Mihin uskonto oikein vastaa ja ei vastaa?

"Uskonto vastaa kysymykseen miksi ja mitä varten maailmankaikkeus ja ihminen ovat syntyneet ja ovat olemassa, luonnontiede sen sijaan kysymykseen miten tämä on tapahtunut."
(John Vikström)

Ylläoleva lausunto kuvastaa hyvin tavallista, NoMa -henkistä suhdetta tieteeseen. Ajatellaan että uskonto ja tiede olisivat jotenkin komplementaarisia. Että tiede ja usko ovat käsikädessä ja että usko ei kiellä tiedettä ja että moni tiedemies on siksi ollut myös uskova. (jatka teemaa äärettömyyksiin.) Ja että uskonto on vastaus eettiseen kysymykseen, kuten siihen onko abortti tai tappaminen eettistä, ei että kuoleeko ihminen ammuttaessa tai voiko abortin tehdä jollain tavoilla vaikka se onkin epäeettinen. Että tiede määrää mikä on mahdollista ja uskonto mikä on sallittua. Sillä uskonto määrittää merkityksen, teleologisen syyn ja tätä kautta sitoo moraalin ja tarkoituksen maailmaan.

Vastaustapa on usein toistuva, mutta tosiasiassa sen takana on tiettyjä hyvin tarkkarajaisia oletuksia Jumalasta ja tämän suhteesta todellisuuteen. Lausunto esimerkiksi sanoo että evidentialistinen suhde Jumalaan olisi väärä. Eli jos uskoo ihmeisiin, luonnossa olevaan ilmoitukseen tai kreationismiin tai mihinkään tämän suuntaiseen, vastaa kysymyksiin joihin uskonto ei vastaa.

Miksi sitten vastaatte niihin kysymyksiin jos uskonto ei voi vastata niihin?

Toki tätä ei tehdä virallisesti näin. Sillä tämä vastaus on epävastaus. Vikströmkin varmasti lausuntoa antaessaan on korostanut uskonvapautta. Eikä taatusti olisi sanonut että konservatiiveilla tai fundamentalisteilla ei ole sijaa kirkossa kerettiläisyyksineen. Hän nimittäin oli lausuntoa antaessaan arkkipiispa. Tämän pääsyy on se, että tämä vastaus on jotain jota ei käytännössä sovelleta missään. Se on jotain johon vedotaan kun ollaan hankaluuksissa. Kun joku kumoaa kreationistien argumentteja, häntä napsaistaan sormille että tämä kritiikki on irrelevanttia. Se on enemmän "turpa kiinni" niille jotka moittivat fundamentalisteja kuin oikeastaan mitään muuta.

Tämä näkyy myös siitä minkälaisiin kysymyksiin sitä sitten itse asiassa otetaan kantaa. Kirjoitin aikaisemmin Craigin jumalatodistuksesta. Hänen syvällistä viisauttaan kuunneltiin siihen aikaan kiinnostuneena. Craig oli tuolloin peräti muotia. Otin esille sen, miten hänen argumenttinsa nojasi Vilenkinin laskelmaan jonka ytimessä oli se, että kvanttigravitaatio oletettiin joksikin joka ei vaikuta. Päätös on sikäli ymmärrettävä että kukaan ei tiedä miten tämä ilmiö pitäisi mallintaa. Mutta olettaessaan että mitään vaikutusta ei ole, Craig ei itse asiassa tunnustanut tietämättömyyttä vaan oletti tietämättömyyden kautta että hän voi määritellä kvanttigravitaation sellaiseksi kuin häntä sattuu huvittamaan. Hän toisin sanoen esitti periaatteessa luonnontieteellisen väitteen siitä miten kvanttigravitaatio vaikuttaa ja eivaikuta. Selvästi tämä on niitä kysymyksiä jotka Vikströmin mielestä olivat niitä joihin uskonto ei vaikuta. Kuitenkin kun katsoo ihmisten uskonkeskustelua, niissä tulee toistuvasti esiin tämänlaisia piirteitä. Ja tiedätkö mitä ei näy silloin? Huomautusta siitä että uskonto ei voi vastata noihin kysymyksiin. Jostain syystä huomio nousee käsittelyyn jos ja vain jos puheenaiheena ovat "ateistiskientistit". Valtaosa uskovaisista hyväksyy tämänlaiset uskonnon määrittämät vastaukset mielenkiintoisina. Ne ovat vähintään vaihtoehtoja joita otetaan vakavasti koska ne nyt ovat jotenkin vakaumuksen henkeyttämiä ja olisi jotenkin epäinhimillistä kutsua niitä nokkaviksi. (Kunnioitus joka sitten tyystin unohtuu kun "paha naturalisti" astuu esiin soveltamaan omia tulkintojaan, kiitos vaan.)

Siksi on ymmärrettävä miksi piispat eivät esittäneet että Craig harjoittaisi harhaoppia jolla ei olisi osuutta kirkossa, koska uskohan ei vastaa tämänlaisiin kysymyksiin. Vastaus kun on domeenispesifi kliseevastaus tiettyyn yhteen tilanteeseen. (Se siis annetaan hyvin rajatussa tilanteessa ja muutoin sitä ei muisteta ja sovelleta. Eli vaikka se väittää kuvaavansa ilmiötä "uskonto" se tosiasiassa rajaa uskonnon attribuutteja jos ja vain jos tämä tietty tilanne on päällä. Mitään yhtenäistä ja ristiriidatonta on siis turha odottaa.) Sitä toistamalla saadaan ikään kuin hoidettua asia päiväjärjestyksestä. Sen ei tietysti tarvitse olla millään tavalla uskonelämän kuvaus, rehellinen arvio teologian tilasta ja siitä mihin uskonto kaikissa olosuhteissa kykenee ja ei kykene. Sen ei tarvitse vastata uskovaisten arkikokemusta. Eikä sen tarvitse vastata akateemisten kristittyjen jumalatodistuksien sisältöä tai mitään sofistikoitunutta teologiaakaan.

Ja miksi ette vastaa kun teillä kerran tulee vastaukset kuin tykin suusta?

Ja ennen kaikkea kun kirkolta ja uskonnoilta pyydetään vastauksia, niin näyttää että niihin suhtaudutaan hyvinkin kierrellen. Jotkut fundamentalistitahot toki osaavat kertoa miksi salama iski poikaan joka oli masturboimassa. Mutta tosiasiassa kirkon virallisessa puheissa tämänlaisiakin vältellään tiukasti. Ja pahan ongelman kohdalla syntyy kaikista hauskimpia kiemurteluja.

Ja tämä tematiikka yhdistää pehmokristityt ja tiukat fundamentalistit. Sillä tiukat fundamentalistit ovat yleensä jonkinlaisia Leibnizin "parhaan mahdollisen maailman" kannattajia. He eivät siis esitä että jos maailmassa tapahtuu holokausti, että se tarkoittaisi että holokausti on hyvää. Sen sijaan he selittävät että vapaa tahto tai jokin muu vastaava tuo selityksen miksi maailma olisi toisenlaisena vielä huonompi. Ja kirkon parissa katastrofien jälkeen on sitten se mysteerikortti heilunut. Siksi ei tarvitse kysyä muuta kuin "miksi ja mitä varten delfiinit" ja hämmennys alkaa. Siksi ei tarvitse kuin muistaa että uskonto siis todella väittää vastaavansa tiettyihin kysymyksiin.

Ja sitten akateemisesti koulutettu alallaan supermenestynyt megaosaaja aka piispa saattaa antaa näitä vastauksia kun ihmiset ovat vastausta vailla. Ja tällöin syntyy "Jämäjärjettömiä vastauksia jämijärveltä" jossa se, että ihmiset järkyttyvät lento-onnettomuudesta ja kysyvät että miksi ja mitä varten nuo ihmiset kuolivat, ansaitsee vastauksen "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia luonnonlakeja vastaan". Itselleni tämä vastaus herättää kysymyksiä kuten kysymyksen että minkä ehdottoman teologisen faktan mukaan kaikkivaltias ei kykene tähän väitettyyn? Ja toisekseen miksi vastata generaalisti kun omaisten tuska on partikulaari ja tätä yhtä tiettyä tapausta koskeva.

Ja mikä mielenkiintoisinta, tämä ei ole yksittäistapaus. Itse asiassa näyttää että tämäntyylinen on Kirkon virallista virallisinta katastrofijargonia. Piispa Eero Huovinen esimerkiksi otti julkisuutta Estonian onnettomuuden jälkeen kysymällä "nukkuiko Jumala". Ilmoilla oli vastaamisen sijaan kysymys. Kysymys siitä miksi rakastava Jumala ei estä tämänlaisia onnettomuuksia. Sama idea toistui pappien juhlapuheissa tsunamin kohdalla. Puheiden henkenä oli se, että miten tämänlainen kauheus jää ihmiselle mysteeriksi.

Mysteerikortin käyttäminen missään tämänlaisessa tilanteessa koskaan on tunnustus että uskonto ei vastaa näihin kysymyksiin. Se korkeintaan väittää että vastaus on olemassa, jossain ihmisen tiedon ja ymmärryksen tuolla puolella ja antaa tätä kautta typeristä typerimmille hetken illuusion siitä että he olisivat ikään kuin vastanneet tuohon kysymykseen mitenkään. Mysteeri on vastauksen antiteesi aina ja kaikkialla. Se on sitä että sanotaan "emme tiedä". Ja se on tyhjä vastaus josta lohtua ei löydy.

Toisin sanoen on hyvin vaikeaa nähdä miten mikään kohta Vikströmin lausunnosta pitäisi lainkaan paikkaansa. Kenties lausunnon pitäisi ollakin enemmänkin se, että "Uskonto vastaa fundamentalisteille kysymykseen millä tavalla maailma on syntynyt ja miksi siinä tapahtuu sellaisia ilmiöitä kuin siinä tapahtuu. Heille uskonto myös vastaa vaikka siitä miten maanjäristyksiä saadaan Haitille sen vuoksi että siellä on pakanauskontoja ja miten Jumala kostaa runkkareille ihmeenomaisesti joskus. Meille muille se sen sijaan herättää lähinnä kysymyksiä ja ihmetyksiä. Jos haluat vastauksia, mene siis joko opiskelemaan luonnontiedettä. Tai sitten tee se mikä on luonnontieteen opettelun kanssa täysin ristiriidassa ja siirry fundamentalistikreationistien pariin saamaan vastauksianne suoraan Raamatusta." Tämä vastaisi paremmin kuvausta. Eikä ole itse asiassa edes niin kammottava ääneen lausuttuna. Kenties kirkon akateemiset johtajat pelkäävät palkkapussinsa menettämistä niin että turvautuvat puolustelukeinoihin jotka ovat halveksuttavampia, typerämpiä ja kirkolle haitallisempia kuin se ns. rehellinen joskin hieman kiusallinen totuus.

Savustus

Susanna Airolan "Kaikella rakkaudella" -kirja synnytti jo ennakkoon pienen kohun. Hän esittää Piispa Eero Huovisen savustaneen hänet ulos työstä. Tämä on herättänyt paheksuntaa. Osa vastustaa syrjintää ja toiset pitävät syytöksiä asiattomina ja kolmannet katsovat että vaikka asia olisi totta, niin jälkipyykkiä ei pitäisi hoitaa tuolla tavalla. ; Vaikeinta tietysti on, kun jokainen tämänlainen tapaus on aina yksittäistapaus. Mutta jos kyseessä on ilmiö, sekin koostuu yksittäistapauksista. Ilman taustatietoja on hyvin vaikeaa arvioida onko teko tapahtunut ja jos on, onko kyseessä ilmiö.

Selvää on, että kirkossa voi vaikuttaa. Jos konservatiivien fundamentalistien normitapoja noudatetaan, kyseessä on helposti savustus. En tiedä miten paljon kirkon työntekijät harjoittavat erilaista toimintaa keskenään. Mutta sen verran tiedän että minun kohdallani on esimerkiksi soitettu työnantajalle ja kerrottu vakaumuksesta ikään kuin tämä olisi jokin relevantti työ antaa potkut.

Yleisyydestä ja ilmiöistä voidaan kuitenkin sanoa jotain. Dokumentaatiot puhuvat vihjeitä. "Kirkon virkalakia pitäisi muuttaa siten, ettei kukaan tällainen henkilö edes hakeutuisi kirkon tehtävään." Isommasta kuviosta saadaan tätä kautta tietoa. Voidaan sanoa että konservatiivien dogmien kanssa erimielisiä elämäntaparatkaisuja "Pidetään kyllä erittäin pahana vauriona." Ja enne nkaikkea jos papintyöhön tungetaan näitä vääränlaisia ihmisiä, niin asia nähdään "Aivan selvänä einä". Naispapit ja lesbopapit ovat perinteisesti aikaansaaneet erilaista heiluntaa ja kuohuntaa niin pöksyissä kuin mielissä. Jotenkin nämä ihmiset sitten ovat vaatimassa että heidän työpaikkojaan ei milloinkaan ikinä mitenkään saisi leikata, heitä ei saa kutsua huonoiksi uskovaisiksi ja surkeiksi pastoreiksi tai hankaliksi ihmisten kohtaajiksi sosiaalisessa työssä. Heidän työvuorojaan pitäisi sovitella kuin vallankäyttörulettissa heidän ehdoillaan. Muuten ollaan epäkunnioittavia ja kamalia ihmisiä, suvaitsemattomia!

Kun kohtaa tämän tyyppistä väärinkäytöstä, tilanteen selvittäminen ja ratkaiseminen on usein hyvin vaikeaa. Esimerkiksi minulla on ns. saatanapaniikkiin liittyen selvästi tiettyyn ihmiseen liitettäviä tilanteita joihin liittyy aseman hyvin kompleksista hyväksikäyttöä. Olen yrittänyt hoitaa asiaa henkilökohtaisesti, esimerkiksi sosiaalisen median yksityispuolen kautta. Mutta jos vastauksena on hiljaisuus ja yhteyden mykistäminen (joka onnistuu parilla klikkauksella) on tietysti paha sanoa asiasta mitään. Eteenpäin viemisen ongelmana on se, miten vaikeaa asioista on hankkia näyttöä.

Homoseksuaalisuuden kohdalla on huomattava, että meidän ei tarvitse viitata Huoviseen saadaksemme ilmiön selväksi. Ja toisaalta ilmiön olemassaolo ei sotke Huovista yksilönä mukaan. Mutta tässä kohden asiasta on tietoa. Saatanapaniikki sen sijaan näyttää olevan kirkon ihmisille hyvin vieras. Ja tässä kohden vihjaan että en luota vähänkään vanhempiin kirkon tutkimuskeskuksen tietoihin kovinkaan paljoa. He eivät rehellisesti sanoen näytä sompaavan alakulttuurien ymmärtämisessä.

Tästä yhtenä esimerkkinä on se, kun Kari Tikkanen aikanaan kiinnostui kreationismista Suomessa. Hänen kontaktinsa tutkimuslaitoksen kanssa ei ollut kovin hedelmällinen sillä lausuntona oli suoraan se, että aihetta ei ole ikään kuin edes tarpeen tutkia ja selvittää. Että Suomessa ei kenties ole yhtään ainutta nuoren maan kreationistia. Asia oli toki siitä ymmärrettävä että kreationismi on hengeltään amerikkalaista, kalvinistista ja USA:n koulutuspolitiikkaan keskittynyttä. Suomessa uskonnonopetus on erilaista ja täällä on harjoitettu eri suuntaisia uskontoja kuin Amerikoissa. Kuitenkin lausunto oli siiitä mielenkiintoinen, sillä aiheesta oli sentään ilmestynyt julistusmateriaalia suomen kielellä. ; Sitten päästiin yllättymään kun mediassa sitten kauhisteltiin ja ihmeteltiin kun yleisessä tiedenäkemysten tutkimisessa paljastui että noin kolmannes kansalaisista ei luottanut evoluutioteoriaan.

Saatanapaniikistakin on melko vähän materiaalia. Aihe ikään kuin päätettiin olemassaolemattomaksi. Elettiin vielä sitä aikaa kun media toimi tällä tavalla. Nykyisin vastaavaa tuskin voisi tapahtua. (Tai voi, se on vain kamalan paljon vaikeampaa. Toki kirkko yrittää yhä. Jalovaara eksorsismeineen tuli heille yllätyksenä. Jos kolmasosa väestöstä voi mennä ohi hoksottimien, on tietysti mikä tahansa mahdollista. Uskomatonta onkin lähinnä se, että tätä on esitetty luulossa että kukaan täysjärkinen asioita edes minimitasolla seuraava ihminen ottaisi nämä ohimenemiset vakavasti.)

Edes politiikkaan (ei siis uskontoon) keskittyneen uuden suomen blogeja ei voi lukea ilman että aktiivikreationistien tekstit putkahtelevat näkyviin silloin tällöin. Tämänlaisessa ympäristössä kieltämistä ja siihen liittyvää sokeutta tuskin on. Mediaa ei enää tehdä siten että vallassa oleva ideologia päättää mitkä ovat todellisia ja relevantteja ilmiöitä. Ja väitän että tämä on parantanut uskontokeskustelua. Kirkon kannalta tämä on tarkoittanut sitä että kaikenlaisten voimien ristipaineessa ja syytetulituksessa ollaan. Mikä nähdäkseni kertoo vain ja ainoastaan siitä miten asioiden huono hoitaminen ja hoitamatta jättäminen kostautuu.

Toki moni uskovainen ylläpitää illuusiotaan ja luulee että todellisuus on harha. Se ei ole. Illuusion murtumista ei siksi voi sanoa huonoksi uskontotiedoksi. Sillä huonoa uskontotietoa olisi esimerkiksi se, että väittäisi että Suomessa ei ole ainuttakaan nuoren maan kreationistia silloin kun heiltä on ilmestynyt kirjoja joita ihan myydään niin että skeptikoille asti leviävät. Huonoa tietoa olisi äimistyä roolipelivainojen edessä tai esittää väittää että saatanapaniikki ei rantautunut varsin hyvissä voimin tänne asti.

Se minulla jäi tässä kuitenkin käteen, että jos ikäviä savustuksia tapahtuu, on asian hoitaminen hyvin vaikeaa. Uskonnossa on helposti valtaa ja statusta. Todistustaakka on uhrilla ja tilanteet on hyvin vaikeasti dokumentoitavissa. Miten voit esimerkiksi osoittaa jonkun sanoneen jotain jos tämä kiistää sen? Jos asiaa yrittää hoitaa henkilökohtaisesti, mutta asia on suuri, tärkeä ja painava ja se pitäisi saada hoidettua, olisi ihan oikeasti asiallista kysyä että mikä on se tapa jolla sen sitten saa tehdä. Tärkein syy ei ole siinä että asiaa ei myönnetä. Tärkein on siinä, että tosiasiassa moni ei halua että niitä lainkaan korjataan.

Minulla ei ole ratkaisua siihen miten asia voitaisiin hoitaa. Kun savustustilannetta ei voida hoitaa, instituutiolla on ongelma. Jokainen eitiedetty ilmiö ja ratkaisematon oikea ongelmatilanne on elefantti olohuoneessa. Ja näyttää siltä että ongelmia ei monesti edes haluta nähdä ja ratkaista. Ja juuri siksi siihen ei ole keinoja. Jos keino on joskus ollut, se on nähty ongelmaläpenä joka tulee tukkia. Koenkin että minut on nähty ongelmana ja sysätty syrjään tavalla jossa kirkon tutkimuskeskuksen ignorointi on ollut tehokas apuväline agendassa. Kaikista yrityksistä kuulee että keinot ovat vääriä. Että ei rakenna yhteisöä. Että ei saa käsitellä koska on yksittäistapaus. (Luulin että pedofiilejäkin tuomitaan vaikka he ovat yksittäitapauksia ja vähemmistöjä. Yleensä suojelupuhe nousee esiin kun yhteisö on tupaten täynnä pedofiilejä.) Sitten ihmetellään että joku saattaa muuttua epäluottavaksi, erota kirkosta ja lakata maksamasta arvon vouhottajien palkkoja. Kun muita ratkaisuja ei ole, estetään näiltä väärintekijöiltä sitten elinkeino. Jos siinä sivussa menee monta ihmistä, niin mitäs suojelitte, kätkitte ja piilottelitte! Kun savustus menee riittävän pahaksi, ainut keino on savustaa takaisin. Mitäs läksit, nii.

Peeloillen (tämä on oikeasti tärkeää asiaa)

Peelo, hikipedian aikaa sitten toimintansa lopettanut vandaali, on hahmo jolla on aina tietty paikka sydämessäni. Samalla on ilmiselvää myös se, että vaikka olenkin tunnetusti hänen härömielisyytensä kannattaja, niin olen myös juuri se joka antoi hänelle estoja ja joka poisteli hänen kirjoituksiaan. Tähän tilaan iskeekin sopivasti artikkeli "Hikinews:Peelon artikkeleita ei julkaistaisi nyky-Hikipediassa". Tämä on merkittävää, koska "Peelon kaljan vaikutuksen alaisena kirjoittamia esoteerisia sepustuksia on ylistetty useilta tahoilta, ja monet hänen artikkeleistaan ovat kohonneet klassikon asemaan. Moni käyttäjä on katsonut Peelon jos ei nyt kirjalliseksi, niin ainakin elämänihanteelliseksi esikuvakseen. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja tätä nykyä Hikipedia on huomattavan vähemmän vastaanottavainen Peelon kirjoitusten kaltaiselle härömateriaalille." Peelon kiistämättä sisällöllisesti epäkorrektit, sanavalinnoiltaan irvokkaat, aihepiireiltään rivot, logiikaltaan vähintään omintakeiset, ja kieliopillisesti virheelliset ja yleisesti ottaen asenteeltaan epäkunnioittavan perverssit tekstit ovat kuitenkin jostain edellämainituista syistä huolimatta - ellei peräti juuri niiden vuoksi - arvokkaita ja tärkeitä (hikipedian) yhteisölle. Sanotaan näin että historia oli Peelolle suopeampi kuin minä hikipedian ylläpitäjänä. Ja niin muuten olin minäkin.

Uutinen yhdistää Peelon statuksen Helsingin Sanomien juttuun jossa käsitellään Huovisen "Rasvamaksa" -kirjaa. Rasistiset kannibaalivitsit katsotaan nykyään sellaiseksi materiaaliksi, että se ei enää nykyään saisi painolupaa. Toki uutinen myöntää että kritiikkiä saatiin jo aikanaan ; "jo vuonna 1973 Rasvamaksa aiheutti kohua. Elettiin vielä aikaa, jolloin poliitikot lukivat kaunokirjoja ja kävivät niistä keskustelua. Johannes Virolainen tuomitsi Rasvamaksan tuoreeltaan ja vuoden lopussa jyrähti Suomen Kuvalehdessä itse Urho Kekkonen." Kirja kuitenkin julkaistiin.

Yhteys oli Hikinewsin arvo ; Oivallus joka teki metamateriaalista yleisen. Rinnastus oli tässä mielessä ruorastaan nerokas ja siinä voitiin nähdä yhteiskuntavaikuttamisen taustaakin. Ja koska olen todella vaatimaton on minusta on kerrassaan herttaista rakentaa rinnastus jossa minä olen Peelolle samaa mitä Kekkonen oli Huoviselle. Kekkonen oli suurmies joten rinnastus ruopaisi gentlemannin sieluani, paitsi tietysti sen kohdalta että en järin kovasti pidä Kekkosesta ja hänen tyylistään.

Kannanottona rinnastus Peeloon on hyödyllinen. Koska Helsingin Sanomat uutisoi Huovisen kirjan torppaamisen rasismin vähenemisenä. Trendi toki onkin havaittavissa ; Rasistisuuden trendi on ollut vähenemään päin ; "Tällaisia kertomuksia ei enää kirjoitettaisi, eikä julkaistaisi. Rasismille ollaan nyt paljon herkempiä kuin vuonna 1973. Pitkällä aikavälillä rasismi onkin Suomessa romahdusmaisesti vähentynyt, vaikka päivittäinen uutisointi voi antaa päinvastaisen kuvan. Helsingin Sanomien kyselytutkimuksessa viime marraskuussa 29 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että "joihinkin rotuihin kuuluvat eivät kerta kaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa". Tutkija Magdalena Jaakkolan kyselytutkimuksessa oli sama kysymys 2003. Silloin näin ajatteli paljon useampi: 45 prosenttia. 1993 luku oli peräti 51 prosenttia." Pidän tätä yhtä näkökulmaa itsessään oikeana, mutta turhan yksinkertaistavana ja sellaisenaan vääristävänä. ; On nimittäin erikoista, että fiktiivisen kertomakirjallisuuden sisällöllinen sensuuri olisi jotenkin olennaisesti liitettävissä vain rasismin vähenemiseen. Uskoisin, että "aikana jolloin poliitikot vielä lukivat kaunokirjallisuutta" luotettiin enemmän myös lukijan omaan harkintaan. Nykyisin on vahvemmin ilmassa sensuuri ikään kuin varmuuden vuoksi.

Tästä nimittäin saadaan irti oikeastaan kaikki se (vähäinen) järki jota nykykonservatiivien suvaitsemattomuuden suvaitsevaisuudessa on ; Rasismin väheneminen nähdään suvaitsevaisuuden lisääntymisenä, mutta on todella vaikeaa nähdä suvaitsevaisuuden lisääntymisenä sellainen jossa taiteelliselle ilmaisulle on asetettu runsaasti rajoja. Sensuristinen yhteiskunta ei ole jotain jota yleisesti katsotaan suvaitsevaisena. - Tämä rajoite olisi hyvä muistaa mietitäänpä sitä Huovisen "kannibalistineekeriukkovitsejä" tai "postmodernia tekotaidetta", yleensä ihminen huomaa vain toisen näistä ja suhtautuu siihen ensimmäiseen sitten ihan eri tavalla, vaikka kysymys on samanlaisesta tilanteesta.

Tämän vuoksi rasismin suojelun nimissä tunnutaan menevän myös sellaiselle alueelle, jota on yhä vaikeampaa nähdä rasismina ja on yhä helpompaa nähdä huumorina. Peelo on tästä hyvä muistutus ; Kaikkia hänen tekstejään vaivasi piirre jossa kertalukemisen jälkeen et voinut palata kyseisen tekstin lukemattomuuden tilaan. Usein tekstit polttivat mieleen pysyvät traumat, ja varmaa oli että lukeminen tätä kautta jollain syvällisellä tavalla muutti sinut uudeksi ihmiseksi. Kuitenkin juuri tämän piirteen vuoksi se oli hyvää elämää. Vaikka moni, joka on tyytyväinen elämäänsä ajattelee että tämä on hyvän elämän kaava. He miettivät jotakuinkin siten että "This is good life. May it never change - and may it never change us!" Kuitenkin hyvään elämään voi kuulua myös muutos. Silloin todellisuus joko muuttaa sinua jolloin elämä koetaan erilaisena ja joskus todellisuus muuttuu jolloin entinen minä kokee sen eri tavalla. Juuri tämä teki Peelosta vandalismista ja härömielisyydestään huolimatta - tai kenties juuri niiden vuoksi - potentiaalisesti positiivisen voiman. Tämä ei estänut dellinappulan poistamista - vaan rajoitti korkeintaan koko kirjoittajan automaattista estoa. - Toki "ikibannien" antamistakin tapahtui useita kertoja. Joskus jopa otin ikibannin pois voidakseni antaa sen heti uudestaan takaisin. Mutta tämä ikibanni oli ideana juuri sellainen että se oli helppoa kiertää teknologisesti ja toisaalta se oli helppoa ottaa itsekin pois, jolloin kyseessä ei ollut oikeasti lopullinen ratkaisu, vaan jokin joka suojasi tuhoilta esimerkiksi Peelon pahimpien kännäys (tai mitä kaikkea hän sitten vetikään)/krapulapäivien aikana.

Maailmassa jossa on Huovisia tarvitaan sekä Kekkosia että kirjanpainajia.

Harmaansävyistä ja oikeasti tärkeää

Kirkon piirissä ollaan väistelty hyvin monia aiheita ja aktioita. Perusperusteluna on vetoaminen kirkon syvälliseen merkitykseen ja siihen että esimerkiksi suvaitsemattomien uskovaisten suvaitsemattomuus olisi kovin mustavalkoista.

"Napoleonin komplekseissa" huomautetaan siitä, että kirkossa harjoitetaan varsin omituista retorista kikkailua. Retoriikka on toki itsessään tärkeä ja pakollinenkin osa kaikkea keskustelua, mutta kirkon tapa on siirtyä argumentaatiotasolta karkuun latteustasolle. Esiin nostetaan etenkin Eero Huovinen tapa, hän katastrofin edessä heilutteli mysteerikorttia ja puhui latteuksia jotka on toistettu ja kuultu miljoona kertaa. Huovinen on ärsyyntynyt siitä että kirkon kohdalla puhutaan naispappeuden ja homoseksualaisuuden tapaisista pikkuasioista eikä aidosti tärkeistä, vaikeista ja haastavista asioista. Ihmisen pienuus luonnon hurjuuden edessä ja muut toistetut kuluneet tylsyydet ovat Huovisesta olennaisen tärkeää. Sen sijaan käytännön asiat - joista ei voi vetää latteaa psykohömppää - on vain määritelty irrelevanteiksi. "On epäilemättä palkitsevampaa jaaritella ääneen sellaista tuhatvuotista psykohomppää kuin eiks vaan sitä joskus tunnekin itsensä pieneksi. Jos vaikka hoitaisi asiansa kuntoon sen sijaan että kiukuttelisi siitä, että muut kiinnittävät niihin huomiota niiden ollessa rempallaan."

Se, mitä kirkko tässä itse asiassa tekee, on se, että se pilkkaa joka ikistä sellaista ihmistä jonka mielestä naipappeuskysymys ja homoseksuaalisuuskysymys on aidosti tärkeä asia. Huovinen irrelevantisio aiheen ja tätä kautta hän pakosti ilmituo sen, että jos joku pitää näitä asioita tärkeänä, niin hänellä on prioriteetit hukassa. On ilmiselvää että tässä ei ole kysymys mistään suvaitsevaisuudesta, vaan siitä että kirkon käytänteille ja jatkuvuudelle hankalat ja vaikeat asiat irrelevantisoidaan määrittelemällä vallantahtoisesti tärkeä ja irrelevantti. Tämä on omituista Huoviselta joka edustaa muka kaikkia kuuntelevaa kansankirkkoa. Tämä kuvaakin sitä miten kansankirkko on terminä vain retorinen nimilappu.

Sama asia nousee tietysti esiin myös "mustavalkoisuusajattelussa". "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" kertoo asiasta ironiseen sävyyn. Asian kokonaisuutena katsomista käytetään tekosyynä jossa päätöksiä ei tarvitse tehdä. Mustavalkoisuus on tekosyy passiivisuudelle. "Mä tiedän, että toi tyyppi on rasisti, mutta se on niin kiltti lapsilleen." on tietysti itsessään idealisoinnin purku ja näyttää asiat harmaasävyisenä. Harmaasävyisyys ei kuitenkaan tarkoita arvotyhjiötä tai se ei vähintään saisi sitä tarkoittaa. Sama koskee kirkon fundamentalisteja.

Tässäkin strategiassa monista tärkeät ja repivät kysymykset irrelevantisoidaan. Tilalle tarjotaan latteuksia ja ympäripyöreyksiä joita saa laadukkaampina vaikka komediasarjan "Pasilan" Kontiovaaran suusta. "Ja huomenta taas kaikki te, jotka tänä aamuna olette heränneet. Siis että heränneet niin aikaisin. Tai siis en tarkoittanut, että joku ihminen olisi sillä aikana kuollut, vaikka onhan kuolema osa elämää. Onhan se niinkin, mitäs sitä kiertelemään. Tänäkin yönä moni on nukkunut pois. Pidetäänpä heille hiljainen hetki." ... "Tulee huomisessa Aamu-TV:ssä otsikolla "Oikeus arvokkaaseen vanhuuteen", tai vaihtoehtoinen otsikko "Pitäisikö heitä lääkitä väkisin?". Ei päätetä vielä, juttu elää yhä. Käyttistä, käyttistä, ai jumalauta mitä käyttistä." On valitettavaa että jopa komediahahmo voi korvata syvälliseksi määritellyn keskustelun Huovisen aidosti tärkeiksi määrittelemistä asioista.

Tämäkin on tiettyjen näkemysten kieltämistä ja kun keskusteluun liitetään moraaliset sävyt, se muuttuu näitä mielipiteitä kantavien halveksimiseksi. Kirkkokriitikko kohtaakin toistuvasti ja kaikkialla leppoisaa naamaa ja tekstiä näyttävän tyypin, joka esittää että kaikki vaatimukset ja kannanotot ovat mustavalkoista ajattelua, joka on sortavaa ja epäeettistä että typerää ja huonosti ajateltua. Tosiasiassa voidaan kuitenkin esittää myös että kritiikki on osattava kontekstoida, ja perus tekstinymmärtämiseen kuuluu se, että tämänlaisia mustavalkoisia lokerointeja ei sitten tehdä myöskään uskontokriittisille.

Kirkko joka väittää kuuntelevansa ja jonka pääteema on, että mukaan mahtuu, ei voi siksi suoraan heittää suvaitsevaisuutta "tällä tavalla". Tavalla jossa tietyt näkemykset sorretaan. Kyseessä on selvästi valinta jossa fundamentalisteja puolustetaan koska suvaitsemattomia pitää suojella ja mitä tahansa käytännettä kritisoiva näkemys leimataan sekä huonoksi ja puutteelliseksi tilannetajuksi että epäeettiseksi.

Tuomas Enbuske tuo esiin sen, että kirkon käytänne on vain osa isompaa suvaitsevaisuusvaltapeliä. Hän puhuu siitä suvaitsevaisuuskäytänteestä jossa suvaitsevaisuus on kääntynyt vallankäytöksi ; Suvaitsevainen määrittää tärkeän ja eitärkeän. Suvaitsevaisuus on aina suvaitsevaisuutta ehdoilla, mutta nämä ehdot piilotetaan hyvinkin ovelasti. Enbuske mainitsee esimerkiksi seuraavan "Ajankohtaisessa kakkosessa nähdään tasaisin väliajoin hyväntahtoinen juttu sata vuotta yhdessä olleista lesboista. Pariskunta käy flanellipaidat kahisten Prismassa, keittää kotona kakkukahveja ja juttelee säästä. Jutun tarkoitus on osoittaa, että "hei normaaleja tässä ollaan, hyväksykää meidät". Ikään kuin elämän tylsyys osoittaisi, että tämä on nyt hyväksyttävää. Homo- ja lesbopareista yritetään aina tehdä mahdollisimman seksittömiä. Ilmeisesti, jotta suhteet muistuttaisivat mahdollisimman paljon heteroliittoja." Tietynlaisuuden vaatimuksessa on aina takana on se, että suvaitsevaisuuden ihanne on unohdettu ja tilalle on tullut käytänne joka vain teeskentelee samannimisyyttä ~ Enbuske tiivistääkin tämän asenteen idean sanomalla, että "Suvaitsevaisuus on vastenmielistä, sillä se on vallankäyttöä. Se asettaa suvaitsijan suvaittavan yläpuolelle. Aivan kuin minä olisin siinä asemassa, että saisin joko hyväksyä tai hylätä tavan, jolla joku muu haluaa elää. Suvaitsija luulee, että hänellä on valta olla myös suvaitsematta. Jo arkikieli paljastaa mistä suvaitsemisessa on kysymys. "Herra suvaitsee sitten tulla paikalle" tarkoittaa, että herra pitää itseään muita parempana."

Kirkko tekee tätä samaa. Huovinen myy itseään yleisinhimillisellä latteushöpinällä ja määrittelee tämän - minun silmissä naurettavan epäajattelun, kantaaottamattomuuden, väistelyn ja parhaimmilaankin suoranaisen tylsyyden - merkittäväksi. Tässä on toki jotain hyvääkin. Priorisointi on kannanotto. Joten tiedän nyt että se, että en kuulu kirkkoon on oikea ratkaisu. Priorisiointi tarkoittaa että kirkko hyysää fundamentalisteja ja latistaa kriittiset tahot. Kirkko tarjoaa siksi vakavalla naamalla, todistetusti, kauhukuvaani. yksisuuntaista muutosvastarintaa jota myydään konfliktittomuudella. Ympäripyöreä väistelevä retoriikka ja kannanotonvälttely sopii tähän kauhukuvaan tietysti strategiana kuin nyrkki silmään. Kuvaavaa on sekin, miten kritiikkiä halveksutaan rivien välistä ja mutkan takaa määrittelemällä arrogantisti mutta latteuksiin kätketysti tärkeät ja pinnalliset asiat.

On todellakin kyseenalaista voidaanko Huovista kutsua ajattelijaksi. Tai löytyykö kirkollisuuden piiristä ajattelua. Mitään originellia tai kantaaottavaa se ei ainakaan kykene ylläpitämään, kaiken tämänlaisen se oksentaa sisältään. Ja sitten ihmetellään että ei mene hyvin. Ja muistutetaan että katastrofista selviäminen on se, mihin pitäisi keskittyä eikä tälläisiin repiviin asioihin tarttumista. Valitettavasti katastrofista selviäminen ja näihin repiviin asioihin kantaaottaminen ovat sama asia. Sillä niiden vaihtoehtona on rivien välistä kaikki oma ajattelu -kaikkien mistä tahansa käytänteestä krisoimisen halveksunta "mustavalkoisiksi" ja "irrelevanteiksi" leimaaminen on yhdenlainen ajatus ja niiden leimaaminen kieltää näiden ajatusten arvon. Eli nykytila.
1: Kannatan toki sitä että priorisoiva kannanotto tehdään. Teen niitä itsekin. Kuitenkin suoruus ja rehellisyys vaatisi sen, että asia tunnustettaisiin. Nythän Kirkko väittää kivenkovaan olevansa kansankirkko joka suvaitsee kaikkia - jopa suvaitsevaisia. Ja että mikään näkemys ei määrity turhaksi tai vääräksi valtapelillä. Tämä kaksinaamaisuus on se, joka minua eniten ärsyttää. Ilman tätä kaksinaamaisuutta voisin vain olla erossa kirkosta. Sen kanssa joudun olemaan erossa kirkosta ja äänessä kun julkista mediatilaa annetaan tämänlaiselle tekopehmolle latteuksien avulla tehdyllä mukaystävällisellä halveksinnalla.

Kaikki irrelevantisoiva puhe ja jokaikinen latteus ja ympäripyöreys ja psykohömppä-diibadaaba onkin kirkon puolelta pelkkä red herring, jolla keskustelu halutaan ja yritetään ohjata vain tiettyihin asioihin. Tämä tarkoittaa sitä että tietystä asioista haluttaisiin vaieta. Moni kuitenkin pitää näitä asioita tärkeinä ja siksi heistä tästä asiasta josta voidaan puhua ja täytyy puhua on puhuttava. Ja että tämän vaihtoehtona on täyttää maailmaa tyhjillä ja ympäripyöreillä sanoilla joiden takana ei ole oikein mitään.

Se on ongelma

Kari Enqvistin "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat" pitää sisällään teeman, jossa uskonto ei selitä asioita, vaan pakenee mysteereihin. Tämä on uskonnollinen tyhjiö, johon Ennqvistin mukaan esimerkiksi liitetään semanttisesti erilaisia saivarteluja, jotka ovat uskoon jälkikäteen liitettyjä rationalisointeja ja itse uskon kannalta epäoleellisia ; Enqvistin mukaan usko on tunteen asia ja näiden käsitteiden virheellisyyden osoittaminen ei koskaan riittäisi asettamaan Jumalaa kyseenalaiseksi. Ne siis ovat vain jotain jota liitetään Jumalakäsitteeseen. Enqvist näkeekin että uskontoon liitetään paljon myös sellaisia tyhjiä käsitteitä kuten "ääretön tyhjyys", jotka eivät ole reaalisia tai tutkittavia konsepteja. Ne ovat Enqvistille jos ei suorastaan typeriä niin kuitenkin vähintään epäkiinnostavia tai saivartelevia kysymyksiä.

Enqvist nostaa tästä tyhjyydestä konkretisoidusti esiin sen, miten vaikeaa uskovaisten on ymmärtää luonnonkatastrofeja. Esimerkiksi hän nostaa Aasiassa tapahtuneen tsunamin, jossa kuoli suomalaisiakin. Hän kuvaa miten piispanvirassa ollut Eero Huovinen kuvasi olevansa sanaton. Enqvistin mukaan maanjäristys on luonnontieteelliselle mielelle helppo ymmärtää. On mannerlaattojen liikehdintää. Sellaisia tapahtuu ja koska ei ole mitään Kosmista Suunnitelmaa, niin katastrofeja ja kuolemaa tapahtuu. Kysymys ei ole ansaitsemisesta tai Suuresta Syystä. Kun usko on vain representaatio uskovaisen ihmisen mielessä, on "Jumalan poissaolo" ja "Hyvän sallima kuolema" ymmärrettävä.

Tässä Enqvist on minusta kuitenkin väärillä jäljillä. Aasian tsunamikatastrofi tarjoaa ymmärtämisen tunteita monille. Sen taakse selitettiin esimerkiksi herättelyä. Jumala tappaa joukoittain ihmisiä jotta muut pelästyisivät ja tulisivat uskoon. Toiset tahot selittivät että kyseessä oli Jumalallinen rangaistus syntisille. Nämä sovittavat Suuren Suunnitelman tietyllä tavalla mukaan kuvioihin ja tekevät teleologisen näkemyksen ihmisen päähän sopivaksi. Tuho ei siis suinkaan näyttäydy kaikille mysteerinä joka vain loksauttaa leuat. Oikea vastaus olisikin se, että Eero Huovisella ei ollut poliittisesti korrektia selitystä asialle.

Sillä asiassa on myös strateginen puoli ; Jäsenkatoa vastaan kamppaileva kirkko tietää, että nyky -yhteiskunnassa vaikeuksia tulee heti siinä vaiheessa kun alkaa selittämään jotain ns. hyvistä kansanmurhista. Pahan Ongelman ratkaisut kun tuppaavat olemaan mallilla vähän tälläisiä kyseenalaisia, luonnonkatastrofejen teleologian teologiaa selittävä kun pohjimiltaan päätyy kertomaan julkisesti päin naamaa ihmisille miten ihmisten massamurhaaminen on OK.

Hyssytys.

"Poliittisilla kaskuilla ei tiettävästi ole hallituksia kaadettu, mutta lähes aina ne ovat toimineet kanavina tai varaventtiileinä järjestelmässä. On ollut hallituksia jotka ovat pyrkineet vastustamaan niitä ja keräilemään niiden kertojia, mutta aina suotta. Taitavat poliittiset johtajat tietävät ettei kaskuja voi ampua, pidättää eikä piestä. Johtaja, joka hyökkää naurua vastaan, joutuu itse sen alaiseksi. Ja outoa on, että vaikka poliittisessa kaskussa asiat sanotaan usein aika härskisti halki, ne eivät mitenkään välttämättä kuvasta kertojan vihamielisyyttä, vaan ovat eräänlainen itseironian laajennettu muoto."
(P. Koukelonniemi "Täällä radio Jerevan")

Ajattelin perustaa "deletoi Raamattu -päivän". Siinä tulisi osoittaa mieltään deletoimalla kovalevyltä Raamattu. Tämä deletointi tehtäisiin julkisesti ja äänekkäästi. Bittiavaruuteen hulahtaisi monta bittiä, muun muassa sellainen jossa on vuorisaarna. Ja ohje siitä että noitanaista ei saa jättää eloon. Joka bitti Jeesuksen varpaiden pesemisestä siihen miten mies tapetaan telttavaarnalla. Tai siis oikeasti en ole tekemässä mitään tämänlaista. Sillä oikeasti se on vain esimerkinomainen spinn-off "Kysymys Koraanin tuhoamisesta".

Mutta kuvitellaan että kirjoittaisin tästä asiasta ironisen lausunnon jonka liittäisin pastori Terry Jonesin "Burn a Quran -day" -tempaukseen. Päivään jossa koraaneja poltettiin 9/11 -kaksoistorni -iskujen muistoksi. Bittiavaruuteen hulahtaminen on jotenkin vähemmän symbolista. Mutta siinä tapahtuu sama olennainen asia. Ensin ostetaan jokin ja sitten se tuhotaan. Tosiasiassahan tässä tapahtuu varansiirto vastustamalle asialle. Mutta se tehdään aktion symboliarvon vuoksi.

Terry Jonesin toimintaa on kuvailtu epäkunnioittavaksi. Se onkin sitä. Sen pelätään provosoivan Islaminuskoiset väkivaltaisuuteen, ja tätä kautta vihjataan että teko ei olisi kovin fiksu. Terry Jonesin mielestä juuri tappouhkaukset tuovat tekoon gloriaa ; Uhan allakin toimiminen näyttää että ilmaisua ei rajoiteta.

Asiattomassa keskustelussa vastaan löytyy tietysti sanottavaa. Muhammad -pilakuvista noussut skandaali oli siitä mielenkiintoinen, että skandaalia lietsottiin ; Esimerkiksi kuvia vääristeltiin, niihin lisättiin sellaisia jotka eivät olleet edes näissä kuvissa. Pikkumaassa pikkulehdessä ilmestynyt pari huonoa kuvaa johtivat aikamoiseen selkkaukseen, jonka mittasuhteet olivat varsin laajat. Näyttääkin kovasti siltä, että raivostumiseen haettiin ihan mitä tahansa syytä, ja tätä sitten lietsottiin väkisin. Tällöin syy ei ole pilakuvissa, ne vain sattuivat olemaan käsillä. Syy oli takana olevassa halussa raivota.

Kuitenkin fundamentalisteista kristityistä löytyy intoa syyllistää islaminuskoisia. Lopputuloksena on "polttakaa koraani -päivän" -tyylisiä juttuja joissa islamilaiset yhdistetään yhtäläisyysmerkein terroristeihin jotka iskun tekivät. Kun islamilainen provosoituu ja tästä provosoitumisesta provosoidutaan ja koko ajan liikutaan asiattoman laajalla pensselillä, on selvää että hyvä maku ei kuvaa tapahtumaketjua.

Vaieta vai ei vaieta, kas siinä pulma.

Tämä herättää olennaisia kysymyksiä siitä miten toimia kun hyvä maku ja ilmaisunvapaus eivät osu yhteen. Kysymys ei ole yksinkertainen. Yleisesti ottaen voisi sanoa että kirkossa tapahtunut piispanvaihto ehkä valottaa tilannetta hyvin. Lähtenyt Eero Huovinen korosti yhtenäisyyttä. Yksimielisyys oli hänelle tärkeää. "Synti on sitä, että yhteys särkyy. Syntilistat ovat turhia. On kysyttävä, onko yhteys Jumalaan ja lähimmäiseen katkennut. Tulee aloittaa anteeksipyynnöstä ja anteeksiannosta. Se tuo osapuolet toinen toistensa yhteyteen." Tässä syntyy helposti vaikenemisen ilmapiiri, jossa vallalla on hegemoninen näkemys jolle ei vitsailla tai jota ei kritisoida, jotta harmonia ei särkyisi. Tilalle tullut Piispa Askola sen sijaan oli moniäänisyyden puolella: "Erimielisyys ei meitä tuhoa. Tuhon tie alkaa siitä, jos emme löydä puhevälejä toinen toistemme kanssa, myös heidän kanssaan, jotka ovat erilaisia"


Luultavasti jokainen pitää sananvapautta tärkeänä. Mutta sille on hyvä laittaa jonkinlaiset rajat. Siksi esimerkiksi lainsäädännössä on herjaamisesta luvassa rangaistuksia. Tämä eräällä tavalla rajoittaa sananvapautta, mutta syystä. Samoin jos ajattelen että ilmaisunvapauteni ajaisi minut vaikkapa tappamaan satunnaisen henkilön puukolla, on ruumiillisen koskemattomuuden suurempi asia kuin taiteilijanvapaus.

Kysymys on eräässä mielessä rajanvetokysymyksestä. Oma kannanottoni on se, että sananvapaus on hyvin voimakas oikeus. Sen rajoittamiseen pitää ryhtyä jos ja vain jos on erittäin painavat syyt siihen.

Lyttäämistä ja paksunahkaisuutta.

Huumori nähdään usein lyttäämisen kautta. Syynä on varmasti se, että humoristiset ivan ja pilkan keinot ovat itsessään tärkeä kritiikin muoto. Minusta tätä puolta ivassa ja naureskelussa ylikorostetaan. Sillä tosiasiassa hHuumori vaatii eräänlaista luottamusta toisia kohtaan. Vitsin kertominen tavallaan kertoo siitäkin että luottaa että lukijakunta myös kestää sen.

Usein skeptikkona, hikipedian ylläpitäjänä ja aktiivikusipäänä saan kuulla siitä että yliammun, provosoin, pilkkaan, käytän outoja hämmentäviä menetelmiä ja tökin sormella asioita joita jotkut ihmiset pitävät vakavina. Vakavilla asioilla ei saisi leikkiä koska jonkun tunteita loukataan.

Usein tälläisessä keskustelussa ikään kuin vedotaan joihinkin muihin kuin itseen. Kaava on likimain "minä olen toki paksunahkainen kuin sarvikuono, mutta ne herkemmät..." Tässä siis ikään kuin esitetään että joku voisi olla pikkusieluinen ja huumorintajuton. Provokaatio voi johtaa jopa vihaan, josta vihjaillaan. Tässä ei suinkaan sanota että väkivalta olisi ansiosta tullut. Vaan enemmänkin että jos menee vinoilemaan Korson nakkikisokeilla on siitä odotettavissa seurauksia jotka eivät ole eettisiä, mutta silti odotettavissa ja vältettävissä vaikenemisella.

Tämänlainen näkemys ei osoita kovin suurta kunnioitusta näitä herkkiä kohtaan. Siinähän sanotaan likimain suoraan että esimerkiksi jos skeptikko sanoo jotakin asiaa naurettavaksi taikauskoksi, naurettaviin taikauskoihin uskova pikkusieluinen voi loukkaantua - ja jopa lietsoutua vihaan ja vastata provokaatioon väkivallalla. Tässä mielessä huumorinesittäjä tavallaan esittää statementin että uskoo että toinen on riittävän sivistynyt ollakseen ottamatta ihmiseen, kun kritisoidaan asiasta.

Oma näkemykseni tässä kohden on hyvin harmaasävyinen.

Terveen järjen tasolla kannattaa usein pitää turpansa kiinni. Tämä vain on usein ristiriidassa eettisen tason kanssa : Jos väkivallalla vihjailusta seuraa vaikenemista, voidaan väkivallalla vihjailulla hallita. Mitä herkkähipiäisempiä kannattajia, sitä paremman kontrollin saa. Tämä johtaa helposti siihen että vaikenemalla yhä useampi asia "muuttuu provokaatioksi", ja yhä vähemmän asiasta saa sanoa mielipiteitään ääneen. Tämänlaiset väkivaltaisesti provosoituvat ihmiset eivät eräässä mielessä edes ansaitse kunnioitusta.

Toisaalta suurin osa ihmisistä on "riittävän paksunahkaisia". Nimittäin ainakaan minä en vaadi vitsailun kohteelta edes taputtamista tai nauramista. On jopa eräässä mielessä inhottavaa, miten vitsin kohteelta ikään kuin odotetaan encoré -huutoja. Että kerroitpa minusta hauskan ivan, kerro toinen. Normaali ihminen pahastuu. Mutta tässä vaiheessa ihmsellä on oikeus joko vain sietää tilanne - mutta minusta vielä kannattavampaa on että hänkin provosoituu ja keksii takaisin ovelia vastaherjoja. Cyrano de Bergerac vastasi hänen nenästään ivaavalle monisanaisesti keksien nenästään vielä maukkaampia herjoja. Näin ivaajan sukkeluus, äly, oli pilkan kohteena.

Kuitenkin ihmisen ihmisenä ottavalla tasolla mukana voi olla kunnioitus. Vitsailu on merkkinä siitä että (1) uskoo että toinen on fiksu ja ymmärtää ivan ja kestää sen (2) uskoo että vaikka toinen hermostuisikin, ei siitä seuraa itselle väkivaltaa ja kuolemaa ja (3) jos väkivalta tulee, se ei ole mikään syy vaieta vaan tälläisen asian puolesta sitä on valmis vaikka ottamaan turpaansa.

Tätä kautta näyttää ehkä ensisilmäyksellä siltä, että iva ja pilkka on liikkeellä rajattomilla oikeuksilla. Kunnes muistaa että asiaa rajoittaa esimerkiksi lainsäädäntö, jonka seuraaminen on minulle niin ilmiselvä että se on implisiittisesti mainittu.

Näin ollen voisin sanoa että hyvässä vitsissä on rakkautta. Mutta huonoja vitsejäkin tulee sietää melko paljon. Tämän kieltäminen ei ole yleisesti ottaen asiallista, eli kieltämishalut astuvat esiin turhan keveästi. Useimmiten hyssyttely vaatii epäkunnioittavan viittauksen "typeriin idiootteihin jotka ovat typeriä idiootteja pikkusieluisella tasolla". Uskon että me kaikki olemme vähän tälläisiä pikkusieluja. Mutta vain hyvin marginaalinen määrä on sitä hirveästi. Ja heille periksi antaminen ei ole eettisesti kovinkaan kestävä ratkaisu.

Vitsailu, sarkasmi, ja iva tulee kieltää vain hyvin voimakkaista syistä. Toki minäkin pidän leppoisastakin meiningistä, ja osaan arvostaa hyviä tapoja ja sitä että toisen ideologiaa ei aina ja aina vain lytätä. Tämä erimielisyys ja tunne vinoilun huonosta mausta ei kuitenkaan saa minua kovin helposti sensuristiksi. Päin vastoin, mieluummin provosoidun vastaan ja heitän vastaan ilkeämpää vastavitsailua. Tämä vastavittuilu ei ole mielipiteenilmaisukielto, sehän on laajennettua mielipiteenilmaisua. Jos se on sanallista, asia on minusta OK kunnes lakitupa toisin ilmoittaa. (Ja jos joku lyö minua ensin, vastaan itsepuolustuksella. Minähän en itse koskaan lyö ensin, koska kun sanat loppuvat, väkivalta alkaa. Lyöminen on sama kuin oman kyvyttömyyden ja häviön tunnustaminen.) Siksi esimerkiksi Raamatun deletoiminen on ehkä halmapaista, typerää ja epäkunnioittavaa. Mutta se on eri asia kuin että sanoisi että se pitäisi kieltää.

Osa edustaa tietysti sitä että jokaisen teon pitäisi lisätä ystäviä, eikä koskaan synnyttää kaunaa, vihaa tai muita negatiivisia tunteita. Minusta kaiken ei aina tarvitse olla rakentavaa. Sillä jos elämän pitäisi olla aina sellaista, en ainakaan minä sitä jaksaisi. Rakentavuus ja empatia on tietysti hyvä asia. Mutta se, kuten ei sananvapauskaan, ole mikään absoluutti joka määräisi ehdottomasti toimia. Sillä todellisuus on usein kompromissien hakemista kun ideaalisten ihanteiden välissä on jännitteitä. Maailma on harmaansävyinen.

---

Tämä kirjoitelma syntyi kun trollasin trollia joka luuli trollaavansa minua, mutta oikeasti me molemmat vain trollasimme trollia joka trollasi trollia. [complex, a-ha?] Aika hyvin täysin alusta loppuun asti asiattomalla, ad hominemeja ja kirosanoja pulppuavalta ja pelleilevältä ivapilkalta?