Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Se oli vitsi, vitsi

Eräs miekkailutoverini oli vieraillut paikassa jossa oli runsaasti vasemmistolaisia feministejä. Hän oli kertonut siellä vitsin homoseksuaaleista. "Tiedätkö mikä on kauheampaa kuin holokausti?" - "No homoseksuaalisuus." "Mutta miksi homoseksuaalisuus on niin kauheaa?" - "No, koska se on kauheampaa kuin holokausti." Tässä kontekstissa vitsi ei tietenkään naurattanut ketään. Kuten ei ollut sen tarkoituskaan. Kyseinen henkilö ei ole homovastainen vaan "vitsin" synnytti nimenomaan tapahtumisen konteksti.

Josta päästäänkin suoraan etiikkaan.

Hyvin usein kun kerrotaan vitsi, se koetaan joksikin joka voi olla hyvinkin makaaberi ja loukkaava koska sitä ei tarkoiteta. "Se on vain vitsi" on puolustus. Mutta miksi näin ajatellaan olevan? Onko esimerkiksi loukkaava lausunto vähemmän moraaliton jos se on samalla hauska? Kysymys on relevantti sillä hyvin usein kun käytetään tyylikeinona ns. halpaa sarkasmia, niin tosiasiassa viestillä halutaan alleviivata sitä mitä tosiasiassa tavallaan tarkoitetaankin. Tämä vain tehdään liioitellen. Ja tässä tilanteessa hauskuus syntyy helposti siitä että jaetaan sarkastisen lausujan maailmankuva. Jolloin rasistien kesken kerrottu natsivitsi on itse asiassa kontekstissaan tehokas vitsi joka huomioi kertojan ja yleisön. Mutta tätä voidaan pitää jopa vihaa lietsovana. Näin ollen vitsiys voisi itse asiassa periaatteessa pahentaa teon moraalittomuutta.

Puolustus siitä että jokin asia on vain vitsi viittaakin usein nimenomaan siihen että vitsi on kerrottu tavalla jossa ei puhuta vakavasti. Voidaankin nähdä että vitsiys lieventää lausunnon moraalittomuutta jos tämä epätotuusluonne tuodaan vahvasti esille. Lisäksi voidaan nähdä että huumori voi herättää tunteita ja tiedostamista. (Puhumatta siitä että vakaville asioille nauraminen voi olla terapeuttista tai defenssi maailman kauheuden edessä.) Kun vitsi kerrotaan nimenomaan kaikinpuolin tiedostetusti epätotena, mauttomuus viittaa nimenomaan siihen että vitsin kertojalla on etiikan ja tyylin taju. Tyylirikko on tahallinen.

Tässä mielessä miekkailukaverini vitsitempaus oli eettisempi kuin jos se olisi tehty heteropride -kerhossa. Homofoobikkojen kerhossa se voisi naurattaa. Homofoobikkonatseille vitsi voisi olla hervottomasti naurattava. (Tai sitten ei ehkä kuitenkaan, koska vitsin laatu ei ollut kummoinen. Mutta olisi naurattanut tämä huomioonottaen aika paljon enemmän kuin feministejä kuitenkin.) Vitsi olisi vitsi sellaisessa tilanteessa jossa sen kertominen olisi ollut hyvinkin epäeettinen. Kun se kerrottiin paikassa jossa sen hyveellisyys oli suurimmillaan se ei itse asiassa naurattanut vaan tyrmistytti. Vitsin vitsiluonne jossain määrin tuhoutui tässä yhteydessä.

Ongelmana on tietenkin se, että huumori on useimmiten kuitenkin keino paljastaa totuutta. Moni kertoo vitsejä kuin narri. Tällöin vitsin tehtävänä on paljastaa epämiellyttäviä totuuksia vaikka vallanpitäjistä. Asioita joita ei uskalleta kertoa tai sanoa ääneen koska etiketti ja hyvät tavat estävät. Toisin sanoen vitsit kerrotaan useimmiten totena kuin epätotena. Silti "se on vain vitsi" -puolustus on yleinen. Käytän sitä joskus itsekin.

Merkittävä teko ja sen symbolinen merkitys

Herodotos kertoo miten Persian kuningas Dareios kysyi kreikkalaisista hautaamistavoista. Kreikkalaiset korostivat että polttohautaus oli tärkeää. Koska se oli kunnioittava tapa käsitellä ruumiita. Darius oli kuitenkin tekemisissä myös nykyajan Intian tienoilla asustavien callationslaisten kanssa. Ja kun hän kysyi heiltä voisivatko he polttaa vainajansa kunnioituksesta he olivat pöyristyneitä koska se tarkoittaisi ruumiiden kohtelemista roskana. Heistä vainajat piti kunnioittavasti syödä. Mikä taas oli kreikkalaisista hyvin pöyristyttävää.

Ylläoleva kuvaus on monikulttuurisuuden ytimessä. Monesti tekoja pidetään symbolisina. Ja symbolien merkitystä pidetään ikään kuin objektiivisena asiana. Tämä näkyy hyvin vahvasti siinä miten joitain asioita vain pidetään "itsestäänselvinä". Ajatus on hieman sukua objektiiviselle moraalille siinä mielessä, että senkin kohdalla aika moni toteaa että moraali on objektiivinen ja noudattaa juuri sen oman kulttuurin oppeja, dogmeja ja tapoja. Eri kulttuurissa olevat ovat yhtä ehdottomia omien kulttuuriensa kanssa.

Mutta tässä ei ole kysymys puhtaasti moraalista vaan merkityksestä. Voidaan jopa nähdä, että vainajan kunnioitus oli se eettinen viesti jota Herodotoksen kuvauksessa toteutui kaikilla. Tämä voisi olla yhdistävä yleisinhimillinen teema. Joka taas voidaan liittää moraaliin vaikka "Sam Harrisin tapaan" määrittelemällä moraali jonkinlaiseksi yleisinhimillisyydeksi jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen laumakäyttäytymisen, aivotutkimuksen ja muun vastaavan kautta. Tai joksikin joka kuvaa sitä omaatuntoa jota vaikka Luterilaisuuden Jumala on ohjelmoinut kaikkiin ihmisiin.

Jos kunnioitus on yhdistävä niin se mikä merkitsee kunnioittavaa käytöstä on sitten se joka eroaa. Tällöin ero ei enää ole välttämättä moraalissa vaan symboleissa. Ja tässä kohden ei voi oikein tehdä muuta kuin viitata C. S. Peirceen, joka määritteli että symbolit toimivat sillä että niissä on kolme komponenttia. On symboli ja teko tai rituaali, joka sitten jonkun tulkitsijan kautta määrittää mitä se tarkoittaa. Ja tämä tapahtuu jossain kontekstissa tai yhteisössä jossa tämä tietty tulkinta oikeutetaan. Tässä mielessä kommunikaatio ja sopiminen lataavat symboleihin eri merkityksiä eri kontekstissa.

Mistä seuraa hieman yllättäen se, että monikulttuurisuus ei väistämättä tarkoita samaa kuin moraalirelativismi. Ei vaikka jokaiselle rituaalille antaisi arvon. Tässä mielessä "maassa maan tavalla" voidaankin tulkita jonain muuna kuin kädenojennuksena kulttuurirelativismille. (Tulkinta jota rehellisesti sanoen ällistyttävän harva on tekemässä.)

Luettu - so what?

Uuden Suomen puolelle blogaaminen on tarjonnut mielenkiintoisia elämyksiä. Syynä on se, että siellä kommentteja tulee eri tavalla kuin täällä. (Osittain siksi että tämän paikan kompetenssia vaativa kommenttinegatiivinen asenne on rakennettu työllä ja vaivalla. Ja toisaalta olen rakentanut aivan tietoisesti uuden suomen puolelle ympärilleni erilaisen eetoksen. Se ei ole yhtään sen valheellisempi kuin eetokseni täälläkään. Mutta se on silti erilainen.)

Se miten tiivistäisin asian, on kontekstittomuus. Tästä saa esimakua katsomalla vapaavuoron huumoriartikkeliani. Siinä leikitään zombieilla ja Schrödingerin kissoilla ja oikeilla kissoilla. Terve ihminen voisi käsittää että jos joku puhuu siitä miten zombiearmeija rakentuu simiemme alla, niin you must be joking. Kuitenkin kommentoija näkee asian sitä kautta että olen jotain jonka hän on lokeroinut "filosofiksi". Ja tähän ihmisryhmään hänellä on selvä kanta "Maailma on täynnä filosofien höpöä fysiikasta." Mikä tarjoaa minulle la-wut -elämyksen. Kommenttiin liittyy toki aivan asiallista kvanttimekaanista kritiikkiä. Mutta konteksti ällistyttää. Miksi korjata tiedevirheitä vitsistä?

Tämä on kenties vielä ymmärrettävää. Maailmassa riittää idiootteja ja maailma on joka tapauksessa vajonnut tilaan jossa lähinnä Poen laki vallitsee. Jossain varmasti on joku hullu joka tosissaan esittää tuonlaisia ajatuksia. Minulle vitseissä on kuitenkin yleensä jokin vinksahtanut sisäinen logiikka, joten kenties joku mielenterveyspotilas jolla on filosofian harrastuneisuutta todella rakentaa jonkin samanlaatuisen ad hoc -verkoston.

Mutta asia ei jää tähän. "Asiapuolella" puheenvuorossa kirjoitin nihilismin filosofisista määritelmistä ja siitä miten sitä käytetään arjessa väärin, epäselvästi ja monella eri tavalla. (Tämä tietenkin leimaa minut "filosofiksi" monien silmissä.) Korostin että arkikäytön määritteet etäännyttävät koko asian rationaalisuudesta. Ja että se on lähinnä muuntunut joksikin jota käytetään kun halutaan pilkata vastustajaa mutta tavalla jossa ei jouduta luopumaan omasta älyllisyydestä. Sain kuitenkin kommenttiin lähteistämättömän väitteen sanan "oikeasta" merkityksestä "Nihilisti ei ehkä suhtaudu kriittisesti moraalijärjestelmiin vaan hylkää ne. Vähän kuten ateisti suhteessa agnostikkoon. Nihilisti voisi olla sellainen henkilö, joka sanoo esimerkiksi noudattavansa jotain moraalista järjestelmää mutta ei oikeasti välitä siitä lainkaan eikä toisaalta korvaa sitä millään muullakaan. Ts. ihminen, joka ei oikeasti välitä tai ota vastuuta mistään vaan ajelehtii eteenpäin väliinpitämättömänä. Myös äärimmäisessä relativismissa on nihilismiä silloin kun ei enää ajatella, että on useita "oikeita" tai "hyviä" moraalisia järjestelmiä vaan että ne kaikki ovat turhia ja hyödyttömiä tai vaikka irrationaalisia." Tässä ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin "Määritteli kuka, missä, milloin? Lähteet? Nihilismi tuollaisessa käyttötavassasi ovat sitä epä-älyllisyyttä ja asenteellisuutta jonka moittiminen oli jutun keskiössä. Mutta hyvä että tulit opettamaan. Kun kommenttisi näyttää enemmän ongelman laajuuden - ja sen korjaamisen vaikeuden - demonstrointi kuin jokin jossa tulee tiukka ja näppärä määritelmä käytetylle filosofiselle termille." & "Erityiset ansiot kommentin asiayhteydestä. Enhän tässä blogauksessa yhtään käsitellyt "Nihilismi" -termin sisältöä siten kun se on asiallisesssa kontekstissa määritelty. Ja korostanut että muitakin lähestymistapoja - halpamaisia, epä-älyllisiä ja latteita - on tarjolla jättimäinen kasa, käytännössä jokaiseen mahdolliseen tarpeeseen. (Josta seuraa se epämääräisyys.)"

Ja toisaalta kun kirjoitin eutanasiasta, sen sisältönä oli argumenttianalyysi. Eli otin eutanasiaa vastustavia argumentteja, ja sen sijaan että katsoisin että ovatko nämä määritelmät oikein vai väärin, katsoin mikä tematiikka niitä yhdistää. Kirjoitin jopa itse artikkeliin disclaimerin "Toisaalta se mitä mieltä minä olen ei ole kovin tärkeää. On sen sijaan kenties tarpeellista siirtää asia niin että subjektiivinen tunteiluni voidaan käsitteellistää. Muuttaa filosofiaksi. Silloin kysymys ei ole ehkä enää siitä olenko oikeassa ja pitääkö maailman miellyttää juuri minua. Silloin kysymys on enemmän siitä minkälaisia teemoja itsemurhan (ja myös eutanasian) puolustamisessa on. Kysymys on enemmän siitä että haetaan se mistä ollaan erimielisiä. Ja tämä voi vähentää ohipuhumista. Lopputulos on enemmän käsitenalyysiä kuin kuvaus siitä miten toivoisin eutanasian toteutuvan. Tai millä ehdoin saa tehdä itsemurhan. Tai miten nämä prosessit pitäisi käytännössä järjestää jotta se olisi hyväksyttävää. Tai onko itsetuho ylipäätään oikein tai väärin. Kyse on pelkästään siitä mistä asioista ollaan samaa tai eri mieltä." Täsmensin asiaa myös kommenteissa "Ongelma on siinä että tämän tekstin ideana on olla argumenttianalyysi eikä kannanotto siitä onko eutanasia oikein tai väärin. Ideana on siis ottaa tietyn aiheen argumentit, tässä tapauksessa eutanasiaa vastustavat argumentit, ja kasata mitä yhdistäviä perusoletuksia, ominaisuuksia ja attribuutteja näillä on. (Kyse ei siis ollut edes siitä että mikä on oikea autonomisuuden määritelmä vaan tarkastelu ns. attribuuttien tasolla.) Eli löytyykö jokin teema joka yhdistää itsemurhaa ja eutanasiaa koskevia argumentteja. Nämä teemat voivat olla oikein tai väärin. Se ei ole argumenttianalyysissä tärkeää. Koska siinä ei yritetä tehdä poliittista arvokeskustelua jossa valitaan "oikea mielipide" ja sitten juntataan sitä keksimällä syitä miksi tämä valittu mielipide on oikea." Silti kommentit olivat täynnä arvokeskustelua jossa korostettiin että olisin erityisesti eutanasian puolella. "Ehkä itse haluaisit elää yhteiskunnassa jossa eutanasiaa suositellaan monenlaisissa tilanteissa, mutta tuskin olen ainoa joka ei sellaisessa halua elää." (Mikä ansaitsee kyllä jotain pisteitä kun eutanasiaa vastustava kertoo minkälaisessa yhteiskunnassa ei haluaisi elää. Mutta tämä on tietysti vain "kielivitsi" eikä sanoma.) "Olisi kummaa jos samaa ei tapahtuisi eutanasian kohdalla esim joku vaatisi eutanasiaa kun naapurin koira räksyttää tai ettei aamulla ollut kaupassa suosikki olutta." ... "Mietippä entä jos kaksivuotias pikkupoika haluaa "etutaninaa" kun sukka ei mene ensiyrittämällä jalkaan tai kun ekaluokkalainen ei keksi ratkaisua matikan pulmatehtävään (molemmissahan tapauksissa vanhemmat normaalisti tulisivat tuputtamaan optimismia lapsilleen ja kannustavat jatkamaan). Itse asiassa on tosi höhlää kun yrittämiselle tarjotaan kuolemaa nopeammaksi ja helpommaksi vaihtoehdoksi (pahinta olisi kun euta-jonot venyisivät 14-16 vuotiaiden nuorien, opiskelijoiden ja amislaisten takia)"

Tekstiä ei siis nähty arvokeskusteluteeman ohi. Ihmiset ovat ilmeisesti niin tottuneet ideologiseen arvokeskusteluun, että he eivät tiedosta muunlaisia asioita olevankaan.

Mitä demonstroin?

Ei ole ollenkaan tavatonta että ihmiset ovat hyvin asenteellisia. He mielellään tekevät asiavirheitä esimerkiksi Nietzschen filosofiassa. Ja muutenkin heittävät vastapuolen maailmankuvan sanovan sitä ja tätä. Näissä on usein hirvittävän syviä virheitä. Ja kun näistä sitten kertoo, on kommentti jotain sen tyylistä kuin "Olen itse lukenut Nietzschen kirjan". Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että heistä asia on loppuunkäsitelty. He kyllä tietävät olevansa oikeassa ja kritiikki väärässä.

Lukeminen ja lukemisen ymmärtäminen ovat kuitenkin hyvin eri asioita. Dawkinsin "jumalharha", Nietzschen filosofia ja evoluutioteoria ovat kenties kolme väärinymmärretyintä mallia. Ne ovat sellaisia että kaikki tuntuvat tietävän mitä nämä tarkoittavat. Ja silti sisällön ja sanoman välillä on valtavia eroja. Tämä johtuu siitä että jos aiheeseen liittyviä teoksia ylipäätään on luettu - suuri osa hankkii näkemyksensä "Jumalharhasta" lukemalla vain Dawkinsia kritisoivia kirjoja sen sijaan että lukisivat itse teoksen - niin se ei tarkoita kovin paljoa. Myös nuo minun blogiteksteihin vastanneet ihmiset ovat lukeneet itse tekstin. Blogitekstini ovat kuitenkin sekä lyhyempiä että sisällöltään yksinkertaisempia että helppotajuisempia kuin vaikkapa Nietzschen mikään teos. (Hän on itse asiassa todella vaikeatajuinen kirjoittaja.) Jos jo minun blogitekstini väärinymmärretään karusti lukemisen jälkeen niin miten näiden teosten ymmärtämiseen olisi jotenkin paremmat edellytykset?

Itse asiassa väitän että Ayn Rand ja Pekka-Eric Auvinen ovat varmasti lukeneet Nietzschen kirjoja, mutta ovat tulkinneet niitä yhtä heikolla tasolla kuin mainitsemani blogiteksteihini kommentoineet ihmiset. Eli teksti on luettu mutta ei ymmärretty. Mainitsmani ihmiset eivät ole varmasti olleet idiootteja. (He ovat tosin olleet vastenmielisiä ääliöitä. Mikä on eri asia kuin idiotia, valitettavasti.) Ja ovat kenties jopa innostuneet lukemastaan. Mutta heidän tulkintansa ei vastaa Nietzschen tekstien tutkijoiden kantoja siitä mitä Nietzsche on sanonut.

Oma kantani onkin se, että on hyvä jos kirja on luettu. Koska sitten Nietzschen sanomisen merkitystä voi perustella lainauksilla kyseisistä kirjoista. Kun asia on tuttu ja materiaali hanskassa niin sitten tämän pitää olla helppoa. Kun kerran on ymmärrys ja kompentenssi hallussa. Tässä tilanteessa vaatimustaso nostetaan siihen mihin se laitetaan kun keskustellaan osaajien kanssa. Tekstiä ymmärtämätön voi tehdä vahingossa virheen. Se on ymmärrettävää. Mutta jos korostaa omaa auktoriteettiaan sanomisiin, niin sitten ei riitä se että ottaa lukukokemuksen auktoriteettiasemaksi. Auktoriteettiasema saadaan kompetenssilla ja kompentenssi demonstroituu perusteluilla, kuten sisäisellä logiikalla ja lähteistetyillä lainauksilla.

Filosofia on taito. Perusteluprosessin ohittaminen viittaamalla siihen että on lukenut teoksen viittaa siihen että ei ole ymmärretty edes sitä mitä tämä taito ylipäätään tarkoittaa. Ja tämä on hyvin loukkaavaa niille jotka ovat kuluttaneet erinäisiä satoja tai tuhansia tunteja siihen että ovat miettineet, harjoitelleet ja treenanneet asioita. Se, että ykskantainen kritiikin torppaaminen toimii tällä tavalla ei tietenkään psykologisesti yllätä. Se muistuttaa Dunning-Kruger -efektistä. Kun on riittävän huono kokee itsensä mestariksi. Ja kun ei ymmärrä omaa huonouttaan ei ymmärrä edes sitä että pelkän lukukokemuksen olemassaoloon viittaamisen sijasta pitäisi demonstroida osaaminen jotta sillä olisi mitään arvoa tai merkitystä. Koska jo tämän tiedostaminen vaatisi jonkinlaista taitoa. Ja sitä ei saa jos asenteellisesti on joskus nuorena tullut lukaistua joku kirja ja tulkittua se väärin. Ja josta ei sittemmin enää muista edes sitaatteja.

Onko jääkiekkoilijan pukeminen mekkoon naisten pilkkaamista?

Koff pitää facebooksivuja. Tämänlaisten sivujen tarkoitus on tietysti ns. puffaaminen. On hyvin vaikeaa erottaa sivuston huumoria ja muuta sisältöä myynninedistämisestä. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Nyt sitten viime päivinä on kohistu. On syntynyt "#KOFFGATE". Eli jotain josta jo nimityksen perusteella tietää saavuttaneensa merkityksen nollapisteen. Siinä missä euroviisuvoittojen kohdalla on voitu kauhistella parrakasta miestä mekossa, on tässä kauhisteltu miestä mekossa tavalla jossa karkeasti sanoen "kannanotot ja puolet ovat vaihtuneet". Parrakas mies mekossa voi selvästi ajaa tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta että taistella sitä vastaan. (Kontekstilla on oikeasti merkitystä. Mutta huomio on minulle itselleni liian hauska ohitettavaksi.)

Sini Korpinen kuvasi tapahtumaa :  "Koff julkaisi eilen Facebook-sivullaan kuvan, jossa Venäjän jääkiekkojoukkueen Jevgeni Malkinin päälle oli photoshopattu vaaleanpunainen tutu-mekko. Kuvassa luki: ”Tervetuloa tytöt! Kohta nähdään!” Tämä oli kai viittaus Malkinin omaan tapaan kutsua Leijonia tytöiksi. Oli tai ei, mauton kuva oli silti. Kas kun minun – ja monen muun – mielestä tyttö -sanan käyttöä haukkumatarkoituksiin ei pidä edistää. Sinebrychoff pahoitteli kuvaa ja poisti sen, ja sillä hyvä – kiitin heitä reagoimisesta, ja se oli siinä." Sittemmin asiasta on suututtu. Asiaan liittyy huorittelua ja loukkaamista.

Kokonaisuus on huvittava. Ymmärrän nimittäin en että Malkin on itse ensin loukannut suomalaisia tytöiksi. Tässä on negatiivisia konnotaatioita. Koff on sitten reagoinut tähän. On ymmärrettävää että kun tässä "tyttö" tarkoittaa heikkoa ja huonoa urheilijaa, moni näkee tämän naiseuden väheksyntänä vähemmän kuin tit-for-tat -reaktiona. Kun tästä on esitetty mielipiteitä, on moni loukkaantunut herjaamaan sensuristeja. Vaikka periaatteessa Koff teki valinnan itsenään Kaikki olisi ymmärrettävää jos kaikki ei olisi niin kauheaa. On helppoa ymmärtää miksi kaikki ovat vihaisia. Vastakkain kun ei ole "sensuristit vs sananvapaus" tai "feministit vs. sovinistit" vaan "naisten oikeudet vs. sananvapaus" (jotka sitten vain määrittävät vastapuolen oman asiansa antiteesiksi).

Itse näen että viesti olisi voitu ottaa hieman eri tavalla. Jos Suomen joukkue olisi laitettu mekkoihin se olisi korostanut sitä että "katsotaan mihin tytöt pystyvät". Se olisi kuitenkin väistämättä nähty Venäjämielisenä. Ja se taas ei sovi Koffin ajatukseen. Se kun kanavallaan pääasiassa puffaa. Sen on oltava Suomen puolella. Suomipojat mekoissa toimisi vasta voitetun pelin jälkeen, nokitukseksi. Nokitukseksi siitä minkälaisia tosimiehiä ne Venäjän karjut ovatkaan kun neidit ja homppelit taas päihittivätkin heidät.

Mutta vitsit ovat vaikeita. Ironian ja sarkasmin kirjo on haastava. Asiaa ei tietenkään auta se, että vaikka Koffin esittämä mainos tökeröine photoshoppeineen on selvästi huumoria, se ei ole kovin hauska. Se on muotonsa ja ratkaisunsa mukaan selvästi huumorisisältöön sidottavissa. Muotokieli on kassista huumorimemetiikkaa. Sen photoshoppauskin on tarkoituksellisen tökerö joten sitä ei voi ottaa faktuaalisena. Se ei voisi muuttaa itseään selvemmin vitsigenreen edes laittamalla kuvan alkuun "Pikku-Kalle ja suomalainen ja ruotsalainen ja norjalainen menivät baariin vaihtamaan hehkulamppua". Siksi kuva on selvästi huumoritarkoituksellisesti tehty. Sen huumoriarvo ei toki ole korkea. Mutta se on periaatteessa turhan kaljanmyyntikojun facebooksivun puffausmainos. Joten tuossa kontekstissa ei voi kovin paljoa kovempaa odottaakaan.

Kuitenkin tämä jotenkin toi esiin omat näkemykseni vitseistä ja huumoriarvosta.

Nähdäkseni vitsi ei ole pelkässä rakenteessa. (Sillä tosin itse asiassa pääsee järkyttävän pitkälle.) Jos otetaan seuraava vitsi voidaan huomata että se on melko kauhea.

"Suomalainen kuoli ja meni taivaaseen. Siellä Pyhä Pietari esitteli hänelle paikkoja. Pian suomalainen hämmästeli sitä että vaikka hän oli taivaassa niin hänellä oli silti vessahätä. Pyhä Pietari kertoi että taivaassa on toimiva jätehuolto. He menivät puuseehen. Pyhä Pietari kertoi Jeesuksen tottumuksesta nikkaroivan puusta kaikenlaista ja siksi yleisin WC -ratkaisu olikin perinteinen. Kun suomalainen sitten katsoi WC:n reiästä hän näki alla Helvetin liekit. Siellä oli mustanpuhuvia ihmisiä. Suomalainen arasteli. Hänestä ei ollut asiallista paskoa alas kun siellä oli ihmisiä. Pyhä Pietari korosti että eihän siellä ollut ihmisiä vaan siellä oli neekereitä." Tämä on selvästi rasistinen vitsi joka tukee tiettyjä asenteita. Vitsin huumoriarvo ei ole kovin suuri koska on olemassa ideologisia rakenteita jotka sortavat rodun perusteella.

Vitsistä saa hauskemman ja vähemmän loukkaavan muuttamalla Suomalaisen kristityksi ja neekerit uusateisteiksi. Sillä ideologian pilkkaaminen on vallitsevien sääntöjen mukaan jostain syystä jotenkin sopivampaa. (Itse en käsitä tätä mutta yleisön tapa katsoa huumoria ei välitä tämänlaisista.) Lisäksi tässä voi olla vahvempaa viestiä juuri siksi että kristillisessä teologiassa helvetti on kuitenkin tärkeässä osassa. Ja kuitenkin kristitty vitsin kuulija voi ahdistua. Useimmat kristityt saavat vitsistä luultavasti pientä kognitiivista dissonanssia. Ja näin vitsillä on kyseenalaistava elementti. (Muslimeilla vastaavaa ei saa aikaiseksi koska Pyhä Pietari on kristillinen konsepti.)

Mutta hauskaksi tilanne muuttuu jos oteaan alkuperäinen vitsi ja muutetaan paskomisen kohteiksi turkulaiset. Sillä tosiasiassa turkulaisten dissaaminen on absurdia. Se on jotain jota kukaan ei oikeasti tee. Mutta turkuvitseistä on tästä huolimatta tullut "luvallinen konventio". Koska turkulaisia ei oikeasti vainota on vitsi tavallaan absurdi. Mutta kuitenkin eri tavalla absurdi kuin jos paskotut olisivat tillinviljelijöitä. Sillä tillinviljelijöistä ei ole tehty konventiota.

Kuinka suuresta osasta ei-pornoa halutaan tehdä sellaista

Taidemaalarit ovat varmasti kautta aikojen olleet vaikeuksissa sen kanssa mikä on taidetta ja mikä erotiikkaa tai peräti pornoa. Tästä ääripäinä on renessanssiylimys joka tilaa maalauksen jossa on tarkoituksellista alastomuutta, jolloin taiteilija haluaa kenties tehdä taidetta mutta tilaaja määrää sisältöön itselleen jotain joka on vähintään hyvin lähellä pornografista materiaalia. Tai sitten taiteilija haluaa tehdä taidetta mutta tilaaja on joku vähän niuhompi renessanssipaavi joka pitää vaikkapa alastomuusasioita paheellisina ja syntisinä.

Mutta asialla on konkreettisempiakin ulottuvuuksia. Sellaisia jotka eivät jää enää jonkun taidekriitikon ja filosofisen luokittelijan maailmaan. Vaan jonain joka vaikuttaa jopa relevantimpiin maailmanasioihin kuin kirjaston luokitusnumeroon. (Joka on konkreettinen ja yllättävän tärkeä asia.) Sellaiseen joka teoriassa saattaa vaikuttaa hyvinkin laajasti siihen mitä ihmiset voivat jatkossa tehdä ja miten häntä kohdellaan tämän jälkeen.

Itse näkisin että maailmassa on olemassa "yhteiskunnan seksualisoitumista" koskeva käsite. Jossa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että erilaista vähäpukeista ja sisällöltään seksuaalista materiaalia on hyvin paljon saatavilla. Toinen taas on se, että moni normaali ja eiseksuaalinen asia väännetään seksuaaliseksi. Esimerkiksi äitien imetys on aikaisemmin aivan varmasti ollut normaalia ; Ei ole ollut mitään tutteleita ja vauvat on ruokittava. Nykyisin se koetaan hyvinkin helposti rinnan näyttämisenä, joka taas nähdään erotisoituna. ; Suomessa on toinenkin yhteys joka näyttää olevan erotisoitumassa. Nimittäin sauna.

Eräs facebookystäväni (omituinen käsite, myönnän) on ottanut osaa hyväntekeväisyyskalenteriin joka on sauna -aiheinen. Se ei ole sisällöltään eroottinen. Mutta siinä on aiheen vuoksi alastomuutta. Toki rajatusti. Mistään rintojen heiluttelusta ei ole kysymys. Mutta toisaalta juuri tämä tuottaa jossain määrin ongelmia. Koska sitten näin tämän em. facebookystäväni alasti, tein kuten jokainen kunnollinen mies tekee nähdessään sievän naisen paljasta pintaa internetissä. Eli kirjoittaa aiheesta kommenttia privaatisti.

En ole tässä mikään moralistikukkahattusetä. Tai ainakaan en kovin vahvasti. Luonnollisesti toivon hyvää onnea hyväntekeväisyyskalenterille. En koe myöskään että pornoa tai erotiikkaa itsenään tarvitsisi kieltää. En paheksu ihmistä sen vuoksi että hän riisuu hyväntekeväisyyden puolesta. En edes silloin kun se on selvästi tätä mainittua saunakalenteria erotisoidumpaa - kuten monesti näkee turkista vastustavissa kampanjoissa joissa alastomia naisia käytetään huomionherättäjinä.

Saunan eiseksuaalinen luonne on nimittäin jotain joka on siitä hankala että se on hyvin helppoa erotisoida ja seksualisoida kysymättä ihmiseltä itseltään lupaa. Konteksti on hyvin helppoa häivyttää. Tämä liittyy oleellisesti siihen mistä kirjoitin aikaisemmin. ; En pitänyt julkkisten vuodettujen eroottisten kuvien katselemista sopivana. Sen sijaan korostin että ammattilaisten tekemä porno on - jos ei täysin eettistä niin ainakin huomattavasti vähemmän epäeettistä - koska kuvatut ovat antaneet luvan siihen että heidän kuviaan käytetään juuri tämänlaisessa kontekstissa.

Koska saunakalenteri oli selkeästi ei-eroottinen on siinä riskejä tämänlaisiin ongelmiin. "Rehti eroottinen kuva" on siitä suora että konteksti on selvä. Ja tässä mielessä kuva on selvästi tiettyyn tarkoitukseen tehty ja sitä on mahdollista käyttää sellaiseen. Mutta koska kyseessä ei ole eroottinen kuva joka olisi tehty sellaiseksi, on riskinä se että kuvaa käytetään johonkin jota varten ei ole annettu lupaa ei niin kuvaajalta kuin ennen kaikkea kuvatulta mallilta (tai kuvassa olevalta kohteelta, tai ihmiseltä, miten tämän sitten haluaakin ilmaista). Alastomuus on helpohkoa viedä pois kontekstista. Ja tämä on se ongelma ja riski.

Esitinkin kampanjaan esittäneelle kysymyksen siitä että mitä jos hänen kuvaansa käytetään jollain kamalalla tavalla. Enkä tässä tarkoita sitä että joku teinipoika masturboi kalenterikuvan päälle, vaan siitä että jos joku vaikka ottaa kuvan talteen ja se vuotaa julkisuuteen ennen vaikka presidentinvaalikampanjoita. Kuvana josta on vaikka taktisella rajauksella ja kalenterikontekstin hämärtämisellä tehdään skandaali jossa tämä henkilö sitten on joku jolla on "kyseenalainen ja irstas menneisyys". Tämä konteksti olisi tietysti valehtelua. Mutta se olisi melko helppoa tehdä.

Ja tiedän että jos tämänlainen tilanne sattuu osumaan omalle kohdalle niin se iskee yllättävän vahvasti.
1: Yhdessä aikaisemmassa työpaikassani eräs nuori nainen oli ollut aivan oikeissa eroottisissa kuvissa. Nämä kuvat eivät olleet mitään merkittävän rajua materiaalia ja kohtuullisen hyvällä maulla tehtyjä. Kun tieto asiasta työpaikalla levisi kädestä käteen kiertävien kuvien kautta, nuori nainen sai tietysti kohdata ilmeitä ja katseita. Joiden syyn hän joko tiesi tai sitten ei. Sosiaalinen asenne oli varmasti raskasta kantaa. Olin vihainen hänen puolestaan. En sääli sitä että jollain riittää kehoa tämänlaisiin kuviin. Mutta paheksun siitä että mahdollisesti palkan tai seikkailun takia takia tehdystä projektista tehdään jonkinlainen ihmistä luokittava ansa. En ole mikään kovin ihana ihminen, mutta on jokin raja jolla ihmistä saa kohdella ja missä ei.
2: Samoin pornokuvaistaminen on muutenkin ase. Puolisoni kohtasi tätä koulussa kun hänen naamaansa leikkaa-liimattiin ammattilaispornonäyttelijöiden vartaloihin ja pistettiin koulun oppilaiden parissa kiertoon. Oli selvää että tämä iski sekä itsetuntoon että vaikutti ammatissa tarvittavaan karismaan ja auktoriteettiin. Tämänlaisesta tempusta olin sen verran vihainen että en vieläkään tiedä tekijän sukunimeä. Etunimen tiedän. Sukunimen paljastuminen saattaisi olla vakavahenkisen kaksintaistelun paikka.

Oikeastaan tässä saunakuvassa ongelmana onkin oikeastaan juuri se että vaikka sukupuolella, iällä ja ulkonäöllä ei pitäisi tämänlaisissa asioissa olla jotain merkitystä, sillä ei ole. ; Minä miehenä ja korkeintaan kohtuullisen näköisenä voisin patsastella aivan umpimunasillani samassa kalenterissa ja tätä kuvaa ei kukaan missään ikinä väittäisi pornografiseksi menettämättä kasvojaan. (Olen toki tällä hetkellä komeimmillani ikinä, mutta se johtuu enimmäkseen siitä että olin karsean näköinen teini.) Mutta kun nuori sievä nainen on paljon tätä rajatummin ja vähemmän paljastavasti kuvassa, on riski tämänlaiseen olemassa. Tasa-arvoisessa maailmassa jossa sukupuolia kohdeltaisiin tekojensa mukaan tätä ei tapahtuisi. Mutta tässä kohden on selvästi olemassa jokin hyvin relevantti ero.

Facebookystäväni oli toki siinä rohkea että hän esitti että hän ei murehdi tämänlaisista asioista. Koska hän ei tee väärin vaan oikein. Ja jos pelkää mahdollisia ongelmia ei oikein saa tehtyä mitään. Että internet on vähän kuin ase, että aseet eivät tapa ihmisiä vaan ihmisten intentiot. Hän on tässä mielessä rohkeampi kuin minä. Enkä tarkoita rohkeudella sitä eroottisissa kuvissa käytettyä rohkeutta. Vaan sellaista ns. aitoa rohkeutta. Ilman tämänlaista rohkeutta meillä olisi tarjolla vain riskitöntä taidetta ja riskittömiä projekteja. Ilman tämänlaista rohkeutta ei tarvittaisi lainkaan perinteistä sensuuria koska kaikki hoitaisivat kaiken ennakkosensuurilla.

Ei oikeaa yritystä kommunikoida

"Uncommon Descentissä" on esitetty hyvin klassinen ID -haaste. "Support the claim that one must always understand the context of a message in order to know that it is, indeed, a message. Describe a specific context, the absence of which would make it impossible to know if a meaningful message consisting of 100 characters was designed by an intelligent agent." Kysymys on tietyllä tavalla kiinnostava. Se liittyy koko intelligent designin ydinkysymykseen. Siihen, että miten tunnistetaan järkevä viesti ns. nonsensestä. Ja koska ID:n argumentaatiossa olennaista on, että ID:n luonnetta, tavoitteita ja muita vastaavia ei voida tietää, on oleellista että mitään kovin tiukkaa kontekstia ei tarvita.

Toki tämä haaste näyttää olevan varsin normaali ID -harhaanjohto. Red herring, jolla huomio viedään syrjään ID:n kannalta relevanteista ja äärimmäisen syvistä ongelmista. Kikka ei ole edes kovin hyvin piilotettu tai sofistikoitunut. Kaava voitaisiin luetella siten että
a: Meillä on jotain oikeasti tiedettyä tietoa siitä että jokin kohde on Suunniteltu. Eli meillä on ainakin joskus keino erottaa onko kohde suunniteltu vai eisuunniteltu.
b: Solut ja DNA:n jotkun rakenteet ja eläimet vaikuttavat kuin ne olisivat suunniteltuja. Ei nyt välitetä eroavaisuuksista, joita on kenties syviäkin. Mutta kaikissa asioissa on epäanalogisuutta. Jos samanlainen kohde on eri lokaatiossa, on se paikkaa koskeva epäanalogia. Joten vain samanlaisuuksilla on väliä.
c: Ja koska emme nyt halua tunnistaa DNA:n suunnittelua samalla tavalla kuin kohdassa a oleviin kohteisiin, joihin meillä täytyy olla jokin keino koska emme muuten tietäisi että ne ovat Suunniteltuja, viittaamme vain kohdan b huomioon ja yliviivaamme ainakin joskus -sanan a kohdassa irrelevantiksi.
+: Joten nyt evoluutiobiologeilla on tutkimusvastuu ja todistusvastuu tehdä tutkimuksia, publish or perish, ja ID -väen ei sen sijaan tarvitse muuta kuin esittää tätä argumenttia uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ID tämän jälkeen sitten tekee tietessä on se, että se puolustaa kohdan a validiteettia, jolloin puhutaan koodeista ja informaatiosta ja viesteistä ja mahdollisesti salauksesta ja SETI:stä. Ja sitten kohta b vain kaikessa heikkoudessaan livautetaan jotta kohta c saadaan vaikuttamaan täydeltä tieteelliseltä faktalta. Ja valtaosa lopusta on sitä että keinolla millä hyvänsä yritetään olla kiinnittämättä johtopäätöksen laadun ja uskottavuuden kannalta äärimmäisen relevanttiin kohtaan b. Ja siirtämällä puhe takaisin kohtaan a. Mutta ei siihen, että jos a:n tunnistamiseen on metodi, se ei ole analogia itsensä kanssa, koska muuten lopputulos olisi kehäpäätelmäinen. Siksi pitää puhua a:sta mutta ei siitä miten a tunnistetaan Suunnitelluksi. Ja näin valtaosa koko aihepiirin keskustelusta onkin tiivistetty ID:n "red herring -kaavaksi", joka tiivistää valtaosan aiheesta käytävästä ns. "ns. keskustelusta".

Mutta en jaksa jäädä tähän.

On toki helpottavaa huomata että joku huijaa ja tämän petkuhuiputuksen havaitsee. Mutta itse vastaisin kuitenkin myös haasteeseen. Sillä tätä kautta voidaan nostaa esille uusia asioita.
1: Nostamalla esille vaikka Voynichin käsikirjoituksen. Se on ainakin riittävän pitkä. Ja sen kohdalla on todellakin hyvin vaikeaa tietää miten siinä oleva merkkijono on generoitu. Ja siitä keskustellaan paljon. Viestin kielirakenteen puolesta puhuu ainakin Gabriel Landinin huomio siitä että teksti noudattaa Zipfin lakia. Mutta toisaalta moni muukin ilmiö tuottaa Zipfin lain vaatimia jakaumia. Ja itse asiassa Gordon Rugg on luonut menetelmän jolla käsikirjoituksen sisältämä jakaumarakenne olisi voitu generoida ilman että sen takana olisi mitään aitoa kieltä.
2: Toisaalta StephenB:lle voisi muistuttaa vanhanaikaisesta salausmenetelmästä (One-time pad, OTP), joka perustuu kertakäyttöisiin sivuihin joissa on arvottu satunnainen kirjainjono. Jokaisella aakkosella on lukuarvo. Ja kirjaimet lasketaan yhteen ja jos kirjaimet "menevät ympäri", se kiertää siten että aakkosen viimeisen kirjaimen jälkeen tulee A. (Kirjaimet ovat ikään kuin ringissä ja piiriä kierretään.) Tämä tuottaa salattuja viestejä joita ei voi erottaa satunnaisesti arvotuista jonoista yhtään mitenkään.

Jotta haaste saadaan pelastetuksi on tähän kulmaan kuitenkin jo vastattu. "I have no doubt that someone could craft a message in a code that I can’t crack or in a language that I cannot translate into English. In such cases, there has been no real attempt to communicate." Tämä on tietysti surullista siinä mielessä että ID:n päätututkimusaihe on DNA, se onko biologiassa merkkiä Älykkäästä Suunnittelusta. Ja tämän vuoksi emme voi sanoa tästä tärkeimmästä aiheesta oikein mitään muuta kuin sen, että sekään ei näytä pitävän sisällään mitään oikeaa yritystä kommunikoida. Samoin ID:n tunnistusvoima näyttää menevän hämmästyttävän heikoksi koska tässä taustamerkitys on, että jos vaikka avaruusolennot lähettävät viestin jota emme ole kykeneviä kääntämään, niin että se voitaisiin sitten muuttaa englannin kielelle tai muuten ymmärrettäväksi, ei voitaisi tunnistaa viestiksi vaan se olisi pakosti pelkästään "no real attempt to communicate". Kuitenkin valtaosa ID:n vetoomuksista perustuu siihen miten SETI voi etsiä älyn merkkejä avaruudesta. Ja nämä ovat oleellisen epäanalogisia tämän ja muiden vastaavien ID -haasteiden kanssa.

Itse asiassa koko haaste menee omituiseksi, koska se perimmiltään esittää väitteen että jos on olemassa jokin yli 100 merkin mittainen englanninkielinen viesti, niin sitä on pidettävä älyn tuotoksena. Ja jos viesti ei täytä näitä ehtoja se ei ole aidosti älykäs viesti. Joka johtaa siihen että jos on olemassa muunlainen viesti, sen merkitys haasteelle on merkityksetön. Mutta jos se täyttää nämä ehdot sitä pitää pitää suunniteltuna. Huvittavinta on kuitenkin se, että testi joka selittää että viestin kontekstilla ei ole väliä asettaa haasteelleen hyvin spesifin kontekstin. Sen, että viestin täytyy olla englanninkielinen jotta sen viestin voi ymmärtää. Ja tätä tarvitaan siksi että merkkijono on kontekstoitu viestintäyritykseksi jossa viestillä on sisältö joka voidaan ymmärtää kielellisesti, tavalla joka on käännettävissä englannin kieliseksi puheeksi. Eli selittäessään että tietääkseen onko viesti älyllisesti suunniteltu, ei tarvita kontekstia tai Suunnittelijan tavoitteiden ymmärtämistä. Ja tämän "kontekstittomuusteorian" kyseenalaistajille asetetaan todistusvastuu haasteelle jossa viestin tunnistamisen kannalta oleelliseksi laitetaan se, että tiedetään että älyn olisi tavoiteltava viestintää. Ja että viestin on oltava tietyssä kielellisessä kontekstissa.

Hupaisaa onkin, miten samat henkilöt saattavat harjoittaa keskenään ristiriitaisia selitysmalleja tältä osin. Ilman selvää kontekstia ei voida erottaa satunnaista viestiä. Mutta sitten ajatellaan kuitenkin että "That we have a MESSAGE as opposed to noise, implies a context of a communication system involving sources, encoders and/or modulators, transmitters, channels and possibly storage units, receivers, demodulators and/or decoders and sinks or destinations. That whole technical context is replete with purpose, irreducible complexity and more, pointing to design." Mutta valitettavasti tämä tunnistetaan sillä että kohteiden konteksti ja sisältö on jo tunnistettu. ID ei siis tunnista ja johda yhtään mihinkään. Emme saa apuja heidän supertieteestään, vaan vasta sitten kun jo tiedämme että kyseessä on jokin jossa on merkityksellistä viestintää tunnistamme ylipäätään, että se on viesti.
1: Tai sitten jos kohde tunnistetaan sellaiseksi missä ID:läiset haluavat tunnistaa asian he väittävät että sekin edustaa tätä. Mutta he eivät osaa tunnistaa näitä ennen kuin se mistä kohteesta data on saatu kerrotaan. Mikä on kontekstointia sekin. Ja lisäksi paljastaa hyvin paljon siitä miten he osaavat niin ilmiselvästi ja varmuudella sanoa että ruuviavain ja bakteerimoottori pitää sisällään Suunnittelua. On erikoista miten tämä varmuus puuttuu heti kun ID ei tiedä mitä tulosta hänen maailmankuvansa tässä kyseisessä kohteessa tavoittelee.

Kun merkkijonoa halutaan tunnistaa, ja vaaditaan että tähän sovelletaan ID:n viestin sisällölliseksi paljastavia laskelmia, näitä ei osata tehdä vaan sanotaan "I do not need FSCO/I to tell me that an intelligent agency was involved." mutta sitten kun esillä on jokin jonka viesti on jo dekoodattu niin sitten tilanne onkin niin, että aivan sama henkilö kertoo että "Also FSCO/I will tell you if an intelligent agency is required to bring the thing into existence." Eli kun konteksti on selvä, ja viesti kääntyy englannin kielelle, on se sitten kontekstittomasti tunnettu. Mutta ennen tätä selvittämistä ei laskelmia joilla arvioidaan onko se designiä vai ei osatakaan soveltaa. Tämä on oireellista. Ja on hämmentävää, miten erilaisia menetelmiä ja sivistyssanarykelmiä mitä ID:n kannattajat käyttävätkin, niissä on kaikissa se sama oleellinen ongelma

Jos otamme vaikka SETI -esimerkin ja saamme radioteleskoopista tavaraa, miten voimme erottaa onko viesti satunnaista kohinaa, lainomaista rytmistä toimintaa vai merkityksellinen viesti. ID perimmiltään ottaa kohteita jotka muutenkin tiedämme edustavan Suunnittelua ja väittää että ne vastaavat näitä heidän taianomaisia konseptejaan. Ja väittävät että tietyt, heidän teologiassaan merkittävät kohteet, kuten DNA, myöskin heijastaa näitä samoja periaatteita. Mutta tosiasiassa nämä esimerkit näyttävät miten he tulkitsevat aineiston sen mukaan mitä siitä kerrotaan. He osaavat varmasti erottaa onko DNA:n viesti satunnaiskohinaa vai ei kertomalla ensin onko se DNA:ta. Loput päättelee heidän teologiansa. Tätä prosessia ei tietenkään voi pitää tieteellisenä ajatteluna. ID ei siis tunnista menetelmillään mitään viestiä, vaan kun muut keksivät miten se on viesti, he tästä röyhkeästi päättelevät että heidän epämääräinen laskukaavastonsa jota ei voi muutoin käyttää mihinkään, varmasti antaisi tässä kohden oikeita tuloksia. Koska he sanovat että nämä luvut mittaavat näitä asioita. Tämä on hyvin hyvin kummaisaa.

Mitä tämä epäonnistuminen tarkoittaa?

Väittäisin että huomatessaan vaikeuksia viestien tunnistamisessa UD:ssa on itse asiassa demonstroitu juuri se, miten konteksti tarvitaan jotta voidaan sanoa että kohde on todella design. Ja tämä todistaa sen, että Intelligent Designin perusteesi on hyvin heikoilla. Sen mukaanhan Suunnittelijan intentioista ja Suunnittelijan luonteesta ei tarvitse tietää mitään, koska kohteet heijastavat jotain sellaista ominaisuutta kuten CSI -informaatiota (ja muita ID -konsepteja) jota voidaan vain tunnustaa kohteista. Ja että tämä tunnistustapa on hyvä keino, koska vaikka ei voida mitenkään osoittaa että jokin kohde ei olisi Suunniteltu, niin tässä tapauksessa prosessissa eliminoidaan se, että kohde olisi voinut syntyä luonnollisin prosessein kuten algoritmein, luonnonlaein tai sattumalta.

Ja nyt sitten haasteille asetetaan tämänlaisia rajoitteita, koska menneistä haasteista on huomattu, että erilaisin menetelmin käsitellyt älylliset viestit eivät niin vain erotukkaan esimerkiksi satunnaiskohinasta (heikko pakattavuus) tai luonnonlakien tuottamasta merkkijärjestelmistä (korkea pakattavuus). ID väittää kykenevänsä erottamaan luonnolliset merkkijärjestelmät älyn tuotoksista, joten epäonnistuminen on kova paikka. Haasteiden pitää olla nokkavia mutta sellaisia että niissä ei voisi hävitä. Helpoin tapa tehdä tämä on tietysti asettaa keinotekoisia esteitä vastapuolelle. Riippumatta siitä onko tämä rajoite täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tässä pitäisi todistaa. (Kuten tässä haasteessa ilmiselvästi kävi.)

Miksi he vihaavat minua?
Tarkastelujeni mukaan koko
Uncommon Descent -blogi
on minun ja kollegoideni
tuottamaa materiaalia.
Olisivat kiitollisia!

Haaste onkin nähtävissä sitä kautta että ID ei pidä ns. infinite monkey theorem:asta. Ja tämä sitoo kaiken hyvin klassiseen kreationismiin. Ja perinteistä perinteisempään Dembskin argumentistoon. Sillä William Dembskin mukaan sattuma tuhoaa informaatiota ja luonnonlait siirtävät sitä eteenpäin. Ja tälle näkemykselle haasteena on se, että matemaatikot ovat jo kauan tunteneet "infinite monkey theorem" -nimellä tunnetuksi tulleen näkemyksen siitä että jos apinalle annetaan riittävästi aikaa, se naputtaa koko Shakespearen tuotannon. Metafora on saanut nimensä Émile Borel -nimiseltä matemaatikolta vuodelta 1913. Mutta ajatus siitä on paljon vanhempi. Ja sen takana on se, että apina on lähinnä satunnaisuuden vertauskuva (ja satunnaisuuden ominaisuudet on matemaattisesti määritelty) ja tällä tuodaan esiin lähinnä sitä, että yritysten määrä on oleellinen kun huomioidaan jonkin asian tapahtumisen todennäköisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos annetaan riittävästi aikaa, mikä tahansa älykkäältä vaikuttava sekvenssi syntyisi millä tahansa satunnaisgeneraattorilla. Tämä ei ole mitenkään erityisen kyseenalainen keksintö. Intelligent Designin puolella tätä periaatetta yritetään diskreditoida toistuvasti.

Ja toisaalta miksipä tätä ei tehtäisi. Dembskin "universal propability bound" (upb) yritti ratkaista tätä antamalla luvun 10¹⁵⁰ jonka hän oli laskenut näkyvän universumin koosta ja kvanttien liikkeistä, jotka hän oli kertonut yhteen. Jotka hän oli olettanut tyystin satunnaisiksi.
1: Ajatus on lähtökohdiltaan huono, että universumi on nykytiedon mukaan suurempi kuin pelkkä näkyvä universumi. Inflaatio heikentää näkyvyyttä siten että emme edes teoriassa voi nähdä tietyn rajan ulkopuolelle. Ja lisäksi jo atomien olemassaolo kertoo siitä että tosiasiassa kvantit eivät heilahtele satunnaisesti satunnaisiin kombinaatioihin, eikä universumi ole täysin satunnainen koska siellä on vähintään yksi luonnonlaki. (Enemmänkin.) joten Dembskin arvioissa on muutoinkin syviä puutteita. Dembskin arviot kun muuttuvat kontekstin mukana. Ja eliminointiprosessi tässä upb -ympäristössä vaatisikin kaikkien relevanttien ja mahdollisten, myös eikeksittyjen, luonnonlakien vaikutuksen tunnistamista jotta voitaisiin sanoa että sen takana ei todella ole lainomainen prosessi. Jota taas tarvitaan siksi että ID ei olisi aukkojen Jumala argumenttivirhe joka hyppäisi "emme tiedä miten on syntynyt" -selityksestä siihen että "tiedämme että sen takana on Suunnittelija". (Joka pitää sisällään ristiriidan : Jos emme tiedä emme voi tästä päätellä että tiedämme.) Ja upb -ajatuksen rakenne itsessään pakottaa tähän ajatuskehään, joten selvästi jotain muutoksia tarvitaan.
     1.1: Ja kuten eräs todennäköisyyksiä miettinyt Diplomi -Insinööri näki asian ; Hänestä universal propability bound oli jo ensivilkaisulta "aivan saatanan typerä" koska se ei itse asiassa laskenut sitä millä todennäköisyydellä universumissa syntyisi näin tarkkaa informaatiota. Vaan itse asiassa teoreeman perusteella pitäisi sanoa että 50% kaikista niin paljon CSI:tä sisältävistä informaationpätkistä pitäisi syntyä sattumalta ihan odotetusti. Kuitenkin Dembski nimenomaan otti tämän rajana jonka jälkeen jos luonnosta löytyy mitään niin kompleksista, niin sen takana täytyisi olla Suunnittelija. Tämä vihjaa että tässä lukuarvoissa on hyvin syvällisiä ja valtavia valuvikoja.

Mutta tämä ei toki muuta sitä että hieman sympatiseeraan ID:läisiä tässä asiassa. Sillä meillä ei ole "äärettömästi aikaa". Nuoren maan kreationistien parissa on usein tiedostettu että äärettömästä määrästä apinoita ei tarvitse välittää jos käytettävissä oleva aika on lyhyt. Mutta OEC ja ID -puolella ollaan sitten astetta vahvemmin vastustamassa tätä periaatetta. (Mikä on jossain määrin hilpeää koska moni kreationisti pitää Dembskin tuloksia absoluuttisina ja koskemattomina koska ne ovat matematiikkaa. Ja että on "matemaattinen tosiasia" että informaatio vaatii lähteen jossa on enemmän informaatiota. Koska Dembskin wtf. Tämä "infinite monkey theorem" on sekin perimmiltään matematiikkaa.) Toki asia voitaisiin hoitaa pelkästään merkkijonon pidentämisellä. Johon tämän mainitun ID -haasteen merkkipituusrajoitekin itse asiassa viittaa.

Toki se jättää yhä huomaamatta sen, mitä Diplomi -insinööriltä saamani lausunto kertoo jopa luonnontieteellisistä havainnoista ; Osa tieteellisistä löydöistä jotka täyttävät kovatkin tilastolliset rajat ovat itse asiassa vääriä positiivisia (false positive). Tiedämme että osa vallitsevan tieteen tunnustamista luonnonlaeista on tilastojen valossa väärin, mutta emme tiedä mitkä prosentit.

Mutta pääasiani sille miksi en hyväksy ID:n tapaa pelata "haasteineen" on se, että he eivät pelaa reilua peliä. Kun teoriana on että informaatio ei tarvitse kontekstia, tämä pitää demonstroida jotenkin muuten kuin vaatia tarkkaa kontekstia jotta merkkijono hyväksytään "sopivaksi". ID:n ongelmana itse asiassa onkin se, että (1) Dembskin alkupään informaatioversiot olivat jotain jossa konteksti oli hyvin heppoinen ja jossa tehtiin laskelmia ja todennäköisyysarvioita. Ne vain sitten havaittiin syvällisesti vääriksi. (Tai oikeastaan helpoilla tavoilla vääriksi.) Oli siis piirre jonka määrää voitiin laskea ja arvioida, mutta joka ei sitten kertonut mitään sellaista mitä sen väitettiin kertovan. (2) Uusilla tavoilla asioita on epämääräistetty. Ja uudelleenmääritelty. Ja muutenkin kikkailtu. Ja tämän seurauksena minkään CSI -pitoisuuksia ei oikeasti voida enää arvioida ilman että olisi hyvinkin tarkkarajainen konteksti. Mutta ID ei silti ole luopunut väiteestään siitä että Suunnittelijan luonteesta ja tavoitteista tarvitsisi tietää.

Tälläistä mallia ei voi soveltaa eikä tätä kautta voida tietenkään väittää että "DNA:ssa todella on CSI -piirre joka ylipäätään tarvitsee yhtään minkään selityksen". Lisäksi en pidä ylenmääräisestä "fiksoitumisesta ikuisiin apinoihin". (Heil Kitler!)  ID:ssä yksinkertaisesti keskitytään liiaksi yksittäisiin havaintojoukkoihin ja niiden permutaatioihin. Ne taas kaikki ovat useinkin yhtä epätodennäköisiä, ja erityisyys viittaa enemmän synkronisiteetin kaltaisiin psykologisiin - ja pahimmillaan suoraan taikauskoisiin merkitysten näkemiseen jossa esimerkiksi nähdään itselle suunnattuja henkilökohtaisia viestejä teelehtien asennossa kupin pohjalla. Kombinaatioiden arviointi taas on oleellisesti vähemmän taikauskoista. Mutta se vaatii sitten kontekstin tajua.

Eli lyhyesti;

Eli vaikka - tai oikeastaan juuri siksi että - UD -blogissa oma ideani haasteen ratkaisusta torjuttiinkin "ei oikeana yrityksenä kommunikoida", niin korostan että Voynichin käsikirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten älyllisen viestinnän merkkejä haetaan nimenomaan kontekstin tunnistamisella. Ruggin huomio on tärkeä, se ratkaisi ongelman kombinatorisesti. Mutta toisaalta Voynichin käsikirjoituksesta on myös yritetty todella purkaa auki kieltä. Ja sanoja onkin löytynyt. "The manuscript has a lot of illustrations of stars and plants. I was able to identify some of these, with their names, by looking at medieval herbal manuscripts in Arabic and other languages, and I then made a start on a decoding, with some exciting results." Konteksti on kaikki kaikessa.

Siksi toivotankin ID -läisille onnea projektissaan. Projektissaan jossa tärkein yksittäinen tehtävä on se, miten DNA:n sisältämä CSI voidaan kuvata englannin kielellä. (Tai jollain muulla kielellä joka sitten käännetään englannin kielelle.) Tässä onnistumisen välttämättömyys näyttääkin olevan se tieteellinen sisältö joka tähän "haasteeseen" sisältyi ja josta se kertoi. Väitän että tämä ei ollut sitä mitä UD:ssa haluttiin. Mutta kuten sanottua, tekijän intentioilla ei ole aina niin suuresti merkitystä. Kontekstilla on sen sijaan paljonkin. Ja siksi, UD -haasteiden hengessä, vaadinkin että tämä vaatimaton prosessi toteutetaan. Ja ennen tätä sanon vain sen, että yritykset löytää mitään Suunnittelua Designin takana on pelkkää "ei oikeaa yritystä kommunikoida".

Kauneuden suhteellisuudesta

Usein rumille ihmisille sanotaan, että kauneus olisi katsojan silmässä. Ja sitten kerrotaan että tärkeintä on sisäinen kauneus. Joka sitten ei välttämättä ole katsojan silmissä. Tai sitten on. ("Kummelin" "Rumat ihmiset" -video ainakin minun silmiini demonstroi miten ulkoisen kauneuden haukkuminen on sisäisen rumuuden ilmituomista. Ja ainoat kiinnostavat ihmiset ovat ne laulussa halveksitut.)

Kuitenkin jossain määrin, tilastollisesti tarkastellen, jotkut ihmiset ovat selvästi useamman mielestä rumia kuin kauniita. (Tai toisin päin.) Joten asia ei ehkä sittenkään ole aivan niin tulkitsijakohtaista. (Vaikka "kauneus" itse asiassa voikin olla vain ihmisen lajikohtainen mieltymystapa eikä sama estetiikka enää ollenkaan sovellu esimerkiksi norsuihin.) Ja tämä tilastollinen kauneus sitten mahdollistaa esimerkiksi sellaiset hieman epäkohteliaat huumorisivut kuin "27 Pretty Girls Making Ugly Faces". Jossa opitaan ainakin se, että harittavat silmät, vino suu ja leuan kadottaminen vaikka kaulamakkaroihin lisäävät ulkonäköön rumuutta. (Ja lisäksi opitaan, että osa kuvista on kenties eri ihmisistä.)

Tästä huolimatta kauneus on myös kontekstisidonnaista. Dan Ariely on tähän liittyen kuvannut "Predictably irrational" -kirjassa miten ihmiset saadaan muuttamaan kauneuspreferenssejään. Yksi hauskimmista keinoista on ollut etsiä joku joka on melko saman näköinen kuin itse. Mutta hieman rumempi. Jos tälläisessä tilanteessa kaksi yhtä hyvän näköistä miestä asetetaan rinnakkain, naiset arvostavat enemmän sitä miestä josta on tarjottu myös "parodiaversiomies".

Mutta kenties systeemi toimii hieman toisellakin tavalla. Aina ei kannata hakeutua "itseään rumempien seuraan". (Mikä on tietysti lohdutus itselleni, jolle tämänlaiset ovat hieman hankalia. Sillä vaikka laihuutta arvostetaankin, naisissa, niin miesihanne ei yleisesti ottaen ole vielä sitä keskitysleirivanki -ihannetta. Mikä on kenties tervettä, tosin kuin laihuutta korostava naisihanne, mutta on silti itselleni pirun hankalaa.) Joskus tilanne näyttää toimivan toisin päin. Jos se verrokki sattuukin olemaan eri sukupuolta.

Tämänlaisesta ilmiöstä voi demonstroida hupaisan omakohtaisen anekdootin kautta. Olin tässä eräänä päivänä Narikkatorilla. Seurassani sattui olemaan nainen jota on kuvattu yleisesti varsin hyvän näköiseksi. Olemme lähinnä jonkinlaisia tuttuja, suhteemme ei siis ole mainittavan läheinen. Kuitenkin se, että eräät toiset naispuoliset tuttavani näkivät minut tämän naisen kanssa johti omituiseen keskusteluun jossa sävynä oli se, että he eivät olleet koskaan pitäneet minua komeana ennen kuin olivat nähneet minut tuon naisen seurassa. Oli jotenkin korostunutkin ne hyvät piirteet. En ollutkaan laiha tyyppi jolla on outo hattu, vaan tummaan asukokonaisuuteen pukeutunut pitkä ja ryhdikäs mies. He olivat oikein heränneet tähän. Sen verran että tulivat tämän minulle kertomaan. (Tarkalleen ottaen minkä? Sen minä he ovat minua aina pitäneet? Sen minä he pitävät minua nyt?)

Joko Henry Laasanen on oikeassa. Että jotenkin alitajuisesti ja automaattisesti naiset arvioivat miehien haluttavuutta jonkinlaisessa kontekstissa jossa mitataan erilaisia asioita. Ja jossa halutusta miehestä tulee haluttu koska on haluttu. Tai sitten itse olen jotenkin automaattisesti ja alitajuisesti tehnyt seurassa jotain sellaista mikä vertautuu siihen kun oikein lihava mies imee mahansa sisään. Kummassakin tapauksessa kauneus ei ole kohteessa vaan kontekstissa.

Pystytkö siihen - eli mainoksien rivoudesta

Olen rivomielinen. Tämän vuoksi tapanani on nähdä mainoksissa erikoisia siveettömiä merkityksiä. Tästä kaksimielisyydestä on minulle laajasti iloa arjessa ja elämässä. Esimerkiksi kun keskustelimme erään ihmisen kanssa hyönteisruokavaliosta, korostui että vaikka torakka ja hämähäkki keitettynä sisältävät suunnilleen samoja proteiineja, niin hämähäkin syöminen olisi silti jotenkin miehekkäämpää. Ja kun toinen sanoo että kyllähän sellaisen karvaturrin syöminen on machoa niin mieleni osaa oikoa suoraan maaliin kulkematta lähtöruudun kautta. (Keskustelukumppani tarkoitti ihan karvaista hämähäkkiä ja minä olin miettimässä ihan muunlaista suuhunpantavaa.)

Tämä rivomielisyys on kuitenkin pääasiassa sen tyyppistä mitä Kurosawa liitti kiinan elokuviin kohdistuvaan sensuuriin. Hän esimerkiksi korosti että "Ichiban utsukushiku" -elokuvaa oli sensuroitu koska sensori näki likaisia mielleyhtymiä "portti" -sanassa. Kurosawa korosti että hän ei ollut nähnyt tai tarkoittanut tehtaan porttien aukiolemista rivoudeksi vaan että sensorit olivat pervoja ja tämän vuoksi heidän näkemänsä muuttuu rivoksi. Sellainen mikä ei ilmiselvästi ole rivoa muutuu rivoksi. Viaton ja tavallinenkin perversoituu ; Kurosawan portti on tästä hieno esimerkki. Kun portti voi joskus jossain tietyssä kontekstissa olla eufemismi "joillekin asioille", se muuttuu rivossa mielessä joksikin joka on aina eufemismi vain "tälle asialle".

Siksi olen hieman hämmästynyt lukiessani ja jutellessani erilaisten modernien moralistien tulkintoja "Trivagon" mainoksesta jossa nainen haluaa matkustaa Venetsiaan. (Mainoksesta tulkitaan toki suomenkielistä versiota mutta löysin vain sen ulkomaankielisen vastineen.) Tulkintojen henki tiivistyy siihen että kerrotaan että nainen piehtaroi lakanoissa ja kysyy että "Pystytkö siihen?"

Tätä teemaa on käsitelty monessa paikassa, mutta suomi24 keskusteluketju demonstroi pari näistä ajatuksista, tavalla jossa paljastuu että prostituutiollakin on asteet. "Mainoksen ei-niin-piilotettu sanoma ärsyttää: "Mä olen tällainen avuton mutta ihana prinsessa, hommaa mulle mieleistäni hemmottelua niin saat multa seksiä."" ... "Minua se on ärsyttänyt, koska eihän kukaan nainen yksinään keikistele ja flirttaile, jos on varaamassa matkaa ja hotellia itselleen. Tulee vaikutelma, että nainen olisi kaikkialla objekti ja hänen tehtävänään olisi viehättää miehiä. Samalla lailla asiallisesti sinkkunainen varaa matkansa ja lähtee matkalle ja kiertelee nähtävyyksiä kuin miehetkin." ... "Jos kysytään, pystytkö siihen, ollaan etsimässä maksumiestä ja silloin keikistellään."

Itse en voinut kuvitellakaan tämänlaista kyseisessä mainoksessa. Toki se on hitusen ärsyttävä mainos, mutta olen ajatellut että se on hotellimainos ja se nainen nyt vaan on "periaatteessa ihan adorable". (Hence se ärsyttävyys.) Kuuluisan lauseen kontekstikin on vasta mainoksen lopuksi, parvekkeella. Siis paikassa jossa lakanoissa kiehnääminen on ollut takana jo monta prosenttia siitä hotellimainoksesta. Ei ihme jos näiden moralistien mukaan kulttuuri on yliseksualisoitunut, kun tosiasiassa heidän mielensä on vain yliperversoitunut. Ja nämä arvon sensorit eivät käsitä että tulkinta on heidän rivomielisestä päästä. (Vastaavaa fiksoitumista ja merkitysten väkisintäyttämistä saa löytää vanhahtavista freudilaisista tulkinnoista - eikä löydä sieltäkään.)

Nähdäkseni tulkinnat ovat varsin kaukaa haettuja jos ne eivät tule minun mieleeni. Vaaditaan melko kieroutunutta mieltä jotta pystyy päihittämään sen perustason jolla pääni pyörii. Tuntuu jopa erikoiselta miten erilaiset moralistit, pienten vauvojen äidit ja muut vastaavat stereotypioissa asialliset ja antirivot ihmiset tuntuvat löytävän, tunnistavan ja luovan rivouksia ällistyttävällä syvyydellä. Kerran toisensa jälkeen.

Ja pahinta on se, että minä olen konstruktiivinen ; Tunnistan että tulkintani on omani, ja käytän tätä huonon huumorin rakennusaineena. Kun taas moralistien ajatus on destruktiivinen, eli mainosta halutaan rajoittaa tai jopa kieltää tai sitä vähintään paheksutaan koska tämä tulkinta nähdään mainoksen ominaisuudeksi jonka tulkitsija vain näkee siinä, koska on niin tarkkanäköinen ja objektiivisesti maailmaa tarkkaileva.

Mutta kiitos näiden tulkintojen kuulemisen en enää voi nähdä tätä mainosta mitenkään muuten. Jopa kysymys "parhaaseen mahdolliseen hintaan" muuttuu hotellihuoneprostituution sävyttämäksi. Ja tämä alkaa olemaan jo häiritsevää. Etenkin kun tiedän että se ei oikeasti ole siitä mainoksesta vaan se on ajatus joka ikään kuin jotain jonka kipinä on syötetty päähäni ja sitten itse pahennan sitä, automaattisesti, ilman että mahdan sille mitään. Jumalauta, mitä seuraavaksi? "Estrella Real Cheese?" Siis mainos jossa voi laskea suikuroiden ja pallojen lukumääriä ja miettiä mitä "dippaa sun ballsit dippiin" tarkoittaa.

Il Papa terrible ja muita valikoituja yksityiskohtia

Turun Sanomien "Ristivedossa" oli juttu siitä miten renessanssiajan taiteen opetttaminen koulussa pitäisi kieltää. Tai siis oikeastaan henkenä on että jos Puumalaisen ideoissa on mitään järkeä niin sitten myös renessanssiajan opetus kuvaamataidossa tulisi kieltää. "Keskustelussa vedenjakajana on se, mitä virsi on ja muuttuuko se kontekstista johtuen roolista toiseen. Eräs näkökohta on se, että virttä ei voisi opiskella taideteoksena ja kulttuurisena ilmiönä vaan se olisi aina rukouksen harjoittamista. En ole musiikin asiantuntija, mutta kuvataideasiantuntijana näen välittömän liittymäkohdan kysymyksen asettelussa kuvataiteeseen. Länsimaisen taiteen historia on sidoksissa uskontoihin ja etenkin kristinuskoon. Jos kuvataidetta ei voisi opiskella esimerkkiteosten kautta, syntyy tilanne jossa on luovuttava esimerkiksi renessanssin opettamisesta. Michelangelon teokset Daavid tai Sikstuksen kappelin katto edellyttävät niiden uskonnollisen kontekstin havaitsemista."

Nähdäkseni tämän tyylinen argumentaatio on nykyään vallalla kristittyjen puolella. Että jos ei pidä siitä että suvivirsi lauletaan yhteislauluna rituaalinomaisesti juhlatapahtumassa, niin se on sama kuin kielto opiskelusta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti.
1: Sillä tosiasiassa suvivirttä ei suinkaan käsitellä taideteoksena joka liitetään sen historiaan. Suvivirren historia pitää opetella muuten. En esimerkiksi koskaan koulussa oppinut tai kuullut siitä miten suvivirren historia on sidottavissa nälkävuosiin. Sillä se on vain loilotettu rituaalilauluna juhlassa sen sijaan että sitä olisi opeteltu. Olisi omituista väittää että juhla olisi opiskelua. Se ei ole. Se on yhteislaulu joka on asetettu juhlaan ja julkisena uskontokunnasta riippumattomien läsnäollessa tehtynä se on lähennä statement ideologisesta vallasta.
2: Tosiasiassa en tiedä ketään joka kieltäisi suvivirren muuta kuin sen osallistuttavan tematiikan kautta. Eli siinä ihmiset pistetään joko laulamaan laulua tai eristäytymään ja identifioimaan maailmankuvansa asiasta hyvinkin vahvasti ja julkisesti. Renessanssimaalausten opettelu on aivan eri kaliiberia. Tosiasiassa renessanssitaiteesta voitaisiin helposti kontekstoida jotain joka olisi oleellisesti samanlaatuinen kuin uskonnolliset aamunavaukset ja suvivirren laulu yhteislauluna. Se olisi sitä että islamilaiset pistettäisiin kuvaamataidon tunnilla piirtämään Profeetta Muhammadia. Tai kaikki lapset pistettäisiin pakkopiirtämään joulunaikaan Joulun kaunista tarinaa ja Jeesuksia positiivisessa sävyssä. Jos tämänlaista osallistuttamista tehdään uskonnontunnilla, se nimenomaan pitäisi kieltää. Tämä ei tietysti tarkoita että kirkkotaidetta ei voitaisi päntätä.

Itse asiassa karkeasti ottaen näyttääkin siltä että
1: Osallistuttamisen ajatus on valtaosalle vieras. Tämä on yllättävää jos aihe on todella kaluttu ja loppuunkäsitelty. Jos vastapuolen toistuvin ja yleisin teema koko jutussa ei ole tietoinen, niin mikä onkaan arvon kansankynttilän ymmärrys ja oppimiskyky? Asiaa ei selvästi ole käsitelty tarpeeksi koska perusargumenttien sisältö ei ole tuttu. Erimielinen saa olla kunhan vastapuolen kannanottojen sisältö on oikein muotoiltu. Olkiukottaminen sen sijaan tekee suvivirren laulun puolustamisesta vain säälittävää.
2: Argumentit nojaavat aina epäanalogisiin tilanteisiin. Jos analogia sen sijaan löytyy se yleensä paljastaa että kulttuurissamme on hyvin paljon julistavaa käännytysmentaliteettia. Toki nykyisen virallisen jargonin mukaan keskiverto normaali suomalainen ei tuputa ja käännytä. Mutta sitten yht'äkkiä huomaamme miten "kerran viikossa yksi aamunavaus" ei olekaan "riittävän paljoa". Eli tuputtaminen kerran viikossa ei riitä näille "maltillisille" intoilijoille. Huomio johtaa lähinnä huvittuneisuuteen. Sillä kun analogioita löydetään ne paljastuvat yleensä aika ikävästi joksikin jotka enemmän viittaavat siihen että uskonnollista julistamista siedetään koska sitä tehdään niin paljon kaikessa muussakin ja sen jälkeen selitetään miten maltillinen uskonnonvapaus ei yhtään mokuta, mitä nyt vaan kerran viikossa ja lisärituaalit päälle.

Mutta kun sikstuksen kappeli otetaan esille, onkin hyvä huomata toinen asia. Nimittäin se, että tosiasiassa kouluissa voidaan varsin helposti jakaa hyvinkin epätasapainoista dataa. Ja tämä ei ole historian opettamista vaan maailmankuvallisesti valikoitujen faktojen opettamista. Jossa "jokainen saa tehdä omat tulkinnat". Toki monet opettajat ovat tasapuolisia. Mutta eivät kaikki.

Otan esimerkin siitä miten Sikstuksen kappeli voidaan ottaa esille. Väärä tapa on se, että näytetään hieno maalaus ja selitetään että se on kristillistä taidetta. Ja sitten jotenkin pidetään tätä kristinuskon ansiona. Oma ala-asteenopettajani oli sen verran hurskas ihminen, että hänellä oli tapana painottaa asioita hieman tähän tapaan. Hän ei toki valehdellut. Hän vain jätti asioita kertomatta.

Rafaelin maalaama
kuva kauheasta paavista,
historiallisen tason
kusipäästä. (Jopa
renessanssipaavien
mittapuussa.)

Sikstuksen kappelin kohdalla ei voi olla mainitsemasta paavi Julius II. Hän oli poliittisen vallan ytimessä ja hän esimerkiksi soti jatkuvasti. Tämän ohella hän suosi taidetta. Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt alkoivat hänen käskystään. Michelangelo maalasi hänen käskystään Sikstuksen kappelin kattoholvin freskot. Rafael maalasi hänen palkkaamanaan freskoja paavin palatsiin. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi. Hän tarvitsi sitä. Sillä hän mm. sai itselleen toimillaan sellaisen kutsumanimen kuin Il Papa terrible (~"kauhea paavi"). Hän oli kammottava kusipää jopa renessanssipaavien mittapuulla. Tätä ei oikeastaan voi korostaa muuta kuin viittaamalla Paavi Aleksanteri VI:teen, pahamaineiseen Borgia -suvun paaviin. Paaviin joka on maineeltaan turmeltunut tähti monessa televisiosarjassa. Julius II sai lisänimensä siitä huolimatta että hän oli paavina Aleksanteri VI jälkeen. Tämä kertoo jotain.

Rafaelin kuvaus paavista
joka oli Martti Lutherin mukaan
yksi haiseva paskaläjä.
(Ilmaus Lutherin, ei minun.)
Lutherilla oli loukkaukselleen
ns. vahva perusta.

Toinen Sikstuksen kappelin kannalta merkittävä paavi on sitten tuhluripaavi Leo X. Hän kulutti omaisuutta ja loi tätä kautta myös taidetta. Nautinnonhaluinen heppu joka loi anekaupan tyydyttämään rahantarvettaan jota hänen Jumalan kuluista seuraava elämäntapansa vaati. Leo X muistetaan paavina, jonka aikana alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus, jota hän ei onnistunut tukahduttamaan. Aneiden myynti oli keskeinen seikka Martti Lutherin paavia vastaan esittämässä kritiikissä, mikä johti luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyyn. Lutherin julkaistua 95 teesiään Leo X lähetti Lutherille bullan.

Rahoittajien lisäksi on hyvä huomata että "Michelangelo was a party dude". (Jos et ymmärrä vitsiä, olet vieraantunut relevantista kulttuurista. Mahdollisesti hyvin monella tasolla.) Kaltio (pohjoinen kulttuurilehti) kuvasi sitä miten taide on usein elänyt provokaatiolla. Kohu ja skandaali ovat olleet keinoja jo Michelangelon aikana. Itse asiassa renessanssitaiteen opettamista haikailevat "ristivetoa" myötäilevät voivat olla järkyttyneitä siitä jos Michelangelo tekisi täsmälleen sitä mitä hän tekisi, mutta tekisi sen vain nykyaikana. "Alastomuudella on aina ollut paikkansa taiteessa. Antiikin Kreikassa paljaat ihmisvartalot ikuistettiin marmoriin, Sikstuksen kappelin freskot vilisevät alastomuutta. Miksi mutkaton saunakansa nostaa metelin alastomuudesta taiteessa? Kaksinaismoralismi ihmetyttää, koska paljaat vartalot tunkevat jatkuvasti verkkokalvoille, halusi tai ei." Yliseksualisoinniksi nähdään lievempikin. Itseäni suorastaan huvittaakin se, että kun Paavi käski Michelangelon maalata hänelle, hän maalasi tälle seinän täydeltä kikkeleitä, ja tämän päälle hän piirsi kuviin lisää kikkeleitä. (Sama raha, kaupan päälle extrapeniksiä!). (Ja muita salaviestejä jotka eivät välttämättä miellyttäneet tilaajaa.) Ja tämä on oleellista myös taidehistorian kannalta. Sillä kuten melko tuore "Historia" -lehti opettaa, nämä renessanssiajan ihanat kristilliset supertaideteokset jotka korostavat miten hieno kulttuuri kristinusko on, on kohdannut kovaa vandalismia juuri kirkon toimesta. "Koska Michelangelo kieltäytyi sensuroimasta teostaan, muiden oli tehtävä se hänen puolestaan. Vatikaani palkkasi taidemaalari Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita ja viikunanlehtiä alastomien pyhimysten ylle, ja lisäksi hän maalasi kokonaan uudelleen kaksi pyhimystä, jotka näyttivät harrastavan seksiä." (Ei siis ihme jos Michelangelo kätkikin maalaukseensa mm. loukkauksia paaville.) Jotenkin tämä unohtuu kun taideteosten hienoudessa paistatellaan.

Tosin tämä voi muistuttaa siitä että kenties renessanssiajalla jokin on paremmin kuin nykyään. Kun nimittäin kävin tässä taannoin "Akateemisessa kirjakaupassa" Helsingissä kuuntelemassa taidemaalaria joka oli mm. työkseen tehnyt kirkkoihin maalauksia, oli esillä se että taulut ja niiden sisältö kävivät ennakkoarvioinnin. Maalarin vakaumustakin mietittiin tarkasti, eikä asiassa voitu ohittaa myöskään polvirukoiluja aina. Nykykirkko ei päästäisi Michelangelon tapaista "party dudea" edes sutimaan. Siinä missä renessanssipaavit tekivät jälkisensuuria, nykykirkko tekee ennakkosensuuria. ; Tämä on surullinen huomio, joka korostuu heti jos muistaa sen, että vaikka mielikuvissa keskiaika ja katolinen inkvisiitio ovat ne jotka liitetään noitavainoihin, niin tosiasiassa pahin noitavainojen aalto oli juuri renessanssiajalla. Ja väkilukuun nähden voimakkaimmat noitavainot olivat protestanttisissa maissa joissa oli lynkkausmeininkiä enemmän kuin katolisen kirkon keskusjohteista tuomitsemista jossa inkvisiitiolla sentään oli jonkinlainen relevantti oikeudenkäynti ennen tuomioita.

Koulussa kristittyjä esimerkiksi suojellaan kristinuskon historiasta. Jostain syystä on "kulttuurisesti relevanttia" tankata ulkoa virsien sanoja virsivisaan. Mutta ei ole yhtään relevanttia opetella ulkoa suomen noitavainoissa surmattujen nimilistoja. Molemmat ovat tankkaavaa ulkolukua ja jälkimmäisistä on historialliset kirkonkirjoja lähteenä, joten niistä saadaan jonkinlainen yhteys aitoon historiaan. ; Silti sävynä näyttää olevan enemmänkin se että noitavainot olisivat koskeneet ihan muita maita ja muita kulttuureja. Että Suomessa ei yksikään kuollut.

Tämä on juuri sitä varoittavaa silkkihansikasstrategiaa. Kouluissa on jostain syystä asiallista sensuroida tietoa jotta kristittyjä suojellaan. Mutta kristillisiin rituaaleihin osallistuttaminen ateisteille, vaikka virsilaulun muodossa, taas myydään koulutuksena joka on "vain kulttuuria" ja "konteksti" sanaa ei jakseta analysoida mitenkään koska se heittämällä asiat vain muuttuvat "simsalabim". (Koska ne eivät oikeasti muutu.)

Jostain syystä kun käsitellään kristillistä taidetta "silkkihansikasstrategialla" on yleinen. Asioita käsitellään domeenispesifisti. Yksi tosiasia koskee tiettyä kontekstia, ja sitä ei saa heittää tämän kontekstin ulkopuolelle. Eli esimerkiksi Lutherin anekauppapuoli nostetaan esille, mutta vain kun pitää värjätä katolista kirkkoa. Taide taas on jotain josta ikään kuin halutaan pumpata gloriaa. Siksi ei jostain syystä muisteta korostaa että sama kulttuuri joka loi taiteen loi myös sen toisen puolen. Kun asioita myydään kontekstissa riippuen eri tasoilla idealisoinnein vain harva ymmärtää asioiden välisen yhteyden. Että se synkkä kirkko jota Luther vastusti olikin juuri se sikstiiniläiskappelin taidetta tuottava kirkko.

Näkisin että tietämilleni ateisteille olisi hyvin vaikeaa olla ottamatta, kannattamatta  ja pitämättä kokonaisvaltaista kuvaa uskonnosta. Se taho joka tätä käsittelyä vastustaisi olisi sitten kristittyjen puolella. Joten itse asiassa voidaan ihan rehellisesti kysyä sitäkin että kuinka monessa koulussa kokonaisvaltaista kuvaa ei vielä nykyäänkään haluta tai uskalleta tehdä. Kysymys on näissä kohdissa juuri siitä että uskonnollista omaatuntoa suojellaan opettamisen yli. Joka on päinvastainen kontekstia koskeva kanannotto kuin "ristivedossa" aseteltiin. Mutta tämä suojelu on tietysti tarpeen koska suojelun kohteet eivät ole ateisteja vaan kristittyjä.

Kun kaiken tämän jälkeen luen "ristivedon" lausunnon "Kuvataiteen osalta uskonnosta vapaata kasvatusta ja oppimista on kyllä kehitetty lähinnä Neuvostoliiton ja siihen sitoutuneen filosofian piirissä. Siinä taide alistettiin palvelemaan yhteiskuntateoriaa, josta syystä oli varsin luontevaa poistaa vääräoppisia teoksia. Moniarvoisessa maailmassa tähän ei ole syytä." Nauran. Sillä tunnistan strategian ihan Suomesta. Asenne on sama, ideologia on vain toinen. Sen lisäksi huvittaisi kysyä voinko käydä maalaamaan pari kirkkoa täyteen reptiliaanis-illuminatiivisia ja ehdottoman evolutionistisia piiloviestejäni. Mutta koska nykykirkko ei suosi taidetta samalla tavalla, tiedän että en päädy koskaan esimerkiksi piirtelemään kikkeleitä Kallion kirkon kattoon. (En vaikka olenkin amatööri ilman virallista akateemista koulutusta, monialainen puolihullu, ja tyyppi jolla on vaikeuksia tehdä isompia projekteja loppuun - eli siis hyvinkin analoginen Leonardo da Vincin kanssa.) Ja tiedän että tämä koskee myös itseäni taitavampia kerettiläisiä sutijoita. Tästä totaalisesta ennakkosensuurista tiedän että nykyajan kirkkotaide ei ole se jota tulevina vuosina erikseen käydään ihailemassa. Ne joita katsotaan ja ihaillaan ovat niitä vanhoja renessanssimestareita yhä. Tai taiteilijoita kirkkotaiteen ulkopuolelta.

Tuulilasilla ; Miten kielioppinatsius parantaa maailman ymmärtämistä

Kirjoitan usein facebookiin typeriä sanaleikkejä. Esimerkiksi tuoreesti eräs autoliikkeen mainos "Minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" sai minut kirjoittamaan, että jos hankin ajokortin niin ajan autolla. Tämänlainen kieliniuhotus on joskus johtanut hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran viittasin uutiseen jossa rosvo "varasti lapsen haudalta". Pahastutin ihmisiä jotka ajattelivat, että nauroin rikokselle kun hihittelin sille että otsikossa oli epäselvää varastettiinko haudalta itse lapsi vai lähtikö luvattomasti mukaan haudalla ollutta pientä irtaimistoa.

Tämä on tietysti kieliniuhotusta. Se soveltuu puujalkavitseihin. Hyvää huumoria tai hyvää filosofiaa näistä ei oikein tahdo saada irti. Asiaa ei taatusti paranna se, että oma suhteeni oikeaoppiseen kielenkäyttöön on hyvin epämääräinen ellei peräti perverssi. Pidän enemmän sanoista ja ilmaisuista, kuin lauseista. Äidinkielenopettajat eivät luultavasti kykene seuraamaan kirjoituksiani ilman jonkin sortin itkun silmään tulemista.

Toki esimerkiksi Pasi Heikura on "Aristoteleen kantapää" -ohjelmassaan jalostanut tämänlaisista kielikukkasista varsin laadukasta äidinkieltä joka sattuu vieläpä huvittamaan. Edutainment jossa huumori kohtaa älykkyyden on mahdollinen. En kuitenkaan lennätä puujalkavitsejäni tähän suuntaan. Silti niiden harjoittaminen on oleellisen tärkeää hyvän filosofian tekemisessä.

Mitä nimittäin tapahtuu, jos saan eteeni tekstin "minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" Lauseessa on selvästi kaksoismerkitys. Mutta vaatii hirveän omituisen mielen näkemään tässä tulkinnallisuudessa mitään ongelmaa. Selvästi on tietty tulkintasisältö. Ja vain joku puolihullun facebookpäivitysvitsi voi ottaa vaihtoehtoista tulkintaa edes vakavasti. Väärillä tulkinnoilla tehty nenäkkyys osoittaa kypsymättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä kielessä aivan tavallisia puutteita, jotka eivät oikeasti ole mitenkään ymmärtämistä haittaavia on persoonallisuushäiriö eikä oveluutta.

Itse asiassa valtava määrä viestintää vaatii kontekstin. Niin sanottu hyväntahtoisuuden periaate onkin tämän vuoksi tarpeen (kohtuudella). Siinä oletetaan että vastapuoli on koherentti ja ymmärrettävä järkevä ihminen. Ystävällisellä tulkinnalla ei nähdä ristiriitaa siellä missä sitä ei ole. Ihmiset tekevät tätä luonnostaan. Richard Wiseman kirjoittaakin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjassaan siitä miten tämänlainen aukkojen peittäminen on oleellinen osa prosessia jolla ihmiset saadaan uskomaan että jollakulla on selvännäkemisen lahja tai kyky lukea ihmisen luonnetta ja elämäntapahtumia (niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa) vaikkapa horoskoopeista tai teelehdistä. Kun tulkinnoissa on monimerkityksellisyyksiä, ihmiset tulkitsevat ne ikään kuin luonnostaan parhain päin. Ennustajat siis ennustavat oikeasti monimerkityksellisiä mutta ihminen kontekstoi ne ja väärät tulkinnat jäävät kuin itsestään pois. Väärät tulkinnat ovat niitä "en aja tuulilasilla" -mallisia, niitä ei edes mietitä tietoisesti. Vahvistusharha ohjaa tulkintoja.

Ilmiötä voi valaista kognitiotieteen puolella käytetystä esimerkistä ; Jos luemme lauseen "Hiiri joka on pöydälläsi on rikki" syntyy mielikuva hiirestä. "Hiiri joka on pöydällä on papanoimassa" synnyttää toisenlaisen mielikuvan hiirestä. Emme helposti huomaa että toinen tulkinta olisi edes mahdollinen. (Molempia yhdistää lähinnä tilanteen ärsyttävyys.) Lauseen viimeinen sana muuttaa tulkintakenttää. Ja jos tämänlaisia lauseita ei laiteta vierekkäin, emme edes huomaa miten ovelasti kontekstintajumme on sulkenut tulkintakenttiä. (Tämän vuoksi suuri osa postmodernismista on epäuskottavaa. Ja tämän vuoksi voimme ymmärtää toisiamme edes jokseenkin hyvin. Kaikki tulkinnat eivät ole ollenkaan yhtä hyviä.)

Wiseman opettaa ainakin sen, että että jos haluaa välttää huuhaaseen hairahtumisen - tai jopa huijatuksi tulemisen - on tarpeen kiinnittää huomiota epätarkkuuksiin ja monitulkintaisuuteen. Ne kun paljastavat mitä kaikkea esimerkiksi ennustajan puhe tai kirjoitettu filosofinen teksti pitää sisällään. Onko sanoma selkeä, onko se ontto tavalla jossa ihminen täyttää tyhjät kohdat päästään kuin persoonallisuuden actionsankariin? Toki tämä koskee pääasiassa paranormaaleja ilmiöitä. Ja kenties tämän yhteyden vuoksi ateismi korreloi kielioppinatsiuden kanssa.

Tämä varovaisuus on arjelle vierasta. Ja tottavie se unohtuu helposti - viisailtakin. Siksi asiaa on hyvä harjoitella ahkerasti vaikka puujalkavitsien avulla. (Pahat kielet kertovat että filosofi on varovainen siihen päivään asti kunnes hänestä tulee professori. Sen jälkeen hän ei koe tai tunnusta olevansa koskaan väärässä. Väite ei liene täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.) Monimerkityksellisyys luo tulkintaa ja rakentaa sisältöjä myös tieteentekijöillä. Wiseman kertoo Donald Naftulista joka arpoi hölynpölyä jonka akateeminen yleisö otti vakavasti. Uskottavuus oli rakennettu kertomalla kuvitteellinen CV. Luentoa kuvattiin mielenkiintoisena ja innostavana. Samoin esille nostettiin Sokal joka livautti hölynpölyä postmoderniin julkaisuun. Sekä Naftul että Sokal tekivät temppunsa aloilla joilla on tavallista käyttää kuvainnollista kieltä. Ja joissa eksakti määrittely ja matemaattinen ilmaus koetaan helposti kauhistuttavana ja kahlitsevana.

Viisaiden koulutettujen ja taatusti älykkäiden ihmisten hairahtuminen taas liittyy tuoreeseen, mielestäni hyvin mielenkiintoiseen asiaan. Siinä on kysymys Sokalin kaltaisesta tieteeseenlivahtamisesta. Ja siinä on mukana tekoälyä. Tätä kautta pääsen halailemaan monia lempiaiheitani samanaikaisesti.

Facebooksivuilleni tuli kommentti joka sanoi "Testasin SCIgeniä Kristevalla, Foucaultilla ja Derridalla niin se tuotti höpinää Turingin koneista ja von Neumannista. Fail, koska ei Kristeva osaisi tuottaa niin selkeää tekstiä." Tämä oli osuva huomio varsin hupaisaan tilanteeseen. (Trollaus laadunvalvonnanmenetelmänä ihastuttaa minua suunnattomasti.) Springer ja IEEE ovat nimittäin joutuneet poistamaan julkaisemiaan tutkimuksia. Tietokone kun oli arponut niihin sisältöä jossa oli käytetty lähdeviitteitä ja vastaavia tehokeinoja. "The papers were generated by a piece of free software called SCIgen, developed in 2005 by scientists at MIT. SCIgen randomly generates nonsense papers, complete with graphs, diagrams and citations, and its purpose was to demonstrate how easily conferences accept meaningless submissions. Labbé, who has built a website that allows users to check whether a paper was generated using the program, said he did not know why the papers had been submitted. Most of the conferences took place in China, and many of the papers named real authors, some of whom may or may not have known their names were being used in this way. One author claimed he had created the paper to test a conference." Julkaisuja oli mennyt läpi hirveän monta. 120 kappaletta. Selvästi kysymys ei ole yksittäistapauksesta. "For a layperson, looking at scientific papers can be an exercise in humility. We know most of those words, and surely they make sense in some capacity, but high concept research uses, by necessity, some very complicated language. Apparently not even the publishers of these papers are as adept as we thought at gauging their meaning, as the work of one researcher reveals."

Luultavasti Wisemanilla olisi paljon sanottavaa. Selvästi merkitystä tulkitaan ja yritetään olla suopeita. Ihmistieteiden symboliikan käyttö ja runollinen kieli ovat lähtökohtaisesti alttiita monitulkintaisuudelle, joten tietokoneen olisi tältä osin helpompaa tehdä uskottavia lausuntoja. Lausuntoja joilla olisi edes yksi järkevä tulkintatapa. Laskuvirhe taas on laskuvirhe ja tieteellisessä kaavassa oleva asiavirhe on asiavirhe. Näin huijaaminen on vaikeampaa, tai oikeastaan helpommin huomattavaa.

Monen, ainakin minun, mielessäni ensimmäinen ajatus tietokonearvotusta tutkimuksesta on "lööperi". Siksi tietokonearvottu teksti on jotenkin vielä vakuuttavampi kuin Sokalin ihmiskätten tuotos. (Itse asiassa Sokalin livahduksen taakse on nähty se, että Sokal olisi voinut hyvin laittaa lööperin sekaan ihan oikeaakin filosofiaa. Ja että ihmiset luottivat että Sokal osaa oman asiantuntemusalueensa, sen jossa törkeät asiavirheet olivat. Tietokone ei osaa huolehtia tämänlaisesta.) Kuitenkin on mahdollista että on olemassa algoritmin hienostuneisuuden raja, jonka jälkeen tekoäly joka imitoi tutkimustentekoa ei ole enää irvokas parodia vaan muuttuu itse asiaksi.

Kuitenkin selvästi algoritmi on varsin edistynyt. Se ei ole pelkkä "satunnaisia lauseita ja satunnaisia lähdeviitteitä". Muotoilussa ja lauseiden rakentamisessa on käytetty hyvinkin osaavaa algoritmia. SCIgen kertookin että generointi on tehty "SCIgen is a program that generates random Computer Science research papers, including graphs, figures, and citations. It uses a hand-written context-free grammar to form all elements of the papers. Our aim here is to maximize amusement, rather than coherence." Loppujen lopuksi tämä ei paina tämän kyseisen algoritmin kohdalla paljoa. Mutta laajemmassa mielessä tekoälyn suhde tieteentekoon ei ole "lähtökohtaisesti tukossa". Jos tekoäly keskittyisi sisäiseen koherenttiuteen, ja tekoäly olisi nykyistä tehokkaampi, olisi kenties aivan mahdollista että tieteellisessä konfrenssissa luettaisiin tietokonegeneroitu tutkimus jolla olisi aitoa uutta soveltamista, tieteellistä sisältöä ja arvoa.

Itseäni huvittaisi jos tekoäly saavuttaisi ensimmäiset menestyksensä juuri ihmistieteiden puolella. Siellä kun on korostettu ymmärtämisen tärkeyttä kalkyylinhallinnan yli. "Kylmä konemaisuus" on niitä syytöksiä joita sillä rintamalla heitetään vastapuolelle. Alkeellisen tekoälyn menestys vihjaa siitä, että satunnaisuus ja mielivalta olisivat laatua tärkeämpiä. Tieteenteon prosessin simulointiin keskittyneen algoritmin käyttö taas viittaisi siihen että robotti olisivat jotenkin oleellisesti samanlainen viisas kuin Derrida. Pahimmat kielet sanovat, luonnolliseti, että näin on jo tapahtunut. Ja korostaisivat että tieteessä, kuten kielioppinatsiudessakin, kysymys on huomiokyvystä, tarkkuudesta ja yksiselitteisyydestä. Kun taas postmodernismissa on kysymys epämääräisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja siitä että tekstin takana ei ole mitään, "kirjailija on kuollut" ja kaikki järki, oivallus ja sisältö joka tekstissä on syntyy tulkitsijan omassa päässä.

Kaiken kaikkiaan on herkullista mietiskellä kysymyksiä kuten onko robotti parempi, huonompi, luovempi, vai samanlainen filosofi kuin vaikkapa Julian Kristeva. Minä en liene oikea henkilö sanomaan tästä mitään, sillä Kristevan ja SCIgenin tuottamia tekstejä yhdistää se, että molempia on hirvittävän nautinnollista lukea syvässä humalatilassa. Molempien lukukokemusta yhdistää se, että sitä ollaan syvästi yhteydessä jonkin itseään suuremman kanssa.