(Betteridgen otsikko) Onko totalitaarinen ateismi uskonto?

Minun on helppoa muistuttaa kritittyjen pahoista teoista. Samanaikaisesti esimerkiksi Kiinassa on eristetty useita eri uskonnollisia tahoja leireille. Toisaalta esimerkiksi neuvostoliiton kommunismissa oltiin vahvasti pro-kansanmurhahenkisiä. Kansanmurhaa toteuttava elin tietoisesti ateismin asialla, jolloin ateismi on tässä tapauksessa valjastettu samoihin kauheuksiin kuin moni uskontokin maailmanhistorian aikana.

Olisi helppoa ohittaa asia ja sanoa että he toimivat oikeasti vain taloudellisen hyödyn tai pakon ajamana. Aivan kuten kristitytkin helposti kertoivat että ristiretket olivat perimmiltään taloudellisin tai muin syin tehtyjä. Tätä kautta voi tietenkin ateistikin ymmärtää uskonnollista ihmistä joka puolustaa uskontoaan vaikka sen varjolla toteutetaankin kauheuksia.

Tässä on toistuvat teema joka on syytä nostaa esiin.

Tässä tilanteessa ateisti usein esittää, että ateismia ei voi syyttää koska tässä on vain halu kontrolloida muita ihmisiä. He näkevät, että uskonto on yksi keino hallita ihmisiä, siinä yhteys totalitarismin ja uskonnon välillä. Juche-aate on niin lähellä uskontoa, kuin totalitarismi vain voi olla. Ja näin ateismin maine pelastuu. Henkenä on että ateismissa ei ole palvonnan kohdetta.
P1: Palvonta tekee uskonnon.
P2: Uskonto on antiteesissä ateismin kanssa = Ateismi ei ole uskontoa..
P3: Määritelmällisesti ateismi ottaa kantaa vain siihen että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.
P4: Meillä on kuitenkin tässä esimerkkejä, joissa palvotaan tyyppejä, jotka ovat esimerkiksi totalitaristisia johtajia.

Kun nämä otetaan ja pistetään loogisiin suhteisiinsa; Näyttää siltä, että tämä viestii, että totalitaristiset johtajat ovat suoraan Jumalia jolloin ateisti ei usko heidän olemassaoloonsa. Maailma alkaa näyttämään hyvin hyvin oudolta. Tai ateisteja on hyvin vähän.

Muuten joudutaan sitten paikkaamaan korjaamalla jotain premissiä. Jos olettaa;
P1: vääräksi niin sitten palvonta voi kohdistua sellaisiin kohteisiin, jotka ovatkin maallisia palvontaa ja uskonnon määritelmää olisi muutettava sellaiseksi arkielämästä poikkeavalla tavalla, että se ei vaadi yliluonnollisia konsepteja.
P2: vääräksi niin ateismissa voikin olla ainakin joskus uskonnollista. Tällöin ateismi on uskonto saattaa olla liian yleistävä, mutta se on pakko ottaa keskustelun kohteeksi että millä edoin ja milloin se on uskontoa. Tämä pakottaa kasvattamaan juopaa ateismin ja uskonnottomuuden välille monenlaisissa analyyseissä.
P3: taas voi tarkoittaa sitä että ateismiin tuleekin paljon lisäoletuksia. Ateismi ei olekaan enää kanannotto Jumalan olemassaoloon vaan kieltää myös palvovan käyttäytymisen.
P4: taas kertoo että oikeasti nämä ihmiset eivät palvokaan kommunistisia johtajia vaan harjoittavat jotain maallista kunnioittamista, joka on vain hyvin lähellä palvomista.

Itse näen, että tässä on takana hyvin suuri ongelma. Muistetaan korjata ristiriitoja määrittelemällä asioita uusiksi. Mutta samalla on unohdettu että kun määritelmäsisältö muuttuu, niin sitten muuttuu myös sen sovellusala. Jos puhutaan uskonnosta ja palvonnasta niin silloin puhutaan hyvin tietynlaisesta suhteesta yliluonnolliseen Jumalaan tai vastaavaan. Ja se olisi tietenkin ristiriidassa ateismin kanssa. ; Haaste: Kommunistit palvovat ja ovat uskonnollisia. Mutta nyt tässä selkeästi palvotaan jotain jonka kohde ei ole Jumala. Koska muuten tätä palvontaa ei voisi määritelmällisesti tapahtua.

Vastaavanlaista termienuudistuskikkailua harrastaa mm. Jordan Peterson joka selittää että kukaan ei ole ateisti ja sitten hän määrittelee uskonnon ja Jumalan uusiksi ja pitää totutun uskonnon ja Jumalan rajat sitten kuitenkin mukana. Keskustelu kanssaan on vähän sama kuin jos ensin sanoisit, että "en usko kummituksiin" niin hän sanoisi että "kyllä sinä uskot kummituksiin koska määrittelen kummitukset ihmisen suhteeksi kuolleisiin ihmisiin ja sinä esimerkiksi muistelet kuolleita sukulaisiasi ja saatat miettiä miten he voisivat ajatella jostain tilanteesta. Esimerkiksi pahastuit kuolleen ateistin puolesta kun tämän hautajaisissa laulettiin virsiä." Tälläisiin minä olen, että "hienoa, annoitte kielellisesti oikeaoppisen ratkaisun ongelmaan jonka ainut perusta on tietenkin se, että olemme tottuneet puhumaan kummituksista ihan toisissa määritelmäsisällöistä ja sinä vähän kuin lähdet repimään uudistettuja sisältöjä vain koska muuten et saa ideologiaasi ja vetelyitäsi läpi. Hyvää jatkoa termienuudistamisprojektillenne. En katso että meillä on mitään yhteismitallista jaettavaa jos en voi tietää termipankkia ja siksi päädyn tilanteeseen jossa kuvaamani maailmankuva tulkitaan ties miksi sitä kautta että päätät muuttaa käyttämäni sanat ja tätä kautta tarkoittamani asian sisällön toiseksi. Hyvää loppuelämää."

Ideologian puolesta hirmutekeminen on helppoa koska empiirisesti voidaan havaita että hirmutekoja voidaan tehdä. Mikään "mutta entäs" ei poista mitään. Se, että muslimit vainoavat jossain ei tee muslimien vainoamisesta toisaalla mahdotonta, vähempää tai jotenkin "hyväksyttävämpää". Minusta periaatteellinen vastustus kirkolle on tehtävä juuri samasta syystä kuin Kiinalle.

Ja kyllähän sitä ymmärtää että joku puolustaa uskontoaan myös. Puolustamisen ylimeneminen on sitten se joka alkaa häirinnästä, jatkuu kiusaamiseen ja kasvaa täysivaltaiseen vainoon. Kysymys on aina rajanvedosta eikä siitä että vastakkain on kaksi ihan eri asiaa.. ; Ihminen ei ole koskaan, missään ideologiassa, kovin kaukana kauheuksista. Ja ideologia on aina ihmisen keksintö. Itse ainakin näen että vaikka ateismi olisi tosi niin se ei olisi vältätmättä mikään luonnontila. Paitsi siinä mielessä että lapsi ei synny uskontunnustus valmiina päässään.

Tässä kohden haasteena on se, että mukaan tulee ongelma; ateisti sanoo että kommunismi on kuin uskonto, Kyseessä on totalirismin uskonto, ei ateismi. Haasteena on kaksi teemaa. Ensimmäinen on skaala teismi-ateismi ja toinen on uskonto-uskonnottomuus. Miten ateismi olisi ristiriidassa totalitarismin kanssa? Esimerkiksi itse naturalistina joudun tunnustamaan että totalitarismia voidaan havaita, kokea ja tunnistaa. Naturalismi ei siis kiellä totalitarismia. Se, että uskonnoissa pitää kumartaa niin kyllä sitä voidaan ateismissakin kumarrutettaa. Minäkin voisin periaatteessa, sotatapparan minulle suomin oikeuksin, pistää sinut kumartamaan eikä se muuttuisi kannanotoksi yliluonnollisesta olennosta jolla on pääsy "strategiseen tietoosi" ja ajatuksiisi ja joka tältä pohjalta kontrolloi kuolemanjälkeisyyttäsi. Kumartamiseen tarvitaan vain tämänpuoleinen ja yliluonnollisuuden sijaan tarvitaan vain alikehittynyt tunneskaalasto.

Teismin poistosta ei seuraa tyhjäksi tauluksi muuttuminen

Vieraillessani Turussa tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias. Eikä hän käytä internettiä. Sen sijaan hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvasotoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä.

Nihilismiä teismin kautta...

Filosofisia vitsejä jakava facebook -kanava julkaisi sarjakuvan jossa kuvattiin ihmistä, joka rukoilee Jumalalta. Hän kysyy että onko olemassa jotain merkitystä joka täyttäisi hänen tuskaisan ja lyhytaikaisen olemassaolonsa. Taivaat aukenevat, enkelikuoro levittää mahtipontisen bannerin. Bannerin joka sanoo "ei".

Sarjakuva on siitä kiinnostava että yleisesti ottaen ateismi ja nihilismi liitetään mielikuvissa yhteen. Ajatellaan että teismi ja vain teismi jotenkin olemukseltaan voi antaa meille merkityksen. Kuitenkin sarjakuvassa annettu demonstraatio on jotain joka itse asiassa vihjaa siihen suuntaan, että on mahdollista olla teistinen nihilisti. Jumala sanoo että teki meidät ilman tarkoitusta.

Toki sitä voi puolustautua, että kenties Jumala huijaa tai banneri on tosiasiassa Saatanan juoni. Mutta tämä on enemmän kiemurtelua kuin filosofisen mahdollisuuden torjuntaa. Se, että on jotain syitä uskoa että ihmisellä olisi merkitys tuollaisesta tapahtumasta huolimatta ei tarkoita että olisi väistämätöntä että hänellä olisi merkitys. Tilannetta voi demonstroida sillä että tosiasiassa voisimme kohdella samanlaisella kiemurtelulla tilannetta jossa Jumala sanoo että meillä on merkitys. Voitaisiin uskoa että tämä olisi vain huijaus. Tai lähde on Saatana joka haluaa että olisimme faktoja vastaan optimistisia ja positiivisia itseemme nähden ja kokisimme valheellisesti että meillä olisi merkitystä. Selvästi kyse ei ole argumenteista vaan siitä mikä oletetaan ikään kuin valmiiksi asiaksi.

Alain de Botton voisikin huomauttaa jotain sen tyylistä että merkitys on niitä asioita jotka uskonto on ikään kuin ottanut sisäänsä vaikka se ei ole määritelmällisesti ja väistämättä mukana teismissä. Ja tämänlaiset mahdollisuudet siihen että kykenet olemaan sisäisesti koherentti teistinen nihilisti kertovat, että hän on oikeassa. (Tai sitten kategorioita käsittelevä logiikka on järjestelmänä rikki ja sen käyttämistä ei pidä pitää ihanteena millekään.)

Itse kuitenkin lähden siitä että tuo banneri voi tosiasiassa tuhota vain yhden merkityskentän. Ja tämä merkitys on, toki kulttuurissamme yliarvostettu, mutta kuitenkin kaiken kaikkiaan aika triviaali ja turha nihilistisyyden kannalta. Jumalan luomuksiin suunnattu teleologinen tarkoitus on toki jotain jonka puutteen moni näkee tienä nihilismiin. Mutta tässä unohtuu se, että merkitys ei ole aina iloinen asia. Ja vaikka nihilisti voi tehdä mitä tahansa, niin häntä kuitenkin seuraa ongelma. Hän ei voi uskoa että näillä asioilla ja teoilla on merkitystä. Ja jos tämä unohtuu, päädytään vieressä olevan vitsin ytimeen. Jos tämä unohtuu nihilistiset meemit ja iskulauseet ovat "just banter".

Lakkaat olemasta nihilisti sinä hetkenä kun katkeroidut siitä että sinulla ei ole merkitystä. Koska asiat eivät sitten enää olekaan yhdentekeviä. Siksi nihilistien tökkiminen onkin minulle jossain mielessä yhtä mieluisaa kuin uskovaisten tökkiminen. Mutta eri syistä. Sillä siinä missä teisteissä ärsyttää se, että he valikoivat merkityksen ja sitovat sen jossain määrin mielivaltaisesti teismiin ja uskovat liikaa tähän asiaan ja elävät sen mukaan tasolla joka on eitoivottavaa. Mutta nihilistit sen sijaan tuntuvat olevan aina jotain muuta kuin nihilistejä. Heidän negatiivisuutensa tuntuu vihjaavan että he ovat enemmänkin pettyneitä romantikkoja. Merkitys sävyttää heidän maailmaansa. Kuten myös sen sarjakuvassa olleen pikkuihmisen joka pyytää Jumalalta merkitystä. Edes Jumala ei voi poistaa pettymystä jonka mukaan Jumalan antamalla mahtipontisella bannerilla on väliä ja että se on jotenkin loukkaava ja ei-toivottava. Ei vaikka sanoisi siinä itse bannerissa että sillä ei ole väliä.

Josta voi sanoa että olipa teisti tai ateisti niin perimmäinen ja poistamattomin merkitys tulee sisältä, ei ulkoa. Jumalalla on valtaa vain tiettyihin merkityksen alajoukkoihin. Ne ovat kenties joillekin tärkeitä mutta ne eivät ole koko merkitys.

"Uskonnoton yhteiskunta ei toimi!"

Melko usein kun uskontoa lähestytään, vastustavien kanta tuntuu nojaavan hyvinkin erikoisilla taustaoletuksilla värjättyyn sosiologiseen ajatteluun. Esimerkiksi siihen että yhteiskunnan pitäisi nojata yhteen ja vain yhteen ideologiaan.

Eli jos vaikka valtionkirkkoudesta luovutaan niin pitäisi ottaa tilalle jokin. Tässä taustaoletetaan melko vahvoja. Ja se luultavasti tehdään siksi että voitaisiin tehdä hyvin pitkällevietyjä päätelmiä kommunismista. Jossa unohdetaan se, että (a) kommunismi on kaikelle ateismille sama kuin teokraattinen islam on kaikelle teistiselle yhteiskuntajärjestelmälle ja (b) kristinuskokin on kokeillut ties mitä ja se että nykyinen humaani kristillisyys on mahdollista on jotain jota on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä monissa kristillisen kulttuurin tekemisissä asioissa, esimerkiksi renessanssin aikana.

Merkittävintä on tietenkin se, että tuo ajatus pelkästään ateistisesta yhteiskunnasta kuvaa nimenomaan "vanhaa ateismia" siinä muodossa jota ei oikeastaan tule missään vastaan nykyään.

Minullekin ajatus ateistivaltiosta on hyvin vastenmielinen. Mutta kysynkin että miksi valtion pitäisi ylipäätään luoda yksi kansanuskonto ; Jos otetaan esimerkiksi yksi ns. uusateismin perusteos, Daniel Dennettin "Lumous murtuu", voidaan huomata että sosiologinen asenne uskontoon on hyvinkin erilainen. ; Ja tässä yhteydessä voidaan huomata, että maat joissa sekularismi on pitkällä ovat hyvinvoivimpia maita. Dennett kertoo toivovansa (s. 26) että fanatismia kannattaviin koraanikouluihin ei saataisi oppilaita. Mutta tämä on toivomista. Hän odottaa jotain muuta. Hänestä osa uskonnon voimasta on kahden lumouksen varassa. On lumous joka estää tutkimasta uskontoa luonnonilmiönä. Ja lumous itse uskonnosta jonain esteettis-kauniina. Hän selittää (s. 33) että ensimmäinen lumous on jotain joka voidaan murtaa ja sen murtamisen aika on ja esittää (s.31), että ensimmäisellä saattaa olla yhteys toiseen niin että osa uskonnon ihmeenomaisuudesta nojaa juuri sen varaan että uskonto on jotain jota ei saisi lähestyä tutkimalla. Mutta esittää kuitenkin (s. 28), että silti ei ole väistämätöntä että ensimmäinen lumous tarkoittaisi toisenkin murtumista. Ja lopuksi (s. 324) hänen kantansa koraanikouluihinkin on se, että niille pitää esittää vaihtoehtoja joihin ihmiset sitten ikään kuin vapaaehtoisesti vain menisivät.

Tässä on aika vähän ranskan vallankumouksen yltiörationaalisen uskonnonsiivoamisen henkeä. Siinä etäännytään enemmänkin siitä että uskontoa on tavattu määritellä omituisesti. Eri­tyi­sesti klas­si­sessa uskon­to­fe­no­me­no­lo­giassa aja­tel­tiin, että uskon­toa tulee havain­noida sui gene­riksenä, eli siitä itses­tään käsin tai sen itsensä näkö­kul­masta jon­kin­lai­sen uni­ver­saa­lin, ihmi­selle sisä­syn­tyi­sen uskon­nol­li­sen intui­tion avulla. Tässä oletetaan yleensä homo religiosus, ja tämä tulkinta liitetään erityisesti eettiseen toimintaan. Ja tätä kautta tietenkin luodaan by definition arvotyhjiöargumenttien tyylisiä vastaansanomisia ateisteille ja muille uskonnottomille. On kuitenkin syytä huomata että nämä asiat tehdään nimenomaan valitsemalla määritelmät ja ihmiskuvat a priorisesti. Kyseessä on siis enemmän käsiterunkkaamisen kautta tehty vittuilu kuin mikään asiallinen keskustelu tai asioiden punnitseminen. Ja mikä hauskinta ; Tässä määritelmävalintakeskeisyydessä etiikka jne. myös omitaan uskonnolle niin että ateisti ei oikeastaan edes saisi ottaa niihin kantaa. Koska käsite ja sen lähestyminen on määritelty sillä tavalla. Tämä on hyvin vahvaa ideologista vallankäyttöä. (Sen lisäksi että se on älyllisesti melkoisen epätyydyttävää.)

Dennett tuo esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen ja psykologian tutkimisen tärkeäksi osaksi uskonnon lähestymistä. Tämä työkalupakin laajentaminen on hänestä tarpeen. Ja kyllähän se on tarpeen monellakin tavalla. Ja on selvää että tämä ärsyttää monia uskovaisia koska asenteeseen liittyy hirveä määrä valtaa. Jonka kyseenalaistaminen taas on nimenomaan heiltä itseltään pois. Jos ihmisen palkka riippuu siitä, että hän ei ymmärrä jotain asiaa, niin pohdiskelijaksi itseään kutsuva kirkon leivissä oleva sosiologipappi ei ymmärrä asiaa vaikka se olisi äärimmäisen sosiologinen.

Esimerkiksi uskonnon sosiologiassa ei ole tavatonta että ensin otetaan Clifford Geertzin määritelmä uskonnolle, jossa "Uskonto on malli yhteiskunnasta ja malli yhteiskunnalle." Ja sitten selitetään että ilman uskontoa ei ole yhteiskuntaetiikkaa. Mikä on tietenkin tautologista kun määritelmä on mitä on. Sillä luodaan ihmisille ajatus että etiikka vaatii uskontoa. Ja tämä määrittely ja maailmanjärjestys papistolle sopii, erityisesti kun voivat itse tulkita opin ja dogmatiikan etiikan alalla.
1: Etenkin jos provenienssikeskeisesti lähdetään ajattelemaan syntyy hyvin erikoisia ajatuksia. Esimerkiksi jos kristityillä ja heidän opillaan on ollut vaikutusta vaikka tieteentekoon tai ihmisoikeuksiin (esimerkiksi siksi että kristityt ovat olleet vallassa kun nämä asiat ovat käynnistyneet tai muutoin) ei tämä ole samaa kuin että koko asia olisi sitten ikuisiksi ajoiksi omittu kristityille ; Esimerkiksi , on totta että Platon on vaikuttanut katoliseen kiirastulioppiin, ja kiirastulta ei löydy Raamatusta. Silti on väärin sanoa että katolinen kiirastulioppi on Platonilta. Eikä siis liittyisi kristillisyyteen ja kristinoppiin.

Toki luonnollista, että oman kulttuurin (tai alakulttuurin) uskomukset tuntuvat "oikeimmilta" kuin muut koska muiden ajattelutapa on erilainen. Samoin on selvää että uskonto on poliittista ja komentelevaa hyvin usein ja hyvin vahvasti. Uskontohan päsmäröi etiikan kanssa aina ja kaikkialla. Uskoni ei-teokraattiseen uskontoon on jopa laittoman heikko. Joten sosiologis-poliittinen teoria (malli yhteiskunnasta malli yhteiskunnalle) on hyvin viehättävä tällä tavalla. Kuitenkin haluaisin elää maailmassa jossa uskonto määräytyy vakaumuksen ja psykologian kautta. Että uskonto on vain jotain joka usein liitetään politiikkaan. Ilman että se olisi jotenkin syväkudottu politiikkaan niin että politiikka, etenkin arvopolitiikka, olisi mahdotonta ilman uskontoa. Ja siksi lähestyn asiaa pikemminkin niin että uskonto liittyy politiikkaan enemmänkin kuin on politiikka synonymisaatiolla. Mutta siitä huolimatta minua ainakin kiinnostaa synonymisaatio. Miten "uskonto" on eri sana kuin "politiikka"?
1: Minusta uskonto on "skeemojen sekoittumiseen ja pieniin intentiorikkoihin perustuva ihmisen mielessä oleva representaatio, jossa antropomorfistisesti nähdään intentionaalisuutta tai vaikka eettistä retributionismia luonnonilmiöihin joissa sitä ei välttämättä ole."

Merkittävintä onkin tiedostaa se, että sekulaarit maat tuppaavat olemaan siitä mukavia että niissä on keskimääräistä alemmat väkivaltarikollisuusmäärät ja vastaavat. Maallistuneissa maissa ollaan ateistisia. Ja ateisteille parhaat maatkaan eivät suinkaan ole siinä paljonpuhutussa Pohjois-Koreassa, vaan Tsekin ja Tanskan tyylisissä maissa. Jotka ovat sekulaareja ja mukavia. Kun uskonnosta diggaavat Geertziläiset kristityt ja ID -kreationistit kauhistelevat sitä miltä sekulaari maa voi näyttää, se mitä näytetään ei olekaan kovin pelottavaa. Sosiologisesti jo tämä trendi viittaa sihen että ateismin pelkoon ei ole syytä. On kenties relevantimpaa pelätä sitä että miten militantit ja väkivaltaiset uskonnot voivat hyökätä ja vahingoittaa rauhanomaisia maallistuneita maita kuin sitä että ateistit arvotyhjiössään voivat tehdä mitä tahansa ja ryhtyä vaikkapa kirjoittamaan jatko-osia "Luonnollisen valitsijan manifestiin"..

Ateismin lisääntyminen ei liity moraalinkatoamiseen, eikä esimerkiksi niillä Etelä-Suomen runsasateistisilla hipsterialueilla ole vienyt ilmapiiriä kohti kommunistisen ateismin väkivaltaisuuksia. Ja tämä on "ihan riittävää empiiristä näyttöä" siitä että Jumaluskontoperustainen teistinen yhteiskuntarakenne ei ole yhtäläisyysmerkit toimivan ja eettisen yhteiskunnan kanssa.

Toki asiasta keskustelua sotkee lisää sekin, että pro-teistiset sosiologit määrittelevät uskontoa hyvin erikoisella tavalla erilailla kuin mitä se normaalisti arkijärjen mukaan tehdään. Ei Jumalan kautta, vaan rituaalejen, yhteisöllisyyden ja vastaavien kautta. Ja tämä hyvin erilainen määritelmä viedään käsittelemään ateismi-teismi -jakolinjaa hyvin domeenispesifeissä tilanteissa. Jos ihminen vaikka lähestyy uskonnon sosiologiaa Weberiläisittäin, niin silloin moraalijärjestelmät ovat ikään kuin väistämättä uskontoja. Joten tottakai uskontojen ulkopuolella ei ole etiikkaa. By definition. Hedelmällisempää voisikin olla tarkastella ateismin kannalta. Ateismi on ei-teismiä, joka sitten ei olekaan Weberiläisessä hengessä by definition uskonnon ulkopuolella. Ateismi etääntyy Jumaluskosta ja tässä teistisistä virsilaulusta. Jne. Siinä voi olla muunlaisia tapoja jne. Teismi-kysymys ja uskonto ovat siitä hauskoja että sosiologinen määritelmä viehättää koska halutaan sanoa että "ateismi on uskontoa", mutta siinä vaiheessa kun pitää todistaa ateismin arvotyhjiöluonnetta selitetään että jotenkin se teismi onkin sitten yksi ja sama. Tämä siirtymä on yhtä ekvivokaation sävyttämä kuin se näyttää olevan automaattinen.

Otetaan tästä esimerkiksi buddhalaisuus ; Buddhalaisuus ei toki ole de facto aina ateistista tai agnostistista. (Siinä on ties mitä teistisiä versioita ja etenkin paikallistapoja) mutta usein buddhalaisuutta nostetaan esiin kun halutaan korostaa että "uskonto ei ole tuota teidänlaista koska muuten buddhalaisuus ei olisi uskontoa". Fair enough. So to be it. Tästä seuraa se, että ateisti ei joudu eroamaan rituaaleista ja muista vastaavista. Niitä voidaan muotoilla uusiksi. Ja sosiologinen koheesio rakentuu hilirimpsis. Ilman että ollaan teistejä sanan täydessä mielessä. (Muotoihin jotka eivät minusta ja varmaan aika monista muistakaan ole lainkaan uskontoa koska kognitiivisen uskontotieteen kautta uskonto määrittyy toisella tavalla. Koska siellä ei vaadita uskoa näkymättömään taikamieheen. Tai välttämättä edes karmaan.)

Onkin kenties syytä tiedostaa että "uskonto" josta sosiologit puhuvat tässä yhteydessä ovat hyvinkin erilaisia kuin mihin se liitetään tavallisten ihmisten mielikuvissa. (Samaan tapaan kuin normaali-ihmisillä on antropomorfistisia näkemyksiä uskonnoissaan mutta "filosofien Jumala" on hyvin erilainen. Se itse asiassa tuntuisi monista uskovaisista joltain johon ID -liikkeen perustaja Johnson esitti selittäessään "deismin kylmästä alkusyystä" johon vaihtaminen oli hänestä sama kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan." (Koska ID ei ota kantaa Jumalan luonteeseen jne.)

Ja tätä kautta rinnastukset kommunismiinkin näyttävät hyvin hyvin oudoilta. Mutta tälläistä sitä saa kun koko argumenttimaailma on sitä että etsitään sitä mistä jokin on alkanut. Jolloin valtaosa argumenteista näyttää "kristillisyys synnytti sitä ja tätä". Ja asenne näissä on sama kuin selittäisi että kiirastulioppia ei ole Raamatussa, se on Platonin kehitelmä, joten kiirastuli ei ole kristillsyyteen liitettävä asia lainkaan, vaan on ikuisesti Platonin kannattajien perimmäistä omaisuutta jossa muut ovat velallisia ja lainaajia.

Kun kristittynä määrittelen ateistien käyttämät sanat niin ateistit näyttävät ihan pöljiltä...

Älyllisenä kristillisenä apologetiikkakanavana itseään mainostava "ComeReason Ministries" kertoo että agnostinen ateismi on sisäisesti ristiriitainen käsite. Artikkeli korostaa että agnostinen ateisti olisi absurdi. "So as more and more atheists describe themselves as "agnostic atheists," they are simply trying to claim too much. Each of these terms describes a single state of belief: whether one believes in God, one doesn't believe in God, or one simply doesn't know whether God exists. It doesn't matter whether you can prove His existence or if you even care to. To be agnostic is to make a claim that distinguishes one from an atheist. It is just as incoherent to claim to be an agnostic atheist as it is to be a married bachelor or finding a two-sided triangle. Such contradictions don't demonstrate a value for rationalism but quite the reverse." Sen mukaan konsepti on yhtä järkevä kuin kaksikulmainen kolmio.

Perustana on teismin, ateismin ja agnostismin määritelmät.
* "A theist is someone who believes in God."
* "agnostic means someone who is without knowledge on a topic or issue. If you don't know whether there's a God (or perhaps you don't care), you would be considered an agnostic."
* "atheists. The word means "One who denies or disbelieves the existence of a God"
Ja sitten se esittää että jos olet ateisti niin kiistät Jumalan olemassaolon jolloin et voi olla agnostikko joka on epävarma. Tämä on tietenkin juuri näin annettujen sanojen varassa.

Voisin muistuttaa siitä että mitä kaikkea 3=1 -tyylistä erikoisuutta kolminaisuusopista voitaisiin kaivaa. Mutta en. Tai tavallaan kyllä. Sillä tämänlaisia ristiriitaisilta vaikuttavia erikoisuuksia saa asiasta ja asiasta esiin kun ei huomioi asioita, typistäminen auttaa tässä. (Joskin kolminaisuusopin ristiriidattomaksi tekeminen vaatii enemmän kikkailua kuin tämä "ateismi-agnostismi -ristiriita".) Itse määrittelenkin älyllisyyden puutteen siten että se ilmenee kyvyttömyytenä sisällyttää kovin montaa muuttujaa argumentistoon. Jos joku luo vääriä dikotomioita ja latistaa tämän kokonaisuudeksi ja kaivaa tätä kautta ristiriitoja, hän ei ole rationaalinen tai älykäs. Hän ei vain ymmärrä koko käsiteltyä aihetta ja demonstroi tämän olemalla yksiulotteinen.

Kysymys on siitä kiinnostava että itse en oikein pidä siitä miten moni käyttää a-teismi -sanan ydinmuotoa ja vaativat sitten että agnostikot kutsuvat itseään ateisteiksi. Heidän argumenttinsa tarkoittaa sitä että jos agnostismi tarkoittaa sitä että ei suoraan usko Jumalaan ja tämän olemassaoloon niin sitten agnostikko on ateisti koska häneltä puuttuu jumalusko. Tämä tietenkin latistaa kysymystä.
1: On hieman ironista että tätä puolta ei huomata ateismikritiikissä. Tekstihän lainaa aivan suoraan että "and, according to the Oxford English Dictionary, came from combining the word theist (belief in God) with the negative prefix "a-" meaning without1. So, "without " + "belief in God" = atheist. Simple, right?" Joten sen pitäisi huomata omien käyttämiensä lähteiden kautta että tässä sen esiintuomassa ristiriidassa ei olekaan kaikki.

Mutta tämä ei ole relevanttia. Sillä mitä tapahtuu kun joku kutsuu itseään "agnostiseksi ateistiksi"? Hän viittaa tällöin tiettyyn määritelmään. Filosofiassa on tavallista että samalle termille on hieman toisistaan poikkeavia määritelmiä. Itse asiassa näiden määritelmäerojen puolesta ja vastaan argumentointi on hyvin oleellinen ja keskeinen osa analyyttistä filosofiaa. Kun esimerkiksi mietitään "mitä koneen funktio on" etsitään syitä miksi "funktiota" kutsutaan "funktioksi". Tähän on monia toisistaan poikkeavia teorioita. Ja näiden tunteminen on filosofiassa kiinnostavaa.

Siksi filosofit tyypillisesti määrittelevätkin käyttämänsä käsitteet artikkeleissaan. Syy on siinä että kun tarjolla on yleensä useita määritelmiä niin on syytä täsmentää mikä niistä on käytössä. Vain pinnallisilla ääliöillä nämä käsitteiden määrittelyt ovat jonkinlaisen "lukeneisuuden osoitus" jossa määritelmä on doktriini käsitteen ainosta oikeasta käyttötavasta, jostain josta poikkeamia ei ole olemassa.

Ja kun filosofin tekstiä arvioidaan hänen ristiriitaisuus ja ristiriidattomuus katsotaan hänen itsensä valitsemien termien kautta. Ristiriitaa ei osoiteta vaihtamalla määritelmiä koska tämä olisi sekä olkiukottamista että ekvivokaatiota samanaikaisesti. Ristiriita ja kritiikki on mahdollista sitä kautta että otetaan toisen käyttämä käsite ja etsitään sitä kautta ristiriitoja. (Tämä itse asiassa soveltuu jossain määrin myös vähemmän analyyttiseen puoleen. Yleensä pidetään kohteliaana että jonkin aatteen kannattajat määrittävät dogmiensa sisällön. Ja jos joku kuvaa identiteettinsä niin hän määrittelee sen.) Tätä kautta voidaankin huomata että jos a-teisti -agnostikot ovat ateisteja tulee vaatimaan minulta identifioitumista ateistiksi koska "agnostikot ovat ateisteja" hän käyttää yhtä määritelmää. Ja kun minä kutsun itseäni agnostikoksi ei tällä hänen käyttämällään määritelmällä ole väliä koska käytän itse toista määritelmää.

Ja vaikka apologeetikoiden käyttämä määrittelytapa on lähempänä omaa jaotteluani se on silti aivan totaalisen virheellinen. (Ja se on itse asiassa arkielämässäkin yleensä käytössä, siksi jaottelua on tavallaan tarvittukin. Ateismilla on agnostismia vahvempia konnotaatioita "jumaluskon puutteen asteissa"...) Sillä kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi hän ei käytä tuota agnostismin määritelmää. Hän käyttää toista käsitettä. Ja siksi argumentti tuossa muodossa ei osoita agnostisten ateistejen absurdiutta vaan sitä että tämä käsitemäärittelijä on dogmaattinen ääliö, sivistymätön idiootti, jolla ei riitä kiinnostusta tutustua kritiikin kohteeseen ennen kritiikin aloittamista. Sen laatuisilla ihmisillä ei ole kunniaa eikä heitä pidä arvostaa. Minkään järjen tai järkevyyden kanssa tällä ei ole yhteistä. "Reason" tässä yhteydessä ja tuollaisen argumentaatioon liitettynä onkin itsessään absurdia. (Mikä tekee kokonaisuudesta hauskan.)

Kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi, hän käyttää yhtä vakiintunutta luokittelutapaa jonka tunteminen on yleissivistystä. Siinä ei katsota "on vain usko-ulottuvuus eikä muuta, siinä on kyllä eija siltä väliltä". Tässä jaottelussa kyseessä on nelikenttä jossa on suhde uskoon ja tietoon:
* Agnostinen teisti: "En tiedä varmaksi, mutta uskon jumalan olemassaoloon"
* Agnostinen ateisti: "En tiedä varmaksi, mutta en usko jumalan olemassaoloon"
* Gnostinen teisti: "Tiedän ja uskon että jumala on olemassa"
* Gnostinen ateisti "Tiedän ja uskon ettei jumalaa ole olemassa"

Tässä ei ole mitään vaikeaa, älyllisesti haasteellista tai sisäisesti ristiriitaista. Ei ainakaan jos mentaaliset kyvyt riittävät hengittämiseen ja kengännauhojen sitomiseen samanaikaisesti. Asioiden tunnistaminen on myös argumentoinnissa helppoa koska jos käytetään kahta muuttujaa se näkyy suoraan se, että tätä nelikenttäajattelua käytetään. (Joskus on tosin tarpeen muistaa että jos joku sanoo "ateisti" ja "teisti" hän ei välttämättä käytä yksiulotteista usko-vs-ei -tasoa.) Tosin esimerkiksi Tapio Puolimatka kirjoitti kirjoihinsa ateismista ja agnostismista ahkerasti ja silti Juha Leinivaara, ateistinen kelloseppä, joutui opettamaan herralle luokittelutavan. Mikä samalla kertoo Puolimatkan asiantuntemattomuudesta jotain oleellsita ja hyvin syvällisesti oireellista. Miksi tämäntasoista kyvyttömyyttä toistuvasti demonstroivaa töpeksijää pitäisi kuunnella noin niin kuin minään? Koska hän on keksinyt ilmalevitteisen ebolan?

Ristiriidan purkaminen onnistuu itse asiassa vaivattomasti. Vaivattomasti katsomalla niitä lähteitä joita artikkeli itse käyttää. Käytetyissä sanakirjaviittauksissakin asia sanotaan hyvin tarkasti: Ateisti on "One who denies or disbelieves the existence of a God". Agnostikko taas on "A person who believes that nothing is known or can be known of immaterial things, especially of the existence or nature of God. Distinguished from atheist." Ensimmäinen ottaa kantaa uskoon ja toinen tietoon. (Ja jopa tässä on vaihtoehtoja! Ateistin kiistossa on vaihtoehtoja samoin kuin agnostikon. Tämä syvennys jää tietenkin täysin älykkäiden apologeetikkonerojen mahtavien käsityskykyjen ulkopuolelle. Ah, mitä suuria mieliä kristinusko kutsuukaan älylliseen eliittiinsä opettamaan ja valistamaan yksinkertaisempia!) Tämänlaiset jaottelut ovat tärkeitä. Ontologian ja epistemologian erottaminen toisistaan on hyvin tavallista filosofiassa. Ja uskonnossakin muistetaan usein kertoa että belief ja faith ovat kesenään eri asioita. Kirjoittaja demonstroi sitä että hän on niin huono että ei tunnista käsitesisältöjä edes silloin kun hän lukee ne suoraa omista lähteistään. Luetun ymmärtäminen on niin heikkoa että asiaa ei voi selittää kuin suoranaisella valehtelulla tai Dunning-Krueger -efektillä. (Mikä ei ole poikkeava tilanne.)

Itse elän näiden tekstien kanssa lähinnä siinä tilassa että pitääkö tämänlaisten kyhääjille nauraa vai pitääkö heitä halveksia aktiivisemmin. Vai pitäisikö heitä sääliä ja laittaa jonkun hoivan ja mielenterveyskuntoutuksen piiriin. Ehkä olisi syytä olla armelias tuon tason tampioille. Ehkä he armeliaisuuden ja ystävällisyyden avulla kelpaisivat johonkin. Ehkä he esimerkiksi osaavat värittää viivojen sisäpuolelta, kunhan viivat ovat riittävän paksut.

---

Tiedostan kyllä, että näiden apologeettisten artikkeleiden tärkein tarkoitus on luultavasti se, että uskovaisten ei tarvitsisi tutustua ateistisiin kirjoituksiin koska nämä supernerot ovat tehneet sen heidän puolestaan. Sanoja voidaan laittaa toisten suuhun jos tarkoitusksena on vaientaa kaikki kommunikaatio niiden "toisten" kanssa.

Asennevammalla naturalisteja vastaan ; eli kaunokirjallisuus argumentinkorvikkeena

Olen jossain määrin tottunut siihen että modernin ajan ongelmana on hyvin hämärä suhde lähdekritiikkiin ja argumentointiin. Elämme postmodernia aikaa ainakin siinä mielessä että koulussa monilla on suuria vaikeuksia erottaa tieteellistä artikkelia, lehtijuttua, uutista ja blogin mielipidetekstiä toisistaan. Kaikki ikään kuin leijuvat samassa sumussa rinta rinnan. Tätä pidetään yleensä jonain joka vaivaa vain niitä jotka eivät ole kovin lukeneita.

Kuitenkin täsmälleen sama ongelma on olemassa myös niiden kanssa joita voidaan pitää lukeneina. Tästä ajatuksesta otan esimerkin tuoreista blogikommenteistani. Niina Karjalainen tuli kommentoimaan arvotyhjiöstä. Hän käyttää sanaa "keskustelu" joten hän ilmeisesti odottaa jotain vastavuoroisuutta. Tämä on kaunis tavoite. Hän aloitti statementilla "Kristittynä sanoisin, että kuka tahansa meistä pystyy heikolla hetkellä hirmutekoihin, jos jumalanpelko ja usko siihen, että Jumala maksaa jokaiselle tekojen mukaan, puuttuvat. Turvattominta on silloin, jos jokainen saa itse määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin."

En tiedä mitä tämänlaisiin maailmankuvallisiin lausuntoihin oikein pitäisi lausua. Selvästi hän tietää maailmankuvani ja selvästi hän kommentoi minulle. Potut-pottuina -strategia jota kovasti kannatan pakottaisi minut sanomaan jotain sellaista että "darwinistisatanistina sanoisin että ihminen yksinään ei kykene kovin järjestelmälliseen väkivaltaan ja usko siitä että Jumala oikeuttaa ikävän toiminnan helpottaa sen kanssa että väkivallasta tulee järjestelmä. Turvattominta on silloin kun ideologia näyttäytyy jonain jossa asiallisena ja kohteliaana ensikontaktiksi voi näyttäytyä se että eriuskoisen maailmankatsomus haukutaan vaaralliseksi." Tämä kenties olisi demonstroinut jotain. Koska jostain syystä olin tavoistani poiketen lempeä, pyysin todisteita ja argumentointia asiasta. Sellaista Karjalainenkin varmasti olisi kaivannut jos olisin väittänyt tuota vihreällä olevaa. (Jota mieltä en tosin oikeasti ole. Mutta maailmankuvaan vetoamalla voi vedellä monenlaisia statementeja jotka ovat ilmaistuja mielipiteitä.)

En kuitenkaan saanut perustelua vaan sen sijaan seuraavan lausunnon. "Oliko Andreaksella jumalanpelkoa, uskoa siihen että hän joutuu vastuuseen teoistaan kuoleman jälkeen? Vai ajatteliko hän kuoleman kautta välttävänsä maallisen oikeusjärjestelmän rangaistuksen ja näin pääsevänsä kuin koira veräjästä? Ajan tässä takaa Dostojevskin ajatusta että jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua. Toisaalta elämänvaikeudet voivat tuntua suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan jos tarkastelee niitä vain tämän lyhyen elämän valossa eikä huomioi ikuisuutta. En voi tietysti tietää, saako Andreas tekonsa anteeksi, koska hänhän on voinut huutaa Jeesuksen puoleen viimeisillä hetkillään. Toivottavasti huusi." Tämä on nähdäkseni pahinta Dostojevskin väärinkäyttöä sitten Paavo Väyrysen. Tämä toki heijastelee hyvin mielipidettä. Mutta se oli kuvattu tarpeeksi nasakasti jo siinä ensimmäisessä kommentissa. En halunnut tietää mikä mielipide on, se oli jo riittävästi määritelty ja sidottavissa tunnettuihin konventioihin. Ei sellaisen kuvaaminen lisädetaljein innosta. (En yksinkertaisesti nauti saman kliseesopan konemaisesta toistamisesta.) Minua kiinnosti että miksi tämä mielipide olisi jotenkin hyvin perusteltu.

Kommentista tekee ikävän se että olen itse asiassa pitänyt Dostojevskistä paljonkin. Tuolla tavalla käytettynä näkemys kuitenkin lähinnä lähteistää asennevamman. Kun jokin kaunokirjallinen teos kuvailee tunteen hyvin, se tietenkin toimii valottamaan mitä mieltä ollaan. Kiinnostavaa, ja sitä jota pyysin, olisi kuitenkin ollut se että miksi tätä mieltä voidaan perustellusti olla. Maailmankuvaan vetoaminen on tässä yhteydessä samaa kuin mielipiteenvapauteen vetoamista. Ei asia muutu järkeväksi ja upeaksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni tämä onkin paluuta Rooman ajan kulttuuriin jossa korkein taito oli retoriikkaa, puhetaitoa jossa tunteisiinvetoava viestintä oli korkein koulutettu taito. Tämä on toisaalta paluuta esisokraattisiin sofisteihin jotka kreikassa hoitivat viisauden virkaa ikään kuin lakimiespohjalta, jossa taitava ihminen puolusti mitä tahansa hänen asiakkaansa halusi. Tämä on sitä mitä vastaan tarvittiin Sokrates. Se, että arvostuksia ja arvoja herätellään puheilla vaatii vastapainokseen jotain, jotain joka tekee asiasta muuta kuin sen kenen tunteilla ja mielipiteillä on parhaat valtapelit.

Itse näen että arvotyhjiönäkökulma tuossa Karjalaisen muodossa ansaitsee seuraavan osioihinpilkonnan. Hän ei argumentoinut mutta asiaan kuitenkin on argumentointiperinteitä. Ja niiden taustat voidaan ottaa mukaan. Itse asiassa niiden käsittely auttaa osaltaan huomaamaan miten vähän substanssia tämänlaisilla Dostojevskiin viittaamisilla on.

Huomattavaa onkin lähinnä se, että voin esitellä luokitukset ja johtaa sitten asioihin joita olen jo sanonut aiheesta. Niissä on kritiikkiä juuri tätä näkökulmaa kohtaan. Nähdäkseni käytetty asenne voidaan liittää neljään argumenttiperinteeseen. Niiden perustalta tätä asennetta ei vain kuvata vaan se oikeutetaan.
1: Metaeettinen arvotyhjiönäkemys. Varsin klassiseen metaeettiseen argumentaatioon jossa ajatellaan että Jumala oikeuttaa moraalin. Ja jossa tästä poikkeaminen tuhoaa moraalin. Ateisteilla ei siis olisi oikeutusta etiikkaan. Tässä kohden on kuitenkin selvää että kritiikin ydin latistuu siihen että "ateisteilla on premissejä". Valitettavasti teismi ei poista tätä. Teismi ei itse asiassa ratkaise ongelmaa. Esimerkiksi William Lane Craigin "God Command Theory" törmääkin tähän ongelmaan varsin konkreettisesti. Euthyfronin dilemman modifiointi paljastaa hänen kohdallaan sen mikä väistämätöntä on.
2: Eksistentialistinen angst, universumin merkityksettömyysahdistus "universumitasolla". Olipa Jumala olemassa tai ei niin Jumalattomat ajatukset ahdistavat poistamalla elämästä merkityksen. Dostojevski kuitenkin lähestyy asiaa tavalla joka ei vastaa suurimman osan tuntemuksia. Toki strategia on raivostuttavan yleinen mutta se lähinnä kertoo että asennevamma kristityillä on tarpeettoman yleinen. Heidän on helppoa uskoa siihen, mutta valitettavasti heidän on vaikeaa saada sama ajatus läpi ateisteille. On aina riemastuttavaa nähdä miten maailmankuva takaa supervoimia kuten ajatustenlukukyvyn siitä mitä toinen oikeasti, perimmiltään ja pohjimmiltaan ajattelee. Miksi kristitty saisi määrittää universaalisti miltä joka ikisestä ateistista tuntuu syvimmiltään? Koska hänellä on subjektiivinen kääntymiskertomus jonka otos on korkeintaan 1?
     2.1: On aina hupaisaa huomata miten etenkin Camus'n, Sartren ja Nietzschen sanomisia aivan suoraan vääristellään jotta ateismin peruskokemus olisi ahdistus. (Tosin nämä tuskin kiinnostavat esimerkiksi uusateisteja jotka ovat skientistejä eivätkä eksistentialisteja. Näistä toki yritetään useinkin tehdä jotain kaikkia ateisteja koskevaa. Mutta minun silmissäni tämänlainen aivan ilmiselvä vastapuolen esitysten olkiukottelu ja yleinen asennevammailu eroaa älyllisestä keskustelusta siinä että se ei ole älyllistä eikä keskustelua.) Jotenkin nämä väärät syytökset nousevat usein esiin. Mutta samalla sitten voidaan unohtaa että kristittyjen eksistentialisti Kierkegaard näki ahdistuksen oleellisena osana joka tapauksessa. Uskomiseen uskominen on nykyään kenties vahvin uskonnollisen argumentoinnin suuntaus. Uskonnosta ajatellaan olevan iloa ja hyötyä. Kenties monelle onkin, mutta ainakin omakohtaisesti tilanne on ollut päinvastainen. (On tullut koettua, ja maksoi lähes oman hengen joten se siitä.) Jos tällä asenteellisuudella ja toisen tuntemukset paremmin tietämällä todella haetaan keskustelua ja myötämielisyyttä niin ei ehkä kannattaisi.
3: Tyytymättömyysargumentti siitä miten ateistinen maailmankuva ei anna riittävästi, jotta elämä olisi mielekästä. Rajallisuus ja epäonnistuminen ja muu epätäydellisyys on vain huonoa. Argumentti nojaa siihen että vaaditaan hirvittävän paljon, niin paljon että on oikeastaan hyvä kysyä että miksi tuollainen olisi soveliasta. Jos en saa lamborghinia ja epäonnistun enkä saa kaikkia tavoitteitani täyttymään niin pidän tätä elämänä enkä sen puutteena. Itse suhtaudun näihin vaatimuslistoihin lähinnä huumorilla, kertakäyttöelämästä voi saada paljonkin irti. ("Positiivinen peruste", ansio omana itsenään, puuttuu.) Ja on hyvin mahdotonta nähdä miten "vain/tilalle" -henkinen kannanotto olisi mitenkään edes merkittävä kritiikkinä. ("Negatiivinen peruste", vaihtoehdon heikentämisen kautta puuttuu myöskin.)
4: Eksistentiaalinen kokemus pienuudesta ja rajallisuudesta tekee murheelliseksi ja merkityksettömäksi "yksilötasolla". Tunnetasolla voinen huomauttaa että ihmisen pienuus universumissa ja elinajan rajallisuus yritetään liittää asiaan innolla, mutta mitenkään väistämättömiä tunteenkuvauksiakaan ne eivät ole. Ne ovat enemmänkin kristittyjen kokemuksia siitä miten he kuvittelevat kokevansa ateismin. Tai miltä ateisti näyttää kristittyjen maailmankuvan värittämänä. Ateistit eivät tietenkään yleensä elä tämänlaista elämää. (Minä elän, mutta tietyistä syistä - ja tämä on nähdäkseni vahva syy olla uskontoa vastaan.) Itse asiassa voidaan jopa nähdä että käytetyt argumentit ampuvat teistiä jalkaan. Eksistentiaalista arvoa ei voi olla koska Jumalan suvereniteetti helposti pyyhkii sen altaan. Joten jos eksistentiaalisuus on todella tässä kohden argumentti ateistista olemassaolokokemusta vastaan niin sitten se on myös teististä olemassaolokokemusta vastaan.

---

Tämä blogaus ei ollut ilkeä veto. Tai oli, mutta ei tarpeettoman ilkeä. Karjalaisella oli kova kiinnostus kommentoida, hänellä oli enemmän tiettyä sanomaa kuin jotain jossa pitäisi niin kuin kommunikatiivisesti reagoida vaikka minun blogiteksteihini. Ja blogiehtoni kieltävät sellaisen. Joustan näissä vain ansioista, yleensä kaikki poikkeamat blogikommenttiehdoissa ansaitaan. Kirjoitin tämäm blogauksen vaikka Karjalainen on minun silmissäni minulle velkaa. Mutta nyt hän varmasti sopii aiheeseen ja saa sanoa asiansa.

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Uskon Jumalaan, mutta haluan tehdä syntiä?

Melko usein törmää ihmisiin joiden mukaan ateisteja ei ole olemassa. Jokainen ihminen on siis pohjimmiltaan homo religiosus, ja ateisti pettää itseään tietäen pettävänsä itseään.

Sen jälkeen kerrotaan että ateistit taistelevat Jumalaa vastaan koska he haluavat tehdä syntiä. Koska ilman Jumalaa ei ole mitään syitä torjua rasismia ja eugeniikkaa ja abortteja muuta mikä liittyy ateistiseen evolutionismiin. Koska ilman Jumalaa ihminen voi elää haureudessa, eli rikkoa avioliittosäädöksiä vastaan olemalla irtosuhteissa, susiparina tai samaa sukupuolta olevien kanssa.
1: Mikä on kiinnostava ajatus, koska sen mukaan jos otamme jonkin vuoden ennen evoluutioteorian suosiota, niin emme löytäisi esimerkiksi kristityistä maista orjuuden kannattamista tai rasismia, emme edes etelävaltioista. Samoin emme törmäisi moniavioisuutta aktiivisesti ajaviin teisteihin suurilla suolajärvillä..

En vain ymmärrä että miten tämä olisi mahdollista. "Uskon että Jumala on olemassa mutta en halua joutua helvettiin, joten teeskentelen että Jumalaa ei ole. Ja sen jälkeen voin tehdä mitä vain." Ei ihminen tällä tavalla ajattele.

Prosessi on itse asiassa niin uskomaton, että en ymmärrä miten järkevä ihminen voi uskoa että tämänlainen esitys olisi argumentti ateismia vastaan. Ehkä nämä ihmiset luulevatkin että kaikki ihmiset ovat yhtä kognitiivisesti rajoittuneita ja tampioita kuin he itse. Josta päästään siihen jännittävään pelkoon siitä että entä jos nämä tampiot ihmiset ovatkin oikeassa?

Kuinka antrooppinen periaatekaan ei ole kuten pitäisi

"As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."
(William Dembski)

Intelligent Designin kohdalla viitataan kohtuu usein antrooppiseen periaatteeseen. Etenkin Fred Hoyle on tässä kohden todisteena siitä että maailma olisi älykkäästi suunniteltu. Näkemys on hyvin erikoinen. Monestakin syystä.

On kenties hyvä ottaa ensin löysät pois. Fred Hoyle on todellakin harrastanut antrooppista päättelyä. Hän otti esille huomion siitä että elämä perustuu hiileen (tarkalleen ottaen pääosin hiili₁₂). Koska hiilen syntyä universumissa ei osattu selittää, hän ajatteli sitä kautta että tähdissä täytyy tapahtua prosesseja joiden kautta tätä hiiltä olisi pakko syntyä. Ja tästä lähtökohdasta hän sitten ikään kuin "reverse engineerasi" teorian jossa aurinko tuottaa hiiltä. Willie Fowlerin tutkimus sitten osoitti että tämän laskelman tuottamat ennusteet pätivät myös fysikaalisessa maailmassa. Tämä on antrooppista ajattelua. Mutta jos olisin Intelligent Designin kannattaja, niin tämä olisi juuri sitä antrooppista ajattelua jota yrittäisin välttää äärimmilleen.

Totuus on tuolla ulkona...
Tosin tämä ei ole tupakka,
joten saatte tyytyä
ulkoavaruuteen ettekä
pihalla oleviin humanoideihin.

Ensinnäkin Hoylen ajattelutapa on jotain joka on äärimmäisen helposti yhdistettävissä heikkoon antrooppiseen periaatteeseen (WAP). Siinä ajatellaan että emme elä satunnaisessa universumissa koska elämme siinä. Robert Dicke "Dirac's Cosmology and Mach's Principle" lähti nimenomaan siitä että jos universumissa on elämää, se ei ole mikä tahansa universumi. Joten se että katsomme unviersumia painottaa mahdollisuuksia. Tämä ajatustapa tiivistyy siihen että "jos universumi olisi toisenlainen emme olisi sitä katsomassa". Joka taas on hyvin päinvastainen sen kanssa että universumin elämällesopivuus olisi jotenkin tehty päämääräsuuntautuneesti siten että se olisi väkisin halunnut siihen eläviä tietoisia tarkkailijoita.

Toisaalta myös vahva antrooppinen periaate (SAP) on itse asiassa ytimeltään äärimmäisen ID -vastainen. Se sopii toki hyvin yhteen teismin ja deismin kanssa, mutta ID on sen kanssa hankaluuksissa. Koska se on vahvassa ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä ID:n kannattajat selittävät evoluution ja biologian kohdalla.

ID toki myy itseään jonain joka yhteensopii niin teismin kuin deisminkin kanssa. Mutta tosiasiassa se on tätä huomattavasti rajoittuneempi. Se tekee perusoletuksia jotka rajaavat tietyt teismin mallit kielletyiksi. Asia on erityisen relevantti kun mietitään miten evoluution ja naturalismin yhteyttä korostetaan. Itse näen että teismi sopii yhteen evoluution kanssa, tietyin ehdoin. ID taas näkee evoluution naturalismina jossa oletetaan että elämän ja lajikirjon selittäjänä on jokin luonnollinen prosessi. Ja tätä asennetta pidetään naturalismina.

Ymmärrän ajatustavan peruseetoksen. Ja sen ymmärtäminen onkin tärkeää jotta ymmärretään millä asenneilmapiirillä ID -argumentaatio elää. Mutta valitettavasti jos katsomme Hoylen ajatustapaa niin se on naturalistinen juuri samalla tavalla millä evoluutio määritellään naturalistiseksi teoriaksi. Siinä kiistettiin a priorisesti ajatusmallit jossa hiiliatomit vain puksahtavat tyhjästä ihneenomaisesti. Tässä siis rajattiin yliluonnollinen selitys pois ja luotiin malli siitä että hiili olisi syntynyt luonnonlakien kautta. Ja tätä on käytetty tutkimusmallin perustlähtökohtana. Tämä on kieltämättä äärimmäistä naturalismia. Ja siksi minä olisin Intelligent Designin kannattajana hyvin hiljaa kaikesta antrooppiseen periaatteeseen vivahtavastakin. Toki ymmärrän että normaali ID -isti tuskin tekee näin. Sillä he ovat nähneet miten antrooppista periaatetta muualla yhdistetään teismiin. Ja tämä Jumalan puolella oleminen on heille tärkeämpää kuin se, että he olisivat filosofisesti konsistentteja ajattelijoita.

Agnos Dei ; "Ateismi ja agnostismi eivät ole toisensa poissulkevia"

Agnostismin kohdalla on usein haasteena se, että keskustelua käydään hyvin erikoisella tavalla ateismi-teismi -rintamalla. Lisäksi ei huomioida sellaisia kysymyksiä kuin miten Jumala määritellään ja miten kanta voi heilahtaa erilaiseksi jos tämä määritelmä vaihtuu lennosta.

On esimerkiksi totta että hyvin monet agnostikot ovat ateisteja jos ateismi määritellään a-teismiksi eli jumaluskon puutteesta. Toisaalta osa jumaluskoisista saattaa kenties kutsua itseään agnostikoksi sitä kautta että he ovat suhteessa gnosikseen, tietoon. Eli heillä voi olla jumaluskoa tai siihen viittaavia tunteita mutta he pitävät näitä "höpöinä" tai perustelemattomina. (Ehkä terveintä olisi sanoa jotain sen tapaista, että ateismissa on ripaus agnostismia ja agnostismissa on ripaus ateismia.)

Mitä humalaiset
korvani kuulevatkaan?
Teidän mielestänne
agnostikko tarkastelee
käsittelee ja punnitsee
molempia puolia
niitä ihaillen ja
arvostaen? Ja häntä
kiinnostaa paneutua?
Olette väärässä.
Ei Jumalakysymys
mitkään tissit ole!

Agnostismiin ja agnostikkoihin suhtaudutaan jännitteisesti. Teistien puolella agnostikot voidaan toisaalta nähdä "etsijöinä" jopa sellaisella tavalla että heidät nähdään "vähän kuin kriittisinä uskovaisina" tai jonkinlaisina mystikoina. Uskovaiset voivat selittää että agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä. (Onhan monilla uskovaisillakin epäilyn aikoja!) Toisaalta tietty avoimuus Jumalakonseptille on monille ateisteille niin a priori selviö että he ottavat hyvin tiukan version todistuksen taakasta ja selittävät että agnostikko on joko hölmö tai hörhö. (En nyt tässä ota kantaa tämän paikkansapitävyyteen.) Ja sitten toisaalta ateismi määritellään a-teismiksi ja jos agnostikko ei ole teisti niin sitten hän on suoraan ateisti. Paitsi silloin kun on kohtelias ignorantti.
1: Tätä hajaannusta saakoot kuvata Paavi. Joka ensin selitti agnostikkoja avomielisiksi ja hengellisiksi ja sitten kun tästä ei tullut mitään katoliseksi kääntymistä hän korosti että agnostikot ovat kauhean sulkusilmäisiä ja suvaitsemattomia.

Itselleni ongelmallista on myös se että agnostismiin liitetään sellaista määritettä että Jumalan olemassaolon (ei siis jumaluskon vaan jumalan olemassaolon) kohdalla on olemassa yhtä paljon todisteita jumalan olemassaolon puolesta, kuin sitä vastaan. Mikä on minusta kaahoa siksi että "mitä hiton todisteita". Molemmat toki tutkivat luonnonlakeja ja yrittävät liittää näitä yliluonnollisuus-aliluonnollisuus -jaotteluihin. Mutta pidän a priorista yliluonnollisuustematiikkaa, NoMa -jakoa ja vastaavia hölmöinä ja väärinä dikotomioina. (Ei sitä tosin oikein kukaan näytä käytännössä seuraavankaan, se on joku abstraktio johon vedotaan mutta joka ei ilmene argumentoinnissa ja toiminnassa.) Ja korostan enemmänkin että ateismilla eikä teismillä ole kummallakaan mitään validia empiriaperustaista tutkimusohjelmaa joka liittäisi sen antajapuoleksi Quinelaiseen käsiteverkkoon.
1: Jos ateistit tai kristityt haluavat että identifioidun heihin he voivat lakata tässä epäonnistumisessa. Eli ryhtyä kiinnostaviksi. En kuitenkaan torju kumpaakaan mahdollisuutta suoralta kädeltä, ongelmat ovat kenties korjattavissa. Tällä hetkellä tarjolla on kuitenkin vain eeppisiä epäonnistumisia. "Todisteet" on mainittava aina vähintään tuplaironisissa heittomerkeissä jotta voin sanoa että heillä on "yhtä paljon todisteita".

Olen krapulassa, en jaksa tällaisia.
Enkä jaksaisi muutenkaan...

Se mitä tässä on käsillä on "termikinastelua" tai "määritelmillä miekkailua". Agnostikkoja määritellään eri lokereoihin. Ja yllättävän usein tämä määritelmä on domeenispesifi ja liittyy siihen poliittiseen tilanteeseen jota ateisti tai teisti haluaa ajaa.

Mitä tähän sitten voi sanoa?

Koska agnostismin kohdalla asioita on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, on kenties syytä hakea esimerkkejä vertauksin. Sellaisin vertauksin joista idea kenties tulee paremmin ja selkeämmin esiin. Haasteena tässä on se että agnostismin määrittelyssä on kysymys jostain jota esittäjä pitää itsestäänselvänä ja järkeenkäypänä. ; Joku puhdas rationalisti voisi sanoa että "Riippuu määritelmästä". Mutta itse en ole ideologioiden kohdalla pitänyt tätä denotaatioita korostavaa ns. teologisesti korrektia tasoa merkittävänä tai kiinnostavana. Sen sijaan "sattuneista syistä" kognitiotieteen puolelta vaikutteita napanneena olen taipuvaisempi ottamaan käytännön toimet ja tätä kautta käsitteisiin syntyvät konnotaatiot huomioon.

Riippuu myös siitä että haluaako ilmoittautua johonkin ideologiaan. (Christianity is what people who call themselves Christians do.) Esimerkiksi Matti Leisola kutsuu itseään kristityksi. Hän pitää itseään kristittynä. Ja melko moni varmasti myös pitää ajatuksesta että Raamattuun luottava YEC -kreationisti ja ID -n puolestapuhuja olisi kristitty. Kuitenkin kun hän oli "Radio Rockin" haastatelussa kävi ilmi että hän ei usko ikuisen helvetin olemassaoloon. Hyvin monien uskovaisten piireissä kristityksi katsotaan vain henkilö joka uskoo sekä Taivaan että Helvetin olemassaoloon. Tässä denotaatiot saattavat olla helvettiteoriakeskeisyyden kannalla mutta konnotaatiot kertovat että kristillisyys ei nyt kenties siihen Helvettiteesiin romahda. Teologiseen korrektiuteen jumittaminen johtaa Bryan Fisherin lausunnon tapaisiin tilanteisiin, jossa hän selitti että Obama ei voi olla kristitty koska hän on ajanut homoseksuaalejen oikeuksia. Obama ei siis voi olla erehtynyt kristitty eikä syntinen kristitty. Hän ei ole lainkaan kristitty.

Kenties tähän määritelmäkikkailuun voidaan sitoa myös profeminismi. Teknisestihän esimerkiksi feministit ovat määritelleet että feminismi tarkoittaa tasa-arvoa. Profeministi on sitten mies joka korostaa mieheyttään ja kuitenkin puolustaa tätä asiaa. Moni vierastaa sitä että feminismin konnotaatioista nousee esiin kuitenkin sellaisia teemoja joihin ei tee mieli sitoutua vaikka tasa-arvosta pitäisikin. Itse olen kieltäytynyt käyttämästä profeminismi -käsitettä ihan sen vuoksi että siitä on esitetty feministisissä kirjoissa asti että profeministiksi ilmoittautuminen on jotain jota kaikkien miesten pitäisi tehdä. Ja perustelivat tätä sillä että olipa mikä näkemys tasa-arvo -asioista tahansa niin saa sieltä feminismin kirjosta löydettyä jonkun johon oma asia sopii. Ja että tällä identifioinnilla tehdään tärkeä arvokas viesti. Itse näen että "liian ympäripyöreää" ja "kysymys ei ole viestistä vaan siitä että feminismin alla pyörii kaikenlaista johon ei halua liittää itseään". Joten määritelmällisesti minä kai olen feministi mutta ei siitä kannata tulla minulle kertomaan.

Jos ei muuten niin ihan sen takia että feminismiin liittyy kaiken hyvän ohella myös sellaisia suuntauksia joihin en halua identifioitua ja joille en halua antaa sananvaltaa, uskottavuutta, näkyvyyttä tai hyvää ideologialeimaa.

Täsmälleen sama tämän a-teismin kanssa.

Olen hyvin ihmeissäni siitä miten niin teistit kuin ateistit ovat innolla määrittelemässä agnostismia. Asia on hieman sama kuin uusateismin kanssa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten Taunton oli tutkinut uusateisteja kysymällä uusateisteilta. Ja tämä oli tuottanut tietoa siitä miten tuo ideologia tikittää. Samoja tietoja ei olisi voinut saada lukemalla määritelmiä filosofianlaitoksella. Tai edes lukemalla uusateistisiksi luokitetuja kirjoja. Uusateismin voi ymmärtää vain olemalla "skenessä". Tähän sain kommentaattorin joka ihmetteli että mikä tämä skene on.

Agnostismin kohdalla kohtasin hyvin samantapaista kohtelua. Kun olin vino siitä että on ällistyttävää miten agnostikkoja tykätään aina määritellä ulkopuolelta, oli kysymys siitä että kuka on sisäpuolella. Agnostismi on kuten agnostikoiksi itseään kutsuvat sen määrittelevät. Senkin voi määritellä vain skenestä. Sen ulkopuolelta tulee sitten muuta. Ateistit määrittelevät sitä miten ateismi suhtautuu agnostikkoihin. Teistit määrittelevät kristinuskon suhtautumista agnostikkoihin. - Tai oikeasti he määrittelevät agnostismia oman ideologiansa lähtökohdista, premisseistä ja näkökulmasta ja tämä heijastuu siihen miten he kohtelevat agnostikkoja ihmisinä ja muina mutaisina pikku olentoina.

Toisaalta tämä kohtelupuoli onkin hyvin tärkeä. Sillä jos mietitään niitä syitä miksi minä pahastun jos minua liitetään teisteihin tai ateismiin, syynä on hyvin runsaasti myös se että miten näissä ideologioissa on nykyaikana että historiassa kohdeltu ihmisiä. Tätä on vaikeaa sanoa tavalla jota ei otettaisi henkilökohtaisena loukkauksena. Siksi sanonkin suoraan. Ärstytys johtuu luultavasti siitä pikkuasiasta että "En pidä teistä enkä teidän liikkeestä". Nyt kun asia on "poissa systeemistä" voidaan muistaa että agnostismin historia on harvinaisen vähäruumiinen.

"On myönnettävä, etten historiallisessa katsannossa pidä kovin paljoa kristityistä, mutta historiallisessa katsannossa on aika vaikeaa pitää oikein kenestäkään. Kristinusko ja kristillinen kulttuuri toki ovat siinä(kin) mielessä kiintoisia, että ne ovat muuntuneinakin pohjimmiltaan pala antiikkia jälkimodernissa maailmassamme. Se on joillain tavoin hauskaa, joillain taas vähemmän hauskaa."
("Napoleon")

Dumpattu

"Helsingin Sanomien" kulttuurisivuilla oli läpikäyty Frankensteinin hirviötä. Se nähdään usein skientismistä varoittelevana ; "Traagisen tarinan, jonka päätteeksi tohtorin luoma hirviö kostaa tiedemiehelle tämän ylimielisyyden. Frankensteinin tarina on niin tunnettu, että sitä voi jo pitää modernina myyttinä luonnontieteen rajoista." Tämä maagisten golemien ja tekoälyllisten tappajarobottien ytimeen asetettu tarina ei kuitenkaan ole koko totuus. Ja itse asiassa tämäkin on enemmänkin jotain joka on saatu aiheesta tehdyistä elokuvista. Kirja on hieman erilainen kuin elokuvat. Juttu lainaa tämän sijasta toisenlaista tulkintaa Merete Mazzarellalta. "Mary Shelley ei edes kutsu Frankensteinin luomusta kirjassaan hirviöksi, vaan Olennoksi. Kun tohtori näkee Olennon, työnsä tuloksen, se iljettää häntä, ja luoja ajaa pois luomuksensa. Olento pakenee ja yrittää löytää paikkansa ihmisten maailmassa. Se ei koskaan löydä sitä. Ihmisille hän on hirviö. Mazzarellan mukaan Olento on kuin hylätty lapsi, joka katkeroituu aikuisten maailmalle. "Enkö minä siis vihaisi niitä jotka kammoksuvat minua?", Olento kysyy. Kun Olento hylätään, hirviö syntyy."

Tulkinta on siitä kiinnostava, että usein kun sanotaan "Frankenstein" mieleen tulee juuri hirviö. Frankenstein on kuitenkin kirjoissa - ja onneksi valtaosassa elokuviakin - hirviön luoja. Tämä tulkinta luo kuitenkin vahvaa tilaa siihen että tosiasiassa tohtori Frankenstein on itse se Frankensteinin hirviö. (Jopa ilman niitä ajatuksia joissa hänen luomansa mekaaninen Olento olisi eräänlaista skitsofreniaa, hänen pimeimpien puoliensa heijastuma.) Tietyllä tavalla voidaan jopa ottaa vain tämä teema keskiöön. Siitä nimittäin saadaan irti lainaus "Samalla, kun kirja seuraa Olennon yritystä olla ihminen, se piirtää tarinan siitä, kuinka tohtori Frankensteinista itsestään tulee hirviö. Ei siksi, että hän olisi ollut tieteen sokaisema, vaan siksi, että hän hylkäsi Olennon. Kuin isä, joka hylkää lapsensa."

Tämän voi irrottaa kirjantulkinnasta ja ottaa tästä ajatuksen. Tämä ilmapiiri voidaan liittää melko hyvin siihen miltä ateisti näyttää ilmeisen monien uskovien silmiin. (Sanoo kirkon virallinen kanta tähän sitten mitä tahansa.) On helppoa nähdä että ateisti olisi hylännyt sielunsa, jotenkin vajaa homo religiosus joka on siksi hirviömäinen. On helppoa nähdä ateisti hirviönä.

Mutta kenties onkin jännittävää ajatella asiaa siltä kannalta että teismi olisi totta. Hyvin moni ateisti ei selkeästi saa mitään kontaktia mihinkään Jumalaan. Moni uskovainen kertoo kuinka heillä on ollut erilaisia vaikeita kausia jolloin Jumala ei ole heidän rukouksiinsa vastannut. Minun silmiini, näin hieman sivusta katsoen, taas näyttää melko ilmiselvältä että suurimmalla osasta ateisteilla ei ole koskaan mitään muuta kokemusta ollutkaan. Osa on yrittänyt, osa ei ole kokenut tätä edes tarpeelliseksi.

Onko tästä teistisestä kulmasta oikein syyttää Jumalan luomusta hirviöksi? Vai olisiko niin että on oikein kutsua hirviöksi sitä joka heittää ihmisiä heiltä lupaa kysymättä maailmaan - ja peräti minkälaiseen maailmaan - ja sitten vain hylkää heidät sinne ilman vastakaikua. Perimmiltään yksikseen.

Kunnes elämä meidät erottaa (hoipertelua holokaustin ajatusvirtaisissa raunioissa)

"There is Auschwitz and so there cannot be God"
(Primo Levi)

Ylläoleva sitaatti on hyvä huomioida jos mietitään holokaustia. Lause on kristillisessä mielessä omituinen. Jossain määrin sitä koskee sama mikä kaikkea pahan ongelmaan liittyvää. Kristinuskossa on paljon erilaisia selityksiä sille miksi holokausti ei sodi Jumalan kaikkihyvyyttä ja kaikkivaltiutta vastaan. Vastauksia siihen miksi tuo lause olisi virheellinen uskonnoille joissa on kaikkihyvä ja kaikkivoipa Jumala on askarruttanut kristittyjä Swinburnesta Craigiin. Mutta samalla kova tarve selitellä asiaa vihjaa että haaste on arka ja kova ja tätämyöten myös relevantti.

Laajemmassa teistisessä mielessä kysymys on erikoinen koska Levi ei oikein määrittele Jumalaa. Joku voi kuvata että Jumala on rakkaus. Ja tällöin voidaan kyllä huomata että pahan ongelman ratkaisijat ovat erikoisia. Sillä Levin lause on ilmiselvä puolitotuus jos "holokausti tarkoittaa että ei ole rakkautta". Siinä on jotain totuutta mutta ei riittävästi. Mutta sitten kun katsoo niitä ihmisiä jotka sanasaivartelevat teologiaa ja määrittelevät hyvyyttä tavalla jossa holokausti on jotain jonka hyvä ja kaikkivaltias Jumala voi tehdä, niin voi huomata että noissa piireissä on hyvin hyvin vaikeaa nähdä rakkautta. Nämä ihmiset määrittelevät mitä vain miksi tahansa heidän uskontonsa sanoo. Ja luulevat että tämä muuttaa maailman. Se muuttaa kuitenkin vain sanat.

Itse elän kuitenkin sellaisessa maailmankuvassa että voin hyvillä mielin hokea sellaisiakin iskulauseita kuin "In Soviet Russia God Created Humans." Mutta minun huomioni menee enemmän siihen suuntaan että lauseessa on kaksi väitettä, joista toinen on käytännössä varmasti totta ja toinekin on aivan validi mahdollisuus. Mutta näiden välissä oleva syy-seuraussuhde ei ole kovin relevantti. Perusteluyhteys non sequiturissa on lisäksi valitettavaneksplisiittisesti ja tämä on kuitenkin aika toiveajattelun makuinen. Kenties jopa egoistinen koska siinä asetelmana on enemmänkin se, että Jumalaa ei ole jos se ei ole minun ja minun viiteryhmäni puolella.

Tosin on ymmärrettävä että pahan ongelma on kristillisyyttä ja minun kantani Jumalan mahdolliseen luonteeseen on yleisluonteisemmin teistinen. Levi on kuitenkin juutalainen. Hän ei puhu mistä tahansa Jumalasta vaan juutalaisten Jumalasta ; Juutalaisen uskon kohdalla lausumassa on paljon sisältöä. Juutalaiset kun näkevät itsensä valittuna kansana. Ja Toora on täynnä tarinoita joissa Jumala astuu väkivaltapoliittiselle sodankäynnin alueelle ja kukistaa Juutalaisten viholliset. Ja tätä on tapahtunut juuri kun juutalaiset ovat olleet epätoivoisissa tilanteissa ja ylivoimaisia vihollisia vastaan. Jolloin on pakko hämmästellä sitä miten juuri heille tapahtui niin hirveitä.

Tosin holokaustin kohdalla itse asiassa toivon että se tarkoittaisi juuri sitä että Jumala on olemassa. Sillä tällöin asiaa voidaan lähestyä "Syytettynä Jumala" ("God on Trial") -elokuvan hengessä. Jossa juutalaiset haastavat Jumalan oikeuteen holokaustiin liittyen. Olemassaolematonta kun ei voi tuomita ja halveksua. Olisi mukavaa olla periaateateisti, sellainen joka uskoisi Jumalaan mutta kiistäisi tämän olemassaolon ihan sen vuoksi että let's face it ; Kun maailmaa, uskontoja, kirkkoja, uskovaisia ja uskovaisten normeja seuraa edes pinnallisesti voi niistä vetää huomioita. Joiden pohjalta on käytännössä eslvää että Hän ei ole palvontamme arvoinen olisi ollut parempi. Että ignoroidaan vaikka periaatteesta.

Holokaustissa juutalaisille kauheinta näyttääkin jossain määrin olleen henkiinjääminen. Kuolleet eivät kärsi, mutta hengissäselviytyneet sitten kärsivät sitäkin suuremmin. Jäljelle on jäänyt yksinäisyyttä ja maailmankuvan romahtamista, jotka ovat raastavia vain niillä jotka ovat selvinneet elossa. Samoin ideologioihin ja uskontoihin luottamus karisee. Kun ideologiat ensin rakentavat holokaustin. Ja sen jälkeen rakkaudelliseen lempeään Jumalaan uskovat kuluttavat pirusti aikaa, kahvia ja tupakkaa sen selittämiseen että tämä holokausti on jotain jota Mahtava ja Hyvä Jumala todella voisi sallia.

Tässä mielessä olen sitä mieltä että E. O. Wilson on jännittävä hahmo. Hän sai vähän aikaa sitten näkyvyyttä lausunnollaan jossa hän korosti että hän ei ole ateisti mutta hän pitää uskontoja vaarallisena. Hän itse asiassa halusi jotain jota uusateistit eivät aja. Nimittäin hän ajatteli että koko uskonto pitäisi raastaa pois. "I'm not an atheist but religion should be eliminated." Osa ateisteista reagoi tähän siten että Wilson tekisi virheen ; "Eli vähän niinkuin muutama sata tuhatta naista Suomessa: "En mä todellakaan ole mikään feministi, mutta kyllä naisten kuuluu saada päättää omasta kehostaan ja saada yhtä paljon palkkaa samasta työstä kuin miesten."" Se ei kuitenkaan tavallaan ole virhe. Wilson menee toki ajatuksissaan mielestäni liian pitkälle, mutta ajatus uskonnon pahuudesta liittyy yhtä väistämättä teismiin kuin ajatus holokaustin olemassolosta johtaisi pakkoateismiin. (Ja samoin feminismissä ongelmana on se, että feminismi ei ole aina samaa kuin tasa-arvo eikä tasa-arvo ole aina samaa kuin feminismi. Ne toki liittyvät usein yhteen, ja osuvat napakasti toisiaan tukemaan kuin ateismi ja uskonnonvastaisuus. Että lausuttu analogia pätee, mutta eri tavalla kuin sanoja on tarkoittanut.)

Mitä jos Puolimatka tekeekin teorioissaan osuvan jumalankuvan?

Tapio Puolimatka edustaa näkemystä jossa tiedekuva vaatii warrant -tyylistä varmuutta. Tässä ihminen ja tiede asetetaan äärimmäisen kaikkitietäväksi. Jumala on taannut havaintomme ja meillä on jopa sensus divinitatis joka antaa meille havaintoja Jumalasta. Hänellä korostuu myös elämän erikoislaatuisuus. ID -henkinen "priviledged planet" -näkökulma antrooppisine periaatteineen sävyttää hänen maailmaansa lujasti. En pidä näistä konsepteista. Mutta jos ne otetaan vakavasti voidaan ottaa esille erikoinen argumentti. Se ei toimi kovin monessa teismin mallissa.

Mutta tässä kohden voidaan ottaa eräänlainen pahan ongelma ja muuttaa se eräänlaiseksi havaitsemattomuuden ja elinkelvottomuuden ongelmaksi.

Argumentin voisi muotoilla seuraavasti:
*: Jos naturalismi on totta voimme odottaa että Jumala on näkymätön, ympäristö ei ole elinkelpoinen ja vastaavaa.
*: Jos Puolimatkan tyylinen teismi on totta, pitäisi olla niin että ihmisillä on sensus divinitatiksen kautta vahva kokemus Jumalasta. Tällöin on päädyttävä näkemykseen jota Puolimatka "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjassaan esittää. Eli maailmassa ei oikeasti olisi oikeita ateisteja. Ateistit tietäisivät syvästi olevansa väärässä.
= Josta seuraa se että jos seuraamme dataa minne tahansa se viekin emme voi vain sanoa että maailmankuvalle ja tulkinnalle on ristiriidatonta tilaa. Jos havainnot näyttävät "erityisen planeetan" ja "ihmisen syvän Jumalakokemuksen" mukaan niin teismi on todennäköisempi. Jos havainnot eivät näytä tältä niin Jumalaa ei tarvitse falsifioida jotta voidaan sanoa että se on väärässä. Eli kauhut, Jumalan piiloutuminen tieteeltä ja elinkelvottomat ympäristöt vahvistavat naturalismia ja heikentävät teismiä.

Jos Jumala on havaittua taattua todellisuutta.

Kun katsomme maailmaa voimme huomata että jos Jumala olisi antanut ihmisille jumala-aistin niin ateistit olisivat kuin sokeita. Meillä testataan ihmisten aistien tarkkuutta, ja näkötestit ovat empiriisen maailman ulottuvilla. Meillä ei kuitenkaan ole Jumalaconnoisseureille mitään vastaavia testejä. Itse asiasas jopa kristillisten teistien kesken on syviä erimielisyyksiä siitä mitkä premissit ja jumalatodistusteoriat ovat parhaita ja mitkä huonoja. Lisäksi voidaan sanoa että jos Jumala haluaisi että havaitsemme hänet hän voisi tehdä niin että jokainen joka vapaaehtoisesti haluaa suhteeseen hänen kanssaan saisi selvät todisteet tästä. Sen sijaan jos Jumalaa ei ole on väistämätöntä että Jumalasta kertoisivat kirjoitusvirheitä ja päättelyvirheitä harjoittavat inhimilliset middlemanit jotka käyttäisivät apunaan kirjoja ja muita asioita jotka ihminen kykenee tekemään itse.

Asiassa on luonnollisesti variaatiota. Mutta tämä kysymys tiivistyy siihen ongelmaan joka on askarruttanut itseään Puolimatkan mestaria Alvin Plantingaa. Nimittäin kysymys siitä että jos Jumala on rakastava ja kaikkihyvä niin elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja tällöin täytyy kysyä että eikö voisi olla niin että edes yksi ihminen nykyistä enemmän uskoisi vapaaehtoisesti Jumalaan? On vaikeaa nähdä että tämä olisi nykyisillä uskontilastoilla todennäköistä. Itsekin olen antanut Jumalalle useita mahdollisuuksia, jopa pyytänyt niitä. Kenties kaikista vaativimmat ja snobeimmat vaatimukset voitaisiin torjua vain sillä että Jumala ei ole käskettävä alainen. Mutta kun hyvin aidot ja nöyrätkin pyynnöt selvästi jäävät havaitsematta on kyseessä jokin aivan muu. Ollakseen vakuuttava argumentin riittää olla sellainen että tilaa on ajatukselle siitä että yksi nykyistä useampi uskoisi Jumalaan. Koska ihmiset yrittävät käännyttää innolla, on selvää että kristityt uskovat tämänlaisen vaihtoehdon olevan mahdollinen. Jos nyt olisi juuri paras määrä kristittyjä niin ei olisi mitään järkeä käännyttää esimerkiksi kirjoittamalla tiiliskivikirjoja aiheesta.

Näin ollen voidaan esittää argumenttina että jos Jumala olisi antanut meille sensus divinitatiksen meillä ei olisi maailmankuvallista ateismia. Kun jokainen tietäisi että Jumala on todella olemassa, ei kukaan puolustaisi ateismia maailmankuvallisesti. Sillä ateistilla ei olisi aitoa vakaumusta jonka mukaan olla jääräpäinen. Puolimatka itse onkin hankaluuksissa. Hänen pääargumentteinaan on toistaa että ateistit tulkitsevat havaintoja sisäisten maailmankuvallisten syidensä takia. Psykologiseti tämä vaatisi sitä että ateisti todella uskoo ateismiinsa. Joten heillä ei voisi ollakaan sensus divinitatiksen mukanaan tuomaa syvää perimmäistä tietoa siitä että he olisivat todella väärässä. Jota Puolimatka kuitenkin kannattaa. Näin ollen voidaan sanoa että on mahdollista mutta hyvin epätodennäköistä että Puolimatka on oikeassa sekä jumala-aistin että ateistien maailmankuvallisuuden kohdalla. Jääräpäisyys vaatisi Jumalan vihaamista eikä hänen olemassaolonsa torjumista. Toki Jumalan vihaaminen on siitä erikoista että tämäkin pitää sisällään pikkusormen pahan ongelman vääntämiseen. Jos Jumala antaa itsestään todellisen kuvan sensus divinitatiksen kautta niin että teisti voi puhua objektiivisesta moraalista menettämättä rationaalisuuttaan, niin jumalan vihaamista koskeva argumentaatio voitaisiin empiirisesti asettaa objektiiviseen tutkiskeluun ja havaita että tässä kohden vastaan tulisi sama kuin "miksi yksi useampi ei usko Jumalaan".

Asiaa hämmentää sekin että maailmankuvan jämähtäminen on tyypillistä niin ateisteille kuin teisteillekin. Uskovaisten valmius kuolla marttyyrina uskonsa puolesta koetaan kuitenkin todisteena uskon totuudesta. Ateistien maailmankuvallisuus taas nähdään maailmankuvallisena vääristymisenä. Jos Jumala todella antaisi selvän tiedon sensus divinitatiksella koko ihmiskunnalle ja antaisi täten warrantin myös uskontoaiheeseen, ei maailma mitenkään kovin uskottavasti näyttäisi tältä. Jos naturalismi on totta, tätä voi jopa odottaa. Koska ihmisten uskomusten ei tarvitse hyödyttää totuutta vaan ainoastaan auttaa selviämään hengissä vaikka sosiaalisessa tilanteessa. (Ja jos näin ei olekaan niin Plantingan warrant -argumentaatio on premissitasollaan syvästi virheellistä eikä tästä voitaisi päätellä mitään.)

Asia muuttuu vielä hankalammaksi kun katsotaan Puolimatkan puheita tieteestä.

Hän korostaa että kristityn on luontevaa etsiä lainmukaisia säännönmukaisuuksia joista tiede on kiinnostunut. Sillä lainomaisuudet ovat analogisia ihmisten järjelle. Kuitenkin Puolimatka samalla korostaa ID:lle tyypillisiä eliminatiivisia elementtejä. Niiden ideana on nimenomaan se että Jumala olisi perimmältään mysteerinen. ID -hengessä emme tiedä Jumalan oikeaa persoonaa, nimeä tai laatua. Tällöin Jumala tunnistetaankin juuri niiden kanssa jotka ovat naturalistiselle tieteelle eianalogisia. Eli kun ihmisen ajattelulle tyypillinen sattuman ja säännönmukaisuuksien tuijottelu ei tuo ratkaisua ollaan ihmeen ääressä. Joka tarkoittaa sitä että ihmisellä ei olekaan Jumala -aistia jonka avulla meillä olisi pääsy Jumalan persoonaan ja vastaaviin asioihin. Kun lisäksi korostetaan sitä että vain hyvin tietynlaiset Jumalat antavat teismillekään Puolimatkan kaipaamaa warrantia, on selvää että näiden elementtien yhdistäminen yhteen on hyvin vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Lisäksi jos jumala-aisti olisi todellinen eivät kristityt vetoaisi uskoon tässä kohden. Kuitenkin useimmiten selitys on se että Jumala antaa ihmisten uskoa vapaaehtoisesti. Ja siksi Hän ei yleensä näyttäydy eikä useimmiten myöskään vastaa vilpittömiinkään rukouksiin.

Voidaankin jopa sanoa että tässä kohden jos design on todella einaturalistista ja vastaa ihmisten kokemusta, voitaisiin huomata tietynlainen maailma. Naturalismi sen sijaan olettaa että ensin on fysiikka ja ihminen on vain liharobotti tämän päällä. Silloin naturalistisessa maailmassa elettäisiin sellaisessa todellisuudessa jossa älylliset syyt vain muokkaavat olemassaolevaa perustavaa fyysistä todellisuutta. Eli toisin sanoen ihmiset muokkaavat ainetta eivätkä esimerkiksi luo sitä. Jos mieli ylittää aineen ja mieli voi luoda asioita joita fysikaalinen maailma ei salli hän voisi luoda ainetta ja asioita tyhjästä. Mielen kohdalla ei mitenkään väistämättä tarvitsisi miettiä energiakysymyksiä. Ei aineen ja energian säilymislakeja eikä vastaavia. Sillä mieli ei vain järjestäisi olemassaolevaa ainetta.

Jos ihmisen mieli on analoginen Jumalalle, kuten Imago Dei -näkemysten mukaan on nähty tieteen järjestelmällisyyden kohdalla, pitäisi tämän mielen rakenteen olla jotenkin oleellisesti samanlainen. Tai se ainakin voisi olla tämänlainen ja siinä olisi tilaa tämänlaatuisille teoille. Nyt kuitenkin näyttää siltä että ollakseen älykäs täytyy omata fysikaalinen liharuumis. Ja siltikin mieli pystyy vain järjestämään ainetta. Naturalistille tämä on ilmiselvyys.

Mutta jos tietäminen on sitä että ihmisen suunnittelu on Paleyn kelloseppävertauksen analogista Jumalan Suunnittelun kanssa ja tiede vaatii tätä, niin miksi ihmeessä ihminen voi älyllään vain muokata ja järjestää fysikaalisen energian avulla fysikaalista ainetta kun Jumalan tärkein saavutus on aineen ja energian luominen ex nihilo? Jos tiede vaatii analogisuutta niin eikö tämä tarkoittaisi sitä että todiste universumin synnystä olisi väistämättä epäanaloginen ja ID -teoria lähtökohtaisesti väärä ja huonoa tiedettä?

Selvää ainakin on että teismi ei voi selittää miksi ihmiset eivät luo ainetta ja energiaa ex nihilo. Naturalisti ei tämänlaisia ex nihiloja mieti. Puolimatka joutuu itse asiassa nielemään tämän argumentin koska hän itse pitää ongelmana että naturalisti ei selitä universumin syntyä, joten hän nielee tämän premissin melko vahvasti. Tai tunnustaa että hän on väärässä universumin alkua koskevien argumenttiensa kanssa. ; Naturalisti joutuu toki esittämään että universumin alku on harvinainen ja että ihmiset noudattavat makrofysiikan lakeja ja elää niiden varassa. Tässä olosuhteet ovat erilaiset jälkeen alkuräjähdyksen kuin ennen sitä. Esimerkiksi sen vuoksi että singulariteetti on ollut tiivis. (Jos singulariteetti hylätään niin universumi toisaalta voisi ollakin ikuisesti joten ongelmat kiertyisivät toisella tavalla tällöinkin.)

Joten naturalisti ei joudu vaikeuksiin siitä että universumi on olemassa. Mutta nykymaailman ihmisen kyvyttömyys Ex nihilo -luomiseen on jotain jota teisti ei voi selittää mutta naturalisti melko vahvasti sanoen voi. Joten ihmisten toiminta ei olekaan analogista älykkään suunnittelijan kanssa. Tai sitten ihmisellä ei olekaan warrantia ja tiede ei voikaan tuoda luotettavia ratkaisuja lähes kaikkiin ongelmiin. Ongelma voidaan paikata monella tavalla mutta Puolimatkan ongelmana on siinä että hän kannattaa samanaikaisesti konsepteja jotka yhdessä eivät voi toimia. Hänen on luovuttava jostain syvästi kannattamastaan ja useissa argumenteissa nojaamastaan asiasta jotta teismin malli säilyy argumentin jälkeen eheänä. Puolimatkan kokonaisuus on siis jostain kohden virheellinen, puutteellinen ja huono.

Mutta jos ajatellaan että tieteellinen selitys on mahdollinen kun (a) ihmisillä on taatut (warrant) aistit ja (b) Jumala antaa havainnot itsestään ja (c) Ihmisen tapa tehdä tiedettä vaatii analogisuutta Jumalan mielen kanssa ei nykymaailma näytä sopivan kovinkaan hyvin tähän maailmaan.

Loppukaneetti.

Eli jos teisimi olisi totta voisimme nähdä että kognitiiviset ja affektiiviset kykymme olisivat luotettavia ja voisimme arvioida objektiivista moraalia ja jopa estetiikkaa kuin ne olisivat mitattavia maailman ominaisuuksia. Koska teismi on totta ja Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä elämme parhaassa maailmassa. Tämä maailma on maksimaalisen hyvä, maksimaalisen kaunis ja maksimaalisen täynnä elämää. Mutta kuitenkin kun katsomme maailmaa voimme huomata että vain harvalla planeetalla on mahdollista ylläpitää elämää. Maapallon erityislaatuisuus vie voimaa ajatukselta että luonnon peruslait ovat todella niin hienosäädettyjä elämälle. Samoin kreationistien suosikkiargumentti siitä että DNA:n täytyy olla mutkikasta ja spesifiä jotta se ylipäätään toimisi korostaa miten harvinaislaatuista ja vaikeaa elämän ylläpitäminen maailmassa on. Joka kertoo että luonnonlait eivät ole suopeita elämälle. Elämä onnistuu vain poikkeusoloissa. Joka vihjaa siihen että jos elämä on erityislaatuista niin se on erityislaatuista siten että vaadimme erityistä huolenpitoa jotta voimme olla olemassa tässä universumissa. Spesifiys johtaa myös suureen määrään kärsimystä ja se pitää sisällään omituisia syövän ja aineenvaihduntavikojen tapaisia kuolintapoja. Joista monet ovat ylen kiduttavia. Jos elämälle sovelias DNA ei olisi noin spesifiä vaan elämä olisi syväkoodattuna luontoon ei tämänlaatuisia ongelmia syntyisi niin helposti. Asiat eivät menisi rikki kun se uusikin versio kestäisi hyvin elossa.

Sen sijaan jos naturalismi on totta on estetiikka hengissä selviämistä varten. Silloin linnunlaulu on kaunista vain koska ihminen sen avulla saa epäsuoraa tietoa siitä että lähistöllä on elinympäristö jossa on hyönteisiä ja muita eläimiä jotka kelpaavat ravinnoksi. Ja jossa vehmas ympäristö kukkineen vihjaa hyvästä metsästysympäristöstä jossa on ruohonsyöjiä että paikkoja joista hiipiä näiden kimppuun. Ja vehmaus kertoo myös elämälle tarpeellisesta vedestä. Tässä naturalistisessa kauneuskuvassa rumuus on väistämätöntä. Evolutiivisesti on hyvä välttää kuolemista ruutikuivassa elinkelvottomassa ympäristössä joten rumuuskokemus on juuri se jonka kontrastiksi kauneuspalkintaa tarvitaan. Ei ole mitään syytä miksi Jumalan pitäisi tehdä asia juuri tällä tavalla miten se evoluutiossa tapahtuisi. Jumala voisi luoda estetiikan ja etiikan joka ei nojaisi itsekkääseen ihmisen, sukulaisten ja hänen ryhmänsä etujen puolustamiseen.

Kokonaisuus näyttääkin jännitteiseltä ellei peräti tyystin ristiriitaiselta.
* ID -Puolimatka yrittää selvästi eliminoida evoluutiota ja korostaa DNA:n erityistä spesifiyttä ja selittää miten Jumalan ihmemieli on epäanaloginen ihmisen havaitsemille rajoitteille. Kun toisaalla kristitty Puolimatka selittää että kristillinen kulttuuri luo tieteen koska analogisuus Jumalan mielen kanssa luo kristitylle ajatuksen siitä että ihminen voi ymmärtää todellisuuden.
* ID -Puolimatka selittää että Jumalan persoona luonne ja etiikka on ehdottomasti salattuja. Ja että designin tunnistamisen lisäksi ei voida tietää mikä on se tarkoitus jonka vuoksi kohde on tehty niin että Suunnittelijan motiivit ja tavoitteet ovat tiedekeskustelun ulkopuolella. Mutta silti Kristitty -Puolimatka selittää että vain harvoilla uskonnon muodoilla olisi tarjota warrant ja että Jumala antaa sensus divinitatiksen kautta tietoa itsestään. Ja että on rationaalista puhua objektiivisesta moraalista vaikka homoseksuaalejen sukuelinten käyttämistavoista ja siitä että Jumalalla on tietyt suunnitelmat ja moraalit näihin liittyen.
* ID -Puolimatka korostaa että ateistit ovat maailmankuvansa sumentamia ja tulkitsevat havaintoja. Eli samat havainnot ja eri tulkinnat johtavat eroihin "evolutionistejen" ja "teistien" kesken. Samalla kristitty Puolimatka sitten selittää kuitenkin että ateistit tietävät että Jumala on olemassa ja vain vihaavat Häntä jolloin he eivät olekaan maailmankuvallisesti ateisteja vaan maailmankuvallisesti enemmänkin saatananpalvojia ja Jumalan tiedettyä tahtoa vastaan rikkojia.