Ruumiiden ylösnousemus

Fundamentalistit korostavat ikuista muuttumatonta kristinuskoa, jossa "Raamattu" siivotaan tulkinnoista. Siis teoriassa. Käytännössä heidän uskomusperinteensä on pullollaan näkemyksiä joita alkuaikojen kristillisyys olisi pitänyt harhaoppina.

On hyvä ottaa esille uskontunnustus. Uskontunnustus on itse asiassa nähtävissä kannanottona tärkeisiin uskonopin kiistoihin. Luetellut kohdat erottavat puhdistetun kristinuskon ytimen, jonka ulkopuolelle sitten ajetaan erilaiset harhaopit. ; Tässä kohden on oleellista katsoa kohtaa "ruumiin ylösnousemus" ja verrata sitä fundamentalistiuskovaisten parissa äärimmäisen suosittuja tarinoihin joissa vieraillaan tuonpuoleisessa. Niissä ei puhuta ruumiin ylösnousemuksetsa vaan sielun ylösnousemuksesta.

Tarinat korostavat sielun ylösnousemusta. Moni fundamentalisti on tässä puolustautunut selittämällä että uskontunnustuksessa ei puhuta ruumiiden ylösnousemuksesta, vaan ruumiin ylösnousemuksesta. Eli se koskisi vain yhtä ruumista, Jeesuksen ruumista. ; Tämä perustuu suomen kielellä saivarteluun. Fundamentalisti uskoo tarinaansa koska hän tekee tulkinnan. Hän ei ainoastaan myönnä tätä tulkinnaksi.

Huvittavaa onkin, että historiallinen tarkastelu ja kielitieteellinen tarkastelu johtavat hyvin erilaiseen tulokseen.

Jos otamme "Raamatusta" 1. korinttolaiskirjeen, Paavali käsittelee luvussa 15 ylösnousemusta. Paavali opastaa kreikkalaisen kulttuuripiirin alla eläviä. Paavali selitti ruumiin ylösnousemuksesta kreikkalaisille, joilla kysymys Jeesuksen ylösnousemuksesta osui maailmankuvan ytimeen. Kreikkalainen ajattelu oli pitänyt sielua kuolemattomana ja ruumista kuolevaisena. Stoalaiset esittivät että sielu on ruumiin vankina ja vasta kuolema vapauttaa. Vähemmän hyvää elämää ja enemmän maailmanselityksellisyyttä lähestynyt Platon taas piti ruumiillista elämää varjoelämänä joka oli vain heijastuma aidosta ideamaailman elämästä.

Kreikkalaisessa maailmankuvassa ruumiin ylösnousemus vaikutti toivottomalta. Jeesuksen tarina ylösnousemuksesta oli negatiivinen, nihilistinen ja positiivisuuden imevää tuhoisaa rappioajattelua, koska siinä sanotaan että edes kuolema ei vapauttaisi sielua ruumiin vankilasta. Ylösnousemuksen toivottomuus ja filosofiset syyt johtivatkin siihen että kristittyjen oli vaikeaa käännyttää kreikkalaisia. Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohdalla on Paavalin yritys kiertää tämä ongelma ja levittää kristillistä sanomaa tämänlaisessa ilmapiirissä. ; Kreikkalaisille henki oli arvokkaampi kuin ruumis ja ruumiin ylösnousemus tuntui halveksuttavalta ja irvokkaalta. Kun ruumis on vain vankila ja puutteellinen heijastuma, ajatus siitä että kristit menivät ruumiina paratiisiin tuntui saastaiselta. Paavali ei joustanut periaatteesta vaan debatoi sen puolesta ja yritti sen sijaan saada kreikkalaiset hyväksymään ruumiin ylösnousemuksen.

Temppu on tietysti vaikea. Vielä sata vuotta Paavalin kuoleman jälkeen elänyt Justinos Marttyyri kuvasikin harhaoppisiksi niitä joista selu siirtyy heti kuoleman jälkeen taivaaseen ja että ihmisten ruumis sen sijaan mätänee ja katoaa. Tämäntyyppinen ajattelu solahtaakin kreikkalaiseen filosofiaan varsin sujuvasti.

Ja tämä kulttuuriskisma on tietenkin se syy, miksi tämä dogma on pitänyt uskontunnustukseen listata. Sillä erotetaan kristittyjen näkemys muista uskomuksista. : Kaikki uskonnot ovat ajatelleet ihmisten olevan lihallisia, ja kristitytkin uskovat näin. Tätä ei lausuta ääneen koska erimielisyyden puute tekee näistä ns. hegemonisia diskursseja, joiden lausuntoluonnetta ei helposti edes tiedosteta. Siksi moni uskontunnustuksen kohta voidaankin vetää juuri ruumiin ylösnousemuksen kaltaisiin uskonkiistoihin.

Kielitiedekin tietysti komppaa tätä aatehistoriallista tematiikkaa. Jos mietimme samaa Korinttolaiskirjettä, voimme katsoa mitä "1. Kor 15:35-49" sanoo. Kohta on tärkeä, kun tarkastellaan ruumiin ylösnousemusta, sillä tämä kohta käsittelee juuri tätä. ; Ja Paavalin käyttämät vertaukset korostavat esimerkiksi sitä miten siemenestä tulee kasvi ; Aineellisuus ei katoa vaikka se muuttuukin. Kun suomenkielinen Raamattu sanoo "Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis" Paavali käyttää alkutekstissä tässä kohden konsistentisti sanaa σῶμα (sooma), joka todellakin viittaa ruumiiseen. Paavali ei sen sijaan käytä lausunnossa missään kohdassa sielua ja henkeä tarkoittavaa sanaa ψυχή (psykhee).

Kysymys ei siis ole pelkästään Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta, vaan siitä että myös ihmiset nousevat ruumiissa. Kysymys on siis oikeasti jostain joka pitäisi kenties täsmällisyyden vuoksi laittaa suomenkieliseen uskontunnustukseenkin "Ruumiiden ylösnousemus". Mutta käännökset ovat usein tämänlaisia. Tulkinnanvaraisuutta ja ajatusvääristymiä saattaa syntyä.

Jos kristillinen usko tarkoittaisi fundamentalistien anekdooteissa selvästi tapahtuvaa välitöntä sielun ylösnousemusta, Paavali olisi varmasti Jumalallisen hengen vaikutuksen alla osannut puhua sielusta ruumiin sijaan. Tosin anekdooteissa ongelmallista on myös se, että sielullisuuden lisäksi niissä ohitetaan kristityille oleellinen ajatus siitä että kaikki kuolleet herätetään vasta viimeisenä päivänä. Kuolleistapalaamiskertomuksissa ideana on aina katkeamattomuus ajassa ; Sielu lähtee ruumiista ilman ajallisia viiveitä, ja palaa takaisin ollen tietoinen kaikista seikkailuista siinä välillä.

Mutta fundamentalistit ovatkin tuuliviirejä jotka seuraavat oman alakulttuurinsa muotivirtauksia joissa pietistisesti pappi ei ole dogmejen alkuperää opetellut tulkinnoissa auttaja, vaan jokin jota vahditaan ja joka tuomitaan välittömästi jos hän ei seuraa fundamentalistien alakulttuurin muotivirtauksia ja tarjoa juttuja jotka tyydyttävät erilaisia harhaoppisia korvasyyhyjä.

Sveitsin linkku

Minun on tunnustettava, että olen lueskellut Esko Seppäsen ja Ilkka Taipaleen toimittaman "Eutanasia - puolesta ja vastaan" -teoksen. Kirja on arvokeskustelukirja, jossa on paljon ihmislähtöisiä tarinoita. (~Lue: Kauhistelevaa ja moralisoivaa sosiaalipornoa.) Eli teos on juuri sellaista "höpöhöpöfilosofiaa" jota olen tullut alentaneeksi. Kirja lietsoi toki vanhoja ennakkoluuloja. Ei liene yllätys, että vaika eutanasia ei teknisesti ole mitään sellaista jota paatunut anti-teisti ei voisi periaateessa vastustaa, niin kuitenkin käytännössä kristillinen vakaumus näyttää olevan relevantti mielipiteenmuodostuksen kannalta jos lopullinen kanta on eutanasian vastustaminen.

Huomioni eivät kuitenkaan jääneet näihin ja muihin kliseisiin. Sen sijaan huomasin, miten eutanasian ympärillä oleva terminologia halutaan uudelleenmääritellä ja täten kontekstoida koko eutanasia -termi. (Mikä ei sekään ole mikään ainutlaatuinen huomio.) Osa vaatii sen vaihtamista armomurha -sanaksi. Tämä termien kautta vaikuttaminen, retorinen vakuuttaminen, tuntuu kattavan koko kirjan riippumatta siitä kummalla kannalla ollaan. Tämä on tietysti tyypillistä näille arvokeskustelukirjoille - ja se on yksi niistä syistä jonka vuoksi pidän tätä genreä "höpöhöpöfilosofiana" jopa silloin kun siihen on osallistunut ihan fiksua ja ammattitaitoista väkeä, kuten tähän Seppäsen ja Taipaleen kirjaan on esimerkiksi saatu. (Argumentoijat ovat pelkästään Suomesta ja he kaikki ovat relevanteista relevantimpia, kukin omalla erikoislaatuisella tavallaan.)

Toinen retorinen teema on kiinnostava ; Kirjassa huomautetaan eräässä vaiheessa siitä, miten eutanasiassa puolustuslinjalla on muutama vahva argumentti, kun taas sitä vastustetaan heikommin mutta runsaslukuisemman argumenttijoukon avulla. Kirjakin näyttää nostavan tämän piirteen esille. On selvää että esimerkiksi eutanasiaa haluavan kutsuminen "kipuun tottumattoman narsismiksi" ei ole itsessään vahva, kuten ei ajatus siitä että eutanasiaa haetaan koska "kokemus hyödyttömyydestä". Samoin on erikoista kieltää hoitotahto siksi että neliraajahalvautuneen tilaa ei osaa kuvitella terveenä (kuin se halvaantuneenaolo ei voisi olla pahempikin) - etenkin kun muutenkin hoitotahtoa noudatetaan vaikka asiat on mietitty viileästi terveenä. Nämä pienet argumentit voivat olla tietysti vain "damage controllia", eli niillä lähinnä pidetään näkemystä yllä tappioista huolimatta. Mutta toisaalta kyllä niissä on sen verran rippunen totuuttakin, että voisi uskoa että argumenttikentät itse asiassa voisivat tasata toisensa. ; Olen itse asiassa hitusen sitä mieltä, että nimenomaan silloin kun ei puhuta tieteenteosta vaan arvokeskustelusta, jonkinlainen tasapaino syntyy ; Vahvoilla argumenteilla onkin tapana painottaa laiskuuteen, kun taas heikommilla oleva yrittää enemmän ja syntyy jonkinnäköinen tasapainotila.
1: Tämä ei tosin täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Kirkko otti tarpeettomankin kovaa takkiin Räsäsen "omatuntogatessa", mutta Kirkko ei silti onnistunut kehittelemään ideoita sen fiksaation ulkopuolelta että "Räsänen ei edusta kirkon kantaa". Tämä on sääli, sillä tuo argumentti oli aikasmoisen heikolla tolalla koska tämä ei varmasti ollut se syy. Mutta kenties tämä on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Nimittäin kreationismi taas on tunnettu "heitä miljoona eri juttua, älä välitä jos ne paljastuvat huonoiksi, vaan toivo että edes yksi tarttuu" -strategiastaan. Uskonnon yhteiskuntavaltaa tavoitellessa työhön hukuttaminen on ihan relevantti strategia. Tiedemaailmassa se ei auta ihan yhtä hyvin..

Mutta tästä alustuksesta voidaan siirtyä pois. Retoriikasta varsinaiseen argumentaatioon.

Eutanasian vastustajilla on eräs suuri ero verrattuna eutanasian kannattajiin. Nimittäin se, kenen kysymyksestä kuolemassa on kyse. Mitä tarkemmin kirjan sanomaa seurasin, sitä vahvemmin näyttää siltä että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta
1: Eutanasiaa vastustetaan jotenkin lääkärin etiikan kautta. Eutanasian vastustajille eutanasia on instituution, lääkärin ja yhteiskunnan asia. Nähdään esimerkiksi että eutanasian salliminen pelottaa mummoja vaikka eutanasiaa ei käytettäisi väärin, tai että eutanasia vaihtoehtona muuttaisi automaattisesti suhtautumisen kuolemaan niin että eutanasiaa harrastettaisiinkin säästösyistä. Näissä teemana on usein se, että joko lääkärien etiikka olisi heikkoa ja siksi eutanasiaa ei voi sallia. Tai sitten yhteiskunta tuhoutuu koska kuolema on poliittinen kysymys. ; Eutanasia liitetään usein eugeniikkaohjelmiin, esimerkiksi eräs kirjoittaja argumentoi kaunokirjalliseen Merete Mazzarellan "Marraskuu" -kirjaan viitaten, että syntyy kulttuuri jossa abortti on eugeniikkaohjelman ydin ja säästösyistä vanhuksia ei enää lääkärinhoideta ollenkaan mitenkään ja heidän maailmaansa hallitsevat thanatologit, jotka tarjoavat kuoleman yhteyteen luksuselämyksen, jonka saa sitä halvemmalla hinnalla mitä aikaisemman päivämäärän valitsee. Tälläinen slippery slope tuskin toimii tosielämässä, mutta joskus kaunokirjallisuuden ja todellisuuden väli on ollut haasteellista kristillisille noin muutoinkin.
2: Eutanasian kannattajille eutanasia on yksilön asia. Yksilön itsemääräämisoikeus, yksilön kärsimys ja yksilön hyvä elämä. Vähäisimmässä määrin mukaan nousee myös se, että omaisetkin kärsivät kun toisella on tuskia joita lääkärit eivät voi hoitaa.

On hieman nurinkurista että eutanasian kannattamista pidetään kuoleman medikalisoimisena, kun on selvää että juuri eutanasian vastustaminen on sitä. Sävynä tämä ei kuitenkaan yllätä. Sillä, kuten aiemmin mainitsinkin, eutanasian vastustaminen liittyy vahvati uskonnolliseen vakaumukseen. Uskonnottomien taas on tutkimusten valossa havaittu olevan myötätuntoisempia. (Mikä on erikoista, koska ateistejen sanotaan maksavan älykkyydestään kovan hinnan, koska sisäinen kauneus ja sosiaalinen älykkyys, koska kompensaatiopakkomielle.) Tätä ei kuitenkaan voi ottaa liiaksi moitteena. Sillä oikeasti kysymys on ihan siitä miten etiikka määritellään. Kristittyjen suhtautuminen seurausetiikkaan on vähäisempää ; Heitä kiinnostaa enemmän etiikan normit. Siksi on luontevaa että he ohittavat kärsimyksen turhana tunteiluna, koska etiikka on niissä periaatteissa ja jos ne sattuvat olemaan kärsimyksen kanssa ristiriidassa, niin normi voittaa. Tämä voi tuntua julmalta, mutta toisaalta kristitty itse voi nähdä kärsimyskeskeisyyden narsistisena tunteiluna.

On hyvä huomata, että instituutinaalisuudessa voidaan kirjasta lukea hupaisia lausuntoja jotka koskevat Hollantia. Hollanti on sallinut eutanasiaa ehdoilla. Huomionarvoisaa on se, että esiin tuodaan (a) Hollannissa harrastettiin eutanasiaa ennen kuin se oli laillista (b) Hollannissa eutanasia on pelotellut ihmisiä jotka pelkäävät että heidät väkisin nukutetaan, ja että pelkoa on vaikka eutanasiaa käytetään aivan asiallisesti ja (c) Hollannissa eutanasiaa on käytetty väärin jollain sellaisilla tavoilla joita ei voi tilastoista näyttää tai muutenkaan osoittaa mitenkään.
1: Kyllä, kritiikkiin tilastojen ja muun näytön puuttesta on reagoitu, sanomalla että tapahtumat eivät näy missään tilastoissa. Ihan oikeasti!. Ja Kyllä. Hollannilla pelottelu on siitä erikoista, että mummojen pelko voi johtua ihan siitä että eutanasialla pelotellaan. Lääkärit eivät ole silloin syyllisiä mummojen pelotteluun, vaan eutanasian vastustajat.

Jostain syystä siinä missä eutanasian vastustajat viittaavat Hollantiin - vaikka se kaiken tiedetyn valossa näyttää varsin onnistuneelta, jopa niin että pelottelut joudutaan kätkemään johonkin joka on yhteiskunnallisen tutkimuksen, vaan ei vakaumuksellisen kristityn, tietämisen ulkopuolella - eivät eutanasian kannattajat viittaa Sveitsiin. Kenties pitäisi.

Sveitsiinhän matkustetaan tekemään lääkärin valvonnassa itsemurhia. Tässä tilanteessa kaksi todistajaa näkee kuinka itse juot myrkyn tai käynnistät pumpun joka pistää myrkkyä suoneen. Tässä huomattavaa on, että itsetoimisuus vaatii tiettyä toimintakykyä. Sveitsiin matkustaminen vaatii välttävän hyvää kuntoa. Jos siis haluat eutanasian, mutta se on sinulta kiellettyä, tämänlainen on houkuttelevaa. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että jos tavoitteena on potilaan elämän pituuden maksimointi - kuten eutanasian vastustajilla on - niin on aika kornia, että he rajoitteillaan itse asiassa pohjimmiltaan kannustavat ihmisiä toimintaan joka ajaa heitä kuolemaan aiemmin ja paremmassa kunnossa.

Toinen teema onkin sitten se, että vaikka eutanasia on Suomessa laitonta, niin itsemurha ei ole. Itsemurhassa asvustaminenkaan ei ole, koska itsemurha ei ole. Jos itsemurha olisi rikos, itsemurhassa avustaminen olisi rikos. Tämä tuottaa erikoisia kysymyksiä tilastoista. Nimittäin tiedetään että Suomessa vanhat ihmiset tekevät kohtuullisen paljon itsemurhia. Julkinen salaisuus on se, että vain nuoret miehet eivät Suomessa halua kuolla. Sama koskee myös vanhuksia. (Ketäpä toisaalta ei. Ei tämä nyt niin herkkua ole kenelläkään.) Esimerkiksi Kaleva uutisoi tiedotteesta joka kuvasi että suomessa vanhus tekee itsemurhan noin joka toinen päivä. Yleisimmäksi syyksi tähän on annettu yksinäisyys ja vastaavat asiat. Niissä onkin varmasti perää enkä kiistä ollenkaan niiden merkitystä ilmiön selittämisessä. Mutta tosiasiassa on varsin uskottavaa myös se, että osa vanhuksista tekee itsemurhan, koska tietää että eutanasiamahdollisuutta ei ole. Silloin on lähdettävä kun vielä kykenee. Laitokseen ei haluta, koska tiedetään että kun sinne menee, niin ei enää pääse kuin tuskaista tietä ulos.

Jos lentoliput olisivat oikein halpoja, moni varmasti lentäisi Sveitsiiin. Ja jos heillä olisi oikein possupaljon rahaa, he varmasti haluaisivat jonkun thanatologin tekemään kuolemasta juhlan arvoisen. Se tosin voisi olla jo hieman makaaberia. Sillä harvoin elämäkään on sellaista. Eutanasialle kun on lopulta se oikeakin termi. Lopettaminen. (Sanan hyvin monessa merkityksessä.)

Toiseus.

"Jos haluaa olla vapaa, haluaa vapaiksi myös muut."
(Simone de Beauvoir)

Simone de Beauvoir tuli tunnetuksi vuonna 1949 kirjastaan "Toinen sukupuoli". Siinä hän käsitteli tärkeää asiaa: Hän kuvasi naisen asemaa. Kuten arvata saattaa, silloinen patriarkaalinen maailma kohahti, muun muassa Paavi laittoi kirjan mustalle listalle. Sillä kirjassa häväistiin miehiä, ja sitä kuvattiin filosofiseksi pornografiaksi. De Beauvoir oli kuitenkin hyvässä seurassa, sillä myös hänen "avoin avopuolisonsa" Jean-Paul Sartre sai kuulla puheita siitä että oliko hänet riivattu.

Toisessa sukupuolessa tuotiin esiin asiaa, joka ei ollut perinteisessä mielessä akateeminen. Siinä ei ollut uusia käsitteitä, eikä sen ymmärtäminen ollut monimutkaisten kielikuvien takana. Sen tavoitteet olivat lähempänä Karl Marxin ajatusta, jossa "Filosofit ovat vain eri tavoilla selittäneet maailmaa - mutta tehtävänä on sen muuttaminen." Tämä teksti on tehty de Beauvoirin -ja valitettavasti hieman Marxinkin- tavoitteita seuraillen, tämän artikkelin tavoitteena on siis tuoda hieman esiin toiseutta. Tai oikeastaan ensimmäisyyttä, sillä nykyinen kulttuurimme on korostanut erilaisuuden vapautta tärkeämmäksi arvoksi: Harrastamme helposti siirrettyä nationalismia ja suvaitsemme suvaitsemattomuutta, jossa "toiseuteen" leimatuille annetaan erityisoikeuksia suhteessa muihin ihmisiin. Sellaisia etuoikeuksia, jotka itselle annettuna olisivat rasismileiman alla välittömästi.

On tärkeää huomata, että tämä juttu ei varsinaisesti kritisoi naistutkimusta. Vaan lähinnä sitä, miten feminismi ja naistutkimus näkyvät kulttuurissamme. Toivon että nämä virheet eivät toistu naistutkimuksen kentällä, koska muutoin naistutkimus ei olisi sitä feminismiä, jota sen toivoisin olevan, eli tasa -arvoa kannattavaa aatetta, jota fiksu ja ihailtava Minna Canth edusti. Sillä silloin feminismi on telaketjufeminismiä, joka ei ole yhtään sen tasa-arvoisempi kuin sovinismikaan.

Mutta hypätään vielä de Beauvoiriin, joka ainakin minulle on ensisijaisesti filosofi ja vasta toisisijaisesti nainen. Sillä hänen ajatuksiaan tulen käyttämään tässä pikkuisessa yönsydänurakassani. (Joka valmistuu sopivasti äitienpäiväksi.) Toivottavasti tämä naisen toiseuteen tuomitseminen, sukupuolen merkityksettömämmäksi laittaminen, ei ole sitä naisen halveksimista. (Aina tästä ei tahdo saada selvää.)

De Beauvoir osoitti historiallisessa käsittelyssään sitä, kuinka nainen on ollut yhteiskunnassa alistettuna, ei äänioikeutta, ei mahdollisuutta opiskella yliopistossa. (Jopa ritareilla, joilla naista voitiin arvostaa, hyveellinen nainen oli tietynlainen, hänellä oli juuri tietyt normit, joihin hänen piti sopia.) Mutta hän ei keskittynyt tähän. Hän keskittyi siihen, miten sanomattomat normit sitoivat naista yhä tuolloin. Sillä kulttuurissa on tietyt arvot ja perinteet, jotka seuraavat mukana. Ja nämä arvot ovat jättäneet merkkinsä myös kieleen, ja ne siirtyivät sen mukana. Ne näkyvät esimerkiksi tarinoissa: Myyttien nainen ei tapa hirviöitä, valloita mantereita, julista filosofiaa kaduilla, keksi uusia teoreemoja, eikä kokoa vallankumousta ja johda sitä. Myyttien nainen on joko hoivaava ja pitkämielinen kanaemo tai seksikäs huora.

Kielianalyysi, jota feministit nykyäänkin soveltavat, nojaa ajatukseen kulttuurinsiirrosta. "Joka hallitsee kieltä, hän hallitsee mieltä".

Siksi jos kulttuurissa sanotaan, että mies "siittää lapsen" ja nainen "tulee raskaaksi", kerrotaan että mies on aktiivinen ja nainen passiivinen. Ja sanonnassa tämä asenne siirtyy tätä käyttäessämme myös lapsille, vaikka emme tiedostaisi tätä suoraan. Itse asiassa tiedostamatta tätä se siirtyy luultavasti jopa enemmän: Weasel Worditkin toimivat parhaiten niiden parissa jotka eivät niiden arvoa mieti. Esimerkiksi jos jonkun kannan edustaja korostaa sitä kuinka hänen puolen asiantuntija on "professori" ja toisen puolen professoriasiantuntijasta kerrotaan kuinka hän on esimerkiksi "kommunisti". Faktoja molemmat, mutta..

Toisin sanoen: Uskon että jos koko kulttuuri käyttää tietynlaisia sanontoja, se todella vaikuttaa suhtautumiseen. Jos esimerkiksi esittää, kuten "Kristityn vastuu" -lehden päätoimittaja Esa Saarisen "Filosofia" -kirjan (sivu. 225) mukaan ilmoittaa että "Raamatun mukaanhan avioliitto on miehelle annettu tehtävä, 'mies luopukoon isästään ja liittykööt vaimoonsa ja he tulevat yhdeksi lihaksi' (1. Moos. 2:24) Miksi käsky annettiin miehelle? Koska naisen sielun ja ruumiin rakenne on haavoittuvampi, hän tarvitsee suojelua." Todellakin vaikuttaa siihen, miten mies on suhteessa naiseen kulttuurissa. Ja tässä näkemyksessä nainen on "heikko", "passiivinen". Ja mies taas "aktiivinen" ja "vahva". Mielestäni tämä on ihmiskohtaista, eli uskon että heikkoja, kuvauksen mukaisia, naisiakin on olemassa. Ja että osa miehistä ei täytä tätä ehtoa koska perinteet pistävät hänet kestämään asioita, joiden kohdalla naisten annetaan joustaa.

De Beauvoirin mukaan tämä perinne oli taakka. Se on naista alistava käsitys. Mutta käsitys on vain käsitys, eikä tarkoita että se olisi pysyvä tila. Tila voidaan siis muuttaa.

Ja nyt pääsemme hyppäämään nykysuomeen. Viime kesänä oli sairaanhoitajien lakko. He ajoivat tietysti arvokasta asiaa. Sillä heidän palkkansa totisesti olivat liian pienet. Mutta asiaan sidottiin muutakin. Siihen sidottiin naiseus. Miesten ja naisten palkkauserot nousivat kysymykseen. Tietenkin Suomessa samoista tehtävistä saadaan suunnilleen samaa palkkaa. Mutta naisvaltaiset alat saavat pienempiä palkkoja kuin miesvaltaiset alat. Ja tätä asiaa oltiin puolustamassa. Miesten ja naisten oikeuksista puhuessa palkkaerot nousevatkin aina esiin. Ja hyvä niin. En siis ole kieltämässä kritiikkiä, päin vastoin. Haluaisin tuoda sitä lisää.

Sillä myös miehissä on toiseutta. Ja sekin on perinteen kahlehtimaa. Sillä aivan kuten naiset eivät ole onnistuneet vapautumaan niin paljon, että miesten työt ja naisten työt olisivat menettäneet merkityksensä. Mikä ei toimi, koska sairaanhoitajat ovat naisvaltainen ala. Naiset ovat itse valinneet sen. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko tämä halu kulttuurin vai perimän seurausta. Palkkaerot toki johtuvat arvostuseroista, jotka voivat johtua taustakulttuurin "perinteisesti miehille leimatuista arvoista". Mutta se fakta, että nämä ovat yhä naisvaltaisia. Se kertookin jo siitä että "palkkakuopan kahleet ovatkin naistensa itse hakemia".

Sillä jos nainen on ensisijaisesti vapaa, niin on mieskin. Sillä olemme käsittääksemme kaikki ihmiset älyllisiä toimijoita. (Itse toki vähemmän kuin monet muut.)

Huomatkaa että seuraava kohta ei itse asiassa käsittele omia mielipiteitäni armeijasta, joita en tässä paljasta. Sen sijaan se käsittelee sitä, miten de Beauvoirin kielianalyysiä voidaan soveltaa myös siten että mies on tuomittu sortoon. (Esimerkiksi sen takia että hänet on tuomittu "ensimmäyteen" kulttuurissa, joka antaa siirretyn nationalismin periaatteella oikeuksia "toiseudessa" oleville, ja itse asiasa tekeekin "toiseudesta" sitä joka sortaa ja "ensimmäisyydestä" sitä joka on "toiseudessa".)

Kulttuurimme epätasa -arvoisuudesta puhutaan melko paljon. Esimerkiksi Kaisa Karppinen ja Mila Engelberg puhuvat suomen kielen neutraloinnista. Heistä esimerkiksi se, että virkamies vääristää arvoja, kertoen jotain miehen paikasta. Mutta he eivät puhu miesten arvoa halveksivan kielen poistamisesta. Esimerkiksi "murhamies" voi tarkoittaa kumpaa sukupuolta tahansa. Tätä termiä kuulee kuitenkin, enkä ole kuullut ainoankaan feministin maininneen asiasta. Itse asiassa aiheen "varusmies" esiintuominen huvittaa minua hieman. Sillä feministit selvästi näkevät epätasa-arvoa määritelmässä. Mutta he eivät mieti sitä kulttuuria sen takana. Sillä varusmies, kyllä, hän on armeijaan pakotettu. Ja tämä on itse asiassa juuri sitä muottia, jossa mies asetetaan tietynlaiseksi toimijaksi. Hänen on mentävä armeijaan, oltava aktiivinen tappaja. Väitän, että jos jokin paikka korostaa miehen maskuliinista luonnetta, se on armeija. Jos siis arvoja siirretään, puolen vuoden tai yhdeksän kuukauden keskitysleiri taatusti vaikuttaa asenteisiin. Siksi en voi muuta kuin nähdä ironiaa siinä, että henkilö näkee epätasa -arvoa, naisen sortamista, määritelmässä, jonka sisältö johtuu siitä että käytännössä sen alle joudutaan väkisin, sukupuolen vuoksi. (Naiset voivat mainita että he synnyttävät. Mutta tätä ei voida verrata, koska synnyttäminen ei -onneksi- ole kansalaisvelvollisuus. En tiedä että kukaan nainen olisi Suomessa joutunut vankilaan siitä että ei ole synnyttänyt lapsia.)

Ja kun tasa-arvosta puhutaan, on tietenkin muistettava että miehet saavat lapset avioerotapauksissa erittäin harvoin. Mies on perhe -elämässä asetettu toiseuteen. (Joskin työelämässä "ensimmäisyyteen") Ja väitän että tätä ei tehdä miesten "ainaisen väkivaltaisuuden" vuoksi, vaan siksi että jos perheasioissa on vastakkain naisen ja miehen sana, nainen voittaa sen aina. Ja jos ei muuten, niin asettamalla itsensä "toiseuteen". Ja tässä vaiheessa mies on joko luuseri(jos ei ole töissä) tai urahirmu, jolta ei riitä empatiaa(jos on). Eikä ole oikeastaan väliä mitä hän on tehnyt.

Sillä jostain syystä näyttää siltä että feministit ovat uudelleenmääritelleet tasa-arvon. Se ei enää olekaan sitä että nainen ja mies ovat tasapuolisia ihmisiä, vaan että naisien on saatava se, mikä perinteisessä -ja sinänsä eitoivottavassa näkemyksessä- on ollut "miesten oikeus" ja miesten on jaettava se, mikä perinteessä on ollut "naisten velvollisuus". Mutta toisin päin velvollisuuksia ei tahdota siirtää.

Mutta tietysti, olen mies, joten tästä ei tarvitse välittää. Sillä tämähän on vain mahtiesimerkki siitä, miten minun tavoitteenani on alentaa naisten pyrkimyksiä ja estää heidän urakehitystään.