kannalta se on määritelmän kannalta mahdoton, koska heille tietoisuus määrittyy käyttäytymisen kautta. Behavioristit ja muutamat vastaavanlaista ajatuskulkua kannattavat kuitenkin sanovat tästä, että "jos se näyttää tietoiselta, eikä sitä voi erottaa muista tietoisista, se on tietoinen". Sillä tietoisuus on heille toimintaa joka ilmenee. Kuitenkin jos tälläinen olento voi olla olemassa, siitä määräytyy se, että tarvitaan tätä näkökantaa jotenkin täydentävää selitystä.
3: Yhden näkokulman mukaan tietoisuus ja ajattelu ovat sama asia. Tällöin se, että joku kykenee tuottamaan propositionaalisia (kielellisiä) viestejä tarkoittaa sitä että sillä on ajatteluprosessia. (Tällöin merkitykselliseksi muuttuvat muun muassa Koko -gorillan viittomakieli ja se onko kyseessä vain opetettu temppu, vai oikea kielellinen keskustelu.) Tässäkin on tietysti paljon yksityiskohdista vääntämistä. Esimerkiksi Tim Ingold jaottelee tietoisuuden ja ajattelun erikseen. Hänestä ne ovat eri asioita. Hän korostaa että eläin ja ihminen ovat tietoisia, mutta erot ovat suuria, koska ihmisillä on diskursiivinen tietoisuus ja eläimillä praktinen tietoisuus. Erona on intentioiden luonne. Ihmisten intentiot ovat pitkätähtäimellisiä, kun taas eläinten tahtotilat syntyvät lyhyemmällä aikavälillä, toiminnan ohessa. Hänestä tämä tarkoittaa sitä että eläimillä ei ole ajatuksia, vaan pelkkä tietoisuus kun ihmisellä on molemmat. Ingoldin esimerkki on ohjastus. Siinä missä ihminen sanoisi että "Tuolla on mainiota mettä", mehiläinen tanssii tanssin, joka ohjaa suoraan mehiläisen toimintaa. Jos vaikka "mennään kaksi johonkin", se näkyy tanssissa tiettynä "kahden toistoelementtinä". Tätä kautta mehiläinen ei ymmärrä viestiä eikö ymmärrä tavoitteen luonnetta eikä toiminta täytä diskursiivisen tietoisuuden tasoa : niillä kyseessä ei siis ole viesti vaan mekaaninen toiminta -informaatio, joka on ikään kuin "robotti joka laskee valonvälähdyksiä ja astuu yhtä monta askelta".
4: Tietoisuuteen yhdistetään vahvasti tajunta. Niitä käytetään kuin ne olisivat synonyymejä. Kuitenkin erittelyä voidaan tehdä: Eino Kaila on määritellyt että tajunta on elämysten kokonaisuus, vaisto on sisäinen kyky reagoida ärsykkeisiin mekaanisesti ja aina samalla tavalla, oppiminen on kyky tehdä valintoja ja kehittyä kokemuksesta, äly on kykyä käyttäytyä tarkoituksenmukaisesti uudenlaisissa ympäristöissä ja tietoisuus on tiedostettujen elämysten kokonaisuus, jolloin tiedostamattomat asiat kuuluvat tajuntaan mutta eivät tietoisuuteen. Tällöin voidaan ajatella Mario Bungen tapaan että tietoisuus tarkoittaa sitä, että eläin tai ihminen tai muu tietoinen taso aktiivisesti ajattelee tätä tietoisuutta. Tällöin voidaan puhua myös itsetietoisuudesta. Bunge on sitä mieltä että tätäkin laajempi kokonaisuus voidaan rajata ; Se että on tietoinen ajattelustaan aikaisemmin, eikä vain tämän hetken tiloistaan.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että tietoisuuden tutkimusta voidaan kuitenkin lähestyä. Se ei ole mitään sellaista joka saataisiin siististi vaakaan. Monesti kyse on määrittelykysymyksestä. Mutta niiden kautta voidaan saavuttaa tietoa siitä "mitä on se mitä kutsumme tietoisuudeksi missäkin". Tein karkean taulukon muutamasta päätutkimuslinjasta, siitä mitä ne tutkivat, ja mitä menetelmiä niihin liittyy. Taulukko on toki karkea.