Normalisoidaanhan kannibalismiakin

Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.

Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.

Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.

Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.

Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida

Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.

Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.

Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.

Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*

Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.

Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.

Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.

Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.

Eli;

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.

Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.

Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.

Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.

Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.

Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?

Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.

Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*

---

Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus” 
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny” 
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian” 

Onneksi

Antti veti henkosen keuhkosyöpää.
Birgitta taas sai päähänsä kenkää.
Cesilia eksyttyään kylmään paleltui.
Daniel yllättäen kadulle tuupertui.
Eerika varomuuttaman hetken pelkäsi.
Fransin verenkiertoelimistön pitkäaikaissairaus selätti.
Gabriel väärää porttia kolkutti.
Helleviäkin väärä mies satutti.
Iidasta läpi meni koko bussin eturivi.
Jaakkoa päähän iski kallion kylmä kivi.
Keijo elintasossaan liikaa lihoi.
Lassista voiton vei kuningas alkoholi.
Marjatta vuoteeseen nukahti.
Niilo se liekkeihin leimahti.
Outia odotti kohtalo outo.
Pertistä kuultiin vain kuolinhuuto.
Quentin ei riemussaan huomannut kun vietiin autosta vanteet.
Rasmus taas itse aukaisi ranteet.
Saara ratissa nauroi kunnes onnettomasti vaihtui autokaista.
Timo kompastuessaan taisi karkkinsa väärään kurkkuun nielaista.
Ullan rintasyöpä löydettiin kurkunpäästä.
Villen mieli ei kestänyt homouden eheyttämistä.
Wilman viime päiviä reunusti hiljainen vanhainkoti.
Xerxeksin kuolintavan taas muisti hyvin moni.
Yrjänällä oli sodassa omantunnonsyy.
Zapotekille keksittiin vaan "muu kuolinsyy".

Mutta onneksi kukaan ei kuollut HI -virukseen. Eikä kukaan ollut sinä.

Uskontokritiikki "Hintti" -sarjakuvissa

"Hintti" -sarjakuvat edustavat banaalia ja makaaberia linjaa. Se on sellaista yhden idean varaan rakennettua komiikkaa jonka tyylistä voisi kuvitella löytävän lähinnä (edesmenneen) "Myrkky"-lehden tyylisistä julkaisuista.

Sarjakuvien ideana on se, että niissä mukaillaan "Tintti" -sarjakuvan hahmoja. Kirjoittaja joka tunnetaan lempinimellä Herpé. (Hieman kuin "Tintin" piirtäjä Herge. Mutta sellaisella tavalla joka huutaa herpestä.) Kust'anusosakeyhtiön julkaiseman sarjakuvan keskiössä onkin Hintti ja kapteeni Maddog. Joista toinen vetää huumeita ja toinen juo. Paitsi silloin kun toinenkin tekee sitä mitä ei yleensä tee. Teokset eivät ole Tintti -sarjakuvien uudelleentekstitystä vaan teokset on kuitenkin piirretty tämän idean ympärille "aivan itse".

Minulla on omana teos "Hintti ja lumimiehet". (Otsikko viittaa kokaiiniin.) Peräti numeroituna erikoispainoksena. Kirjoittaja on kirjannut siihen sivistävästi "Vai numeroitu, voihan vittu!" Tämän lisäksi teosta koristaa kirjoittajan puumerkki joka jostain hämmentävästä syystä muistuttaa ällistyttävän paljon svastikaa.. Teos kertoo hyvin paljon uskonnosta. Tai käsittelee siihen liittyviä asioita. Muissa Hintti -sarjakuvissa ei käsitellä uskontoa yhtä vahvasti. Koska Hintti -sarjakuvien kulttuurikritiikki on ylipäätään sen luonteista että jos minä en sitä tee niin sitä ei tee oikein kukaan muukaan, on hyvä vaikka aloittaa tällä teoksella. (Hintti -sarjakuva, ei Raamattu.) Uskonto on itselleni sen verran tutuksi tullut aihe että uskallan lähestyä näinkin vakavaa teosta. (Hintti -sarjakuvat, ei Raamattu.)

Tarinaa pähkinänkuoressa

Sarjakuvassa käydään periaatteessa rinnakkain tarinoita jotka kietoutuvat yhteen. Osa niistä on mainittu lähinnä jotta hahmojen motiivit olisivat tiedossa ja ne voivat olla hyvin lyhyitäkin. Esimerkkinä tämänlaisesta voisi mainita pahojen korruptoituneiden poliisien Koskisen ja Keskosen (Dupond ja Dupont) juoniminen huumerahojen saamiseksi.

Sarjakuvassa on kaksi hieman suurempaa juonta. On Hintin tarina ja Maddogin tarina. Maddogin tarina käsittelee upseerin kunniaa ja etiikkaa. Joka tiivistyy siihen että tekee kuten Maddog sanoo. Ja sitä miten Maddog saa juoppohulluuskohtauksessaan syvän yhteyden elämää suurepaan hallusinaatioon nimeltä Styrgkh, joka sitten kommentoi eri asioita ja jonka kautta saadaan tietoa. (Sivu 39.) "Styrgkh sen huomasi, en minä. Ei ole hallu." (Jonka tyylisiä voi kuulla uskovaisiltakin heidän näkyjään koskien.) Tämä tarina on kuitenkin lähinnä löyhästi analoginen Hintin tarinan kanssa. Hinttiin panostetaan enemmän. Ja jossain määrin Maddogin tapahtumat ovat alleviivaamassa sen tyylisiä kysymyksiä kuin että jos hallusinoi Jeesuksesta, miksi sen sanomat kannanotot etiikkaan ovat erilaisia kuin jos hallusinoi Styrgkhistä. Maddog ei saa kuuntelua tai arvostusta tai uskottavuutta. Hintti sen sijaan saa. Ja näin on siitä huolimatta että Styrgkhin huomiot ja ohjeet ovat itse asiassa käytännöllisempiä ja järkevämpiä. Siksi on syytä panosta kunnolla Hintin tarinaan.

Teoksen alussa Hintti on vankilassa. Hän yrittää tehdä itsemurhaa. Hän potkii sätkiessään poliiseja munille joten he päättävät antaa tämän roikkua jotta sätkiminen lakkaa. Sivulla kolme poliisimestari toteaakin että "Tästä hyvästä pääset terapiaan". Terapian luonne jää eksplikoimatta mutta seuraavassa kuvassa Hintti saa pampusta ja hänet laitetaan eristysselliin. Tämän oikeutuksena ; "Häviää se hirttäytymishalu".

Eristyksessä Hintti hallusinoi. Toisen maailmansodan natsien puolella tapahtuva seikkailu päättyy kun hallusinaatio saa erikoisen muodon (sivulla 7); Hän näkee tankilla ajavan pujopartaisen hahmon joka ilmoittaa "Tiedotus:Olen messias". Hintti toteaa "Minä olen syytön!" Johon messias toteaa "Sillä ei ole merkitystä. Sinut on päätetty pelastaa." Ehtoja on vähän, syitä kenties paljonkin. Hintti kysyy tuleeko hän uskoon. Ja vastaus on "Tulit. Sillä Jeesushan ei anna vähäisimmänkään meistä homoilla, runkata ja vetää kamaa tuohon malliin."

Hintin parannus koetaan hyvin monella tavalla. (Sivu 8) Vartijat ovat huolissaan "Annettiin sen roikkua liian pitkään." ... "Joo, sillä jäi hissi jumiin." Myös vankilan johtaja on epäilevä. "Voisiko se olla aivovaurio?". Siihen selitetään "Ehkä, mutta se ei ole ydinkysymys." Kääntynyttä eristyssellissä olevaa Hinttiä pidetään turvallisena vapauttaa. Hän on kenties hullu mutta harmiton. Kääntyminen ilman tekoja nähdään riittäväksi. Vankilanjohtaja on yhä epäileväinen. "En ole aivan vakuuttunut. Minusta on epäilyttävää, että ne tulevat aina uskoon parin viikon eristyksen jälkeen."

Vankimielisairaalan johtajalla ei kuitenkaan ole hirveästi sanottavaa kun häntä suuremmat voimat astuvat kuvioihin. (Sivu 12.) "Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut siunauksensa kirkon perustamalle päihdeongelmaisten, psykopaattien ja homojen ja vastaavien oikaisuohjelmalle jonka tarkoituksena on osoittaa, että aito usko meidän Herraamme voi muuttaa ihmisen." Tässä mielenkiintoista on tietenkin se, että homous, rikollisuus ja psykopaattius liitetään yhteen. Kuin se, että tavoitteena ei ole tuottaa terveitä ihmisiä ja parempaa yhteiskuntaa. Hintti pääsee vapaaksi. Joskin vankilanjohtaja antaa oman epäilynsä "Tehän nyt tempun keksitte! Laittakaa kaikin mokomin murhanhimoinen narkkari niiden lapsellisten pedofiilien joukkoon! Siitä tulee hauskaa." ... "Siitä tulee enemmän hommaa Pietarille kuin Jeesukselle. Saa vielä rasitusvamman jatkuvasta avaimen kääntämisestä."

Eheytynyt Hintti otetaankin ilolla uskovaisten joukkoon. (Sivu 13-14.)Hänet pistetään heti kertomaan elämäntarinaansa edessä esiintyen. Tätä toki alustetaan. Murhista ja huumeista puhutaan vähemmän kuin seksuaalisuudesta. Hintin vastaukset tulkitaan uskonnollisessa viitekehyksessä vaikka Hintti selvästi itse ei tätä samaa tulkintaa tunne kun asioita häneltä kysytään ; Kerrotaan esimerkiksi kuinka "Homoseksuaalinen elämäntapa on jättänyt hänet rikkinäiseksi." - "Joo - ja ne piiskaleikit myös." ; "Hintti, sinä olet ristisi kantanut ja nyt Jeesus on antanut velkasi anteeksi" - "Ei oikeastaan Jeesus vaan se perijä kuoli." Itse asiassa Hintti kertoo huumehallusinaatioista ja tekemistään huumepahoinpitelyistä. "...niin paskapöntöstä kömpi viisipäinen hirviö ja sillä oli jalkapallon kokoiset munat. Ja niihin oli kirjoitettu verikirjaimin rienaavia nimiä." Tarinoissa esiintyy Jeesuskin "Mutta Jeesus pölähti siihen jostain ja rusikoi siltä nyrkkiraudalla paskat pellolle!" Yleisö on haltioissaan. Etenkin naiset tahtovat että "Kosketa minua" ja "Ota minut, Herra". Näitä vahvoja näkyjä löytyy toki pitkin albumia. Mutta niiden rakenne on tältä osin toistuva joten en palaa niihin.

Sivu 18 ja 19 Hintti saakin jo tärkeän osansa yhteisössä. Hänet löydetään pilleripäissään. (Joka tulkitaan parhain päin;"Onko hää hurmoksis?") Ja hänelle annetaan uskovainen tyttöystävä. Isä kertoo tyttärelleen että näin on. Hintti on siis tytön isän valitsema. Syy tähän selviää myöhemmin (Sivu 24.) Siellä lahkon johtaja kertoo että Hintti menee nyt avioon tämän samaisen tytön kanssa. Ja kun Hintti kysyy "Miksi mun pitää mennä ton pimun kanssa naimisiin?" Johon vastaus on "Koska hän sattuu olemaan raskaana." Hintti ihmettelee, että "Mutta enhän mä ole sitä nykässyt - muistaakseni" ja vastaus tähän on "Sovitaanko, että olet." Ja jos diiliin ei suostuta uhataan että Hintti joutuu sitten vain menemään takaisin vankilaan. ; Muutkin lahkolaiset vaikuttavat harrastavan samaa. Keskustelu Maikun ja hänen isänsä kanssa (Sivu 25) valottaa sitä miten "Jeesus pelasti sinut noilta saastaisilta tunkeutumisilta" ... "olemme käyneet todistustasi läpi kerta kerran jälkeen" ... "Kuvottavaa". Samalla kuvissa kouritaan omaa biologista tytärtä takamuksesta.

Pian Hintti joutuukin mieron tielle. (Sivu 28) Hänen huumemenneisyytensä kaivautuu esille. Häntä tarvitaan alalle. Kieroutuneet poliisit haluavat jatkaa kannattavia bisneksiään. Lahkolaisten johtaja ei halua tätä. Hän tarvitsee puhujaa. Oikein esimerkki uskon parantavasta voimasta. Raha muuttaa hieman mielipidettä. Mutta epäilyjä jää, etenkin lahkonjohtajan oman maineen vuoksi; "Oletteko aivan varma, ettei tässä ole mitään valonarkaa takana, liikkeen johtohahmona minun on oltava-" - "Liikkeen johtohahmona sun on oltava ensinnäkin tarkkana, ettei sulta ala hampaat irtoilla, kuules kun mä selitän ... Jos et ole sattunut huomaamaan, kaikki seurakuntaanne kohdistetut pedofiliaepäilyt on jätetty tähän mennessä tutkimatta. Siis?" Hintti lankeaakin pahoille teille. Maddogin kanssa koetaan kovaakin kilvoittelua. Esimerkiksi sivulla 36 "Se ei onnistu - mä oon uskossa! Persettä saat, mutta poskeen en ota - enkä anna persettä!" Mistä seuraa välitön loveen lankeaminen. Koska Hintti saa tietää suoraan Jeesukselta että "Ai joo. Jeesus sanoi, että kyllä se tämän kerran vielä käy päinsä." Hintti ja Maddog ajautuvat velkoihin ja kaikki huipentuu Wacko tyyliseen tulitaisteluun. Lahkonjohtaja päätyy surmaamaan Hintin. Sarjakuva päättyykin (sivu 46) "Isä!" ... "Sie tapoit miun sulhasein!"
  
Ylläoleva kaava on tragedian kaava.

On selvää että Hintti -sarjakuvien maailma on äärimmäisen negatiivinen ja makaaberi. Sarjassa ei esitetä ainuttakaan tahoa juuri mitenkään mainittavasti positiivisella tavalla. Sen maailma on negatiivisten attribuuttien läpitunkemaa. Siksi ei varmasti ole ihme, että lajityypiksi sopiikin tragedia. Sarjakuvan kutsuminen tragikoomiseksi on toki sarjakuvan tarpeetonta "sivistämistä". Mutta se ei kuitenkaan ole väärä huomio. ; Hintin lakeemus sarjassa, hänen hamartiansa, on yllättäen uskoon tuleminen. Tämä on se joka muuttaa alun tilanteen toiseksi ja joka perimmiltään altistaa hänet häntä itseään suurempien voimien riepoteltavaksi.

Tässä tietenkin läpikäydään jokainen käytetty klisee. Hintti -sarjakuva ei kuitenkaan nojaa siihen että se loisi jotain uutta vaan se rakentuu nimenomaan vanhan ja totutun varaan. Uskonnon kliseisyys on "harkittua". Siinä mielessä kuin tälläisen lajityypin sisällä nyt ylipäätään on mahdollista olla yhtään mitään "harkittua".

Sarjakuva kuitenkin jossain määrin onnistuu tiedostamaan. Kun katsoo oikeita parantumistarinoita, niissä herää helposti juuri sellaisia kysymyksiä kuin mitä sarjakuvassakin tulee vastaan. Jos vankilassa ollut vanki tulee uskoon, kuinka voimme tiedostaa että hän ei vahingoita ketään? Uskonaikahan on vietetty sellissä tai eristyssellissä. Vakaumuksen mukaan voidaan kuitenkin tehdä kovia luokitelmia.

Samoin alleviivattu sävy voi nostaa sitä että uskonnoissa sekä omien puhujien sanomisia selitetään parhain päin että kaikkea muutakin tulkitaan. Samoin huomio voi keskittyä siihen että usein uskovaiset tekevät aika kauheita asioita. Ja arvostavat kauheasti sellaisia ihmisiä jotka kuvaavat itse tekemiään kauheita asioita. Prosessissa mennyttä ei-kristittyä halveksitaan paheista jotka yleisesti ottaen ovat (a) omituisesti valikoituneita, kun Hintillä puhutaan homoudesta eikä murhista tai huumeista (b) ja niitä rinnastetaan omituisesti suhteessa omiin tekoihin, kun esimerkiksi kauhistellaan menneisyydessä tapahtunutta homostelua vaikka itse ollaan juuri nyt ja lähitulevaisuudessa tekemässä jotain joka vaikuttaa hyvinkin paljon pahemmalta.

Toki tämänlainen halpa sarkasmi todennäköisesti toimii lähinnä niihin joiden suhde uskontoon on jo valmiiksi negatiivinen. Kritiikki iskee aihevalintojensa nojalla "liepeisiin jos sinnekään". Ja tätä kautta uskovainen voi pitää tätä pinnallisena ja huonona. Tämän tekijä ja minä tietenkin varmasti tunnustammekin. Mutta sillä ei ole väliä sillä "tämä ei ole sellainen teos" jossa tämänlaisilla olisi väliä. Kysymys on itse itsensä tunnustavasta nollapistehuumorista.

Se oli vitsi, vitsi

Eräs miekkailutoverini oli vieraillut paikassa jossa oli runsaasti vasemmistolaisia feministejä. Hän oli kertonut siellä vitsin homoseksuaaleista. "Tiedätkö mikä on kauheampaa kuin holokausti?" - "No homoseksuaalisuus." "Mutta miksi homoseksuaalisuus on niin kauheaa?" - "No, koska se on kauheampaa kuin holokausti." Tässä kontekstissa vitsi ei tietenkään naurattanut ketään. Kuten ei ollut sen tarkoituskaan. Kyseinen henkilö ei ole homovastainen vaan "vitsin" synnytti nimenomaan tapahtumisen konteksti.

Josta päästäänkin suoraan etiikkaan.

Hyvin usein kun kerrotaan vitsi, se koetaan joksikin joka voi olla hyvinkin makaaberi ja loukkaava koska sitä ei tarkoiteta. "Se on vain vitsi" on puolustus. Mutta miksi näin ajatellaan olevan? Onko esimerkiksi loukkaava lausunto vähemmän moraaliton jos se on samalla hauska? Kysymys on relevantti sillä hyvin usein kun käytetään tyylikeinona ns. halpaa sarkasmia, niin tosiasiassa viestillä halutaan alleviivata sitä mitä tosiasiassa tavallaan tarkoitetaankin. Tämä vain tehdään liioitellen. Ja tässä tilanteessa hauskuus syntyy helposti siitä että jaetaan sarkastisen lausujan maailmankuva. Jolloin rasistien kesken kerrottu natsivitsi on itse asiassa kontekstissaan tehokas vitsi joka huomioi kertojan ja yleisön. Mutta tätä voidaan pitää jopa vihaa lietsovana. Näin ollen vitsiys voisi itse asiassa periaatteessa pahentaa teon moraalittomuutta.

Puolustus siitä että jokin asia on vain vitsi viittaakin usein nimenomaan siihen että vitsi on kerrottu tavalla jossa ei puhuta vakavasti. Voidaankin nähdä että vitsiys lieventää lausunnon moraalittomuutta jos tämä epätotuusluonne tuodaan vahvasti esille. Lisäksi voidaan nähdä että huumori voi herättää tunteita ja tiedostamista. (Puhumatta siitä että vakaville asioille nauraminen voi olla terapeuttista tai defenssi maailman kauheuden edessä.) Kun vitsi kerrotaan nimenomaan kaikinpuolin tiedostetusti epätotena, mauttomuus viittaa nimenomaan siihen että vitsin kertojalla on etiikan ja tyylin taju. Tyylirikko on tahallinen.

Tässä mielessä miekkailukaverini vitsitempaus oli eettisempi kuin jos se olisi tehty heteropride -kerhossa. Homofoobikkojen kerhossa se voisi naurattaa. Homofoobikkonatseille vitsi voisi olla hervottomasti naurattava. (Tai sitten ei ehkä kuitenkaan, koska vitsin laatu ei ollut kummoinen. Mutta olisi naurattanut tämä huomioonottaen aika paljon enemmän kuin feministejä kuitenkin.) Vitsi olisi vitsi sellaisessa tilanteessa jossa sen kertominen olisi ollut hyvinkin epäeettinen. Kun se kerrottiin paikassa jossa sen hyveellisyys oli suurimmillaan se ei itse asiassa naurattanut vaan tyrmistytti. Vitsin vitsiluonne jossain määrin tuhoutui tässä yhteydessä.

Ongelmana on tietenkin se, että huumori on useimmiten kuitenkin keino paljastaa totuutta. Moni kertoo vitsejä kuin narri. Tällöin vitsin tehtävänä on paljastaa epämiellyttäviä totuuksia vaikka vallanpitäjistä. Asioita joita ei uskalleta kertoa tai sanoa ääneen koska etiketti ja hyvät tavat estävät. Toisin sanoen vitsit kerrotaan useimmiten totena kuin epätotena. Silti "se on vain vitsi" -puolustus on yleinen. Käytän sitä joskus itsekin.

Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Juo pääsi täyteen!

Minulla oli töihin laitettu mehupurkkiin "Tuomon omaa mehua". Näytti ihan virtsalta. Uteliaisuuteni heräsi. En voinut vain kaataa pois. Mutta en toisaalta voinut vain rohkeasti juodakaan.

Koska pelotti että on oikeasti kusta, niin haistelin ja maistelin varovaisesti. (Näin vahvasti luotan työyhteisööni!) Ei vaikuttanut kuselta. Otin suuhun ja purskuttelin. Ei vieläkään vaikuttanut kuselta. Nieleskelin. Siitä jälkimausta sitten tunnistin että voi helevetti mitä tulikaan nieltyä. Eihän siinä voinut muuta kuin huutaa, että hyvä kun en astunut päälle!

Ja koska nyt kaikki tietävät mihin suuntaan tämä vitsi on menossa, paljastin että eilen illalla oli meillä käynyt eräs aikaisemmin töissä ollut tyyppi joka toi arvokasta konjakkia. Oli halunnut jakaa minunkin kanssani sitä. Mutta en ollut paikalle joten laittoi osani kannelliseen pestyyn purkkiin.

Kissalan pojat

Kuvitellaan että meillä on seuraava lause "Jokainen kesäkissan omistaja hylkää sen." (Siis sen kissan.) On usein sanottu että tuon tyylisiä lauseita ei voitaisi kovin näppärästi kuvata ensimmäisen kertaluokan logiikalla;

Temppuna on se, että kun luodaan sellainen ensimmäisen kertaluokan logiikan varaan rakennettu konstruktio joka luo oikeanlaisia tuloksia, sen rakenne eroaa radikaalisti siitä pintarakenteesta ja tavasta jolla asiaa tavallisesti katsotaan. Universaalikvanttori tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi seuraavanlainen lause voidaan rakentaa;

∀x∀y[(henkilö(x) & kesäkissa(y) & omistaa(x,y)) → hylkää(x,y)]

On useitakin semanttisia yrityksiä ratkoa tähän liittyviä ongelmia. Esimerkiksi yritetään luoda erilaisia dynaamisia semantiikkoja. Mutta sitten toisaalta voi tuntua ihan perustellulta.

∀x[(henkilö(x) & ∃y(y=z & kesäkissa(z) & omistaa(x,z)) → hylkää(x,z)]

Mikä tässä on vialla?

---

uɐɐɯnʇıʞ oʇuǝןo uǝuıoʇǝıʇ ɐʇɐdɯǝן ɐʇuoʇıןɐɐɹoɯ uıʇǝʌןǝɥ uo
Logiikan kannalta;eksistenttikvanttori ei vaikuta lauseen tulkintaan. Ja lisäksi tuo ratkaisutapa tuottaa ongelmia sen tyylisissä tilanteissa joissa "mies ottaa kesäkissan"...

Pieni ajatus ; Oksennus

Mikä tyyli lyylin lemmikeillä!
Byäärgh!

Havis Amandan hylkeet sylkevät vettä suustaan. Siinä on myös kaloja jotka syöksevät vettä suustaan. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Moni muukin suihkulähde koostuu patsaista joiden suusta tulee vettä.

Minun makuani pidetään makaaberina. Mutta jopa Manneken Pis kusemiskuvastoineen edustaa mielestäni arkista hyvää ja asiallista makua tämän oksennuskuvaston vierellä. Joku on päättänyt että on sivistynyttä pistää joka paikka täyteen yrjöäviä olentoja. Kuin jonkun kaamean mahataudin kourissa jokainen suihkulähde. Eikä kukaan sano mitään!

Ehkä he ovat, hieman Rabelaisin hengessä, ymmärtäneet että ilman ruumiinaukkoja ihminen on umpinainen. Eli olemme kaikkien reikiemme kautta yhteydessä kosmokseen. Kenties oksentavien patsaiden kohdalla on sekin, että kun se on selvästi mekaaninen eli deterministinen, eikä sitä voi ymmärtää niin sitten se olisi jotenkin transsendenttia. Mutta en usko tähän. En tosin voi ymmärtää mikä muukaan tämän muodin takana on?

Kuitenkin. Kun tämä pöntölle puhumisen kulttuuri on niin yleinen, niin minua hämmentää ennen kaikkea se, että tätä taiteellisuuden riemuvoittoa ei ole viety loppuun asti. Missä ovat suihkulähteet joissa vesi tulee nenästä kuin patsaalla olisi jättiläsimäinen aivastuslima tai räkänenä tulossa? Yllättävän harvassa ovat myös suihkuavat perseet. Kun tälle laatoituslinjalle on jo kerran lähdetty, olisi tämä ripulilinjakin aivan yhtä asiaankuuluva. Tälläisten suihkujen väistely toisaalta myös imitoisi aitoa elämää, kuten Guy Windsor opettaa.

âmen ; yhden sydämeen ei välttämättä mahdu yhtään ämmää

Rabelaisin "Pantagruelin neljännessä kirjassa" on kirjoitettu riidanhaastajien ammattikunnasta. Ammattikunnasta, joka on hyvin lähellä sellaista että sen voisi toteuttaa nykymaailmassa ja nykykulttuurissa. "Kun joku munkki, pappi, koronkiskuri tai asianajaja haluaa pahaa jollekulle maansa herrasmiehelle, hän lähettää tämän luo riidanhaastajan, joka esittää kanteen, haastaa oikeuteen, herjaa ja solvaa häpeämättömästi, niin kuin häntä on käsketty, kunnes kyseisen herrasmiehen, jollei tämä ole tyhmempi kuin aasi, on kerta kaikkiaan pakko suomia häntä sauvalla tai miekalla päähän tai polvitaipeisiin ja mahdollisesti myös paiskata alas vallinharjalta tai ikkunasta." Riidanhaastaja elää tämän jälkeen vahingonkorvauksella "joka toisinaan kohoaa toisinaan niin suureksi, että herrasmies menettää koko omaisuutensa ja on vaarassa joutua vankilaan mätänemään, kuin olisi kuningasta lyönyt."

Paljastan asian muutakin kuin valaistakseni blogini ansaintalogiikan. On nimittäin ajattelutapa jossa koko maailma on kuin todella olisi pullollaan riidanhaastajien ammattikunnan kaltaisia.

Katson tarkemmin Jukka Hankamäen tuoretta blogausta.

Blogausta jonka hän on poistanut, mutta joka löytyy, ainakin toistaiseksi, googlen cachesta. Demonstroidakseni sitä miten mediankäsittelytaidottomia käsitellään, eli nostaakseni Streisand efektin arvoon arvaamattomaan, käsittelen tekstiä jota Hankamäki ehti ennen poistamistaan kehumaan. Hankamäellä on toki aina ollut melko kova itseluottamus ja hän korostikin hienouttaan "jos kirjoittaisin englanniksi, olisin jo akateemisesti maailmankuulu". Poistamiseen onkin varmasti syynä mediakohu ja se että ei ole kenties kovin miellyttävää puolustaa argumentaatiota jonka vastine löytyy Rabelaisin makaaberin huumorin absurdista ja nonsensiaalisesta maailmasta. (Tosin sillä erotuksella että Hankamäki ei ole hauska.)

Aiheena on seksuaalinen häirintä. Suoraan sanoen Hankamäen asenne on niin sovinistinen kuin se voi vain olla sellaisella homoseksuaalilla joka tietää että ei koskaan joudu kohtaamaan sanomisiaan naisten kanssa. (Tosin samanlaisia asenteita löytyy myös niistä "omituisen vittumaisilta kilteiltä miehiltä" jotka pitävät Laasasen naisten seksuaalista valtaa koskevista teksteistä. Jotka joutuvat kohtaamaan mutta pitävät sitä muiden syynä.) Lisäksi Hankamäki on niin pihalla kuin fenomenologi vain voi olla. (En yleensä pidä fenomenologeista mutta Hankamäki on tuossakin luokassa omassa lokerossaan.) Vastuuttomuus voisi tarkoittaa ulkopuolisuutta ja objektiivisuutta. Hankamäen tapauksessa se tarkoittaa sitä että tosimaailma korvataan stereotyypeillä ja liioitteluilla ja tästä vedetään hyvin vahvoja tulkintoja. Jotka johtuvat todennäköisesti siitä että häneltä puuttuu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi elämänkokemus ja tämä tekee hänestä vihjeettömän.
1: Lopputulos näyttää suunnilleen samalta kuin Richard Dawkins analysoimassa uskonkokemuksia ja hengellisyyttä. ; Dawkinsilla voi olla paljon sanottavaa Jumalan olemassaolosta ja teologian tyhmyydestä, mutta jos kokemuksellisuus on ytimessä hän on yhtä pihalla kuin kristitty joka selittää että ateistit oikeasti uskovat jumalaan ja ovat jotain angsteisteja.

Minkä maalainen sauna?

Voisin aloittaa yksityiskohdista. Jotka eivät sitten ole niin oleellinen osa lopullista analyysiä. Hankamäki ottaa esille sen, miten seksuaalisen häirinnän kohdalla saunassa tapahtuva kouriminen on otettu tuomioistuimeen.

Mutta joka on tarpeen jotta voidaan sävyttää Hankamäen eetosta. Eetosta joka kyllä sitten on itse tekstissä vahvasti läsnä. Se on syytä demonstroida. Olen katsonut vuosia sitten eroottissävyisen elokuvan turkkilaisesta saunasta. Ja ilmeisesti Hankamäen saunassakäynti on hyvin samanlaatuista. "Mikäli ei seksiä halua, ei kannata mennä mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi olla tarjolla. Vain tyhmä lehmä voi ajatella, että menenpä saunaan ja riisunpa pilluni paljaaksi heteromiesten edessä ilman vähäistäkään ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Typerimmänkin idiootin pitäisi ymmärtää, että jos heteronaisena riisuutuu heteromiesten edessä, tilanne on eroottinen ja seksuaalinen." ... "sellainen ihminen, joka torjuu noinkin intiimissä yhteydessä kuin saunassa tapahtuvan lähentelyn, on poikkeuksellisen ahdistunut, jopa sairas".

Olen itse käynyt sekasaunoissa kourimatta, ihan sen vuoksi että siellä ei ole meneillään mitään Michel Foucaultin tyylisiä kinkyjä homoseksiorgioita. Kun ihminen ei hiero pilluaan naamaasi ja käyttäytyy asiallisesti -  sen sijaan että strippitanssisi tai pyllistelisi tahallaan kohti - terve ihminen nimenomaan tiedostaa että toisella ihmisellä on ruumiillinen koskemattomuus. ; Hankamäki voi esimerkiksi miettiä mielessään pillu paljaana pyörimisen määritteitä katsomalla vaikkapa sitä että puheenalaisessa saunassa tapahtuneessa häirinnässä kerrotaan miten naisen alaosaa oli nimenomaan siirretty syrjään jotta häirintää voitaisiin tehdä. Vaatetettu paljaana oleminen on toki tuttua meille jokaiselle joka on ollut alasti vaatteidensa alla. Mutta tämä liioittelu on kenties syytä mainita koska se on oireellinen vihje Hankamäen tuottamassa blogitekstin laajemmassa kontekstissa.

Tästä on hyvä mennä siihen miksi Hankamäellä on kantansa.

Hankamäki on tunnetusti fenomenologi. Tätä kautta hänen analyysissään voidaan nähdä periaatteessa kauniita elementtejä. Jotka sitten vain muuttuvat joksikin hyvin omituiseksi;
1: Byrokratiavastaisuus : "Dynamiittityhmässä kulttuurissamme on alettu ajatella, että ihmisten seksuaalisesta kanssakäymisestä pitää päättää tuomioistuimissa." Ajatus on osuva siinä mielessä että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat juridisia kysymyksiä aivan jokapäiväisessä arvokeskustelussa. Ja voidaan todella nähdä että moralismi ja säädökset - kuten vaikka sadomasokistien kriminalisointi joka on purettu melko myöhään - ovat vastenmielistä moralismia josta seuraa "Ahdasmielisyyden levitessä voidaan päätyä Freudia edeltävään viktoriaaniseen yhteiskuntaan, jossa rokokoopöytien jalat verhoiltiin pöytäliinoilla pitäen niitä ”liian eroottisina”, ja ihmiset hirttivät itsensä ja toisensa seksuaalisesta estoisuudesta johtuviin pakkoneurooseihinsa." Tosin hän on tässäkin tavalliseen tapaansa liioitteleva (mikä ei ole välttämättä pahe, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on) "Sellaiset lakipykälät, joilla puututaan aikuisten ihmisten seksuaalisiin aloittaisiin, kosketteluun, sananvaihtoon tai mihin tahansa nussimiseen, panemiseen ja seksin harjoittamiseen, pitäisi suoralta kädeltä viskata nurkkaan." Tuskin Hankamäkikään pitäisi siitä että hän joku päivä kadulla joutuisi kohtaamaan kuvitteellisen feministinaislauman joka harrastaisi hänen kanssaan heteroseksiä vasten hänen itsensä tahtoa. Näkisin että tämänlainen on yhtä oleellinen rajoite kuin pedofilia. (Jota Hankamäki on ilmeisesti halunnut karttaa lisäämällä "aikuisten ihmisten" -sanaparin. Itse näkisin että ehtolistaa voi olla syytä kasvattaa tuostakin.)
2: Hän korostaa vastavuoroisuutta, jopa ruumiillista ja biologista vastavuoroisuutta. "Filosofisesti ajatellen seksuaalinen kanssakäyminen on puhtaasti yksilöiden välinen asia, eikä siitä ole mitään valitusoikeutta. Seksuaalinen kanssakäyminen perustuu vuorovaikutukseen, jonka pohjalta ihmiset herättävät toisissaan intohimoja. Syypää (tai mahdollisen kiittelyn kohde) on siis usein intohimojen herättäjä itse. Lisäksi seksuaaliseen aktiivisuuteen vaikuttavat biologiset tekijät, joiden kieltäminen olisi todellisuuden kieltämistä."

Olen itse asiassa Hankamäen kanssa sitä mieltä että on hyvä käyttää vastavuoroista ajattelutapaa. Siitä huolimatta että se vivahtaa fenomenologialle. Siitä on nimittäin hyötyä. Esimerkiksi syytös seksuaalisesta häirinnästä voi olla turha ja sitä voidaan periaatteessa käyttää aseena. Ja itse olen, ainakin omassa mielessäni, huolissani siitä että kokevatko naapurit sedän jonain pedofiilina heti jos tämä puhuu lasten kanssa. ; Joko tämä epäilykulttuuri on tosi tai se on vähintään syvälle hakattu monien miesten mieleen kulttuurissamme. Ja tämänlaisten asioiden purkaminen on oikeasti tärkeää. Ja niissä miehet voivat kärsiä, tai teoriassa joutua ongelmiin (mikäli suhtautumistapa on tosi eikä vain jotain joka on iskostettu kaikkien päähän).

Nyrkkisääntönä tässä on se, että ajattelutavasta on hyötyä silloin kun sillä luodaan kokonaisnäkemys. Ja tämä kokonaisnäkemys yleensä sanoo että "asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin näyttävät". Perinteisesti on luotu mielikuva rikollisesta ja uhrista. Mutta joskus uhri voi todellakin provosoida vastareaktion kuin Rabelaisin riidanhaastaja. Voidaan nähdä että tekijällä voi olla syy toimia kuten toimii. Ja että uhri on jossain määrin kutsunut sitä mitä on kutsunut. Ja tämä on hyödyllistä. Muutoin syntyy helposti stereotyyppinen ajatus läpipahasta ja täysin hyvästä.

Mutta Hankamäki toimii toisin. Hän luo uuden yksinkertaisen ja tyypitetyn maailman jossa ei tapahdu seksuaalirikoksia joita uhri ei olisi jotenkin provosoinut. Ilman tätä hän ei voisi esittää että "Seksuaalinen kanssakäyminen on kahden kauppaa. Jos niillä markkinoilla ei osaa toimia hakematta poliisia apuun, on syytä poistua kaikilta seksuaalisilta foorumeilta ja mielellään siis koko maailmasta. Sillä maailma ja ihmisen olemus ovat seksuaalisia." Se pätee vain jos raiskaajia ei ole. Yksinkertaistamalla Hankamäki luo tarinan jossa vain käännetään roolit ylösalaisin. Eikä tajua että jos idealisaatio on vankila johon ihminen määritellään, niin tämän idealisaation antiteesi on täsmälleen yhtä monta dogmaa ja kriteeriä sisälläänpitävä. Siksi hän luo ajatuksen jossa uhriksi luultu onkin rikollinen ja rikolliseksi luultu on uhri "Todellinen ahdistelu onkin aivan muuta kuin on väitetty. Se on seksuaalisesti aktiivisiin miehiin kohdistuvaa tuomioiden uhkaa ja juristien nuijilla harjoitettavaa pamputusta." ... "Ja se on femakkopissisten tarkoituskin. He lavastavat itsensä ”uhreiksi” omissa narsistisissa persoonallisuushäiriöissään ja tietävät, mitä tekevät. Tiedotusvälineiden ämmäosasto puolestaan tekee ämmätuomareiden ratkaisuista suuria otsikoita, joiden tarkoitus on toimia sähköpaimenina ja pelotella seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä lomakausien kynnyksellä."

Mielestäni todellinen filosofi ymmärtääkin sen että tilanteet ovat paljon tätä mutkikkaampia. Olen esimerkiksi ottanut esiin "kännipanojen etiikkaa" joka on monisyisempää kuin Hankamäellä. Siinä arvioidaan esimerkiksi sitä onko kohde tietoinen seksin aikana. Enkä tee tätä kohottaakseni omaa häntääni vaan demonstroidakseni sitä miten suurempi syvällisyys onnistuu vasenkätisemmältäkin filosofilta. Sellaiselta, joka ei ylpeile olevansa maailmanmiestasoa. Voisin myös huomauttaa että John Danaher käsittelee päihtymisen ja seksin välisiä eettisiä tilanteita ja koukeroita kiinnostavasti. Siinä esimerkiksi se, onko juomaan livautettu päihdettä vai onko päihde otettu itse ja tahallisesti vaikuttavat tilanteeseen. Hyvän filosofin voikin tunnistaa siitä että hän ei tuomitse tekoja tekijän sukupuolen mukaan vaan käytöksen mukaan.

Lisäksi on huomioitava että kulttuurissamme fyysinen koskemattomuus on arvotettu hyvin korkealle. Ideologia ja itsetoteutus ei saa ikään kuin mennä toisen ruumiseen sisälle. Tässä on kyse negatiivisesta vapaudesta. Ja tämä on usein jonkun positiivista vapautta vastaan. Voidaankin nähdä että
1: Uhriksi joutumista voidaan ennaltaehkäistä ja tähän voidaan liittää neuvoja. Joku voi sanoa että ei pidä mennä Helsingissä tyrkyttämään itseään puskiin. Ja tämä voi olla itsepuolustusneuvo. Ja pahastuminen voi olla tässä tarpeetonta ja osoitus herkkänahkaisuudesta. Paitsi jos moralismia muuteaan juridiseksi säännöksi. (Naiset eivät saa mennä kaupungille iltayhdeksän jälkeen, ainakaan ilman burqaa...)
2: Mutta jos siitä tulee syytös jossa raiskatulle vihjataan että koska hän oli humalassa ja pikkumekossa menossa kotiin, niin sitten nainen ikään kuin halusi tulla raiskatuksi. Niin sitten syyttäjä on kyllä täysin pihalla. Se, että oma käytös altisti rikokselle tekee ihmisestä uhrin. Lisäksi pukeutumiselle on useita muitakin syitä kuin raiskatuksi tulemisen halu. Voi esimerkiksi olla niin että nainen on halunnut hakea poikaystävää jota ei ole löytynyt jonka vuoksi hän on kävellyt yksin kotiinsa, eli on ollut näppärä saalis puskaraiskarille joka odottaa muna kädessä ensimmäistä vastaantulevaa naista ja tunkee kaluineen peliin tämän naisen yleisestä käytöksestä riippumatta.

Loppukaneetti.

Olen huvittunut siitä miten Hankamäki puhuu kyynisyydestä. "Vaikka jotkut pitävätkin Laasasen näkökulmaa karkeistavana, se on mielestäni selitysvoimainen ja valaiseva. Ihmiset väistämättä toimivat oman seksuaalisen vaihtoarvonsa puitteissa. Tämä on vain realismia, ja sen kiistäminen johtaa juuri sellaiseen kyynisyyteen, josta ämmämafian oma katkeruus antaa näyttöä." Kuitenkin Hankamäen oma näkemys on äärimmäisen kyyninen. Naiset ovat tunteettomia sosiopaatteja jotka ovat, paitsi viettiensä vietävissä, niin myös ja ennen kaikkea tavoitteellisesti manipuloimassa asioita. ; Jos Hankamäki olisi hetero, tämän voisi kenties korjata kunnollisella ryhmäpanolla lukuisien naisten kanssa. Mutta koska hän on homoseksuaali, tilannetta tuskin voidaan korjata.

Ennen kaikkea tärkeintä on se, että mitä tapahtuu jos vastavuoroisuus -uhristatuksen purkaminen ymmärretään kunnolla. Se voidaan liittää varsin vakiintuneeseen selittelymalliin jota tavataan perheväkivallan ja koulukiusaamisen piirissä. Mies lyö vaimoa turpaan koska nainen nalkuttanut viikkotolkulla. Lausunto on kenties jopa aivan täysin totta, mutta tämä teko on selitys eikä oikeutus. Samoin äiti voi piiskata lastaan liiallisesti koska lapsen oikeasti tekemä tyhmyys ärsytti. Tämä on selitys eikä oikeuta esimerkiksi sanotaan nyt lihakirveen käyttämistä lastenkasvatusvälineenä. Ja jos jotakuta lyödään nakkikioskilla niin sitten se on antanut oikeuden tintata turpaan olemalla jonossa väärällä ilmeellä ja mahdollisesti tönien humalahoippuroinnissaan.

Hankamäki sekoittaa ymmärrettävyyden. Vastavuoroisuus jossain määrin kuvaakin kausaalisuhdetta. (Jos ihmisten kanssa ylipäätään voidaan puhua kausaalisuhteista ilman että heidät määritellään fenomenologiseen vankilaan jota Hankamäki usein vastustaa kirjoissaan. Hänen tämä blogauksensa vihjaa että hän on valmis laittamaan muita ihmisiä erilaisiin lokeroihin, kuten "tyhmiin lehmiin" ja antaa heille hyvinkin tarkasti määritellyt vaikuttimet, varsin sosiopaattiset ja epäkunnioittavat sellaiset.) Ja sitten Hankamäki niin sanoakseni pistääkin siitä miten on (is) siihen miten niiden pitäisi olla (ought). Se, että turpaananto on vastavuoroisen sosiaalisen vuorovaikutuksen odotettavissa oleva seuraus ei tee turpaan vetämisestä oikeutettua tekoa.

Siksi voidaankin muistaa tärkein oppi. Se on suoraan Rabelaisin alkuun laittamastani esimerkistä. Minua nimittäin pani suunnattomasti sylettämään Hankamäen selittely. Pidin sitä vastuuttomana koska hän ei joudu kohtaamaan naisia seksuaalisessa kontekstissa. Pidin sitä vihjeettömänä, elämänkokemuksesta kumpuavana. Hänen sanomisensa naisten käytöksestä, seksuaalisuudesta ja motiiveista toivat mieleen Michel de Montaignen esimerkin jossa eräs nuori mies oli kehunut seksuaalisella suorituskyvyllään ja kuvannut naisia niin ylilyövillä tavoilla että jokainen tiesi että hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä, pelkästään kuuntelemalla hänen juttujaan. Kun vihjeetön kohtaa tyhmän ja häijyn en kutsu sitä viisaudeksi. Ja tämänlaisen tuotoksen äärellä lesoilu ärsyttää. Etenkin kun on selvää että asenteen ollessa tuon ja seksuaalisen suuntautumisen ollessa myös tuo, ei kokemus tule opettamaan mitään toista asennetta tuolle kyseiselle ihmiselle.
1: Itse uskon että jos Hankamäki kirjoittaisi englanniksi, hän olisi korkeintaan pahamaineinen. Mediajulkisuutta saa kun esittää huomiohuoraavia näkemyksiä. Ja tämä Hankamäen tuotos varmasti osuisi siihen kategoriaan. Hän ei ole missään mielessä tyhmä mies. Mutta yksi syy miksi hän ja Laasanen kirjoittavat suomeksi on se, että globaalissa maailmassa asiaa käsitellään jo. Jossain mielessä he rinnastuvat Tapio Puolimatkaan, joka ei ole globaali ID -auktoriteetti mutta pärjää riittävän hyvin pienemmissä piireissä jossa on vähemmän kilpailua. Ja siksi hän on Suomessa.

Koska Hankamäki käyttää vittupäisiä käsitevalintoja, on loukkaava, herjaava ja muutenkin asenteellinen hänen tulisi ymmärtää mitä vaikutuksia tällä on vastavuoroisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle tuli mieleen ajatuksia joissa olisi äärimmäisen nautinnollista tintata herra Hankamäkeä turpaan. Josta, hänen omalla logiikallaan, seuraisi se että voisin nähdä hänen kerjäävän sitä. Siksi hänen ei pitäisi pistää vuorovaikutusta juridiikan hoidettavaksi eli nostaa pahoinpitelysyytettä jos näin pääsisi tapahtumaan. Onneksi minä olen vihaisen temperamenttini lisäksi tietoinen siitä että tämänlaiset moraaliset oikeutukset omille teoille ovat hevonpaskaa. Jos noudattaisin niitä olisin kammottava ihmishirviö. (Siksi, heittäytyäkseni runolliseksi, hillitsen himoni - kahlitsen kyrpäni.) Kokemuksellisuus on oikotie pikaistuksissa tehtyihin typeryyksiin. Ja tätä vastavuoroisuuskokemusta ei moni filosofi kutsu viisaudeksi.
1: Toki Hankamäkeen reagointi on vastavuoroista. Ja voisin väittää että ainakaan minä en kokemusteni pohjalta redusoidu pääasiassa seksiin. Sen sijaan vittuuntuneisuuteen, ärsyyntyneisyyteen ja vastaaviin tunteisiin enemmänkin. Sikäli kuin itseäni tunnen, ja mikäli minulla on kokemusta itseni kanssa olemisesta kertynyt elämäni varrella, ovat nämä tunteet varmin tapa päästä tietoisuuteeni riittävän pitkäksi aikaa jotta viitsin niistä mitään blogata. Mutta tämä ei tee hänen tinttaamisestaan oikeutettua vaan minusta perusluonteeltani paskiaisen.

Siksi näen että vaikka Hankamäki onkin ilmiselvästi joku joka voisi tienata aivan saatanasti riidanhaastajana, minun tehtävänäni ei ole olla herrasmies joka joutuu tuon tasoisen elukan vuoksi vaikeuksiin. (En sylje naamaan ketään joka saastuttaisi sylkeni. Ja kaksintaistelu käydään kahden herrasmiehen välillä.) Etenkään kun nykykulttuurissa tilanteet rinnastuisivat siihen kuin sitä oltaisiin kuningasta lyöty. Siksi Hankamäki saa olla minun puolestani rauhassa. Sillä, vaikka se voi olla vaikeaa kuvitella, minä en ole komediahahmo absurdista makaaberista teoksesta. Pyrin olemaan hyvä enkä vain oikeuttamaan mielihalujani, en alenna itseäni eläimen tasolle ja redusoi itseäni seksuaalisuuteen ja vain seksuaalisuuteen. (Vain joka toinen tai kolmas ajatukseni koskee seksiä.) Siksi ymmärrän että Hankamäki ei kerjää sitä. Minä en ole Hankamäen uhri.

Itse asiassa se, että Hankamäen teksti provosoi ja ärsyttää minua, kertoo jotain paitsi Hankamäestä niin myös itsestäni. Se, että tämä ei ole miellyttävää voi johtaa marttyyrikortin heittelyyn ja erimieltä olevan syyllistämiseen. Jos siis itseä on varattu suurella egolla, pienellä viisaudella ja vielä pienemmällä sydämelisyydellä. Sydämettömyyttä löytyykin ainakin yhdestä sellaisesta sydämestä jonne ei mahdu edes yhtä ämmää.

---

Otsikko viittaa Rabelaisin "Pantagruelin kolmannessa kirjassa" kohtaan jossa on sana âme joka tarkoittaa sielua. Ensipainoksessa saman sanan kohdalla oli sana âne joka tarkoittaa aasia. Rabelaisin varsin ... mielenkiintoisen ... persoonan tuntien asia ei ole sattumaa.