Uusi Sherlock ei kyllä selviä tästä putouksesta

Sherlock Holmes on eräs klassisimmista hahmoista. Hänestä on tehty monia elokuvia ja sarjoja. Niiden perusteemana on olla nerokkaita salapoliisitarinoita. Paitsi tietenkin Uusi Sherlock. Joka on surreaali sarja joka on itse asiassa hyvän salapoliisikertomuksen antiteesi. Sen sijaan se lähestyy maagista realismia. Tämän selittäminen vaatii aikaa. Ja tätä varten tämä vlogaus on tehty. Matkan varrella viittaan muihin Sherlock Holmes -tuotoksiin ja vastaaviin. Ne toimivat kontrastina sille mitä Uusi Sherlock ei ole.

Käytän tässä ajattelun herättäelynä Ronald Knoxin ohjeita. Hän oli katolinen pappi ja kirjailija. Ja tämä vlogaus on kiinnostunut hänen kymmenestä käskystään. Ei niistä teologisista. Vaan niistä salapoliisikertomusten kymmenestä säännöstä. Nämä ovat ohjeet salapoliisitarinoiden kirjoittamiselle; Ne ovat yksinkertaisesti seuraavat;
1: Rikollisen tulee olla joku joka on mainittu kertomuksen alkupuolella. Mutta ei se jonka syyllisyyteen lukijat on ensimmäisenä ajettu uskomaan.
2: Tapahtumien ketjussa yliluonnolliset elementit on kiellettävä.
3: Korkeintaan yksi salainen huone tai käytävä on sallittu.
4: Tekoja ei saa selittää tuntemattomilla myrkyillä joiden selittäminen vaatisi pitkän tieteellisen selityksen lopuksi.
5: Kiinalaisia ei saa käyttää tarinassa.
6: Etsivä ei saa löytää syyllistä sattumalta, onnettomuuden kautta tai nojaamalla eiperusteltavissaolevaan intuitioon joka vaan sattuu olemaan tosi.
7: Etsivä itse ei saa olla rikoksen tekijä.
8: Etsivä ei saa nojata vihjeisiin joita ei ole lainkaan esitetty lukijalle.
9: Etsivän seuraajan, tyhmän ystävän tai apurin ei pidä kätkeä oleellisia ajatuksia. Hänen tulee olla aavistuksen, mutta vain hieman, typerämpi kuin keskiverto lukija.
10: Identtiset kaksoset ja vastaavat eivät saa ilmestyä ellei meitä ole valmisteltu niiden kohtaamiseen.
Näissä kaikissa nojataan siihen, että lukijalle on esitetty mysteeri jonka hän tunnistaa. Tässä on yllätyksiä jotka eivät perustu informaation kätkentään. Ongelman ratkeamisessa salapoliisin äly on ihailtavaa sen vuoksi että lukija kykenee seuraamaan jälkikäteen miten salapoliisi ratkaisi mysteerin. Ja hän olisi periaatteessa voinut tehdä vastaavan päättelyn itsekin. Mutta hän ei ole tehnyt tätä.

Tässä mielessä Conan Doyle tekee hyvää työtä ”Punaisten kirjainten arvoituksessa”. Siinä Holmes näkee tekstiä seinällä. Hän päättelee tekstin korkeudesta ja sijainnista osuvasti arvion siitä minkä mittainen kirjoituksen kirjoittaja on ollut. Hän huomioi kirjoitusasennot ja muut vastaavat seikat ja tekee näistä päätelmän. Tämä kuvataan ääneen ja lukija kykenee seuraamaan ajatusta alusta loppuun. Lisäksi annettu informaatio on relevanttia koska se on paitsi totta niin se auttaa myös rikoksen selvittämisessä.

Ainut mikä itseäni voisi ärsyttää on se, että Holmes tekee useimmiten erilaisia induktiivisia päätelmiä jotka perustuvat siihen miten asiat yleensä ovat. Esimerkiksi seinällä oleva teksti on hyvä esimerkki tämänlaisesta. Hän käyttää kuitenkin aina deduktio -sanaa. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi koska saman teoksen mukaan Watson arvioi Holmesin taidot filosofian alalla hyvin heikoiksi. Tässä kontekstissa se että ei erota deduktiivista ja induktiivista päättelyä ei ole rikos kuin minun kaltaisilleni. Tässä salapoliisitarinan ytimessä on se, että salapoliisi keksii jotain jonka tervejärkinen ihminen voisi keksiä itse – paitsi että ei keksi.

Aina tämänlaista kohtausta ei tarvitse edes aukiselittää. ”Wired” -sarjassa on kuuluisa rikostutkimuskohtaus, ns. Fuck -scene, jonka dialogi koostuu pelkästään kiroiluista. Etsivät osoittavat huoneessa olevia asioita, rikospaikkakuvia ja , vastaavia. Ja katsoja ymmärtää miten rikoksen tapahtumat rekonstruoidaan heidän silmiensä edessä. Miten esimerkiksi luodin tulokulmat ja muut arvioidaan. Tämä on oikea tapa käyttää todisteita salapoliisikertomuksissa ilman että se on nenäkästä asioiden selittämistä itseä tyhmemmille.

”Uusi Sherlock” sen sijaan ei tee tätä. Sen ”A Study in Pink” tekee interkontekstuaalisia referenssejä Punaisten kirjainten arvoitukseen. Mutta siinä asioita ei analysoida samalla tavalla. Päinvastoin, siinä Sherlock Holmes näyttäytyy supernäkijänä joka tekee varsin epäuskottavan päätelmän sormuksen kiilloista ja kulumisista – jos sormus olisi ollut edes taskussa se olisi ollut astetta uskottavampi. Sherlock tekee intuitionomaisia logiikkaloikkia jotka ovat tosia vain koska hän sanoo ne ääneen. Ja mikä pahempaa. Tämä syrjähyppytaipumus ei ole rikoksen uhrin tarinan tai rikoksen selviämisen kannalta relevantti. Tätä kautta valkoinen teksti tuo käsiimme epäuskottavan päätelmän.

Toisaalta tämä kohtaus ei päädy siihen että Sherlock ylpeästi kertoisi miten hän on keksinyt jotain tärkeää. Hän on päätellyt että naisella on ollut vedettävä laukku jota hänellä ei ole rikospaikalla. Tämä asia hoidetaan siten että Holmesille tulee kova kiire. Hän poistuu paikalta ja ainut mitä me tiedämme on se että hän tietää jotain. Hän pahentaa asiaa huutamalla selitykseksi että ”pinkki”. Tämä ei auta selvittämään mitä hän on löytänyt. Sen sijaan hän olisi voinut sanoa että ”matkalaukku”. Tai vastaavaa. Mutta sarja varoo liian informaation antamista. Tämän rikospaikan kohdalla on toki sanottava se eduksi että sarja sentään näytti tässä vaiheessa sen, että naisen takissa oli tahroja jotka ovat matkalaukkua sateessa raahanneille tuttuja. Tämä päättelyketju olisi voitu tehdä. Sen esilletuonti vain oli omituista.

Myöhemmin sarjassa tehdään sitä, että ensin jakso aloitetaan sketsillä joka opettaa meille lähinnä sen, että Sherlock Holmes on kielioppinatsi. Tätä kohtausta ei käytetä jaksossa mitenkään eikä se edistä tarinaa. Kuitenkin sitten samalla Holmes päättelee ovelasti pari osuvaa deduktiota löydetystä taidenäyttelyn vartijasta hänen lipunkannoistaan. Mutta vetelee sitten jostain jonkin ihmeellisen jättiläismäisen salamurhaajan jota ei ole esitelty missään. Ei esimerkiksi siinä alkukohtauksessa joka tätä kautta olisi muuttunut joksikin muuksi kuin ajanhaaskuuksi. Tämän jälkeen tämä ei-mistään-vedetty jätti löydetään koska Holmes saa tiedot deus ex machinana joltain tuntemaltaan tyypiltä. Vaikka tämä etsiminen olisi todennäköisesti seikkailullisempaa ja kiinnostavaa salapoliisimielessä, saamme nyt vain hypyn toiseen paikkaan jossa juoksennellaan ensin holvistoissa ja sitten painitaan tämän jätin kanssa.

Tämä rakenne pahenee sarjan edetessä; Oleellista tietoa ei tule. Holmesilla on kaikki kortit, koska hän saa tietoja deus ex machinana. Jotka ovat hyvin tehokkaita. Se, että sarja alleviivaa hänen olevan nokkela ja keksivän ei-päätelmät ja ei-kerrotut tiedot niin nopeasti saattaa hämärtää katsojaa. Samoin kuin ruudulla vilahtavat valkoiset tekstit jotka muuttuvat sarjan edetessä huomionkiinnityskeinoista kohti sitä että ne voitaisiin korvata maagisilla symboleilla ja ääniefekteillä. Ja sillä että Sherlock on sen verran itseriittoinen että hän tuskin edes on toiminnallinen sosiopaatti vaan piirteidensä perusteella enemmänkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä tyyppi.

Uusi Sherlock ratkoo rikoksia antamalla osan palasista – joista moni on peräti hyvin epäuskottava ja ne on otettava vakavasti vain koska Holmes sanoo ne päätelminään. Ja sitten se harhaanjohtaa antamalla irrelevantteja palasia. Ja lopuksi se esittää lopullisen ratkaisun vetämällä tyhjästä informaatiota joka on ollut vain Holmesin hallussa.

Uusi Sherlock nojaakin siihen että tosiasiassa rikokset ovat sivuasia. Sarjan tenho nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa sarjasta käytetään aivan muuhun. Ensinnäkin sarja ei koostu irrallisista yksinään katsottavista jaksoista jotka keskittyisivät yhden rikoksen selvittämiseen. Sen sijaan niissä on usein tarinaa ei-edistäviä kohtauksia jotka ovat itse asiassa sketsintapaisia. Niiden tehtävänä on näyttää Sherlock jossain hauskassa tilanteessa. Hän on inhottava ja ärsyttävä Watsonille tai muille ihmisille ja tätä kautta syntyy asetelma jossa hän korostaa asennetta ja sitä miten hän toimii ei-tavanomaisesti. Nämä eivät edistä pääjuonta eivätkä jakson sisäistä rikosmysteeriä. Ja niitä on hyvin paljon. Hyvin hyvin paljon. Nämä ovat irrallisia ja omituisia kohtauksia jotka luovat irrallista ja outoa oloa.

Toisaalta on kohtauksia joissa usein esitetään valkoista tekstiä joiden avulla saadaan selville se mitkä ovat sarjan mielestä ne tosiasiat joiden perusteella rikos ratkeaa. Tai ratkeaisi jos kaikki palaset annettaisiin katsojalle. Osa näistä on ihan valideja päätelmiä. Mutta ne eivät usein kanna juuri mihinkään. Emme esimerkiksi voi päätellä teatterilipunkannoista että museonvartija liittyy yhtään mitenkään niihin aivan muihin rikoksiin joita Holmes pääasiassa tutkii. Osa on säätnöjen kieltämiä intuitioita jotka on naamioitu tosiasioiksi sitä kautta että ne kuvataan valkoisella tekstillä ja Holmes sanoo ne ääneen. Näitä täydennetään logiikkaloikilla jotka ovat kiellettyjä intuitioita tai jopa kiellettyjä onnettomuuksia.

Kolmannet kohtaukset ovat pääjuonta koskevia kohtauksia. Niitä kuvastaa se, että niillä alleviivataan että Sherlock Holmes on tärkeä ja Moriarty on tärkeä tai muu asia on mahtipontista ja keskeistä. Mutta tästä ei anneta oikeastaan mitään muuta informaatiota kuin että se on läsnä. ; Pääjuoni rakentuukin sen varaan että kuvataan mahtipontisuutta samalla kun siitä ei anneta mitään tietoa. Luvataan suurta josta ei tiedetä mitään. Lopuksi takaa löytyy joko täysin kaaoottinen ja tätä kautta ennustamattomissa oleva Moriarty joka käyttäytyy epänormaalisti nuolemalla asioita (Holmes taas haistelee asioita omituisesti) ja joka on muutenkin täysin epäkoherentti ja ennustamaton. Tai ylijärkevä supernerosisar joka voisi saman tien olla scifimaailman mystikkoajatuksenlukija kun ottaa huomioon mihin kaikkeen hän kykenee saatuaan tunnin twitterissä ja viisi minuuttia Moriartyn kanssa.

Uusi Sherlock onkin enemmän hallusinaatiotrippi kuin rationaalisen päättelijän toiminnan kuvaamista. Mutta tämä onnistutaan kätkemään erilaisilla hämärtimillä niin että pintavilkaisulla kyseessä olisi rikostarina. Kuitenkaan katsojalle ei anneta riittävästi jotta hän voisi käyttää oikeasti aivojaan ja tätä kautta Uusi Sherlock sortuukin siihen että se alleviivaa Holmesin nerokkuutta samalla kun sen käsikirjoittaja ja ohjaaja taputtaa itseään selkään siitä miten fiksu hän itse on. Valitettavasti tämä fiksuus ei tarkoita substanssia salapoliisikertomusten mielessä.

Itse asiassa olin huvittunut kuinka "Downton Abbey" -sarja käytti junalippua todisteena älykkäämmin kuin Uusi Sherlock; Siinä matkalippu lontooseen oli ensin todiste herra Batesin syyllisyydestä mutta koska lippua ei oltu leimattu se oli itse asiassa todiste hänen syyttömyydestään, siitä että hän ei ollut mennyt Lontooseen surmaamaan vaimonsa raiskaajaa.; Todisteet, se miltä ne näyttävät ja mitä niistä on järkevää päätellä tarkemmassa analyysissä olivat juuri sellaista mitä hyvä salapoliisikertomuskin sisältäisi. Uudessa Sherlockissa ei tämänlaisia jekkuja katsojalle tarjota.

Onkin jännittävää nähdä miten sarjassa olisi ollut potentiaalia aivan uudenlaiseen tapaan olla nerokas salapoliisisarja. Sarjan menestys nimittäin nojasi pariin fani-ilmiöön. Joihin itse asiassa otin itsekin osaa. Pidän sarjasta suurelta määrin näiden kautta; Ensimmäinen oli aivan ensimmäiseen jaksoon liittyvä skenaario.

Siinä taksikuski antaa valita kahden purkin väliltä. Hän siirtää toista purkkia eteenpäin ja vastapuoli saa valita itse ottaako sen jota tämä taksimies on siirtänyt vai sen toisen. Jompi kumpi on otettava tai taksimies ampuu uhrinsa. Taksimies itse ottaa jäljelle jäävän ei-valitun ja molemmat nielevät purkkien sisällön samanaikaisesti. Moni kiinnostui siitä miten taksimies tekee sen. Itse kehittelin teoriaa siitä että tosiasiassa molemmissa on samaa myrkkyä mutta taksimies on immunisoinut itseään myrkkyä vastaan. Sarja ei tarttunut tähän ja periaattessa se voisi selittää asian vain ”taksimies osasi lukea ihmisiä simsalabim, ei jatkoselityksiä koska simsalabim -taidon saa heti koska ihmisellä on kytkös Moriartyyn”.

Toinen, vielä merkittävämpi, oli jakso jossa Holmes selviää katolta putoamisesta. Netissä fanit rakensivat näkemänsä perusteella erilaisia skenaarioita siitä miten Holmes onnistui hyppäämään niin että kaikki nähty osui yhteen sen kanssa että hän selvisi hengissä. Sarja kiitti tästä tarjoamalla narraationa useita erilaisia vinoiluskenaarioita tästä aiheesta. Henki oli että ”olipa selitys mikä tahansa, niin se ei muuta tapahtunutta”.

Teoriassa nettiaika voisi tarjota mahdollisuuden älykkääseen sarjaan jossa kaikki detaljit on tarjottu ja selitystä ei pädetä vasten kasvoja. Holmes osoittaisi syyllisen mutta katsojat saisivat sitten pähkäillä sitä että miten tämä johtopäätös saatiin niistä annetuista tosiasioista. Tämä olisi ainakin tervettä vaihtelua ja olisi vähintään yhtä piristävä näkökulmanvaihdos genreen kuin mitä Columbo oli aikanaan; Columbossahan syyllinen tiedettiin jo jakson aluksi ja sitten seurattiin mitä nokkelia asioita Columbo teki jotta tekijä saadaan kiinni.

Tämä uusi lähestymistapa toki olisi romuttanut UudenSherlockin perusasenteen. Sillä se vaatisi sen että katsojille annettaisiin huomattavaa ja tarkkailtavaa sen sijaan että kehuttaisiin kuinka paljon Sherlock Holmes huomaa ; Sarja ei voisi luoda ällistynyttä tunnelmaa jossa keskiössä on omituinen mies joka kertoo että hän on fiksu ja huomaava koska hän osaa tehdä päättelyn jonka peruspalasia sinulle ei edes ole annettu. Tätä uutta näkökulmaa harrastava joutuisi antamaan sisältöä sen sijaan että hämäisi sitä pois sitä kautta että laittaisi ilmaan valkoisena vilkkuvia kirjaimia. ; Sarja tuntuu jopa vinoilevan sarjan katsojille sarjan edetessä ; Sarja jopa naureskeli faniteorioille. Jotka yrittivät selittää mitä sarjassa tapahtui. Ja jotka olivat aika tyhmiä koska sarja oli niin omituinen että Holmes voisi saman tien ratkoa rikoksia ja suorituksia magialla. Sarja moittii faniteoreetikkoja siitä että nämä yrittävät katsoa tarkemmin sarjassa jonka erinomainen sankari osaa katsoa tarkemmin.

Selitys asioille menee sarjan edelle yhä enemmän ad hoc -tasolle jossa Holmes ei enää edes tiedä miksi hän tekee omia päätelmiään. Tai toisaalta heittää sattumalta hyvin pitkällevietyjä selityksiä jotka otamme vakavasti vain koska Holmes sanoo sen ääneen. Paitsi että hän sanookin perään laskeneensa vain leikkiä.

Tässä mielessä Uusi Sherlock on itse asiassa lähempänä Dr. Whota kuin salapoliisikertomuksia. Tämä ei tee siitä huonoa sarjaa. Mutta salapoliisisarja se ei ole. Se on spektaakkelisarja joka periaatteessa harrastaa haihyppyä nojaten siihen miten siisti tai hauska hahmo Sherlock Holmes on koska hän sanoo sellaisia egoistisia asioita ääneen joita moni haluaisi mutta ei kehtaa, eikä keksi. Se nojaa mahtipontisuuteen ja tuntemattomaan ja kuvaamattomaan, jossa sankari ja konna ovat niin suuria että ne voivat toimia vain vihjattuina mutta jotka lässähtävät heti jos ne laitetaan näkyviin ruudulla. Se antaa odotuksia että jotain pian tapahtuu, mutta ei sitten tapahdu.

Uusi Sherlock on tätä kautta enemmän tunnelmaa kuvaava visuaalinen sarja. Se on pintakiiltoa ja efektejä joka itse asiassa pysyy kasassa sketsinomaisten kohtaustensa ansiosta ja jossa pääjuoni on paljastuttuaan mahdollisimman suuri pettymys. Siisti asetelma luo odotuksia että tapahtuu jotain siistiä. Josta ei tiedä mitä se on. Mutta sitten on otettava vakavasti jotain ihan naurettavia logiikkahyppyjä. Paitsi sitten tämän todellisuus kielletään koska pitäisi tajuta että veto oli ihan naurettava. Koska dramaattinen superpsykopaattisisar on se ratkaisu joka ei ole liian naurettava nieltäväksi. Kaikki logiikka-aukot ja juonenkäänteet voidaan peittää ajatuksella että toimijat ovat niin fiksuja että he ovat kyenneet ennakoimaan ja tietämään ne asiat. Paitsi että meille ei kerrota koskaan että miten. Mikä ei ole fiksua vaan deus ex machina joka johtaa johonkin niin satunnaiseen että se on yllättävää. Joka naamioidaan fiksuudeksi sillä että narsistinen sankari jonka mielenterveysongelmaa ei käytetä tarinankerronnassa hyväksi kehuu itseään. Cliffhangerit ja odotusten luominen piti sarjan elossa, ei se että ratkaisut olisivat fiksuja. Katsoja vihjattiin odottamaan ratkaisua joka fiksusti ratkaisee kaiken. Ja jota ei koskaan tule.

Tämä muistuttaa siitä että aito Sherlock Holmes -katse voidaan hankkia kahta kautta. Joista molemmat ovat ennustajaeukkojen työkalupakissa ; Ensimmäinen on kylmiltään lukemista jossa huomataan yksityiskohtia ja tehdään niistä induktiivisia päätelmiä jotka ovat usein tosia. Ja sitten forer-efektin kautta, jossa sanomalla ympäripyöreitä, sisäisesti ristiriitaisia ja yleisluonteisia kuvauksia koetaan ihmeellisen osuviksi ja fiksuiksi koska ennustaja saa tunnelman sellaiseksi että asioita ei halua analysoida ja tarkkailla paremmin.

Odotettavissa odottamattomuutta

Yhteensattumat innostavat hyvin monia ihmisiä. Ne tuntuvatkin harvinaisuutensa vuoksi mielenkiintoisilta. Näin voidaan esimerkiksi listata sarjakuvien "ennalta ennustamia" tapahtumia tai asioita joita scifikirjailijat ovat nähneet ennalta.

Samoin voidaan esimerkiksi etsiä ihmisiä jotka ovat osanneet "ennustaa taaksepäin". Tällöin puhutaan tietysti uudelleensyntymistarinoista. Esimerkiksi Dalai Lama tunnistetaan entisen Laman kuoltua näyttämällä tiettyyn aikaan syntyneiden lapsille Laman esineitä. Se, joka osaa muutamasta vaihtoehdosta valita Laman oikean omaisuuden päätyy uudeksi Lamaksi.

Samoin käy tietysti myös niille jotka kertovat menneistä elämistään. Jos he ennustavat eläneensä menneisyydessä ja tarina voidaan sitoa oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin tapahtumiin, katsotaan helposti että kyseinen ihminen on jälleensyntynyt ja on entisessä elämässään ollut tuo ihminen, jonka elämästä hän on tiennyt asioita.

Näissä asioissa on tietysti mukana cold readingin ja warm readingin mahdollisuus. On esimerkiksi turvallista ennustaa maanjäristyksiä Japaniin, koska siellä maanjäristykset ovat yleisiä. Kun tämänlaisia osaa valikoida, ennusteet todennäköistyvät valtavasti. Mutta tosiasiassa aivan ilman huijauselementtejäkin on selvää että Dalai Lama löydetään ja hyvin osuvia kertomuksia menneestä ja tulevasta tulee.

Takana on tietysti todennäköisyyden luonne. Jos jonkin asian todennäköisyys on yksi miljoonasta, niin kun yritetään miljoona kertaa on itse asiassa hyvinkin mahdollista että tämä asia todellakin tapahtuu. Yksi miljoonasta osuminen voi tuntua ihmeelliseltä yhteensattumalta jos tätä ei huomaa.

On olennaista huomata, että mediassa epäonnistuneet ennustukset eivät saa tilaa. Onnistumisen pitää olla melko hyvä jotta pääsee Dalai Lamaksi tai dokumenttiin jälleensyntyneenä. Näin on hyvä huomata että ei saa jäädä siihen miten hyvin yksi yksilö on onnistunut, vaan on huomattava että kun yrittäjiä on paljon, sieltä löytyy joitakuita jotka onnistuvat jossain joka on hyvin epätodennäköistä.

Mentalisti.

Karl Popper kehitti falsifiointikriteerin, koska hänestä demarkaatio, eli tieteen rajaaminen epätieteestä oli erityisen tärkeää. Onhan tavallaan järkevää puhua tieteestä lainkaan, jos se eroaa muusta toiminnasta jotenkin. Häntä motivoi vahvasti myös astrologian ja Karl Marxin näkemysten kritisointihalu. Hän siis halusi rajata ne tieteen ulkopuolelle. Ne olivat malliperustelu. Joko siksi että Popperia motivoi, tai sitten sen vuoksi että ne olivat harvinaisen selviä vaihtoehtoja joka tapauksessa.

Koska epätieteen ja tieteen rajaa ei voida tietenkään perustellusti tehdä ilman mitään syytä, erottelulle joka tapauksessa tarvitaan perustelu. Popperista pohjimmainen ero on itsekriittisyyden puute. Tiede voidaan kumota, epätieteet taas eivät kaadu mistään vastaesimerkeistä.

Homeopaatiksi kouluttautunut työkaverini vihjasi minulle, että syynä on Popperin motiivit. Tämähän kehitti omita lähtökohdista perustelut; Hän halusu moittia jotain mistä ei pitänyt. Joten ei ollut mikään ihme että kriteeriksi saadaan jotain joka kohdistuu juuri hänen vihaamiinsa asioihin. Falsifiointikriteeri kertoo hänestä enimmäkseen Popperin asenteesta. Tämä on tietenkin ovela veto. Itselleni ihan uusi argumentti. Ja se ajatteli "out of box", olematta kuitenkaan irrationaalinen.

Itse pidän falsifiointikriteeriä "vähintään hyvänä tieteenfilosofian normina", koska kaikesta siihen liittyvästä mutkikkuudesta (anomalisuus ja korjailu vs. kumoaminen) huolimatta falsifiointikriteeri sopii "aika hyvin" kaikkeen siihen tieteeseen, joka oli vankasti tietojemme mukaan tiedettä Popperia ennenkin, ja sen jälkeen. Kaikki tietämämme "yleisesti vahvoina pidetyt teoriat" ovat tälläisiä : Niissä on ainakin jokin havaintotila joka voisi periaatteessa aikaansaada koko teorialle ongelmia. Eli jokin koetulos voisi tuottaa tarvetta korjata näkemyksiä. Siksi onkin erityistä että Popper löysi jotain, joka yhdistää selvästi monet taikauskot, astrologian sekä monet monet muut vastaavat ilmiöt, ilman että esimerkiksi gravitaatiolaki olisi mennyt mukana. (Sellainen kriteeri olisi tuskin mennyt läpi. Vaikka Popperin motiivi, astrologian ja kommunismin vastustus, olisi ollut yleinekin.)

Ja tähän tematiikkaan iskee tietenkin sarja "Mentalist".

Siinähän entinen ihmisille "ennustanut" henkilö "onkin vain tarkkaavainen". Kuten monissa muissakin sarjoissa, parapsykologian asiantuntija auttaa poliisia. Tällä kertaa apuna ei vain olekaan näyt ja aito parapsykologinen kyky, vaan Sherlock Holmes -tyylinen uskomaton huomaamis ja hoksaamiskyky. Sarjassa ei korosteta "House M.D." -sarjalle tyyppistä havaintojen ja evidenssinottoa. Jossa tehdään hypoteesi, testataan, epäonnistutaan ja lopulta pelastetaan potilas viime tingassa. (Tämä oli odotukseni mainosten perusteella.) Sarjassa sen sijaan keskiöön nousee "ihmistuntemus", "psykologinen silmä". "Mentalist" -sarjassa sen sijaan tehdään induktiivinen yleistys, spekulaatio ihmisestä, joita koetellaan saamalla toinen tekemään jotain, paljastamaan itsensä itse.

Tämä onkin oikeastaan melko olennainen asia. Sillä astrologiassakin, ainakin "Astro TV:n" jakaman kuvan mukaan, "psykologinen silmä" on tärkeä ominaisuus. Se kehittyy. Tämä perustuu tietysti erilaisiin opeteltaviin ja eimaagisiin keinoihin.
1: Cold reading perustuu siihen että tiedetään ihmisistä yleistietoja, tilastoja. Esimerkiksi yleisimpiä nimiä, tai sitä että seitsenvuotiaat käyvät usein koulua ja ovat usein riidoissa jonkun kaverinsa kanssa. Samoin yhteyksiä voidaan opetella paljon. Tähän liittyy myös "pumppaaminen" ja "arvauksien laajentaminen". Esimerkiksi jos astrologinen kartta esittäisi symbolin, joka merkitsee muutosta, uusien ideoiden käyttöönottoa, voidaan ensin kysyä onko muutoksia töissä, parisuhteessa... Epäonnistumiset lasketaan vain "vääriksi jäljiksi", symboli viittaa johonkin muuhun. (Eikä astrologi eikä asiakas laske näitä epäonnistumisiksi, vaikka ne itse asiassa ovat juurikin "vääriä arvauksia".) Vain se, jossa oikea tulkinta tulee vastaan, on se mitä symboli tarkoittaa. Tätä kautta saadaan monta arvausta. Ja jokin niistä osuu oikeaan. Etenkin kun muutos avioliitossa voi tarkoittaa suhteen uudelleenmiettimistä (joka voi aktivoitua sillä että astrologi siihen vihjaa, jolloin kyse on itseääntoteuttavasta ennusteesta, joka ei muutoin olisi toteutunut). Suhde voi parantua, sehän on uudelleenkäsittelyä. Mutta myös eroaminen voi tulla kysymykseen.
2: Warm reading taas perustuu ihmistuntemukseen, joka kehittyy ihmisten kanssa olemalla ja psykologisia juttuja opiskelemalla. Jopa minä osaan yhdistää punkkariasun tiettyyn arvomaailmaan. Taitavampi osaa katsoa sormusten jälkiä ja todeta aviopuolisosta erkanemisen. Ja melko helposti ilmeistä ja eleistä selviää onko kyseessä ero vai leskeksi jääminen.
3: Hot reading taas tarkoittaa ennakkotietojen selvittämistä. Tämä voi olla niinkin yksinkertainen asia, kuin se että avustaja juttelee ihmisten kanssa ennen "ohjelmanumeron alkua", ja saa jotain tietoja irti. Niihin voidaan viitata, koska ihmiset osaavat "puhua keskenään". Näin katsoja voi kokea että hänestä tiedettiin asioita, joista hän ei ole kyseiselle henkilölle kertonut. Myös kaksi minuuttia Googlea tuottaa helposti hämmästyttäviä paljastuksia. Myös ystäville voi jutella. Lempeän jutustelun kautta saa helposti erikoisiakin tietoja. Joskus on paljastunut jopa yksityisetsivien käyttöä. Kuitenkin jo yllä olevat antavat yllättävän tehokkaita ratkaisuja. (Nehän ovat oleellisesti samanlaisia keinoja, kuin profiloinnissa käytetyt menettelyt. Tosin ilman poliisityötä.)

Karkeasti voidaan sanoa että astrologeilla on joko opeteltu tai hahmontunnistukseen perustuva tapa huomata yhteyksiä. Tätä kautta olen siis sitä - joistain ehkä yllättävää - mieltä että vaikka astrologia ei ole tiedettä, astrologian harjoittaminen on taito. Ei tosin sellainen taito, minä sitä esitetään. Astrologihan aina painottaa tulkintaa ja johtaa symbolin merkityksen selvittämistä "psykologisen silmänsä mukaan".

Sitten päästään astrologien ja meedioiden käyttöön poliisitutkimuksessa. Poliisithan käyttävät yleensä näiden apua vasta kun vaihtoehtoja on jo kokeiltu. Tätä kautta ollaan tilanteessa johon normaalit keinot eivät toimi. On hyvä muistaa että jos aineisto ei painotu tunnetuilla keinoilla, kuten aakkosjärjestykseen, henkilöiden hakeminen satunnaisesti tai aakkosjärjestyksessä johtavat keskimäärin yhtä nopeasti tulokseen. Arvaukseen perustuva haku on siksi epäonnistumisten kohdalla ihan "yhtä toimivia". Siksi on ihan yhtä järkevää arpoa epäiltyjä kuin tehdä järjestys syntymäajan, pituuden, nimen toisen kirjaimen tai astrologisen profiilin mukaan. Jos ei yritetä millään, ei taatusti onnistuta. Ja jos ennustajalla on psykologista silmää, aina parempi. Silloinhan hän todella saattaa tehostaa hakua riittävästi, jotta ongelma ratkeaa.

Tosin näistä poliisin auttamisistakin syntyy "hukkuneiden rukous" -ilmiö. Jos FBI:tä auttaa parapsykologi, hän joko saa paperin aina, jolloin hän voi kertoa auttaneensa FBI:tä, ilman että epäonnistumista tarvitsee mainita. Tai jos hän saa lapun vaan, kun ennusteen avulla löytyy syyllinen, ei hänen silti tarvitse mainostaa "Autoin FBI:tä ja epäonnistuin". Tällöin onnistuminen (vaikka myöhäänkin) johtaa siihen että hän saa kunnioitusta herättävän meriitin, ja epäonnistuminen johtaa samaan tilaan missä hän oli ennen osallistumista. Riskiä ei ole. Näin ennustusvoima näyttää ulkopuoliselle vakuuttavammalta kuin onkaan.