creatio continua

Kun puhutaan kristinuskon suhteesta skeptismiin, henkenä on usein korostaa sitä miten uskonto ei ole skientististä. Eli ei ole sitä mallia mitä kreationismi vaatii, jossa Jumala kuten kaikki muukin vastaava on a priorisesti tieteen ulottuvilla. Tällöin korostuu tietysti uskon hyppy, ja se että epäilyille on tilaa. Tässä kohden on kuitenkin selvää, että luterilaisen on hyvin vaikeaa soveltaa tätä perustelutapaa. ;On nimittäin otettava esiin se, miksi Luther oli aivan erimielinen Erasmus Rotterdamilaisen kanssa.

Lutherin käsitys tiedosta ja uskosta käsittelee luonnonoikeutta. Hänen maailmansa oli ns. creatio continnua, joka tarkoittaa sitä, että tieto ja etiikka ei ole jokin joka on ihmisen sisällä valmiina. Tai jotain joka saadaan ja sitten se omistetaan. Sen sijaan ihmnen oli dynaaminen, jatkuvassa luomisessa (siksi latinalainen nimi on kuvaava).

Ihminen näki maailmaa siten että Raamattu ja itse todellisuus olivat välineitä. Jumala saattoi tunkea hyvyyden pikku hiljaa ja todellisuuden ihmisen mieleen ja sydämeen ilman kirjojakin. Järki ei kuitenkaan yltänyt koskaan täysin ymmärtämään Jumalan tahtoa, joten kasvun varaa on aina. Luther kuitenkin hylkäsi tiukasti kaiken skeptismin ; Hänestä ihminen tiesi sen minkä hänen tarvitsi tietää. ; Luther korosti että yritys ymmärtää Jumalaa on ihmisjärjen tuolla puolen. Ymmärrys tuli Jumalan kaikkivaltiaasta armosta.

Olennaista on huomata, että Erasmus Rotterdamilainen vastusti Lutherin omantunnonkeskeistä näkemystä, koska se johtaisi moniarvoisuuteen. Rotterdamilaisen mukaan luterilaisuus rapautti uskon ja etiikan, koska normit muuttuivat yksilöiden päätettäväksi. Erasmus ei pitänyt siitä että Lutherin teoria uskosta antoi uskon ihmisten käsiin. Hänen ratkaisunsa ei ollut instituution korostaminen, vaan se että oltaisiin skeptisiä. Että usko on epäilevää, ja että on noudatettava skeptikoiden ohjenuoraa ja pidettävä kysymystä uskosta itsessään jonain jota ei voi ratkaista. (Eli tehdä siitä mysteeri vailla ratkaisua samaan tapaan kuin Jumalan tahto on Lutherin maailmassa ihmiselle mysteeri. ; Itse halveksun tämänlaista kysymysten a priorista sulkemista, koska käytännössä lukkoonlyöty tabu kertoo missä ajattelun nollataso kohdataan. Lutherin on tosin paha mennä Rotterdamilaiselle ilkkumaan koska hän itse harrastaa samaa ennaltasulkemisen menetelmää.) Lutherin mukaan usko on skeptismin vastakohta ; Että jos epäilee jotain, niin siihen ei voi uskoa. Usko on Lutherille nimenomaan luottamusta. Usko on Lutherilla nimenomaan luottamusta jumalaan, eikä usko ole sitä miksi uskoa usein arkikielssä kutsutaan, eli jonkinlaiseksi epävarmuuden ja epäluottamuksen synonyymiksi.

Lutherin näkemys on melko lähellä eksternaalista tietoteoriaa, jossa ihmisen kyvykkyys oletetaan annetuksi. Esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -opissa on kysymys tämänlaisesta eksternaalisesta järjestelmästä. Luther kuitenkin eroaa, sillä Plantingalla Jumala on ikään kuin antanut takuulapun siitä että järki ja havainnot toimivat. Tämä on kertapanos jota sitten joko käytetään tai ei käytetä. Tässä ei puhuta kasvusta samassa merkityksessä kuin Lutherilla. Lutherin malli on dynaamisempi. Plantingan malli liittyykin toisen protestantin, Jean Calvinin, ajatuksiin. Calvin hylkäsi luonnonoikeuden, eli ajatuksen hyvän elämän saavuttamisesta järjellisesti Jumalan vuorovaikutuksessa. Modernit kalvinistit puhuvat "uudelleensyntyneistä kristityistä" juuri siksi että nämä ovat ikään kuin kyvykkäitä. Uudelleensyntymässä ikään kuin saadaan takuulappu Jumalalta ja siksi vain uudelleensyntyvien uskovaisten omallatunnolla on väliä, muiden maallisten matojen säälittävä omatunnostaan puhuminen on vain tyhjää harhaoppiturmelusta ja tunteilua. Lutherilla ei mitään tälläistä uudelleensyntymistä vaadita, vaan pelkästään uskoa ja elämää oman sydämen mukaan.

Näin ollen uskallan sanoa että skeptismi on luterilaisuudelle vierasta. Luterilaisuus itse asiassa erkautuu sekä skientistisestä maailmasta että skeptismistä. Toisin sanoen objektiiviseen moraalinormiin vetoava ja kreationistisia jumaltodistuksia käännytyskeinonaan heilutteleva uskovainen on luterilaisen opin mukaan itse asiassa harhaoppinen. Hänen paikkansa on muualla, kuten kalvinistisessa seurakunnassa. (Tervemenoa! Luther voisi häijyyn tapaansa tokaista heille että "Emme rajoita uskoamme, emme vain rahoita sitä!"  Hän olisi kenties todennut myös jotain madoista, paskaläjistä ja vastaavista.) Luterilainen ei voi olla myöskään skeptikko sanan klassisessa mielessä. (Ja itse asiassa Skepsis RY voi olla luterilaiselle vihonviimeinen paikka. Sillä siellä ollaan aika usein skientistejä ja skeptikoita samanaikaisesti ; Epäily kun on siellä todistustaakan tarpeen vaatijana. Yhdistelmä skeptismiä ja skientismiä samanaikaisesti on Lutherin maailmassa aikamoisen vieras.)

---

Kristitty voi olla skientisti ja kristitty voi olla skeptikko. Luterilaiselta se onnistuu vain kerettiläisyyden kautta. Kerettiläisyys, etenkin itsetiedostettu kerettiläisyys, on kuitenkin kirjoittajan mieleen. Jos kykenee haistattamaan paskat omalle oppimestarilleen ja tämän keskeisimmille opeille, se ansaitsee jo jonkinlaisen mitalin.

Pieni huomautus ; Räsänen postmodernismin kumoajana

Marko Hamilo kirjoitti Päivi Räsäsestä. Hän nosti esiin legalismin ja luonnonoikeusajattelun. Hänen tekemänsä huomio on oleellinen "Mielenkiintoista on se, kuinka moni edistyksellisenä itseään pitävä ihminen on tämän viikon aikana ottanut hyvin voimakkaasti oikeuspositivistisen ja luonnonoikeuksiin kriittisesti suhtautuvan kannan." Ihmisoikeusnäkemys on perinteisesti perustunut "luonnonoikeuteen". Nyt ihmisoikeusihmisiksi ajatellut vaativat lain noudattamista. Hamilo toki korostaa että paradoksiin on erikoinen ratkaisu. "Tosin viime aikoina ihmisoikeuksien sisältö on muuttunut ja niitä on tuosta vain säädetty lisää kansainvälisin sopimuksin. Se ristiriita, jota edistyksellisten ihmisten luonnonoikeusvastaisuuden ja ihmisoikeusmyönteisyyden välillä olen jo vuosia ihmetellyt, ei ehkä olekaan mikään kummempi paradoksi. Ehkä kyse on vain siitä, että ihmisoikeuksia ei yksinkertaisesti enää mielletä luonnonoikeuksien kodifioinniksi, vaan ne ovat lakipositivismin hengessä kansainvälisesti sopimuksenvaraisia säädöksiä, ja jos YK:n jäsenvaltioiden enemmistö päättää, että kuolema, tyrannia ja oikeus köyhyyteen ovat perustavimmat ihmisoikeudet, niin sittenhän ne ovat." Eli ideana onkin se, että kun lait ovat muuttuneet moni on etääntynyt luonnonoikeudesta eikä tämä ole paistanut läpi koska mielipiteet ovat pysyneet samoina vaikka tulkintaviitekehys on vaihtunut.

Itse vetäisin keskustelua hieman toiseen suuntaan. Sillä aiheessa on samanlainen paradoksi eri näkökulmassa. Tällöin puhutaan objektiivisesta moraalista ja kulttuurirelativismista.

Karkeasti ottaen postmodernia maailmaa kuvaakin juuri kulttuurirelativismi, jossa moraali on mielivaltainen kulttuurisidonnainen lakisopimus, eli oikeuden välille ei nähdä syvää yhteyttä. Tällä on tiettyä samanlaisuutta legalismin kanssa. Vastapuolella on sitten luonnonoikeutta muistuttava, objektiivinen moraali, jota taas pidetään vanhoillisena. ; Is -ought -ongelman ja sen hylkäämisen ytimessä siis heilutaan ja tässä on omituisia kytköksiä suhteessa siihen mitä Räsänen sanoi ja miten häneen suhtaudutaan.

Olen itsekin ollut huvittunut siitä, että kun vaikka homokysymyksessä Räsänen vetoaa objektiiviseen moraaliin, vastapuolella on liberaali jolla on kulttuurirelativistinen näkökulma. Mutta tässä kohden Räsäsen astuminen omantunnon puolelle korostaa sitä että laki on vain sopimus, omatunto voidaan nähdä subjektiiviseksi ja subjektiivisuuden tunnustavaksi, joksikin joka tunnustaa juurikin moraalin kulttuurirelativistisen & mielivaltaisen luonteen. Räsänen sallii siis vallankumouksen lakia kohtaan. Kun liberaalisto hyökkäsi häntä kohtaan, se teki kannanoton jossa postmodernistit huusivat että he eivät ole postmodernisteja. He eivät korostaneet että Räsäsen maailma edustaa yhtä maailmankuvaa joka on yhtä rikas ja suojeltava kuin vaikkapa islamilaisten maailmankuva.

Kuitenkin olen sen verran tullut tutuksi uusateismin kanssa, että olen korostanut sitä että siellä luonnonoikeus on hyvinkin sisäsyntyistä ja liikettä kuvaavaa. Sam Harrisin "moraalinen maisema" korostaa että tosiasiassa olisi jokin objektiivinen pohja jonka pohjalta tehdä moraalilakeja. Niiden ytimessä on ihmisen biologia, ja tätä kautta mutkan tapaa myös ihmisen käyttäytymispiirteet joita ei voida vetää täysin erilleen geeneistä. On aivan turha kuvitella että näin suuren ihmisryhmän ja sen liepeillä pyörivän vielä runsaslukuisemman joukon - johon itsekin kuulunen ainakin jossain määrin.
1: Tosin heille homouskin on tilastollinen vähemmistö eikä samaa kuin luonnottomuus, kuten ei vaikkapa lihavuus, albinismi tai punatukkaisuuskaan. Ja tässä maailmassa kristinusko edustaa samanlaista halveksuttavaa ja tuhottavaa kuin vaikkapa islamilainen maailmankuva. Taikausko kuin taikausko..

Omaatuntoa korostava todellakin korostaa helposti etääntymistä. Mutta tosaisaissa ongelmanahan onkin se, että tämä on sitä mitä se postmodernien tahojenkin kanssa yleensä on. Eli sitä että liike ei pysy oikeasti pohjimmiltaan "oikeaoppisesti legalistisena". Omatunto oikeutetaan vain ehdoin. Ja ne ehdot sidotaan tiettyyn ideologiaan. Näin esimerkiksi puheet verotuksesta, sukupuolisuudesta, miesten ja naisten tasa-arvosta ja muista eettisistä kysymyksistä väritetään. Laki on kiinteä silloin kun se ajaa omia asioita ja relativistinen ja kumottava toisinajattelija-vapaustaistelijoiden vallankumouskohde silloin kun se ei.

Tälle asenteelle taas löytyy ihan eri termi. Dogmaattisuus. Esimerkiksi teokratiat ovat juuri tämänlaisia järjestelmiä. Suhde legalismin ja luonnonoikeuden oikeuttamiseen tapahtuu vertaamalla sitä uskonnon oppiin. Ja tässä maailmassa moraali voi olla objektiivinen mutta esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymystä ei voida tehdä objektiivisena kokeena katsomalla miten kaislikossa suhisee. Ja lakia on seurattava niin kauan kun se tuomitsee takatuupparit ja suoleen mölkyttäjät pahoiksi sodomiiteiksi.

Kun yliluonnollisen ystävät fiksoituvat luonnolliseen... (jota kutsuvat objektiivisuudeksi mutta joka paljastuu subjektiivisuudeksi)

Juridisesti avioliitto on kahden ihmisen liitto. Kuitenkin kun fundamentalistit puhuvat siitä, he eivät näytä kykenevän aiheessapysymiseen. Heille kysymys on aina koko perhekonseptista. Avioliitto ei siis ole kahden ihmisen liitto vaan symboli perheelle. Näin esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan kaikella joka ei ole avioliittoa.

Näin esimerkiksi ei ole tavatonta että jos puhutaan sukupuolineutraalista avioliitosta, mukaan nostetaan metelöintiä siitä että kristinusko ei hyväksy sitä ja että papit ovat eettisesti sitoutuneita Herran sanaan. Tämä on omituista koska tämä koskee korkeintaan kirkkohäitä. Jostain syystä kristittyjen vakaumus on niin herkkä asia että se menee rikki jos ateistit tai muut joita koko "mitä Jumala käskee Raamatussa" -puoli ei kiinnosta pätkääkään joutuvat - kuolemanjälkeisen Helvettikiduttamisen lisäksi - kärsimään maan päälläkin siitä että he eivät saa toteuttaa niitä asioita josta he kuitenkin joka tapauksessa maksavat täyden hinnan.

Esiin nousee usein myös pelko siitä että ihmiset eivät lisäänny. Tässä on faktaa sen verran että homot eivät lisäänny. Mutta tässä unohdetaan se, että tosiasiassa homoseksuaalit eivät lisäänny sinkkuinakaan. Avioliitto ei muuta tätä lisääntymiskysymystä mihinkään, joten mikään "ihmiskunta kuolee sukupuuttoon" -ajattelu ei itse asiassa ole kovin järkevää. Jos jotain asiaa vastustetaan tai tuetaan se on sidottava jotenkin vaikutuksiin ja muutoksiin joita asiantilan muuttaminen tekee. Tässä kohden avioliittolain vastustaminen sukupuuttoonkuolemiskieltona tarkoittaisi sitä että heterot jotenkin lakkaisivat harjoittamasta seksiä kun homot ovat aviossa. Että esimerkiksi minä lakkaisin haluamasta eukkoani siksi että joku homo jota en ole koskaan itse edes nähnyt jossain vihitään. Kun tämän tajuaa, tajuaa että demokratiassa on ongelma ; jos tämäntasoiseen ajattelun tasoon kykenemättömät saavat äänestää ja eduskuntaan oman puolueen, on selvää että saamme yhtä typeriä päätöksiä. (Kuten oli todistettu.)

Samoin esiin nostetaan lapsen oikeus sekä isään että äitiin, joka on omituista koska se selvästi koskee enemmän adoptiota kuin perhettä.
1: Homoseksuaalit eivät lisäänny avioliitossakaan. Avioliitto ei muuta lisääntymispuolta yhtikäs mihinkään.
2: Kritiikkiä ja juridisia jarruja ei isketä yksinhuoltajaperheisiin vaikka se olisi luonteva sensuurinkohde, siellä on ne lapset ilman isää tai äitiä - jota ei pidetä kenties Herran sanan mukaisina mutta joita ei silti kielletä, joka tarkoittaa sitä että lain sallima ja mahdollistama ei tarkoita samaa kuin sen pitäminen tavoitteena. Samaa voidaan taatusti soveltaa homoihin. Eli kristitty voisi ihan täysin sanoa että "laki sallii homoseksuaalien avioliiton, mutta homoliitto ei ole tavoite". Onnistuuhan se yksinhuoltajaäitienkin kanssa, Päivi Räsänen vieläpä usein muistuttaa että hän ei vastusta yksinhuoltajuutta.

Paholaisen Asianajajassa muistutettiin pikaluku sukupuolineutraalin avioliittolain nostamasta metelöinnistä. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmässäkin näytetään puhuvan kaikesta muusta. Kuten adoptiosta. Sieltä nousee esiin omituinen näkökulma jolla fundamentalistit yrittävät vääntää keinotekoisesti maailmasta objektiivisen moraalin jossa heidän vastustajansa ovat "subjektiivisia". Kuitenkin he lähinnä valikoivat faktoja ja värittävät niitä tavalla joka sekin värjäytyy subjektiiviseksi.

Siellä Pasi Turunen tosiaan selittää että "Lasten saaminen (biologisessa mielessä) ei ole mahdollista ilman heteroseksuaalista luonnonjärjestystä. Tästä näkökulmasta on vaikea ajatella, että homopareilla olisi filosofisessa mielessä samanlainen luonnollinen "oikeus" lapsiin kuin heteropareilla. Homoparien "oikeus" lapsiin ja adoptioon perustuu subjektiivisiin näkökohtiin, jotka sinänsä on keskustelussa otettava vakavasti. Eri asia riittävätkö ne perustelamaan homoparien "oikeutta" lapsiin samalla tavalla kuin oikeudesta voidaan puhua heteroparien luontaisena oikeutena." ... "yllä olevassa ei ole kyse homoparien huonommuudesta tai paremmuudesta vanhempina tai että keneltäkään pitäisi tämän takia alkaa viemään lapsia. En kirjoita "oikeudesta lapsiin" tässä mielessä, vaan filosofisessa, luonnonoikeudellisessa merkityksessä."

Jälkimmäinen kappale on siitä hyvä, että siinä Turunen tunnustaa että perustelu ei liity lainkaan siihen onko jokin asia lapselle hyväksi, onko kysymys edes hyvästä tai huonosta kasvatuksesta.

Tai oikestaan yhtään mistään muustakaan. Toisin sanoen mikään tosiasia, hyöty, lasten kärsimyksen puute tai lasten hyötyminen ei siksi voisi määrittää koko keskustelua uudestaan. Kanta on lukkoonlyöty, siitä ei keskustella eikä mikään tosiasialla ja vaikutuksilla keskusteleminen voi saada näkemystä muuttumaan. Tämä tarkoittaa sitä että kristittyjen luonnonjärjestys on pohjimmiltaan "epäkäytännöllistä etiikkaa". Se välittää yllättävän vähän tosiasioista ollakseen objektiivista.

Toisaalta aikaisempi lause taas määrittelee homoseksuaalit adoptiot luonnottomiksi termikikkailulla. Tämänlaisella termikikkailulla voitaisiin helposti määrittää valtaosa nykyään heteropareille tehdyistä adoptioista eiluonnonoikeudellisiksi.
1: Rakenne voisi olla vaikkapa seuraava - Lasten saaminen (biologisessa mielessä) ei ole mahdollista ilman luonnonjärjestystä jossa on toimivat sukupuolielimet ja sukusolut. Vauvat varttuvat biologisen äitinsä kohdussa. Tästä näkökulmasta on vaikea ajatella, että lapsettomiksi jääneillä pareilla olisi filosofisessa mielessä samanlainen luonnollinen "oikeus" lapsiin kuin niillä perheillä joilla molemmilla on toimivat sukupuolielimet. Mahojen, lisääntymiskyvyttömien ja vastaavien "oikeus" lapsiin ja adoptioon perustuu subjektiivisiin näkökohtiin, jotka sinänsä on keskustelussa otettava vakavasti. (Mutta on kuitenkin muistettava mitä Raamattu kertoo meille siitä pitääkö hän esimerkiksi niistä lisääntymiskyvyttömistä joiden kivekset on murskattu. Raamatun mukaan heillä ei ole oikeutta edes käydä temppelissä!) Eri asia riittävätkö ne perustelamaan homoparien "oikeutta" lapsiin samalla tavalla kuin oikeudesta voidaan puhua lisääntymiskykyisten luontaisena oikeutena. Näin ollen voidaan jopa sanoa että luonnonoikeudellisesti koko adoptio on konseptina ihmisen keinotekoinen luomus. Siinä se joka laittaa lapsen adoptioon yrittää itse asiassa kiertää luonnonjärjestykseen kuuluvaa äitiyttä ja isyyttä ja sysää tämän vastuun muualle. (Isyys ja äitiys ovat luonnonkonsepteja vain ja ainoastaan sidoksissa sukusoluihin. Sukusolujen alkulähde ja vanhemmuus kuuluvat yhteen, muuten kyseessä on eiluonnollinen perhe. Adoptio siis uhkaa koko perhejärjestelmää jonka Jumala on luonut) Seksiin kuuluu mahdollisuus lapseen ja lapsen syntymään kuuluu vanhemmuus. Tämän luonnonjärjestyksen adoptoijat rikkovat. Syynä on varmasti halu rikkoa Jumalan tahtoa vastaan ja harjoittaa syntistä seksiä ilman että kantaa sitten sen luonnollisia seurauksia. Näin adoptio kannustaa vain harrastamaan siveettömyyttä ja seksiä nautinnon, ei lapsenhankkimisen, vuoksi. Näin koko ilmiö olisi hyvä kieltää.

Laissa niputtamiseen tai muuhunkaan ei ole väliksi. Ja se luonnonoikeus.
1: Konsepti joka kiistää humen giljotiinin, is-ought -ongelman, avoimen kysymyksen argumentin ja muut vastaavat hyvin usein etiikassa tärkeää ja isoa roolia näyttävät konseptit, kykenemättä kumoamaan niiden taustalla olevia argumentteja, on itse asiassa jo itsessään varsin subjektiivinen ja arvolatauksin väritetty.
2: Sen parissa tuotetaan usein määritelmäkikkailuja joissa (a) tasonvalinnalla [ei valita lisääntymiseen lisääntymiskykyä vaan laajempi heteroseksuaalisuus] (b) variaationkiellolla [homoseksuaalisuus ei ole keskivertoista vaan marginaalista joten se on luonnotonta] asioita voidaan värittää hyvinkin sopimaan likimain mihin malliin tahansa. Tosiasiat muka tekevät asiasta objektiivisen, mutta tosiasiassa asioiden tarkastelukenttä ja rajaaminen ovat subjektiivisia termivalintoja jotka voidaan valita aina siten että ne sopivat siihen ennalta haluttuun loppupäätelmään eli se on eettisen presuppositionismin rakennuskeino. Ensin päätetään mikä on oikein ja sitten sovitetaan havaintojen rajaus ja tulkintaviitekehys siihen.
3: Etiikka joka ei mittaa saavutettua hyvää, iloa tai mitään muutakaan asiaa johtaa siihen että se on vain jotain joissa ei ollenkaan katsota lapsen parasta on itse asiassa niin voimakkaasti subjektioiden temmellyskenttä, että jos se tuottaa tämänlaisia tuloksia kuin "homoseksuaaleille ei saa antaa adoptioon lapsia" niin sen huonompi luonnonoikeudelle.

Puhumattakaan siitä että tätä sitten tungetaan sukupuolineutraalin avioliiton aiheeseen. Koska adoptio, äitiys ja isyys eivät ole yhtäläisyysmerkeillä sidoksissa avioliittoon, niiden mukaan niputtaminen on
1: Typeryyksissätehtyä olkiukottamista (vääristelyä) ; Toisen näkemyksestä rakennetaan vääristymä, jossa juttuun liitetään siihen asioita jotka siihen eivät välttämättä liity ja näitä käsitellään kuin ne pakosti kuuluisivat yhteen ja näin erimielisistä rakennetaan väärä ja vääristynyt kuva.
2: Tahallista red herringiä (harhauttamista) jossa tavoitteellisesti valehdellen huomio halutaan siirtää syrjään aiheesta ja liittää siihen siihen suoraan liittymättömiin asioihin liittyviä mielikuvia värittämään tätäkin. Asiat voidaan käsitellä yksi kerrallaan klimpittelyn sijasta. Jos aiheena ei ole adoptio vaan maistraattiavioliitto, niin kirkkohäät, uskonvakaumukset ja adoptiot eivät ole aiheena.

Jos on suuria vaikeuksia tajuta mitkä liittyvät väistämättä yhteen ja mitkä eivät, niin kannattaisi olla parhaaksi koko yhteiskunnalle, kannattaa opetella järkevyyttä, rationaalisuutta ja kyvykkyyttä muuhunkin kuin omien ennakkoluulojensa mölisemiseen. Ja jos neurologinen rakenne estää tämän opettelun (kuten valitettavan usein näyttää) niin sitten kannatta opetella edes se vaikenemisen taito sen sijaan että häiriköisi niitä joilla tätä rajoitetta ei ole.

Luonnonoikeus.

Luonnonoikeus, ius naturale, on moraalikäsitys, jonka mukaan oikeus ei perustu lainsäädäntöoikeuteen, vaan että etiikka määräytyy tämän ulkopuolelta. Tässä näkemyksessä on olennaista että ihminen voi jotenkin saavuttaa -tai peräti aina ja kaikkialla saavuttaa- samanlaisen, muuttumattoman ja tietyn oikeuden. Tästä malliesimerkki on stoalaisilla. Heistä instinctu naturale, luonnollinen vaisto, antoi ihmiselle moraalin. Stoalaisien näkemys ei kuitenkaan hieman yllättäen perustunut subjektiivisuuteen, eli henkilökohtaisiin kokemuksiin. Tämän he perustelivat determinismillä. Solon korosti luonnonoikeudessa sen synnyttämää järjestystä ja pysyvyyttä, Perikleen mukaan ne suojasivat vähäosaisia ja kärsiviä, Platonista ne puolustivat oikeudenmukaisuutta ja Aristoteles korosti että ne olivat järkeviä. Kaikkien näiden mukaan asiat, oikeudet, tavarat ja muut varannot tuli jakaa kansalaisten tarpeiden ja ansioidensa mukaan ja myös velvoitteet tuli pitää tasapainossa. Tätä ajatusta käytettiin muutamalla tavalla:
1: Muukalaisoikeus eli kansojen oikeus, ius gentium, oli Roomalaisten käsitys. Sillä käsiteltiin maahanmuuttajien ja roomalaisten oikeussuhteisiin. Esimerkiksi Ciceron mukaan ihmisillä oli synnynnäinen innata vis, joka antoi ihmiselle käsityksen moraalista. Roomalaisessa oikeudessa tämä tarkoitti muuttumattomuutta: Ulpianus esitti että luonnonoikeus on sitä, mitä luonto on opettanut eläimille. (Mikä on erittäin samantapainen ajatus kuin Aristoteleen ajatus siitä että "luonnollinen on hyvää.") Tämän sitten katsottiin päättävän muun muassa seksiasioista, yhteiselämästä ja niin edes päin.
2: Keskiajalla luonnonoikeus, lex naturalis, tarkoitti Jumalan määrittelemää, objektiivista moraalia, joka sekin oli subjektiivisuudesta riippumaton. Kristityt ajattelivat että tämä luonnonoikeus oli ikään kuin kaikilla synnynnäisesti. Heistä moraalia voitiin lähestyä järjen avulla. Se ei ollut riippuvainen lainsäädännöstä, tuomareista tai muusta vastaavasta ja se oli kaikilla tiedossa ilman että sitä tarvitsi erityisesti ilmoittaa. Jopa pakanat voivat ymmärtää sen! Yleisesti ajateltiin, että kymmenen käskyä olivat luonnollisen moraalin mukaisia, sen tyyppiesimerkkejä. (Sen sijaan siitä miten eläimien eettisyyteen tulisi suhtautua oltiin montaa mieltä.) Luonnollisen moraalin tyyppiesimerkiksi nähtiin myös oli kultainen sääntö "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Tosin nykyäänkin teologiassa kiistellään tavallaan siitä, onko perisynti vai kultainen sääntö vahvempi; Osa kun ajattelee että jokaisella on omatunto, jota seuraamalla hän voi ilman toimia eettisesti. Osa taas on sitä mieltä että perisynti johtaa siihen että ihminen tekee aina pahaa, ellei usko ja uskonveljet häntä toiseen ohjaa.) Erikoista kyllä, keskiajan tapa nähdä objektiivinen moraali ei välttämättä tarkoittanut että se olisi jonkinlainen omaisuus joka kuuluisi ihmisille. Sen mukaan jokaiselle tuli antaa osansa jaettavasta kokonaisuudesta, mutta että ei ollut jotain joka kuului hänelle. Tästä yksityiskohdasta käytiin väittelyä kun Franciscus Assisilaisen seuraamat fransiskaanimunkit ruhtyivät köyhyyteen ja kerjuuseen ja luopuivat omaisuudestaan ; Osa katsoi että fransiskaanit eivät voineet luopua omistamastaan eettisistä oikeuksista, jolloin he eivät myöskään luopuneet omaisuudestaan. Godefridus Fontaineslainen esitti esimerkiksi että itsesuojeluvaisto oli Jumalan antama moraalioikeus, koska se oli luontaista suuntautumista itsensä säilyttämiseen. Fontaineslainen oli sitä mieltä, että fransiskaanimunkit eivät siksi mitenkään voineet luopua omaisuudestaan. (Tosin fransiskaaneja, "harmaita veljiä", syytettiin myös ikään kuin toisten vaivojen tuloksia ryöstäviksi. Almu oli antajalta pois, ja almun antaja oli tehnyt rahan eteen jotain. Fransiskaanit eivät olleet ikään kuin tavallisia kerjäläisiä, koska kerjäläisillä ei ollut valinnanvapautta kerjäämisen suhteen. Fransiskaanit taas ryhtyivät köyhiksi vapaaehtoisesti lupauksella.)