Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.