Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.

Spockin tuhat ja yksi kuolemaa

"Star Trek" -sarjan Spockia näytellyt Leonard Nimoy on kuollut. Tämä on surullista. Hänen kuolemansa kohdalla on mielenkiintoista lähestyä asiaa loogisesti. Ja ottaa ytimeen "Star Trekin" maailma. Ensikannanottona on että täysin mahdollista että Spockin on kuollut lukuisia kertoja.

Sillä tässä sarjassa Spock sädetetään teleportaatiolaitteella eri paikkoihin. Hänen ruumiinsa hajotetaan, sädetetään ja siirretään paikasta toiseen. Ja sitten kootaan. Ja niin Spock rakentuu kätevästi toisessa päässä. On olemassa hyvin ongelmallinen kysymys. Kysymys siitä että rakentuuko toisessa päässä uusi Spock jolla on vain vanhan Spockin muistot vai tuhoutuuko Spock.

Teleportaatiokysymyksessä on kuitenkin ongelma. Onko se todella jotain jota voidaan kuvata matkustusmetaforalla? Matkustamisessakin toki kuljetaan paikasta A paikkaan B, mutta onko tämä silti sama kohde? Derek Parfit on itse asiassa esittänyt pieniä muunnelmia teleportaatiokokeeseen kirjassaan "Reasons and Persons". (Nimi joka sopii erinomaisesti Spockille.) Hän esimerkiksi esitti, mitä tarkoittaisi jos paikasta A siirtyisi vain henkilön informaatio paikkaan B ja sinne rakennettaisiin kopio. Ilman A:n tuhoutumista puhutaan monistamisesta. Ja siitä kumpi nyt onkaan alkuperäinen. Kopiokonemetafora vaatii tuhoamista, mutta tosiasiassa B:n kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Emme voi havaita paikassa B mitään eroa sen välillä että A ei tuhoudu, A tuhoutuu vain myöhemmin tai sen kanssa että A  tuhoutuu. Joka tapauksessa B tarjoaa samanlaisia autistisia huomioita maailmasta ja tämä myös kykenee samanlaisiin tainnutusotteisiin. Ja tunnistaa nimensä Spockiksi ja osaa kertoa myös henkilökohtaisia yksityiskohtia siitä mitä ennen teleporteriin astumista on tapahtunut. Silti tällä A:n tuhoutumisella on merkitys sen kanssa käsitteleekö ihminen teleporteria kopiokoneena vai matkustuksena.

"Star Trekissä" jopa syntyy teleportlaitteen häiriön vuoksi kaksi Rikeriä, jaksossa "Second Chances", joten kysymys on relevantti vaikka sarja onkin periaatteessa korostanut että teleportissa on ainevirtoja eikä hajottamista sanan vahvassa merkityksessä. (Tässä kyseisessä porukassa tosin skifille tärkeään autistin arkkityyppiin on otettu Data eikä Spock.) Tämä jakso korostaa että asia on relevantti Spockinkin kohdalla. Riker on tässä itse asiassa avuksi. Sillä Rikerin versiot ovat keskenään hieman erilaisia. Ne ovat peräisin samasta teleportaatiotilanteesta, mutta heidän kohtalonsa eivät ole olleet identtisiä.

Kopioitumisen ongelmana on se, että ihmiset ajattelevat että ihmisen identiteetti voi olla vain yhdessä paikassa. Tämän vuoksi sama ihminen ei voi kopioitua. Tällä on käytännön merkitystä, koska kopiot kuitenkin esimerkiksi syövät täsmälleen samalla tavalla kuin itsekin. Ongelmaksi tuleekin omistusoikeus niihin tavaroihin joita on hankittu ennen teleportaatiotilannetta. Kopioitumisen kohdalla monet tuntuvat intuitiivisesti olettavan, että se joka on siirtynyt on jotenkin epäaidompi. Rikerin kohdalla haasteellisempaa on tietenkin se, että hänen molemmat versionsa läpikävivät teleportaation joten ne olivat tässä ei-identtisiä mutta kuitenkin keskenään tasa-arvoisia.

Toisaalta jos kohtelemme molempia persoonina, joudutaan kohtaamaan Leibnizin laki. (Leibniz's law). Se on looginen konsepti jota moni pitää hyvin tärkeänä. Se on periaatteessa statement, joka sanoo munkkilatinaksi identitas indiscernibilium. Ja sen mukaan oliot tai entiteetit ovat identtisiä eli samoja (yksi ja sama entiteetti), jos niiden kaikki ominaisuudet ovat samoja. Jos ajattelemme että minuus on jakamaton asia, jokin jossa sinä olet yksi asia, joudutaan kohtaamaan ongelma. Jos teleportin toisessa päässä on Spock, ja lähtöpään Spock ei tuhoudukaan, kumpi on oikeampi. Jos ajatellaan että Spockin minuus kopioituu, voidaan ajatella että tämä haastaa Leibnizin lakia. Kaksi samaa kohdetta ovatkin eri lokaatioissa. Näin ollen joko persoona ei kopioidu - josta seuraa kysymys siitä kuka on oikea persoona ja kumpi ei - tai sitten Leibnizin laki on väärä. Tämä ongelma kiinnostaa teleportaatiota miettineitä filosofeja. (Vaikka meillä ei edes ole tämänlaista laitetta.)

Itse asiassa Leibnizin laki tulee vastaan jo teleportaatiokysymyksessä. Sillä sen perusongelmana on tavallaan se, että jos kohteen siirtää paikasta toiseen, niin sen lokaatio muuttuu. Voidaanko tätä silloin sanoa samaksi. Itse lähdenkin siitä varsin omituisesta suunnasta tätä ongelmaa.Nimittäin siitä että jos esine siirretään paikasta A paikkaan B, niin niillä on väistämätön epäanalogia. Nähdäkseni tämä korostus muuttaa kysymyksen siihen mitkä analogiat ja epäanalogiat ovat oleellisia ja relevantteja. Leibnizin laki tavallaan vain pakottaa siihen että jokin ero on. On tavallaan turhaa puhua ihmisen identiteetistä ja rinnastaa tätä sitten keskenään identtisiin asioihin. Tässä kohden vika onkin monin paikoin luultavasti enemmän ihmisen identiteetin määrittelyn ongelmista kuin mistään oikeista ylitsepääsemättömistä virheissä itse teleportaatiossa;
1: Leibnizin laki olettaa että identiteetti vaatii sen että on jokin kohde, vaikkapa teleportiin astuva Spock joka jakaa jokaisen ominaisuuden jonkun kohteen X kanssa, joka on Spock joka astuu kaukana teleportaatiolaitteesta ulos. Jos teleporttilaitteiden välillä on eroa on selvää etä näin ei ole. Vaikka aivot olisi rakennettu samalla tavalla, niin ainakin lokaatio ajassa on eri. Kenties siirtoon menee myös aikaa, joten eroja voi olla ajassakin.
2: Mutta jos ajatellaan mielenfilosofiaa, moni korostaa että Descartes oli oikeassa väittäessään että tietoisuudella ei ole lokaatiota. Mieli ei siis olisi paikassa. Teleportaatiolaite on siitä naturalistinen että se hylkää tämän väitteen ja olettaa että jos aine ja energia kopioidaan muualle, ei siirtymättä jää mitään sielua. Eli toisesta päästä ei astu ulos mitään Spockin tapaan käyttäytyviä filosofisia zombeja. Näin ollen mielellä on eroava propositio, eri lokaatio.
3: Moni kuitenkin ajattelee että persoona on jokin joka viittaa yhteen tiettyyn kokonaisuuteen. Tässä identiteetin määritteessä vaatimus identtisyyteen on vahva, tällä klooni, identtinen kaksonen ja teleportista ulos astuva Spock eivät olisi identtisiä. Joten kopioituva persoonansiirto olisi ongelmallinen Leibnizin lain kanssa. Ei saataisi ajatella että Spock on sama täällä kuin siellä kopiossaan kaukana kaukana muualla.

Leibnizin laki onkin siitä kiinnostava, että se tulee melko säännöllisesti vastaan mielenfilosofiassa. Ja se itse asiassa asettaa suuria haasteita esimerkiksi sielun olemassaolon todistuksille voi käydä hassusti jos tämä konsepti hyväksytään. Usein sitä kuitenkin otetaan hyvinkin vakavasti. Samoin sillä voi heikentää ID -tyylistä analogista päättelyä joka olettaa että koska kohteella x ja kohteella y on yhteisiä ominaisuuksia A, B, C ... niin jos x:llä on ominaisuus D, niin se on myös y:llä. Leibnizin lain mukaan se, että x ei ole y johtaa siihen että niille voidaan rakentaa myös epäanalogia-argumentti. Joka sekin palauttaa keskustelun mielestäni oikeille raiteille. Siihen mikä on oleellinen ja mikä epäoleellinen ominaisuus. Joka auttaa miettimään mielenfilosofisesti vaikka ID -haastetta siitä että miksi naturalistejen mukaan kivillä ei ole tietoisuutta. (Itse en yksinkertaisesti pidä panpsykistisistä sävyistä joita salakuljetetaan Descartesin ajattelutavoilla.) Selvästi Leibnizin laki on jotain joka koskettaa sitä miksi koemme että meitä on vain yksi. Ja on siksi jossain määrin mielenfilosofisten kysymysten kovassa ytimessä.

Omassa näkemyksessäni on tiettyjä oleellisia piirteitä. Niiden kanssa voidaan puhua mielestä ja samuudesta.
1: Olemme jossain määrin vain omaelämänkerrallinen muistimme, joka taas on juuri jotain jota Star Trekin teleportaatio kopioi. Toki tässä on syytä muistaa myös tilanne. Elämänkerrallisen muistin siirto johtaa tapahtumapolkujen eroamiseen, sillä teleportaation jälkeen jokainen kokemus on kuitenkin erilainen, joten teleportaation läpikäynyt kopio ja alkupaikkaan jäänyt kopio muuttuvat ajan kanssa erilaisemmiksi ja erilaisemmiksi - juuri kuten Riker "Star Trekissä".
2: Olemme myös havainnoijia ja tätä kautta määrittyviä. Mutta minä uskonkin siihen että mielen voi rakentaa aineesta, ja imitointi on enemmän kuin korkeinta imartelua, se on identtiseksi tulemista. Tässä Leibnizin laki ei ole este vaan tosiasioiden tunnustaminen.
+: Leibnizin laki kuitenkin kulkee silti "pinnan alla" monesti mukana myös "haasteellisemmassa mielessä". Esimerkiksi siinä kohden että en usko ns. mind uploadingiin jossa mieli ladataan tietokoneelle. Sillä tässä ei huomioida sitä että vaikka teoriassa voidaan imitoida jotain kohdetta ottamalla kaikki tämän relevantit attribuutit, niin kenties jokin odottamaton epäanalogia tuhoaakin kaiken. Hiiliatomia imitoi parhaiten toinen hiiliatomi, eikä silikonisirulla oleva databitinsiirto, ei edes usea. Siksi ongelmana mind uploadingissa onkin aivojen mekaniikansiirto-ongelma eikä se, että mieli olisi jotenkin aineellisen maailman ulkopuolella. (Olen agnostikko, mutta en usko sielukonseptiin. Monia tämä hämää, mutta ei teismi tai deismi ole kannanotto sieluun, jumala voi älykkäästi suunnitella ihmis- ja muiden liharobottien asiat miten mielii.)

Tässä ei kuitenkaan tavallaan ole kysymys siitä voidaanko tietokoneeseen rakentaa älyllinen tietoinen algoritmi, vaan siitä onko tuo algoritmi sinä sanan vahvimmassa mielessä. Mutta tällä ei ole väliä, sillä olen kuitenkin selvästi määritellyt minuuden ja sinuuden sellaisella epäanalogisuutta korostavalla tavalla jossa Leibnizin laki on vahvasti esillä.

Siksi uskallankin sanoa että teleportaatiolaite ei murhaa Spockia, vaan luo hänelle uudenlaisen jatkoelämän. Sen sijaan jos Spock kopioidaan holokannen hologrammeihin, hän on vain halpa imitaatio, imitaatio joka peräti luodaan ja heijastetaan vain niinä hetkinä kun Spockin ulkopuolinen tahto asiat näkee tarpeelliseksi. Siksi olenkin surullinen että tavallaan Spock on nyt lopullisesti kuollut. Vaikka oikeasti hän tietysti elääkin ikuisesti.

Pieni ajatus ; Vahva identiteetti

Missä nimen merkitys?

Ihmiset ovat synnynnäisiä "poliitikkoja" ja "lakimiehiä". Emme kovin synnynnäisiä "tiedemiehiä" tai "filosofeja". Toimintamme, joskaan eivät intentiomme, ovat taitavia voittamaan sosiaalisesti väittelyitä. Usein repivän debatin kohdalla kysymys on kuulumisesta, ei kuulemisesta. Keskustelu on useimmiten tekosyy, jotain jolla ihan muunlainen toiminta oikeutetaan.

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten kunnioitamme itsessämme ja muissa vahvaa identiteettiä. Sitä ei toki usein kutsuta tällä nimellä. Mutta kutsumme helposti mielipiteidenvaihtajia "takinkääntäjiksi". Ajattelemme että mielipiteen vaihtaminen ei olisi hyvä asia. Siksi moni perussuomalainen on pettynyt Timo Soiniin, kun hän on vaihtanut "Missä EU siellä ongelma" -lauseen hokemisen EU:n sisällä vaikuttamiseen. Hänet koetaan tuulihatuksi ja jonkinasteiseksi jenginpetturiksi.

Identiteetti jota tässä tarkoitan on tietysti hyvä määritellä. Useinhan identiteetti on määritetty (a) metafyysisesti siten että identiteetti on se joka tekee minusta tai sinusta saman persoonan kuin minuutti sitten. (b) eksistentiaalisesti ajtellaan että identiteetti tekee jatkuvan elossaolon merkitykselliseksi. Siinä on pysyvyyttä, arvokkuutta ja jotain joka tekee elämisestä persoonallista ja elossaolemisen arvoista.

En kuitenkaan lähde suoraan tälle tielle. Sillä;
1: Pidän metafyysistä identiteettiä petollisena. Jos asiaa lähestytään samuutena voidaan sanoa että identiteetti on jotain joka tekee asiasta X saman kuin kohde Y on jossain toisessa ajassa. X ja Y ovat identtisiä jos ne ovat sama asia. Tämänlainen ns. numeerinen identiteetti on kuitenkin liian tiukka. Ja kaikissa muissa muodoissaan identiteetti muuttuu samantapaiseksi ongelmaksi kuin Theseuksen laiva. Jos laivaa korjataan ja siitä vaihdetaan osia, onko se sama laiva? Identiteetti onkin usein lähinnä analogisuutta ja identifioitavuutta. Vain jonkinlaisesta obsessiivista häiriötä sairastavan megadogmaattisen ihmisen voi kuvitella pysyvän sellaisena, että he eivät muuttaisi mielipiteitään yhtään mistään. (Usein terveet ihmiset sen sijaan muuttavat, korjaavat ja täydentävät mielipiteitään suojellakseen maailmankuvaansa, vähintään assimilaatiolla ja joskus harvoin akkomodaatiolla.)
2: Jos identiteetti taas sidotaan merkitykseen, syntyy helposti tilanne jossa identiteetti on pelkkä naamio. Se et ole sinä, vaan jokin mielikuva jota mainostat ympärillesi itsestäsi.

Siksi se, mikä oikeastaan jää jäljelle on se, että identiteetti on omaelämänkerralinen muisti. Se, millä kerromme itsellemme tarinan elämästämme. Tässä on aivan luontevaa että tässä tapahtuu muutosta ja kasvua. Sillä hyvä tarina on jotain jossa muutos on oleellinen osa myös sitä merkitystä joka elämästä saadaan. Yleensä ihmiset heijastavatkin identiteetissä liikaa sen ei-psykologisia versioita ja tällöin identiteetissä korostuu muuttumattomuus ja oman sosiaalisen kerhon korostaminen.
1: Koska omaelämänkerrallinen muisti on aina subjektiivinen tarina - ja useimmiten itselle hivelevän optimistinen ja ylitsevuotavaisen myönteinen tarina - voi olla hyvä avata selitystä tarinankerronnallisten elementtien kautta. Sankarin ja päähenkilön määritelmät ovat toki vähintään joustavia, mutta yhtenä piirteeksi voidaan määrittää se, sankari ei opi ja muutu tarinan aikana. Hän on ongelman ratkaiseva heeros ja hyveellinen alusta loppuun. Päähenkilö sen sijaan kasvaa tarinan aikana. Näin ollen mitä enemmän ihminen kykenee akkomodaatioon ja mitä vähemmän dogmaattinen hän on, sitä parempi päähenkilö hänestä tulee. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä olla niin kovasti oman elämänsä sankareita, että assimilaatiokin on monelle saavutus.

Minäkin kannatan vahvaa identiteettiä, mutta se on niin erilainen että nämä muut identiteetin versiot vaikuttavat jopa jotenkin sen antiteesiltä. Muiden identiteettien muodot ovat sellaisia että en ymmärrä miksi niitä pitäisi jotenkin tukea ja kunnioittaa. Dogma ei ole periaatteellisuutta ja niissä pitäytymistä. Se on sitä että jääräpäisyys määritellään hyveeksi etenkin silloin kun se on idioottimaista. Soini sai minulta kunnioitusta vasta kun hän näytti kykenevänsä muuhunkin kuin samojen hokemien toistamiseen kuin rikkinäinen levy.
1: Enemmänkin. Minulle ihminen on aidosti persoona vasta kun hänen identiteettiään ei voi korvata yksinkertaisella algoritmilla joka toistaa valikoituja kliseitä. Yllättävän harva ihmislajin edustajaa. Hikipedian "Persoonallinen Jumala" toki pelastaa heidän arvonsa, koska se muistaa kertoa että "Englannin kieli soveltuukin modernin teologian käyttöön, koska siinä person merkitsee yksinkertaisemmin henkilöä, mikä mahdollistaa Isä Jumalan täsmällisen kuvauksen oppia vaarantamatta: person without a personality. Itseään kunnioittavan amerikkalaisen kielinationalisen protestanttikristityn tulisi pitää tämä mielessään." Ilmeisesti osittain siksi, että asialla on tarvetta laajemminkin kuin pelkästään tässä tietyssä teologisessa yhteydessä. Ja rehellisesti sanoen tarvetta tälle huomiolle olisi paljon myös "uskovaisten jengin" ulkopuolella.

Ei saa lokeroida koska olemme kaikki samanlaisia

"Siksi kannatan avointa keskustelua, jossa jokainen tulee kuulluksi ja ennen kaikkea ymmärretyksi. Itselleni erilaisuus ei koskaan ole ollut ongelma, se on päin vastoin minusta helvetin mielenkiintoinen asia, ja jaksan keskustella erilaisten ihmisten kanssa tuntitolkulla, ennen kuin huomaan niiden pohjimmiltaan kuitenkin olevan samanlaisia, kuin kaikkien muidenkin ihmisten."
(Palavaa paskaa, "paksut tussit, pienet penikset")

Hyvin usein selitetään että ihmisiä ei saisi lokeroida. Lokeroiminen on hallintaa. Tämä on tietysti hyvä periaate. Olen kuitenkin huomannut, että useimmiten tällä tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nimittäin sitä, että ihmiset (a) oletetaan ytimeltään samanlaisiksi ja usein vielä (b) pohjimmiltaan hyviksi niin, että vain kaikki hyvästä poikkeava tulee selittää vaikka traumoihin vedoten. Kenties tämä ihmiskuva on totta. Mutta oleellista on, että se on täysin ristiriidassa lokeroimiskiellon kanssa.

Kun sanotaan että ihminen on samanlainen (ja jopa perimmiltään hyvä) on kyseessä lokerointi joka on deskriptiivinen sellaisella tasolla joka on usein myös imperatiivi. Eli se on kuvaus josta on tehty vaatimus.

Jos mietimme vaikkapa kristinuskon kultaista sääntöä "Tee toisille kuin toivoisit itsellesi tehtävän" tai sen muunnelmia, niissä kaikissa on ytimessä samanlaisuuteen vangitseminen. Tämä on lokerointia. Ja mikä mielenkiintoisinta, se johtaa esimerkiksi siihen että ihmiset jotka lukevat korkeakulttuuria ovat äärimmäisen reduktiivisia kun he esittävät että joku kirjailija on niin taitava kuvaamaan toisen ihmisen sisäistä elämää, että ulkopuolisuuden kokemusta ei tule. Että ihmisyys olisi niin redusoitavissa rajallisen mittaiseen tekstinpätkään, että se ihmisen intuitioon törmätessään herättäisi vahvan samastumistunteen ja ymmärtämisen kokemuksen. Nämä ihmiset ovat toki niitä jotka moittivat tiedettä siitä että he mallintavat ihmistä. Mutta he esittävät että toisen ihmisen tilan voisi sovittaa muutamaan sivuun kirjainjonoiksi jotenkin "oleellisesti siirrettävällä tavalla". Tiedevastustus ei siis ole reduktiossa itsessään vaan siinä että tämä on "harhaoppinen keino". Kaikkea tiivistämistä ei sitten vain kutsuta reduktioksi. Tämä käsite on varattu vain harhaoppisille.

Tämänlaatuinen luokittely-ymmärrys-samanlaisuustematiikka ei voi olla kauempana lokerointia välttävästä fenomenologiasta, jonka ihanteista tuo luokittelemattomuuskielto kumpuaa. Jukka Hankamäki on "dialogisessa filosofiassa" tiivistänyt tämän Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin ajattelusta kiteyttäen. Lopputuloksen mahdollisimman tiivis ilmaus on "Kohtele ihmisyyttä sekä itsessäsi että toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena." Mutta samastumiskeskeisillä ihmisillä kaiken ytimessä onkin aina hybris. Ja aika usein myös syyttelyä ja tuomitsemista sisältävä, pelkojen ja uhkien hallintaa tähtäävä, henki jonka ytimessä on se, että he ovat ensimmäisiä samanlaisten joukossa. Samanarvoisia, mutta samanarvoisempia kuin toiset. Siksi onkin tavattoman normaalia törmätä tekstiin jossa valitetaan vaikkapa myötätuntovajeesta, mutta jonka tehtävänä on repiä ihmisiä parempiin ja huonompiin, ja jossa rakentavuuden sijaan ytimessä on tiukka moite ja latistaminen, jossa ei myötätuntoa syyllisille heru.

Samoja sanoja, eri sanoja

En ole hirveän usein vaikuttunut Derridasta. Joskus tapahtuu kuitenkin poikkeuksia. Tuorein tämänlainen tapaus liittyy hänen différance -käsitteeseensä. Se käsittelee erilaisuutta. Sitä on kenties helpoin ymmärtää samanlaisuuden kautta. Samanlaisuus on perimmiltään toistoa. Mutta ongelmaksi tulee se, että toistamisesta huolimatta identtisyys jää usein saavuttamatta. Kielestä itse asiassa muotoutuu erojen synnyttäjä. Konteksti määrittelee termin sisältöä ja konteksti sitoo termiin merkityksiä. Käsitteet, etenkin niiden konnotaatiot, elävät. Kielestä syntyy vastakohtien kokoelma, jossa trendinä on se, että termien väliset erot korostuvat.

Tästä on hyvä hypätä synonymeihin. Koulussa opetetaan, että synonyymi tarkoittaa sitä että sanalla on sama merkitys. Denotaatioissa ei siis ole eroja, ja sanat voidaan vaihtaa toisikseen. Itse asiasas äidinkielessä usein kannustetaan siihen, että termejä käytettäisiin elävästi ja runsaasti. Eli ei jumitettaisi vakiosanoihin. Todellisuus on tätä harmaasävyisempi.

Kuulin Kata Saastamoisen gradusta. Gradu oli tehty assosiatiivisista eroista synonymiassa. Hänen päähuomionaan oli, että absoluuttiset synonyymit ovat äärimmäisen harvinaisia. Eli synonymisilläkin sanoilla on käytännössä aina eroa. Jos eroa ei ole denotaatioissa, niin konnotaatioissa ; Merkitys voi olla pinnallisesti sama, mutta niillä on tyylillinen ero. ~Esimerkiksi iso-suuri ; Iso on konnotaatioiltaan arkisempi ja viittaa konkreettisuuteen (tai vanhuuteen). Toiminta-alue on rajatumpi. Suuri on hienostuneempi ja abstraktimpi ja sillä on hyvin laaja sallittu sovellusala. Saastamoinen itse kertoi asiaa netissä seuraavalla tavalla "Napoleon oli suurmies, muttei järin iso."

Näin pelkkänä retorisena keinona esiintyvä kieleneloisuusvaatimus on itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu viestin sisältöä koskeva vaatimus. ; Synonyymiin vaihtaminen voi muuttaa konnoataatioita ja täten viestiin vaaditaan vääristymää, pohjimmiltaan samaksi väittäminen on tässä yhteydessä ekvivokaatio -päättelyvirheeseen pakottamista. Toki tässä äidinkielen opettajan puolella on se, että monet tekevät juuri kuten itsekin teen. Eli käytän kieltä huolimattomasti ja toistossa ei ole kysymys käsitteellisestä koherenssista vaan siitä että se sana on mielessä. Ei ole mietitty onko juuri se se paras sana välittämään sen viestin.

Samanlaisuuden etäisyys.

"Last night I saw a turtle / It looked like a grenade. / I picked it up and threw it. / No explosion was made."
("Weird poems, Strange Hymes" ; "Turtle")

John Wilkins mietiskeli samanlaisuutta. Aihe on vaikea, koska samanlaisuutta käytetään paljon. Mutta monet analogiat ovat yksinkertaisesti huonoja. Hän aloitti asian lainaamalla Nelson Goodmania : "Similarity, I submit, is insidious. And if the association here with invidious comparison is itself invidious, so much the better. Similarity, ever ready to solve philosophical problems and overcome obstacles, is a pretender, an impostor, a quack. It has, indeed, its place and its uses, but is more often found where it does not belong, professing powers it does not possess." Syynä on se, että tilanne jossa jotkut asiat muistuttavat toisiaan, on itse asiassa vaikea lähtökohta. Vaikeuksia tulee etenkin jos omat ennakkoluulot liittävät asiat yhteen.

Wilkins lähestyy asiaa sitä kautta että voidaan tarkastella useita ominaisuuksia, ja saadaan Hamming Distance, joka kertoo kuinka paljon asia muistuttaa toisiaan. Komponentit ja niiden ominaisuudet ovat tätä kautta vertailussa. Wilkins mainitsee myös Tverskyn käyttämän samanlaisuuden tunnistamiskeinon. Tässä ongelmana on se, että kaava eräällä tavalla tarjoaa ne vastaukset joita siihen laitetaan. Uutta tietoa ei tule. Ja ongelmana on tietysti sekin, mitä samanlaisuus sitten oikeastaan loppujen lopuksi kertoo.

Evoluutikkona on ehkä mielenkiintoista huomata, että Charles Darwin käytti analogiaa perustellessaan evoluutioteorian olennaista osaa, luonnonvalintaa. Hän teki tarkkailua jalostajien puolella, jossa jalostajan valitsemat yksilöt muuttivat populaatioita, valinnalla syntyi hyvin erilaisia kantoja. ja esitti että luonnossa tapahtuu luonnollista valintaa. Tämä oli analogia.

Olennainen ja mielenkiintoinen tieto on tietysti perimän osa tässä. Nykyisin tiedetään että luonnonvalinta vaikuttaa geenifrekvensseihin olennaisesti samalla tavalla kuin jalostajan tekemä valinta. Tätä yhteistä syytä voidaan siis testata, ja yhteys on löytynyt korrelaatioiden ja empiirisen testaamisen kautta. Ilman tälläistä analogia olisi enemmänkin vain pelkkä "mielenkiintoinen arvaus".

Taksonomian kannalta samanlaisuus on tietysti ollut keskeisessä roolissa. Wilkinsin kirjoitus olikin itse asiassa saanut kipinänsä aikaisemmasta, taksonomiaa koskevasta, jutusta. Tällöin työn alla oli homologiat ja analogiat taksonomian puolella ; Taksonomiassa erilaiset järjestykset ja luokittelut joilla eläimiä laitetaan yhteen ja erikseen vaatii vertailua. On samanlaisia osia, jotka ovat suhteessa toisiinsa.

Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että tässäkin DNA on mukana. Voidaan erottaa koevoluution kautta voidaan tunnistaa onko eläimet "lähellä sukulaisia" vai ei. Maamyyräsirkka muistuttaa monilta ominaisuuksiltaan maamyyrää. Mutta samanlaisuus ei johdu sukulaisuudesta vaan konvergentista evoluutiosta ; Tietynlainen toiminta ja ekologinen lokero vaatii tietynlaisia rakenteita. Näin luokitteluussa on mukana myös lisäelementti, joka antaa vertailuun tietoa siitä mikä on olennaista samanlaisuutta ja mikä ei.

Samoja ja "riittävän samanlaisia".

"Stratovariuksen" Timo Kotipelto reagoi "CITY (10/2009)" -lehden haastattelussa seuraavasti:
"Kuinka uskottavaa on käyttää samaa bändin nimeä, kun yksikään alkuperäisjäsen ei enää ole bändissä?
Vuoden 1996 jälkeen bändissä ei ole ollut yhtään ihan alkuperäistä jäsentä. Olen 15 vuotta ollut bändissä ja kun liityin siihen, siinä oli vielä originaali kokoonpano. Meillä on Lassilan Tuomon kanssa välit kunnossa. Harkitsimme vähän aikaa sitten, millä nimellä jatkamme. Bändissä on kolme jäsentä, jotka ovat soittaneet siinä vähintään 13 vuotta."

Tuossa kohdassa kyseessä on se, milloin bändiä, ja ehkä instituutiota tai taideilmiötä voidaan vielä pitää samana tai riittävän samana, jotta sitä voidaan kutsua samalla nimellä. Kotipelto esitti tiettyjä faktoja ja antoi jokaisen tehdä omat johtopäätöksensä, yhdistettynä siihen että bändin nimi ei ole muuttunut, se lienee myös kannanotto jolloin johtopäätös on implisiittinen ja vain siihen liittyvät argumentit on esitetty ääneen. "Stratovariuksen" kutsumisongelmat liittyvät kuitenkin laajempaan systeemiin.

Theseuksen laiva/Theseuksen paradoksi on juuri tälläistä identiteettiin ja muutokseen liittyvä paradoksi. Se perustuu korvaamiseen. Siihen liittyvä anekdootti kuuluu seuraavasti: Theseus lähtee purjehtimaan. Matkan aikana laivaa täytyy korjailla ja silloin osa vaihtuu. Osia vaihtuu yksi kerrallaan. Kun laiva palaa takaisin satamaan sen joka ikinen lankku, osa ja naula on jouduttu vaihtamaan. Onko laiva enää sama? Tilannetta voidaan mutkistaa vielä jatko -osalla, jossa kerrotaan että Theseuksen laivaa seuraa vaikka hänen ihailijoidensa joukko, joka kerää kaikki vanhat osat talteen muistoksi sankaristaan. Kun nämä saapuavat satamaan he kokoavat vanhoista osista näyttelylaivvan satamaan. He pistävät sen sen edellisen laivan viereen ja esittävät että se on Theseuksen laiva. Kumpi on aidompi?
1: Tässä kohden ratkaisu saatetaan saada Herakleitoksen kautta. Hän oli identiteettisyyden kannattaja. Hän esitti että kaikki virtasi ja muuttui ja tämän vuoksi "Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat."
2: Kirjailija Robert Graves taas oli täysin päinvastaista mieltä että laivan muutos ei estä sitä olemasta koko ajan sama laiva. Hän viittasi anekdootilla "Tämä on isoisäni kirves: isäni asensi siihen uuden varren, ja minä olen asentanut siihen uuden terän." Tätä kannanottoa on esitetty myös Terry Pratchettin "Maanalainen elefantti" -teoksessa. Siinä ideana on se, että kääpiöillä on pyhä kiviskonssi, joka on heidän ensimmäisen kuninkaansa peruja. Se on nyt sitten varastettu. Selviää että tästä on yritetty tehdä kopio. Lopulta selviää että kiviskonssi on itse asiassa aina silloin tällöin korvattu uudella koska vanha on kulunut käytössä. Siksi skonssia ei itse asiassa ole edes varastettu, vaan se oli vain jauhettu. Samalla hyväksyttiin että vaikka perinne oli tärkeä asia ja kiviskonssi oli tärkeä symboli, oli totta myös se että tilanne muuttui. Siksi kirjan lopussa kääpiöiden kuningas esittääkin että "Hänelle tuotiin pitkä ja litteä laatikko. Hän avasi sen omin käsin ja laatikosta paljastui kääpiökirves, jonka uusi metalli kiilsi mustassa kangaspesässään. "Tästä tulee ennen pitkää jonkun isoisän kirves", kuningas sanoi, "Enkä yhtään epäile että vuosien varrella se tarvitsee uuden varren ja uuden terän ja vuosisatojen kuluessa sen muoti muuttuu muodin mukana, mutta silti se pysyy joka suhteessa samana kirveenä, jonka lahjoitan teille tänään. Ja koska se muuttuu aikojen mukana, se pysyy aina terävänä. Siinä on näet totuuden jyvänen.""

Se, kumpi näkemys on oikeassa riippuu siitä miten indentiteetti määritellään. Tästä ehkä selvimmän, arkikielelle taipuvimman, selityksen tarjoaa Robert M. Pirsig esittää että identiteetti rakentuu patternien (kuvioiden/toistuvuuksien) hierarkian kautta : Tällöin Theseuksen laiva on alemman tason kuvioiden joukko, eli siinä on kasa laivan osia. Se muuttuu. Toisaalta korkeamman tason kuvio eli laiva kokonaisuutena joka pysyy muuttumattomana. Siinä on kaksi aivan erilaista suosittua perinnettä:
1: Samanlaisuus on kvalitatiivisesti tarkasteltavaa, jolloin niillä on samat ominaisuudet. Tällöin jos meillä on kaksi samanlaista kirvestä, jotka näyttäisivät täsmälleen samanlaisia, ne olisivat samanlaisia. Tälle voitaisiin lyödä vaikka tuotenimi otsaan.
___1.1: Tässä kohdassa vastaan tosin tulee Sorites -paradoksi/Eubulideen paradoksi: Ominaisuuksia on useita ja ne vaihtelevat. Tällöin ei aina voida olla aivan varmoja siitä "missä vaiheessa on joukko yksittäisiä hiekanjyviä ja milloin kyseessä on hiekkakasa". Eli kun meillä on hiekkakasa, ja siitä otetaan yksi jyvä pois, se on yleensä hiekkakasa, mutta kuitenkin jos jyviä on äärellinen määrä, se ei voi olla hiekkakasa silloin kun viimeinen hyvä otetaan pois. Kysymys on joko/tai -tilan sijasta enemmänkin "kuinka paljon on riittävästi". Tässä kohden on ehdotettu ratkaisuiksi esimerkiksi se, että raja on tietty. Että on hiekkakasa, jonka koko on tuntematon, josta jyvän pois ottaminen tuhoaa kasan. Tällöin puhutaan ikään kuin "oljesta joka katkaisee kamelin selän" -Kameli jaksaa kantaa oljen, ja yhden lisäys ei yleensä tuota ongelmia, tai sitten puhutaan "pisarasta, joka saa maljan läikkymään yli" , joka itse asiassa on melkoisen tietty vesimäärä, joka riippuu kupista ja nesteen pintajännityksestä.
___1.1.1: Tähän on tietysti eri ratkaisuja, esimerkiksi konsensukseen vetoajan mukaan kasa on kasa, jos enemmistö sanoo sen olevan kasa, ja hysteresis -näkökulma (joka muistuttaa kovasti Pratchettin esittämää) viittaa siihen että joku määrä hiekkaa on kasa tai ei ole kasa, riippuen siitä mikä sen historia on. Jos se on ollut kasa ja siitä otetaan pois, se on edelleen kasa. Se säilyttää tämän arvonsa vaikka siinä olisi vain pari hiekanjyvää. Sumeassa logiikassa on ehkä jotain jotka ovat selvästi eikasoja ja jotka ovat selvästi kasoja, (tai sitten ei), ja sitten vain vedetään yhteyksiä jotka ovat paitsi "joko/tai" myös "molempia". Kysymys ei silloin enää ole "onko X sama kuin Y" vaan "kuinka paljon X on sama kuin Y", joka siis kertoo siitä että itse kysymyksenasettelu on ollut huono, ja siihen vastaaminen on siksi mahdotonta. Kun kysymyksen järjettömyys poistetaan, sitä onkin helpompi analysoida. Vastauksia ja kikkoja on lähes yhtä monta kuin vastaajia.
____1.1.2: Kysymys riippuu muun muassa siten, etä mikä on ominaisuus: Jos yksi kirveen tai Theseuksen laivan ominaisuuksista on sen sijainti ajassa ja/tai avaruusessa, Theseuksen laiva ei olisi sama vaikka siitä ei olisi vaihdettu yhtään osaa matkan aikana. Tässä kohdataan itse asiassa analogia -argumenttien yleinen vaikeus: Aina voidaan löytää ero, epäanalogia. Toisaalta kaikilla Theseuksen laivoilla on sijainti, joten se on tässä kohden samanlainen myös lasikuulien kanssa. Aina voidaan löytää analogia. Kuitenkin samanlaisuutta käytetään melko usein, joten huolettoman käytön sijasta sen käytössä tulee olla erityisen huolellinen. Vaikka arkiajattelussa analogioihin turvaudutaan helposti ja ne tuntuvat uskottavilta, niitä olisi käytettävä huolellisesti. Se on hyvä mutta vaikea väline.
2: Samanlaisuus on sitä että kohteet ovat numeerisesti samoja. Jos tässä olisi kaksi identiteetiltään samanlaista kohdetta niin ne olisivat vain samanlaisia, eivät samoja. Vaikka olisi kaksi kuinka samanlaista kohdetta, ne eivät olisi sama asia. Siksi taitavinkin väärennetty sinetti olisi väärennetty sinetti.
___2.1: Jännittävää on, että jos kvalitatiivisessa määritellään "ominaisuus" laajasti, kuten aikaisemmin tehtiin esimerkiksi siten että sijainti ajassa ja paikassa otettiin ominaisuudeksi, ja vaaditaan suurta tarkkuutta niiden kanssa, nämä kaksi kohtaa ovat itse asiassa identtisiä. Ne kohtaavat toisensa tällä hieman erikoisella alueella.