Ihminen ja sivistysihanne. Ja kuinka se kohtaa itsensä riidassa.

Vain melko harva filosofinen aatejärjestelmä on samanaikaisesti yhtä tiedetty ja vähän tunnettu että monisyinen kuin humanismi. Sen määrittely tuntuu aina jonkin verran pakenevan. Jokainen on kuullut sanan, ja käyttääkin sitä. Sisältö on kuitenkin hyvin epämääräinen. Jokainen ajattelee huomaavansa sen.

1400 -luvulla humanista opetti antiikin kirjallisuutta. Siksi ei ole ihme että klassinen humanismi tarkoittaa nimen omaan renessanssiajalla valtaa saanutta suuntausta jossa ihannoitiin antiikin ajan kreikkalaisten sivistystä. Toki tämä oli suurelta osin ideaalista nostalgiaa olemattomaan menneisyyteen, mutta sen olennaisin ydin on yhdistettävissä myös aktuaaliseen antiikin ajan filosofiaan.

Toisaalta humanisti on ikään kuin ammattinimike - jos opiskelet eiluonnontieteitä harjoitat ihmistieteitä ja olet humanisti. Eli jos olet vaikkapa kirjallisuuden tutkija, olet humanisti. Sellainen jolle teekkari sanoo ennen snapsin kulauttamista että "huh hah hei - humanistii tule ei". (Been there - heard that.)

Ensisilmäyksellä tämä tuntuu melko erilaiselta kuin edellä mainittu. Kuitenkin jaottelu on hyvin vanha, ja tätä kautta asiaan saadaan eräänlainen järki. Studia humanitas oli ainakin 1300 -luvulla käytetty käsite, joka sisälsi eiluontoa käsittelevät alat jotka eivät olleet teologisia. Eli etiikkaa, runoutta, retoriikkaa ja kielioppia. Tätä kautta yhteys antiikin ajan sivistykseenkin syntyy melko helposti. Tätä kautta kuilu muuttuu ymmärrettäväksi.

Yhteistä on kuitenkin se, että humanismi perustuu aina jollain tavalla ihmisyyteen. Usein tässä yhteydessä ihminen laitetaan jollakin tavalla keskiöön Jumalan sijasta. Esimerkiksi Timo Nurmen "Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja" tietää kertoa että humanismi on "antiikin sivistysihanteeseen perustuva keskiajan lopulla syntynyt inhimillisyyttä korostava suuntaus 2. elämänkatsomus, jossa keskipisteenä on ihminen (ei Jumala)"
1: Vähimmillään tämä tarkoittaa modernismia, jolloin ihmisen rooli ei ole täyttää annettua roolia vaan ihmisen tehtävä on toteuttaa itseään. Tämä näkemys ei vielä tarkoita mitään ateismia, koska esimerkiksi Kierkegaard kannattaa nimen omaan individualistista valintaa, uskon hyppyä, joka tehdään perustelematta sitä muille kuin itselle, erittäin tärkeänä. Individualismi oli tässä jopa niin modernia että ihmisen ei tarvinnut tehdä tiliä vakaumuksestaan yhtään kenellekään, edes perustelujen ja rationaalisuuden vaatimuksiin ei tarvinnut taipua.
___1.1: Itse olen, omalla erittäin uskontoneutraalilla tavallani, juuri näitä ihmisiä. Jos ja kun ihminen kysyy vakaumusasioistani, liikutaan mielestäni turhan henkilökohtaisia asioita. Vertaan tuntemuksiani suoraan siihen mitä tuntemuksia tavallinen ihminen saa, jos tuntemattoman pysäyttää kadulla ja kysyy heti ensimmäisenä että "kuinka pitkä muna sulla on lepotilassa?". Olenkin herkutellut ajatuksella siitä että tunkeilutilanteissa kysyn vastaavan kysymyksen ja jos saan moitetta röyhkeydestä, selitän miten luulin että tässä oli takana jokin erikoinen leikki tai kisa siitä kuka osaa keksiä typerämpiä loukkaavimpia ja henkilökohtaisimpia kysymyksiä ventovierailta, aivan pokalla.
2: Tiukemmillaan tämä tarkoittaa sekulaaria humanismia. Erkki Hartikaisen mielestä siihen liittyy olennaisesti seuraava: "Humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä." Itse olen sitä mieltä että vaikka sekulaari humanismi on vain yksi "kaikkien mahdollisten ateismien" alaluokka, käytännössä ilmiönä, joka on sen nimissä esiintyvän joukon tilastollinen ilmenemä, ateismi on nimen omaan sekulaaria humanismia, eikä juuri mitään muuta.

Ehkä yksinkertaisimmillaan humanismin voisi kuitenkin sanoa von Wrightin kautta. Hänhän kirjoitti kokoelman "Humanismi elämänasenteena", ja siinä korostettiin miten humanismi tarkoittaa (1) Älyllistä sivistystä "Kriittinen ja järkiperäinen suhtautuminen todellisuuteen" ja ehkä hieman yllättäen sen (2) "psykologinen perusta on oleellisesti sama kuin tieteellisen asenteen", mutta keskiössä hänellä oli (3) "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi."

Ingelligentti henkilö, joka käsittelee psykologiaakin kriittisesti ja järkiperäisesti ja joka on hyväntahtoinen - tai joka pyrkii näihin ideaaleihin, on mielestäni tärkein asia humanismissa.

Minusta on yksi ja sama perusteleeko joku itselleen siten että Jumala haluaa että me toimimme humanistien arvojen mukaan vai kokeeko hän että hän on itse päättänyt että nämä ovat etiikan ydin. Mutta aika iso osa ihmisistä pitää alkuperätarinaa keskiössä ja sen vuoksi kaikenlaista tapahtuu. Uskonnottomat sekulaarit humanistit hyppivät teististen humanistien varpaille tarinatasolla, ja jälkimmäinen suuttuu siitä että ateisteilla ei ole arvoja. Ateistien kutsutaan "vihaavan uskontoja", mutta samanaikaisesti puheissa huokuu viha ateisteja kohtaan. Uskontoa puolustetaan, mutta samanaikaisesti ateistin äänenkannattajiin liitetään uskonnollisia termejä, kuten "haalineet koko joukon opetuslapsia", ja tämä uskonnollisuus on ikään kuin huono asia.

Ateismi nähdään siis samanaikaisesti ideologisena järjestönä, jolloin se esitetään uskontona. Mutta samanaikaisesti sillä kielletään olevan uskontojen olennaisia piirteitä, eli ihmisten toiminnan määrääminen normistolla. Ateismia ei uskalleta näyttää loppuun asti kilpailevana järjestelmänä, koska tässä jouduttaisiin myöntämään että into puolustaa eri näkemystä on myös vihaa ja vastustusta. Ja että tämä kumpuaa omista ideologisista intresseistä. Siksi tilanteen mukaan ateismi ei ole uskonto. Silloin sitä kohtaan ei tarvitse osoitta uskonnonvapauteen liitettyä kunnioitusta.
1: Ateistit ovat tässä kohden aika erikoisessa asemassa, koska jos ateismi ei määrää toimimaan juuri tietyllä tavalla, moraalinen teko ei ole sen seurausta. Mutta samanaikaisesti ateismi voidaan aivan suoraa yhdistää hirmuvaltaisuuteen, eikä tässä huomata että ateismi ei komenna tähänkään. "Voi olla" -pahassa ja "ei pakota" hyvässä synnyttää laajemmalla argumentaatiotasolla ambivalenssin. Ja tämä viittaa siihen että perustelu ei ole lainkaan perusteltua. Tuomio on jo annettu, aiheena on vain se miten tuomittua tahoa voidaan pilkata.

Tälläinen on yleistä hegemonioiden murtumistilanteissa. Uskonto ja usko taas on ollut vallitsevana ja kyseenalaistamattomana asiana, joten uskovaisten reagointi on inhimillistä ja odotettavaa, vaikkakaan ei "puhtaasti humanistista". Vastareaktiota syntyy helposti kun itse koettuun itsestäänselvyyteen löytyykin joku erimielinen. Tämähän ikään kuin pakottaa myöntämään että vaihtoehtokin on ainakin loogismaailmallisena mahdollisuudessa olemassa.

Ongelmana tässä on ainakin minusta se, että uusateismi hyökkää koko rintamana kristinuskoa vastaan, kun suuri osa kristillisyydestä on varsin liberaalia. Hyökkäyksessä olevan uskonnon kuva on fundamentalismia - joka ironista kyllä sekin pitää esimerkiksi luterilaista kirkkoa monelta osin melkoisen epäonnistuneena, osittain sen vuoksi että sen arvot ovat niin humanistiset. Yksi syy tähän voi tietysti olla se, että "opetuslapsia haalivat" oppi -isät toimivat USA:ssa, jossa uskonto on olennaisesti erilaista. Ja aivan kuten kreationistit kopioivat argumenttinsa USA:sta, myös uusateistit kopioivat omansa sieltä. Siksi ne molemmat näyttävät Suomessa kenties hieman viistoilta.

Mutta mielestäni tämän tajuaminen yhdistettynä siihen miten internetin kautta maailma on globaali, pitäisi kaikki puheet ateismin tyhjyydestä jättää pois.

Mies, miekka ja mieli.

"I have just come to a realization! This scroll by Broken Sword contains no secrets of his swordsmanship. What this reveals is his highest ideal. In the first state, man and sword become one and each other. Here, even a blade of grass can be used as a lethal weapon. In the next stage, the sword resides not in the hand but in the heart. Even without a weapon, the warrior can slay his enemy from a hundred paces. But the ultimate ideal is when the sword disappears altogether. The warrior embraces all around him. The desire to kill no longer exists. Only peace remains."
(King of Qin, "Hero")

Yhteys miekan kanssa on käytetty teema Kung-Fu -elokuvissa. Sillä korostetaan itämaisen miekkailun henkisyyttä. Tai itämaista henkisyyttä. Euroopassa taas korostetaan useammin kontrollia. Että "sinä hallitset miekkaa eikä miekka hallitse sinua". Tietenkin eurooppalainen tapa lähestyä analyyttisesti asiaa on ihan fiksu. Miekka on työkalu, kuten lapio, harava tai beigepilkullinen salaatinotin. Nothing spiritual here. Miekka on havaintojemme mukaan erillinen kappale, ja se on elotonta terästä. Mitään fuusiota ei tapahdu, vaan tottumista.

Itämainen tapa on kuitenkin melko lähellä sitä, mitä saadaan henkilökohtaisen kokemusmaailman kautta. Jokainen kokenut käyttäjä tietää että ensin siihen totutaan ja sitten siihen kasvetaan. Tämä ei ole kovin kaukaa haettu. Research Digestin Lucilla Cardinalin tutkimuksessa kävi ilmi, että ihminen sitoo työkaluihin ruumiinkuvaansa. Ihmisellä on käsitys omasta kehostaan ja tämä on joustava : Ja jos käsiin pistetään pulikat, jonkin ajan kuluttua ihmiset toimivat kuin heidän kätensä olisivat pidemmät - vaikka pulikat olisi otettu pois.

Syy on siinä että voidakseen tehdä jotain, täytyy tietää missä on. Jos kurottaa pöydällä olevaa esinettä kohden, täytyy aivojen tietää ruumiin sijainti ja käsien ulottuvuus. Missä kaikki osasi ovat ja missä niiden rajat ovat. Jos tässä ei onnistuta, on hakeminen haparoivaa. Tai sitten siihen ei yletetä tai kurotetaan yli. Syynä on ehkä se, että ihminen muuttuu kasvaessaan ja vanhetessaan ja vaikka vahingoittuessaan ja näistä huolimatta on kyettävä toimimaan joka päivä. Ettei kallista kahvikuppia viiden sentin päässä huulista. (Olipa se suunta missä hyvänsä, ei käy hyvin. Etenkään jos istuu ja on mies.) "Given this adaptability it should perhaps come as no surprise that tools can be seamlessly and rapidly incorporated into the body schema." Tutkimuksessa esineitä käytettiin vain vähän aikaa, ja vaikutus näkyi 15 minuutin verran käytön lopettamisesta. Tietenkin voidaan ajatella että aivojen tapa kokea ei muuta tilannetta henkiseksi, vaan muuttaa ainoastaan kokemistapaa erilaiseksi. Tällöinkin on "lupa" sanoa "Nothing spiritual here". Tutkimus selvittää vain että kokemus muuttuu, ja auttaa selvittämään miksi niin on. (Toki voidaan miettiä miksi ateismi ei voisi olla henkistä? Liittyykö henkisyyteen jotenkin pakotetusti positiivinen olemassaolokannanotto yliluonnolliseen? Ja kun niin näyttää olevan, onko kyse vain ihmisen lajityypillisestä mielen tavasta toimia tai kulttuurin pakotteista, jolla yritetään esimerkiksi määritellä moraalittomiksi ne, jotka eivät noudata "virallista ideologiaa"?)

Omakohtaisen kokemukseni kautta "tottumista" tapahtuu eri tavalla eri esineisiin. Käytän paljon konetta, työssä ja vapaalla. Mutta se ei "tunnu samalta" kuin miekka tai ankkasauva. Hyvästä treenistä, etenkin toistuvasta, tulee "erilainen fiilis". (Jota on vaikeaa kuvailla.) Ehkä syynä on se, että tietokoneella kirjoitettu teksti ei ole samalla tavalla "konkreettisesti itsessä kiinni", kuin lyömäastalo. (Mikä kenties selittää vastemielisyyteni ampuma -aseita ja niiden käyttöä kohtaan.)

Tämä liittyy lujasti itämaiseen filosofiaan. Mutta se ei jää tähän. Miekkailun taidossa on usein mukana liitettynä myös ideologia. Euroopassa ritareilla oli tietysti myös tietynlaiset soturin arvot, kuten muissakin maissa. Rohkeutta ja uskallusta korostetaan näissä tyypillisesti. Kuten tietenkin myös itämailla.

Kuitenkin alkuun laittamani elokuvan sitaatti heijastelee Sun Tzun "Art of War" -arvoja. Niissä kysymys on mestaruudesta. Ja on vaikeaa sanoa onko se lainkaan henkisyyttä vai pelkkä etenemisen ja oppimisen kuivakka kuvaus. On vaikeaa sanoa onko se "miekkamiestaitoa" vai vain "korkeimmat ideaalit". Prosessi on joka tapauksessa kolmiosainen:
1: Miekka ja mies ovat yhtä. Tämä on tekninen taso. Miekka ja mies ovat yhtä. Tässä osataan toimia eri tilanteissa, osataan kasa tekniikoita ja niiden sovellustilanteita. Niitä käytetään oikein. Ihminen on oppinut prosessin.
2: Miekka mielessä, ei kädessä. Tällä tasolla miekkailu nähsään osana toimintaa. Se on työkalu jota sovelletaan elämän ongelmia ja puutteita. Tässä vaiheessa ymmärretään että tekniikka on vain toimintatapa. Pohjalla on ajattelu ja oppiminen. Toiminta on vain yksi tapa miettiä ja ajatella. He huomaavat myös että toimiminen on alkanut muuttamaan tapaa jolla he ajattelevat. Prosessi vaikuttaa ihmiseen.
3: Ei miekkaa kädessä eikä mielessä. Tämä on taso, jolla henkilö on mestari. Heille yksittäinen tekniikka on vain tekniikka. He eivät välttämättä enää sitoudu juuri tiettyyn toimintametodiin vaan voivat vaihtaa niiden välillä helposti. Lopputulos on silti juuri oikein kompleksi ja tilanteeseen sopivasti esitetty. Prosessi jää pois ja jäljelle jää vain taito.

Erikoista kyllä tämä heijastelee ajattelutavan eroja. Euroopassa jo ensimmäinen taso on melkomoinen saavutus jonka arvoa korosteaan. Useinhan euroopassa oppimista kuvataankin hienovaraisemmalla prosessilla, jossa tätä tasoa ennen on monta "pienempää osaa", aina aloittelijasta ja oppipojasta lähtien. Ne eivät kuitenkaan ole välttämättä ristiriitaisia luokituksia. Asioita vain katsotaan eri tarkkuudella. Eurooppalaisella tasolla ensimmäinen porras tarkoittaa sitä että ihmiset ovat taitavia. Ja he voivat olla jopa asiantuntijoita alallaan. Mutta itämaisen ihmisen mielestä hän ei ole vielä mestari. Mikä ei sielläkään tarkoita että hän olisi huono, tai häntä ei voitaisi käyttää asiantuntijana. Mestaruus on vaan vielä jotain vielä tehokkaampaa.

Itselleni tämä kolmikko ei välttämättä ole päämäärän antaja, vaan keino jolla ajattelu ja päämäärät voidaan laittaa kontekstiin. Moni näkee että ensimmäinen tasokin on riittävä tavoite, tai jopa enemmän kuin tarpeeksi.

Silloin mestaruus ei ole automaattisesti oikea päämäärä. Mutta samalla se näyttää tarvittaessa että kuljettavaa tietä kyllä riittää, ja matkassa voidaan edistyä. Silloin pystyy elämään sen kanssa, että maailma ja itsekin on toimintansa kanssa huono, ruma ja irvokas. Samanaikaisesti sen kanssa oppii tarvittaessa elämään. Mutta sitä ei aina tarvitse hyväksyä.
1: Tavoitteessa epäonnistumisen ja asiassa harjoittelun tiimoilla Mikko Nurmea lainaten "Jokaiseen ongelmaan on ratkaisu. Ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma, vaan olotila."
2: Sen suhteen, mikä taas jää pois harjoittelun vuoksi päädytään siihen minkä voisi sanoa aforismilla Mika Sipuran tapaan : "Kun valinta on tehty, se on oikea."

---

Kirjoittaja yrittää edetä miekkailussa ensimmäiselle tasolle. Ja toivoo vakavasti sen olevan mahdollista. Muuten hän tietysti yrittää päätyä kolmannelle tasolle kaikessa. Ja tietää vakavasti sen olevan haihattelua joka vain pitää kädet ja mielen puuhakkaana.

Tilinteon hetki.

"Toisen credit on toisen debet".
(Mikko Nurmi kaksinkertaisesta kirjanpidosta.)

Ihmisillä on kulttuurista riippumatta halu rangaista tietyillä tavoilla toimivia henkilöitä. Näitä kutsutaan rikollisiksi. Ihmisen oikeudenmukaisuuden käsitys toimii kaikkialla siten että on oikein, että väärintekijää rangaistaan jotenkin. Rikos liitetään usein ajatukseen moraalista ja oikeudenmukaisuudesta. Rangaistuksella tavallaan tasataan tavoitteellisella toiminnalla sitä "mitä on" kohti sitä "mitä pitäisi olla".

Rangaistuksen perusteluina on tyypillisesti käytetty oikeutuksia (justification):
1: Pahantekijää estetään toistamasta tekoaan. Tällöin ei ole niin väliä siitä, onko syy geneettisistä tekijöistä, kasvatuksesta tai muusta johtuva.
2: Retributismi, eli rangaistus on kostotoimenpide, jolla "tasataan tilit": Toinen aiheutti jonkun määrän vahinkoa, joten hänenkin on saatava vahinkoa. Tähän liittyy usein deontologinen ajatus, jossa on ikään kuin velvollisuus tilien tasaamiseen. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä ajatuksesta on verikosto.
3: Rangaistus on toiminnan estin, jonka tarkoituksena on estää pahojen intentioiden konkretisoituminen. Ennaltaehkäisy on tärkeämpää kuin itse rankaiseminen. Moraalin varmistus tasataan, koska vaikka olisi moraaliton psykopaatti ilman tunteita, ei silti tekisi pahojaan, koska ei halua viettää elämäänsä vankilassa tai rankaistuna kun voi vaikkapa samanaikaisesti toimia hedonistisesti - kunhan vain ei tee rikoksia. Psykopaattikaan ei kuitenkaan haluaisi purkaa lainsäädäntöä, koska hän ei ole ainut psykopaatti. Kun on laki, se estää muita psykpaatteja tappamasta. Ja yksi mahdollinen uhri olisi hän itse.
4: Utilitaristinen, jossa viitataan siihen että tavoitellaan suurinta hyvää, ja rikos vähentää esimerkiksi yleistä onnellisuutta, joka tasataan rangaistuksella. Tässä rikos on ikään kuin eräänlainen kauppa, jossa toinen on antanut tai maksanut, mutta toinen ei ole hoitanut omaa osaansa.
5: Lisäksi voidaan ottaa normatiivinen lähestyminen, jossa ei ajatella tekojen oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan seurataan lakia. (Eli vaikka normaalisti ajatellaan että oikeus olisi itseisarvo joka antaaa laille välinearvon, olisikin niin että laki on itseisarvo.) Tällöin ajatellaan pragmaattisesti että yhteiskuntarakenteen ylläpito vaatii pysyäkseen rangaistustoimia - olipa tähän oikeutusta tai ei. Moraalilla tai oikeudenmukaisuudella ei siksi tarvitse olla mitään tekemistä itse asian kanssa. Esimerkiksi Michel Foucaultin on nähty haastaneen "justificationin" rangaistuksen takana. Hänen näkemyksensä oli siis se, että ei ole välttämättä mitään yhtenäistä kaikille samaa perustaa, jolle rangaistus tulisi tai edes voitaisiin laittaa. Friedrich Nietzsche oli samoilla kannoilla, hän ajatteli että ihmiset rankaisevat sen takia että heillä on tunne, emootio, jonka mukaan he toimivat. Rankaiseminen oli hänestä syvällä ihmisen luonteessa ja tunteiden rakenteessa.

Kun filosofisesti käsitellään rankaisemista, vaikeutena on se että rankaisuun voidaan liittää sellaisia elementtejä jotka siihen eivät välttämättä kuulu. Esimerkiksi rankaisemisen määritelmä ei välttämättä sisällä teon oikeutusta. Rankaiseminen on arvoneutraali. Rangaistus itsessään voidaan oikeuttaa jollain perusteluilla, mutta rankaisemisen määritteleminen sen oikeutuksen mukaan vie määritelmän sivupoluille. Ihminen kuitenkin voi rangaista toista ilman että hänellä on siihen oikeutusta. Toisaalta rangaistus voidaan katsoa olevaksi vaikka sitä ei koskaan toteutettaisi käytännössä: Jos esimerkiksi valtio määräisi kuolemantuomion jostain rikoksesta, tämä olisi rangaistus vaikka kukaan ei vielä olisi tehnyt kyseistä rikosta lain voimassaoloaikana. Kun nämä otetaan huomioon, jäljelle jää antiikin Rooman lakisääntö "nulla poena sine leges and nulla poena sine crimen", eli ei anneta rangaistusta joka ei ole laissa määritelty eikä anneta rangaistusta muusta kuin rikokseksi määritellystä asiasta: Jos esimerkiksi vedän jotain satunnaista tyyppiä turpaan ilman että takana on viittausta rikokseen, en anna rangaistusta. Samoin jos laki määrää rikoksen rangaistukseksi sakkoa 10C, ja sitten tapankin kyseisen henkilön viitaten tuohon rikokseen, ei teko ole rangaistus. Rangaistus ei ole pelkkä tavoitteellinen tai satunnainen vahinko jollekin henkilölle, vaan se on teko jolla on jonkinlainen autorisoitu lain ja oikeuden idea takanaan. Rangaistus on siis jotain joka asettaa taakkaa jollekulle joko viemällä oikeuksia tai haittaamalla häntä jotenkin muutoin, koska hän on itse rikkonut joitain oikeuksia tai jättänyt tekemättä joitain velvollisuuksia jotka on jossain määritelty. Rangaistus ei ole mielivaltainen : jos perustelen jonkun rangaistuksen viittaamalla henkilön toimintaan, se ei vielä tee siitä rangaistusta, jos keksin rikoksen määritelmän "after the fact" vain sen vuoksi että haluan vahingoittaa juuri tuota henkilöä. (Tosin tämä on ongelmallista: Jos esimerkiksi Josif Stalin rankaisee kaikkia jotka eivät miellytä häntä tai vaikka arpoo rangaistuksia koska haluaa niitä tietyn määrän, ja rangaistuksen suuruus tulee Josif Stalinin kulloisestakin mielentilasta, hänellä on takana normi, päättelysääntö, joka on kaikille ja aina sama.)

Kun rangaistusta lähdetään ajattelemaan tätä kautta, mukaan astuu tietysti oikeudenistunto ja lainsäädäntö sekä rangaistusten toteuttaminen. Tällöin rangaistus muuttuu systematisoiduksi byrokratiaksi. Tällöin rangaistus määrittyy siihen että se on haitta, joka annetaan ihmselle jonka uskotaan rikkoneen lakia. Tekoon syyllistyminen ei ole tällöin perusteluna, koska rangaistus voi olla väärä ; Viaton voi esimerkiksi joutua vankilaan, ja silti hänen "istumansa kakku" on rangaistus.

Vaikka näin määritelty oikeus ja laki tuntuu mielivaltaiselta, ihmiskunta on ihmeellisen yksimielinen siitä mikä on oikein ja väärin. Tyypillisesti se, mikä on väärin ja mikä on oikein, voidaan liittää kahteen ominaisuuteen:
1: Utiliteetin rikkominen: Toisin sanoen pahoja tekoja ovat sellaiset, joilla haetaan egoistisesti omaa etua ja haitataan samalla laumaa. - Samoin kuin hyve on luonteeltaan sellaista että yksilö haittaa itseään ja antaa siitä muille. Tätä sääntöä tulee täydentää sillä, että jos henkilö haittaa muita mutta ei saa itse itselleen etua, tämä on väärin. Sen sijaan itsensä auttaminen niin että samalla ei haitata muita ei katsota rikolliseksi.
2: Teko on tahallinen, toisin sanoen henkilöllä on motiivi ja intentio toimensa takana.
Lisäksi rangaistukseen liittyy olennaisesti rangaistuksen määrä. Utilitaristi Bentham perusteli rangaistuksen suuruutta sillä että sekä rikos että rangaistus tuottavat onnettomuutta joillekuille. Siksi rangaistus ei voi olla miten suuri vain. Retributivismissa taas ajatellaan että ollakseen kosto, sen tulisi olla suhteessa tekoon. Vakavammat rikokset ansaitsevat kovemman rangaistuksen. Takana on "silmä silmästä - hammas hampaasta" -periaate, eli Hammurabin laki.

Useissa näkemyksissä vahingossa tehty rikos ei ole yhtä vakava ; Rikoksiin liitetään usein ainakin lieventäviä asianhaaroja. Eli jos vahingossa rikon ikkunan, saan paljon pienemmän tuomion kuin tahallisesta ikkunan rikkomisesta. Vastavuoroisuus muuttuu reiluudeksi: Ikkunaa ei kosteta rikkomalla samanarvoinen ikkuna tekijältä, vaan voi olla että ikkunan rikkoja saa jopa kokonaan anteeksi tekonsa. Samoin mielenvikaisuutta voidaan käyttää: Jos aivoni tulkitsivat heijastukseni Saatanaksi ja koin olevani hengenvaarassa ja siksi rikoin ikkunan, ei minun katsota enää tehneen rikosta. Tästäkin teosta voi tulla sanktiota ja haittaa minulle - voin esimerkiksi joutua mielisairaalaan. Mutta tätä ei katsota rangaistukseksi rikoksesta vaan tulkitaan hoidoksi. (Koska ihminen ei ole tahallaan hullu.) Usein myös kasvatuksellisia oloja kuten onnetonta lapsuutta ja huonoa kasvatusta voidaan pitää lieventävänä asianhaarana, samoin kuin geneettistä virhettä joka johtaa aggressiivisten hormoonien ylieritykseen tai aivovauriota, joka estää tunteiden hallinnan. Ajatellaan että ympäristöstä opitut tavat (perinteet) ja geneettisesti perityt taipumukset (tempperamenttityyppi) ja käytännöt kompensoidaan, ja vain omien valintojen osuus huomioidaan.

Yhteiskunnallisesti rankaiseminen on luonteeltaan erikoislaatuista: Se on kallista. Tuntuu että olisi erikoista että yhteisöä vastaan rikkonut pistetään vankilaan, jossa hän tulee yhteisölle kalliiksi. Utiliteetilla tätä ei ainakaan voi perustella. Tämä on kuitenkin järkevää, koska ihmisyhteisö on hypersosiaalinen lauma, jossa käydään koko ajan kauppaa. Ihminen ei tee vain yhtä diiliä elämänsä aikana, vaan hän on itse asiassa kokoaikaisessa diilientekotilassa. Käymme esimerkiksi Siwassa ja vaihdamme rahaa maitoon.

Tätä voidaan perustella kuvaamalla sitä peliteoreettisena tilanteena: Ongelmanahan on se, että jos kaikki pelaavat reilua peliä, huijari pärjää hyvin ; Jos esimerkiksi kaikki ovat rehellisiä, auton oviin ei tarvitse asentaa kalliita lukkoja. Mutta tässä tilanteessa jos joku onkin epärehellinen, hän saa haltuunsa helposti paljon autoja. Tämä on etu, joka tekee autovarkauden kannattavammaksi. Tätä tilannetta voidaan estää sillä, että "rangaistaan itsen kustannuksella". Tämä ei matemaattisesti johda koskaan siihen että ylirankaisija saisi ylimääräistä etua, mutta sen tärkeä rooli on siinä että sen jälkeen yhteistyöhön voidaan luottaa varmemmin. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä toiminnasta on mafia: Jos esimerkiksi varastat 1000C edestä mafian kokaiinia, mutta mafiapomo onkin valmis maksamaan tämän tehtyäsi 10 000C salamurhaajalle, joka ensin tappaa perheesi, ja tämän jälkeen hitaasti ja julmasti kiduttaa sinua, teko ei matemaattisesti anna mafiapomolle etua. Pitkässä tähtäimessä tilanne kuitenkin muuttuu, ja mafiapomon toiminta on kannattavaa, koska kun tilanne on tuo, ei kukaan uskalla varastaa 1000C edestä tavaraa. Varastaminen muuttuu niin epäkannattavaksi, että mafian piirissä pelataan hyvinkin avointa ja "sisäisesti joskaan ei yhteiskunnallisesti reilua peliä". Tämänlaista ylirankaisemista on havaittu mafian ulkopuolellakin: Kun esimerkiksi on tehty koeasetelmia, joissa otetaan Matti ja Pekka jotka laitetaan koppiin siten, että Pekka saa 100C jotka hän saa jakaa Matin kanssa miten vain, ja Matti saa sen sijaan päättää että jaetaanko potti vai ei. Jos Matti päättää että pottia ei jaeta, kumpikaan ei saa mitään. Tällöin tilanne on "yksinkertaisen matemaattisesti" se, että Pekka voi päättää että hän antaa Matille vain 1C ja pitää itse 99C ja Matin kannattaisi hyväksyä se, koska joka tapauksessa 1C on enemmän kuin "ei mitään", joka on vaihtoehtona. Kuitenkin ihmiset yleensä rankaisevat tälläisestä toiminnasta. He itse asiassa ovat valmiita maksamaan esimerkiksi sen euron siitä ilosta että ahnehtija ei saa sitä 99 euroaan. Pitkässä tähtäimessä tämä on tietysti järkevää, koska jos Pekka tietää että hän ei saa mitään jos hän antaa alle 20C, hän ei ikinä tarjoa tämän rajan alle, koska hänen kannattaa pelata niin että hän itse saa mahdollisimman paljon. Tämä johtaa siihen että pitkällä tähtäimellä Matti saa muutaman rangaistuksen tuomalla väliaikaisella ja pienellä tappiolla pitkällä tähtäimellä isompia tuloja. Oikein pitkässä tähtäimessä tilanne muuttuu itse asiassa jopa siihen että Matti voi vainota Pekkaa. Jos Matti sanoo Pekalle että "jos annat alle 90C minulle, et saa mitään". Tällöin Pekan kannattaa jakaa aina se 90C, koska muutoin hän jää täysin ilman tuloja. Pekalla ei ole mitään kunnollisia rangaistustoimenpidettä, jolla hallita Mattia; Paras mitä hän voi tehdä, on sirkeästi tarjota jotain summaa, esimerkiksi 50C, ja sitten se jolla on suurempi kärsivällisyys, voittaa lopulta. Oikeassa elämässä rangaistus onnistuu yleensä enemmän "molempiin suuntiin".