Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

Sininen on naamansa sen

Viime päivinä on puhuttu skotlannin itsenäistymisestä. Olin itse melko varma siitä että muutos tapahtuisi - koska jos asia ei olisi erityisen varmalla pohjalla sitä tuskin lähdettäisiin yrittämään. Muutosta ei kuitenkaan tapahtunut. (Ei ole ensimmäinen kerta kun minä olen väärässä politiikassa.) Uutinen oli sen veran näkyvä että lähteistä tärkeimmät, "lehti" ja "hikipedia" käsittelivät aihetta. Muutos - jos se siis olisi toteutunut - olisi saattanut vaikuttaa esimerkiksi Britannian "Union Jack" -lipun uudistamiseen. ; Ehdotuksia oli useita mutta yleinen teema oli sinisen värin poistuminen.

Siniselle värille voidaan keksiä ties mitä symboleita. Jukka Kuoppamäen laulajanura rakentuu osittain tämän tosiasian varalle. Sininen voi olla analoginen jonkin sinisen kohteen kanssa. Sininen voi symbolisoida jotain asiaa, ja symbolit ovat sopimuksenvaraisia. Skotlannin kohdalla tärkeää on kuitenkin hakea neuvoa jalkapallohuligaaneilta jotka maalaavat naamaansa kaikenlaista.

Ja naamanmaalausaihe liittyy skotlantiin William Wallacen kautta. Elokuvassa "Braveheart" kuljetaan siniseksi maalatussa naamassa. Elokuvassa on oikeasti anakronismi. Paikka on kyllä oikea mutta aika on väärä. Tätä elokuvaa ei pidä ottaa historiallisena dokumenttina. Mutta sininen naama liittyy oleellisesti alueeseen. "King Arthur" -elokuva on tässä oikeammassa. Se liittää sinisen naamavärin pikteihin. Jotka sitten todella oikeasti maalasivat itseään pahemmin kuin katukurtisaani ja innokas urheilufani yhteensä.

Polybios on kuvannut "kelttejä" joita vastaan roomalaiset sotivat. (Nykytiedon mukaan "keltit" eivät toki olleet mikään yksi laaja kulttuuri, joten kyseessä on tavallaan roomalainen karkeistus joissa vieraita kulttuureita ei oikein ymmärretä mutta tehdään silti luokitus. Ihmisten lävistämiseen miekalla ei tarvita antropologin otetta. Riittää että ote on sellainen että gladius pysyy kädessä.) Hän kuvasi miten roomalaiset joutuivat taistelemaan sellaisiakin joukkoja vastaan joissa soturit olivat alastomia. Polybios ei täsmennä olivatko soturit ilman minkäänlaista paitaa vai aivan munasillaan. Mutta tiedetään että soturit olivat maalanneet ihoaan siniseksi.

Tämä aktio on hämmästyttävä. Sillä siihen aikaan panssarointia tunnettiin muuallakin kuin roomalaisten parissa. Teknologia oli keksitty ja saatavilla. Joten tähän vähäpukeisuuteen on muita syitä. Tärkein syy on luultavasti psykologinen.
1: Paidaton mies on varmasti aina ollut erityisen aggressiivisen oloinen. Tätä kuvastoa on sittemmin käytetty esimerkiksi homokuvastossa niin paljon että se vie uskottavuutta esimerkiksi Putinin paidattomalta hevosratsastukselta. Mutta paidattomuutta on yleensä pidetty jotenkin miehekkäänä. Toisaalta sotamaalausta on käytetty juuri tämän psykologisen vaikutuksen tehostamiseksi muissakin kulttuureissa.
2: Toisaalta ilman panssaria oleminen voi liittyä soturien itsensä rohkeuden boostaamiseen. Puunilaissotien aikana kelttejä palkattiin usein sotilaiksi ja he olivat esimerkiksi taisteluissa humalassa, jopa taistelukyvyttömän tasoisesti humalassa, koska tuon kulttuurin sotavalmisteluihin kuului toimintaa jotka poistivat pelontunnetta. Panssarittomuus on voinut olla osa tämänlaista suhtautumista.
3: Lisäksi on hyvä katsoa ihomaalia tarkemmin. Värin sinisyys tuli alunasta joita taas hankittiin liekokasveista (Lycopodiaceae). Tällä aineella oli muitakin ominaisuuksia kuin väri. Sillä on lieviä antiseptisiä ja antibioottisia ominaisuuksia. Tämä on varmasti auttanut pienempien haavojen kohdalla. Taistelukentillä kun on saatu muitakin nirhaumia kuin tappavia haavoja. Ajatusta voi tehostaa sekin että entisinä aikoina eräs tavallisimmista taistelujen jälkeisistä komplikaatioista oli se, että haavoihin oli päässyt kuituja päällä olleista vaatteista. Kun miekka tai kirves tunkeutuu lihaan, se usein ensin repii tiensä paidan tai muun kankaan läpi. Ja jos haavaan pääsee lankoja - jotka eivät taistelukentällä ole sitä hygienisintä sorttia - niin seurauksena on tulehdus jota on vaikeaa parantaa kun haava yrittää parantua ongelmapaikan ympärille. Siksi panssarin jälkeen toisiksi paras vaihtoehto onkin taistella ilman paitaa. Ja tässä kulmassa haavanhoito -ominaisuudet voivat olla pieni bonus. Toki en usko että tämä on tärkein syy sotamaalaukselle. Mutta ihmiset eivät ole tuolloinkaan olleet tyhmiä (tai sen tyhmempiä kuin nykyään) joten tämä on voinut vaikuttaa ratkaisussa.

Ei kuitenkaan ole ihme että pikteihin liittyvää symboliikkaa on sidottu "Braveheartin" aivan eri aikakauteen. Kansallistunne ei aina noudata logiikan tai historian rajoja.

Kasarinuoren ongelma

Tänään on 11 syyskuuta. Tämä on päivä joka muistetaan. Ei välttämättä kovin kauniissa merkeissä. Voidaan jopa sanoa että tämä kyseinen päivämäärä on piirtynyt ratkaisevana monien sydämeen. Siitä on kasvanut merkittävä symboli, jonka merkityksestä ja sisällöstä on saatu aikaan tunteellisia, jopa vihaa kumpuavia, vääntöjä. Sillä kuten me kaikki varmasti tässä vaiheessa emme tiedä, niin William Wallace löi englantilaiset Stirlingin sillan taistelussa 11. syyskuuta Herran Vuonna 1297. Voimme tämän päivämäärän edessä sanoa vain kolme sanaa. "Me emme unohda."

Wallace oli skotlantilainen vapaustaistelija joka oli imagoltaan niin siisti että häntä voisi suoraan pitää täysverisenä irlantilaisena. Hän oli siisti.

Tästä ja kaikesta 9-11 murtumisen ja valloittamisen symboliikasta jonka olen maininnut ja jonka olen mainitsematta jättänyt voidaan määrittää eräs ongelma. Sitä voisi pitää sukupolviongelmana. Olen "kasarinuori". Ja tämä blogaus käsittelee sitä mitä siihen liittyy.

On pakko aloittaa He Manista.

Lapsuuteni varhaisin muistamani supersankari oli "He-Man". Kaksi maskuliinista termiä laitettu yhteen. He-Man oli sisällöllisesti harvinaisen ontto sarja. Se kun oli tarkoitettu ensi sijassa oheistuotemyyntiin. Siinä on kuitenkin tiivistettynä 1980 -lukulaisen maailmankuvan ongelmia. He-Mania läpitunkee aivan omanlaatuisensa kombinaatio jossa ollaan individualisteja ja luotetaan omiin kykyihin. Mutta samanaikaisesti ei kelvata sellaisena kuin oikeasti on.

Tämä näkyy siinä miten He-Man on luotu sekä supersankarina että "vain ihmisenä" eli prinssi Adamina. Olennaista on että He-Manilla on alter ego jota käsitellään sellaisella tavalla jolla alter egoa ei käsitellä oikeastaan muissa supersankaritarinoissa.

Supersankarien alter egojahan on lähestytty montaa kautta: (a) On usein tärkeää piilottaa supersankari-identiteetti siksi että sillä suojellaan itseä. Aina ei olla esimerkiksi supersankariusvoiman alla. Siksi on tärkeää etäyttää itsensä jotta voi elää normaalia elämää. (b) Ja jos on vaikka teräsmies, eikä ole koskaan heikko, niin läheiset eivät kuitenkaan ole luodinkestäviä joten tästä voi tulla riskejä. (c) Alter ego luo sankarista symbolin. Tämä levittää mainetta ja pelkoa enemmän kuin jos asiat tekisi ilman tunnistettavaa kostyymiä.

Mutta He-Manissa alter ego on varsin omituisessa käytössä. Sen perustehtävä on itse asiassa hyvinkin hämärä. (a) Ehkä alleviivaavinta on se, että se ei oikeastaan kätke yhtään mitään. Se ei peitä kasvoja ja Prinssi Adam on aivan tunnistettava. Hahmo ja hänen supersankari alter egonsa yksinkertaisesti näyttävät samanlaisemmilta kuin Teräsmies ja Clark Kent ilman rillejä vierekkäin. (b) Prinssi Adam on usein uhan alla, koska jostain syystä universumin pahikset päättävät että parasta on tuhota kunigasperhe. Adam kehittelee aina vaaranpaikassa omituisia tekosyitä, ja aivan heti pian He-Man saapuu. Eikä kukaan ihmettele että mistä He-Man putkahti tai kysele syitä tämän ilmestymiselle. Nämä voisivat olla vain tavallisia pukkeja joita syntyy halpatuotantosupersankariseikkailuihin universaalisti. Ja ne ovatkin juuri sellaisia.

Kokonaiskuva näyttää kuitenkin jo huolestuttavammalta kun katsotaan sitä osiota joka He-Manissa koskee Prinssi Adamin sosiaalista elämää ilman He Man -roolia. Tässä tilanne muuttuu omituiseksi. Prinssi Adam on nimittän arkiminänään nörtti. Hänellä on usein jopa pinkki pusero. Hänellä on tyttöystäväksi laskettava hahmo, mutta tätä suhdetta ei voida kuvata romanttiseksi. Tätä on tietysti liitetty teoriaan jonka mukaan Prinssi Adam olisi homoseksuaali. Mutta omassa tulkinnassani syy on se, että Adam on heteroseksuaali, mutta silti suhteessa joka muistuttaa enemmän "seurustellaan että ne vaatimukset ja kyselyt parisuhteesta loppuvat" -henkistä pakkoratkaisua jossa välit ovat tästä sopimuksesta huolimatta - tai peräti sen vuoksi - vähintään platoniset elleivät peräti viileät.

Tämäkin voisi mennä siihen että tuotemyynti on kiinnostanut enemmän kuin ns. tarinankerronta.

Mutta kokonaisuuden viimeistely tulee siitä että korostetaan että He-Man voima on enemmänkin jotain jolle Adam altistuu kuin jokin joka hän on. Adam ikään kuin antaa itsensä ulkopuolisen voiman hallittavaksi "By the power of Grayskull... I have the power!" ja voi luopua siitä. "Let the power... return!" He-Man ei siis koskaan opeta sellaista tarinaa kuin "Päihitän kaikki omilla sisäisillä voimavaroillani ja olemalla oma itseni." Päin vastoin se opetti rivien välistä että Adam ei kelpaa itsenään vaan tarvitsee jonkinlaista boostia ollakseen siisti eikä vain todella homomainen. (Kyllä. He-Man on sarjana jokin jonka tulkitseminen queer -symboliikalla saa repeämään naurusta.)

He-Manissä oli "kasarinuorten" ongelma.

1980 -luvulla eräs keskeisimmistä käsitteistä on jonkinlainen coolius. Sitä oltiin perusasenteelta itsellisyyttä korostavia individualisteja mutta kuitenkin piti jollain tavalla heijastaa tätä cooliutta. Tätä asennetta ja pintaliitohenkeä heijastikin oivasti pinnallinen piirroshahmo joka sai lyhytaikaisia cooliuspurskauksia fallisen taikamiekkansa välityksellä eikä ollut sen vaikutuksen aikana enää oma itsensä vaan oli jotain itseään suurempaa. Cooliuden ydin olikin juuri tässä : Kasarinuori haki jotain saavutusta, jonka avulla oltiin itseä suurempia.

Suomessa tätä korosti vielä nousukausi. Sitä vaan oltiin optimistisia tulevaisuuteen. Ja pukeuduttiin todella omituisesti. Sitten tuli lama eikä maailma enää ollut entisensä. Sen jälkeen on muutettu suvaitsevaisuuskuvaa jossa individualismi on saanut autenttisuutta korostavmpia sävyjä. Tällöin maksimaalinen onnistuminen ei ole itsensä ylittämistä vaan itsensä saavuttamista. Kaikki on vain potentiaa ja "Pääkallolonnan voima" on epäautenttisuutta ellei peräti dopingiin sortumista eli epäautenttisuudesta kauheita, huijaamista. ; Tätä tietysti kuvastaa se että Pääkallolinnan voima tuntuu vaikuttavan kokonaisvaltaisesti. Se ei siis vain anna lisää ketteryyttä ja voimaa ja nopeutta. Sen lisäksi se vaikuttaa henkisiin kykyihin. He-Man vaikuttaa nokkelammalta kuin Adam. Ja suurin vaikutus näkyy Adamin taistelukissassa joka on arjessa pelkuri mutta joka muuttuu yltiörohkeaksi He-Manin taistelupariksi. Pääkallolinnan tarjoama boostaus antaa He-Manille imagon jossa kaikki on lainaa. Hänen ansiokseen ei jää edes se että hän käyttää saamiaan voimia rohkeasti koska myös tämä rohkeus on lainaa.

Yhtenäiskulttuuri onkin rapautunut enkä usko että minun sukupolveni lapset väistämättä seuraisivat kaikki tiettyä, yhtä ja samaa hahmoa ja hänen touhujaan. (Kuten He-Mania.) Toki nykyäänkin on laajoja muoti-ilmiöitä, mutta niiden suosiolla ollessaankin asenne ei enää ole "yhteiscooliutta" korostava siihen vanhaan malliin. (Tai näin ainakin koen itse sillä vajaalla tajulla mikä minulle on konkreettisesta elämästä annettu ja sillä vähällä mitä olen tätä taitoa treenannut.)

Hieman vastavia "ei enää paluuta" -kokemuksia on aikanaan saatu Stirlingin sillan taistelusta jonne englantilaiset menivät kuvitellen että Wallace olisi halukas antautumaan. (Ja sen sijaan tämä pirulauta tappo 5000 englantilaista joiden geneettinen viha ranskalaisia kohtaan valui näin julmasti hukkaan.) Ja 9-11 -iskussa terroristit iskivät suoraan länsimaisen maailman ytimeen vieden mukanaan kuvitelman siitä että terrorismi-iskujen pelko kuuluisi vain lähi-itään ja köyhiin maihin joissa on huono armeija ja huonot olot.

Joskus on vain tajuttava että coolius ei kestä. Power of Greyskull on tunnetustu vaikutukseltaan lyhytkestoista. Mikään englantilaisuus ei suojele William Wallacelta.

Eriyttäminen

Yllättävän usein köyhyyden, vierasmaalaisten jne. näkyminen katukuvassa synnyttää pelkoja. Tähän tuntuu olevan intuitiivisesti helppo ratkaisu ; Eriyttäminen. Sitten sitä käy hieman kuten Tolkienin "Taru Sormusten Herrassa", jossa monikulttuurisuus tapahtuu siten että kääpiöillä, haltioilla ja ihmisillä on omat maansa ja kaupunkinsa ja yhteydenpito tapahtuu diplomaatian kautta - silloinkin kun Sauronin kaltainen voima "yhdistää kansat".

Tässä on takana kaunis ajatus että jokainen kulttuuri kasvattaa omintakeisuuttaan, luo omaa sisäistä kulttuuriaan keskenään. Kulttuurien sekoittuminen kun voisi tuoda erimielisyyttä ja riitaa. Onhan kääpiöillä eri arvot kuin haltioilla. Eri kansoilla voisi olla myös uskonnollisia erimielisyyksiä, ja tämä voi johtaa yhteiskuntajärjestyksen häiriintymiseen - joka voisi ikävästi häiritä johdossa olevia monarkkeja.

Amerikoissa tätä tapaa onkin kokeiltu. Ja sen seurauksena on ollut slummiutumista. Tämä olkoot maailman Mordorin vastine. Erikoisuutena siellä on esimerkiksi aidattuja asuinalueita, joissa on kulunvalvontaa ja muuta vastaavaa. Moni voisi ajatella että tämä suojaa hyvin niitä siellä slummien ulkopuolella. Eli slummien kauhut on vain sitä että pahuutta ei tapahdu ihmisten kotona, vaan pahat mellastavat keskenään. Kuitenkin tutkimuksissa on huomattu, että aitojen lisääminen ei itse asiassa lisää turvallisuutta. Aluksi rikosten määrät laskevat. Mutta pian ne kohoavat normaalille tasolle. Aidat eivät vähennä rikollisuutta. Syynä on yksinkertaisesti se, että alueen aitaaminen on itsessään merkki varallisuudesta. Alueella asuu rikkaita ihmisiä. Mordorin örkitkin tajuavat että muilla kansoilla on resursseja, ruokaa ja kaikkea haluttavaa, kun he kykenevät rakentamaan niitä linnoja niin ponnekkasti.

Asukkaiden turvallisuudentunnekin on hyvin kaksipiippuinen asia. Kun aidatulla alueella asuminen itselle on uutta, ne antavat turvallisuudentunnetta, mutta sittemmin käy enemmänkin niin että pelot kasvavat normaalille tasolle. Tämän jälkeen elämä ilman aitoja pelottaa enemmän. Toisin sanoen, pitkällä tähtäimellä turvallisuudentunne ei kasva, vaan johtaa elämän rajoittumiseen.

Turvallisuusvälineisiin yleisesti ottaen liittyvä Sam Pelzmanin huomaava on sekin otettava huomioon ; Esimerkiksi kypärä on oikein kelpo turva jos iskee päänsä. Mutta pyöräilykypärän pitäminen kasvattaa riskikäyttäytymistä ja tätä kautta esimerkiksi kolareita autojen kanssa, mikä itse asiassa kasvattaa kaiken kaikkiaan uhrimääriä. Samoin käy muidenkin - esimerkiksi autojen turvallisuutta lisäävien- laitteiden kanssa. Ne kasvattavat ihmisten huolimattomuutta.

Kenties Tolkienin esittämä tapa yhteiskuntajärjestykseksi ei olekaan kovin hyvä. Tämä varmaan selittääkin sen, miksi purkautuvan tulivuoren juurelle pakotettujen joukosta nousee säännöllisesti joku johtaja, joka nykäisee taakseen kymmeniä tuhansia yksilöitä. Örkeille Sauron oli varmasti William Wallacen vastine, aseistautunut kansansankari vallankumoustyössä. Heistä väkivalta nyt vaan jostain syystä tuppaa kuulumaan vallankumouksiin.

---

Onkin mielenkiintoista huomata yhdennäköisyys kuvan "Raamatun" Baabelin tornin ja "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvan Minas Tirithin kanssa. Molemmat ovat myös erottamisen paikkoja.

Samiksia ja Wannabeita.

Eläinkunnassa on monella tavalla samanlaisia olentoja. Homologiset piirteet ovat samantapaisia piirteitä, joiden syy on geneettinen. Eliöt ovat piirteiltään samanlaisia koska niillä on (suhteellisen läheinen) sukulaisuussuhde. Toisaalta piirteet voivat olla analogisia, jolloin ne johtuvat yhteisestä ympäristöstä, jolloin samaan elinympäristöön ja samantapaiseen elämäntapaan tarvitaan samanlaisia rakenteita. Näin kaukaisissa sukulaisissa, kuten maamyyrässä ja maamyyräsirkassa, voi olla yhteisiä piirteitä.

Sitten on mimicry. Sen lähestyminen onkin hieman mutkikkaampaa. Alfred Russell Wallace määritteli mimicryn piirteeksi, jossa eliöt muistuttavat toisiaan vaikka ne eivät ole läheistä sukua. Tämän lisäksi korostui suojeleva yhdennäköisyys ; Toisen lajin on matkittava toista lajia koska tästä on jonkinlaista hyötyä.

Mimicry onkin tavallaan melko lähellä suojaväritystä ; Eliö, joka teeskentelee kiveä, oksaa tai lehteä, tai joka kätkeytyy muuten vaikka kaarnan pinnalle, saa suojaa koska se teeskentelee jotain muuta kuin on.

Varsinaisessa mimicryssä on kuitenkin mukana liikkuvien kohteiden imitointi. Naamioitumisen sijasta se onkin usein selvästi erottautumista. Mimicryssä on kaksi päätyyppiä : Ensimmäisessä suojaton laji matkii puolustuskykyistä lajia. Näin esimerkiksi kärpänen saa suojaa jos se näyttää pistävältä ampiaiselta. Toisessa kyseessä on loisinta, jolloin esimerkiksi kimalaispesässä loisiva matkii kimalaista niin tehokkaasti, että kimalaiset eivät huomaa eroa. Naamioituminen voi tapahtua monella tasolla, kuten ulkonäkössä tai vaikkapa hajussa.

Kaikissa mimicryn luokissa matkiva laji ja matkittava laji elävät samalla alueella. Ja matkittava laji on yleisempi. Muunlaisissa olosuhteissa matkiminen ei ole kannattavaa.

Lainaaja -Darwin.

Charles Darwin on liitetty nimenä leimallisesti evoluutioteoriaan. Siksi ei olekaan yllättävää, että kreationistien yhtenä hyvin käytettynä strategiana onkin kiertää evoluutioaihe itsessään ja viitata siihen että Darwin oli epämiellyttävä tyyppi. Tämänlaisen ad hominem -argumentaation ajatellaan vahvistavan kanssauskovien vakaumusta evoluution saatanallisuudesta. Ja pitävän epävarmat kaukana sellaisesta pahuudesta.

Yksi suosittu tapa on ottaa esiin se, että Darwin ei olisikaan ollut luova ajattelija. Tässä katsantokannassa evoluutio oli vain plagioitu näkemys. Yksi tapa on muistuttaa että luonnonvalinnasta kirjoitti myös Alfred Russel Wallace, ja itse asiassa että ilman Wallacea Darwin olisi tuskin julkaissut teoksiaan. Darwin olisi jättänyt puuhansa pöytälaatikkoon eikä uskaltanut julkaista sitä, ja se että hän kuuli siitä että Wallace aikoi julkaista samanlaisen teorian, innosti häntä ottamaan oman hommansa esiin. Darwinin työ oli toki muhinut ja ollut työn alla todella kauan ennen tätä paljastamisen hetkeä, joten Darwin oli tekemässä kyseisiä mietelmiä ennen Wallacea.

Myös kunniavelka Erasmus Darwinille muistetaan : Olihan Charles Darwinin isoisällä evoluutioteorian kaltaisia ajatuksia. Tietyllä tavalla Darwinilla olikin kunniavelkaa isoisälleen.

Asiaa voi vetää vielä pidemmälle. Luonnonvalinta ei itse asiassa ollut terminä mikään Charles Darwinin kehitelmä. Se oli itse asiassa jo vakiintunut käsite hänen aikanaan. Se oli yleinen lajinjalostusta koskevissa teoksissa. Darwin muistuttikin asiasta jopa kirjeessään. Vuonna 21. 4. 1859 hän kirjoitti Lyellille kirjeen, jossa hän viittasi erääseen luonnonvalinta -termin nimeä moittineeseen kriitikkoon, Murrayyn. Darwin kirjoitti kirjeessä siitä, miten asia oli kaikissa lajinjalostusta koskevissa teoksissa, ja Darwin ihmetteli kirjeessä sitä miten Murray ei ollut törmännyt siihen aikaisemmin. Asia löytyy jopa kirjoista ja kansista ; Darwin myös mainitsei "Lajien synnyn" esipuheessa 6. painoksessa esipuheessa Patric Matthewin tässä yhteydessä. Selvästi hän tässä kohden tunnusti ideansa alkuperän, viitteisti sen.

Sen sijaan luonnonvalinnan ajatus muovaavana voimana, joka mahdollisti sen että monet eri lajit olivat keskenään sukua, olikin Darwinin ajatus. Samoin ajatus adaptaatiosta, eli siitä että luonnonvalinta on syy eliöiden toimintoihin, oli Darwinille kuuluva. Siihen asti ilmiö nähtiin enemmän kuriositeettina, joka muokkasi olemassaolevaa hieman. Tältä osin Darwinin näkemys sai uutta, laajempaa, sisältöä.

Plagiointipuheissa onkin itse asiassa sinänsä jännittävä sävy. Se, että on viittauksia moniin erilaisiin tieteisiin - jopa talousteoriaan - viittaa siihen että Darwin oli hyvinkin lukenut ja sivistynyt mies. Nykyäänkin on aivan tavallista että vakiintuneita termejä käytetään viittaamatta niiden keksijöihin joka kerta erikseen. Samalla plagiointilogiikalla myös Einstein oli kova plagioija, koska hän käytti hyvin laajasti alansa tiedettä. Yleensä tälläinen moniin juuri sen ajan tieteisiin viittaamista pidetään hyvän tiedemiehen merkkinä.

Hypoteesinmuodostuksen syntytapaa ei ole sen sijaan tieteessä yleensä vaadittu niin kovasti esille ylipäätään. Se, jos joku tiedemies on saanut idean "kun mummonkaima sanoi jotain ruokapöydässä" ei tätä tarinaa ole pidetty tieteellisesti relevanttina. Viitteet ovat argumentaation kannalta oleellisia lähteitä. Plagiointia olisi se, että kopioi toisen työn. "Lajien syntyä" ei ollut kirjoittanut kukaan muu kuin Darwinin C:tä. Tässä kohden kreationisteilla onkin Darwin -tarinoissa kenties suurin käsitteellinen sekaannus, joka kertonee jotain hyvin olennaista heidän tieteentekoprosessin ja perustelukäytäntöjen ymmärtämättömyydestään.

Samoin vakiintunutta terminologiaa, jargonia, käytetään ilman viittauksia. Oletuksena on se, että asia on ikään kuin "perustietoa, jonka jokainen alan tiedemies tuntee tai pitäisi tuntea". Lukiokirjatasoinen tieto ei siksi usein edes vaadi lähdettä, niitä varataan mielenkiintoisemmille viitteille. Viiteluettelon pidentäminen roskalähteillä tekee toki pitkän lähdeluettelon, mutta se samalla turhentaa koko lähdeluettelon tarkoituksen.

Siinä missä Newtonin lause "jos olen nähnyt kauemmaksi kuin muut, se johtuu siitä että olen seisonut jättiläisten harteilla" on vaatimattomuutta ja positiivista, on vastaavanlainen olemassaolevaan tietoon ja näkemyksiin turvautuminen evoluution kohdalla pahuutta. Rinnastus on sinänsä osuva, että sekä Newton että Darwin olivat eräänlaisia superstaroja. Eräässä mielessä Darwinmania onkin itse asiassa median rakentamaa hypetystä. Kyseinen tieteenala ei seiso ja kaadu tämän yhden miehen työstä.

Ylikultturisoiminen.

Sosiologian avulla voidaan tehdä paljon "hyviä juttuja". Joskus sitä kuitenkin käytetään huolimattomasti. Annan tästä muutaman esimerkin.

Eräänä päivänä kohtasin ihmisen, joka selitti että eurooppalaisen miekan muoto johtuu pelkästään uskonnosta. Hän oli selvästi innoissaan siitä että japanilaisessa miekassa on vain pieni suojarengas. Samoin kiinalaisissa miekoissa on melko pieni väisti. Gladiaattorien miekoissa väistittömyys pistää silmään. Sapeleissa taas on käyrä terä, mutta ei eurooppalaisen miekan isoa väistiä. Tästä hän päätteli että selitys ei voi olla sattumaa. Takana on se, että kristityille risti on tärkeä asia. Asia muuttui hieman huvittavaksi, kun hän selitti aivan tosissaan että väistien ainut tarkoitus on estää miekkakättä liukumasta terälle. Hieman myöhemmin hän selitti että japanilaisten ja kiinalaisten miekkojen pienet väistit ovat riittäviä tekemään kaiken. Hän ei ilmeisesti ollut koskaan koskenutkaan miekkaan ja nähnyt sellaisen käyttöä pelkästään televisiossa. Eurooppalaisessa miekkailussa on paljon collection -tekniikoita, joissa pidempi väisti on keskeinen elementti. Väistillä voidaan myös lyödä ja saada aikaan erilaisia hyökkäystapoja, jotka sopivat eurooppalaiseen taisteluperinteeseen. Japanissahan esimerkiksi miekoissa on kahvat mutta sillä lyömistä pidettiin häpeällisenä. Euroopassa "se mikä toimii, toimii" ja manuaaleissa on paljonkin pommelilla naamaan lyömiseen keskittyviä tekniikoita.

Funktion puute ei ainakaan ole kovin uskottava selitys, ja se kertoi lähinnä kertojan omasta tietämättömyydestä. Henkilön osaaminen heiluttelusta muistutti pikkupoikien taistelumietintöjä, joita sotkevat erilaiset epäolennaiset lillukanvarret, kuten se ampuuko hämähäkkimies laseria vai ei.

Syynä väistien eroon on se, että pitkämiekka on pidempi. Kiinalaiset miekat ovat pitkää miekkaa pienempiä, selkeästi yhden käden aseita. On hyvä huomata että eurooppalaisissakin aseissa armong sword, langes swert ja muut vastaavat puhtaasti yhden käden miekat ovat rakenteeltaan erilaisia. Väistit ovat lyhyitä, ja ne on usein korvattu kättä suojaavalla kuvulla. Pidempien miekkojen vuoksi euroopassa keskityttiin siksi siihen että "miekka on myös kilpi". Toinen käsihän on "sidotummin mukana", joten siihen ei voida laittaa kilpeä.

Tätä kautta ristin muoto on vain korkeintaan spekulaatio siitä mistä muoto on tullut keksijän mieleen, ei syy yleistymiseen ja säilymiseen. Tässä ongelmana on se, että hypoteesinmuodostuksen rakenteen miettiminen on tässä tapauksessa yksilötasolle vietyä, jolloin siinä tehdään eräänlainen ajatuksenlukuteoria jossa käsitellään yhden ihmisen yhden hetken subjektiivista ajatteluprosessia. Tälläinen perustelu ei ole kovin hedelmällinen.

Toki tähän saadaan yhteensopimaan sapelin levinneisyysalue. Käyrän miekan voisi sanoa olevan viittaus islaminuskon puolikuuhun. Ongelmana tässä on se, että valtaosa uskonnoista ei rakenna uskonnon symbolin näköisiä aseita. Juutalaiset eivät käytä heittotähtiä, ja japanilainen katana ei näytä buddhalaisilta symboleilta. Tätä kautta teoria ei ole kovin yleistettäväkään. Yhteensopivuus on sen verran harvinaista, että voidaan kysyä vakavasti onko sen takana mitään muuta kuin sattuma.

Vaihdan aihetta.

Hieman vastaava asia on nimittäin evoluution kohdalla. Tämä vain on mutkikkaampi. Evoluutiota sanotaan usein aikansa kuvaksi, sen synty on ymmärrettävissä kulttuurinsa kautta. Se onkin totta, eikä liene sattumaa että Darwin ja Wallace päätyivät samankaltaisiin ajatuksiin toisistaan riippumatta. Se on syntynyt vahvasti sen ajan talousteorioiden innoittamana. Esimerkiksi muutama ihan fiksukin feministi esittää että evoluutio on tämän, sinällään hyväksyttävän ja hyvän näkemyksen, vuoksi vain ja ainoastaan aikansa heteromiesnarraatio, ja siksi epäuskottava ja väärä. Evoluution kohdalla on syytä muistaa ainakin seuraavat asiat:
1: Innoite näkemykseen voi tulla ajasta, mutta tosiasiassa empiriassa testin lopputulos ei ole kulttuurisidonnaista. Se että jokin kulttuuri innoittaa johonkin teorian testaamiseen tai näkökulmaan ei tarkoita sitä että se olisi väärä. Hypoteesinmuodostusta ei pidä sekoittaa testaamiseen, eli teoriat testataan kokeilla eikä asioita osoiteta vääräksi "keksijän habituksella", ad hominem ei siis riitä. Vaikka idea tulisi huumeissa shamanistisessa sessiossa, niin so what jos se kestää testit? Eikä tämä onnistuminen tekisi siitä "shamanistista huumeteoriaa".

Suurempi ongelma tässä on kuitenkin yleistettävyys. Sillä evoluution naiskuvaa vastustettiin. Eli se, että sen talousteoriasta nostettu kilpailu sopi aikaan ei tarkoittanut että teorian joka ikinen yksityiskohta sopi aikansa henkeen. Vastustusta syntyi seksuaalivalinnan käsitteen kautta. Nimittäin se asettikin naiset valinnan rooliin. Mies, jonka piirteitä on uhoaminen ja seksuaalinen halukkuus, jota varten naisen odotettiin toimivan siveästi, oli kuin riikinkukko pyrstöineen tai urosgorilla lihaksineen. Tässä mies on näyttelijä ja juuri uhoaminen pistää hänet valinnan kohteeksi. Seksuaalivalinnassa valta oli naisella. Tätä kautta evoluution kautta syntyi ajatuksia naiskuvasta jotka eivät olleet kovinkaan perinteisiä.
1: Tosin minun on puolustettava feministejä sillä että syynä on yleiset harhakäsitykset evoluutioteoriasta. On aika hankalaa kommentoida alaa jota ei ole opetellut jos siitä pyörii erilaisia legendoja. Tämä nousi esiin, kun "Pingviinien matka" -nimisestä elokuvasta syntyi puhetta. Sitä nimittäin käytettiin perinteisen perhemallin tukijana, osoituksena siitä että perinteinen miesten ja naisten roolienjako oli luonnollista. Evoluutiossahan erilaiset tilanteet pistävät eri strategiat kannattaviksi, jolloin lajista toiseen yleistäminen ei oikein tule kysymykseen tällä tavalla. Evoluutioteorian termejä lainaavaakin keskustelua kuitenkin käytettiin asian ahkerasti. Siksi ei ole ihme jos tälläisiä käsityksiä syntyy.

Imitoinnilla harhaanjohtavat

Mimicry -ilmiössä on jokin laji joka näyttää joltain toiselta lajilta. Mimicry oli, ehkä hieman yllättäen, yksi varhaisimpia todisteita, jota käytettiin evoluution tukemiseksi. Esimerkiksi A. R. Wallace kirjoitti siitä jo vuonna 1866 "On the phenomena of variation and geographical distribution, as illustrated by the Papilionidae of the Malayan region". Muutenkin se on saanut huomiota merkittäviltä evoluutiotutkijoilta: Müller kirjoitti siitä "Ituna and Thyridis; a remarkable case of mimicry in butterflies" ja R. A. Fisher kirjoitti "On some objections to mimicry theory; statistical and genetic".

Yksinkertainen kuvaus.

Mimicryn takana on mielenkiintoisia prosesseja. Esitän alkuun yksinkertaistetun version: Jos meillä on eliö, jolla on suojaväri. Se on hyvä ominaisuus ja suojaa sitä. Kuvitellaan sitten että tämä muuttuu myrkylliseksi joko erittämällä myrkkyä itse, tai sitten siirtämällä ravintoaineksessaan olevan myrkyn siten että se on itselle harmiton mutta syöjälle ikävä. Tässä vaiheessa syövien eläinten kannattaa alkaa varoa sitä: Samaan tapaan kuin ihmiselle on haitallista sekoittaa puolukkaa ja kielonmarjaa, eli näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Tässä vaiheessa myrkyllisen eliön kannattaa muuttua helpommin tunnistettavaksi. Koska tunnistaminen tarkoittaa syömättä jättämistä, on sen fiksua olla helposti huomattavissa ja tunnistettavissa. Näin tunnistaminen ja varoitusvärit muotoutuvat yhteen. Tässä sivussa muuttuu tietysti kannattavaksi näyttää kyseiseltä myrkylliseltä eläimeltä. Sen imitointihan tarkoittaa syömättä jäämisen todennäköisyyden kasvua. Samalla syöjän kannattaa tietysti tarkentaa tunnistamista. Näin on yhä parempia imitoijia että parempia imitoinnin tunnistajia että vahvistuvaa varoitusväriä.

Yleensä keinona on näyttää vaaralliselta eläimeltä. Esimerkiksi mustekala joka itsessään on myrkytön ja herkullinen, saa rauhaa näyttämällä merikäärmeeltä. Samoin myrkkykäärmeeltä näyttävä tavallinen käärme saa helposti olla rauhassa häirinnältä, joka voi olla luonteeltaan muutakin kuin saalistavaa. Sitä ei ajeta pois.

Saalistuksen ulkopuolellakin ilmiötä esiintyy: Esimerkiksi orkideoista useat pölyttyvät siten että niiden ulkomuoto muistuttaa hyönteisnaarasta. Koirasta kiinnostaa tietysti läheisyys, ja näin kukka pääsee leviämään, kun saman lajin toinen yksilö huijaa samaa hyönteistä. Tietenkin moni kasveista käyttää hajuja, jopa raadonhajua, houkutellakseen hyönteisiä, mutta tämä tietysti ajaa "saman asian". Hyötyä tästä voi olla vaikkapa siten että se sallii geenien leviämisen laajalle alueelle : Syynä on se että hyönteisillä on tapana hakea parittelukumppania kauempaa kuin ruokaa. Näin naarasta imitoiva kukka välttää sisäsiittoisuutta.

Dawkins on korostanut mitten mimicry voi lähteä käyntiin pienestäkin. Koska riittää että saalistajaa tai hyönteiskoirasta huijataan huonossa valaistuksessa tai vain joskus. Tämän jälkeen tilanne onkin nopeutuvassa asevarustelussa, koska mitätarkempaa mimicryä on, sitä tarkemmin saalistajan kannattaa tunnistaa "huijarit" "aidoista".

Astetta hienostuneempi kuvaus.

Yllä olevat olivat enimmäkseen "havainnollistavia esimerkkejä". Sitä kautta saa "jonkinlaisen kuvan" asiasta, mutta yleensä määrittelyssä arvostetaan sitä että kuvailua ei jätetä sille tasolle että sitä osoitetaan sormella ja sanotaan "tuo".

Tarkemmin katsoen voidaan sanoa että mimicryssä on kyseessä vähintään kolmen osapuolen viestintäpelistä: Yksinkertaisimmillaan mimicryssä on yksi "vastaanottaja" (esimerkiksi saalistava lintu) ja kaksi "lähettäjää" (myrkyllinen hyönteinen ja tätä matkiva hyönteinen.) Mimicryä syntyy kun molemmat lähettäjät hyötyvät samasta vastaanottajan responssista. Tästä seuraa jonkinasteista samanlaisuutta, joka käsittelee juuri tätä tiettyä reagointitapaa.

Esimerkiksi kimalaisen varoitusväri antaa signaalin vastaanottajalle. Toinen laji hyötyy siitä että se ei joudu hyökätyksi kun se näyttää samalta. Müller korosti että tässä sama aposemaattinen signaali on yhteinen hyöty. Vastaanottajalla ilmiöstä ei välttämättä ole juurikaan haittaa: Hyönteisiä riittää syötäväksi. Tilanne tietysti voi muuttua, jos ravinnonlähteitä on vähän, tai jos mimikoiva laji yleistyy runsaasti. Silloin muuttuu yhä vähemmän haitalliseksi iskeä "sen näköiseen kohteeseen." Tässä vaiheessa korostuu tietysti sen voima, jos vastaanottaja kykenee erottamaan paitsi signaalin, myös sen lähettäjän luonteen. Tämä tapahtuu aika usein "signaalinlukua tarkentamalla", eli samankaltaisuuden pitää olla tarkempaa.

Mimicryn tehokkuutta puoltaa kuitenkin se, että imitoitavan kohteen ulkonäkö ei välttämättä ole kovinkaan muuttuva maali. Sille ei ole erityistä hyötyä näyttää erilaiselta kuin imitoiva laji. Imitoivan lajin kannattaa näyttää samalta. Saalistajan tarkkuus erottelussa on ainut joka vaikuttaa signaalin luonteeseen "aktiivisesti". Kuitenkin tässä vaikuttaa pieni etäännyttävä voima, jonka Dixey on esittänyt : Nimittäin kun saalistaja on napannut "tunnistimeensa" piirteen joka on matkijalla, mutta ei vaarallisella, jokainen vaarallinen jolla on tämä matkijan piirre, on sille taatusti haitallinen. Näin mutaatiot jotka tekevät erinäköisiksi kuin matkija, ovat näihin verrattuna edullisia. Tästä seuraa se, että geneettisen ajautumisen vaikuttaessa ulkonäkö tietysti muuttuu hieman, ja muutoksella on trendi. Tällaisessa tilanteessa etäisyys kasvaa, mutta hitaasti. Fisher ei pitänyt tätä eriyttävää voimaa kovin suurena, ja esittikin että "selection will tend to modify the model so as to render it different from the mimic and as conspicuous as possible".

Mimicryn sovellus "meemimaailmaan".

Jos ajatellaan että meemit olisivat ideoita tai kulttuuriolentoja jotka joko muistuttavat toisiaan tai eivät muistuta toisiaan, ollaan tietysti vähän eri asiassa kuin mitä evoluutiossa käsitellään. (Varovaisuutta!) Mutta jos asiaa lähdetään vertaamaan yllä olevan kanssa, voidaan ehkä oppia jotain sekä ihmisistä että mimicrystä. (Kyseessä on siis pedagoginen, ei faktuaalinen, toiminto.)

Kun ihmiset ovat kyseessä, me tiedämme että vaikutelmat voivat vaikuttaa ajatteluun ja mielipiteisiin. Tätä kautta ihmisillä on "laajennettuna fenotyyppinä" (extended phenotype) vaikkapa olkatoppauksia tai silikonirintoja. Ne antavat "huijaavan vaikutelman", ne imitoivat oikeita ominaisuuksia joita pidetään (liian?)usein toivottavina. Tässä katsoja on kohde, ja lähettäjiä ovat sekä ne joilla on isot rinnat tai leveät hartiat, ja ne jotka laittavat toppauksia. On yksi vastaanottaja ja kaksi lähettäjää. Tosin ihmisillä ne ovat kontekstisidonnaisessa verkossa toisiinsa. Mimicryä voi tapahtua moneen suuntaan, ja sitten eräänä kauniina iltana olkatoppauspoika tapaa silikonirintatytön ja he saavat yhdessä ihanan kapoisia kakaroita jotka voidaan piilottaa heinäseipäiden taakse. (Ja jotka sitten ehkä aikanaan kuluttavat erinäiset pennit vaattureille ja kirurgeille.)

Ihmisten toiminnassa on tietysti muitakin vastaavia. Tähän voidaan liittää esimerkiksi luokkayhteiskunta. Pierre Bourdieu on esittänyt että "ylemmät luokat" pyrkivät erottautumaan keskiluokasta tietyllä elitistisellä muodilla. Ja että ylempi keskiluokka pyrkii erottumaan alemmasta keskiluokasta, jotka yrittävät erottautua alemmista sosiaaliluokista. (Joilla ei sitten ole varaa erottautua). Mimicry vertautuu tässä niihin jotka "pukeutuvat hieman yli varojensa", eli teeskentelevät olevansa paremmin toimeentulevia kuin ovat. (Lienee iso osa ihmisistä tätä.)

Myös puheet voivat huijata, ja tätä kautta saadaan paljonkin etuja. Tavoitteita ja ideologioita piilottamalla voidaan saada poliittista menestystä ja tätä kautta rahaa, jolla taas saa "naisia ja miehiäkin". Ilmeitä matkimalla voidaan saada muitakin etuja, sinua pidetään mukavana, tuettavana. Ja jokainen tietää että naisia voidaan saada tietynlaisella käytöksellä (enkä tarkoita tässä pelkkiä romanttissävyisiä filosofisitaatteja, jotka sinällään tietysti tehoavat, kuten myös vaikka ranskankielisen puhelinluettelon lukeminen ääneen. Fyysisempiäkin konsteja on ja niitäkin voidaan imitoida. Ja niin "naiset rakastuvat renttuihin".)

Tätä kautta taas päästään pseudotieteisiin.

Sillä mitä muuta pseudotieteet ovat kuin mimicry -ideologia joka yrittää näyttää tieteeltä. Tästä seuraa tietysti se, että vastaanottajana voi olla skeptikko, joka saalistaa heikoimpia argumentteja useammin kuin vahvempia. Ja samalla he saalistavat myös muotoseikkoja. Myös eikriittinen lukija kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Itse asiassa tästä on se seuraus että pseudotieteet muuttuvat paremmiksi. Paremmuus tarkoittaa sitä että niitä on vaikeampi erottaa aidosta tieteestä.

Joku voisi sanoa että jos ideologia onnistuu olemaan tiedettä, se tietysti on tiedettä, olipa sen historia missä tahansa taikauskossa tahansa. Ja tämä on totta. Sillä jos tarkennukset parantavat pseudotieteen argumentteja, itsekriittisyys parantaa sitä ja työn jälkeen siitä saattaa tulla "ihan oikeaa tiedettä". Kuitenkin pseudotieteet voivat muuttua paremmiksi kahta kautta, jotka eivät poista sen pseudotiedeluonnetta:
1: Se voi parantaa uskottavuuttaan panostamalla sisällön sijasta ulkoisiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa jossain tapauksissa sitä että humanoidi-avaruusaluksista paasaava ajaa partansa ja lopettaa kuolaamisen. Hänen uskottavuutensa paranee. Hän rekisteröi liikkeensä "instituutioksi" (Yleistä USA:sta peräisin olevissa pseudotieteissä.) Hän voi hankkia antropologian professuurin tai ystäviä jotka ovat antropologeja, jolloin hänen uskottavuutensa paranee vaikka todisteet eivät. (Vaikka antropologian opinnot unohdettaisiin heti tutkinnon saamisen jälkeen ja vaikka antropologien työtapoja ei sovellettaisikaan.) Hän voi myös kirjoittaa siistimmin, ja käyttää asettelua, fontteja. Ja viitata viisaisiin miehiin sulussa. Laittaa lähdeviitteitä toisien UFOjen kannattajien kirjoihin sivun loppuun. Asian perustelutaso ei parane, mutta ulkonäkö on parempi.
2: Epämääräistämällä väitteitä. Tässä olennaista on se, että aluksi väite voi olla hyvinkin konkreettinen "Avaruusolennot kävivät minun pihalleni piirtämässä ympyrän kello 23.31" Se voi myöhemmin muotoutua malliin "Maailmassa on paljon tunnistamattomia lentäviä kappaleita eikä niitä kaikkia voida tuomita automaattisesti vääriksi. Ehkä yksi, vain yksi, niistä on oikein." Tässähän ei todisteta että yksi niistä olisi todella oikein, ja siinä ei ole mitään konkreettista. Sen kumoaminen vaatisi sen verran valtavasti työtä että se on työmäärältään mahdoton tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tälläinen maalin siirtäminen (Moving the goalposts) -argumentaatiotapa, etenkin jos se yhdistetään sanasaivarteluihin tuottaa hyvinkin helposti "retorista voi ollaa". Tämä ei tee siitä parempaa tiedettä, vaan ainoastaan niin saippuaista pseudotiedettä että sillä on käytännössä kritiikki -immuniteetti.

---

Kuvassa kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Se muistuttaa kimalaista. Yksi melko suosittu teoria samankaltaisuudesta vetoaa juuri mimicry -ilmiöön. Asiasta on kuitenkin erimielisyyttä.

Näkökulmien nousu ja tuho.

Tämä juttu voidaan nähdä historiallisesti etenevänä jatkumona tähän blogaukseen.

Charles Darwin (1809-1882) ja Alfred Wallace (1823-1913) toivat evoluutioteoriaan mekanismin, luonnonvalinnan. Siinä Lamarckin ajatuksista poistettiin päämääräsuuntautuneisuus ja yksilöiden ja lajien tavoitekeskeisyys ja se korvattiin sopeutumisella, ja sillä että huonompirakenteiset yksilöt yksinkertaisesti kuolevat pois, joten niitä ei ole näkyvissä ja elossa olevien jälkeläiset näyttävät enemmän elossa olevilta. Darwin otti ideoita Erasmus Darwinilta. Tosin pojanpojastaan Charlesista poiketen isoisä -Erasmuskin keskittyi näkemyksissään enemmän lamarkistisiin hankkimalla saavutettujen ominaisuuksien periytymiseen.

William Bateson(1861-1926) taas oli sitä mieltä, että luonnonvalinta ja lajien muuntuminen oli jossain määrin totta. Hän kuitenkin korosti, että luonnonvalinta karsisi pois poikkeavia yksilöitä, jolloin se itse asiassa vähentäisi lajien muuttumista ja tekisi niistä entistä pysyvämpiä. Bateson uskoi, että eliöissä tapahtui silloin tällöin hyppäyksiä lajista toiseen. Hänestä sisäiset rakenteet olivat sellaisia, että muutos yhdessä vaikutti kaikkeen, jolloin osa muutoksista leviäisi kuten renkaat vedessä ja yksilöistä tulisi hyvin erilaisia. Hänen näkemyksensä kulki nimellä ortogeneesi.

Hugo de Vries(1848-1935) taas oli Batesonin linjoilla ja ajatteli että lajit muuttuivat epäjatkuvasti. Harvinaiset suurivaikutteiset mutaatiot johtaisivat lajin kerralla muuttumiseen toiseksi. Hänestä tämä saltaatio tuotti uusia lajeja epäjatkuvasti. de Vries perusteli näkemyksiään kasvitutkimuksella. Hän havaitsi että jostkut kasvit synnyttävät nopeasti erilaisia yksilöitä. Tätä ajatusta kehitteli eteenpäin Richard Goldschmidt (1878-1958), joka oli sitä mieltä että saltaatio synnytti "toiveikkaita hirviöitä" ("hopeful monster"), jotka olivat suuresti erilaisia kuin vanhempansa.

Trofim Lysenko(1898-1976) taas tuotti näkemyksen, jossa ajatuksena oli se, miten vaikeudet kasvattavat. Lysenko kritisoi genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen. Ideana oli se, että jos esimerkiksi siemieniä liottaisi jäässä, siemenet ikään kuin harjaantuisivat ja sitä kautta niistä saatu sato olisi suurempi, kasvit taudinkestävämpiä, ja sadot suurempia. Ajatus oli hieman kuten se, että bodarin itsensä rääkkääminen aikaansaisi kunnon kasvun. Lysenkon kanta oli vallalla Neuvostoliitossa ja keinon väitettiin hoitavan ravinteet ilman lannoitteita ja mineraaleja, ja että jättisatoja voitaisiin kerätä talvellakin.

Kaiken kaikkiaan lajien muuttumiseen keskittyviä näkemyksiä oli liikkeellä muutama kappale:
1: Lamarkismi, jossa ajatellaan että hankitut ominaisuudet periytyvät.
2: Darwinin ja Wallacen teoria, jossa pienikokoiset muutokset kasautuvat luonnonvalinnan kautta.
2: Ortogeneesi, eli Batesonin näkemys jossa sisäiset tilat ja niiden muutokset olivat ratkaisevia.
3: Saltationismi eli de Vriesin ja Goldsmithin näkemys jossa joskus syntyy suuria muutoksia ja ne aikaansaavat uusia lajeja.
4: Vernalisaatio, eli Trofim Lysenkon näkemys vaikeuksien jalostavasta voimasta.

Tämä hajaannus kuitenkin lähti pienenemään. Sillä vaikka tieteessä arvostetaan erilaisia näkemyksiä, olennaisempaa on testaus. Jotkut teoriat - ja siinä sivussa maailmankuvat jotka olivat sitoneet kannanottoja todellisuudesta - saivat sortua havaintojen tieltä:
1: August Weismann (1834-1914) testasi kokeellisesti Lamarckin näkemyksiä, ja hänen tulostensa mukaan tästä oli luovuttava. Hänen tuloksensa ovat sovellettavissa luonnollisesti myös Lysenkon näkemyksiin, joiden perusta oli hyvin samantapainen Lamarckin näkemysten kanssa.
2: Ronald Fisher (1890-1962) taas kehitti evoluutioteorian matemaattista ja tilastotieteellistä puolta. Fisherin merkitys oli siinä, että hän pystyi osoittamaan, että ortogeneesissä esitetyt sisäiset muutokset eivät voi käynnistää evoluutiota. Ongelmana oli se, että ortogeneesin mekanismi oli tuntematon, joten sen tutkiminen ja todistaminenkin olisi käytännössä mahdotonta. Toisekseen Fisherin panos osoitti, että muutokset ovat pieniä, joten saltaatiosta tulisi luopua pienempiin mutaatioihin perustuvien näkemysten myötä. Fisher argumentoi, että suuret muutokset olivat helposti ja enemmän haitallisempia: Tilannetta voidaan verrata siihen, kuinka esimerkiksi mikroskoopissa on erilaisia säätötapoja. Jos otetaan tilanne että säätimellä heilutetaan tarkkuutta satunnaisesti ja jos muutos on epäonnistunut verrattuna tilanteeseen ennen muutosta, käännetään takaisin edelliseen kohtaan. Jos muutokset ovat suuria, alussa voidaan toki päästä nopeasti välttävään tarkkuuteen, mutta melko tarkkaa tulosta on vaikea saada. Sen sijaan jos yksittäinen muutos on pieni, se suuntautuu tarkemmin. Hän osoitti myös, että pienet mutaatiot olivat yleisiä ja suuret mutaatiot harvinaisia. Paljastui että de Vriesin tutkima kasvi oli harvinainen poikkeus; Mitä useampia lajeja tutkittiin, sitä selvemmin huomattiin että suurin osa eliöistä ei mutatoidu suuresti.
3: Lysenkon teorioita kokeiltiin, mutta ne epäonnistuivat käytännössä ja onnistuivat mainiosti Neuvostoliiton propagandassa; Todisteista parhain taisi olla se, että Lysenko oli peräisin köyhistä oloista, joten hänen täytyi olla oikeassa.

Kun eri näkemyksiä kumottiin, jäljelle jäi kokeista parhaiten selvinnyt Darwinin ja Wallacen perustalle rakennettu evoluutio. Tämän jälkeen evoluutioteorian kehittelyssä siirryttiin synteettiseen evoluutioteoriaan. Tärkeää oli se, että aikaisemmin perinnöllisyyden luonteesta oltiin kiistelty, ja Mendelin tulosten ajateltiin viittaavaan pysyvyyteen ja evoluution muutokseen. Kuitenkin huomattiin että geenit olivatkin evoluution kannalta "juuri sopivia", ne olivatkin itse asiassa juuri sitä mitä se tarvitsi.

Theodosius Dobzhansky (1900-1975) pystyi osoittamaan banaanikärpäsillä, että evoluutioprosessit toimivat; Kaikki elementit, joita evoluutio vaati toimiakseen (muutos, valinta ja perinnöllisyys) toimivat. Ernst Mayr (1904-2005) kehitteli teorioita muuntelusta ja lajiutumisesta. Tämän jälkeen evoluutiota ollaankin oltu yhtä mieltä muuntelusta, luonnonvalinnasta ja perinnöllisyydestä. Keskustelua on sen sijaan yksityiskohdista, kuten siitä kuinka tasaisesti evoluutioprosessi etenee; Eli aikaansaako esimerkiksi ympäristön muutos joskus pienten mutaatioiden nopeampaa kasautumista ja että toisinaan evoluutio on lähes pysähdyksissä, vai kasautuvatko pienet mutaatiot pikku hiljaa melko tasaisesti aikojen saatossa. Samoin keskustelua käydään siitä, kuinka suuressa osassa neutraalit muutokset ovat evoluutiossa.

Keitä ne on

"Onneton se maa, joka tarvitsee sankareita."
(Bertolt Brecht)

Sankareita on monenlaisia. Otan kaksi melkoisen erilaista sankarityyppiä:
1: Teräsmies on sankari, joka ei ota teoissaan riskiä. Hän tekee suuria tekoja, mutta hän on paljon tavallista kovempi. Hän ajaa aatetta, toimii hyvyyden nimessä. Hän puolustaa Amerikan kansaa ja elintapaa.
2: Batman on sankari, joka on perusluonteeltaan ihminen. Hän korvaa röntgensäteet ja supervoimat salapoliisinkyvyillä, teknisillä vempaimilla ja mustalla vyöllä. Hänellä on riski. Hän on myös melko sekaisin; Hän on kostoreissulla koska hänen vanhempansa on tapettu. Hän on sykeä ja jopa melko paha hahmo. Tai ainakin hän on liikekannalla lähinnä itsekkäistä syistä.

Yhteistä näille sankareille on oikeastaan vain hassu puku. Ja tietenin se, että molemmat heistä katsotaan vihollistensa kautta; Ilman Jokeria Batman on vain traumatisoitunut tyyppi joka pukeutuu hassusti. Teräsmieskin kohtaa lopulta Lex Luthorin ja mukaan tulee kryptoniitti, ja hänkin alkaa kohtaamaan riskiä. ; Teräsmiehen sankarityyppi kokee sarjakuvan edetessä dekonstruktion, Alkuperäisessä sankarikuvassa oli jotain, josta otettiin sen vastakohta jonka pohjalta rakennettiin sankarikuvaa uudestaan ; Tyypillinen seikkailu muuttuu "aah katsokaa ihmekykyäni" -ihmettelystä vaaroja sisältäväksi.

Sankari tekee hyviä tekoja ja toimia, mutta pelkkä hyvä teko ei riitä. Tekojen on lisäksi oltava jotenkin erityislaatuisia ; Jos hyvä teko on helppo tehdä, se ei ikään kuin ole herooista. Karkeasti sanoen, tarvitaan haaste, ja jos se on älyllinen toimija, konna, aina parempi ; Tälläinen dualistinen jännite, jossa sankaruus on konnuuden kautta ja päin vastoin, on sankaruudessa yleistä, Tähän on vaikeaa keksiä poikkeuksia; Joissain erikoistapauksissa näyttää siltä kuin dikotomiaa ei olisi, mutta monesti kahtiajako on niissäkin mukana. William Friedkinin "Manaaja" -elokuvassa näkyy vain ihmisiä ja demoni Pazuzun mahti. Kuitenkin elokuvan henki on vahvasti sellainen, että "kun Saatana on olemassa, niin Jumalankin täytyy olla." - Jos elokuvalla on sanoma, se on koko lailla tämä. Etenkin, kun myöhemmissä osissa korostuu se, että riivatuiksi joutuvat ovat potentiaalisesti erittäin hyviä. Tavoitteena on siis korruptoida hyvyys ja estää sen esiin nouseminen. Tämäkään elokuvasarja ei siis dualismia kaihda, vaikka pinnallisessa tarkkailussa siltä saattaakin näyttää.

Syitä dualismille voi olla useita:
1: Sankari ja konna ovat yleensö olennaisilta seikoiltaan vastakohtia: Se, mitä sarjakuvan tekijä pitää sankaruudelle olennaisina piirteinä näkyy tässä kohden; Sankarin olennaiset piirteet ovat vastustajassa päinvastaisia. Sankaruudelle neutraalit piirteet taas ovat sellaisia, että ne ovat sankarilla ja konnalla hyvin samankaltaisia, jolloin niiden merkityksettömyys korostuu. (Tietenkin piirteet voivat vaihdella eri sarjakuvien ja jopa saman sarjan eri tarinoiden kesken.) Vertailu ei onnistu ilman eroja, ja kun nämä kasvatetaan mahdollisimman selviksi, syntyy kahtiajakoa, dualismi taas on tämän seuraus. ~ Kun sankaruuttaan korostetaan, joudutaan korostamaan myös vastustajaa.
2: Sankarilla ei ole hyvässä yhteiskunnassa ikään kuin tarvetta. Yhteiskunnassa, jossa ei ole rikollisuutta ja jossa on helppo toimia laillisesti, ja ihmiset ovat onnellisiia, ei tarvita suuria ja vaikeita muutoksia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että sankarit ovat muutosvoima. Gotham City on ankea ja rikollinen paikka, ja Batman on muuttamassa sitä teoillaan. On hieman kuten kommunismin nousun kanssa: Kun yhteiskunnan portaat muuttuvat valtaviski: rikkailla on ja köyhillä ei, kansa nousee lopulta kapinaan. Tällöin sankari on anarkistinen vallankumoushahmo: Joko "yhden miehen kommunismia" tyyliin Batman - tai sitten vallankumousjohtaja kuten William Wallace. Tai jotain tältä väliltä, kuten Robin Hood. Sankarin rooli on rakentaa identiteettiä.
3: Sankaruudella peitetään oman arjen ankeutta. Sarjakuvan ahmija haluaa siis jonkinlaista eskapismia; Todellisuus ei tarjoa hänelle jännitystä. Esimerkiksi teräsmies ei ole niinkään muuttava, kuin ylläpitävä voima. Hän ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta. Hänen ansiostaan maa pysyy hyvänä. Tälläinen sankari on ikään kuin poliisihahmo. Hänet tarvitaan, koska muutama rikollinen anarkisti yrittää muuttaa järjestystä. Sankarin rooli on vahvistaa ja tukea identiteettiä.
4: Sankaruuden voi ymmärtää myös sitä kautta, että vastustus vahvistaa jo olevaa käsitystä. Esimerkiksi Dominic Streatfeildin "Brainwash - the secret history of mind control" -kirjassa kerrotaan, että kivulla ja rangaistuksilla voidaan aina murtaa ihminen, mutta hän ei silloin käänny puolellesi. Mitä enemmän kohdetta hakkaa, haukkuu ja nöyryyttää, sitä enemmän hän vihaa sinua ja edustamaasi asiaa. Sen sijaan esimerkiksi oikein ajoitettu terroristi-iskun tehneen taitojen kehuminen voikin yllättäen saada tämän myötämieliseksi. Kidutus ja aivopesu eivät siis synny aivan identtisen prosessin kautta. Jokeri siis vahvistaa Batmanin sankariluonnetta haasteessa - ja sarjakuvan ollessa kyseessä, lukija tietenkin kokee batmanin enemmän sankarina luettuaan sarjakuvaa. Hieman samaa löytyy tietenkin uskovaisten piiristä: Julistamisen keskeisyyttä painotetaan, koska käännytystyöhön liittyy ääneen julistamista, sekä sitä että kohtaa eri mieltä olevia. Kun julistaja kohtaa erimielisen, hän kokee sen ulkopuolisen hyökkäyksenä vakaumustaan vastaan, joka tarkoittaa likimain samaa kuin taisteleminen hyvän asian puolesta. Ja mitä erimielisempi, sen vahvemman tunteen tästä hän saa.

Tämä auttaa suhtautumaan myös oikean elämän sankareihin. Amerikkalaisten kylmän sodan viitekehyksen sankarit, astronautit, voidaan nähdä kulttuurin identiteetin rakennusaineena, pahan sputnik -tilanteen korjaamisena, - tai jopa sankareita taistelussa "tietämättömyyttä vastaan - tieteen puolesta."

Valitettavasti kyseessä on taito-, ei voimalaji.

"Empivä Ce'Nedra tarttui valtavankokoiseen kahvaan kaksin käsin. Kun Mandorallen irrotti otteensa terästä, kärki vajosi kuitenkin välittömästi maahan. Miten Ce'Nedra yrittikin, hän ei jaksanut edes nostaa suunnattoman suurta miekkaa"
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)

Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.

Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)

Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)

Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.

Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.

Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)

Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.