"Helsingin Sanomien" kulttuurisivuilla oli läpikäyty Frankensteinin hirviötä. Se nähdään usein skientismistä varoittelevana ; "Traagisen tarinan, jonka päätteeksi tohtorin luoma hirviö kostaa tiedemiehelle tämän ylimielisyyden. Frankensteinin tarina on niin tunnettu, että sitä voi jo pitää modernina myyttinä luonnontieteen rajoista." Tämä maagisten golemien ja tekoälyllisten tappajarobottien ytimeen asetettu tarina ei kuitenkaan ole koko totuus. Ja itse asiassa tämäkin on enemmänkin jotain joka on saatu aiheesta tehdyistä elokuvista. Kirja on hieman erilainen kuin elokuvat. Juttu lainaa tämän sijasta toisenlaista tulkintaa Merete Mazzarellalta. "Mary Shelley ei edes kutsu Frankensteinin luomusta kirjassaan hirviöksi, vaan Olennoksi. Kun tohtori näkee Olennon, työnsä tuloksen, se iljettää häntä, ja luoja ajaa pois luomuksensa. Olento pakenee ja yrittää löytää paikkansa ihmisten maailmassa. Se ei koskaan löydä sitä. Ihmisille hän on hirviö. Mazzarellan mukaan Olento on kuin hylätty lapsi, joka katkeroituu aikuisten maailmalle. "Enkö minä siis vihaisi niitä jotka kammoksuvat minua?", Olento kysyy. Kun Olento hylätään, hirviö syntyy."
Tulkinta on siitä kiinnostava, että usein kun sanotaan "Frankenstein" mieleen tulee juuri hirviö. Frankenstein on kuitenkin kirjoissa - ja onneksi valtaosassa elokuviakin - hirviön luoja. Tämä tulkinta luo kuitenkin vahvaa tilaa siihen että tosiasiassa tohtori Frankenstein on itse se Frankensteinin hirviö. (Jopa ilman niitä ajatuksia joissa hänen luomansa mekaaninen Olento olisi eräänlaista skitsofreniaa, hänen pimeimpien puoliensa heijastuma.) Tietyllä tavalla voidaan jopa ottaa vain tämä teema keskiöön. Siitä nimittäin saadaan irti lainaus "Samalla, kun kirja seuraa Olennon yritystä olla ihminen, se piirtää tarinan siitä, kuinka tohtori Frankensteinista itsestään tulee hirviö. Ei siksi, että hän olisi ollut tieteen sokaisema, vaan siksi, että hän hylkäsi Olennon. Kuin isä, joka hylkää lapsensa."
Tämän voi irrottaa kirjantulkinnasta ja ottaa tästä ajatuksen. Tämä ilmapiiri voidaan liittää melko hyvin siihen miltä ateisti näyttää ilmeisen monien uskovien silmiin. (Sanoo kirkon virallinen kanta tähän sitten mitä tahansa.) On helppoa nähdä että ateisti olisi hylännyt sielunsa, jotenkin vajaa homo religiosus joka on siksi hirviömäinen. On helppoa nähdä ateisti hirviönä.
Mutta kenties onkin jännittävää ajatella asiaa siltä kannalta että teismi olisi totta. Hyvin moni ateisti ei selkeästi saa mitään kontaktia mihinkään Jumalaan. Moni uskovainen kertoo kuinka heillä on ollut erilaisia vaikeita kausia jolloin Jumala ei ole heidän rukouksiinsa vastannut. Minun silmiini, näin hieman sivusta katsoen, taas näyttää melko ilmiselvältä että suurimmalla osasta ateisteilla ei ole koskaan mitään muuta kokemusta ollutkaan. Osa on yrittänyt, osa ei ole kokenut tätä edes tarpeelliseksi.
Onko tästä teistisestä kulmasta oikein syyttää Jumalan luomusta hirviöksi? Vai olisiko niin että on oikein kutsua hirviöksi sitä joka heittää ihmisiä heiltä lupaa kysymättä maailmaan - ja peräti minkälaiseen maailmaan - ja sitten vain hylkää heidät sinne ilman vastakaikua. Perimmiltään yksikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti