Näytetään tekstit, joissa on tunniste etymologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste etymologia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Pieni ajatus : Antautukaamme

Miksiköhän Suomessa "rukoillaan"? Siis kielihistoriallisesti. Sana ei muistuta rukoussanoja. Muuallahan sana on aivan toisenlainen ; On englannin "pray" tai ruotsin "bön". Samankuuloisia asioita "rukoilun" kanssa löytyy venäjän kielestä, mieleen tulee ainakin "ruki verh!" (руки вверх!) Siinäkin tilanteessa toki anellaan-rukoillaan-antaudutaan. Ja miellyttäisi tämä näkökulma minua tietysti.

Selitys ei ole uskottava ja siksi onkin syytä katsoa sanan etymologiaa jotain muuta kautta : Jotain epäselvyyttä asiassa on. Mutta asian lähestyminen on kiinnostavaa. "Lp U råhkat jne. voi olla abstrahoitu verbistä råhkadallat, mutta toisaalta se voinee olla myös suomesta kadonneen 2-tavuisen suom.-Ip. kantasanan *ruke- edustaja. - Aivan epävarma on rukoilla sanan otaksuttu germ. (sk.) alkuperä, vrt. mr. priigha 'uhata, pakottaa, painostaa, tyrkyttää', Dr. truga 'tyrkyttää, kiusata'."

Kyllä se osaa piilovittuilla, kieli.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Onko "peppukipeys" -sanan käyttäminen raiskauskulttuuria?

Feministejä ja fundamentalisteja on vaikeaa yhdistää. Paitsi siltä osin että usein ne paheksuvat yllättävän samoja asioita. (Mutta eivät silti pidä toisistaan.) Yksi yhteinen elementti tuntuu kuitenkin olevan sanoihin ja sanontoihin paneutuminen. Molempia kuvaa voimakas kiinnostus etymologisiin asioihin. Ja täältä nostetaan sitten oikeita tulkintoja joita kautta sitten määritellään mitä kukakin oikeasti sanoo. Missä usein unohdetaan se, että tosiasiassa historiallinen yhteys katoaa. Tutkaimen potkiminenkaan ei enää monen mielessä liity eläinten ohjailuun kivulla. Eikä "Raamattuun".

Johon voi ilmeisesti olla vain
yksi oikea mielipide.
Tässä kohden törmäsin hieman erikoiseen keskusteluun. Sitä käytettiin "peppukipeys" -sanan käytöstä. Ällistyttävää kyllä moitteen alla en ollut minä vaan aivan toinen ihminen. (En käytä "peppukipeys" -sanaa juurikaan.) Moitteen aihe oli siinä että se edusti raiskauskulttuuria. Asiaa ei auttanut se, että keskustelu kosketteli lempeästi Kallion kirjaston uutta ns. sateenkaarihyllyä. Moitteena oli siksi myös sekin että jos homoseksuaalisuusaihe synnyttää "peppukipeyttä", on siinä hieman sellaisia tunnelmia että "peppukipeys" olisi jotenkin huvittavaa. Ja siihen toki liittyi sekin että annetaan validiteettia fundamentalistisille kokemuksille jossa omien arvojen päälle oksennetaan ja jossa ne perseraiskataan.

Asia oli "peppukipeys" -sanan lausujalle, ja minullekin, ällistyttävä. Sillä sanonnalla on varsin vakiintunut sisältö. Se on internetajan suora käännös "butthurt" -sanasta. Sillä tarkoitetaan lähinnä "Getting your feelings hurt, being offended or getting all bent out of shape because of something petty or stupid." Tunne on tuttu itsellenikin. Sekä kokijana että sivustaseuraajana.

Kriitikko oli kuitenkin pääasiassa naisten puolella. Hänestä "peppukipeys" loi komiikkaa siihen, että moni ei hoida ns. ahteripanoa kunnioittaen. Että olisi jotenkin koomista ja huvittavaa painaa raa-asti kakkoseen. Kun tämä ei tietenkään ollut tullut sanan käyttäjälle mieleenkään, ehkä jo sen vuoksi että hän on harrastanut takaluukutuksen kunnioittaen eikä ole edes osannut ajatella että se voisi tehdä kipeää, kommentoija sanoi että tämä kokemus on tuskin mikään objektiivinen tosiasia koska hän on lukenut internetistä keskusteluja. Niissä monet nuoret naiset purkavat pettymyksiään koska heidän kanssaan ollaan oltu kaikkea muuta kuin hellävaraisia.

En itse lähde täysin torppaamaan näitä kokemuksia.
1: Nähdäkseni "raaka paneminen" on kulttuurissamme liitetty miehekkyyteen. Ja kova jyystämistä ei pidetä raiskauksena jos siihen on saatu suostumus ennen kuin luvan antaja on käsittänyt sitä mihin hän on oikein tullut suostuneeksi. Tämä on taatusti asenneongelma jolle naureskelu ei paranna ongelmaa.
2: Raiskauskulttuuri on toki epämääräinen syytös mutta jossain tapauksissa sen taakse voidaan nähdä jotain joka on ainakin rippusen järkevää. Asiaan voi saada miesnäkökulmaa katsomalla romanttisia komedioita. Elokuvat "Wedding Crashers" tai "40 Days and 40 Nights" ovat suosittuja elokuvia joissa molemmissa nainen tunkeutuu luvatta asuntoon tahi huoneeseen, sitoo nukkuvan miehen sänkyyn ja harrastaa sitten tämän kanssa seksiä. Nämä kuvataan jonain muuna kuin raiskauksena, koomisina ja kenties jopa jonain jota "mies kerjäsi ja oikeasti halusi". Puheet muistuttavat hieman raiskaustekosyytä jossa raiskaus oikeutetaan kun uhri oli pukeutunut sillä tai tällä tavalla.

Näkisin kuitenkin että "peppukipeys" on kuitenkin hyvin kaukana näistä. Sillä käsitteen historia liittyy enemmänkin siihen miten lapset ovat kokeneet asiansa vitsan saamisen jälkeen. Nyreys ja lapsellisuus sanontaan kumpuaakin vanhakantaisesta kasvatusmetodiikasta. Ei siis penetraatiosta.

Toki tämä tuhkaluukuttamiskulma toisi sanontaan komiikkaa ja toivoisin että se olisi tosiasiallinen alkuperä sanonnalle. Mutta raiskauskulttuuria siitä saa lähes yhtä vähän kuin siitä saisi uudensävyisen selittämällä että peppukipeys viittaa siihen tunteeseen jota saa hyvän S/M -spankkaamisen päätteeksi. Itse asiassa jos sanomaa saa tulkita miten sattuu niin tuo feministin puhe oli loukkaava koska joku seksuaalivähemmistö voi oikeasti pitää peppukipeydestään.

Sanonnassa voidaan toki tämän jälkeen nähdä paheksuttavuutta. Lapsen väkivaltainen kasvattaminen koomisena ja vähättelevänä ei tietyssä määrin ansaitse sanonnaksi pääsemistä. Mutta raiskauskulttuuria siitä on vaikeaa saada. Paitsi ehkä jossain stereotyyppis-katolisissa piireissä.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Joulun nimi

Joulu on Amerikoissa "Christmas". Siellä on viime vuosina käyty toistuvaa kinaa jota kutsutaan konservatiivipiireissä nimeltä "The War on Christmas". Se ilmenee esimerkiksi siten että toivotetaanko "Christmas" vai "Season's Creetings". Tämä sota ei tuota yhtä paljon väkivaltaa kuin "War on Drugs". Mutta sitäkin enemmän internetväninää. (Joku voisi jopa kysyä että kumpi on pahempi, voittaako määrä vai laatu.)

Tämä kaikki on erikoista. Sillä
1: Kristittyjen kannalta kyseessä on provenienssin kunnioituksesta. Joulun alkuperä nähdään kristilliseksi, jopa siinä määrin että usein selitetään että koska joulu on kristillinen juhla ei ateisti saisi pitää vapaata vaan hänen pitäisi mennä töihin. (Jota ei sitten kovin helposti saa tehdä vaikka yrittäisi. Kokeiltu on!) Koska joulussa on Christ -sanan keskellä ei Jeesusta pidä sensuroida. Nimen sisältö on siis tässä mielessä muotonsakin puolella tärkeä. Tämä johtaa kahteen ongelmaan joista toinen on tuon alkuperäasenteen vuoksi tavallaan pakko vain niellä.
     1.1: Mitenköhän kukaan jenkkipastori ei ole vaatinut että viikonpäivien nimet pitää uusia? Nehän tarkoittavat "kuun päivä", "Tyrin päivä", "Odinin päivä", "Thorin päivä", "Freijan päivä", "Saturnuksen päivä" ja "auringon päivä". Kaikki ovat täynnä pelkkää saatanallista epäjumalien palvontaa. Kyllä tähän pitäisi nyt ainakin Jeesus saada mukaan.
     1.2: Edellämainitusta syystä voitaisiin nähdä että viikinkien uskonto olisi nyt pakko ottaa käyttöön. Että kun kyseessä on viikinkien viikonpäivät niin sitten kristitty ei saisi käyttää kalenteria tai vastaavia.
2: Toisaalta vahvasti sekulaarien ateistienkin pitäisi vaatia sitä että tämänlaisista pakanallisista kytköksistä ja taikauskoista luovutaan. Että viikonpäivistä pitäisi poistaa sinne piilotettu uskonto. Sekulaarissa ateismissa kun halutaan puhdistaa julkinen tila uskonnollisista merkeistä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Silinteri ; Eli hullusta hatuntekijästä ja vähän muustakin

Näin "Myytinmurtajien" autiosaarispesiaalin jossa Adam Savage ja Jamie Hyneman tekivät kaikenlaisia asioita jeesusteipistä. Adam Savage teki siinä muun muassa hatun. Siitä tuli aika hieno, joten päätin rakentaa itselleni sellaisen. Minun hatustani ei tullut yhtä hienoa kuin Savagen hatusta. Mutta siitä tuli arvokkaampi. Sillä siitä tuli silinteri. Ja vaikka se on tehty teipistä, se on itse asiassa melko napakka. Se kestää myös vettä. Ja vaikka teippi tarttuukin hyvin, sitä voi pitää päässä tukan kanssa ilman että karvoja jää hattuun. Hattu on täysin funktionaalinen.

Silinteri päässä on kunniakasta juhlia kun Suomi täyttää pyöreät 97 vuotta. Ilme nöyränä. Samalla kuitenkin korostui se, miten hattu itse asiassa on mennyttä maailmaa. Esimerkiksi presidentti Niinistön virkaanastujaisten silinterihatun käyttäminen ei sujunut kovin luontevasti. Linnanjuhlissa silinteri kruunaa vanhan miehen jäljitelmää.

Itselleni oma silinterini toi mieleen enemmän hullun hatuntekijän kuin klassisen arvokkaan liikemiehen. Materiaalivalinnalla, sekä tekijän taidoilla - puhumattakaan itsekriittisen rehellisistä arvioista tekijän mielenterveydestä - on luonnollisesti vaikutusta tämän arvion tekemiseen. Mutta hullun hatuntekijän kohdalla on pakko korostaa että nykyisin hatuissa on jotain arjesta irtauttavaa, kenties jopa karnevalistista. Historiallisesti katsoen miehillä on kuitenkin yleensä ollut hattumuotia. Hattu on kuulunut arvokkaaseen pukeutumiseen.

Nyrkkisääntönä voikin sanoa että nykyään hullut tekevät hattuja. Ennen hullut valmistivat niitä. "Liisa Ihmemaassa" ei ole syy miksi otan hullun hatutekijän keskiöön. "Mad as a hatter" -sanonta nimittäin on vanhempi kuin kyseinen teos. Ja se perustui ihmisten havaintoihin maailmasta. Ihmiset eivät ole menneinä aikoina olleet tyhmiä. Tai siis oikeastaan ovat, mutta eivät sen kummemmin kuin modernit nykyihmisetkään. Syynä oli se, että hatuntekijät joutuivat työnsä puolesta käyttämään paljon elohopeaa. Ja tämä yliannostus johti erilaisiin oireisiin ; Näkökentän hämärtyminen, kuurous, hermosolujen tuhoutuminen, vapina ja muut vastaavat vaikuttivat käytökseen, järjenlahjoihin ja mielenterveyteen. Sivutuotteena oli usein myös Korsakoffin oireyhtymä, jossa muistin huonous pistää ihmisen konfabuloimaan hyvin vakavasti.
1: Vastaavasti voi olla hyvä tässä yhteydessä mainita että puheet "crazy cat lady" -konsepti on mielenkiintoinen koska on vaikeaa sanoa onko kissan kanssa erakoituminen syy vai seuraus. On totta että hullut ihmiset kärsivät usein sosiaalisia seurauksia. Kissa sen sijaan ei tuomitse. Ja kissa selviää omillaan itsellisemmin kuin koira, joten se voi sopia joidenkin mielenterveysongelmien kanssa yhteen vähemmän katastrofaalisesi. Toisaalta kissojen ulosteista voi saada toksoplasmoosin, kun Toxoplasma gondii -alkueläin siirtyy ihmiseen. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyspuoleen ja käyttäytymiseen.
2: Sen sijaan "batshit insane" ei ole syntynyt oivalluksesta. Ihmisten pötypuheiden puhumiseen on yleisesti liitetty kakkavertauksia. Suomessakin puhutaan hevonpaskasta, mutta ulkomailla myös häränpaska (bullshit) kelpaa vertailukohdaksi. Ja lepakonkakka on ollut vain yksi vaihtoehto muiden ohessa. Toisaalta tunnetiloissa on käytetty sellaisia ilmauksia kuin "to go apeshit" ja "to go batshit". Käsitteen synty on siis etymologinen ja siihen ei liity lääketiedettä. Siitä huolimatta että joskus lepakon guanossa on sientä (Histoplasma capsulatum) joka taas aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia. Yhteys voisi olla mutta ilmeisesti ihmiset eivät ole olleet niin usein lepakoiden ja vain lepakoiden kanssa lähitekemisissä jotta yhteyttä olisi huomattu.

Suomen itsenäisyyteen tämä kaikki liittyy taas oleellisesti. Montaakin kautta.
1: Esimerkiksi puheet "hulluista suomalaisista" ovat yllättävän yleisiä. Heini Kilpamäen "Suomalaisen tyhmyyden ylistys" tietää kertoa että Sven Tuuvasta lähtien Suomessa on arvostettu myös tyhmiä sankaruuteen kykenevinä. Tyhmyyttä on pidetty jopa osana kansanluonnetta. Ja tämän näkemyksen näyttävät jakavan myös ulkomaalaiset ; Jos joku ihmettelee miksi venäläinen huutelee rajan yli "tsuhna, tsuhna", on taustasanana juuri tyhmyyteen viittaava sana. Tämä opettaa uusia puolia Extreme Duudosoneista. ; Emme kenties ole sen tyhmempiä kuin muutkaan mutta olemme ottaneet hulluuden ja tyhmyyden osaksi identiteettiämme. Se muuntuu miltei mutkattomuudeksi, perusasioiden mukaan elämiseksi. Ja muiksi hyviksi asioiksi. Sekä mahdollisesti myös suureksi määräksi perussuomalaisten parhaita sloganeita. (Kuin myös muiden puolueiden mutta he ovat identiteetiltään muita vahvemmin juuri suomalaisuuteen sitoutuva puolue.)
2: Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka kaikki arvostavat älykkyyttä, viisautta ja sivistystä, on kansakunnan hyvyyttä mitattava sitä kautta miten se kohtelee kaikista heikoimpia. Siksi se että hullu hatuntekijä juhlii suomalaisuutta on paljon merkityksellisempi ja paljon enemmän maan hyvyydestä kertova aktio kuin se että joku sikarikas shampanjaporho juhlii ökybileissä toisia kansakunnan suurmenestyjiä kätellen. Se, että rikkaimmilla, älykkäimmillä, menestyneimmillä ja muilla menee hyvin ei ole mikään saavutus. Suomen olisi helppoa tehdä se. Mutta sen sijaan hullun hatuntekijän kiitos on ikään kuin ansaittava. Siihen ei riitä se että läimii itseään ja teräväolkapäisiä kavereitaan yhteisvoimin selkään, kaveripiirissä.

Siksi on hienoa juhlistaa maatamme silinteri päässä. Tehkää tekin omanne! Toimikaa siten, että 97 vuosi on pyöreä vuosi. Että juhlikaa huuli pyöreänä!

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

FAG


Yllättävän monet hakevat merkitystä asioihin viittaamalla sanan etymologiaan. Tätä kautta asiaan ikään kuin haetaan uusien näkökulmien lisäksi jotain objektiivista sanan oikeaa merkitystä jossa kaikki muu on vääristymää. Tämänlainen historiaan jumittaminen on hyvin omituista, sillä kieli elää. Sanat muuttavat merkitystään.

Tämänlaista roikkumista näkyy erilaisissa kansallistunteen sävyttämissä ideaalikansalaisen kuvaelmissa. Ja tosiasiassa renessanssiajan valistus oli tämän hengen läpitunkema. Kirkko nähtiin tulokkaana ja ihailtiin alkuperäistä Kreikkalaista Kulttuuria. Kulttuurin keksimispaikka siis ikään kuin laajeni. Ja modernit kreikkalaisetkin voivat hakea itselleen kunniaa Sokrateen kautta.

Tai kuten "unkurissa" matkusteltiin : "ateenassa on monta syytä käydä, sillä euro-eurooppalaisen kuuluu nähdä ne konkreettiset paikat, joissa hänen peruskoodistojaan luotiin." Asialla on kuitenkin vastapuoli "sekin hymyilyttää, että juuri täällä kehitettiin filosofinen tapa pohtia ihmisen olemassaoloa. ajan historia havisee, vaikka yhden talon rappaukseen onkin spreijattu vastalause: what is history anyway but a set of lies, agreed upon." Saman tien sitä voisi pyytää anteeksi Alan Turingilta teosta jota ei ole itse tehnyt ja uhrille joka ei ole paikalla antamassa anteeksi. Symbolitkin muuttuvat.

Etymologia salakuljettaa nostalgiaa. Mutta se on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Otetaan vaikka esiin englanninkielisten usein hokema "fag". Tällä viitataan homoseksuaaliin, mutta Online Etymology Dictionary kertoo sen alkuperän tupakalliseksi. "fag (n.) British slang for "cigarette" (originally, especially, the butt of a smoked cigarette), 1888, probably from fag-end "extreme end, loose piece" (1610s), from fag "loose piece" (late 15c.), which is perhaps related to fag (v.)." Tässä hengessä sitä voisi sitten uudelleenmääritellä käsitteen. Toinen oleellinen käsiteltävä sana on tietysti "gay". Jolle samainen Online Etymology Dictionary kertoo alkuperän. "gay (adj.) late 14c., "full of joy, merry; light-hearted, carefree;" also "wanton, lewd, lascivious""

Fag voisi ihmisryhmään viitaten kohdistua vaikkapa tupakkalobbyisteihin jotka haluavat poistaa ikärajoja tupakanpoltolta, lisätä tilaa sallitulle tupakkamainonnalle, ja tietenkin vaatia kaikkien tupakkaa koskevien varoitusmerkkien poistamista holhouksena. Fag voisi myös pitää tupakasta tiedottamista koulussa hyysäämisenä. Gay -sanan iloisuus viittaisi tietysti tupakoijien nautinnonhaluiseen hedonismiin, joka sopii fag -kulttuurin dekadenssiin. Jos nyt käytän tätä kieltä ja oletan että kaikki muutkin käyttävät tätä käsitettä, olisi luvassa varsin omituisia keskusteluja. ("I hate fags" - "I agree tobacco is dangerous business"...)

Kielifilosofiassa tämänlaatuinen ilmiö johtaa koppakuoriaisajatuskokeeseen (beetle-in-a-box). Taustalla on behavioristinen tiukka jako objektiiviseen ja subjektiiviseen. Siinä ulkoinen käytös on arvokasta ja mielen sisältö on subjektiivista ja järkevän käsittelyn ulkopuolella. Wittgenstein kuvasi tilannetta jossa jollakulla on laatikko jossa on ötökkä. Tässä behavioristisen perinteen "beetle in a box" -vertaustaan siihen että mielet ovat kuten kovakuoriaisia jotka ovat laatikossa. Vain laatikon omistaja voi kurkistaa laatikkoon. Wittgenstein kysyi että miten muut voivat tietää onko laatikossa ylipäätään mitään, tai että vastaako laatikon omistajan kovakuoriainen todella kovakuoriaiseen samassa mielessä kuin he itse ajattelevat kyseisestä sanasta. Kenties jos itse näkisi laatikkoon, ei kokisikaan että se olisi kovakuoriainen. Eli jos laatikossa on jokin ja omistaja ei valehtele siitä, niin tiedämme silti vain sen että laatikossa on jotain jonka tämä itse kokee kovakuoriaiseksi.

Quine tietysti vastusti tämänlaista dikotomisuutta. (Ja minustakin "love without proof is stalking", eli tuntista ja sisäisistä tiloista saa tietoa joka ei ole pelkkää maailmankuvallisuutta.) Itse asiassa jos asiaa lähestytään tarkasti, vaatisi behavioristinen näkemys esimerkiksi mielen teorian (Theory of Mind) puuttumisen. Tällöin ei olisi samastumista tai kykyä astua toisten saappaisiin. Peilineuronit ja etenkin ihmisten käyttäytyminen viittaa päinvastaiseen. Quinen näkemys "Word and Object":issa on selkeä. Hän ottaa behavioristisen ajattelutavan kannalta oleellisen dikotomian murtamiseen avuksi kielen kääntämisen. Jos tehtävänä on muuttaa kieli vaikkapa englannista vaikkapa suomeksi, ilman että mukana tulee kommunikaatiokuilua, pitää olettaa jonkinlainen yhteneväisyys.

Quine on tässä, Wittgensteinin huomiot huomioiden, äärimmäisen varovainen. Hänestä ei ole mitenkään ilmiselvää että sanoilla olisi tietyt kohteet jotka olisivat kulttuurista riippumattomia. Esimerkiksi jos osoitamme "kovakuoriaista" emme voi tietää että vastapuoli todella rajaa eläimen rajat samalla tavalla kuin me. Kenties tässä kulttuurissa kovakuoriaisen siivet nähdään eläimen työkaluina, jotka ovat yhtä vähän "kovakuoriaista" kuin kirves on ihmistä.

Quinen mukaan tästä huolimatta voidaan onnistua. Sillä asioita on tarkasteltava holistisesti. Jokainen kieli ja kulttuuri synnyttää käsiteverkon ja kun tiedetään mitä kaikkea muut asiat tarkoittavat voimme tietää myös mitä se yksi ja tietty käsite tarkasti ottaen tarkoittaa. Ja tästä voidaan tehdä kuvaus toiselle kielelle. (Jopa ilman että oletetaan täysin toimiva Mielen Teoria.) 1:1 käännettävyys ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollinen koska se vaatisi täyden tiedon molemmista kulttuureista. Ja jokainen meistä on tutkimusmatkailija ja rajallisen näkökulman kanssa liikkeellä jopa omassa kulttuurissamme. Kuitenkin tämä ei tarkoita että vähemmällä tietomäärällä ei saataisi tulosta. Puutteellisella tiedolla saadaan likiarvoja. Käännökset ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Ja siksi me saamme huvia Jouni Paakkisen mainiosti kokoamista absurdeista käännöskukkasista ja voimme toisaalta esimerkiksi vaeltajapastorit voivat tehdä käännytystyötä pakanamaissa.

Siksi tiedämme että FAG -vitsi ei toimi. En voi vain uudistaa kieltä yksinäni. Sillä kulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus. Silti taustatiedoilla voimme uudelleentulkita erilaisia asioita hauskasti. Jopa kielestä toiseen.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Skeptikon kielitiedeongelma ; Kummasta päästä hevonkukku tulee?

Pöljiä, naurettavia ja absurdeja väitteitä, mielipiteitä ja kannanottoja kutsutaan säännölliseti hevonkukuksi. Tämän yleisen ilmauksen sisältö onkin sitten hieman haasteellisempi. Sillä ensivilkaisulla on vaikeaa nähdä mistä hevosen päästä kukkuminen tulee.
1: Kukku voi viitata kakkaan. Tällöin puhe menee tavalliseen alatyyliseen ulostesanontoihin. Typeriä mielipiteitä voidaan sanoa räväkämmin hevonpaskaksi, paskapuheeksi. Ja näin hevonkukku voisi asettua varsin käytettyyn perinteeseen.
2: Toisaalta kukkuminen viittaa käen ääntelyyn, se on onomatopoeettinen sana joka viittaa siihen miltä käen ääntely kuulostaa. Tällöin absurdiuteen viittaava ironinen huomautus "ja lehmät lentävät" voisi olla rinnastettavissa ajatukseen hevosen kukkumisesta.

Etymologia ja kulttuurihistoria auttaa asiaa, sillä kok -sanalla on muinaisskandinaviassa viitattu kartiomaiseen kekoon. Tällä on viitattu etenkin viljojen kasautumiseen. Toisaalta muinaisruotsin kokkr on viitannut maakokkareeseen. Samaa taustaa on myös Suomen kokko -sana, joka ei siis etymologialtaan viittaa kasan palamiseen vaan siihen että kasa palaa. Tässä mielessä kukun voisi liittää nimenomaan paskaan. Hevosen kukku olisi siis eufemismi hevonpaskalle. Hevosen kasa tai hevosen kakkara kun viittaisivat hyvin vahvasti ulostepuolelle.

Kuitenkin Timo Kohvakka on täsmentänyt tähän liittyvää etymologiaa. Hän korostaa että kokko ja käki ovatkin yhteennivoutuneita sanoja. "Suomalainen mytologia paljastaa kokko-sanan etymologian varsin selvästi. Kokko kuten juhannuskokko on koottu keko, jolla on vanha historia suomalaisessa kulttuurissa." ... "Kalevalassa koivuun istunut lintu on samassa runossa välillä käki, välillä kokko, sillä niillä tarkoitetaan samaa asiaa. Käki kuuluu ehdottomasti yhdeksi Juhannuksen symboliksi koivujen ja juhannuskokon ohella. Käki istuu koivun latvassa, joka sekin uuden elämän versona on käen symboli. Käen symboli on myös juhannuskokko eli toiselta nimeltään kukku, vanhan kuoleman symboli." ... "Käki saa nimensä ääntelystään. Käki on latinaksi cuculus canorus, englanniksi cuckoo, joten ei ole epäilystäkään etteikö nimi ole annettu ääntelyn mukaan." ... "Kokko, kokoa kokoon koko kokko -sanaleikissä kaikki sanat ovat toistensa variaatioita ja kaikilla sanoilla on sama etymologia. Suomalaiset sukunimet Kokko, Kekko, Kukko, Kokki ja Kekki ovat vokalisoimalla tehtyjä muunnoksia uuden elämän tuovan käen nimestä. Lisäksi sanaa esiintyy varsin runsaasti samaan aikaan tuplakonsonanteilla tai ilman, esim. Keko = Kekko, joten Kekkonen/Kekonen = Käkönen, josta Kähkönen." Tämän jälkeen minulla ei ole aavistustakaan kummasta päästä hevonkukku tulee.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Pelaajat eivät tiedä mitä haluavat ; Kysymys ei ole "luovuuden puutteesta"


"Assassins Creed" -pelisarjaa on toistuvasti moitittu siitä, että se ei ole pelillisesti kovin innovatiivinen. Että siinä ei ole riittävästi innovaatioita ja uudistumista ja että siinä on liikaa samaa. Ja kyseinen pelisarja ei ole ainut. Itse asiassa eräs pelikulttuurissa usein toistuva kriittinen kulma on se, että pelitalot pelaavat varman päälle ja tekevät "uusintoja". Ja että tämä hidastaa luovuutta ja uusia innovointeja.

Kuitenkin sitten kun katsotaan mitkä pelit myyvät ja joita ostetaan ja joista pidetään, ne ovat nimenomaan pelisarjoja. Käytännössä pelisarjoja tehdään juuri siksi, että niitä ostetaan melko paljon. Eli vasta kun pelisarjaa myydään tarpeeksi siitä tehdään jatko-osa.

Toki tämä on hitusen liioittelua.
* Sillä tosiasiassa pelisarjojen ensimmäiset pelit eivät myy niin kamalan paljoa, ainakaan heti. Suosio kasvaa helposti peli kerrallaan, ja sitten kun pelaaja ostaa jonkun sarjan pelin josta hän pitää, hän ostaa myös aikaisempia versioita. Eli vain uusin osa ei ole myynnissä.
* Peleissä on myös "hukkuneen rukous" -ilmiöstä. Eli siitä että tosiasiassa jos joku tekee luovan pelin joka ei menesty, emme näe sitä. Ja siksi tuppaamme näkemään vain valikoidun otoksen. Yleisesti myynnissä olevien pelien pohjalta tehty analyysi siitä mitä koko pelikulttuuri on, on hieman kuin yrittäisi arvioida ihmiskuntaa ja sosiologiaamme pelkästään julkkisten kautta.

Kuitenkin, tästä huolimatta, perushenkenä on se, että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. He oikeasti ostavat ja nauttivat nimenomaan kliseisistä peleistä. Jos he haluaisivat suurissa määrin muuta - ja siltä todella näyttää kuin arvioita lukee - he jättäisivät halveksumansa toisteiset pelit ostamatta. (Minä taas reippaasti ostan nimenomaan pelisarjoja. Kokeilen eri pelejä hieman, ja hylkään ne linjat jotka eivät vaikuta mielenkiintoisilta.)

Tai tätä mieltä ovat ainakin monet astetta sofistikoituneemmat pelaajat. Itse näkisin että tämäkin kulma on väärin. On väärin sanoa että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Sillä tosiasiassa pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Toisteisuus tulee tarpeeseen, sillä se miten pelaajat haluavat ja eivät tiedä ovat sisäisesti hyvin erilaisia.

Nimittäin kun kriittinen pelaaja katsoo myyntilukuja ja tekee päätelmiä pelaajista, tässä on kysymyksessä pelin ostaminen. Se, mitä pelaaja valittaa taas on pelikokemus. Tottakai jos ostat pelin josta et pidä, siitä syntyy negatiivinen pelikokemus. Ja se, mitä tarkoitetaan luovuuden puutteella on sitten katsottava muusta kulmasta.

Nimittäin siitä miten tylsyys on kenties keskeisin syy pelien olemassaololle.

Koko pelikulttuuri on olemassa sen takia että
1: Ihminen voi ylipäätään kyllästyä. Ihmisillä on erikoinen tapa kokea ahdistusta ja epämiellyttäviä tuntemuksia silloin kun heidän ympärillään ei ole mitään mainittavia ärsykkeitä. Tämänlaisen piirteen syntyminen ei ole taatusti mikään evolutiivinen ilmiselvyys. Jos ympäristössä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä elämässä ole homeostasiaa uhkaavia haasteita, sitä voisi helposti vaikka asettautua jonkinlaiseen lepotilaan.
2: Pelit ovat keino jolla tätä tylsyyttä estetään. Haasteet eivät ole kovin merkityksellisiä ja moni voi pitää kaikkea tylsistymistä vastaan taistelemista triviaalina. Ja jollain tasolla se onkin juuri sitä. Itse menisin jopa niin pitkälle että tietokonepelien kohdalla kysymys on by definition siitä että peli on triviaali.

Tämä tietysti johtaa miettimään turhakkeita. Oma suhteeni tässä kohden on hyvin samantapainen kuin Richard Dawkinsin. Hän on korostanut hyödyttömien asioiden tärkeyttä (~"The Importance of Doing Useless Things") epofenomeenisella lähestymistavalla. Hänestä esimerkiksi matematiikan harjoittaminen ei ole itsesään adaptiivista. Sillä ei selvitä elossa. Mutta sillä että on aivot jotka kykenevät monenlaisiin asioihin, kuten matematiikkaan, ovat sitten hyvinkin eri asia. Matematiikka ei siis ole mikään evoluution maali, vaan sivutuote. ; Dawkinsin alustamassa ilmapiirissä tylsyys voidaan jopa nähdä jonain joka kannustaa meitä luovaan laiskuuteen pelkän laiskuuden sijasta. Tylsistyminen antaa meille tilaa oppia uutta ja harjoitella vanhaa. Ja näin kehittyä joksikin joka kykenee vastaamaan paremmin tuleviin haasteisiin verrattuna siihen laiskana löllöttävään toiseen versioonsa.

Ja pelit. Ne voidaan aivan varmasti asettaa tähän hyvin tiettyyn kategoriaan. Niiden olemassaolon ytimessä on tylsyyden karkoitus ja stimulointi. Ja tylsyys, toisin kuin kipu tai pahoinvointi, eivät ole vahvassa yhteydessä suoraan fyysiseen uhkaan joka vaarantaa hengen ja terveyden. Tylsyydessä on helposti kysymys nimenomaan vaaran puutteesta. Jopa totaalista vaaran puutteesta. Siitä, että olemme yksinämme itsemme kanssa.

Tylsyyttä koetaankin tavallaan sen vuoksi että elämässä ei ole rikkautta ja merkitystä itsenään. Ja että emme ole kovin kiinnostavia tyyppejä - ja me tiedämme sen. Ainakin Schopenhauerin mukaan jos elämisellä olisi jokin positiivinen arvo ja merkitys itsessään, pelkkä oleminen olisi riittävää. Kuitenkin me tylsistymme, ja yritämme peittää tätä tylsyyttä esimerkiksi ryhtymällä uskovaisiksi, koska uskomme että tämä täyttää meissä olevan tylsyystyhjiön. Tai ostamme tietokonepelejä.

Keinolla ei ole tavallaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa tietoisuudellamme on kyltymätön halu, jossa se on rajaton tai ainakin laajempi kuin pelkästään se todellisuus jonka aistimme suoraan ympärillämme sinällään. Tärkeää on vain se, että tylsyys on, ja syntynyt "arvotyhjiö" tai "tunntyhjiö" on tavallaan hyvin pinnallinen vaikka sitä myydään jonain hyvinkin syvällisenä. Se, että materia ja oleminen ei riitä johtuu siitä että olemme ahneita. Kaipaamme ärsykkeitä ja mikään mitä voimme saada ei pitkään tyydytä meitä. Siksi täytämme elämämme trivialiteeteilla kuten tietokonepeleillä ja uskonnoilla.

Ja ymmärrämme triviaaleiksi lähinnä ne trivialiteetit jotka itse jätämme valitsematta. Saatamme jopa erehtyä luulemaan että ne jotka valitsevat eri tavoin elävät jotenkin onttoa ja tyhjää elämää. Tylsää elämää josta puuttuu aito ilo ja riemu, koska se tylsyys on aina korkeintaan nurkan takana...

Siksi on oleellista huomata ero myyntikeskeisen valmistajan näkökulman ja tylsyydentorjumiskeskeisen ostajan näkökulman välinen ero. Valmistaja haluaa että peli on sen verran kiva että se ostetaan. Pelaaja taas haluaa että hänellä ei ole tylsää. Ja kiva materiaali muuttuu tylsäksi jos sitä on liikaa. Tämän paradoksin ydin, "ei makeaa mahan täydeltä" -hengessä on se minun teesini tässä asiassa. Tässä on mielestäni syvä virhe. Sillä sekä pelaajat että pelintekijät molemmat ajattelevat että parasta on kun tarjotaan nimenomaan "makeaa mahan täydeltä".

Kun pelaaja ostaa pelin, jota hän moittii liian vähän innovatiiviseksi, hän syyttää peliä itse asiassa tylsäksi.

Etymologisesti englantilaiset ovat olleet erikoisia valitessaan tylsyydelle nimen boring. Boring taas on myös insinööriyteen liittyvä käsite. Se kun teknikko poraa aseeseen piipun. Tämä on aikanaan ollut hidas, työläs, aikaavievä, toistuva, prosessi kun metalliin on porattu suoraa reikää. Pora on vain mennyt ympäri ja ympäri.

Käsite on selvästi hyvä ja kuvaava. Ja analogia osuu hyvinkin täsmällisesti "Assassins Creedin" pelin rakenteeseen. Siinä on paljon upeaa ympäristöä jossa on vaihtelevia asioita. Sen tarina on hyvinkin mielenkiintoinen - tai ainakin siinä on paljon kaikenlaista materiaalia.

Mutta se, mitä siinä sitten peliteknisesti ottaen tehdään on hyvin samanlaista. Hiipiminen ja kamppailumekaniikka on rajattua ja määriteltyä. Tietyt strategiat kehittyvät harjoitellessa, mutta tosiasia on että toiset strategiat toimivat ja toiset eivät. Joten tehtäviin tulee helposti toistorakennetta vaikka sitä kuinka yrittäisi erilaisia temppuja.

Heräsin tähän, kun keskustelin erään ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon pelejä kesken. Kyselin miksi hän oli tehnyt näin. Hänestä peleissä oli liikaa toistoa. Että siinä voi tehdä kivoja asioita, mutta kun on tuhonnut 100 laivuetta, on vaikeaa motivoida itseään ammuskelemaan niitä lisää vain siksi että laivan uusi hieno päivitys vaatisi hirvittävästi resursseja.

Olin ensin hieman sitä mieltä että erilaisten tehtävien lisääminen on turhauttavaa. Mainitsin esimerkiksi "Final Fantasy" -pelisarjalle tyypilliset tilanteet joissa koko pelimekaniikka muuttuu. Ensin on hakattu hit-and-fight strategiaroolipeliä, mutta sitten onkin joku pirun moottoripyörälläajeluvälitehtävä joka on pakko pelata läpi ennen kuin pelissä voi edetä. Ja koska tätä ei voi harjoitella etukäteen, näistä tulee helposti pelin jarruja. "Assassins Creed Revelations" oli sitten toinen erimerkki tästä. Se oli muutoin aivan loistava peli, lukuunottamatta aivan pelin alkuun laitettua hevosvankkurivaihetta jossa ensin roikutaan köydessä ja väistetään kohteita ja kiivetään ylös ja sitten törmäillään-ajellaan. Tämä oli vaikeaa ja koska sitä ei voinut harjoitella, peli on jäänyt monelta käytännössä pelaamatta. Liian kova vaikeustaso ja muusta pelimekaniikasta poikkeava kohtaus, etenkin pakollisena osana pelin pääjuonta ja erityisesti aivan pelin alun jälkeen laitettuna on designvirhe josta pitäisi rangaista jotenkin.

Mutta reagointi tähän olikin sitten hieno. Hieman askeettisuutta korostaen hän painotti että hän ei halua peleihin lisää. Sillä pelejen ongelma on hänen mielestään se, että niissä on liian paljon kaikkea. ; Hänestä pelikulttuuri on keskittynyt liikaa pelitunteihin, ja tämä on johtanut siihen että maailmoista tehdään liian suuria. Erityisesti "Assassins Creed IV" oli hänestä tältä osin hyvin epäonnistunut. Siinä oli hirvittävästi materiaalia jota ei mitenkään jaksa koluta läpi. Koska samoja asioita tehdään hirveän paljon. Tässä mielessä "Assassins Creed II" oli hänestä loistava. Siinä oli suppeampi maailma, melko vähän erilaisia toimintoja verrattuna sarjan muihin peleihin. Mutta juuri pienuus ja kompaktius teki siitä toimivan pelin.

Itse asiassa se, mistä olen usein kuullut on se, että "Assassins Creed II" oli peli joka on ilo pelata läpi, ja pelin päätteeksi haluaa pelata lisää mutta materiaalia ei ikään kuin ole. Ja muistan itsekin pelanneeni peliä siten, että jäljellä olevien lukujen määrä on ahdistanut. Eli olo on ollut hieman kuin niissä todella hyvissä kirjoissa joissa karuna tietona, jonka sivut materiaalisina yksikköinä suoraan näyttävät, on se että huvia on luvassa vain rajallinen määrä. Ja sitten se loppuu. "Brotherhood" joka on käytännössä suurempi ja kauniimpi laajemmalla toimintavaihtoehdoilla taas on ollut monista tylsä, koska siinä tehdään niin paljon sitä samaa. Sitä pidetään kyllästyttävämpänä.

Tämä puoli kuvaa minusta hyvin monia pelejä. "Zelda" -pelisarjassa esimerkiksi "Ocarina of Time" on kehutumpi kuin "Twilight Princess" vaikka jälkimmäinen on suurempi ja paremmalla grafiikalla - ja rehellisesti sanoen myös paremmalla tarinalla. Ja kuten tästä blogistakin voi huomata, "Ocarina of Time" kuitenkin saanut minulta enemmän kirjoitusaikaa. Koska se on kokonaisuutena hyvinkin näppärä peli joka on kiva pelata alusta loppuun asti. Ja sen kohdalla on vieläpä kiva sitten kun se loppuu.

Luultavasti pelaajat tietävät mitä haluavat. Ja menestyneet pelisarjat ovat onnistuneet löytämään jotain siitä mitä he haluavat. Kuitenkin kun pelaajat puhuvat innovatiivisuuden puutteesta, he eivät tiedä mitä haluavat. He eivät kenties tiedä että he oikesti pitävät kliseistä. Mutta melko varmasti he eivät tiedä että heille riittäisi vähempikin.

Toki osa pelaajista on varmasti poikkeuksia. Itsekin nautin "Assassins Creedissä" siitä miten juuri toistuvuus tarjoaa meditatiivisen tilan. Nautin siitäkin että "Black Flag" tarjosi paljon seilattavaa. Yleensä kovin rajoite näissä toistuvuuksissa on omalla kohdallani lähinnä soundtrackien rajallisuus. Eli taustamusiikin toistuvuus muuntuu jossain vaiheessa häiritseväksi. Ei se, että vaanii samalla tavalla niillä samoilla palkeilla. Siinä tulee lähinnä rento tunnelma.

Tai oikeastaan, jos ytimeksi otetaan oheen laittamani taulukkomuoto Mihaly Csikszentmihalyin flow -mallista, voidaan huomata, että yhteys tylsyyden ja rentoutumisen välillä on selvä. Ja toisaalta voidaan huomata miten peli voi epäonnistua monella tavalla ; Liian vaikeat pelit ovat ärsyttäviä (arousal) ja liian helpot pelit voivat olla tylsiä (boredom). Tämän blogauksen kannalta merkitystä on lähinnä sillä että ne tietyt pelit jotka tarjoavat liikaa kaikkea eivät ärsytä runsaudellaan, vaan tekevät pelimaailman koluamisesta tylsää. Ja siksi peliä ei tule pelattua läpi. Sen sijaan että ärsyttäisi koko peli, se jää vain pölyttymään kun ei inspiroi aloittaa uutta pelisessiota.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Illuusio -nisti

Optiset illuusiot ovat hauskoja. Näemme olematonta liikettä tai havaitsemme olematonta. Jokin illuusioissa viehättää mieltämme. Ja jopa etymologia näyttää viittaavan tähän. Illuusio liitetään toki sellaisiin asioihin kuin huijaaminen, mutta takana on myös latinan ludere, joka viittaa leikkimiseen. Ja aiheeseen liittyvä ludicrum taas viittaa viihtymiseen ja vitsailuun.

Kuitenkin niissä on myös vakavampi puoli. Neil deGrasse Tyson on sanonut, että on tavallaan erikoista että ostamme kirjoja joiden kannessa lukee "optisia illuusioita". "An optical illusion is just brain failure." Illuusiot ovat aivohäiriöitä. Eivätkä sellaisia joita saamme sattumalta tai pilvessä. Vaan sellaisia jotka ovat lajityypillisiä - tai kulttuurisesti yleisiä, tai ainakin riittävän yleisiä. Ne kertovat siitä mitä havaitsemme. Ja ne kertovat että havaitsemme väärin. Illuusiot kertovat aivoistamme.

Ja tästä päästään siihen miten ihmiset suhtautuvat taikuuteen. Ei siis yliluonnolliseen taikuuteen, vaan siihen taikuuteen jota erilaiset illusionistit ja silmänkääntäjät tekevät. Karkeasti suhtautuminen voidaan jakaa karkeasti kahtia. Toiset haluavat tietää selityksen ja toiset eivät. Voidaan nähdä että nämä vetoavat tiettyihin puoliin elämässä.

Jos ihminen ei halua tietää miten taikatemppu tehdään, syynä voi olla se että elämästä halutaan tehdä rentoa. Tässä voidaan välttää ymmärtämistä. Ja vaikka tätä yleensä puolustetaan sillä, että ihminen ikään kuin nöyrtyy kun tunnustaa ihmeen, koska nämä kontrastoivat ihmisen osaksi jotain itseä suurempaa, on taikatempun mekanismin löytyminen usein nöyryyttävää. Sillä tavat joilla meitä harhautetaan ovat vaikeita keksiä, mutta kun ne näytetään meille, ne näyttävät yksinkertaisilta. Jos emme tiedä miten temppu tehdään, emmekä ole yrittäneet selvittää miten temppu toimii, voimme vielä kuvitella että temppu on erityisen sofistikoitunut. Kuitenkin taikuudessa näyttää olevan samanlainen piirre kuin missä muussa tahansakin temppuilussa. Yksinkertaiset ratkaisut ovat toimintavarmimpia ja siksi ura luodaan toistamalla yllättävän yksinkertaisia temppuja. Ne toimivat koska me ihmiset emme ole niin fiksuja. Skeptinen toimintamekanismikanta on siis nöyryyttävä ja on luontevaa vain nauttia ihmeestä koska ei tarvitse koskaan tunnustaa omaa tyhmyyttään.

Jos taas haluamme etsiä toimintamekanismeja, haluamme tietysti etsiä ja ymmärtää asioita. Olemme myös valmiita nöyrtymään. Mutta toisaalta meitä saattaa ajaa maailmankuva. Ajatus yliluonnollisesta voi olla pelottava. Ja vaikka ei olisikaan, on ymmärryken hakemisen takana illuusio kontrolloitavuudesta. Tämä taas liittyy aivoihimme sidottuun illuusioon. Joka ei ole optinen illuusio vaan psykologinen illuusio, illusion of control. Siinä ihminen kuvittelee että maailma on ymmärrettävä ja ennen kaikkea hallittavissa. Ja usein ihmiset liioittelevat kykyjään ja osaamistaan. Ihmisissä on siis jonkinlainen halu olla arrogantteja. Ja se, että haluaa selittää taikurin taikatempun - olipa selityksessä sitten kyseessä sitten "savu ja peilit" tai "magia ja henkimaailma" - johtuu siitä että emme kykene hyväksymään puutteitamme. Tämäkin on nöyryyden puutetta. Ja tästä mallista tekeekin edellistä paremman ainoastaan se, että selitysmallin etsimiseen voi liittyä oppimisprosessi. Siis se, että ensin ei tiedä jotain ja sitten tietää jotain. Huonona piirteenä on se, että tätä helpompi vaihtoehto on se, että nappaamme väärän vastauksen ja pitäydymme siinä. Tämä taas on dogmatisoitumista, eräänlaista antioppimista. Siinä prosessi on se, että aluksi emme tiedä mutta tiedämme että emme tiedä. Ja sitten emme tiedä mutta emme tiedä että emme tiedä.

perjantai 31. tammikuuta 2014

Ei ole tärkeää tietää onko Jumala olemassa vai ei - tärkeää on vain elää kuin Häntä ei olisi...

"My experiments and curiosities, they're not always without cost and I should mind that better. But trust me - trust me - no-one defines me. Not Florence's outdated laws and certainly - certainly - not you."
("Da Vinci's Demons, ep Tower")

Ateismi nähdään usein jonkinlaiseen alisteiseen suhteeseen uskontoa kohden. Tätä asennetta kenties eniten heijastelee, monesta ehkä yllättäen, varsin modernilta vaikuttava uskonnollisuuden suuntaus. Tällöin saatetaan esimerkiksi korostaa sitä että ihmiset valitsevat mihin uskovat ja korostetaan vaikka sitä, että Lutherinkaan mukaan ei ole niin tärkeää tietää onko Jumala olemassa, kuin elää kuin hän olisi. Eksistentiaalisissa näkemyksissä olemassaolo ei ole tärkeä vaan sen heijastearvo elämään. Näin sen teologiassa korostetaan uskomiseen uskomista Jumaluskon sijaan.

Tämä on tietysti ymmärrettävää siinä mielessä että monet ateistit korostavat sitä että he eivät usko Jumalaan eivätkä siksi usko Jumalan olemassaoloonkaan. Tämän muuttamiseksi he vaativat evidenssiä hengellisestä ulottuvuudesta. Eksistentialistisen teologian mukaan tämä ei ole tärkeää. Tässä unohtuu vain se, että ateismi itse asiassa määrittyy käytännössä juuri sitä kautta, että ateisti ei usko Jumalaan. Tässä määritelmässä olemassaolokysymys taas liittyy kuvioihin hyvinkin vahvasti. ; Nähdäkseni virheenä on etymologian sekoittuminen ideologian sisältöön. Ateismi on etymologialtaan pelkkää ei-teismiä. Mutta ideologian sisältö on sitten nimenomaan sitä että ei uskota Jumalaan. Sekaannus voi tuntua pieneltä, mutta se on periaatteessa sama kuin väittäisi että synti liittyy vain tuliaseiden käyttöön kun termin etymologia viittaa "ohi ampumiseen".

Loogikot ovat kielenkäytön kohdalla pohtineet sen tyyppisiä lauseita joissa sanotaan vaikkapa "Takassa on tuli mutta en usko näin" tai "On X mutta en usko X:ään". Sanojen merkityksen kautta tässä ei ole mitään virhettä. Asian olemassaolo ja usko ovat eri tasoilla. Kuitenkin tietyssä mielessä on hyvin vaikeaa uskoa että kukaan esittäisi tuonlaisia lausumia. Sillä psykologiassa usko X:ään sitoutuu vahvasti olemassaoloon.

Ja tässä on hyvä huomata, että klassinen Sartren eksistentialistinen "vanha ateismi" itse asiassa oli sellaista että niissä sanottiin että Jumalaan uskominen ei ole niin tärkeää, vaan että tärkeää on että elää kuin olisi vain maailmaan heitettynä. Sen ajan ateismia onkin moitittu perustaltaan kehäpäätelmäiseksi - muun muassa allekirjoittaneen toimesta - siinä mielessä että nissä aina jotenkin perustaltaan oletettiin että Jumalaa ei ole ja loppu oli sitä että kehiteltiin elämänfilosofia, elämänasenne, elämisen tapa ja jäsentelytapa jolla maailmaa tulkittiin tästä perspektiivistä.

Uusateistit taas ovat etääntyneet tästä. He korostavat että heillä usko ja asian olemassaolo liittyvät yhteen. Tätä näkemystä on moitittu kovin, vaikka toisaalta on hyvin vaikeaa löytää uskovaista tai teologia joka yhtä innokkaasti lähtisi sille tielle että kaikki muut paitsi fideistiset uskonnot olisivat "pinnallisia" ja jopa "väärässä". Uusateismin pinnallisuus ja huonous samoista syistä on kuitenkin jotenkin ilmiselviö. Ja tätä kaksoisstandardia minun on hyvin vaikeaa ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä ; Miksi kaikkia fideismistä poikkeavia uskonkantoja ei moitita pinnallisiksi epäoleellisuuksissa hyppeleviksi ja naurettaviksi kulmiksi Jumalaan vain sen takia että ne pitävät Jumalan olemassaolokysymystä oleellisen tärkeänä kysymyksenä, kun uusateismia empirisminsä kanssa pidetään huonompana kuin Sartren tai Nietzschen oppeja vain siksi että nämä korostivat eksistentialistista puolta.

Kuitenkin uusateismi samalla tulkitaan ikään kuin se olisi "expansion pack" eksistentialistiseen ateismiin. Tämä hämmästyttää, kun "pinnallisuusargumenteissa" kuitenkin selvästi tunnistetaan Jos ateismi on laajasti ottaen kanta siihen että ei usko Jumalan olemassaoloon, on eksistentialisti sellainen jota olemassaolokysymys ei kiinnosta ainakaan "niin paljoa". Uusateistit taas korostavat että heille perustelut ovat niin tärkeitä että ainut älyllisesti hyväksyttävä ateismi on sitä että on perustelut sille miksi Jumala on, jos ei epätosi niin ainakin epätodennäköinen.

Toisaalta minun on hyvin vaikeaa ymmärtää myöskään Penn Jilletteä. Sillä vaikka hän edustaa varsin tyylipuhdasta rationaalisuutta uskonkohteiden valinnassa korostavaa ateismia, hän leikkii ateismin sanakirjamääritelmällä. Hän toimii kuin jumaluskon puute olisi samaa kuin usko siihen että Jumalaa ei ole olemassa. Hyvin moni ateisti tekee samaa ; Olen aiemmin blogannutkin siitä miten agnostismia käytetään pelinappulana. Ateismia ja uskoa määritellään lennosta tilanteen mukaan määritelmää vaihtaen - joskus jopa aivan uudella tavalla, ja näin agnostikot määrittyvät eri lokeroihin aina valitun määritelmän mukaan. Ja kun määritelmä vaihtuu, vaihtuu myös agnostismin asema ja se miten agnostikkoja kohdellaan. Taustalla näyttää olevan pääasiassa erilaiset sosiologiset syyt ; Ideana on se, että agnostikot saadaan "meidän puolelle" tai "niiden puolelle" aina sen mukaan ollaanko tässä hakemassa poliittista valtaa vai korostamassa oman ryhmän erityislaatuisuutta. Tälläinen määritelmillä pelaaminen - joka tehdään agnostismin ulkopuolelta ja muiden kuin agnostikkojen agendalla ja ehdoilla - ärsyttää monia agnostikkoja itsejään vain noin perkeleesti.

Agnostikkojen kohdalla tilanne on hieman samankaltainen kuin ateisteilla. Ateistit nähdään jotenkin alisteisina uskonnolle ja että teologi saisi jotenkin päättää miten ateistien tulisi priorisoida eksistenssi ja essenssi jotta se ei olisi pinnallista. Ja tässä unohdetaan että ateismi on määritelty suhteessa teismiin eikä suhteessa uskontoon. Agnostikot nähdään alisteisina sekä ateistien että teistien määrittelykikkailuille. Ja heillä ei ole sen kaltaisia tukijärjestelmiä, jäsenmääriä, infrastruktuuria ja rahaa ja poliittisen mekkaloinnin mahdollisuuksia kuin uusateisteilla ja uskovaisilla, joten ateistit ja teistit lähinnä määrittelevätkin agnostismia keskinäisessä kilpavarustelussaan, ilman että tästä on heille mitään seurauksia.

"The Course of Reason" -blogissa tartutaan samaan aiheeseen. Siellä tarkastelussa on Jilletten tapa käsitellä agnostismia. Siinä on hyviä kohtia "He is quite right to point out that agnosticism and atheism address completely separate issues. He is also correct when he says that agnosticism answers the question “Is there a God?” with the response, “I don’t know”. He is also correct that atheism answers the question, “Do you believe in God?” in the negative." Mutta Jillette käsittelee agnostismia omituisesti. Hän rinnastaa agnostikot ateisteiksi. "Here’s his mistake. He claims ‘if you don’t know God exists, then you don’t believe God exists.’ This is clearly false. It states that knowledge is a necessary condition for belief. By contraposition (“if not p then not q” is the same as “if q then p”), we get the claim, “if you believe God exists, then you know God exists.” Uskon ja tiedon kohdalle voidaankin nähdä epäsymmetria jota Jillette ei luultavasti ole pohtinut riittävästi ; Jos tiedät että X, niin psykologisesti todennäköisesti uskot näin. Mutta jos uskot X et välttämättä tiedä että X on totta. "The consensus is, and pretty much has been since before Socrates, that knowledge entails belief, but that belief does not entail knowledge. This means that in order to know something, you’ve gotta at least believe it, but that believing is not enough to count as knowledge. If believing were enough to count as knowledge, then you’d have ridiculous things like, “If you believe God exists, then you know God exists.” Ridiculous, right?" Esimerkiksi minä en ehdottomasti usko Jumalaan, mutta siitä onko tämä sydämen ääni osuva on sitten älyn asia. Ja ainut kiinnostus onkin siksi olemassaoloa koskeva. Muut kysymykset jäävät irrelevanteiksi, koska käytännön tasolla ennen kuin joku vastaa olemassaolokysymykseen, on kannaltani kuitenkin tärkeää elää kuin Häntä ei olisi.

Sen vuoksi olisikin kiitettävää jos uusateistit osaisivat esimerkiksi käsitellä ateismin määritelmää soveliaalla tavalla. Sellaisella, jossa ei synny omituisia jännitteitä kokonaisuuteen. Kun uusateismin ideologia eroaa ateismi -termin etymologiasta, ei "sanakirjasta katsomista" voi oikein pitää hyvänä. Sanakirja on kuitenkin muokkautunut "vanhan ateismin" aikana ja "vanhan ateismin" maailmaan. Tämänlaiset virheet, paitsi suututtavat kaltaisiani agnostikkoja, myös vaikeuttavat sitä että uskovaiset oppisivat joskus ymmärtämään uusateismia oikein. Olkiukot, vääristelyt - pahimmillaan vainoharhaiset väännelmätulkinnat  - ovat muutenkin uusateismin riesana. Tilannetta ei kenties kannattaisi pahentaa tämänlaisilla a-teismi -puoliälyllisyyksillä.

torstai 30. tammikuuta 2014

Q-lähde ; Raamatun erehtymättömyys vs. Jumalan erehtymättömyys

"Raamattu" on kirja josta on useita eri käännöksiä. Se on myös käynyt historiallista käsittelyä kun siihen on esimerkiksi valittu mukaan mitkä kirjat ovat kaanonia ja mitkä tuomitaan apokryyfikirjoiksi.

Tämä prosessi on johtanut karkeasti ottaen kahteen koulukuntaan. Ensimmäistä tyyppiä edustavat ne tahot, joista jokin tietty käännös on oikea. Tällöin useimmiten käännöksenä pidetään "King James Bibleä" (Kuningas Jaakon Raamattu). Kenties siksi, että sen englanti on kuulemani mukaan erityisen taidokasta ja kielellisesti ihastuttavaa. Tässä kulmassa tuntuu olevan jonkinlainen jumalallisen intervention tematiikka ; Ajatellaan että kun Raamattu on erityinen kirja, niin Jumala vaikuttaa myös sen vaiheisiin. Näin sanomaa suojellaan prosessissa ja voimme luottaa tähän kirjaan joka ei ole alkuperäinen.

Mainittua yleisempi asenne on se, että "Raamatun" ajatellaan olevan alkujaan Jumalan henkeyttämä. Tällöin alkuseurakunnalla oli käytössään Paras Raamattu. Käännöksissä tulee virheitä ja niiden minimoimiseksi on katsottava alkutekstiä. Käännösten paremmuutta tutkitaan vertaamalla alkuversiota käännökseen. Tämä näkökulma arvostaa teologiaa ja etymologiaa ; Sanojen alkuperäinen merkitys ja historiallisen "Raamatun" sisältö on ihailtava ja vaikea tieteellinen projekti. Arjen uskonelämässä ei-alkukieliä-taitava kristitty joutuu luottamaan asiantuntijoiden sanaan tai sitten tiedostamaan se, että käännökset ovat hyviä approksimaatioita ; Ideana on se, että ne on käännetty riittävän huolellisesti.

Vääristymän pelkoa verrataan helposti modernin ajan käännösvirheisiin ja kirjankääntämisen vaikeuteen. Kieleltä toiselle ei voi siirtää 1:1 ja silti emme pelkää edes hienostuneimpien kirjojen kääntämistä kieleltä toiselle. Sillä juoni ja ajatukset eivät muutu niin oleellisesti käännösprosessissa, että selvää ei saisi riittävän hyvin. (Toki hifistelijät vaativat kirjojenkin kohdalla sitä että teos luetaan alkukielellä eikä tankattaisi käännöstä.)

Molemmissa tilanteissa on oleellista huomata, että vaikka "Uusi Testamentti" pitää sisällään monia silminnäkijäkertomuksina kuvattuja, niin evankeliumien kohdallaan kuuluu melkein vuosisata väitettyjen tapahtumien jälkeiseen kirjallisuuskerrostumaan, ja suuri osa niistä on vielä tätä uudempia. ; Ja yksikään ei ole "alkuperäinen", vaan perustuvat kokonaisuutena tuntemattomiin lähteisiin joiden olemassaolon teologit ovat päätelleet evankeliumeja itseään sekä niiden yhtäläisyyksiä ja eroja analysoimalla. Tätä kautta voidaan sanoa että fundamentalistit eivät sanan vahvimmassa mielessä usein luota Raamattuuun vaan siihen varhaisimpaan, jo kadonneeseen, lähdemateriaaliin, ns. Q -lähteeseen.

Nyt moni uskoo että tämä olisi kritiikkiä koko Raamatun uskottavuudelle. Erehtyvät.

Minä nimittäin haluan että joku tulee minulle kertomaan että Fioren miekkailua ei voi rekonstruoida. Tai oikeastaan en halua, koska se olisi hieman typerä ja sopimaton heitto. (Pun intended.)

Mutta vertailu on oleellinen. Eikä siksi, että viittaisin tekstinkäännöksiin. Viittaan siihen, että historiassa aukot ovat tyypillisiä, jopa odotettavia. Fiore dei Liberin miekkailukirjoissa on nimittäin runsaasti variaatiota ; Samannimisen kirjankin versioissa on keskenään eri materiaalia. Ja ne eivät ole mitään käännöksiä.

Jos ajatellaan että Fioren alkuperäinen miekkailukoulukunta elävänä perinteenä on "historiallisen miekkailijan Q-lähde", niin "Fior di Battaglia" (Ms. M.383), "Fior di Battaglia" (Ms. Ludwig XV 13), "Flos Duellatorum" (Pisani Dossi Ms.) ja "Florius de Arte Luctandi" (Mss. Latin 11269) ovat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. - Ja mikä sattuma, molempia perusteoksia on 4kpl, joten analogia on tarpeettomankin osuva.

Ristiriitoja keskenään, on. Voiko näistä rekonstruoida jotain oleellista. Kyllä. Onko missään ollut ainuttakaan täysin oikeaoppista Fioren taitajaa sen jälkeen kun perinne on kuollut? Ei. Voiko ekstrapoloida. Voi - ja yllättävän paljon.

Tässä mielessä kykenen ymmärtämään miten kristitty elää syntisenä ja epätietoisuudessa, mutta kuitenkin siinä hengessä että "siellä on jotain oleellista". Rekonstruoinnissa toki hukkuu jotain, mutta jotain myös kaivetaan esille.

Toki on hyvä eriyttää

Luotan "Raamattuun" historiallisena lähteenä. Tämä on eri asia kuin väittää että uskon että sen tapahtumat olisivat tosia.
* Esimerkiksi premissi jumalallisesta henkeyttämisestä vaikuttaa heikolta jo ihan sen induktiivisen logiikan mukaan, että jokainen kirja jonka syntyhistorian tiedämme, perustuu siihen että joku ihminen on ne tehnyt. Monesti on kirjoja joita väitetään Jumalan henkeyttämiksi siksi että sen kirjoittanut taho olisi jotenkin niin tyhmä, tavallinen ja alkukantainen että ei olisi voinut niin hienoa teosta tehdä itse. Kuitenkin kun katsotaan sitä että "Mormonien kirja" ei vakuuta islaminuskoisia eikä "Koraani" mormoneita, vaikka molemmat käyttävät tätä argumenttia, kertoo siitä että kovin kaikenkattavaksi henkeyttämistä ei nähdä. Skeptisyys viedään vain yhtä pyhää kirjaa pidemmälle, kuten koherenttia onkin.
* Puheet ja näyt kuolemanjälkeisestä elämästä eivät ihmetytä. Sillä Jeesuksen lisäksi myös toinen Kuningas on tiettävästi nähty useasti kuolemansa jälkeen. Puhun tietysti Elviksestä. Moni kertoo nähneensä hänet. Kun tämä onnistuu modernina, tieteellisenä, aikana, voi vain miettiä miten vaikeaa vastaavalle olisi levitä skepsisfoorumittomilla maaseuduilla ajanlaskun alkuvaiheissa jolloin tiede ei tiennyt (edes) sitä mitä nyt.
* Se, että jostain löytyy tyhjä hauta ei kerro muuta kuin että jos ruumista on siellä koskaan ollutkaan, se ei ole siellä enää. Ja tälle "ei enäälle" löytyy monia varsin maallisia vaihtoehtoja. ; Itse asiassa tarinoiden yhtäläistymistä tiedetään esimerkiksi alienabduktioissa. Niissä tarinat muistuttavat toisiaan yhteisen kulttuurin kautta. Ja alienabduktioista tiedetään että monesti uhrit eivät koe edes valehtelevansa, taustalla voi olla vaikka "fantasialle herkkä persoonallisuus". En ole vakuuttunut humanoidimiesten avaruusalusanaalisondauksesta tarinoiden yhtenäisyyden vuoksi.
* Minua ei ihmetytä Pietarin rohkeus helluntain ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen. Mies vaikuttaa toki pelkurilta kunnes kukko kolmasti lauloi, mutta toisaalta hän oli edellisenä iltana valmis taistelemaan miekan kanssa Getsemanen puutarhassa sen ajan kovimpia ja parhaiten varusteltuja soturisällejä, itsensä Rooman legioonalaisia, vastaan. On muistettava että Pietari ei ollut "vain tavallinen mies joka seurasi Jeesusta". Hän teki tätä kolme vuotta. Ihmisten rohkeus voi muuttua vähemmässäkin ajassa, etenkin jos osallistuu johonkin kapinamieliseen kulttiin. (Jeesus oli tunnetusti okaana roomalaisten ja fariseusten, aikansa valtaapitävien, varpaassa.)
 * Ei hämmästytä-kummastuta pientä kulkijaa sekään, että Jeesuksen kuninkaaksikruunaaminen muuttui tarinana epäonnistumisen jälkeen. Esimerkiksi epäonnistuneet maailmanlopun ennustukset ovat opettaneet että aiemmin uskottujen ennustusten kumoutuminen ei johda uskottavuuden katoamiseen. Seitsemännen päivän adventisteja on nykyään runsaslukuisesti vaikka se alkoi maailmanlopunkulttina, jonka ennustama tuhon päivä otti ja meni aikaa sitten.
* Varsinkin helluntain ihme on helposti selitettävissä tavallisella psykologialla ilman ainuttakaan yliluonnollista elementtiä. Edes massahysteriaa tai joukkohallusinaation kaltaista eksoottista psykologista elementtiä ei tarvita ; On hyvin järkevää uskoa että apostolit olivat Jeesuksen lähimpiä seuraajia. Ja että muita seuraajia oli melkomoisen paljon. Jeesus ruokkii itseään seuraavia massoja. Kulkee väkijoukossa parantamassa lukuisia rampoja ja vastaavia. - Jotka vertautuvat modernin ajan "jalka kasvoi kaikkien silmien edessä" -tyylisiin rukousparannusihmeisiin joita ei tapahdu kuin kaikkialla muuallakin puoskaroinnin alueella ja jotka ovat hyvää mainosta nykyäänkin. Helluntain ihme on se, kun maailmanlopun ennustettuna aikana vuonna 1874 päivää liian myöhään seliteltiin miksi maailmanloppua - jonka odottamisen vuoksi moni oli luopunut omaisuudestaan - ei tullutkaan. Ja ihmiset seurasivat epäonnistumisesta huolimatta. Massojen käännyttämisen tarina erikielisyyksistä ei kuulosta miltään jota ei voisi vain vetää hatusta. Suosion saaminen ei vaadi mitään mikä yllättäisi ketään ihmisten maailmankuvaan ja valintsemisprosesseihin tutustunutta psykologia.

Näin ollen luotan siihen että "Raamattu" on hyvä lähde selvittää alkuperäisen Q -lähteen sanomaa. Aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän maailmankuvien sanomaa kannattaa lähteä kaivamaan kädet savessa suomi24 keskustelupalstojen ryönästä. Paikasta, jossa kaikki teoreettinen hienous ja kyky käsitteellisiin abstarktioihin ja niiden avulla tehtyihin piilotteluihin on joko puuttuvaa tai niin puutteellisesti tehtyä että niiden vaikutus on helpohkoa huomioida. Osuva aikalaiskuvaus sieltä löytyy. Totuus- no se on ihan toinen juttu.

On kenties mahdollista että Fiore dei Liberi ei ole kaikkien aikojen paras miekkamies. Mutta toisaalta - sitä ei kannata tulla minulle kertomaan. Samoin ei ehkä ole viisasta vinoilla aivan jokaiselle kristitylle siitä että [täytä tyhjä kohta].

torstai 24. lokakuuta 2013

entiteetti

Puolisoni oli huvittunut, koska hänen pelaamassaan MMORPG -pelissä on automaattinen sensuurikäytänne. Se sensuroi monia rumia sanoja aivan syystä. Kuitenkin sensuurijärjestelmässä on ennakoitu lapsellinen huumori. Tai sitten se on vain ylimalkainen. Sensuroiduksi joutuu myös esimerkiksi filosofinen käsite entiteetti (engl. entity). Sensuurijärjestelmä tunnistaa, että sanassa on kysymys enTITy ja se sensuroi sanan sopimattomana lasten ja ja lapsenmielisten pelaajien silmille.

Asian voisi ohittaa hymähdyksellä. Kuitenkin filosofiassa tehdään aika monesti käsiteanalyysiä. Joskus ideoita myös tuodaan esiin tavoilla jotka eivät ole muuta kuin etymologisia sanaleikkejä. Ja joskus sanaleikkeihin ei tarvita edes etymologista taustaa. Eero Ojanen lähestyy "Koiran filosofia" -teoksessa tätä tematiikkaa miettimällä kielikuvia kuten koirankuri ja koiruus. Vaikka sisältö on päällelliimattu, se on perusteltua jos se tuo eksistentiaalisen asian jaettavaksi. Ojanen puolustaa ratkaisuaan (s. 109) "Mutta huumori itse asiassa tavoittaa kaikkein syvimmän filosofisen totuuden eli vie meidät syvimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa sen luonteen." Siksi koirasta löytyy näkökulmaa termiin "koirankuri" katsoen.

Jos tämän ottaa lähtökohdaksi, voidaan muistaa mitä entiteetti tarkoittaa. ; Se on äärimmäisen ympäripyöreä viittaus olemassaoloon. Esimerkiksi matemaattiset abstraktiot ovat matemaattisia entiteettejä. Näin entiteetti on laajempi käsite kuin ne olemassaolon käsitteet joilta vaaditaan vaikkapa fysikaalista ulottuvuutta. Entiteetiltä ei ei oikeastaan vaadita kuin olemassaolo. Entiteetti onkin niin ympäripyöreä, että se pitää sisällään sekä oliot, että oliojoukkojen ominaisuudet.Entiteetin taustalla on latinan kielen entitas, joka taas pitää sisällään latinan sanan ens, olio.

Jos olemassaoloa lähestytään epämääräisemmillään, ja asiaa kysytään kaltaiseltani paatuneelta naturalistilta, on pakko viedä huomio eksistentialismiin. Siellä ideaalina on se, että olemassaolo (eksistenssi) on ennen olemusta (essenssi). Tämä on arvostuslausunto, joka on tiivistettynä Descartesin Cogito -oivalluksessa. On kuitenkin kenties vielä rakentavampaa tuoda tästä esimerkki Esa Saarisen nasakasti otsikoidun kirjan "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" Saarinen tuo siellä esiin Augustinuksen ajatuksia kokemisesta (s. 95-96). "Illuusiot ovat jokaiselle tuttuja - mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää? Jos illuusiot ovat joskus mahdollisia, mistä tiedämme, etteivät ne pidä meitä vankeinaan koko ajan - mistä tiedämme, että maailma ei ole illuusio? Mutta Augustinus väittää vastaan. Sillä vaikka aistini joskus valehtelevatkin, itse vaikutelmani on epäilyksetön. On siis jotain ehdottomasti totta! 'Sillä en voi ymmärtää kuinka skeptikko voisi osoittaa vääräksi ihmisen, joka sanoo "Tiedän, että tämä objekti näyttää minusta valkoiselta, tiedän että tämä ääni antaa minulle mielihyvää, tiedän että tämä maistuu minusta makealta, tiedän, että tämä tuntuu kylmältä kosketukselleni".'"

Tämä huomio on länsimaisen filosofian ymmärtämisen kannalta oleellinen. Sillä esimerkiksi skientismiä moititaan siitä että ne eivät saavuta tämänlaista ontologista varmuutta, toisin kuin subjektiiviset kokemukset. ; Kun moderni uskovainen selittää että ateisti ei voi kumota Jumalaa, hän viittaa tämänlaiseen vaikutelmatodellisuuteen eikä siihen että pitäisi tehdä tarkempia empiirisiä kokeita jotta ajatus Jumalasta voitaisiin hylätä. Objektiivisuus -käsite joka liitetään tieteeseen on induktiivista, ja induktio ei koskaan palaudu ontologisesti koskaan samalla tavalla varma kuin subjektiiviseen omaan kokemukseen viittaaminen. Voidaan jopa sanoa että äärimmäisen eksistentiaalisesti ajatellen olemassaolo, ontologia, on liitoksissa vaikutelmiin eikä siihen mitä fyysikon mittari sanoo.

Hyvin harva on toki oikeasti tätä mieltä näi tiukasti. Mutta periaatteessa jos viemme fenomenologisen ja eksistentiaalisen näkökulman aivan loppuun asti, niin pohjimmiltaan tämänlaatuinen subjektiivinen kokemusmaailma on eräässä mielessä jännittävästi sidoksissa kiinnostavuuteen ; Vaikutelma vaatii aina sen, että se on jollain tavalla tietoisen tarkkaavuuden valintakehän alla. Olemassaolo on fasinoitumista jostain, ja sen vastakohta on ignoraatio. Ja tällä on merkitystä pienen sanaleikkini kanssa.

Minä olen se,
mikä minä olen.
Jos perimmiltään se, mikä on kiinnostavaa on meille olemassa, ja tämän ulkopuolella meillä ei ole kokemusta olemassaolosta, voidaan nähdä syvä totuus siinä, että asiat joissa ei ole tissejä eivät ole olemassa. Olen jollain tavalla valmis alleviivaamaan tämän takana olevan hengen ja asenteen. Jota on hyvin vaikeaa tuoda esiin vähemmän epäkohteliaalla sanaleikillä tai analyyttisellä työkalulla. Tämä ajatus entiteettien perimmäisestä tissiluonteesta on hyvin syvällinen ja suuri totuus. Toivon, että mietit tätä syvästi. Oivalluksen hetken saatat tunnistaa fasinoituneesta tunteesta, silmien - ja mahdollisesti suunkin - levähtämisestä auki.

torstai 10. lokakuuta 2013

Saumaa vaikka mihin ~ Saavutettavissa olevat potentiaaliset mahdollisuudet

Olen pitänyt "potentiaalista" ja "mahdollisuutta" samaan viittaavina sanoina, joko synonyymeinä tai ainakin melkein sellaisina. Olen jopa luullut ymmärtäväni niiden merkityksen. Sitten kohtasin sanaparin "potentiaalinen mahdollisuus". Kuulostaa hienolta ja varteenotettavalta. Sellaiselta joka bisnesmoguli esittää lavalta kuin mystinen erakkotietäjä - tosin paremmin pukeutuneena ja pirusti varakkaampana ja muutenkin ihmisenä jolla on elämässään paljon enemmän mahdollisuuksia valtaan ja asioiden tekemiseen.

Tämä viisaaiden sanomisten tulkitseminen onkin sitten hieman vaikeampaa:
* Kyseessä voi olla toistamalla tehty retorinen keino. Sen avulla korostetaan jotain puolta. Tuplailmaukseksi tulkiten korostuu nimenomaan se, että kyseessä on mahdollisuus.
* Sanapari voi olla heikentävä. Se olisikin päinvastoin äärimmäistä epätoivoa siitä että ei ehkä sittenkään ole mahdollista.
* Kyseessä voi olla sarjoitus, jossa on mahdollisuus johonkin, ja tämän toteutuminen sitten luo mahdollisuuksia johonkin muuhun.

Näin ollen "potentiaalinen mahdollisuus" voiso olla jotain jossa on vähän kuin pelkän toivon varassa oleva luottamus äärimmäisen vääjäämättömän pahan edessä. Kuin taivaspaikka agnostikolle joka tietää kuolevansa. Tai sitten vaihtoehtoisesti se on kuin lupaava työhaastattelu, jossa ikään kuin Matti Nykäsen hengessä jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus. Tai sitten sanaparia veivaamalla päättelemme se on kuin jollain firmalla voi olla esimerkiksi mahdollisuus johonkin liiketoimeen, jonka kautta on jatkomahdollisuudet johonkin (yleensä kassavirran kasvuun). Eli on mahdollisuus johonkin jossa on sitten potentiaalia sitten.

Näin ollen potentiaalinen mahdollisuus on vielä omituisempi kuin toistosanonnat, kuten vaikka "operatiivinen toiminta". Se on vielä epämääräisempi kuin sanonta "Mahdollisesti ehkä".

Voidaan tietysti sanoa filosofisesti, että tarvitaan tarkempaa analyysiä. Tällöin voidaan esittää vaikka niin, että asioissa ei ole potentiaalia vaan potenssia (kykyä tai ainesta), jolloin niistä tulee potentiaalisia (mahdollisia). Tässä ajattelussa ongelmaksi korostuu kontekstin tarkka määrittely ; Sillä jokainen tietää, että monelle ihmisille potenssi ei ole mahdollisuus. Potentiaaliin viittaava potenssin idea on hyvinkin eriytyneissä merkityksissä. Matematiikassa potenssi tarkoittaa toistuvaa kertomista itsellään, joka johtaa hirveään eksponentiaaliseen kasautumiseen. Ja lääketieteessä on edellämainittu siittimenpystyynnostovoima. ~ Etymologisesti tämäkin ongelma tietysti ratkeaa kun muistamme, että potentiaali viittaa kyvykkyyteen 'sellainen joka kykenee'. Kun potenssi on sitä kykyä ja mahtia. Kontekstit rakentuvat kätevästi kun tajutaan että impotenssi viittaa kyvyn puutteeseen, omnipotenssi 'kaikkivaltiuteen' ja niin edespäin.

Mutta ei tuo apua tämäkään analyysi (anal = perse ; lysis = erotella ~ perseen revintä).

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Ruumiiden ylösnousemus

Fundamentalistit korostavat ikuista muuttumatonta kristinuskoa, jossa "Raamattu" siivotaan tulkinnoista. Siis teoriassa. Käytännössä heidän uskomusperinteensä on pullollaan näkemyksiä joita alkuaikojen kristillisyys olisi pitänyt harhaoppina.

On hyvä ottaa esille uskontunnustus. Uskontunnustus on itse asiassa nähtävissä kannanottona tärkeisiin uskonopin kiistoihin. Luetellut kohdat erottavat puhdistetun kristinuskon ytimen, jonka ulkopuolelle sitten ajetaan erilaiset harhaopit. ; Tässä kohden on oleellista katsoa kohtaa "ruumiin ylösnousemus" ja verrata sitä fundamentalistiuskovaisten parissa äärimmäisen suosittuja tarinoihin joissa vieraillaan tuonpuoleisessa. Niissä ei puhuta ruumiin ylösnousemuksetsa vaan sielun ylösnousemuksesta.

Tarinat korostavat sielun ylösnousemusta. Moni fundamentalisti on tässä puolustautunut selittämällä että uskontunnustuksessa ei puhuta ruumiiden ylösnousemuksesta, vaan ruumiin ylösnousemuksesta. Eli se koskisi vain yhtä ruumista, Jeesuksen ruumista. ; Tämä perustuu suomen kielellä saivarteluun. Fundamentalisti uskoo tarinaansa koska hän tekee tulkinnan. Hän ei ainoastaan myönnä tätä tulkinnaksi.

Huvittavaa onkin, että historiallinen tarkastelu ja kielitieteellinen tarkastelu johtavat hyvin erilaiseen tulokseen.

Jos otamme "Raamatusta" 1. korinttolaiskirjeen, Paavali käsittelee luvussa 15 ylösnousemusta. Paavali opastaa kreikkalaisen kulttuuripiirin alla eläviä. Paavali selitti ruumiin ylösnousemuksesta kreikkalaisille, joilla kysymys Jeesuksen ylösnousemuksesta osui maailmankuvan ytimeen. Kreikkalainen ajattelu oli pitänyt sielua kuolemattomana ja ruumista kuolevaisena. Stoalaiset esittivät että sielu on ruumiin vankina ja vasta kuolema vapauttaa. Vähemmän hyvää elämää ja enemmän maailmanselityksellisyyttä lähestynyt Platon taas piti ruumiillista elämää varjoelämänä joka oli vain heijastuma aidosta ideamaailman elämästä.

Kreikkalaisessa maailmankuvassa ruumiin ylösnousemus vaikutti toivottomalta. Jeesuksen tarina ylösnousemuksesta oli negatiivinen, nihilistinen ja positiivisuuden imevää tuhoisaa rappioajattelua, koska siinä sanotaan että edes kuolema ei vapauttaisi sielua ruumiin vankilasta. Ylösnousemuksen toivottomuus ja filosofiset syyt johtivatkin siihen että kristittyjen oli vaikeaa käännyttää kreikkalaisia. Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohdalla on Paavalin yritys kiertää tämä ongelma ja levittää kristillistä sanomaa tämänlaisessa ilmapiirissä. ; Kreikkalaisille henki oli arvokkaampi kuin ruumis ja ruumiin ylösnousemus tuntui halveksuttavalta ja irvokkaalta. Kun ruumis on vain vankila ja puutteellinen heijastuma, ajatus siitä että kristit menivät ruumiina paratiisiin tuntui saastaiselta. Paavali ei joustanut periaatteesta vaan debatoi sen puolesta ja yritti sen sijaan saada kreikkalaiset hyväksymään ruumiin ylösnousemuksen.

Temppu on tietysti vaikea. Vielä sata vuotta Paavalin kuoleman jälkeen elänyt Justinos Marttyyri kuvasikin harhaoppisiksi niitä joista selu siirtyy heti kuoleman jälkeen taivaaseen ja että ihmisten ruumis sen sijaan mätänee ja katoaa. Tämäntyyppinen ajattelu solahtaakin kreikkalaiseen filosofiaan varsin sujuvasti.

Ja tämä kulttuuriskisma on tietenkin se syy, miksi tämä dogma on pitänyt uskontunnustukseen listata. Sillä erotetaan kristittyjen näkemys muista uskomuksista. : Kaikki uskonnot ovat ajatelleet ihmisten olevan lihallisia, ja kristitytkin uskovat näin. Tätä ei lausuta ääneen koska erimielisyyden puute tekee näistä ns. hegemonisia diskursseja, joiden lausuntoluonnetta ei helposti edes tiedosteta. Siksi moni uskontunnustuksen kohta voidaankin vetää juuri ruumiin ylösnousemuksen kaltaisiin uskonkiistoihin.

Kielitiedekin tietysti komppaa tätä aatehistoriallista tematiikkaa. Jos mietimme samaa Korinttolaiskirjettä, voimme katsoa mitä "1. Kor 15:35-49" sanoo. Kohta on tärkeä, kun tarkastellaan ruumiin ylösnousemusta, sillä tämä kohta käsittelee juuri tätä. ; Ja Paavalin käyttämät vertaukset korostavat esimerkiksi sitä miten siemenestä tulee kasvi ; Aineellisuus ei katoa vaikka se muuttuukin. Kun suomenkielinen Raamattu sanoo "Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis" Paavali käyttää alkutekstissä tässä kohden konsistentisti sanaa σῶμα (sooma), joka todellakin viittaa ruumiiseen. Paavali ei sen sijaan käytä lausunnossa missään kohdassa sielua ja henkeä tarkoittavaa sanaa ψυχή (psykhee).

Kysymys ei siis ole pelkästään Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, vaan siitä että myös ihmiset nousevat ruumiissa. Kysymys on siis oikeasti jostain joka pitäisi kenties täsmällisyyden vuoksi laittaa suomenkieliseen uskontunnustukseenkin "Ruumiiden ylösnousemus". Mutta käännökset ovat usein tämänlaisia. Tulkinnanvaraisuutta ja ajatusvääristymiä saattaa syntyä.

Jos kristillinen usko tarkoittaisi fundamentalistien anekdooteissa selvästi tapahtuvaa välitöntä sielun ylösnousemusta, Paavali olisi varmasti Jumalallisen hengen vaikutuksen alla osannut puhua sielusta ruumiin sijaan. Tosin anekdooteissa ongelmallista on myös se, että sielullisuuden lisäksi niissä ohitetaan kristityille oleellinen ajatus siitä että kaikki kuolleet herätetään vasta viimeisenä päivänä. Kuolleistapalaamiskertomuksissa ideana on aina katkeamattomuus ajassa ; Sielu lähtee ruumiista ilman ajallisia viiveitä, ja palaa takaisin ollen tietoinen kaikista seikkailuista siinä välillä.

Mutta fundamentalistit ovatkin tuuliviirejä jotka seuraavat oman alakulttuurinsa muotivirtauksia joissa pietistisesti pappi ei ole dogmejen alkuperää opetellut tulkinnoissa auttaja, vaan jokin jota vahditaan ja joka tuomitaan välittömästi jos hän ei seuraa fundamentalistien alakulttuurin muotivirtauksia ja tarjoa juttuja jotka tyydyttävät erilaisia harhaoppisia korvasyyhyjä.

maanantai 26. elokuuta 2013

Kaikki menee päin persettä - ja se on pakkoruåtsin syytä!

Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan yleensä siksi että (a) siitä on hyötyä kaupallisella alalla ja (b) sen kautta voi kohdata muita ihmisiä. Tämä on ainakin itselleni aika vastenmielinen tematiikka ylipäätään hakea oikeutusta millekään. ; (a) Kaupallisuuden keskeisyyttä ja tärkeyttä kuvaava asennetapa jossa hyöty on sama kuin taloudellinen hyöty ja jossa ajatellaan että kaupallisuuden tarpeet on pakko levittää koko kansan pariin vaikka oikeasti aika harva toimii kaupassa sellaisessa tehtävässä jossa kielitaito on relevanttia (b) ja lisäksi se sekoittaa eettisyyden ja sosiaalisuuden tavalla jossa hyvä kansalainen olisi yhteisöllinen ja seurallinen.

Näkisin että ruotsille saadaan kuitenkin oikeutus muuta kautta. Ottamalla esiin toinen yleensä väärinkäytetty kielenkäyttöä käsittelevä konsepti. Nimittäin etymologia. ; Yllättävän moni nimittäin kohtelee etymologiaa samaan tapaan kuin monet kristityt "alkuseurakuntaa". Eli etymologia on jonkinlainen keino löytää sanan oikea merkitys, joka on ajan myötä eksynyt. Etymologia muuntuu tällöin joksikin joka palauttaa sanan alkuperäisen merkityksen ja joka uskonpuhdustaa harhat kielestä. ; Nähdäkseni kuitenkin kieli kehittyy koska opimme uusia asioita.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että etymologia pohjimmiltaan vain ja ainoastaan avaa menneitä ajatustapoja.  Ja tässä mielessä se on tärkeää ; Menneisyys pitä ymmärtää jotta tietää miksi on siinä missä nyt on. (Syy-seurauslaki on yleinen selittämisen keino.) Eli käytännössä on tunnettava historiaa jotta voi tiedostaen valittaa miksi asiat menevät päin persettä juuri nyt. (Kuten menee.) Koska monella on motivaatiota tähän jurnutukseen, on etymologiasta ja ruotsin kielen väkisin pänttäämisestä hyötyä.

Heinäsirkka. Ei näytä kissalta
tai hevoselta myöskään.
Jos ihan oikeasti katsoo vaikkapa sitä miten olemme kielenkäyttäjinä idiootteja kun kutsumme tietynlaisia suuria heinäsirkkoja hepokateiksi. Nimi on outo, koska eihän se näytä yhtään kissalta tai hevoselta. Eikä edes nau'u tai hirnu. Tähän kysymykseen löytyy vastaus etymologiasta. ; "Katti" tässä yhteydessä on vanha itä-suomalainen sana heinäsirkalle. Kissaa tarkoittava homonyymisana "katti" on myöhemmin lainattu ruotsinkielestä. Näin ollen ruotsin vaikutus hämää ymmärrystä ja saa kuvan että suomen kieli olisi jotenkin erityisen hoopoa ja täynnä pelleyksiä kuten pienen öttiäisen kutsumista hevoskissoiksi.

Näin pakkoruotsinkielen opiskelu avartaa käsitystä äidinkielestämme, samoin muinaisesta ajattelutavasta ja elämästä tällä kylmässä maassamme jossa ihmisillä on kaikkea luonnonvaraa vähän - paitsi nuivaa mieltä ja naapurikateutta. Ruotsi selittää heinäsirkkatyperyyden ja ilman tiedostamista jatkamme heinsirkkatyperehtimistä sen sijaan että harjoittaisimme älyllistä kieltä.

Päin persettä meneminen ruåtsin kielen kautta ei yllätä. Miettikää käytiinkö Agricolan ajan Turussa katedraalikoulua suomeksi? Ei ikinä! Siellä suomi oli oppimattoman rahvaan paskassakieriskelijän puhekieltä, pakanain epä-kieltä kerrassaan. Jotain metsästäjä-keräilijä kädestä-suuhun-nuijasta-päähän -tasolla olevien kurakenkälantsarien örinäjolkotusta koko suomi! Ajatus pakkosuomesta olisi naurattanut sen ajan sivistyneitä penkiltä! Siksi opeteltiin muita kieliä. Pakkoruotsia, -saksaa ja -latinaa siellä opetuksessa käytettiin niin että paukkui vitsalla pepulle.

Siispä on äidinkielemme isä ruotsinkielis-kosmopoliittinen Agricola loi kielioppimme ja sanastomme niiltä osin näistä akateemisista kielistä, kuin ei sanoja valmiiksi ollut suomeksi. Ja toki hän pelleili myös suomea yrittäessään. Esimerkiksi "jalopeura" -termin keksi leijonalle vaikka ei elikolla yhteistä tekemistä peuran kanssa - muuta ole kuin saalistus-ruokailu -kontekstissa. Päin persettä tämäkin - ja kaikki pakkoruotsin syytä!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Paljastava koettelemus


"Kotimaassa" kirjoitettiin toiveista, ja siitä miten niihin liittyy haastamista ; Henkenä ei ole se, että pitää varoa mitä toivoo koska joku muu voi saada sen. Sen sijaan henkenä on enemmänkin se, että pitää varoa mitä toivoo koska voi saada sen. Pullon henkien toiveet rinnastettiin Faust -perinteeseen jossa demoni antaa toiveita sielua vastaan. Tämä on mielestäni hyvää tasapainotusta esimerkiksi Pascalin vaa-an tarjoamalle hengelle, jossa tärkeää ei ole voitto vaan hyvät palkinnot. (Voiton odotusarvon kannalta Jumalan olemassaolon todennäköisyys ja epätodennäköisyys on irrelevanttia kun palkinto on ääretön.)

"Nythän on niin, että merirosvoa tarkoittava piraatti juontuu ruotsin sanasta pirat. Se tuli ruotsiin 1600-luvulla. Englanniksi sana on pirate. Taustalla on latinan pirata, joka on lainaus kreikan verbistä peirazoo. Se on käännettynä: yrittää, koetella - tai panna koetteella, jotta ihmisen todellinen laatu tulee ilmi. Tätä ehkä merkitsee myös englannin oikeudenkäynti, trial. Sanan merkitys pahassa tarkoituksessa on huijausyritys eli tarkoitus saada ihminen ansaan. Puhe on viettelyksestä. Kreikan ho peirazon on siten kiusaaja eli saatana. Kiusaus puolestaan on ho peirasmos."

Lacan varmasti pitäisi tästä hengestä. Hänen maailmassaan unelmien tulee olla mahdottomia. Sillä mahdollisen haaveen voi saavuttaa ja silloin sen kanssa joutuu elämään. Eikä enää voi haluta. Jonkin kaipaaminen taas on ihmiselle luontaista. Kaupallisuudessa tätä sinänsä kaunista ajatusta hyödynnetään varsin perverssillä tavalla ; Siten, että halutaan isoja numeroita joista tulee koko ajan vielä isompia numeroita. Lopputulos on "progress without progress" : Haluaminen on pysyvää. Tässä mielessä kaupallisuus paljastaakin monta asiaa.

Toiveita voi tietysti olla monenlaisia. Ja aika usein myös saavutetut edut ovat jotain jota puolustamme. Lacan ei siis ole aivan täysin oikeassa. Muutosvastarintakin on osa ihmisen halumaailmaa. ; Tähän liittyvä kognitiivisen dissonanssin peittely assimilaatiolla on jopa osa arkista elämää. ; Esimerkiksi kävin erään aivan fiksun ihmisen kanssa oluella. Hän kertoi että hän kykenee suvaitsemaan pseudotieteilijöiden inhimillisyyttä koska hänellä oli ollut kokemus takanpolttamisesta. Terveydelle vaaralliset pienhiukkaset on helppo liittää mielikuvissa tehtaisiin tai autoihin. Mutta tosiasiassa kynttilät ja takat ja nuotio tuottavat niitä ihan älyttömästi. Kuitenkin nuotion ääressä olemisessa on jotain mukavaa, ja siihen liittyy hyviä kokemuksia. Siksipä pienhiukkasuutiset olivat tuottaneet sepeämismyllyn, jossa seliteltiin miten niillä pienhiukkasilla ei olisikaan mitään väliä. (Tavallisesti ihmiset eivät pelkää tuttuja asioita vaikka ne olisivat vaarallisiakin. He pelkäävät ennemmin eksoottisia ja jopa ihan turvallisia asioita.)

Mutta joka tapauksessa halut paljastavat.

Joku onkin mahdollisesti huomannut, että olen harrastanut viime aikoina ns. "Raamatunpolttelua". Tämä sinänsä juvenaali huomiohuoraamista tavoitteleva toiminta ei tietysti innostaisi minua niin kamalasti itsessään. Kuitenkin netissä kiersi vähän aikaa sitten meemi jossa oli kuva palavasta "God delusion" -kirjasta. Viesti oli että "I burned God Delusion, zero death threats". Kirjarovio on tietysti aina lapsellinen keino, mutta siinä on jotain hyvin länsimaista. Savonarolalla oli turhuuksien rovionsa. Ja kun Beatlesit kertoivat olevansa suositumpia kuin Jeesus, konservatiivikristityt nostivat heidän tulotasoaan ostamalla levyjä poltettavaksi. Sama toistui "Harry Potterin" kanssa. Kysymys onkin : Miksi?

Tämä pitää sisällään muutakin. Esimerkiksi lähes kaikki joilla on takka, on polttanut siellä esimerkiksi saamiaan mainosposteja. Niitä voidaan käyttää sytykkeenä. Mainoksilla ei nähdä kulttuurista osaa. Tämäkin on vielä ymmärrettävää, koska mainoksissa on aina jotain hitusen ala-arvoista ja niiden sivistysarvo on taatusti nolla. Mutta sitten ihmiset kuitenkin polttavat myös journalistiikkaa, jota ihmiset noin keskimäärin arvostavat. Takassa poltetaan myös vanhoja lehtiä. Uutiset menevät vanhaksi.

Kirjassa on jotain spesiaalia. Se ei vanhene kuten journalismi - vaikka niiden tiedot tosiasiasa vanhenevatkin niin että esimerkiksi historiankirjat joutuvat kirjaamaan sisältöjään. Tutkimuksen edetessä sotien alkamispäivämäärät kenties pysyvät samana, mutta sotien syyt voivat vaihtua tai ainakin muuttua moniselitteisemmiksi. Kuitenkin selvästi "God delusionin" polttamisessa oli jotain spesiaalia. Se oli symbolin poltto, joka herätti huomion. Jos joku polttaa mainospostia ja ottaa tästä kuvan, edes vannoutuneesti kulttuurinystävä ei pahastu mainospostin polttamisesta. Dawkinsin tuotanto sen sijaan aikaansai reaktion - kyseisestä kuvasta tuli levinnyt meemi. Mutta sitten sillä ei ollut mitään merkitystä, koska tappouhkauksia ja muuta elämöintiä ei syntynyt siitä huolimatta.

"God delusionin" polttaminen nosti mieleeni ajatusta siitä, miten polttaminen on muutakin kuin typeryyttä ja yleistä arvostuksen puutetta. Se on myös - tai jopa ensisijaisesti - testi. Testi joka on nimenomaan paljastava koettelemus. Ihmisten erilaiset halut voidaan nostaa esiin. Ja niiden takaa ei todellakaan välttämättä paljastu mitään sellaista, josta kannattaisi olla ylpeä. Tai sitten paljastuu, kuten tässä kävi. Kun Dawkinsin ateistikirja herättää tunteita mutta takaa ei paljastu pahuutta, ja tämä selvisi vain kokeilemalla...

Ajatusprosessini ovat sen verran arvattavia, että tuosta suora loikka onkin se, että mieleeni putkahti aate siitä, että kenties "Raamatun" polttelullakin voisi olla samanlainen laimea reaktio. - Tai sitten ei, jolloin asioita on tietysti muutettava ; Siksi lähdinkin tekoon julkisesti, tietäen että on mahdollista että asiasta päädytään lakitupaan. Tämä olisi voinut synnyttää ns. otsikoita. Kenties jokin olisi muuttunut. ~ Jos myyttinä on se, että kristityt ovat yleisesti ottaen vihaisia ja aggressiivisia, noudatan myytinmurtajien ideaalia "They don't just tell the myths, they put them to the test." Lopputulos voi sitten vain olla "Confirmed", "Plausible" tai "Busted".

Samalla toki tarkastelin myös muiden tekosia tällä rintamalla. Paljastui että minä en ole edes näkyvin tai räikein "Raamatun" polttelija. Tämä oli hyvä, koska tosiasiassa jos yritteliäisyys tällä saralla olisi pelkästään minun kontollani, voisi olla vaikeaa sanoa että miten paljon ns. persoonani olisi vaikuttanut reaktioihin. Kusipäälle on ilo hankkia syytteitä vaikka tekosyyllä tai turhalla lailla tai asialla joka ei merkitse itselle mitään, vain sen takia että se toinen on kusipää. Olen tietoinen tämänlaisista. (Toisaalta lienee vaikeaa ellei mahdotonta löytää "Raamatun" polttelijaa joka ei olisi kusipää.)

Nähdäkseni Suomessa asiat ovat tältä kohdalta hyvällä tolalla. Valtaosa kommenteista koostui siitä että ihmiset olivat jopa huumoriielellä vastaamassa ; "Raamatun poltto on tyhmää. Jos olet polttanut Raamatun niin sinua odottaa kova homma hankkia uusi." sanoi eräskin hengenmies. Hän ymmärsi että Jumalaa ei voi polttaa eikä Totuus pala tulessakaan. "Sen joka yrittää tuhota Jumalan Sanan ei onnistu - Sillä Totuus on ikuinen." Henkenä oli itse asiassa ylipäätään se, että "Raamatun" polttaminen oli syntiä, mutta se ei ollut Pyhän Hengen pilkkaamista. Tämä on kristillisille hyvin tärkeä jaottelu. Sillä kaikki ihmiset tekevät syntiä, ja sitä varten me kaikki tarvitsemme armoa. Toisaalta tässäkin myönnettiin että esimerkiksi vahingossa lukukelvottomaksi kastunut "Raamattu" on jotain jonka voi polttaa koska sillä ei ole luettavuusfunktiota. Eräs jopa rinnasti "Raamatun" polttamisen väärän helvettiinheittämis -uhkauksen tasoiseksi virheeksi. Joka on toki vakava virhe, mutta joka on enemmän jotain josta on pyydettävä anteeksi maanpäällisiltä lähimmäisiltä kuin Jumalalta. "Jos joku haluaa välttämättä ostaa itselleen Pyhiä kirjoituksia niitä polttaakseen, tehköön toki niin, jos se helpottaa." Tämä oli itse asiassa varsin kannustavaa. Sitä voisi tehdä kuvan jossa sanoo että "Poltin Raamatun - Nolla tappouhkausta". "I would say that the myth is busted - BUSTED."

Kokonaisuudesta saa kokonaiskuvaa ottamalla kimaran seuraavista kommenteista jotka on laitettu yhden Raamatunpolttovideon (ei omani) kommentteihin ; "Mää poltin jäätelöauton mainoslehden!" ... "Poltit juuri oman uskontosi pyhän kirjan, jota vanhempasi lukevat, oletko nyt tyytyväinen?" ... "vittu sää oot kyllä sairas jätkä. hullujen huoneelle joudat." ... "aika täyttä paskaa ketä kinosti?" ... "oisitte nössöt polttanu koraanin!" Noista huomiota herättää se, että kommenteissa ei ollut oikein minkäänlaista kuolaraivoa. Oikeastaan vain viimeisin herättää huomiota. Ja otin sen esille juuri siksi.

Sillä yksi tärkein tapa jolla ihmiset reagoivat tulee PerusSuomalaistyyppisten jäpiköiden leiristä. Riippumatta siitä ovatko he itse kristittyjä vai ateisteja, tällä ei nähdäkseni ole niin paljoa väliä, kysymys ei ole uskonnolline vaan poliittis-ideologinen. ; He korostavat fatwakateuden pohjalta että "Raamattua" poltellaan koska "Koraanin" polttaminen olisi hengenvaarallista. "Koraanin polttaminen on viharikos ja Raamatun polttaminen ihan OK. Uskonnonvapaus riippuu siitä kuka polttelee ja mitä polttelee." Tässä huomiotaherättävää on (a) se, että Raamatun polttamisesta ei vedetä raivoherneitä nenään vaan (b) aika usein mukaan liittyy halu polttaa Koraaneja ja suoranainen kannustaminen tähän aktioon (c) samalla kun kuitenkin paheksutaan kuitenkin Raamatun polttamista.

Teuvo Moisan puheet aiheesta jotenkin tiivistävä asiaa. "Koraanin ja Raamatun polttamisen pointtina on koetella uskonnollisten ihmisten suvaitsevaisuutta. Jonkun Koraanin tai Raamatun sisältämän tiedon sensuroiminen kirjaroviolla on kirjaimellisesti täysin mahdotonta nykyaikana ja jokainen varmasti tajuaa, että kukaan, joka polttaa Koraanin tai Raamatun, ei edes villeimmissä kuvitelmissaan usko, että sillä olisi mitään merkitystä tiedon saatavuuden suhteen." Polttelu on nykyään taustoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin erilaista kuin vaikkapa Savonarolan tai natsien poltellessa kirjoja jotta ihmiset eivät tietäisi mitä niissä sanotaan.

Sanoisin että "Raamatun" poltteleminen ja siitä saamani kommentit auttoivat minua olemaan tulevaisuudessa hitusen suvaitsevaisempi uskovaisia kohtaan. Olen tavallaan pahoillani siitä, että tuotin monelle pahaa mieltä. Tämänlaista on kun toimii peirazonina, kiusauksen herättävänä paljastajana. Sitä huomaa, että ei olekaan valistushenkinen lampun henki, vaan enemmän jonkinlainen kiusaajademoni joka ärsyttää hyviä ihmisiä. Olen siis pahoillani kaikkien näiden hyvien ihmisten puolesta. En tosin niin pahoillani, että en tekisi täsmälleen samaa tai vastaavaa samassa pohjatietotilanteessa uudestaan. Jo siitä saamani oppi oli nähdäkseni sen arvoinen että kärryyttelin yhtä monista Raamatuistani. Ehkä ensi kerralla minä jopa luen yhtä niistä sen sijaan että tekisin sitä mitä yleensä. Eli käärisin niihin tupakkaa (vaikka en muutoin tupakoikaan), pyyhkisi irtirevittyihin sivuihin persettäni, ja tietysti käyttäisi takansytykkeenä. (Josta Jumala rankaisee minua pienhiukkasilla jotka kenties jopa tappavat minut ennenaikaisesti!)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

ajasta paikkaan

Blogaaja Lontoon Towerin "Traitors Gatella".
Perinteisesti länsimainen historia on ollut fasinoitunut nimenomaan ajasta ; Tämä heijastuu siten että usein historian opiskelua pidetään ikään kuin ratkaisuna ongelmiin ja ikkunana olemiseemme. Esimerkiksi Heidegger huomauttaa että historia ilmenee meille kahdessa muodossa : (a) ontologisesti (b) onttisesti.
1: Ontologisessa mielessä kunnioittaa perinnettä henkisenä lahjana ja kunnioittaa tätä perintönä.
2: Onttinen näkökulma pitää historiaa perinteen tuotoksena. Eli muinaiset kulttuuriset elementit ovat säilyneet ja siirtyneet. Tässä kohden historia heijastuu nykyhetkeen ja olemiseen. Menneisyys siis ymmärretään enemmänkin suhteessa nykyisyyteen.

Heideggerin kanta oli että ontologinen kanta on perinteisen filosofian suurimmista moottoreista, mutta se on samalla sen pahin vaiva. Hän näki että kulttuurin periminen ja sen kunnioittaminen ovat jopa keskenään ristiriidassa. Ontologiaan keskittyminen johtaa siihen että unohdamme kysyä sitä kysymystä mihin vastaus on annettu. Fasinoidumme vastauksesta ja teemme tästä kahleen joka raahaa meitä. Heideggerin mukaan perinteestä voi tulla huonolla tapaa juuri ihmiselle. Tällöin perinteen idea erottaa meidät aidosta ajan tuomasta perinnöstä. Siksi hän korosti tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Heideggerkään ei siis irtautunut ajasta. Hän päin vastoin kirjoitti ajallisuudesta. Hänelle ihminen on ajassa elävä olento jonka tulee tiedostaa lähinnä rajallisuus ja kuolema. Aika on rajoite jota ihmisen tulisi miettiä. Hän lähinnä hylkäsi kaksi klassisesti filosofiassa korostettua ääripäätä :
1: Historiafiksaation joka näkyy nykyään esimerkiksi niissä ihmisissä jotka katsovat ideologioiden provenienssia arvioidessaan niitä. Kuten niitä jotka katsovat että joogasta tai hääsormuksesta ei millään tavalla saa kristillistä koska sen alkuperä on pakanallinen. Tai niitä jotka hakevat termeille määritelmän ja sisällön etymologiasta, eli sanoan syntyhistoriasta.
2: Ikuisuusfiksaation joka korostaa ihmistä ikuisesti elävänä sieluna jossa rajallisen mittainen elämä ei ole kovin relevanttia verrattuna ikuisuuteen. (Sillä on toki arvo mutta arvo on suhteellinen ja alempi.) Rajallinen aika teki ajan antamisestamme aidon uhrauksen ja tätä kautta arvokkaan valinnan, päätöksen ja tekemien ilmauksen.

Filosofit muutenkin tykkäävät sitoa ajattelua juuri perinteisiin. Että ajattelijan pitää tutustua muiden tuotoksiin jotta voi irtautua niistä. Tällä toki estetään "pyörän keksimistä uudestaan", mutta samalla tässä kuitenkin sidotaan että filosofia olisi jotenkin erityisesti ajallista. Että pitää opetella mahdollisesti jopa historiallisia kieliä ja menneitä aikoja ja maailmankuvakokonaisuuksia jotta voidaan sanoa mikä nykyhetken ajatus on hyvä. Vetoamalla menneiden viisaisiin ja perinteisiin johtaa siihen että se, mistä ajatus kumpuaa muuttuu perusteluksi sille miksi se on hyvä. Intellektuellismi on siksi aikafiksoitua, tosin tätä ei aina jakseta huomata - ja vielä harvemmin tästä välitetään. Historian omistus on myös tärkeä kaikille alakulttuureille. Kristityillä pitää olla oma tulkintansa historiasta. Samoin naisilla ja mustilla. Itse asiassa näiden historiantulkintojen voima ja kannatus on yleistä. Jokainen maailmankuva rakentaa - tai heidän vaaditaan tai odotetaan rakentavan - itselleen jonkinlaisen syntyhistorian.

Minulla on hieman erikoinen suhde aikaan. Näkemyksessäni tilanne on kuitenkin enemmän sitä mitä Mika Sipura huomauttaa "Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä."

Aika ja läsnäolo on niitä teemoja joihin ihmisellä ei tavallaan ole valtaa. Aika on resurssi jolla on ihmisen kannalta vain yksi ulottuvuus : Priorisoiminen. Tämä teema tekee elämästä tylsää. Sen sijaan jos mietimme aidosti täälläolevaa elämää, meidän tulee puhua nimen omaan paikasta. Aikateema korostaa kuolemaa ja tämä johtaa siihen että elämästä tulee ahdistavaa. Kun elämme paikassa, tilanne on helpottavampi. Sillä ajassa meillä on enemmän vaihtoehtoja ja ulottuvuuksia. Paikallisessa elämässä tilanne on kenties jopa epikurolainen : Kun kuolema kohtaa meidät, emme ole paikalla. Sillä ei ole eksistenssimme kanssa mitään tekemistä ; Ainoastaan tuskalla on.

Tämä johtaa siihen mielenkiintoiseen huomioon, että kristillinen perinne on tavallaan ohjannut meitä miettimään aikaa kaikessa. Esimerkiksi evoluutioteoria "satuttaa" monia kristittyjä koska se on syntykertomus. Se kertoo ihmisen provenienssin. Se on paitsi paikkatietoa, myös aikatietoa. Historiaan sidottuna teoriana se johtaa ajallisuuden merkittävyyden paisuttamiseen. Onkin mielenkiintoista miten "aikatieto" (historia ja luonnonhistoria) ovat monista oleellisempia maailmankuvan rakentamisessa kuin "paikkatieto". Ajatus näiden priorisoinnista on filosofisesti kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Molemmat ovat ihmiselämän oleellisia ulottuvuuksia.

Sipuran aiempi linkki käsitteleekin Harm de Blijin "Why Geography matters?" -teosta. Siinä korostetaan että ihmiset ovat hyvin ignorantteja maantieteellisistä kysymyksistä. "de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: yksi seitsemästä jenkistä osaa sijoittaa Persianlahden kartalle ja yksi neljästä tietää missä on Irak. Pommittaa silti täytyy. Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja (onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis?), mutta niitä on paljon. Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA:n perustuslain mukaisesti (tai jossa on öljyä)? Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: kyllä ihmisen on tiedettävä vähintään niiden ihmisten sijainti joiden elämään hän aikoo suoraan vaikuttaa." Lisäksi maantieteen ydintä on itse asiassa tuhottu. "Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän."

Näkisin että fenomenologian vaikutus humanistisissa aineissa "salakuljettaa" perinneajattelua ja ajallista teemaa myös maantieteeseen. Ja tämä ei tietysti ole itsessään väärin ; Tapahtumilla on sekä aika että paikka. Jännittävää onkin se, että kuitenkin esimerkiksi itse olen todella vajaa maantiedossa. Paikkojen tenttaaminen on tuntunut turhalta detaljilta. Luettelot pohjanmaan joista ja vuoristojen paikoista ovat olleet epäkiinnostavaa. Historiassa sama koskee tietysti vuosilukuja. Pidän niiden pänttäämistä toisarvoisena. Mutta kuitenkin pidän historiassa oleellisena sitä että tietää tapahtumajärjestyksen ja että tapahtumilla on järjestys. Paikkatiedossa tätä vastaavaa ei ole. ; Kartografia ei tietyti kiinnota kovin paljoa ihmistä joka ei karkeasti sanoen matkustele. Olen elänyt valtaosan elämästäni ympyrän sisällä jonka säde on 30 kilometriä. Pohjanmaan joet ovat elämässäni yhtä konkreettisia kuin marsin vuoret.

Silti minusta on innostavaa huomata miten esimerkiksi Tabula Peutingeriana (kts. kuva) 400 -luvun roomalaisesta kartasta tiettävästi tehty tarkka kopio (1200 luvulta) kuvaa maailmaa kuin metrokarttana. Maantieteelliset etäisyydet eivät ole kartalla 1:1 muodossa, vaan niillä korostetaan enemmän verkostoitumista ja kulkemista. Ja tästä on syntynyt erikoinen litistynyt muoto. Muoto jota ei voi olla tunnistamatta juuri em. metrokartoista. Siinä paikka on kuvattu liikkumiskätevyyden eikä etäisyyden mukaan. Näkisin että tämänlaiseen filosofiaan olisi hyvinkin paljon tilaa. Ja kun aika on toistettu - kenties jopa tylsyyteen asti loppuunkaluttu - aihe, olisi kenties hyvääkin tilaa siirtyä paikan filosofiaan.

Se olisi humanistisesti mielenkiintoinen ainakin fysikaaliseksi kappaleeksi itsensä mieltävälle ihmiselle ja maailmanmiehelle. Turismihedonismin aikana voisi olla kätevää unohtaa historian pänttääminen ja keskittyä paikka -aistimuksiin? Ainakin filosofinen metafora suunnistuksesta, kartalla pysymisestä ja suunnan hakemisesta olisivat jotain muuta kuin tuuliajolal oloa ja historian ja ajan riepoteltavissa olevana. Maailma jossa ihmisen omilla valinnoilla on ns. "yhä suurempi eksistentiaalinen merkitys" on kenties hyvä siirtää huomio Jumalallisesta ajasta inhimillisempään paikkaan. Ehkä tämän jälkeen tämänpuoleinen ei enää olisi tuonpuoleistesti vaan läsnäoloa? Maailmaan heitetty ei olisi siis vain ajan armoilla vaan paikkaansa ja suuntaansa etsimässä. Perusteemaksi voidaan jopa saada sloogan "Wherever you go - there you are."