Vasta -argumentit ja suvaitsemattomuus.

Yleisesti ottaen vasta -argumentointia pidetään järkevänä tapana. Se on ikään kuin positiivista. Sen sijaan suvaitsemattomuutta pidetään pahana asiana.

Ongelmallinen ja mielenkiintoinen asia onkin oikeastaan se, miten nämä sopivat yhteen.

Vasta -argumentointi on aina jonkinlaista pyrkimystä kieltää asiat. Jos sinulla on jokin "punainen vaate" ja sokea piste, jota et voi sietää, on tavallitsa esittä sille vasta -argumentteja parhaansa mukaan. Molemmat pyrkivät rajaamaan jotain pois.

Siksi erikoisia kantoja saa kun katsoo miten Cincinnatin hyvät kristityt asukkaat ovat esittäneet että ateisteille on annettu loukkaava erityisoikeus esittää mielipiteensä julkisesti. Ateismin esittäminen loukkaa kristittyjä. Siksi kristitty ei suvaitse ateistia. Tietenkin myös fundamentalisteja ei suvaita monin paikoin, esimerkiksi "ylioppilaslehden" nettiosan kommenteista löytyy seuraava teksti : "fundamentalistikristityt saavat minun puolestani jatkaa teen juomista ja homojen tuomitsemista omissa iltamissaan ihan vapaasti, mutta siinä vaiheessa kun he tulevat politiikkaan ja vaikuttavat yhteiskuntaan konkreettisesti, he ovat vapaata riistaa "suvaitsemattomuudelle", jota joissain piireissä myös vasta-argumentoinniksi kutsutaan." Henki on sama. Henkilökohtaisesti saa olla mitä mieltä vain mutta julkisuusasteen muutos muuttaa tilanteen olennaisesti. Ei ole väliä mitä mieltä on, vaan sillä missä määrin vaatii muita mukautumaan samaan.

Tässä on minusta takana "jotain". Hyvässä ja pahassa.

Itse edustan sellaista kantaa jossa vasta -argumentti ja suvaitsemattomuus erotetaan toisistaan, tai ainakin pilkotaan pienemmäksi, jolloin puhutaan ikään kuin "hyvästä ja pahasta suvaitsemattomuudesta" ja "hyvästä ja huonosta perustelutavasta ja suhtautumistavasta erimielisiin".

Voidaan tavallaan sanoa että suvaitsemattomuutta on rationaalista ja epärationaalista tyyppiä. Tässä pohjanani on Platonista lähtenyt epistemologian, tieto -opin perinne. Platonista tieto (episteme) tuli erottaa perinteistä, vallitsevista uskomuksista, kuulopuheista, hetken mielijohteista ja luuloista (doksa). Tässä asenne on tietysti läsnä, ja vasta -argumentoija voi edustaa suvaitsemattomuutta. Mutta tässä ideaalissa argumentin hyvyys ratkaisee, jolloin argumentin esittäjän ulkonäkö, uskonnollinen vakaumus, sukupuoli tai asennevamma ei ratkaise sitä onko hänen kannanottonsa perusteltu.

Se, että joku toiseuttaa ja ylenkatsoo ei tarkoita että hän olisi väärässä. Se tarkoittaa sitä että hän on kusipää. Mutta valitettavasti kusipäätkin ovat ainakin joskus oikeassa.

Lisäksi on hyvä miettiä mitä asioita on hyvä esittää missäkin paikassa. Tämä on itse asiassa jonkinlaista sensuuria. Mutta jos tälle tielle lähtee, gravitaatioteoria muuttuu sensuuriksi maailmankatsomuksellisille näkemyksille joiden mukaan omenat voivat lentää öisin. Sensuurin tulisi senkin olla tiedolla perusteltua. (Huumesensuuri heroiinille on toki aika kova ja tiukka myyntirajoite, mutta terveyssyillä tietyssä määrin perusteltu.)

Sillä jokin suvaitsemattomuus voi olla hyväkin. Joku voi esimerkiksi olla suvaitsematon niitä kohtaan joiden mielestä ihmisiä saa tappaa. Tätä kutsutaan moraaliksi - sen perusluonne on rajoittava, jokainen normisto on sensuurivaatimus. Minusta ratkaisevaa on se, miten hyvin perusteltuja ne ovat. En anna arvoa "maailmankuvalle" tai "asennevammalle" itsessään. Ne ovat toki aina läsnä, mutta tässä kohden ja tähän näkökulmaan irrelevantteja.

Teoriat ja narraatio.

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja"
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)

Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.

Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.

Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.

Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.

Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.

Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)

Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".

Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.

Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.

Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.

Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.

Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.

Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."

Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.

Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.

Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.

Osaus

"Et vaan osaa!"

Ihmiset ovat yleensä arvostaneet tietoa ja taitoa. Tosin on hyvä huomata, kuinka esimerkiksi se tieto ja taito, jota shamaaneilla suomenniemellä oli on sisällöltään sellaista jota nykysuomalainen ei yleensä pidä lainkaan tietona. Se on osittain kulttuurisidonnaista. Tosin uskon että taito tehdä kivikirveitä tai taito sytyttää nuotio ilman tulitikkuja on kaikista nykyihmisistäkin taito, ja suomenniemen shamaani arvostaisi taitoa säilöä tusinan sortin sillejä lasipurkkeihin.

Kreikkalaisten tietoa tarkoittava epistëmë -sana on tässä kohdassa hyvä, koska se tarkoittaa sekä tietoa että taitoa yhdistyneenä. Esimerkiksi Platon oli sitä mieltä että taidon perustana on se, että ihmisellä on eidos, joka on "idea"/"malli" jonka hän pyrkii tuomaan esiin. Taitoa ei siis ollut hänestä ilman tietoa. Tämä tarkoittaa sitä että Platonin mukaan tieto terveyden olemuksesta johtaa hyväksi lääkäriksi. Tämä tapa kohdata osaaminen johtaa siihen että erottelu jossa teoreettinen tieto ja ammattitaito ovat kuin erilaisia asioita, on hieman keinotekoinen.

Tietenkin tätä voitiin jakaa muutamalla tavalla. Tällöin taitotieto ikään kuin jaetaan osiin jotka kaikki ovat samaa epistemeä, mutta niillä on kaikilla on hieman oma roolinsa. Tässä jaottelussa Aristoteles on tärkeää, koska hän otti lähtökohdaksi tavoitteen. Koska hänestä teleologinen selittäminen, päämääräsyihin viittaaminen, oli erityisen hyvä asia, on luonnollista että hän keskittyi siihen ihmisten toiminnan kohdalla. Siihen, jos johonkin, se sopiikin lähes täydellisesti. Platon korosti siis taitoa, ja Aristoteles eritteli mitä erilaisia tavoitteita taidoilla on. Aristoteleellä tavoitteellisesti toimivan ulkopuolella oli ihminen, joka toimi sattumanvaraisesti. Sellainen ei voinut osata. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että tieto ja taito on määritelty siksi että osaa keinot päämäärän tavoittamiseksi. Ne ovat tätä kautta aina välineitä, jotka saavat arvonsa vain sitä kautta että ne antavat tehoa tavoitteen saavuttamiseen.

Tästä saadaankin tärkein, tai ainakin käytetyin perusjaottelu asioille.
1: Theoria (theöretike) teoreettinen osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sitä että tavoite suuntautuu asioitten ymmärtämiseen pelkän luonteen tajuamisen. Teoreetikon viisaus on sofiaa; Siinä katsotaan mikä on tarkastelijasta riippumatta. Tämän keskittymiskenttä onkin siis oleminen ja sen luonne sinällään.
2: Praxis (praktike) , käytännöllinen osaaminen. Aristoteles jakoi tämän sellaiseksi jolla on toiminta päämääränään. Aristoteleen mukaan praksis -osaamisen viisaus on fronesis, joka koostuu siitä tiedosta ja ymmärryksestä mitkä asiat ovat hyviä. Georg Henrik von Wright tähdensi tätä tilannetta sillä, että se on tekemistä (doing). Praxis liitetään myös sosiaalisuuteen: Ihmisen sosiaaliset toimintatavat joiden kautta hän elää, on ja toimii sosiaalisessa ympäristössään.
3: Poiesis (poiëtike), valmistava osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sellaista jonka lopputuloksena oli erillinen konkreettinen tuotos. Poiesis -viisaus on nimeltään techne, joka muodostuu siitä että se on ihmisen teknologisen ymmärtämisen aluetta, jonka tehtävä on aikaansaada hyödykkeitä tehokkaasti. von Wrightin mukaan tämä taas oli valmistamista (making). Tässä syntyy tai tuotetaan innovaatioita, joissa kiinnostaa kaksi asiaa (1) funktio, niiden toimiminen ja rooli, joka voi olla vaikka niinkin abstrakti kuin taideteoksen kauneus, tai niin konkreettinen kuin moottorisahan kyky katkaista puu. Toinen asia, mikä näissä kiinnostaa on (2) omistaminen. Ne kuuluvat jollekulle.
+: Parousia, tieto tulevaisuudesta. Tämä ei ollut mukana Aristoteleen klassisessa jaottelussa, mutta se on kuitenkin mielestäni tärkeä osa -alue. Kristinuskossa tietoa laajennettiin tulevaisuuteen ja tuntemattomaan sekä tiedostamattomaan. Tämä tieto on näkemystietoa, joka tavoitellaan henkisiksi ja mystisiksi mielletyillä keinoilla : askeesilla ja meditaatiolla. Tämä on tuttu shamanismista ja monesta muusta uskonnollisesta ja mystisestä toiminnasta, mutta modernina aikana tähän voidaan sovittaa intuitiomainen tacit knowledge, hiljainen tieto. Parousia -viisaus voitaisiin tiivistää sanaan intuitio. Tähän voidaan liittää myös tunteet.

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.

Itsensä kasvattamisesta.

"Onko jotain olennaista eroa sille, siteeraako Shakespearen 'Romeota ja Juliaa' vai 'Kauniita ja Rohkeita'? Molemmathan ovat periaatteessa ulkoa opeteltuja rimssuja. Muuttuuko siteeraus sofistikoituneemmaksi, jos sen tekee alkuperäiskielellä? Vaikuttaako tähän se, osaako siteeraaja alkuperäiskieltä vai ei?"
(Tuomo "Squirrel" Hämäläinen, kysely pomolta, 15. 3. 2008.)

Ihmiset matkustelevat nähdäkseen asioita, avartaakseen itseään. Itsensä kasvattaminen henkisesti tarkoittaa tällöin uusien kokemuksien saamista. Tai vähintään samojen kokemusten saaminen eri paikoista. (Jos ihminen esimerkiksi käy topless -beacheilla ja baareissa Espanjassa, Kreikassa, Serbokroatiassa ja Kanarian saarilla.) Ihmisistä vain tulee jotenkin kokeneita, kun he matkustelevat eri paikkoihin. Heidän näkemyksensä avartuvat. Samoin monet harrastavat itsepuolustuslajeja kasvaakseen ihmisinä.

Moni pitää tätä avartumista tärkeänä. Ja se itse asiassa saattaa sellaista ollakin. Matkustaminen ei välttämättä sivistä niin paljoa kuin ajattelisi. Minäkin olen Kreikassa Sissin palatsissa käynyt, enkä oppinut kokemuksestani muuta kuin, että sillä oli huonot hampaat, ja että em. palatsin WC -ovet olivat helposti jumiutuvaa mallia. Suhteellisen hauskaa oli kuitenkin.

Mutta en koe olevani erityisen sivistynyt matkan vuoksi. Kokemukset olivat toki mukavia. Ja tätä kautta reissu oli tärkeä. Mutta ei sivistävä, vaan tärkeä samalla tavalla kuin blogilistan kuumimmat blogit. Suosituimmat blogit ovat pikakelauksella käytynä huumoria, ruokaa, kutomista, ihmissuhteita, tavallista elämää tai näiden yhdistelmiä. Uskontoa, vakaumusta, skeptismiä tai filosofiaa saa hakea syvältä ennen kuin löytää. Tämä ei tietenkään mitenkään nollaa tavallisia ihmisiä. Se vain näyttää, että mitkä asiat heistä ovat mukavia, eli heille tärkeitä. Kyseessä ei siis vain ole episteme, vaan fronesis. Ei siis keskitytä teoreettiseen vaan elämiseen.

Ja me kaikki tiedämme, että valistuminen on vaikeaa. Jo alkuun pääseminen voi tuottaa vaikeutta, koska emme luonnostamme ajattele analyyttisesti, vaan elämässämme loukkaukset ja auktoriteettiin vetoamiset toimivat. ("Pomo käski", ja "meistä sinä olet ihan tyhmä" toimivat arkielämässä täydellisesti. Sanoo siihen filosofi sitten "Argumentum ad auctoritatem" ja "Argumentum ad hominem" miten paljon tahansa.)

Kysymys on elämän taidosta, hyvästä elämästä, jota me kaikki tavoittelemme. (Ja blogilistaa selatessa jopa yli muiden taitojen. Jos sinun on valittava, oletko onnellinen, analyyttisesti taitava vai teknisesti osaava, valinta taitaa olla melko helppo.) Sitä haemme matkaillessamme, tai opetellessamme hyvää elämää, elämän taitoa. Ja teemme näin peräti siitä riippumatta, olemmeko sitten jutsu tai do -ihmisiä. Voidaan sanoa että monia Do -ihmisiä innostaa itsensä kehittäminen, koska he elävät turvatussa ympäristössä. Minä taas, jotka kykenevät ottamaan vieressä olevia kuvia vaivattomasti työmatkaltaan, ja joka käy yöaikaan töissä ja asuu levottomalla alueella, voi olla motivoituneempi muista asioista. Kumpikin kuitenkin ajaa tavallaan samaa asiaa. Kumpikin tavoittelee hyvää elämää. Me vain teemme sen vain eri Maslow'n tarvehierarkian portailta.

Sillä tosiasiassa asiunalueeni on enimmäkseen ihan mukava paikka. Siellä vain asuu paljon köyhiä ihmisiä. Ja siellä on erilaisia ihmiskohtaloita. Köyhiksi päädytään eri tavoin ja siitä seuraa erilaisia selviytymispakkoja. Raha on köyhillä kuitenkin eräänlainen minimitekijä (kasvinviljelyssä minimitekijä on ravintoaine, jonka saanti rajaa kasvua; Kasvin on saatava erilaisia aineita, eikä toista voi äärettömiin korvata toisella. Siksi kalkinpuutteesta kärsivä kasvi ei kasva antamalla sille lisää typpeä. Kasvun aikaansaamiseksi pitää lisätä kalkkia.): Se ei ehkä yksinään tuo onnea, mutta ei toisaalta sitä estäkään. Siksi minusta se, joka sanoi että "asuisi mieluummin rakastettuna teltassa kuin vihattuna omakotitalossa" on melko todennäköisesti asunut rakastettuna omakotitalossa.

Ajattelen. Olen. Teen.

"O-PE-TA-JA O-PE-TAA - JA VI-TUI-LEE"
(Vanha koululaisvitsi)

Filosofia(φιλοσοφία) sanana nousee kreikan sanoista (filia , sofia) , jotka tarkoittivat "viisauden rakastamisesta". Siksi olisikin olennaista tietää mitä viisaus on, jotta sitä voitaisiin rakastaa. Tähän on monenlaisia kannanottoja. Ja ne kaikki voivat olla oikeita, joskin eri tavalla. Kuvastan tätä esimerkillä omista lukioajoistamme. Opettaja kysyi meiltä mitä filosofia on ja miksi suuria filosofisia kysymyksiä kysytään.

Moni vastauksista oli melko tavanomaisia. Viisautta ja tietämistä ja ymmärtämistä palvottiin kuin koneen ja kiltin oppilaan tuleekin. Muutaman poikkeuksellisuuden lausui kuitenkin raggari, ja osassa oli huumoria joiden vuoksi ne muistaa. Muotoilen parista vastauksiesta (Toinen on erään Juhan ja toinen osa minun oma lausuntoni. Yhdistän ne, ja voitte sitten arvailla mitä olen joskus teininä yli 10 vuotta sitten sanonut.)

"Filosofia on turhaa koska sitä ei voi syödä eikä myydä. Suuria kysymyksiä kysytään, jotta niiden vastauksien keksijä voisi brassailla niillä kaikille tai ainakin myydä pari kirjaa."

Opettaja, Seija Aarto, ei pitänyt vastauksista, ja ainakin minä sain jälkeen päin hieman toruja. Mutta voin kuvitella että muutamat filosofit olisivat kenties jopa hurranneet lausunnoille. Lausunnoissahan ylimmäksi arvoksi nostettiin nimenomaan käytännöllisyys. Voidaan sanoa että tässä lähestytään perinteistä "viisauden kolmijakoa".

1: episteme tarkoitti teoreettista tietoa, todellisuuden periaatteiden ymmärtämistä.
2: techne taas tarkoitti teknistä osaamista, taitavuutta, kätevyyttä.
3: fronesis on käytännöllistä toimintaa.

Fronesiksen erityispiirre on, että se ilmenee oikeanlaisena käyttäytymisenä tietyissä tilanteissa. Se korostaa käytännön elämässä onnistumista, ja tästä seurauksena on onnellisuus (eudaimonia). Aristoteles korosti tämän peräti ihmisen suurimmaksi päämääräksi.

Tässä kohden on siis muistettava, että juuri millään antiikin filosofisilla koulukunnilla fyysinen ja henkinen eivät olleet toisistaan erillään. Käytäntö yhdistyi ymmärtämiseen ; Stoalaiset harjoittivat mielenlujuutta, ja jopa tyytyväisyyttä korostava, hedonistinen, epikurolaisuuden mukaan tärkeää oli nauttia elämästä sortumatta hillittömyyteen, joka johti siihen että epikurolaisen elämä suorastaan korosti tarpeettomien halujen ja mielitekojen, kuten terveydelle haitallisen ja siksi onnellisuutta suurissa linjoissa vähentävän mässäilyn, hallintaa.

Vastaavaa on tietysti havaittavissa myös muiden maiden kansoissa. Esimerkiksi japanilaiset yhdistivät filosofiassaan käytännön fyysiset suoritteet, kuten miekkailun, jousella ampumisen, kukkien asettelun ja teen keittämisen yhteenliittymäksi, joka korosti kaikkia kolmea "viisauden lajia". Käytännön toiminnasta, kuten lehtien lakaisemisesta, saattoi tulla ZEN -taide, jonka hallitseva mestari harjoitti henkistä ymmärtämistä.

Voidaan siis sanoa, että lukiolausunto korosti sitä että nämä eivät olisi ristiriidassa. Kirjoja myyvä henkilö söisi ja myisi filosofiasta saamiaan tuloksia, ei itse filosofiaa. Eikä ratkaisulla brassaileminenkaan ainakaan toistaiseksi ole tehnyt vastausta vääräksi. Ja pragmaattinen koulukuntakin korostaa nimenomaan käytännöllisyyden merkitystä tiedon ja merkityksen suuruusluokittajana. Olin siis jo lukiossa aivan oikeassa, ja ihan hyvässä, seurassa.

Voidaan siis sanoa, että olisin ansainnut paremman numeron. (Sain vain ysin. Kokeesta 9½, jota tuntikäytös alensi. Tuntiaktiivisuuteen ei aina kannusteta.)