Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta

"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

---

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?

Yksi(n)

"Language... has created the word 'loneliness' to express the pain of being alone. And it has created the word 'solitude' to express the glory of being alone."
(Paul Tillich)

Yhteiskuntamme suosii sosiaalisuutta. Facebookiin keräytyy valtavia määriä ystäviä. Blogeille ja muille kanaville tehdään materiaalia odottaen lukijoita ja kommentteja. Verkostoituminen on dynaamista ja siinä piilee menestyksen ydin.

Yksinäisyyttä sen sijaan pidetään hieman huonona asiana. Siihen liitetään sellaisia ajatuksia kuin "syrjäytyminen". Kenties siksi yksinasuvalle ei parisuhteessa olevalle ihmiselle on pitänyt luoda uusi käsite, sinkku. Se korostaa että ollaan yksin mutta ei yksinäisiä. Jaottelu on tarpeen, kuten Paul Tillich nostaa esiin. Vanhahtavassa kulttuurissa, tai siinä jota vielä itsekin noudatan, erotettiin vielä "erakot" "syrjäytyneistä". Sinkkuudessa on vielä jonkinlaista jäämää tämän tyyppisestä ajattelusta.

Yksinäisyydessä on myös rauhaa. Mutta se voi olla myös ongelma. Ja silloin päästään niihin teemoihin joita alustin aikanani kirjoittaessani japanilaisessa kulttuurissa kotiin eristäytyvistä hikikomoreista. Suomessa puhuttaisiin helposti "luusereista". Ja tämäntyylinen ajatus johtaa nörttiytymiseen, joka taas liitetään huonoon ja vähäiseen sosiaalisuuteen. Nörttistereotypia muuttuukin helposti syrjäytyneisyyden, luuseriuden ja antisosiaalisuuden kulminaatiopisteeksi. Paitsi tietysti silloin kun se kuvataan coolina. (Mitä tapahtuu usein.)

Itse asiassa voidaan nähdä että kaiken sosiaalisuuspuheen takana on kuitenkin jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka ääripäässä hikikomori on. Faith Popcorn (se on hänen nimensä) kehittänyt käsitteen cocooning kuvaamaan elämäntapaa jossa vietetään yhä enemmän ja enemmän aikaa kotona. (Tätä ei pidä sekoittaa käsitteeseen cockooning, vaikka niitä voikin harrastaa samanaikaisesti.) Siinä jopa työ tehdään etätyönä kotoa ja kaupassakin asioidaan sähköisesti. Tämäntyylinen elämäntapa on nousussa.

Voisi kenties ajatella että kulttuurimme valehtelisi, kun se korostaa sosiaalisuutta mutta samalla yleistää kotona olemista. Ajatusta voi tukea sillä, että esimerkiksi "tutustuu" muutamaan ihmiseen. Tuntuu aivan järkevältä että yhdessäolo ainakaan kaikkien ihmisten ei ole välttämättä kovin mukava asia. Kenties sosiaalisuus verkottuvassa maailmassa onkin hyötymistä. (Ja facebookkavereitakin tarvitaan vain sen vuoksi että niissä peleissä niiden avulla saa lisää bittimuskeleita.)

Osa puhuu jopa ystävyyden inflaatiosta. (Tunnustan, minäkin puhun joskus tästä.) Että ennen ystävyys merkitsi sanana jotain, mutta nyt määrä korvaa laadun ja sanaa käytetään varsin joustavasti. Laadun ja määrän suhteen voi tiivistää siihen, mitä eräs pieni poika sanoi. Kun hänen käskettiin mennä ulos leikkimään ja etsimään uusia ystäviä, hän sanoi että häntä ei huvita, hänellä on jo riittävästi ystäviä. (Kolme.) Häneen on helppo samastua.

Kenties ne kuitenkin ruokkivat toisiaan. Dunbarin mukaan ihmisen aivoissa on rakenteellisia rajoitteita. Emme ole kaikkikykyisiä ja kaikkivoipia, ja siksi esimerkiksi on olemassa raja jonka jälkeen emme enää voi tuntea ihmisiä. Dunbarin luku on kaikkien arvioiden mukaan melko pieni, ja esimerkiksi pelkästään kerrostaloni raput pitävät sisällään enemmän asuntoja kuin mikä Dunbarin luvun suurin arvio on. Ja esimerkiksi facebookystävieni määrä on ylittänyt pienimmät arviot. Kyllä sitä siinä vaiheessa osaa arvostaa yksinäisyyttä.

Uskotko tulevaisuuteen?

Erään vitsin mukaan oli kaksi naapuria. Toinen oli ateisti ja toinen harras kristitty. Kristitty oli rikas ja hän kiitti joka päivä julkisesti Jumalaa siitä että tämä oli siunannut häntä kaikella hyvällä. Elämä oli nautinnollista ja siitä piti olla kiitollinen. Ateisti korosti että Jumalaa ei ole, ja että pitäisi olla kiitollinen vain asioista. Sitten kristityllä alkoi menemään heikommin. Hän kiitti Jumalaa ja piti tilannetta arvokkaana nöyryyden opettamisena ja koettelemuksena joka vain vahvistaa uskoa. Ateisti korostaa että kärsimys on jotain mitä hyvä ja rakastava Jumala ei tekisi. Lopulta kristitty on säälittävässä tilassa, hän ei menetä luottamustaan Jumalaan ja pyytelee apua. Apuja ei kuulu ja ateisti pilkkaa rukousten tehottomuutta. Eräänä päivänä ateistille tulee kuitenkin sääli. Hän käy kaupassa ostamassa ruokatarpeita ja laittaa ne kristityn naapurinsa pihalle. Kristitty astuu pihalle ja  näkee ostokset. Hän kiittää Jumalaa rukousvastauksesta. Ateisti hyppää puskasta ja huudahtaa, että hän osti ostokset hyvää hyvyyttään! Että katso, kuitit ja kaikki. Kristitty kiittää Jumalaa siitä että tämä antoi hänelle rukousvastauksen ja pisti peräti Saatanan maksamaan laskun!

Teleologia on siitä erikoinen tekijä, että ihmiset tuppaavat liittämään sitä vain miltei kaikkeen. Ja tosiasiassa myös tapa jolla se liitetään on vain hyvin löyhästi sidoksissa siihen mitä tapahtuu. Tulkinnat ovat hyvinkin mielivaltaisia. Kristityn harjoittamaa teleologisuuden - asian näkemisen päämääräsuuntautuneena ja intentioiden seurauksena - noudattaa ns. presuppositionistista prosessia. ; Tillich sanoisi että vitsin ateisti on uskontofilosofi kun taas kristitty on teologi. Uskontofilosofi kun katsoo uskontoa kokonaisuutena ja ulkoa päin katsellen. Teologi taas on jo vakuuttunut Jumalasta ja kaikki vain sovitetaan oppiin josta ollaan jo varmoja.

Otin teleologian esille, koska se voidaan sitoa tärkeään asiaan. Nimittäin aikaan. Ihmisen kuolevaisuus tarkoittaa sitä että elämässä on käytössä rajallinen aika. Tämä on johtanut hyvin monisäikeiseen filosofioiden sikermään. Ääripäihin voidaan asettaa;
1: Spontaaniutta korostava oppi joka jotenkin nollaa kuoleman. Tähän malliin teleologisuutta vähennetään ja sen sijaan siinä korostetaan elämästä nauttimista. Ihmisen ei pidä tavoitella kuolemanjälkeisyyttä vaan nauttia hetkestä. Tämän idean keskiöön tulee usein tarpeiden tyydyttäminen ja turhan teleologisuuden karsinta. On osattava olla carpe diem, eikä elää jahkailutaloudessa jossa mietitään tavoitteellisesti mitä tehdään sitten kun vaikka päästään eläkkeelle.
2: Ikuisuutta korostava oppi jossa tämänpuoleinen rajallisuus on vain näennäistä. Että pitää tähdätä ikuiseen tuonpuoleisuuteen. Tässä tematiikassa korostuu elämän halveksunta ;  Rajallinen elämä on tuskallista, joten sen hetkiin ei kannatakaan tarttua. Sen sijaan pitää olla tavoitteellinen, välttää kenties tuskia - ja jostain syystä etenkin nautintoja - jotta silmät pysyisivät äärettömän elämän palkinnossa.

"Ruttopuiston Rovasti" kuten muutkin uskonmiehet tuntevat hyvin tämän kahtiajaon. "Jumalan valtakunta on aina edessäpäin, aina tulevaisuuden asia. Ne, jotka hengellisessä mielessä ovat välinpitämättömiä tai suorastaan taistelevat kristillistä uskoa vastaan, tyytyvät hetken nautintoihin. Heille riittää se, että he tänään elävät hyvin. Heillä ei ole tarkoitustakaan tähdätä iäisiin majoihin, maalliset Baja-majat kelpaavat heille vallan mainiosti. Jos eletään kuin viimeistä päivää ja mässäilyllä ja juomingeilla otetaan ilo irti elämästä, jos vatsasta tulee jumala, niin vatsan toiminta tulee keskeisen tärkeäksi opinkappaleeksi." Valitettavasti he tuntuvat usein jäävän tähän. Tämä on melkoisen dikotominen tapa ajatella asioita.

Toki minäkin olen tunnettu spontaaniudestani. Tarkalleen ottaen siitä että minulla on erikoinen tapa päätyä tekemään ns. ylilyöntejä. Spontaaniutta korostava elämä on toki mahdollista. Ja tiemmä monet saavatkin siitä lystiä ainakin hetkeksi. Tämä elämä on kuitenkin minun silmissäni vähän kuten kognitioiltaan rajallisten eläinten elämää. - Ihminenkin on toki eläin, mutta hänen kognitiivinen prosessointikykynsä ylittää metsän elikot - ja valtaosan kaupunkiluonnosta. Eläimiä seuratessa voi huomata miten esimerkiksi pulujen elämä ei välttämättä aina ole kovin kauheaa. Ensin ne hankkivat ruokaa ja sitten loikovat auringon lämmössä nurmikolla. Välillä täytyy rapsutella kaulaa jalalla.

Ongelma itse asiassa on niin relevantti että kristillinen eksistentialisti Torsti Lehtinen on kirjoittanut kirjan jonka nimeksi on annettu "Sika vai Sokrates". Se miettii sitä, että onko valittava viisaus vai onnellisuus. Ja että valtaosa "hyvän ja pahan tiedon puusta" nauttimistamme hedelmistä onkin todella ajanut ihmisiä onnettomiksi. Lehtinen korostaa että ihminen on vapaampi kuin taivaan lintu. Ja kenties tämän vuoksi myös vastuuseen kahlitumpi ja onnettomampi.

Itse näkisin että teleologisuus on tärkeä osa elämää. Ja tästä on pakko vetää huomio siihen että esimerkiksi uusateistit eivät ole vatsanpalvojia. (Eivät vaikka blogiin tekisi alluusioita bussiateistien mainoksista.) Sillä uusateistitkin uskovat huomiseen päivään. Tulevaisuus on luonnontieteilijälle kenties mysteeri, mutta samalla myös havaittava suure.

He ovat yllättävänkin vahvasti epikurolaisia. Epikurolaisuudessa taas on se jännittävä asia, että se korostaa suunnitelmallisuutta. Sen perusideana on se, että lyhytjännitteinen hedonismi johtaa huonoihin seurauksiin. Esimerkiksi huumeet ovat spontaanisti hetken mukavia mutta narkomaanius on vakava haitta jos halutaan nautiskella elämästä. Samoin panemisesta toiseen rientäminen on ihanaa, kunnes tulee kuppa, tippuri, satiaiset - tai jos halutaan todella pelotella niin HIV ja paheksuva saarna äidiltä. Epikurolainen teleologia eroaakin vain siinä että se suhtautuu kuolemaan eri(koisella) tavalla. Se hyväksyy sen, eikä pidä kuolemaa "niin vakavana asiana". Kuolema ja sen jälkeinen eivät ole ihmiselämälle relevantteja koska ihminen ei ole kuoltuaan paikalla kärsimässä.

Näin elämä on hieman kuten saippuakupla. Lyhytaikainen, hauras, mutta silti kallis. Itse asiassa sen lyhytaikaisuus voi olla juuri se joka tekee siitä arvostettavan. Tässä mielessä epikurolainen malli tulkita saippuakuplan "päämääräsuuntainen tarkoitus" on oleellisesti erilainen kuin vanitas -taiteessa jossa korostettiin kuolevaisuutta ja sitä että jos elää ja nauttii, on kuin saippuakupla valmiina puhkeamaan. Ja korostettiin että winkwink ei tarvitse elää noin vaan voi elää kuin ei koskaan puhkeaisikaan, elämää jossa puhkeaminen on pelkkä illuusio ja harha.

Toki tässä on muistettava että jos haluaa puhaltaa saippuakuplia, teko on suunniteltu. Tänään Helsingissä puolituttu hippi tuotti isoja saippuakuplia lasten iloksi. Hän ei paljastanut saippualiemireseptiään ja korosti että ehkä ihme on se, että hän haluaa tuottaa iloa ihmisille ja universumi interaktioi tämän spontaanin motiivin kanssa. Kuitenkin hän oli nähnyt sen verran vaivaa että oli hakenut jostain saippuaa - tuota hipeille muutoin hieman vierasta substanssia - ja tehnyt tästä liemen joka havaintojeni pohjalta toimi oikein mainiosti. Suunnittelu vaati ehkä varttitunnin, mutta sen aikana analysoitiin miten maailma - kuten se mistä saippuat puhalletaan ja saippuan vaikutus pintajännitykseen - toimii. Tämä tieto sovellettiin valmistamalla liemi ja keppi jossa oli köyttä. Ja tätä kautta saatiin aikaan kuplia jotka olivat elossa vain hetken!

Itse olen itse asiassa tätä astetta kyynisempi. Sillä olen jotenkin viehättynyt Heideggerin tapaan miettiä elämän päättymistä jonkinlaisena teleologian huipentumana. Hänestä ihmisen rajallisuus on oleellinen, koska ilman tätä tajua hän ei voi elää täyttä elämää. Tämä pitää toki sisällään hieman erikoisia puolia ; Voidaan esimerkiksi ajatella että vastaavalla logiikalla ihmiskunnan telos on tuottaa saasteita koska ihmiset tuottavat saasteita ja kun saasteita tulee riittävästi, niin ihmiskunta loppuu. Mutta rehellisesti sanoen "tämä kylähullun eskatologiakin" viehättää minua jollain erikoisella tavalla.

Itse näkisin että osa yrittää tehdä itsestään "rajattoman". Rajattomuus voi tarkoittaa ikuista elämää tai pysyvää jälkeä. Kuitenkin tosiasiassa on aika jolloin hautakivemme ovat murenneet, haljenneet ja sammaloituneet. Ensin lukukelvottimaksi, sitten kivikasaksi. Lopulta - viimeistään miljardien vuosien päästä kun aurinko syö maapallon - on mahdotonta nähdä edes hautakiven murenissa ja sen ympäristössä mitään ihmisen jälkiä. Joka ikistä meistä kohtaa katolisen kirkon huolena ilemenvä asia ; Se, että meistä tulee "unohdettuja ja kuolleita". Näin ollen jokainen joutuu ikään kuin olemaan samanaikaisesti Sika JA Sokrates. Siinä missä tarvitaan tarkoituksenmukaista käyttäytymistä ja suunnittelua, on myös muistettava elää. Pelkästään toinen on riittämätöntä. Teleologisuuttaan ei pakoon pääse, ja tätä kautta ajallisuus ja suunnitteli - kenties jopa äärettömyyteen asti - ovat siksi vierainamme.

Mutta olisi samalla hyvä muistaa että olemme ihmisiä ja yksilöitä jotka elävät maailmassa. Ja tässä ei välttämättä ole hyvää rationalisoida sotia poliittisiksi mekanismeiksi. Sillä vaikka tämä poliittinen mekanismi onkin mitä luultavammin totta, sen keskelle joutuminen vituttaa silti. ; Tässä sotatilanteessa ja kärsivänä ihmisenä ei oikeasti lohduta kuulla ratkaisuehdotuksia Pahan ongelmaan. Sillä mitä se kiinnostaa jos ylhäältä päin Jumalaperspektiivistä kaikki näyttää olevan asiallisesti ja hyvin. Yksilö kärsii ja häntä ahdistaa. On yks' hailee jos universumia ohjaa suuri voima jonka alla ihminen ei voi mitään ja jota ei voi muuttaakaan, jos nämä voimat ovat jyräämässä juuri minut.

Ja todellakin, niinä päivinä kun sattuukin niin että kaikki ei vituta, kannattaa kenties oikeasti nauttia auringon lämmöstä ruttopuiston pulujen ja pultsareiden - ja kenties myös rovastien - kanssa. Kenties jopa kiittää Jumalaa siitä että tämä teki itselleen poikkeuksellisesti ja antoi rukousvastauksen. Ja että tämä peräti laittoi itsensä Saatanan maksamaan laskun.

---

Oletteko koskaan lukeneet Kafkan novelleja? No, jos ette niin blogiani lukeneet voivat saada ymmärryksen siitä että he kenties kokevat tästä huolimatta elävänsä sellaisessa. Kafkallahan oli ajatus siitä että ihmisen häpeä voi olla niin suuri, että se ikään kuin metamorfosoituu, ja sitten ihmisen tilalla on hänen häpeäminänsä, joka raahustaa eläimellisesti ympäriinsä. Tänään, jostain syystä tavallinen Häpeä-Tuomo ei ollut päivystämässä. Sen sijaan sisällä läikähteli kostonhimon sijasta muukin kuin pelkkä kärsimyksen poissaolo. Päällimmäisenä tunteena oli pulpahteleva ilo. Siksi, kun luette vaikkapa humanistista höpötystäni, voitte muistaa että ette ota tekstiä liian vakavasti. Sillä oli vain väliaikainen mielenhäiriö kun teki sitä ; Että ilo saa tekemään sellaisia kaahotuksia jotka tapahtuvat kenties vähän väärässä paikassa ; Vähän kuin se, että käy katolisella papilla ripillä ja kertoo harrastaneensa seksiä lukuisten nuorten naisien kanssa. Ja kun rippi-isä sitten kysyy että milloin on viimeksi käynyt ripillä, vastaa että on ateisti. Ja kun rippipappi kysyy että miksi sitten tullaan tälläiset synnit tunnustamaan, että onko uskoontulo ovella, niin vastaus on se, että tälläisen sitä retostelee riemuissaan ihan kaikille. Näihin juhliin kutsuttakoon kaikki mikä kerran katoaa!

Räsä ; Päivitä Blogia!

Olen kirjoittanut Räsäskohun tiimoilta jo liikaakin. Ensimmäinen oli maailmankatsomuksellinen yleiskatsaus, toinen kontekstoi Räsäsen lausunon ajankohtaiseksi reaktioksi homoseksuaalejen lähetystyöhön siunaamisesta, ja kolmas käsitteli kirkon virallista kantaa jota Räsänen ei edusta mutta jonka hän ääneensanoi. ; Näissä viesteissä olen suhtautunut varsin positiivisesti Räsäseen, joskin olen ilmoittanut erimielisyyteni tietyissä teemoissa, ja moittinut kirkkoa ja jonkin verran vihjasin että Räsästä ollaan lynkkaamassa - joka on oikeuden omiin käsiin ottamista lain yli ja siksi itsessään sellaisella ikävällä tavalla semi -ironista.

Tämä on varmasti järkyttänyt harvoja aatetovereitani ja suurilukuisempaa joukkoa ateisteja. Koska olen varmasti niitä äkäisimpiä uskontokriitikoita joita Suomesta löytyy, joten odotukset ovat tässä olleet tietynlaiset. Ärhäköitymiseeni tarvitaan yleensä jokin syy, kenties pikkumainen syy, mutta syy yhtä kaikki. Ja Räsänen ei sellaista vain minulle tarjonnut. Tähän vahvin syy lienee minimaalinen sisälukutaito. Siis se, että minulla kaikesta räyhähenkisyydestäni huolimatta on (edes) sellainen.

Tässä otan avukseni "Jaskan pauhantaa". Hän huomauttaa että kun Räsänen sanoi että "Kaikilla meillä on tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia. Raamatussa kuitenkin sanotaan, että ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä’" niin lehdistö on lukenut sen "Ministeri kehottaa rikkomaan lakia!" Tästä voi oikeastaan tehdä vain yhden huomion : "Näyttäkää missä kohtaa tuota sitaattia on kehotus. Ensin on virke, jossa kerrotaan jokaisen joutuneen dilemman eteen. Toisessa todetaan sitaatti, jota edeltää "kuitenkin". Kyseessä on pohdiskelu." Kyllä, kenties ideologinen pohdiskelu mutta pohdiskelu yhtä kaikki. Toki tässä on hyvä huomata, että Räsänen on vakaa kristitty, joten hän käyttää Raamattulainausta samalla tavalla kuin uskovaisten parissa on tapana. Raamattu on äärimmäisen monille ihmisille jotain johon viittaaminen on käsky ja kehotus. Tämä on luultavasti sisälukutaitovirheenkin syynä. Räsänen on luokiteltu, ja tämä luokitelma on antanut lopullisen sisällön hänen lausumiensa tulkitsemiselle.

Mutta mitä lainkuuliaisuuteen ja kansalaistottelemattomuuteen on sanottavaa on se, että siihen kannattanee suhtautua Kemppismäisesti. "Räsäsen toinen repliikki koski lain ja omantunnon ristiriitaa. Perustelin Lutherilla, että ”laillista esivaltaa” on toteltava. Nykyaikana nuo sanat tarkoittavat asianmukaisesti säädettyjä lakeja." ... "Muuan periaate on selvä. Kansalaistottelemattomuus, jolla usein tarkoitetaan lievän asteista asettumista lakia vastaan, on ilmiö, jota vastaan ei pidä asettua. Sen sijaan siitä on rangaistava." Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen, koska olen itsekin harkinnut mielipidevankeutta jumalanpilkasta. Puolisoni ei viehättynyt ajatuksesta yhtä paljon kuin ajatukseni siitä mitä media tekisi jos hommaisi linnaa ja kieltäytyisi sakonmaksusta niin että häkin olisi heilahdettava. Nähdäkseni rankaiseminen voi jopa tukea sitä sanomaa.

Dilemma (oikeasti polylemma) jossa valitset miten tahansa niin kadut ja päädyt rankaisemaan itseäsi.

Räsäsen pohdiskelussa olennaista on huomata että siinä on kysymys kansalaistottelemattomuuteen liittyvästä dilemmasta. Siinä vastakkain ei ole mustavalkoisen dikotomisesti hyvä ja paha, vastakohdat. Vaan kaksi hyvettä. Tämä tekee siitä hyvin haasteellisen. Kyseessä ei ole ongelma johon on ratkaisu, vaan dilemma, jokin jossa on seurauksena on valinta erilaisten olotilojen väliltä. (Ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos niihin ei ole olemassa ratkaisua ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja.) Olen itse ollut useassakin työssä jossa tämäntyyppiset asiat ovat olleet työn lujassa ytimessä. Esimerkiksi MTT:n sikalassa porsaita kuohitaan - kuten niitä kuohitaan kaikissa sikaloissa. Tämä ei ole kenestäkään mukavaa työtä mutta se on tehtävä. Työpaikalla oli ihmisiä jotka eivät eettisistä syistä halunneet tehdä tätä. Heidät ohjattiin tekemään muita töitä, koska tekemistä siellä kyllä riitti. Esimerkiksi kuohintavuoron sijasta saattoi päästä vaikkapa raappaamaan paskaa, joka on tehtävä joka luonnollisesti on aina yhtä miellyttävä delegoida jollekulle muulle. Samoin vartijana toimiminen vaatii tiettyä kikkailua ties minkä juridis-eettisen kanssa. Ymmärrän että moni ihminen ei elämänsä aikana kohtaa tämäntyyppisiä dilemmoja.

Itse asiassa maailma on yhtä vaikeutta. Kuten olette kenties huomannut, olen negatiivisesti varautunut rasvahappo enkä mikään vapaa radikaali, joten elämäni on yhtä vaikeutta. Ja minun maailmassani ei ole mitään dilemmoja vaan polylemmia. Aivan kuten suuresti salaviisas Markus Kajo asian ilmaisi ""A ⊃ C, B ⊃ C, A ∨ B, joten C" kun (C = itseä ottaa päähän) Arjen kirousten kirjo manifestoituu edessämme monin mielenkiintoisin, mutta säkenöivän rasittavin ilmentymin, ollen eräs suosittu muoto heistä ns. di- tai polylemma. Vain mielikuvitus on rajana sille, millaisin perkelyyksin meitä toistuvasti koetellaan, ja millaiseen pukuun arjen -lemmat pukeutuvat." Monesti ongelmat ovat juuri sellaisia että jokainen lopputulos on hankala. Eli ei välttämättä tehdä valintaa jossa valitaan kahden hyvän välistä, vaan joudutaan valitsemaan kahden huonon välistä. Ja koska maailma on mitä on, näitä huonoista valitsemisia tulee vastaan aika monta kertaa. Maailma on täynnä dilemmoja.

Monesti ihmiset vain seuraavat tapoja, tottumuksia ja yleistä tohinaa. Voidaan sanoa että on seurallista eettisyyttä, jossa taustavoimia ja vaikuttimia ei reflektoida. Tällöin on helppoa olla hyvällä omallatunnolla. Tässä ongelmia ei yleensä tule koska ihmiset eivät riko lakia, joten he ovat lainkuuliaisia. Ja usein silloinkin kun he ihan oikeasti rikkovat lakia, he seuraavat omaatuntoa ja olettavat että laki on sen mukainen. Eli oletus lain reiluudesta pätee ja silloinkaan lakia ei kyseenalaisteta - ellei poliisi tai vartijasetä tule tässä pamppuineen vähän auttamaan. Ja näitä dilemmiä tulee vastaan joskus. Vartijoille ehkä vähän enemmän kuin tarpeen olisi.

Dilemman ratkaisussa on ytimessä omatunto ja laki. Ja omantunnon vaikeutena on tietysti se, että sitä on hankala määritellä. Se onkin sitten määritelty hyvin erilaisilla tavoilla.
1: Lukiolaisena esittämäni jako jossa on laki ja oikeus jossa laki on välinearvo jolla saavutetaan oikeus joka on itseisarvo vastaa hyvin arkimielikuvaa aiheesta. Karkeasti sanoen näiden arvojen välillä on hierarkia, ja jos laki on oikeuden kanssa ristiriidassa, lain tekijä ei ole ottanut jotain huomioon. Kysymys tässä on nimenomaan dilemmasta ja sen ratkaisusta. Tämä on karkea, mutta siitä nappaa aika hyvin perusidean ja tärkeitä huomioita. Ei rassaa päätä, on helppoa.
2: Päivi Räsäsen näkemys on tätä astetta hienostuneempi. Se edustaa objektiivisen moraalin mallia, jossa teoriana on se, että omatunto seuraa moraalilakia. Myös laki on moraalilaki. Joten kyseessä on kahden moraalilain välisestä dilemmasta. Ja Räsäsen maailmassa Jumala nyt on ihmistä mahtavampi, joten end of discussion. Omatunto on tässä enemmänkin jonkinlainen "moraaliaisti" joka näkee objektiivista moraalia samaan tapaan kuin eisokeiden silmät näkevät valoa.
3: Toisaalta omatunto on käytännössä tunnetila, joten sitä voidaan pitää enemmänkin subjektiivisena mieltymyksenä. Ja tästä seuraa se että objektiivista moraalia joka syntyy kulttuuri-identiteettiin sitoutumalla ei voida "sillai filosofisesti" erottaa kulttuurirelativismista. Tässäkin on dilemma kahden (relativistisen) moraalilain välillä. Lain ja oikeudentunon välille voidaan rakentaa vaikkapa kulttuurirelativistinen narraatio "byrokraattikulttuuri vs. romantikkokulttuuri".

Näen hyvin rakentavana lähteä tarkastelemaan Heideggerin kautta. Hänellähän hyvä omatunto ei ollut omaatuntoa ollenkaan. Oli vain huonoa omaatuntoa, joka muistuttaa virheistä. Tämä on mielestäni erittäin hyvä muistutus ; Nähdäkseni Aaron Jamesin näkemys siitä että kusipäisyyden takana on moraalinen närkästys on ilmiönä tosi. Ja se johtuu juuri siitä että hyvä omatunto ei oikeastaan ole ollenkaan omaatuntoa. Se on vain sitä lynkkausmielialaa, josta aiemmin varoittelin kovasti. ; Tässä mielessä ongelmanani on se, että minulla on omatunto, jopa vahva sellainen. Se liittynee räyhäkkyyteenikin. Minulla on vahva oikeudenmukaisuuden taju. Taju, jonka suurin ongelma on se, että oikein kukaan muu ei jaa sitä samanlaisena tai oikein edes samansuuntaisena. Ja tämä kokonaisuus on riesa.

Esimerkiksi kun luin tekstin "Kirkko on enemmän kuin instituutio", koin syvää vierautta ja omituista tunnetta kun luin kannusteena että "Kirkkoon kuuluminen liittynee paljolti veronkantoon. Ideologinen kuuluminen sen sijaan on merkittävämpi. Kirkollinen juhlahetki on monille mahdollisuus itkeä, surra, katua, tunnistaa, etsiä, puhdistua. Karismaattiset työntekijät vahvistavat erityisesti nuorten itsetuntoa, joka useimmiten on itseä vähättelevä, pahoinpitelevä jopa julma. Kirkon työmuotojen moninaisuus liennee unohdettu voimavara. Kirkko on panostanut ihmisten hyvinvointiin monin sosiaalisin vastaantuloin." Tämä on nähdäkseni malliversio ns. onnellisuuspuheesta joka läpitunkee lähinnä vain kaiken. Tämä olisi kenties ongelma omalletunnolle, ellei se olisi niin ärsyttävää ja ongelma itsessään. Itse asiassa tämä on sitä puolta joka voidaan liittää suoraan armoon ja siihen miten se on tuhoisaa vastuulle. Onkin erikoista että moni pitää armoa kirkon ominaisuutena, joka on etiikan ytimessä kun se voidaan nähdä suoraan vastuulle tuhisana etiikan tuhoavana ongelmana. Ja että juuri tässä kysymyksessä on kenties tiukoin ja ylitsepääsemättömin maailmankuvaero. Jota hämmästyttävän harvoin oikein tiedostetaan, sillä myös ateisteja vaivaa täsmälleen sama onnellisuusharha. ; Olenkin tässä mielessä hieman Sartren ja Camusin tyylisillä nykyään taatusti enemmän kuin hieman vanhanaikaisilla linjoilla. He eivät olleet mitään uusateisteja jotka mainostavat elämästä nauttimista, vaan jotka korostivat angstia. Se kuului prosessiin ja tämä teki tästä ateismin mallista "vain vahvojen ideologian". Sitä ei myyty helppona ja kivana. ; Minä en myy elämää kenellekään sellaisena. Maailma on iso kasa polylemmia. Ja niissä valinta johtaa aina siihen minkä Kierkegaard osasi kertoa. Jos teet yhdellä tavalla, kadut. Jos teet toisella tavalla, kadut. Molemmissa tapauksissa kadut.

Suuren osan polylemmista perseilet itse itsellesi. Ja osa niistä tungetaan yllesi maailman tahi ulkopuolisten ihmisten toimesta. Lopulta kuolet ja dilemmasi loppuvat ja jotenkin tämäkin on monista paha. Joten joka hetki elät sen kanssa että itsemurha on ratkaisu. Tai oikeastaan se on vain yksi tapa hoitaa ongelma ja rakentaa dilemma jopa sinne missä sitä ei muuten ole. Tässä on taatusti tarjolla huonoa omaatuntoa niin paljon kuin mieli sietää - ja luultavasti vähän päällekin. Mutta kyllä se siitä. Jossain on aina jyrkänne jolta heittäytyä, luoti jonka napata aivokoppaansa tai juna jonka alle jäädä.

Miten itsemurhalle on aina vaihtoehto - omantunnon tappaminen keinolla millä hyvänsä

Angstaamisesta taas voidaan virrata Tillichiin. Ja Rauno Räsänen on kirjoittanut juuri tuoreesti Tillichistä ja tämän omatuntoa koskevasta teorisoinnista. "Uusi omatuntokäsitys oli nimenomaan Lutherin, ei Paavalin eikä Augustinuksen. Hän loi sen kokemansa uskonvanhurskauden kokemuksen pohjalta. Kokemuksen taustalla vaikuttivat luostariajan omantunnontutkiskelut ja viimeisen tuomion pelko, jonka Luther kaikessa sen syvyydessä ja kauheudessa koki. Tällaisista kokemuksista hän käytti ilmaisua Anfechtungen; ne olivat saatanasta lähtöisin olevia ahdistuskohtauksia, jotka hän koki jumalallisen vihan osoituksiksi. Tällaiset kohtaukset ovat kauheinta, mitä ihminen voi kokea. Ne aiheuttavat hirvittävän angstin: ihminen kokee olevansa suljettu ahtaaseen paikkaan, josta ei ole pakoa." ... "Kun paha omatunto on vajonnut absoluuttisen epätoivon tilaan, se voi löytää vapahduksen vain Jumalan uhrautuvassa rakkaudessa, jonka näkyvä kuva Jeesus Kristuksena on. Jumala ikään kuin alistuu oman vihansa kohteeksi ja ottaa sen itseensä. Näin hän palauttaa yhteyden meihin." Tässä itse asiassa korostuu se, että Luterilaisuus on ytimeltään juurikin pahasta omastatunnosta vapautumista. Mikä selittänee aiemmissa blogauksissani korostamani sille tyypilliset negatiiviset piirteet. "Onnellisen omantunnon korkeus on yhtä korkea kuin epätoivoisen omantunnon syvyys on syvä." Räsänen löytää tästä jopa erikoisen yhteyden Nietzscheen - eli mieheen jota uskovaiset ovat yleensä ajaneet "toiselle puolelle, niihin" kuin omiinsa. "Nietzschen kuvaus ihmisen todellisesta päämäärästä muistuttaa Lutherin transmoraalisen omantunnon kuvausta: ‘Vielä tulee aika, joka on väkevämpi kuin tämä nykyinen, sairaalloinen ja epätoivoinen, ja jolloin hänen täyttyy tulla esiin, ihmisen, joka osaa rakastaa ja halveksia, luovan hengen, joka ei suvaitse sitä, että hänen kiihkeä elämänvaistonsa suunnataan tuonpuoleisen maailmaan’. Nietzsche nimittää häntä ihmiseksi, joka kestää sodat ja voitot, joka kaipaa valloituksia, seikkailuja, vaaroja, jopa tuskaa’. Tämä ihminen on moraalisesti ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’. Samalla hän on metafyysisessä [tai mystisessä] mielessä hyvä ihminen, koska hän on yhteydessä universaaliseen elämään." Tosin Nietzschen maailmassa kärsimys ei lopu, eikä vähene. Onnellisuus ja kärsimys vain kuuluvat yhteen. Toisaalta on mielenkiintoista, miten Tillich voidaan melko hyvin sovittaa omaan ajatteluuni. Olen korostanut "modulaarista mieltä" - joka itsessään on tietysti evoluutiopsykologian läpiturmelemaa kammottavaa naturalismia. Siinä ohitetaan yksi pysyvä itseys ja huomataan että monesti se, mitä kutsutaan itsepetokseksi on itse asiassa vain merkki siitä että on jonkinlainen dilemma tahi polylemma jonka kanssa ei ole lukkoonlyötyä pysyvää vastausta. Eli itsepetoksen sijasta on puhuttava sisäisestä ristiriidasta. On helppoa delegoida toinen näistä "piruksi" ja toinen "enkeliksi" korvaan kuiskuttelemaan, symbolisesti. Ja tämän jälkeen ajatukset Jumalan kansa vuorovaikuttamisesta voidaan vain konvertoida : Siirtää ulkopuoleiset symboliset "jumalan puheet" oman pään sisäiseksi aivotoiminnaksi. Sen jälkeen voidaan huomata että paatunut egoistinen naturalisikin voi nähdä että "Hyvä, transmoraalinen omantunto on huonon, moraalisen omantunnon hyväksymistä, sillä huono omatunto on väistämätön kaikkialla siellä, missä tehdään ratkaisuja ja toimitaan." Tosin minä mitään armoa tunne tai hyväksy, emotionaalisesti täysin vieras kokemus.
1: En oikeasti muista koskaan antaneeni anteeksi yhtään mitään kenellekään, itselleni tai muille ; Anteeksianto tarkoittaa lähinnä sitä että symbolisesti ilmoitan että haluan että keskustelu aiheesta loppuu. Osaan ilmaista katumusta, mutta en antaa antaaksi edes itseleni - tai en tee näin ainakaan tiedostetusti. (Sen lisäksi että osasta olen tehnyt väärin, mutta itse olen ylpeä niistä ja haluan tehdä saman uudestaan! Tämä ei ole katumattomuutta vaan sitä että minä en näe mitään polylemmaa ihan kaikkialla. Joskus pääsee helpolla.) Unohdan asioita kyllä senkin edestä ja huono muistini estää elämääni olemasta täysin viheliäistä. Paremmalla muistilla olisin kenties jo haudassa, en tosin tiedä olisinko siellä katumuksesta vai siitä että en siedä hyvin monia muita ihmisiä. 
2: Monet uskovaiset kavahtavat tätä koska se kuulostaa heistä "skitsofreeniselta". Ja juuri tämä henki oli roolipelivainojen kohdalla tärkeässä asemassa. Se, että pelaaja otti hahmon ja samastui tähän nähtiin skitsofreenisena aktiona joka vaarantaa mielen eheyden. Tätä piirrettä lukuunottamatta siirros onnistuu kuitenkin varsin vaivattomasti. Ja koska tästä siirroksesta pahastuvat lähinnä muut kuin itse, niin oman maailmankuvani kanssa päätän itse ja annan muiden tehdä omat ratkaisunsa.

Räsänen ei tosin olekaan täysin tyytyväinen Tillichin teologiaan. Hänen toisessa blogauksessaan nousee esille ongelma jonka voin hyvinkin alleviivata - ja mikä pahinta copy-pasteta omalle blogialustalleni - Se koskee Tillichin korrelaatio-teologiaa, mutta hivoo suoraan omaatuntoaihetta. "Mitä Tillichin pohtiman ‘transmoraalisen omantunnon’ mahdollisuuteen ja oikeutukseen tulee, pidän sitä välttämättömänä ja väistämättömänä joskaan ei riittävänä vaihtoehtona myös kantilaisuutta ‘täydentämään’. Lähtökohta tälle ajatukselle etiikan alueella on aiemman sitaatti-päreeni hylätty ja ymmällään oleva [eremos aporos] Sokrates, joka ei löydä hyvettä, mutta on kuolemaan asti sitoutunut etsimään sitä omantuntonsa rehellisyyden nimissä. Ajattelen, että transmoraalisen omantunnon subjekti palautuu aina Sokrateen ja Jeesuksen hahmoihin. He puhuvat samasta asiasta, eri kulttuureista käsin ja tässä ajatuksessani Tillich lienee aivan samaa mieltä. Mutta siinä missä Tillich tekee jopa Jumalasta pelkkää äärimmäisen korkealentoista retoriikkaa, siinä minä yritän mahdollisimman konkreettisesti mennä niiden ihmisten nahkoihin [samaistua heihin], joiden kokemus omastatunnosta ja/tai Jumalasta on ajanut heidät konfliktiin vallitsevan, yleensä konservatiivis-porvarillisen, kulttuurin ja tradition kanssa."

Ja juuri tästä on kysymys. Konfliktista, dilemmoista. Siitä, että jos sinun omatuntosi on kristinuskoa ja muuta traditiota vastaan, Tillich korkeintaan yrittää symbolisoida ja muuttaa uskon tätä kautta vähemmän väitelauseita sisältäväksi. Ja perusongelman ratkaisuksi tarjotaan siis kristinuskoa, joka on tämän dilemman ytimessä. Asia joka on ongelma naamioidaan ratkaisuksi jota se ei kuitenkaan ole niille joille tämä ongelma on reaalinen. Vain uskova pitää sitä ratkaisuna, koska hänen ei tarvitse itsensä elää sitä! Vain teologia ja uskonto voi luoda ensin ongelman jonka ratkaisemiseksi se luo konsepteja joka itse asiassa voi vain pahentavat niitä ongelmia ja luoda kokonaan uusia polylemmauniversumeja kiusaksemme. (Ihan kuin niitä ei olisi ilmankin riittämiin.)

Omatunto ei tee onnelliseksi, eikä se tee hyvää omaatuntoa jolla bible-thumbata ihmisiä selittäen avantoanalogialla että "Ei tässä olla vihaisia ja uhata Helvetillä vaan varoitellaan heikoista jäistä, mitä sinne solahtaminen nyt on oikeudenmukaista." Ja että ilman tätä väliintuloa ei ole etiikkaa, vaan ollaan korkeintaan kontrollissa olevia psykopaatteja keskuudessamme. Asia on kenties jopa nimenomaan aivan päinvastoin. Ilman kentiestä ehkä jopa.

"Being interrupted by nothing"

Thomas Biskupin tekemästä "ADOM" -pelistä on vuosien tauon jälkeen tullut uusi versio. Sen (bug)fixlistissä on erikoinen virheenkorjaus. "Being interrupted by nothing" Pelissä on jonkin verran useita vuoroja kestäviä jatkuvia toimintoja, jotka aloitetaan ja jatketaan tekemistä kunnes se saadaan tehtyä loppuun. Tällä säästetään pelaajaa toistuvalta nakuttelulta, yksi painallus riittää. Pelissä muu maailma luonnollisesti pyörii tästä huolimatta ja tämä automaatio on syytä katkaista. Tähän tarvitaan jonkinlainen häiriö, kuten päälle hyökkäävä hirviö, uhkaava hahmon nälkä tai muu vastaava. (Pelissä on erittäin monia vaikuttavia elementtejä, ja niiden kaikkien listaaminen ei liene tässä relevanttia.) Tässä on kuitenkin ollut jonkin verran häiriöitä. Toiminta on joskus loppunut kesken sattumalta ja ilman häiriötä. Tämä on nyt korjattu. Virhe on todella ZEN. Jokin ihmismielessä sanoo että ei-minkään ei pitäisi olla relevanttia. Kuitenkin algoritmissä oli selvästi jotain joka korjattiin. "Interrupted" -vaihde meni joskus päälle ilman syytä koska koodissa oli jotain.

Tämä on mielenkiintoinen ongelma, joka liittyy vahvasti ateismikritiikkiin. Ateismia moititaan usein siitä että he reagoivat uskontoon vaikka eivät usko Jumalaan. Jos Jumalaa ei ole, sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Tässä vastapainoksi on tietysti korostettu sitä että uskonto on silti olemassa. Tämä vertautuu siihen että tosiasiassa ADOM -pelissäkin koodissa oli jotain. Se ei vain ollut ns. relevantti interruptauksen syy ja siksi tämä on nähtävänä lähinnä häiriönä. Esimerkiksi Hitchens korosti että keskustelussa monia aiheita uskonnollistetaan. Että vikana on jo se, että uskontoa pidetään niin tärkeänä että siihen on pakko reagoida. Hitchensin maailmassa uskonnollistaminen on suunnilleen sama kuin se, että joku vaati että tälläinen häiriö poistetaan pelistä sen sijaan että se olisi ominaisuus. (Jumalallisemman selityksen sijasta hahmon toiminnan keskeyttämiselle voi antaa syitä jotka tekisivät hahmosta vähemmän sankarin ja enemmän yksilön ; Voidaan ajatella että hahmo päivähaaveilisi. Kyllä sitä itse kunkin toimet aina tälläiseen katkeavat.) Hitchensin suhde uskontoon oli se, että sitä tuputetaan kaikkiin aiheisiin liikaa. Että oikein mistään ei voi jutella ilman että se Jumalakortti iskeytyy jossain vaiheessa keskusteluun. Näin joka aiheessa keskustelu ajautuu teologisiin kiemuroihin. Oleellinen kysymys onkin - Jumalan olemassaolon vatvomisen lisäksi tai jopa sen sijasta - se, että haluaako ylipäätään osallistua tälläiseen keskusteluun. Tähän eiuskonnolliseen keskusteluun ei nykymaailmassa vain sitten anneta mahdollisuutta. "Being interrupted by nothing" on se joka kuvaa ateistia missä tahansa keskustelussa. Eli vaihtoehtona on erakoitua koko yhteiskunnasta yksinäisyyteen tai kestää tämänlaista.

"Interrupted because there is something and they just don't admit it."

Hyvin yleinen tapa ajatella ateismia onkin esittää että tosiasiassa ateistit vihaavat Jumalaa tai jollain tavalla uskovat tähän. Yksi tähän vahvasti liittyvä argumentti on ns. "toiveajattelukortti". Toiveajattelu on tietysti siitä erikoinen ja inhottava vedottava, että se ei perustu todellisuuteen vaan viittaa yksilöllisiin tunteisiin. Uskovaisia syytetään usein toiveajattelijoiksi joita kannustaa vain se, että Taivas ja Paratiisi ovat ihania. Että niihin halutaan ja vaihtoehto on liian kova. Tämä ei tietenkään oikeasti käsittele Taivasta ja Paratiisia olemassaolevina paikkoina, ne ovat tai ovat olemassa ihan ihmisten mieltymyksistä riippumatta. Tässä mielessä intressien mukaantuominen onkin lähinnä jonkinlainen keino tuoda ad hominemia prosessiin.

Kuitenkin myös ateisteja syytetään toiveajattelusta. Tämä on erikoista koska usein ateismia syytetään kuivaksi, tylsäksi, ikäväksi ja paskaksi elämäntavaksi joka on raskas ja angstin sävyttämä. Toiveajattelu jossa ei ole toivoa tuonpuoleisesta nähdään vahvaksi syyksi moittia ateismia. Argumentin ydin on siinä että ateisti haluaa tehdä syntiä mutta ei halua joutua helvettiin. Stephen Law toi tähän liittyen vastineensa. Hän huomautti että tosiasiassa ajattelutapa on hyvin omituinen. Sillä ateisti joka on toiveajattelussa suhteessa helvettiin on itse asiasa uskovainen joka kapinoi. Jos olet oikeasti ateisti, tässä ei ole enää mitään järkeä. Hän vertaa tätä tilannetta ketjukirjeeseen, joiden lupauksiin ja uhkauksiin ei uskota, vaan niitä pidetään vain ... ketjukirjeinä. "I once received an email chain message claiming that if I forwarded the message to two friends I would receive good fortune, but if I failed to forward the message I would be cursed with bad luck. The appealing thought that I would receive good luck if I did as instructed was obviously intended to incentivize action. But then so too was the unappealing thought of bad luck if I didn’t. The email waved both a carrot and a stick at me, the stick providing me with at least as much incentive as the carrot." ... "Feser is correct that an atheist like Nagel won’t want it to be true that hell awaits those who fail to believe. But then neither do I want it to be true that, as a result of my failing to forward that email message, I will receive bad luck. It does not follow, in either case, that the unpleasant character of the threat functions, on balance, as a disincentive - making it less likely the message’s recipient will do as they are instructed (believe the Christian message; forward the chain email)." ..."On the contrary, the inclusion of such threats makes it more likely the recipient will do as instructed, not less. I binned that email message not because of the unappealing threat that it contained, but despite the unappealing threat it contained. Feser is mistaken: those who fail to believe the Christian message do so not because of threats of eternal damnation, but despite them."

Lawn mukaan esimerkiksi ateisti Nagel on toki itse korostanut olevansa ateisti koska toivoo että ateismi on totta. Ongelmana on se, että tästä tehdään jotain joka koskisi kaikkia ateisteja tai edes enemmistöä ateisteista. "is this the view of most atheists? Surely the Christian message is one of hope. It provides numerous attractive reassurances, especially about death and justice. In particular, it promises that we can be reunited with our dead loved ones beyond the grave, that we and they can live in joy forever, and that people will ultimately get their just deserts. These are appealing beliefs for most of us." Law siis korostaa että toiveajattelu on nimenomaan uskovaisten puolelta.

"Interrupted by lack of interruption".

So to be it. Ottakaamme Lawn lähtökohta. Näin uskoo moni uusateistin kriitikko. Lawhan on lisäksi eräs julkisista uusateismin puolestapuhujista ja sen piirissä vaikuttaneista "julkkisfilosofeista". Uusateistit ovat korostaneet iloista elämäntapaa. Miten se siis voi olla hyväksi jos Lawkin myöntää että kristinusko on toiveajattelua? Eikö se tarkoita sitä että kristinuskon mukana on enemmän iloa ja valoa? Että uusateismi on ahdistavaa. Law siis korostaisi että uusateismi ei ole onnellisuutta vaan jotain aivan muuta. Angst! Ahdistus! Synkkä ja paska ja murheellinen elämä! Arvotyhjiö ja nihilismi! Kristinusko sen sijaan tuo iloa ja valoa!

Siksi uusateistejen kritiikkiin tuodaankin helposti Sartresta ja muita eksistentialistisisa ateisteja. Heidän filosofiansa kun sitoutuu juuri siihen että uskonto on toiveajattelua ja ateismi on raskasta. Otetaan esille vaikkapa Jonathan Haught. Hän kuvastaa sitä että hänestä uusateistit ovat ignorantteja ja huonompia kuin humanistiset mannermaista filosofiaa harjoittaneet ateistit. Uusateisteihin Haught suhtautuu väittämällä "that they are pale imitations of great atheists like Nietzsche, Camus and Sartre." Syyt ovat seuraavia : "They wanted us to think out completely and thoroughly, and with unrelenting logic, what the world would look like if the transcendent is wiped away from the horizon. Nietzsche, Sartre and Camus would have cringed at “the new atheism” because they would see it as dropping God like Santa Claus, and going on with the same old values. The new atheists don’t want to think out the implications of a complete absence of deity. Nietzsche, as well as Sartre and Camus, all expressed it quite correctly. The implications should be nihilism."

Tämä on ajatuksena hyvin korni. Sillä jos me mietimme, niin uusateismi nimenomaan argumentoi että uusateismi ei ole nihilismiä. Uusateisteja moititaan siis siitä että heidän emotionaaliset suhteensa ateismista eivät ole oikeita. Uskovaiset siis määrittelevät mitkä ovat "ateistejen humanismin" ydin. Uskovaiselle tunnetusti kelpaakin vain ateisti jonka olemassaoloa kuvaa sekä angst että nihilismi - että uusateismin kohdalla militantismi. (Joka on mahdotonta, et voi olla vihainen nihilisti. Viha on arvolatautunutta.)

Lisäksi esimerkiksi Nietzsche ei väittänyt että ateismi tarkoittaa nihilismiä ; Hänen übermenchinsä voidaan liittää oleellisesti samanlaiseksi Kierkegaardin uskon ritarin kanssa. Ja Kierkegaardin uskon ritari määrittää itsensä. Sartrellakaan angst ei tarkoittanut nihilismiä, vaan sitä ensivaikutelmaa jonka saa kun tajuaa olevansa vastuussa omista tekemisistään. Tästä piti kasvaa yksilönä. Haught siis olkiukottelee aivan totaalisesti jopa näitä kehumiaan ateisteja. Hän sekoittaa urheuden ja nihilismin. Hän sekoittaa raskauden ja elämänarvottomuuden yhdeksi ja samaksi. Olen hyvin pahoillani, mutta Haught on oikeassa sanoessaan eksistentiaalisista ateisteista että "Yes, they did. And they thought it would take tremendous courage to be an atheist. Sartre himself said atheism is an extremely cruel affair. He was implying that most people wouldn’t be able to look it squarely in the face." ja juuri sen takia hän on väärässä sanoessaan niitä nihilistisiksi. Kierkegaardin uskon hypyn tekevä ihminen on juuri samanlaisessa tilanteessa ja minä en pidä heitä nihilisteinä. (Kenties idiootteina, koska he tekevät totaalisen irrationaalisen loikan by definition ilman perusteita, mutta en nihilisteinä. He ovat rohkeita ja täynnä arvovalintoja. Päin vastoin, he ovat nihilismin antiteesi.)

Uusateismia kuvaakin se, että he ovat ihmisoikeusasioilla. Haughtkin ohittaa erikoisesti sen että Sam Harris on korostanut sitä että ateistisella ihmisellä on moraali. Ja peräti sellainen moraali joka ei ole kulttuurirelativismia. Hän ei siis aja nihilismiä ja argumentoi ateistisesta etiikasta hyvinkin ahkerasti. Se, mikä uusateistit yhdistää nihilismiin onkin itse asiassa se, että he yleensä haistattavat paskat ns. ihmisestä riippumattomalle objektiiviselle moraalille (Harris korostaa etiikkaa lajinmukaisena käytöksenä - Haught joka korostaa osaavansa evoluutiota ei tietysti puhu tästä koska evoluutioteoria selittää esimerkiksi yhteistyön synnyn paremmin kuin hyvin, kuten vaikka aivan taviksenkin järkeä mukaileva Ridleyn "Origins of Virtue" opettaa.). Useat teologit taas ovat sellaisia että heille tässä kohden on dikogomia "joko objektiivinen moraali tai nihilismi". Tämä on kuitekin uusateismin määritteissä väärä dikotomia ja siihen liittyvä uskovaisten mekastelu on lähinnä puuduttavaa ja irrelevanttia kategoriavirheilyä.

Lisäksi on koomista että tässä ollaan fiksoituja juuri eksistentialismin tiettyihin puoliin. Sillä tosiasiassa humanismi tuntee uusateismiin paremmin sopivia teorioita jotka ratkaisevat myös sen kuolemasuhdetta. Uusateismi on individualistinen, joten se ei jo määritelmänsä vuoksi voi syöttää yhtä ja tiettyä oppia - tälläisen vaatiminen on siis sitä että vaatii uusateismia olemaan sisäisesti ristiriitainen jota se voisi olla rationaalisen ihmisen järjestelmä.

Kuitenkin ateismi voidaan liittää vastaaviin a-liikkeisiin, kuten anarkismiin. Ja huomata että sillä on tarjolla useita vaihtoehtoja. (Ja individualismi kieltää uusateisteja sanomasta että mitä näistä olisi pakko seurata ja mitä ei. Ei ole dogmaa. On kuitenkin vaihtoehtoja. Dogmattomuuden vaihtoehto ei olekaa nihilismi tai vaihtoehdottomuus tai tyhjyys. Uskovaisille aivan vieras konsepti, ilmeisesti.) Esimerkiksi epikurolainen suhtautuminen kuolemaan sopii elämäniloiseen uusateismiin hyvin. Vaatimus siitä että uusateistejen pitäisi sitoutua angstiin ja nihilismiin kertookin siitä että uskovaisilla on kovia vaatimuksia muiden maailmankuvien määrittelyssä. Uskovainen ei katso onko määritelmät konsistentteja vaan määrää ulkopuolelta mitä ehtoja pitää olla. Tämä kertoo lähinnä siitä mitä Adorno sanoi ; Hänestä ideologisessa vihassa on yleensä kysymys siitä että joku käyttäytyy vääräoppisesti mutta on silti onnellinen. Uusateisteissa ärsyttääkin juuri se, että he eivät ole uskovaisia mutta ovat silti elämänmyönteisiä. ~ Uusateismin humanismia ei ole tiiviisti määritelty, mutta sen saa kyllä kummutettua katsomalla heidän toimintaansa. Heille kuolema on vain yksi hetki, elämän päätös, ja että kuolemassakin tuskaa on lähinnä kuoleminen. Kuollut ei tunne kipua. Joten eutanasia on uusateisteista oleellisempi kysymys kuin se, että murehtisi kaikkina elämänsä päivinä sitä että yksi niistä on viimeinen. ; Law ei ole masennuken filosofi. Eikä uusateismikaan. Syy on melkolailla ilmiselvä. Sen tajuamattomuus kertoo että teologit eivät ole niin sofistikoituneita eikä uusateistien ymmärrys uskonnosta ja filosofiasta niin perseestä kuin uskonmiehet väittävät. Päin vastoin, herää vahva epäilys siitä että uskon puolelta kumpuava kritiikki on tyhjää, iskulauseita.

"There is nothing so don't be interrupted. - so continue being Christian."

Tästä päästään Tillichiin. Uusateistejen kohdalla onkin erikoista että vaikka he tunnustautuvat skientisteiksi, jotka määrittelevät onnellisuudenkin epikurolaisesti tarpeiden kautta, heidät sidotaan aina eksistentialismiin. Tämä on sidottavissa ns. kulttuurisotaan. Mannermainen filosofia käy kinaa analyyttisen filosofian kanssa, ja uusateismia halveksitaan ikään kuin sivutuotteena. Kulttuurisotaan osallistuvat humanistit halveksuvat luonnontieteitä (mutta eivät luonnontieteilijöitä.) Tästä seuraa se, että he määrittelevät ehtoja luonnontieteilijöille ja pahastuvat aivan helvetisti jos suunta kääntyy toisin päin. On siis niin että humanistilla on alue jonne luonnontieteilijöillä ei ole asiaa vaatimuksineen, muta humanistit voivat kyllä tehdä ihan mitä tahansa tulkintoja luonnontieteen teorioista - usein niitä jotenkin olkiukottaen peräti.

Klassisessa uusateistin kanssa keskustelussa käykin niin että kun Hitchens selittää että uskontoaihe on ylirelevantti ja Harris sanoo että uskonfanaatikot menevät keskimääräisen uskon suojiin ja normiuskovat suojelevat heitä pahantekoineen lähinnä pesemällä kätensä itse teoista ja suojelemalla uskonveljiä. Ja näin saadaan selitys siitä miten enemmistö uskovaisista "ei ole tuollaisia". Niin uskovainen vastaa vetämällä esiin Tillichin. Ja selittävät että uskonto ei ole tämänlaista. Ja että Dawkins ohittaa Tillichin eikä käsittele tämän teologiaa puheissaan joten Dawkins on ignorantti. En tiedä mitä tähän tilanteeseen voisi sanoa.

Paitsi, että Tillichin mukaan tuleminen on ymmärrettävää. Hän on yrittänyt vapauttaa uskonnon mytologiasta. Ei ole vaikeaa nähdä miksi uskovainen näkee Dawkinsin vastustamassa myyttiä. Hänhän kritisoi (kreationististen) uskontojen tosiasiaväitteitä jotka sitoutuvat aina myytteihin. On helppoa olla huomaamatta sitä, että tosiasiassa esimerkiksi Dawkins ei vastusta myyttiä siksi että se on myytti. Päin vastoin, myytti näyttää olevan se ainut asia jonka hän pitää uskonnossa relevanttina. Hän moittii myyttejä siksi että ne esittävät epätosia väitelauseita. Kun Tillichin kannattajat korostavat uusateisteille että uskonto ei esitä myyttisiä väitelauseita, ja Dawkins sanoo suunnilleen sen, "että sen pahempi uskonnolle". Nämä eivät ole keskusteluasioita, vaan mielipideasioita. Niistä voi olla erimielinen jos haluaa tai samanmielinen. Ne eivät tarjoa rakentavaa mielipiteenmuodostusohjelmaa, joten miksi niistä pitäisi muka väitellä ja liittää tämä vääntely tieteelliseen kontekstiin?

Tillichin kohdalla hänen peruskannanottonsa on se, että Jumalaa ei voi käsitellä olemassaoloväitteen kautta. Eli ei ole relevanttia kysyä että onko Jumala olemassa vai eikö ole. Hänestä tämä on aivan yhtä järkevää kuin puhua siitä että onko atomi punainen. "Systematic Theology" :ssaan hän esittää että "It is as atheistic to affirm the existence of God as it is to deny it.  God is being-itself, not a being." Kysymys on tietyllä tavalla absurdi.
1: Kuten teologiankin puolelta voidaan huomata, Tillichin oma suhde voidaan nähdä absurdiksi ja sisäisesti kategoriavirheileväksi. "For Tillich, God is both “the power of being in everything and above everything”.  I’d say that’s absurd - for Tillich, God is both immanent and transcendent.  But it’s impossible to be both immanent and transcendent.  To be sure, if Tillich wants to claim to remain within Christianity, then he’s got to affirm the transcendence of being-itself.  But it makes very little sense to do so.  Much of Tillich’s first volume of Systematic Theology looks like a pantheistic or pagan theology onto which a superficial layer of exhausted Christian ideology is painted.  That paint peels off easily."
2: Uusateistille oleellisemmalta kulmaltakin Tillich on absurdi. Sillä hän ei tosiasiassa todista Jumalaa tietynlaiseksi vaan väittää tätä sellaiseksi. Tämä on tietysti väite, jonka kanssa voi olla erimielinen. Tillichin oletus itse asiassa peräti perustuu siihen että hän tietää että mitä voidaan tietää ja mitä ei (myös ne teoriat joita ei ole vielä keksitty.) Onkin huvittavaa, että yleensä teologit syyttävät skientistejä siitä että nämä käsittelevät tiedettä kuin se voitaisiin määritellä tietyillä demarkaatiokriteereillä. He korostavat tieteen monisäikeisyyttä ja epämääräisyyttä. Tälläisissä kohden tässä ei näytä olevan mitään ongelmia, vaan samat ihmiset voivat muistuttaa että mitä tiede sanoo ja voi sanoa ja mitä ei. ; Dawkins voi sanoa että hän on erimielinen tästä perusoletuksesta. Ja keskustelu on siinä. Esimerkiksi Tillich kumoutuu jo sillä että ajatellaan, että tiede ei olekaan sitä että tutkitaan konsepteja jotka ovat jossain paikassa. Tiede tutkii korrelaatioita ja intreraktioita. Kun Tillich puhuu yhteydestä, voidaan sanoa että interaktio aivosolujen kanssa on kuitenkin varsin naturaali tapahtuma, joten asia on nimenomaan tieteen piirissä tai ei ainakaan periaatteessa sen ulkopuolella. (Minkä kanssa teologit leikkivät mielellään eivätkä huuda että "vastenmielistä skientismiä".)
3: Jos Tillich taas on oikeassa, niin kysymys on rehellisesti sanoen "why bother". Sosiaalisuuden ja yhteyden tunteita kun saa ilman Jumalakonseptiin sitoutumistakin. Tillich näyttääkin sitoutuvan lähinnä protestanttiseen teologiaan joka taas sitoutuu etatismiin. Ja tämä taas on suoraan konfliktissa uusateismin sekulaariutta ja yksilöllisyyttä korostavan kannan kanssa. Näin ollen on vaikeaa nähdä miten uusateisti voisi olla samoilla linjoilla tämänlaisen "uskonnosta riisutun uskonnon" kanssa. Heille jäljelle ei jää mitään oleellista. Tillich on itse kuvannut näkemystään ateismin sijasta mallilla "non-theistic". Ero ei tunnu uskovaiselle kovin oleelliselta, mutta erot ovat suuria. Kun uskovainen loukkaantuu siitä että Tillich ignoroidaan, hänen itsensä tulisi ensin huomata että hän itse ignoroi uusateismin oman filosofian ja tunkee jotain joka on sen määritteissä epäkiinnostavaa. Ei voi vaatia toiselta poistumista ignoranttiuden valtakunnasta kun itse liikutaan siellä ja yritetään Tilliciin vedoten rakentaa sinne taloakin.

Tillichin mukaantuonti uskontokeskusteluun tehdään uskovaisten puolesta yrityksenä olla diplomaattinen "sillanrakentaja" ja että uusateistien ja teologien ja uskovaisten välillä ei ole skismaa niin paljon kuin esimerkiksi Dawkins esittää. Ne ovat kuitenkin uusateisteille aivan turhia asioita ja niiden sisällöt ovat hyvin vieraita. Ei siinä mielessä että niitä ei osattaisi, vaan siinä mielessä että niitä ei tunneta omiksi tai tärkeiksi.

"Being interrupted because atheism itself is nothing."

Uusateismi kohtaakin seuraavaksi sen että se on tyhjä ja sisäisesti ristiriitainen.Esimerkiksi Haught moittii Dawkinsia siitä että tämä sitoo evoluutioteorian ateismiin. Hän itse kuitenkin selittää non sequitureja evoluutioteoriasta. Hän itse osoittaa mainion ironisuuden siitä että uusateistit että kreationistit uskovat että tiede voi ratkaista Jumalakysymyksen. "He says both sides place too much faith in science. “Ironically,” Haught writes, “ID advocates share with their ideological enemies, the evolutionary materialists, the assumption that science itself can provide ultimate explanations.”" ... "They have a belief, which I call “scientific naturalism,” that there’s nothing beyond nature - no transcendent dimension - that every cause has to be a natural cause, that there’s no purpose in the universe, and that scientific explanations, especially in their Darwinian forms, can account for everything living. But the idea that science alone can lead us to truth is questionable. There’s no scientific proof for that. Those are commitments that I would place in the category of faith. So the proposal by the new atheists that we should eliminate faith in all its forms would also apply to scientific naturalism. But they don’t want to go that far. So there’s a self-contradiction there" Hän itse kuitenkin olettaa tietävänsä mitä tiede voi selittää ja mitä ei voi selittää ;  Hän nimittäin tekee teologisia väitteitä evoluutiosta ja perustaa tämän vain siihen että hän olettaa että Jumala pitää paikkaansa ja sitten presuppositionistisesti tulkitsee että minkälainen Jumala ja teologia pitää tämän jälkeen paikkaansa. Ajatus on aivan yhtä perseestä kuin se, että olettaisi että Jumalaa ei ole ja tulkitsisi tästä. "Haught believes Darwin is “a gift to theology.” He says evolutionary biology has forced modern theologians to clarify their thinking by rejecting outdated arguments about God as an intrusive designer. Haught reclaims the theology of his intellectual hero, Jesuit priest and paleontologist Pierre Teilhard de Chardin, who died more than half a century ago. Teilhard believed that we live in a universe evolving toward ever greater complexity and, ultimately, to consciousness."

Olenkin aivan yhtä ironinen siitä, että hän hän on juuri yhtä pelle kuin kaikki uusateistit. Uusateismin syöpä on siinä että se raiskaa evoluutiota tekemällä tästä erilaisia maailmankuvallisia tulkintoja jotka ovat "voi olla" -tarinointia. Ne ovat yhteensopivia tieteen kanssa, eivät itsessään tieteellisiä. Se, että tämän tunnustaa olevan tulkintaa ja vetää siihen päälle NoMa;n ohittamista, ei todellakaan tarkotia että hän olisi kuivilla. Päin vastoin. Hän tunnustaa ajattelunsa aukkouden. "I think he’s too simplistic. I don’t think we want to remain stuck in this standoff position. First of all, Gould defines religion as simply concern about values and meanings. He implicitly denies that religion can put us in touch with truth." ... "Yes, I’m talking about what is real, or what has being. The traditions of religion and philosophy have always maintained that the most important dimensions of reality are going to be least accessible to scientific control." Selvästi hän esittää että tieteellä on jotain sanottavaa Jumalasta. Näin ateismin yritys tehdä samaa ei ole sen kummenpaa skientismiä. Heikkoudet ovat samat. Evoluutio ei yksinkertaisesti ole ateismia eikä teismiä, se ohjaa päin vasotin agnostistiseen suhteeseen Jumalaan. Ja kaikki poikkeama tästä on maailmankuvallisiin oletuksiin perustuvaa bullshitteryä.

Itse asiassa tämä johtaa erikoiseen ongelmaan ; Nimittäin siihen että uusateismi on filosofisesti parempilaatuinen kuin Sartren eksistentialismi ikinä. Sillä klassista ateismia on kuvannut se, että se on yrittänyt kuvata tuntemuksia joita saadaan kun oletetaan että Jumalaa ei ole. Tästä syntyy kehäisyys jossa ateismi on vain premissi. Uusateismi sen sijaan tekee ateismista johtopäätöksen. Heidän suhteensa tieteeseen kun ei ole sitä että he ensin olettaisivat että tiede on ateistista. He olettavat että tiede toimii. Eivät enempää eivätkä vähempää. He olettavat että jos on interaktiota vaikka ihmisen ja Jumalan välillä, tässä tapahtuu vähintään neuronin välähdys. Kun Jumalasta ei saada todisteita tätä kautta, he päättelevät että on aivan järkevää olettaa että Jumalaa ei ole. Tämä ei ole skientismiä loogisen positivismin mielessä.

Itse asiassa tässä kohden heillä on "reasonable thought" johon uskonmies asettaa "impossible expecations"it. Uskova vaatii skientisteiltä ehtoja (täysi oletusvapaus) joita skientistit itse eivät pidä relevantteina. (Uusateisteja kiinostaa se, kumman maailmankuva on laajemmin tieteellisellä tutkimuksella katettu. Eli kumman  maailmankuvasta isompi määrä on tieteellisen tieteen sisällä ja vähempi sen ulkopuolella. Mikä on uskovaisten argumentti tätä vastaan?) Vaatimus jossa premissi määritetään uskoksi - ja leikitään sitten sanaleikkimäisesti että "tiedeusko" - on temppuna huonoa filosofiaa, epäinhimillistä ja moukkamaista käytöstä, humanistiklisee ja sellaisenaan tylsä juttu muutenkin. Temppu jolla ei ole ollut relevanssia Popperin loogisen positivismin kumoamisen jälkeen. Ja se ohittaa esimerkiksi (a) Quinen filosofian jossa ei ole absoluuttista tietoa mutta jossa tiedeverkon ulkopuolella ei ole perusteltuja väitteitä (ja jossa tiedeverkko tukee itseään kun metodit, teoriat ja kaikki ovat sen mukana. Se on holistinen järjestelmä jossa ei ole "ensimmäistä näkökulmaa"). (b) Skientismisyytökset ohittavat myös ateismipuheistaan julkisuutta saaneen Hawkingin malliriippuvaisen realismin perusluonteen ; Kenties tiede on vain inhimillistä suhdetta maailmaan, vääristymineen, mutta se on parasta mitä meillä on ja vain sen kautta meillä on merkityksiä ja suhteita todellisuuteen. Voimme luottaa tieteeseen ja vain tieteeeen monellakin tavalla ilman että kyseessä on looginen positivismi.

Uusateistit eivät elä loogisen positivismin maailmssa tai edes maailmassa jossa falsifioidaan kaikki Jumalat. Heillä on luottamus tieteeseen ja muut puolet pidetään eitodistettavina uskonkysymyksinä. (Kenties jopa tiede itse on sitä, eli jos et luota tieteeseen niin sitten uusateisteihin ei ole asiaa ja saat olla epäuskossasi onnellinen. Uusateistit eivät vain pidä sinua sen jälkeen keskustleunsa kannalta relevantteina.) Siksi heillä on bussimainoksessaankin sana "There is propably no God." Perusongelma yritetään yleensä peittää sillä että ateistien kriitikot rinnastavat skientismin loogiseen positivismiin. Premissit muuttuvat tällöin "uskoksi" ja "vakaumukseksi" joka on itse asiassa sanaleikki. Lisäksi se on irrelevantti red herring, koska kaikki kuitenkin nykyään - Dawkinsista Haughtin kautta ärjyimpiin kreationisteihin - perustelevat olevansa rationaalisia koska he sitovat näkemyksensä tieteeseen. Tiede siis toimii. Ja vaikka emme ole warrantin takaamia erehtymättömiä, voimme kuitenkin tietää että se toimii aikasta hyvin. (Muuten emme saisi sillä niin hyvin tuloksia.) Kun uusateismia syytetään sisäisesti ristiriitaiseksi ei tajuta että tässä mokaillaan isoimmalla kautta ; Vääristelemällä vastapuolta ja kun vääristely korjataan olisi pakko tunnustaa että itsekin oltaisiin samoilla soilla ja oltaisiin irrationaalisen ihmisen maailmankuvan ytimessä.

Loppukannanotto

Uusateismin kritiikki ei käytännössä ole koskaan mitään muuta kuin uusateismin olkiukottamista. Kritiikin kohdetta ei ymmärretä. Yhtenä syynä on kenties se, että McGrath kirjoitti "Dawkins delusion" -kirjan jossa aihe ohitettiin tulkitsemalla se humanistisesta perspektiivistä (kirjoitusvirhelistausta unohtamatta) sen sijaan että sitä oltaisiin arvioitu itsenään. Ja monet ovat sittemmin lukeneet tämän ja ohittaneet sekä Dawkinsin alkuperäisen teoksen että muut uusateistien julkaisemat kirjat. Uusateismi on leimallisesti "God delusion" ja tämä tulkitaan vain suhteessa eksistentialistiseen mannermaiseen filosofiaan. Sitä ei siis arvoida sen omilla ehdoilla vaan ehdot tuodaan uskonnon ja humanismin puolelta. Tarkalleen ottaen vieläpä niin että mikä tahansa humanistinen teoria ei käy vaan uskovaiset kertovat mitkä teoriat kelpaavat.
1: Suomessa McGrathia on kutsuttu koska uusateistien suhteen käyty keskustelu on huomattu epätyydyttäväksi. Olen huvittunut. Kun keskusteluperinne sukkaa, he yrittävät korjata sen aloittamalla sen uudestaan alusta samat perusvirheet toistaen.

Humanistinen fiksaatio haittaa keskustelua hyvin vakavasti. Koska se kontekstoi kaiken hyvin omituisesti. Kun esimerkiksi uskovainen selittää että ateismi johtaa angstiin, ja uusateisti korostaa että ei johda, tämä nähdään huonoutena. Samoin jos uusateisti korostaa fundamentalistiterroristeja, uskonnon epäeettisyyksiä, noitavainoja ja vastaavia, uskovaiset pahastuvat ja palauttavat stalinkortin ja natsikortin ja eugeniikkakortin. Sillä he eivät tajua että uskontoa puolustetaan sitomalla uskonto etiikkaan. Se, että on pahoja uskovaisia yksinkertaisesti falsifioi tämän teorian. Samoin kaikki puheet uskonnon elämään tuomasta voimasta, ilosta ja valosta ohittuvat kun selviääkin että monet vähemmistöt ovat uskonnoissa latistamisen ja väheksynnän ja eheyttämisen alaisia. (Homojen kiusaamista pidetään suomessakin OK -toimintana monin paikoin.) Uskonnollinen väkivalta kertoo että uskonto ei ole ratkaisu etiikkaan, ja että monia kiusataan niin että ei se mikään ilon ja valon ratkaisu ole. Ateistit, hyvin usein ja joitain poikkeuksia lukuunottamatta, korostavat että uskonto on etiikan kannalta irrelevantti. Kommunstinen ja perinteisempien vasemmistolaisten vapaa-ajattelijoiden puolella on korostettu enemmän uskonnon automaattist valheellisuutta ja pahuutta. Dawkins - joka edustaa itse asiassa uusateismin jyrkkää linjamaa ja näkemyksiltään harvinaisenkin tiukkaa puolta - esittää että uskonto voi syntyä evoluution sivutuotteena ilman että siihen välttämättä liittyy yhtään ainutta positiivista piirrettä. Ja tätäkään ei edes vertailla siihen että uusateistit olisivat yhtään tätä parempia.
1: Tämän voi kumota vääräksi osoittamalla että uskovaiset eivät voi tehdä pahoja tekoja ja että fundamentalismiterrorismia ei ole olemassa. Period. Kaikki vähempi on irrelevanttia koska argumenttina ei ole väittää että uskonto on pahuutta, vaan etät uskonnosta ei välttämättä&automaattisesti seuraa mitään hyvääkään.

Se, mikä näyttää kelpaavan on lisäksi omituisen sisäisesti ristiriitainen ; Uusateistien pitää olla toiveajattelevia, mutta uusateistien täytyy samalla tunnustaa että kyseessä on angstaava masentava ja raskas elämäntapa. Tämä ei johtune siitä että uskovaiset tai humanistit olisivat lähtökohtaisesti ilkeitä. Syynä on se, että he ovat tutustuneet yhdenlaiseen filosofian tekoon ja syventyneet tähän. Kun heillä tämän jälkeen on kädessään "tämä vasara" he näkevät kaikki ongelmat "nauloina". Tässä tulee ymmärtämättömyyttä, olkiukottamista ja kategoriavirheilyä. ; Teologit eivät ole tutustuneet kovinkaan hyvin muuhun kuin mannermaisen filosofiaan. Mannermaisen filosofian premisseihin fiksoitumisen vuoksi sivutuotteena syntyy käytännössä. Tätä kautta on ymmärrettävää että (a) Eli ateistien olisi pakko tehdä tiliä Jumalakonseptin kanssa, koska ateismia ei nähdä suhteessa "ei mihinkään" kuten pitäisi vaan se kuvataan yksinäisyytenä ja jumalanikävän ja korostetaan että (b) ateisteilla olisi vaikeuksia kuolemasuhteensa kanssa, kun ovat hedonisteja eivätkä mieti toivottomuutta ja sitä että he kuolemalla kuolevat.

Fiksoituminen eksistentialismiin on tietysti siinä määrin erikoista, koska tämä on mannermaista filosofiaa. Ja uusateistin kriitikot osaavat mainiosti syyttää itsekin siitä että uusateismi on "anglosaksista" ja "skientististä". Tässä nähden olisin kuitenkin tyytyväinen jos he osaisivat viedä tämän huomion loppuun asti. Tätä ei nimittäin yleensä ottaen tehdä. Kuitenkin uusateisteja käsitellään toistuvasti kuin he olisivat mannermaista filosofiaa.

Itse asiassa uskovaisten kohdalla näyttää olevan iso ongelma siinä että he yrittävät samanaikaisesti sanoa että ateismi on nihilismiä, että ateismi on toiveajattelua. Samanaikaisesti tämä ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Siksi en uskokaan että rationaalinen keskustelu nykyisessä tilassa uskovaisten ja uusateistejen välillä on edes mahdollista. Jotta tämä voitaisiin tehdä olisi uskovaisten luovuttava olkiukottamisistaan. Ja tämän tehtyään he luopuisivat "McGrathismista", eikä heillä olisi jäljellä enää yhtään argumentteja - eikä rehellisesti sanoen oikein mitään omaa teologiaakaan, heillä kun on sille aivan eri lähtökohdat. He eivät ole kiinnostuneita uusateismin ehdoista eikä uusateistia kiinnosta miksi niillä muilla ehdoilla pitäisi olla väliä. He kun eivät yritä olla kristittyjä vaan ateisteja.

Uusateistit pysähtyvät koska uskonto on valtava ideologinen koneisto joka "pakottaa pysähtymään". Uusateismia kuvaava ärsyyntyneisyys voidaankin käsittää juuri sitä kautta että se yrittää vapautua uskonnosta, mutta heitä yritetään syöstä yhä syvemmin ja tiiviimmin teologiseen keskusteluun. Ateisti ei voi rakentaa omaa maailmankuvaansa vaan hänen olisi tehtävä se uskovaisen ehdoin. Olla nöyrä ja surullinen paskasta elämäntapavalinnastaan. Sillä eihän se ole uskonnonvapautta eikä mitään jos siihen ei kuuluisi sitä elementtiä että uskovaiset ovat parempia ja onnistuvampia ihmisiä!

Kaiken kaikkiaan ateismin ongelma nykypäivänä tiivistyykin siihen, että he eivät usko Jumalaan, mutta heitä kuvataan kuin he olisivat jumalanikäväisiä uskovaisia. Uusateismin perusidea on juuri se, että ateisti on ateisti eikä ole menossa pois, ja että yhteiskunta toimii aivan liiaksi kristittyjen ehdoilla. Kristityt kuitenkin sitten sitouttavat heidät kristilliseen keskusteluun jossa on krisittyjen ehdot ateisteille ja kristittyjen näkemys kristinuskosta. Ja lopputulos on sitä että pitäisi oikeasti välittää olemattomasta (being interrupted by nothing) ja lisäksi tämän olemattomuuden pitäisi jotenkin iskeä ateistien elämään sen sijaan että se olisi aika neutraali asia kun pääasia olisi siinä mitä elämässä on eikä se mitä siinä ei ole (being interrupted by nothing). Kaiken tämän sivussa pitäisi päättää ovatko asiallisempia ne kristityt jotka ovat halukkaita päästämään ateistit jonnekin jota ei ole (paratiisi/helvetti/seurakunta) vai ovatko asiallisempia ne jotka eivät ole halukkaita päästämään ateisteja jonnekin (ne samat) jota ei ole. Tässäkin ei mikään pitäisi värittää elämää niin helvetisti.

Sitten sitä ihmetellään miksi ei haluta ottaa osaa uskonrituaaleihin vaan ollaan sekulaareja. Sitten ihmetellään että miten niin uskontoa tungetaa joka läpeen niin että aborttiaiheestakan ei muka saisi keskustella ilman että otetaan teologialle oleellinen määrä keskustelua. Että "Religion poisons everything" on loukkaus. Loukkaantumisesa unohtuu se, että uskovainen joka vetää näitä keskusteluja ja asioita esiin on edustamassa ei mitään (nothing) ja vaatii että muut ihan hirveästi kohkautuisi ja reagoisivat kun se on yleisinhimillistä (being interrupted). ~ Itse sanoisin että uskontoteemassa on virhe. Se on sama virhe kuin ADOMissa. Virhe on todellinen ja sen korjaaminen on kenties tärkein yksittäinen korjattava asia maailmassa jossa ei ole nälänhätää vaan ns. "1st. world problemseja".

---

Kirjoittaja ei ole minkään sortin ateisti. Hän on myös hyvin angstinen. Ja rypee kuolemassa, tosin toiveajatteluna. Ei silti usko Jumalaan, vaikka perimmiltään haluaisi Tämän olevan Totta. Hän kuitenkin haluaa tästä jotain luonnontieteellisiä näyttöjä. Ja tämän vuoksi häntä pidetään tietysti skientistinä. Tämä lisää angstia ja ärsyyntymistä, koska häntä nyt ärsyttää että muut kertovat millä ehdoin asioihin saa ja ei saa uskoa - siis ilman että tämä on vahvasti päätelmään naulattua tieteenfilosofiaa, that is. Mutta ei siksi että agnostismi on paska maailmankuva. Vaan sen takia että kristinusko on paska ja muiden elämänlaatua oleellisesti huonontava maailmankuva. Kirjoittaja katsoo että hänen elämässään koulukiusaaminen on masentanut vähemmän kuin kristinuskon tekemät. Mutta hän ei tuomitse kristinuskoa vaan ihmiset. Kaikki ihmiset ovat perseestä ja kaikki ideologiat joissa on yli 150 jäsentä alkavat heijastamaan jollain tavalla nimenomaan niitä ihmisten paskimpia puolia.

Valtionkirkon heikkous

Usein valtionkirkkoa pidetään hyvin moniarvoisena. Se käyttää moniarvoisuus -termiä ja sen sisälle sopii monenlaisia uskomuksia. Yksi uskoo että Raamattu on totta kirjaimellisesti ja korvaa jopa evoluution ja muut luonnontieteet. Toinen näkee että kirja on metaforinen rautakautinen satukirja joka opettaa meille arvoista. Nämä tyyppit jopa kinastelevat kirkon sisäisesti. Ketään ei kuitenkaan potkita pois. Tämän nähdään usein olevan samaa kuin kirkon moniarvoisuus.

Kuitenkin kun kokonaisuutta katsoo, on huomattava että tosiasiassa kirkon toimintaa kuvaa aina teologinen korrektius. Tämä on toki kaikille selvää fundamentalismin kohdalla. Mutta tosiasiassa myös kirkon "leppoisto" on sekin nähtävissä oikeaoppisuuden kautta. Itse asiassa voidaan nähdä että koko kirkko on ymmärrettävissä yhden oikeaoppisuuden kautta ja että fundamentalismi on vain yksi osa ja tapa olla tätä "suurta oikeaoppisuutta". (Tämän selittäminen on tämän blogauksen asia.)

Uskonnon puheesta hyvin suuri osa on ymmärrettävissä eksistentialismin valossa. Myös uskontokeskustelu ateismin kanssa on ymmärrettävissä oikeastaan vain tässä valossa.
1: Esimerkiksi kun esitetään että ateismi on yksi uskonto, nojataan selkeästi eksistentialismin tapaan erottaa eksistenssi ja essenssi. Tässä erottelussahan ihmisellä on usein ulkoa tuleva rooli, velvollisuudet, identiteetti ja tietysti ominaisto jossa on iso kasa erilaisia ominaisuuksia kuten älykkyys, rohkeus, pituus ja paino. Eksistentialismin mukaan nämä ovat essenssiä, ja se keskittää huomionsa eksistenssiin, joka on olemassaolemisa ja sen ydintä.
2: Toisaalta etenkin uusateismin empirismi näyttäytyy epätyydyttävänä ja irrelevanttimpana kuin Sartren eksistentialistinen ateismi koska empirismi ja Harrismainen moraalin tarkastelu lajityypillisyyden kautta ovat selvästi ominaisuuksien tuijottamista, ne katsovat siis essenssiä, eikä eksistenssiä.

Tästä seuraa se, että tosiasiat ja uskomukset ovat vahvasti essenssiä. Kaikki tiedettyihin ja oikeisiin ominaisuuksiin viittaava on aina tätä. Näin ollen on samanarvoista uskotko vaakaan tuijottaen olevasi 100 kiloa painava tai uskotko Jumalaan. Millään ominaistolla ei ole väliä. Tästä saa hyvän kuvan Sartren "eksistentialismikin on humanismia" -teoksesta, jossa hän selittää että esimerkiksi tunnekuohut eivät merkitse. "Eksistentialisti ei usko intohimon voimaan, ei koskaan ajattele että kuuma intohimo olisi kaiken nielevä pyörre, joka kohtalonomaisesti imisi ihmisen tekemään tiettyjä tekoja ja olisi täten puolustelu. Eksistentialismin mukaan ihminen on vastuussa intohimostaan." Tämän seuraus on yksinkertainen ; Koska pelkurikin voi tehdä rohkeita tekoja, on kyseessä aina pohjimmiltaan valinta. Näin tunneominaisuudet eivät ole mikään merkittävä asia, se on vain essenssiä joka ei ole todellista ihmisyyttä. Sartre on tässä hyvin tiukka "Pelkurimaista luonteenlaatua ei lainkaan ole, mutta kylläkin luonteeltaan hermostuneita, 'vähäverisiä' kuten kunnon ihmiset sanovat, tai sitten voimakasluonteisia ihmisiä. Mutta ei 'vähäverinenkään' pohjimmiltaan ole pelkuri sillä se edellyttää luopumista ja periksiantamista. Luonteenlaatu ei sentään ole mikään teko. Mutta eksistentialisti sanoo että pelkuri tekee itsestään pelkurin, sankari sankarin."

Eksistentialismin koko voima vaatii hieman muutaman muunkin eksistentialistin tarkastelua. Tämän ytimessä on desisionismi, jota voidaan pitää eksistentialismin akilleen kantapäänä. Desisionismi on yksinkertaisesti asenne, jossa varataan käyttöön oma olennainen moraali jota nodatetaan, ja ohitetaan järkeily sen perustelussa. Desisionismin ytimessä on se, että tästä sitoumasta tulee valinta, joka liitetään suoraan ihmisen omatuntoon. Tällöin valinnasta tulee toiminnan ylin mittapuu. Sartre liittää tämänlaiseen toimintaan kantaa "Esseitä" -teoksessaan seuraavalla tavalla "joka kerran kun ihminen valitsee sitoutumisensa ja elämänsuunnitelmansa selväjärkisesti ja vilpittömästi - olipa tuo suunnitelma sitten mitä tahansa - hän ei voi mitään muuta valita." Ytimessä on se, että henkilö on vain näin toimien itsensä herra ja oikeastaan kaikki muu olisi itsepetosta.

Eksistentialismin suhde desisionismiin on olennainen, koska desisionismissa on kysymys juuri syvästä valinnasta kaiken ulkopuolisen velvollisuuden ja vastaavien ylitse. Pelkkä normeihin viittaaminen on ulkopuolitsa, se on vain essenssiä. Näin ollen eksistentialisti ei voi muuta kuin olla torjumatta desisionismia koska sen malliin ei kuulu erilaisten vaihtoehtojen rajoittaminen. Näin ollen vaikka essenssissä olevissa moraalilaeissa ja vastaavissa olisikin usein keino kieltää jotain asioita, jolloin suvaitsemattomuuden suvaitseminen muuttuu olennaiseksi osaksi suvaitsevaisuuden ydintä, eksistentialismissa suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuus on suvaitsemattomuutta. Fundamentalisti joka sitoutuu tiettyihin sääntöihin ja sanoo että ne ovat väärin koska ne on määritelty synniksi on siksi valinnantekijä, ja eksistentialistin on paha hänen valintojaan ja tästä seuraavia toimiaan rajoittaa ; Juuri tämä selittää miksi moderni kirkko, syvästi eksistentialismin sävyttämään teologiaan taipuvaisena, ei mielellään rajoita fundamentalisteja. Se olisi sen harjoittaman muodikkaan pääteologian mukaan epäkorrektia.

Itse asiassa fundamentalistinen ajattelu onkin hyvin usein radikalisoitunut eksistentialismin kautta. Tämä on tietysti siitä ihmeellistä, että eksistentialismia kaupitellaan leppeänä. (Kuten valtionkirkkoammekin.) Islamissa Qutb määritteli jahiliyya -teoriansa käyttäen apuna Kierkegaardin eksistentialistisia näkemyksiä. Hän korostaa sitä että islamia kuunnellaan alkuperäisessä muodossaan eli autenttisena. Tässä ei puhuttu mistään historian elävöittämisestä, vaan nimenomaan uskon eläväksi tekemisestä. Islam on siinä ikuinen ja alati läsnäoleva. Lisäksi islam nähtii jonakin jonka Jumala oli asettanut ihmisen omatunnon ytimeen. Qutb alkoi tältä pohjalta agitoimaan aggressiivista islamilaisuutta. Sillä eksistentialismissa kun jokin uskonto nähdään perusihmisyydeksi, on siitä poikkeaminen luonnolliseti epäautenttisuutta. Tämä sitten teki vastapuolesta alempia ihmisiä. Tämä on yksinkertaisesti vain tarkasti islamiin sovellettua desisionismia, joka sitten heijastuu näkemykseen esimerkiksi jihadin luonteesta ja tähän liittyviin valintoihin, joihin sitten moni vilpittömästi heittäytyy. (Itsemurhaterroristikin on vilpitön ja toimii hyvässä uskossa.)

Otin islamin siksi että monen on vaikeaa hypätä suoraan kristinuskoon. Islam on helpompi nähdä aggressiivisena. Samalla voidaan tietysti muistuttaa että uskonnossakin on monenlaista. Islamilaisissa on leppeitä. Samoin kristityt eivät ole kaikki fundamentalistisia räyhääjiä. Tämä onkin sekä totta että olennaista. Kuitenkin ylläoleva on malliesimerkki siitä miten eksistentialistinen teologinen korrektius tekee leppoisasta uskosta täsmälleen sellaisen miksi Sam Harris sitä kuvaa. Eli suojakilveksi jonka taakse äärimmäiset ihmiset menevät ja jonka parissa he saavat suojaa. Suomessakin fundamentalistit ovat kritiikin alla menneet uskonnonvapauteen ja vakaumuksen vilpittömyyden vetoamisen kautta eksistentialistisen leppoisan valtakirkon suojiin.

 Itse asiassa eksistentialismin vaikutus näyttäytyykin länsimaissa seuraavalla tavalla; Klassisesti uskontokin on eksistentialismissa pyrkinyt oikeuttamaan uskon. Näin on syntynyt autenttisuuden hakuisuus. Autenttisuus taas on usein sidottu mystiseen kokemukseen. Eli joku saa vaikka meditoinnissa tai rukoilussa kokemuksen, tämä kuvataan aidoksi ihmisyydeksi ja tämän ympärille kudotaan mytologiaa. Saadaan aikaan myytti jossa huomio keskitetään siihen että autenttisuus määritellään yksilön liitokseksi tähän tiettyyn kokemukseen. Tätä pidetään asian eksistentialistisena todistamisena. ; Ajatellaan että doktriini on essenssiä, mutta kun jotain oheistusta noudattaen saavutetaan tietty kokemus, tätä ei pidetä enää ollenkaan tunteena (joka on pelon tapaan essenssiä) vaan jonain aivan muuna. Esitetään että tämä ei ole tuntemusmaailmaa vaan yhteys totuuteen ja että tämän kautta usko olisi elävää ja uskovaisen elämä olisi hyvässä uskossa elämistä.

Joku voisi väittää että tämä on tunne, ja että tämä ei ole oikeutus ja johtaa huonoon uskoon. Mutta tätä irrelevantisoidaan. Näin saadaan aikaan dogma josta ei tingitä ; Jos joku esittää että ehkäpä meditaatio tuottaakin tunnetilan, aistimuksen ja neuronien tanssin, ja että tämän mukaan heilahteleminen ei ole mitään autenttisuutta kuten Sartrekin aiemmassa sitaatissani muistutti tunteilun ytimessä ; Tällöin autenttisuuden sijasta oltaisiinkin vain essenssin ja eksistenssin keskenään sekoittamisessa ja oltaisiin huonossa uskossa. Tämä kiistetään loukkaavana. Ajatukseen uskonnollisen kokemuksen kohdalle sitoutumista pidetään olennaisena. Tässä mielessä tämä sitten onkin desisionismia. Eli juuri sitä jonka kritiikille eksistentialismi on sokea. Tämä tekee kaikista uskoista "jollain tavalla fundamentalistisia".
1: Mikä selittänee osaltaan sitä miksi vähemmänkin fundamentalistiset ja aivan järkevät ihmiset ovat niin alati kertomassa omakohtaisia kokemuksiaan vaikkapa ihmeparanemisista. Anekdootti toki koostuu tarinana empiristisistä väitteistä ja havaittavista tapahtumista, mutta he esittävät sen eksistentialistisena autenttisuutensa ja uskonelävyytensä todisteena. Eksistentialistisessa teologiassa on jopa suuntauskia joissa on merkityksetöntä onko historiallista Jeesusta ollut olemassa. Koska tälläinen essenssi on irrelevanttia kun tarina herättää sopivia tuntemuksia.

Esimerkiksi Paul Tillich kuvaa "Systematic Theology" -teoksessaan juuri ylläolevaa ongelmaa. Doktriinin eksistentialistinen ongelma oli haastava. Tillich halusi yksinkertaisesti vastauksia joilla vastata uskonkokemusen aitouden epäilyyn. Hän esitti että kaikki järkeilyt kumoutuvat ja että siksi oli hypättävä järjen ulkopuolelle. Nän ollen kysymys uskonkokemuksen "aitous vs. tuntemus" oli vain yritystä palauttaa asia järkeilyn asteelle. Tämäntapainen lähestymistapa luonnollisesti vahvistaa desisionismin valtaa ja kritiikki-immuuniutta. (Moni kyllä taitaa nähdä Tillichin jopa "nietzscheläisenä" jumalan kuolemaa julistavana teologina. Mutta syynä on vain erkautuminen järkeilyistä joka etäännyttää häntä lähinnä vain puhtaasti loogispohjaisesta apologetiikasta.)

Eksistentialismissa tunne nousee helposti esille. Kutienkin desisionismi tuo asiaan mielenkiintoisen seikan. Sitä kautta voidaan nimittäin helpostikin tehdä jotain aivan muuta. Ulkopuolinen teleologia joka on periaatteessa suoraan määritelmällisesti velvollisuutta ja essenssiä, saadaan mukaan kuvioihin olennaiseen eksistenssiin. Sillä jos esimerkiksi Jumala on tehnyt ihmisen autenttisesti uskovaksi, käy juuri kuten Qutbin määrittelemässä islamissa ; On olemassa tietty uskonto, jonka seuraaminen on ihmisen syvintä olemusta. Näin aristoteelinen teleologia modifioituu essenssin ytimeksi; Siitä tulee ulkopuolisen velvollisuuden sijasta sisäinen autenttisuuden tila ja sen noudattaminen ei enää ole tottelemista ja vallan alla oloa vaan sitä että kappale, eläin tai ihminen kulkee päämääräsuntautuneesti kohti luonnollisinta (~ominta, autenttisinta) tilaansa.

Lievemissä ja yleisimmässä tilasa ylläolevalla tavalla rakennetaan homo religiosus -ihmiskuva, jossa uskonnollisuus ja hengellisyys olisi ihmisen perustila. Tämän jälkeen siitä poikkeaminen vaatii jotain muuta, kuten ulkopuolisille voimille alistumista. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos fundamentalisti seuraa tarkasti määriteltyjä normeja jotka pitävät sisällään runsaan joukon määräyksiä (uskonnosta riippuen) esimerkiksi suhteesta homoseksuaaleihin, naispappeihin tai sianlihansyömiseen hän kokee olevansa täysin vapaa ja elävänsä elävässä uskossa autenttisesti ihmisenä ja itsenään. Mutta jos joku seuraa ideologiaa jolla näitä määräyksiä on vähemmän, he kokevat että näitä ihmisiä on kahlittu jollain ulkopuolisella. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden kannattaja voi olla muotioikkujen ohjailtavana tai ateisti olla neuroottinen huonoa isäsuhdettaan tunteellisesti ja tunteitaan epäautenttisesti hallitsematta purkava surkimus.

Tämä homo religiosus -henki ja teleologian salakuljetus desisionismin kautta autenttisuudeksi on myös se syy millä kirkko katsoo olevansa kansankirkko. Se tuntee antavansa kaikenlaisille vakaumuksille tilaa. Samalla se kuitenkin tuntuu menettävän kaiken sen mitä etiikkaan ja suvaitsevaisuuteen arkiajattelussa liitetään. Näin ollen kirkon eksistentialistinen ydin kattaa koko kentän fundamentalistisesta liberaaleimpaan siipeen asti. Samalla se itse sisäisesti omissa määritteissään esittää olevansa moraalinen, suvaitsevainan ja uskonnonvapautta kunnioittava. Kuitenkin kun katsoo näiden seurauksia, kuten esimerkiksi naispappeuskärhämää ja homokohuja, ei ole vaikeaa huomata että tämä moraalisuus ja suvaitsevaisuus on kirkon sisällä määritelty aivan eri tavalla kuin sen ulkopuolella. Koska näin on, kirkon tiedotuskin näyttää aina jotenkin kummalliselta ja kieroilevalta "Orwellilaiselta kieleltä" jossa suvaitsemattomuus on suvaitsevaisuutta. Ja vaikuttaa se paikoin jopa törkeältä valehtelulta.

Oikeasti enimmäkseen valtionkirkossa vain käyttävät eri kieltä, eikä puolet siksi ymmärrä toisiaan. Tämän seurauksena on se, että oikeasti mitään keskustelua ei tapahdu. Valtionkirkon heikkous on se, että se te(le)ologisen korrektiuden nimissä hukkaa tärkeänään pitämänsä keskusteluyhteyden ihmisiin. Kirkko on siis kuten kaikki muutkin akateemistn nörttien kokoontumispaikat ; Keskustelu vaikeutuu koska akateemiset nörtit ovat erkaantuneet "tavallisesta elämästä" ja ovat "omissa maailmoissaan". Lisäongelmia tietysti tulee siitä että kirkon linjama hyväksyy käytännössä vain eksistentialistisen keskustelun teologiasta ja esimerkiksi uusateistien ja monien muiden vastaavien tahojen kiinnostus empirismistä nähdään irrelevanttina ja että niiden tuloksista pitää hypähtää nimenomaan eksistentialismin puolelle ja yrittää saada keskustelu siirtymään juuri tälle kentälle. (Pohjimmiltaan kirkko ei suvaitse erilaisia uskonnäkemyksiä vaan sen minkä eksistentialismi sallii. Näin tehdessään kirkko määrittelee oman kulmansa relevantiksi ja vastapuolen irrelevantiksi ja kieltää vastapuolta tekemästä samoin.)

Toki homo religiosukseen voi vastareagoida essenssiin viittaamatta ; Esimerkiksi Camuksen kautta. Camushan selitti että moni ihminen pilaa elämänsä koska ei koe elämäänsä elämisen arvoiseksi. Hän selitti myös että usein annettu hyvä syy elämään saa ihmiset kulkemaan kohti huonoa elämää : Esimerkiksi jos itsemurhaterroristi näkee islamin autenttisuudeksi ja uhrautuu vilpittömin mielin itsemurhaiskuun, hän on toki tekemässä valintaa ja hänet on nähtävissä autenttisuudessa toimivaksi. Kuitenkin hän ei ole onnellinen vaan tekee elämästään vaikeaa. Camus muistutti toki muilla esimerkein että ihmiset ovat halukkaita pilaamaan elämänsä ja jopa uhraamaan henkensä jos ovat määritelleet itselleen uskottavan hyvän syyn elää. Näihin viitaten Camus huomauttikin että aidosti hyvä elämä onnistuu vasta jos vapaudutaan desisionismista. Tällöin ihminen elää absurdissa. Ja paradoksaalisesti näin hän kykenee elämään onnellisesti ja autenttisesti koska sen sijaan että hän miettii minkälainen hänen pitäisi olla ja miten hän voisi arvokkaitten uhrautua asiansa puolesta, hän elää ja toimii.  Tämänlainen tietysti etäännyttäisi valtionkirkostamme joka jostain syystä pitää itseään kansankirkkona ainoana todisteenaan esimerkiksi tilastot rippikoulussakävijöistä (jotka ovat maksimaalisesti essenssiä, ne viittaavat perinteen vahvuuteen eivätkä ihmisten sisäiseen autenttisuuteen, jota ei voikaan mitata.)