Epämoraalinen kompassi ; Eli "darwinismin" metaetiikkaa

"Epäluonnollinen valitsija" kartoittaa epämoraalisella kompassilla
seuraavaa paikkaa jossa tapahtuu murhaamista.
Toki vain "Red Dead Redemption" -pelissä.

Henry Morris kertoo "Scientific Creationism" -teoksessaan että darwinismin etiikka tiivistyy sosiaalidarwinismiin. Hänen mukaansa evoluutio-oppi johtaa ajatukseen jossa heikkojen tulisi kaatua ja kuolla. Ja näin julmuus olisi suoraan seuraus. Hyvin monen kreationistin ajatus onkin, että luonnonvalinta suorastaan ohjaa "might make it right" -iskulauseeseen. Ja tämän sanotaan suoraan olevan evoluution implikaatio, (tain englannissa "imply"). Eli tilanteessa olisi nimenomaan looginen suhde. Ateistinen evoluutio ja materialismi ja naturalismi sanoisi että tämä olisi eettisyyden ytimessä. Tämä henki kumpusi Pekka-Eric Auvisen Jokelan surmista keskusteltaessa. Apologeetikot usein korostivat sitä että Pekka-Eric Auvinen oli nimenomaan rationaalinen. Että hän "veti evoluutioajatuksen päätelmät luontevaan johtopäätökseensä", kuten minulle asia hienosti muotoiltiin. Samaa asennetta löytyy toki myös ei-kreationististen humanistien puolelta. Esimerkiksi Schalanskyn medianäkyvyyttä saanut "Kirahvin kaula" -kirja yhdisti evoluutioon eksistentiaalisen ytimen jossa tarjottiin samanlaisia lopputulemia kuin kreationisteilla.

Ajatus on luonnollisesti melko höpöä. Syitä on monia. Naturalistinen virhepäätelmä - jota tässä tekevät ne jotka "naturalismia" eniten vihaavat - muistuttaa yhden osan totuudesta. Ja lisäksi on hyvä nmuistaa että sosiaalidarwinismin ytimessä ei ollut Charles Darwin vaan Herbert Spencer. Ja Spencer ei ollut oikeastaan kovin syvässä yhteydessä evoluutioteoriaan. Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot Ernst Mayr, jonka "The Growth of Biological Thought" kuvaa sivulla 386 miten Spenverin panos evoluutioteorialle on käytännössä nolla. Itse asiassa Spencerin ajatus on yhdistettävissä lähinnä protestanttiseen nonkonformistiseen teoriaan joka on sidottavissa sellaisiin filosofeihin kuin Hobbes ja Malthus. Spencerin ajatukset luonnosta taas olivat lamarkistisia. Tai jopa vanhempaa perua. Hänen periytyvyysmallissaan oli hyvin paljon ajatuksia jotka ovat peräisin Hippokrateen ajatuksesta miten ihmiset saavat ominaisuutensa (pangenetic heredity). Filosofisesti suurin analogisuus Charles Darwinin ja sosiaalidarwinismin välillä on nimilapussa. Eugeniikan ja evoluutioteorian vahvin yhteys taitaakin olla se, että eugeniikan parissa puuhanneista löytyy Charles Darwinin serkku Francis Galton. Argumentti sukulaisuuden kautta on tietenkin vähintään heikko, epätoivoisenoloinen mielikuvanrakentelu.

Mutta ajatus on kuitenkin hyvä ottaa hieman vakavasti.

Onhan viime päivinä moni esittänyt että Dawkinsin lausuma aborteista olisi jotain joka on suoraan se mitä evoluutikon voi odottaa sanovan. Dawkins esitti suoraan että "Abort it and try again. It would be immoral to bring it into the world if you have the choice." Dawkins on herättänyt mietteitä monessa paikassa. Toinen näkyvä uusateistinen evoluutioajattelun äänitorvi P. Z. Myers on paheksunut Dawkinsin aborttilausumaa. Olen itsekin kantanut oman paheksuntani kekoon, ja ajattelin jo että asiaan ei edes kannattaisi palata. Mutta sitten lukaisin melko nuoren kristityn, Miika Soinisen, "uskona vain, uskon avain" -blogia. Tässä eipakkomielteisesti päivittyvässä maltillisessa, joskin varsin tavanomaisia kristillisiä argumentteja toistava blogi otti tämän asian esiin. Ja sen ytimessä oli kysymys "Milläköhän tavalla Richard Dawkinsin mielestä mahtaa moraaliton teko olla se, että Down-lapsen jättää tappamatta?" Hyvä filosofi kysyy, ja kenties blogistinkin olisi kannattanut jättää siihen. Sillä yhden tweettaamisen taakse ei kannata ruveta arpomaan argumentteja. Ei ainakaan jos ei ole isoa viittausaineistoa kyseisen miehen kirjoihin ja muuhun tuotantoon.

Arvailemalla saatetaan tuoda esille lähinnä spekulatiivisia tulkintoja ja erilaisia olkiukkokyhäelmiä. Mutta kysymys oli silti hyvä. Ja sen vuoksi googlailin että miten Dawkins on puolustanut minusta läpityhmää ajatustaan. Dawkinsilta löytyykin puolustus jossa hän korostaa että ihmisillä on kenties mennyt pikkaisen kova tulkintavaihde päälle aiheesta. Että sanoma on ehkä enemmän kuvaus siitä mitä ihmiset ajattelevat Dawkinsista kuin mitä hän on oikeasti tarkoittanut tekstillään. Dawkinsin yli 140 merkin vastaus - joka on luettavissa linkin takaa - on jo sitten jotain jonka kuuleminen ei ole nykyaikana mitenkään poikkeuksellista. Keskustelu onkin kieltämättä äärimmäistynyt, ja aika harva näyttää huomioivan edes sitä että Dawkins esittää vastauksen kysymykseen eikä vain läimi statementia suoraan päivitykseen. Sosiaalinen media on vaikeaa ja ylitulkitseminen asennevammaisena on helppoa. Toisaalta  Dawkins on pälli jos ei tiedosta tätä.

Dawkinsin alkuperäisestä twiitistä on kuitenkin otettava esille se, että se on moraalinen lausuma. Itse asiassa se on muotoiltu lausumaksi josta itse Immanuel Kant olisi ylpeä. Se on absoluuttisesti muotoiltu lause jonka henkenä on se, että jos se on oikein tehdä kerran se on lupa tehdä aina. Kantin ajatuksissa on usein nähty äärimmäisyyttä, että jos on väärin valehdella niin ei sitten saisi valehdella edes silloin kun natsi kysyy että mihin juutalainen on piiloutunut. Mutta siitä huolimatta Dawkinsin tweet voidaan nähdä "imperatiiviksi" joka on varsin "kategorinen".

Selvästi ateisti-evoluutikko voi tehdä moraalilauseita, mutta onko se ateismi-evoluutiota?

Ja jos tämä on evoluutioaatteen todellinen sanoma ja evoluutiomaailmankuvan hedelmä, ja luonnonvalinta-ajatuksesta johdettu koherentti implikaatio jonka jokainen järkevä evolutionisti tekee, niin tästä päästään Soinisen blogin toiseen blogaukseen. Siinä Soininen tiivistää ajatuksen joka on tällä hetkellä kristittyjen valtavirtaa. "Ilman Jumalaa ei itse asiassa kenelläkään ole minkäänlaista moraalitajua, koska moraalilakia ei voi olla, jos sillä ei ole Luojaa. Ilman Jumalaa ihmisellä ei voi olla mitään käsitystä hyvästä ja pahasta. Jos olemme kehittyneet evoluution tuloksella, me kyllä toimisimme tiettyjen periaatteiden mukaisesti, mutta meillä ei pitäisi olla mitään älyä siitä, onko toimintamme oikein vai väärin." Jos ateismista ei voi vetää eettisiä johtopäätöksiä, on Soinisen ensimmäinen kysymys yhä järkevä. Miten Dawkins voi vetää tweet -imperatiivinsa jossa leikkii jonkinlaista uusimmanuelia? Jos evoluutioajattelu ei anna pohjaa moraalilakien formulointiin, miten eugeniikka voisi olla evoluution johtopäätös?

Vastaus on luonnollisesti se, että se ei voikaan. Tosiasiassa ihmisen on pakko valita jompi kumpi. Jos eugeniikka on evoluution implikaatio, se kertoo että evoluutiosta voi johtaa moraalilauseita. Jos taas sen pohjalta ei voi vetää mitään ja se on arvotyhjiötä ja nihilismiä niin ei siinä voida olla oikeutetussa vihassa tekemässä yhtään mitään. Jos arvoja ja moraalia ei voida vetää, ei eugeniikka ole moraali-implikaationa mahdiollinen. ~ Tässä monesti sekoitetaankin keskenään moraalilakien miellyttävyys ja se että ovatko ne moraalilakeja. Kristitty ei helposti tiedosta että Dawkinsin tweetti on moraalifilosofian mukaan arvolausuma, koska se on sisällöllisesti niin epämiellyttävä että itsekin leimaan sen melko suoralta kädeltä epäeettiseksi.

Mutta tästä huomiosta on hyvä jatkaa siihen miten moni nykyään vihaa ateisteja.

Vihapuhe muotoutuu ajan mittaan. Ja esimerkiksi Morris on jo niin 80 -lukua, että takatukka vilkkuu discovalojen loisteessa. Nykyajan tapa vastustaa ateismia on se, että ateismi johtaa arvotyhjiöön ja tuhoaa yhteiskunnan. Ateisti siis kykenee etiikkaan mutta ateismi on kauhea ilmiö. Nykyään kristityt kiistävät että ateismi olisi pahuutta, ja korostavat että ateismilta puuttuu moraalifilosofian pohja. Tällöin evoluutiolla ei tietenkään ole implikaatioita eikä Dawkins voi johdonmukaisesti väittää yhtään mitään.

Tämä ajatus on metaetiikkaa, eikä kuvaa ateistien käytöstä. Tätä pidetään nykyään kristittyjen parissa ilmiselvyytenä. Jos otetaan esimerkiksi William Lane Craig, hän on sanonut ateisteista seuraavaa. Mutta tämä ei sovi blogauksen aiheeseen yhtä nasakkaasti kuin hänen ajatuksensa ateistien moraalista. "But wait! It would, indeed, be arrogant and ignorant to claim that people cannot be good without belief in God. But that was not the question. The question was: can we be good without God? When we ask that question, we are posing in a provocative way the meta-ethical question of the objectivity of moral values. Are the values we hold dear and guide our lives by mere social conventions akin to driving on the left versus right side of the road or mere expressions of personal preference akin to having a taste for certain foods or not?"

Tässä näkökulmassa ateismia ei vastusteta vihaamalla ateisteja, vaan vastustamalla ideologiaa. Ideologia on tuhoisaa. Ateismin vastustuksesta tuleekin tätä kautta hakea pohjaa vaikka Tapio Puolimatkalta jonka mainioksi ovenpönkäksi ja portaaksikin kelpaava teos "Usko, tieto ja myytit" tiivistää asian seuraavasti "Jos on olemassa täydellisen hyvä Jumala, silloin on luonnollista, että hänen olemuksensa määrittelee sen, mikä on hyvää ja arvokasta. Jos taas oletetaan pelkän luonnonvalinnan ja sattuman pohjalta etenevä evoluutio, on kyseessä prosessi, joka toteutuu luonnontilassa ilman arvoja, merkitystä tai tarkoitusta. Kyse on vain eloonjäämisestä ja luonnonvalinnasta. Tästä käsin on vaikea perustella objektiivista moraalia ja ihmisen itseisarvoa. Evoluution pohjalta tulee myös vaikeaksi olettaa, että moraaliset intuitiomme antaisivat meille luotettavaa tietoa siitä, mikä on moraalisesti oikein tai väärin, hyvää tai pahaa, koska nämä intuitiot ovat oletettavasti kehittyneet vain siksi, että ne ovat auttaneet ihmislajia säilymään hengissä. Hengissä säilymisen kannalta tarkoituksenmukainen toiminta on eri asia kuin moraalinen toiminta." Puolimatka moittii ateistista kulttuuria hyvin väkevästi. Esimerkkinä tästä innosta saa vaikka sen miten hän syyttää Eric Piankaa siitä että tämä yrittäisi tuhota 95% ihmiskunnasta ebolaviruksella. Into sanoa asia, no anteex nyt vaan, on kätevä tapa yhdistää ateismin vaarallisuus arvotyhjiöön.

Mutta hänellä syynä on tietenkin yhteiskunnallisuus. Sillä tässä vihataan ideologiaa eikä ihmistä. Apologetiikkawikin mainion neutraali "koulumassamurhat" opettaa että miksi murhat oikeasti tapahtuivat. Alussa on kuitenkin disclaimer joka ansaitsee huomioita "Tämä artikkeli pyrkii osoittamaan, että äärimmäiset kauheudet voivat olla ateismin puitteissa täysin rationaalisia tekoja, mitä ne eivät olisi esimerkiksi buddhalaisuuden tai kristinuskon puitteissa. Tämä artikkeli sen sijaan ei pyri osoittamaan, että kaikki ateistit olisivat potentiaalisia massamurhaajia, että ateismi itsessään saisi ihmiset tekemään hirveyksiä, tai että ateisti hyväksyisi hirveydet. Ateisti voi hyvinkin pitää arvossa korkeita moraalisia ihanteita myös kristinuskon mittapuulla, ja ateisti voi samoin elää hyvin johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan. Kuitenkaan ateismi itsessään ei estä henkilöä pitämästä äärimmäistä julmuutta rationaalisena, kun taas moni muu maailmankatsomus jo itsessään estää tällaisen toiminnan johdonmukaisilta seuraajiltaan."

En toki ymmärrä miten logiikka voi olla johdonmukaista ilman metaeettistä ydintä. Mutta tämä korostus on tarpeen muistaa. Sillä apologetiikkawiki kertoo "Aksiologisen argumentin" kohdalla asian ytimen. "Sosiologi Pitirim A. Sorokinin mukaan materialismin varaan rakentuva kulttuuri lopulta hajoaa, koska siltä puuttuvat älylliset lähteet, joiden pohjalta se pystyisi tarjoamaan perustaa tiedolle arvoista, kuoleman jälkeisestä elämästä ja Jumalasta, se ei tarjoa edellytyksiä elää viisasta ja hyveellistä elämää." ... "Jopa yksinkertaisen kipuaistimuksen selittäminen on ongelmallista naturalistisesta lähtökohdasta, koska naturalismin on vaikea yleensä selittää tietoisuutta, joka on laadullisesti täysin erilainen todellisuuden ulottuvuus kuin fysikaalisten hiukkasten vuorovaikutus. Ateistit olettavat, että maailma koostui alun perin pelkistä fysikaalisista hiukkasista ja fysikaalisista voimista, ilman elämää. Ateisteilla ei ole mitään selitystä sille, miten aineelliset kappaleet olisivat itsestään voineet kehittyä tietoiseksi elämäksi. Ateistit eivät edes tiedä mistä tai kuinka aloittaa näiden ilmiöiden selittämistä."

Argumentti on odotettavissa joltakulta jonka tieteenfilosofia ja luonnontieteiden hallinta on kaiken kaikkiaan varsin heikko. Argumenttihan on sisäisesti hyvin rikki. Se on argumenttina jotain joka romahtaa väistämättä:
1: Jos asiaa lähestytään suoraan, niin tosiasiassa naturalisti nimenomaan olettaa että tietoisuus on redusoituvissa aineeseen. Argumentti on siis kehäpäätelmä jossa ensin oletetaan että mieli ei ole ainetta ja sitten tätä perusoletusta käytetään siihen että eliminoidaan se että mieli olisi ainetta ja päätellään että aineellisuusteoria ei riitä. Valitettavasti jos ei hyväksy tätä ensimmäistä premissiä niin se on siinä. Ja vaikka hyväksyisikin niin kehäpäätelmä ei ole argumentti
2: Muutoin se kaatuu ekvivokaatioon. Selitys -sanaa käytetään tässä monimerkityksellisesti. Ensimmäinen selitys on "make sense" -henkinen. Intuitiivisesti asioiden välille voidaan kietoa jonkinlainen tarina. Tieteelliseltä tasoltaan teologia on yksi tapa "make sense". Sielukonseptia on käytetty tähän varsin suositusti. Mutta se, mitä nyt olen mielenfilosofiasta ja kognitiotieteestä arvosanaani hankkiessani selvittänyt, niin tieteelliseksi selitykseksi tätä ei ole saatu. Ja täsmälleen sama koskee itse asiassa naturalismiakin. Sillä on kyllä "make sense" -selitystarina. Todistaminen tieteellisesti on kuitenkin todellakin "vielä kesken". Kuitenkaan ei ole mitään ristiriitaa naturalismin ja nykytiedon kesken. Aukkojen Jumala ei ole argumentti. Se, että emme tiedä tieteellisillä testeillä miten tietoisuus syntyy fysikaalisesti  ei tarkoita että selitystä ei voitaisi saada. Ja on ristiriitaista ajattelua ajatella että "emme tiedä miten siis se on Jumala". Ja näin ollen argumentin voima on siinä että "tietoisuutta ei ole selitetty fysikalistisesti" muuttuu argumentiksi vain kun "selitys" -sanan määritelmää vaihdellaan lennosta. Tämä on hyvin alkeellista ja syvää virheilyä, ja jos tätä tekee työkseen sen pahempi työpaikalle.

Mutta tämä argumentatiivinen muistutus ei tietenkään poista sitä että tämä argumentti kuvaa varsin hyvin sitä miten uskovaiset nykyään suhtautuvat ateismiin ja ateisteihin. Iskulause "vihataan syntiä ei syntistä" kuvaa asennetta jossain määrin. Ja kuten monet ehkä huomaavatkin, tästä on suora tie erääseen jännittävään dokumenttiin. ID:n parissa surullisenkuuluisa "Wedge -dokumentti" asetti ID -liikkeen tavoitteet. Sen ideana oli se, että kunhan paha tieteeseen soluttautunut darwinismi saadaan tuhottua, isketään syvimpään ytimeen jolla kaadetaan suurempi ongelma. Materialismi on paha. "The cultural consequences of this triumph of materialism were devastating. Materialists denied the existence of objective moral standards, claiming that environment dictates our behavior and beliefs." Ja tätä vastaan tarvitaan ID:tä. "Discovery Institute's Center for the Renewal of Science and Culture seeks nothing less than the overthrow of materialism and its cultural legacies." Tarkalleen ottaen ateismi haluttiin sysätä syrjään tieteestä ja kulttuurista taiteita myöten. On vaikeaa nähdä miten tämä on tieteellinen projekti. Ja tämän valossa on helppoa ymmärtää miksi kotimaiselta ID -tieteen pääsivustoilla löytyy esimerkiksi moraalianalyysiä Pekka-Eric Auvisesta. Se, että tässä teologiassa torjutaan ajatus ateistien vihaamisesta on itse asiassa taustana vahvasti teokratiahenkisessä ajattelussa. Sellaisessa, jossa uskonnonvapaus on olematonta tai näennäistä. Ateismi nähdään riskinä yhteiskunnalle, joten tätä vastaan on sitten aivan soveliasta taistella.

Ja näin voidaan palata aiemmin blogaamaani ajatukseen, nousi esille se miten vastahakoisia kristityt ovat sanomaan että ateistit olisivat ihmisinä pahoja. Annoin asialle kuitenkin teologista tilaa.On hieman ironista nostaa tämä esiin nyt. Sillä esimerkiksi ID-piirien "Expelled" osasi kyllä ottaa oman osansa siitä miten natsiaate oli juuri evolutionistien hommia. Mutta, kuten aiemmin kirjoitin, Hitleriin - ja ennen kaikkea häntä ympäröivään yhteiskuntaansa ja natsimin julkiseen luonteeseen - liittyy jännittävissä määrin teististä toimintaa. (Kun taas evolutionisti Haeckelin kirjoja löytyy natsien kirjaroviolle joutavien teosten listoista.) Ja tämä natsismi on tärkeä taustasyy. Sillä se on ohjannut teologisia tulkintoja hyvinkin vahvasti.

Tomi Karttunen blogasi "kotimaan" blogissaan "luonnollisesta" ja "raamatullisesta" laista. Ja tässä ytimessä on se, että "II MS:n jälkeen, kun "luonnollisen lain" tulkittiin myötäilleen natsi-ideologiaa." Ideologisessa mielessä kysymys oli kristinuskon valkopesusta ; Historiaa haluttiin luonnollisesti tulkita niin että natseja auttaneet kristityt eivät olisi oikeita kristittyjä. Ja tämän kautta on värittymiä esimerkiksi Lutherin lukutapaan "Olennaista on toki se, että Luther ymmärsi luonnollisen moraalilain teologisesti eikä vielä Hugo Gtoriuksen tapaan etsi deus non daretur eli Jumala-uskosta riippumattomaksi." Ateisteja ei haluta tuomita pahoiksi, eikä ajatella että ateismi olisi merkki moraalisokeudesta.

Moraalifundamentti

Olen toki huvittunut aina kun kristitty kertoo että ihmisten murhaaminen ei mitenkään voi olla se johon kristitty suostuu. Onhan William Lane Craig tullut oikein tunnetuksi ajatuksistaan ns. hyvistä kansanmurhista. Selvästi tämä ajatus siitä että kristinusko ei voisi missään olosuhteissa tappaa toista on väärä. Jos ehdot ovat mahdollisia Raamtun skenaariossa, ne ovat mahdollisia myös nykyajassa. Itse asiassa tämä ei ole mitenkään tavatontakaan, esimerkiksi Israelkysymyksessä siviiliuhrien elämän absoluutti ei paina niin paljoa koska edessä on utilitaristiset ajatukset joissa arvoa annetaan esimerkiksi Israelin valtiolle. Tämän tarkoituksena ei ole pilkata kristittyjä. Sillä tosiasiassa elämän arvon suhteellisuus on läsnä jatkuvasti. Esimerkiksi jos mietitään oikeutettua sotaa, ei kristillisyys aina tarkoita samaa kuin totaalinen pasifismi. Sodan oikeutuksia mietitään esimerkiksi siten että puolustussota sallitaan. Lisäksi natseja voi ampua jos nämä yrittävät tuhota useamman elämän. Joka tarkoittaa sitä että elämä ei ole Absoluuttinen Pyhä vaan neuvoteltavissa oleva asia. (Mitä moni ID:läinen harrastaakin kiitettävällä aktiivisuudella. Ja kristityt ovat toki muutoinkin aika innokkaita tällä rintamalla.)

Mutta tämä epävarmuus nostaa esille tärkeän seikan. Sen miten darwinisti voi tuomita hyvän kansanmurhan pahaksi. Tämä iskee suoraan asian ytimeen Soinisen jo aiemmin viittaamani blogaus kuvaakin tätä kysymystä siten, että hän esittää lausuman:

"Tarkoituksenmukainen toiminta on täysin eri asia kuin moraalinen toiminta. On eri asia toimia evoluution asettamien vaistojen ja opittujen tapojen varassa kuin toimia oikeasti moraalisesti.
Moraalisen ulottuvuuden olemassaolon pystyy jokainen testaamaan vaikka heti:
Onko mielestäsi varastaminen väärin?
Entäpä murhaaminen?
Onko raiskaaminen väärin?
Onko pedofilia tuomittavaa?
Jos vastasit jokaiseen kysymykseen kyllä, olet samanlainen kuin valtaosa ihmisistä. Joku ihminen saattaisi vastat kysymyksiin myös kieltävästi. Kuitenkin se, että jonkun omatunto on vaurioitunut, ei pidä estää meitä muita kokemasta jotain, minkä koemme niin selkeästi. Samalla tavalla kuin joku voi olla fyysisesti sokea, mutta se ei tee meistä kaikista muista sokeita."

Jos tuomitsee Craigin teologisesti perustellun hyvän kansanmurhan, tekee arvolauselman. Sellaiselle olisi hyvä saada perustelu. Ja kun edessä on vakuuttava lista vastenmielisiä asioita, on selvä että jopa minulla on "moraalinen kompassi". Tämä ei toki todellakaan todista että olisi olemassa objektiivinen moraali. Se kertoo että meillä on moraalisia tunteita. Tosiasiassa objektiivinen moraali tuntuu ainakin minun silmiini joltain jolla yritetään laajentaa omasta subjektiosta ikuisuuteen. En pidä tämänlaisesta hybriksestä.

Tosiasiassa nämä moraalitunteet tulee kuitenkin selittää. Niiden selittämiseen ei vain tarvita ikuista objektiivista moraalia. Ihmisen moraaliset tunteet taas ovat jotain jota evoluutikot ovat tutkineet huru mycket. Yhteistyö ja altruismi ovat jotain johon esimerkiksi Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" ottaa kantaa. Tässä kohden on itse asiassa monia eri tahoja ja syitä.
1: Sukulaisvalinta selittää miksi yhteisö ja lähisukulaiset ovat suosittavia. Jopa Dawkinsin "itsekäs geeni" selittää miten yksilötason egoismista pitä luopua ja huomata että geenit jotka monistuvat ovat yleisempiä riippumatta siitä mikä kopio yleistyy. (Tämä ymmärretään usein idioottimaisesti väärin jonain joka sanoo että evoluution mukaan kannattavin strategia olisi olla itsekäs. Konseptien sisältö kannattaisi opetella ennen suun avaamista, kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.)
2: Peliteorian kautta taas löytyy paljonkin muita avuliaisuuden muotoja, joissa mahdollistuu esimerkiksi lajien välinen symbioosi ja laajojen ei keskenään lähisukuisten yhteistyö.

Olenkin tämänlaisessa tilaisuudessa korostanut sitä miten jos yhteistyö, avuliaisuus ja se että vastustamme murhaamista on se mitä pitää selittää niin mitään ongelmaa ei ole. Evoluutionäkökulma pureutuu näihin ilmiöihin, eikä sellaisten pienten tutkimusten kuin "Replicator Dynamics for Optional Public Good Games" ole vaikeaa löytää. Evoluution ja altruististen strategioiden kautta voimme tietää miksi teemme yhteistyötä.

Ja tässä kohden on hyvä muistuttaa että evoluutio ei välitä siitä miten koemme asian. Soinisen ajatus näyttää mukailevan sitä henkeä että evoluutio voisi selittää toiminnan mutta ei tunteita. Mutta tosiasiassa evoluutio ei välitä suuntaan tai toiseen siitä että millä tavalla asia tapahtuu kunhan se tapahtuu. Joten tunteiden olemassaolo tai niiden puute ei ole mikään ongelma kyseiselle teorialle. Mekaaninen refleksi ja tunnereaktio ovatkin itse asiassa molemmat koeteltuja ratkaisuja. Ihan sen takia että evoluutio ei välitä mekanismin rakenteesta vaan toiminnasta. ; Tämä on toki hyvä myös jos ajatellaan Soinisen vaikuttajana olevaa Puolimatkaa. Puolimatkahan nojaa warrant -ideaan, jossa evolutionisti on todennäköisesti aistiensa huijaama. Argumentin ydinhän on juuri siinä että jos tämänlainen illuusio astuu päälle, ei ole mitään keinoa tunnistaa tätä harhautumista. Koska jos siitä saataisiin tieto, meillä olisi taas warrant.
1: Toki ongelmat ovat tässä kohden teismin suunnassa. Warrantin taustamatematiikka pakottaa valikoimaan Jumalan mahdollisten Jumalien joukosta niin tarkasti että teismin valikoima on suurempi haaste kuin ateismin. Ja warrant -argumentissa ei tosiasiassa käsitellä ateismia vaan ateismin yhteensopivuutta teistisen maailmankuvan aksioomiin, joten argumentti ei sano naturalisteista mitään. Naturalisteista kysymys taas on enemmän kuin värin, se on irrelevantti. Mutta tämä ei ole tärkeää sillä tämä blogaus käsittelee sitä teistien argumenttimaailmaa. He uskovat siihen vaikka se olisi miten aukkoista ja virheellistä.

Itse asiassa jos katsotaan Sam Harrisin "moraalinen maisema" -teosta, siinä moraali oletetaan ihmisten lajityypilliseksi käytökseksi. Tämä on mitattavissa ja konkreettista. Ja itse asiassa, kuten listauksen ilmiselvyys osoitti, jotain joka on kaikkea muuta kuin kulttuurisidonnaista. Sillä on myös evolutiivinen tausta. Joten se tarjoaa ihan relevantin tavan. Toki ihmislaji muuttuu evoluution myötä ja näin moraali ei ole "ikuista ikuista". Mutta jos elää 10 vuoden perspektiivissä niin ei tarvitse oikeastaan muistaa muuta kuin se, että lajit kehittyvät, mutta yksilön genomi hänellä on elämänsä alusta sen loppuun asti. (Yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, niillä on elämänvaiheita ja muutoksia kehossa mutta tämä ei ole evoluutiota. Paitsi lamarkisteilla. Niillä joita kristityt kehuvat kiehtoviksi ajatuksiksi heti kun epigenetiikka "haastaa adaptationismin" ja joka oli kytköksissä siihen eugeniikkaan Spencerin kautta. Ups.)

Tässä toki kierretään is-ought -ongelma koska moraali määritellään tietyllä tavalla. Ja jos tämä oletus on tosi, niin ajatukset ovat koherentteja. Ja samaa kiertotapaa joutuu käyttämään jokainen teisti joka selittää että Jumalan olemassaolosta voitaisiin päätellä moraalin olemassaolo. Moraali voidaan tällöin määrittää vaikka William Lane Craigin "God Command Theoryn" kautta ja saada näin oikeutuksia kansanmurhalle, jos ihmisellä on sen tyylinen mieli. Harrisilla on metaeettinen ydin. Se ei toki nojaa tiukalle ikuisuutta vaativalle teistien vaatimalle objektiiviselle moraalille. Mutta se on "varsin pysyvää" ja kaikkea muuta kuin kulttuurirelativistista. Naturalismin koherenttiutta katsotaan sen omista aksioomista, eikä esimerkiksi siten että vaaditaan sen olevan ristiriidaton jonkun muun maailmankuvan metaetiikkaa koskevien aksioomien kanssa. (Sama virhe joka on warrantissa. Miksi välittää jonkun toisen maailmankuvan premissejen kanssa yhteensopivuudesta kun ajatusjärjestelmien koherenssi katsotaan siitä miten sisäisesti koherentteja ne ovat!)

Näin ollen voidaan sanoa että väite siitä että ateisteilla ei voisi olla kestävää ja eikulttuurirelativistista etiikkaa on väärä. Tai jos se on väärä, niin teistit eivät millään kykene hoitamaan asiaa filosofisesti laadukkaammin. Eli naturalisteille asetettujen vaatimusten valossa omakin maailmankuva moraaliytimineen murskautuisi. Ateistit eivät toki ole hyvässä suhteessa teistisiin konsepteihin ja ateisteilla tuskin on esimerkiksi syntisyyttä tai ajatusta että jokin teko olisi syntiä. Mutta tämänlaisella ei ole väliä, koska synty nyt ei ole ateistisen etiikan aksioomia. Näin ollen Morris oli itse asiassa lähempänä totuutta kuin monet nykyajan hienoa metaeettistä teologiaa suoltavat ihmiset joista tämänlaiselle mahdollisuudelle ei olisi lainkaan tilaa. Morris teki vain sen virheen että hän ei ymmärtänyt evoluutioteoriaa vaan väänsi tämän epätoteen julmuutta korostavaan muottiin jossa olemassaolon taistelu ja itsekäs geeni on muutakin kuin metafora tai käsitteen nimi. Jotain joka kuvaa koko ilmiötä arkikielisesti. Morris oli siis etiikassa oikeassa mutta evoluutiossa väärässä. Tietyin ehdoin.

Ja jos nämä ehdot sitten eivät viehätä, on tietyt premissit hylättävä ja niiden valossa niin on pakko ajautua vähintään teistiseen skeptismiin, jossa jos objektiivinen moraali on olemassa, niin ihminen ei sitä voi mitenkään tietää. Ja näin darwinisteilla ei ole moraalista kompassia mutta ei kristityilläkään.

Oma kanta loppuun.

Koska olen soudannut ja huovannut muiden maailmankuvia. (En ole ateisti enkä teisti) on kenties reilua formuloida oma kiveenhakatty fundamentalistiagnostinen näkemykseni. Kuten joku kenties muistaa, olen irtautunut Sam Harrisista ja Lutherista. Tunnustan että moraalin perimmäinen luonne on minulle mysteeri. Eikä metaetiikka siksi herätä minussa hirveitä kiukunpuuskia tai muutakaan tunteita.

Minä tiedän että minulla on tiettyjä moraalisia tunteita samaan tapaan kuin tiedän cogito ergo sum, että ajattelen siis olen olemassa. Mutta kuten olen esittänyt kantani teismin ja ateismin välissä - warrant -argumentin ja malliriippuvaisen realismin ristitulessa - siten että en minä tiedä ovatko ateistit sokeita vai hallusinoivatko teistit. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin se olisi tosi, mukavuudenhalusta.

Sanon siis nöyrästi että moraalisen tunteen alkuperä on uskottavasti evoluutio, toki lähinnä jos moraali määritetään yhteistyöksi ja vastaavaksi. Itselleni moraalisuuden tunnuspiirre sopisi juuri siihen ; Jos asiaan liittyy yhteistyötä ja pitkän tähtäimen suunnittelua lyhytjänteisyyden yli, se tuntuu minusta eettiseltä. Mutta mitä etiikka sitten pohjimmiltaan on, on minulle hyvin suuri mysteeri. Se on kenties liian suuri kysymys ja se sopisi naulata WC:n seinälle ja kuluttaa aikaa ja blogiruudulla vilisevään tekstiin kulutettuja (sentti)metrejä johonkin rakentavampaan. Kuten masturbointiin. Ja tämä mysteerisyys tarkoittaa kuitenkin sitä että ei sen tietämättömyyden vuoksi kannata ryhtyä satuja kehittelemään peittämään tätä epätietoisuutta. Epätietoisuudesta ei voi päätellä että asia olisikin pakosti jokin tiedetty. Jos tämänlaista päättelee ajautuu ristiriitaan. Joten vaikka se olisi tosi, se rikkoisi sekä rationaalisuutta (logiikka) että empiiristä (tiede) ajattelua vastaan. Enkä pidä tätä hyveenä. Siksi mysteeri ei tarkoita samaa kuin tila sepusteluille.

Siksi en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jokainen joka on kanssani erimielinen on likainen kerettiläinen. Olen pahoillani tuosta viimeisestä kohdasta. Mutta. Nämä. Ovat. Säännöt.

Paha sivuraide.

Sosiaalidarwinismi on erikoinen tieteellisen puheen ruokkima poliittinen syrjäpolku. Otin sen aiheeksi, vaikka olen törmännyt aiheeseen ns. "liikaa". Tosin yritin kirjoittaa aiheesta kerrankin niin että ei tulisi oloa "ääh, ei aina sitä kreationismia". Tähän oli tietysti helppo ratkaisu. Asiaa ei lähestytä "evoluutiota vai luomista" -poteroista. Sen sijaan lähestyn asiaa sitä kautta että sosiaalidarwinismin takana ollut evoluutiokuva on nykyinen harhaluulo evoluutiosta : Evoluutioteoriahan usein on sellainen että jokainen luulee ymmärtävänsä sen. Ja kun asiaa hieman kaivelee, ei takaa löydykään evoluutioteorian asioita, vaan sosiaalidarwinismia toisella nimellä. Tavallinen ihminen ei tietenkään hyväksy eugeniikkaa, mutta sen takana oleva ajatus luonnon toiminnasta on kuitenkin yleinen. On kehitystä parempaan. Ihminen keikkuu huipulla. Evoluutio etenee suoraviivaisesti.

Sosiaalidarwinismi on kuitenkin samanaikaisesti erittäin "ei evoluutioteorian mukainen" ; se on suorastaan ristiriidassa sen nykymuotojen kanssa. (Miten monella tavalla - lue loppuun asti!) Siksi sen esiinnostaminen ja evoluutioon rinnastaminen ei sinällään kritisoi nykyistä evoluutionäkemystä, saati käsittele "evoluutikoiden moraalia". Ja sellaiseiin sen käyttö osoittaa tietenkin sekä asiantuntemattomuutta että huonoa makua. Sen kaikista epäargumentatiivisin, mutta ehkä yleisin muoto : "sosiaalidarwinismi oli evoluution kauhea seuraus joten olette väärässä" ei tietenkään sinällään ole edes mikään argumentti tosiasiaväitteiden todistamisessa.(Mutta vittumaista se on silti ; se sekä hylkää evoluutikon ihmisenä, kiistää tämän moraalisuuden täysin, sekä toimii propagandatyylisenä ideologisena aseena.)

Ymmärrän kuitenkin hieman tästä syyttäviä : Sosiaalidarwinismista löytyy merkkejä jopa evoluutiota puolustavilta erilaisilla foorumeilla. Näyttää siltä että muutama evoluutioteorian puolustaja yrittää todistaa ja levittää sosiaalidarwinismin levittämää teoriaa, tosin ei sitä täksi kutsuen. Voin vielä jotenkuten hyväksyä sen, että ideologia sokeuttaa ja sen valossa hyökätään olkiukkoja rakennellen pahan vastustajan kimppuun. Mutta vielä pahempi asia on se, että joku asian kannattaja luulee joitain näistä olkiukoista aivan oikeaksi asiaksi. Tämänkaltaiset "evoluutikot" tekevät kreationismin moittimisesta kummallista. Koska hyväksymällä olkiukon, he tavallaan ovat ihan oikeasti kritisoitavia kohteita. Näihin ihme pseudoevolutionisteihin argumentaatio itse asiassa osuu.

Toisin sanoen tässä on tärkeää työsarkaa. Ja vähintään pääsen aukomaan päätäni asiasta. (Minkä pyrin tietysti tapani mukaan tekemään jauhamalla pitkästi ja työläästi erilaisia juttuja jotka kiinnostaa yleensä vääriä ihmisiä. Lääkkeen nielevät ne jotka eivät ole alkujaankaan sairaita..)

Alustus.

Ensin on syytä alustaa. Koska sosiaalidarwinismi ei syntynyt tyhjiössä, on hyvä ottaa esille näkemys, jonka päälle sitä rakennettiin. (Eli aloitan aiheen puhumalla toisesta aiheesta. Näyttää "juuri minulta"!)

Haeckelin rekapitulaatioteorian mukaan sikiönkehitys toisti evoluutiohistorian. Evoluutio oli hänestä prosessi, jossa oli kaksi elementtiä: Ensin sikiönkehitykseen tulee lisäys, jossa vanhasta versiosta parannetaan tietynlaisella muutoksella. Tapahtuu askel "korkeammalle tasolle". Toinen tapahtuma on tiivistyminen, jossa sikiönkehityksen jotkin vaiheet nopeutuvat. Tällöin sikiönkehityksessä "alempia portaita juostaan nopeammin", ja näin sikiönkehityksessä ei mene älyttömän pitkää aikaa. Jokainen porras on kuitenkin käytävä ja takana oli luonnon systematiikka, joka oli erittäin suoraviivainen.

Haeckelin näkemys oli eräänlainen kooste aikaisemmista näkemyksistä. Näkemykse takana oli esimerkiksi Carl von Linnén "scala naturae", luonnon paremmuusjärjestys. Myös Haeckel oli sitä mieltä siitä että evoluutiolla on selvä paremmuusjärjestys. On alempia ja korkeampia, ja näiden erot ovat suoraviivaisia. Haeckel oli myös innokas lamarkisti, ja tässä esitetty ympäristön ja eliöiden suhde toisiinsa sopikin hyvin Haeckelin näkemyksiin. Sen sijaan Darwinin omaan näkemykseen, jossa keskiössä oli piirteiden ilmaantumisen satunnaisuus, se sopi aika huonosti.

Haeckelin rekapitulaatio ei ole vain evoluutioteorian "modernin synteesin" hylkäämiä asioita. Jo Karl Ernst von Baer kritisoi sitä 1826. Hänestä sikiönkehityksessä oli liikaa poikkeuksia jotta rekapitulaatio olisi uskottavaa : Haeckelin näkemys olikin rakennettu induktiivinen teoria. Sen keskiössä on voimakas analogian käyttö, ja sen todistusaineistoa rakennettiin keräämällä "sopivaa aineistoa". Se oli yleistys, jota ei testattu deduktiivisesti. Evoluutiobiologiassa deduktiivinen testaustapa on sen sijaan hyväksytty, ja sen vuoksi esimerkiksi rekapitulaatioteoria voitiinkin hylätä. Onkin jännittävää huomata, että vaikka induktiivinen aineistonkeruu tuntuu arki -ihmisistä yhä tänäkin päivänä yhtä vakuuttavilta, kuin Haeckelin aikoihin, se on oikeastaan juuri päinvastoin kuin mitä tieteessä usein tehdään. Vain pseudotieteilijä voi vakavalla naamalla väittää että luonnonilmiöiden tutkimisessa analogia olisi tärkein ja arvostetuin työkalu. Humanistisissa tieteissä sillä on enemmän käyttötapoja. Ja käytetään sitä tietysti luonnontieteidenkin puolella, mutta luonnontieteet korostavat korrelaatioita, jossa koetilanmuutoksella saadaan lopputulemassa muutoksia. Epäanalogiat, erot, ovat tässä korostettuja. Analogia taas on samankaltaisuuksista tehty induktiivinen todistelemistapa.

Nykykäsityksen mukaan sikiönkehitys ei toista lajin evoluutiohistoriaa. Syynä on se, että evoluutiolla ei ole "maalia", ja muutos voi osua mihin tahansa vaiheeseen sikiönkehitystä. Esimeriksi maineikkaan evoluutikon, Haldanen, mielestä rekapitulaatioteoria olisikin nykyisen evoluutioteorian vastainen. Stephen Gouldin "Ontogeny and Phylogeny":n mukaan sikiönkehityksen yhteneväisyydet ovat evolutiotodiste, kun niiden pohjalta rakennetaan fylogeniapuita. Syy on sama kuin miksi aikuisiakin yksilöitä voidaan. Evoluutio ennustaa, että sikiönkehityksessä löytyy osia/jäänteitä varhemmista kantamuodoista ja näitä yhteneväisyyksiä voidaan tutkia. Haldane ja Gould eivät ole lainkaan "riidoissa keskenään". On aivan eri asia väittää että "joillain eliöillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja että nämä piirteet liittyvät evoluutiohistoriaan", kuin väittää että näiden eliöiden sikiönkehitys "toistaisi tarkasti evoluutiohistoriansa."

Varsinainen asia.

Sosiaalidarwinismin takana on ajatus, että luonnonvalinta karsii heikommat ja ajaa yhteiskunnan parasta. Sen aloitti Herbert Spencer. Systeemi perustui vahvasti "survival of fittest" -lauseen ympärille. Hän ei tietenkään jäänyt tähän, vaan hänen fittestillä oli aivan erilainen näkemys kuin mitä nykyevoluutikoilla. Spencerille kelpoisuus oli puhdasta voimaa, älyä ja muuta. Kun tämä yhdistettiin varhaisempaan Haeckelin näkemykseen, syntyi ajatus siitä että oli portaat, jonka huipulla oli valkoihoinen brittimies. Naiset, mustat ja tietenkin eläimet olivat alempia. Spenceristä ihmispopulaation varallisuuden muutokset johtuivat geneettisestä paremmuudesta.
Hän itse piti kelpoisimpina niitä, jotka ovat sopeutuneet hyvin yhteistyöhön perustuvaan sosiaaliseen elämään. Tästä merkkinä oli esimerkiksi myötätunto tuottaa apua "epäonnisille arvollisille". Kuitenkin myöhemmin mukaan kuvioon astui vahvasti eugeniikka, jossa esimerkiksi vammaisia steriloitiin. Sosiaalidarwinismin hengestä kehittyi sellainen, että "luonnollinen luonnonvalinta" oli hyvä, eikä sitä saanut vastustaa. Sitä pyrittiin jopa vahvistamaan steriloinnein.

Samaa mietti myös Francis Galton, joka tutki sukuaan, jossa oli muun muassa Darwin. Hän päätteli että äly olisi periytyvää, koska tiedemiehet olivat samoista suvuista. (Hänelle ei ilmeisesti tullut mieleen se, että rahalla ja vanhempien asenteella voisi olla vaikutusta.) Hän kannatti nimen omaan sen muotoista eugeniikkaa, jossa tuetaan rikkaiden ja hyväosaisten perheenlisäystä. Tässä pohjalla termin nimikin on ymmärrettävä : Eu : hyvä, genos : syntymä. Vasta myöhemmin eugeniikkaan liitettiin "heikompien karsiminen".

Idean pohjalta kehittyi myös ajatus "puhtaista roduista". Tämä on sinällään merkittävä sivujuonne. Sitä kautta saadaan "epäsuora kulttuurisosiaalinen jälki". On nimittäin totta että Adolf Hitlerin "Mein Kampf" ei mainitse evoluutiota, mutta moneen kertaan Jumalan. Kirja kiistää lajien kehityksen toisiksi, esimerkiksi sanomalla että "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet".(Adolf Hitler, "Mein Kampf", vol ii, kappale xi) Kuitenkin ajatus puhtaasta rodusta oli peräisin sosiaalidarwinismin keskustelukentästä. Lainausta ei siksi tarvita, mutta on selvää että populismiin taipuvainen postikorteista tauluja maalannut ei ollut oppinut asiaa yliopistosta, vaan lähtökohta oli ympäröivä kulttuuri.
1: Tosin Hitlerin rotufilosofia ei ollut Darwinin ja Haeckelin värittämää, vaikka kreationistit näin mielellään väittävätkin. Sille paljon keskeisempi oli Houston Stewart Chamberlain, hänellä oli suunnaton rooli koko natsi -ideologiassa. Ja hän avoimesti halveksi evoluutiota.

Sosiaalidarwinismi ja eugeniikka ei ollut tietenkään tieteentekoa, vaan sosiaalis - poliittista aktivismia, jonka polttoaineena oli paitsi teoria, myös viktoriaaninen ihmiskuva. Ajatus evoluution portaista hiveli luonnollisesti "korkealla olevien" egoa. Spencerinkin näkemys rakentuu Linnéläiselle ja Lamarkismista peräisin olevasta ajatuksesta suoraviivaisesta kehityksestä ja paremmuudesta. Tämä taas oli tuttua jo kristillisestä perinteestä : Esimerkiksi maakeskisyyden syyt olivat egosentriset, ja sitä tuki kristillisen perinteen antroposentrinen näkemys, jossa "oikeauskoiset" olivat huipulla.
1: Erikoista kyllä, esimerkiksi muroja kehittänyt Kellogg kannatti eugeniikkaa. Hänhän kannatti "kristillistä korkeaa moraalia", ja esimerkiksi hänen murojensa takana on sellainen tarina, että niiden piti vähentää masturboimisen syntiä.

Esittelystä normi -ihmisiä haukotuttaviin asioihin.

Sosiaalidarwinismissa on muutamia keskeisiä elementtiä, ja ne on arvioitava erikseen. Syy on se, että toiset ovat aivan oikein, ja toiset aivan väärin.
1: Resursseista käydään jatkuvasti kilpailua. Tämä on aivan totta. Esimerkiksi rahaa ei ole kaikilla loputtomasti, vaan päinvastoin, sitä on äärellinen määrä. Siksi ihmiset säästävät, käyvät töissä ja kouluttautuvat. Osa pärjää paremmin kuin toiset.
2: Kilpailijoista vahvin voittaa. Tämä pitää tietysti osittain paikkaansa. Harva on varmasti sitä mieltä että älykkyys ei auttaisi kouluttautumisessa. Mutta se ei ole koko totuus, eikä sitä pidä ottaa sellaisena.
3: Spenceristä luonnonvalinta toimii lajin parhaaksi, sen vastustaminen johtaa epäeettisiin lopputuloksiin. Tässä sekoitetaan se, miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Tosiasiassahan luonnollisuus ei tarkoita hyvää. (Kalkkarokäärme puree lännenmiestä jalkaan luonnostaan. Siis tämä on luonnollista, eikä tältä skenaariolta saa puolustautua ampumalla kalkkarokäärmettä keinotekoisella revolverilla?)

Spencer oli "isosti väärässä" monessa asiassa, ja ainakin minua ihmetyttää miten systeemiä kutsutaan "sosiaalidarwinismiksi" ylipäätään. Spencerhän itse asiassa vastusti kiivaasti monia Darwinin näkemyksiä, yksi olennaisimmista on se että Darwinin mukaan evoluutio ei tunne tulevia hyötyjä. Spenceristä ja hänen seuraajistaan tilanne oli aivan toinen. Samoin suunnan satunnaisuus oltiin korvattu suoraviivaisella paremmuusjärjestyksellä "kehityksen tikapuina". Molemmat olivat keskiössä myös käytännön poliittisessa puheessa. Ja poliittinen puhe on keskiössä: suurimmasta osasta sosiaalidarwinisteja ei koskaan voi tulla niin sanottuja akateemikkoja tai oppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää monen monta vuotta. Valtaosassa tapauksista sosiaalidarwinisti ei käänny tai kasva teoreettiseen viitekehykseen, vaan ideologiaan liittyminen ja aatteen palon syveneminen liittyi nimenomaan poliittiseen sosiaalidarwinismiin.
1: Tämä taas liittyy olennaisesti siihen, onko tiedeyhteisön rooli kieltää pseudotieteet yhteiskunnasta. Mielestäni ei. Mielestäni esimerkiksi professori joka yrittää ajaa kreationismin yhteiskunnasta tekee väärää asiaa. Sen sijaan jos hän ajaa sitä että kreationismi on epätiedettä, hän ajaa oikeaa asiaa. Mielestäni tässä ei voida vaihtaa vastuurooleja sen mukaan mitä oma maailmankuva hellii.

Nykykäsityksen mukaan sosiaalidarwinismi on siis monella tavalla väärä. Ja itse asiassa menetelmiltään toimimaton. Toki jo käytöksen ja genetiikan suhde, joka tulee vastaan esimerkiksi rikollisten kastroinnissa, on monesti kyseenalainen, ja jo tämä heikentää tehokkuutta huomattavasti: Että ei karsittaisi fenotyyppiä vaan genotyyppiä. Toisaalta tässä karsittiin myös sellaista porukkaa, joka muutoinkin oli seksuaalivalinnan piirissä. Vammaiset lisääntynevät ilman sterilointejakin vähemmän kuin keskivertoihmiset. Vakavampi "ammus" tälle reagointitavallakin on löydettävissä: Jos vakava vammaisuus olisi vallitseva ominaisuus, se karsiutuisi populaatiosta nopeasti ilmankin. (Se ei pääse leviämään saati fiksoitumaan populaatioon edes geneettisen ajautumisen kautta, koska siihen kohdistuisi vahva karsiva valinta.) Siihen liittyy kuitenkin usein resessiivisiä ominaisuuksia, ja ne eivät näy päällepäin kovinkaan usein. (Ja tätä kautta ne voivat yleistyä geneettisen ajautumisen kautta.) Ja vasta "yleisiä ongelmia" ylipäätään poistettiin. Jos jollain yksilöllä oli täysin uniikki "ongelma" , sitä varten ei kannattanut lakiin kirjoittaa ohjetta. Ja jos kuvitellaan että meillä on sairas yksilö jolla on sairas muoto aa, on jokin hänen sisaristaan todennäköisesti Aa. Terveet voisivat levittää pikku -a:ta. Ja itse asiassa mielenkiintoista on se, että jos pikku a-ta on populaatiossa yhdellä 10 000, on sitä sairastavia yhdellä 100 000 000.(Kun vaaditaan kaksinkertaisena, on lasku [1/10 000] * [1/10 000]= 1/100 000 000) Toisin sanoen karsittavat edustavat todella marginaalista määrää koko joukosta. Eli jotta a saataisiin karsittua, pitäisi tappaa todella runsas määrä "ihan normaaleja ihmisiä". Ja kun ominaisuuksien määrää kasvatetaan, päästäänkin siihen että tilastollisesti käytännöllisesti jokaisella on näitä piileviä vaivoja muutamiakin kappaleita. Haluan nähdä sen yhteiskunnan, jonka "parhaaksi" kuuluu tappaa sen jäsenet.

Evoluutiosta pitäisi siis osata vähintään jotain, jotta sitä voisi kannattaa. (Toki kritisointi ilman tietoa on typerää, mutta se on sentään emotionaalisesti ymmärrettävää, psykologian ja ideologian aivoihin pakkosyöttämän hyväntahtoisen pelon kautta.)

Tärkein asia on kenties evoluution kontingentti luonne. Tämä tarkoittaa sitä että evoluutiolla ei ole yhtä päämäärää, eikä sen uusiminen toistaisi välttämättä samaa muutoshistoriaa. Stephen Jay Gouldin "Ihmeellinen elämä" kannattaa lukea, jos tämä ajatus kiinnostaa enemmän. Tästä kontingenssista seuraa tietysti myös se, että ei ole suoraviivaista kehitysketjua. Siksi ei esimerkiksi pidä löytää olentoa joka olisi "puoliksi sika ja puoliksi ihminen". Kun molemmilla on yhteinen esi -isä, se voi näyttää aivan erilaiselta. Samoin ihminen ei ole kehittynyt simpanssista vaan heillä on yhteinen kantamuoto. Erottelu ei siis ole saivartelua, vaan olennainen ja valtava ero. Samoin muutoksia voi olla erilaisia, ja vain pieni osa mahdollisuuksista on toteutunut. Kehityksen portaissa on hyvä ymmärtää ns. "juopon merimiehen kävely": Jos liikutaan sattumalta, ja jossain on seinä joka estää vaeltamisen toiselle puolelle, ennen pitkää päädytään väistämättä kauas seinästä. Tämä tarkoittaa sitä että ajan mittaan kompleksisin eläin on todennäköisesti melko mutkikas. Silti bakteerit pärjäävät "oikein hyvin". Tosin niidenkin takana on valtava määrä evoluutiota, ja olisi todella typerää - Linné-Lamarck-Haeckel-Spencer -linjan seuraamista väittää että "bakteeri on alkeellinen ja yksinkertainen". Väärin, ainakin jos evoluution kautta ajatellaan. Bakteerienkin takana on pitkä evoluutiohistoria. Siltä ei pidä odottaa alkeellisuutta ja yksinkertaisuutta. (Vain alkeelliset ja yksinkertaiset evoluutikot esittäisivät sellaista.)

Keskivertoinen symmetrisyys.

"Ajattele kauniin naisen luonnetta. Nenä on tavallisen muotoinen. Silmien välinen etäisyys on todellakin tavallinen. Etäisyys nenänpäästä leuan kuoppaan täydellisen keskiverto. Jos kaikki piirteet ovat keskinkertaisia, nainen on kaunis. Se on luonnon pila ihmisiä ja taidetta kohtaan. Se tekee keskinkertaisuudesta mykistävää."
("Columbo", "Murder, a self potrait")

Francis Galton edusti vanhaa näkemystä siitä, että rikolliset olivat tietyn näköisiä. Heidän ajateltiin olevan luihuja. Galton teki tämän pohjalta sen, mitä jokainen tiedettä tekevä tekisi. Eli hän rupesi koostamaan naamoja yhteen. Hän kuvasi samalle levylle lukuisia rikollisia. Hän oli yllättynyt koska kuva oli kaunispiirteinen. Galton ei kuitenkaan tehnyt sellaista oletusta, joka koosteesta olisi voitu tehdä. Nimittäin sen, että rikolliset olisivat kauniita. Sen sijaan hän oletti että rikolliset piirteet olivat jotenkin pyyhkiytyneet pois.

"Tieteen Kuvalehti 10/2009" käsitteli perusasioita bioestetiikasta. Se toi esiin "perusasian", eli sen että useista eri kasvoista kasattavat kuvakoosteet koetaan yleensä miellyttävinä. Kauneuden kokemus ei siis ole satunnaista. "Rikolliset ovat keskivertoa kauniimpia" ei tule todistetuksi Galtonin kuvakoosteilla koska kuvien koostaminen on itsessään prosessi, joka synnyttää kauniiksi koettua. Tämä on saatu aikaan koostamalla kasvoja myös tavallisilta ihmisiltä. Ei siis ole järkevää olettaa että rikolliset olisivat kauniita. "Tieteen Kuvalehtikin" nosti kuitenkin esiin sen, että kauniiksi katsottujen ihmisten kuvakoosteet ovat kauniimpia kuin kaikkien. Ja missikisoissa pärjänneiden kuvakooste koettiin kauniimmaksi kuin yksikään missikisaaja joista se on koostettu.

Itse asiassa keskeisin ongelma onkin, onko symmetria vai keskivertoisuus keskeisempiä, ja onko toinen irrelevanttia. Masashi Komori tutkikin tätä aihetta. Taustallahan on sellainen ongelma, että kuvakoosteethan ovat yleensä melko symmetrisiä, koska jos toisella on vasen silmä alempana, toisella se on oikea ja näiden keskiverto on symmetrisempi. Joten kysymys on tältä osin aika vaikea.

Komorin tutkimuksessa kauneus havaittiin sukupuolisidonnaiseksi : Naisilla keskivertoisuus vaikutti kauniilta, ja miehissä myös symmetrisyys vaikutti. Tulos oli sinänsä yllättävä/mielenkiintoinen koska tämän lisäksi tiedetään että naiskauneudessakin on piirteitä joissa arvostetaan poikkeavia tyyppejä: Jos piirre on ylikorostunut tai keskivertoa pienempi, ne eivät ole keskivertoja. Puhutaan ylinormaaleista ärsykkeistä. Miehessä kulmikkaat piirteet ovat hyvä asia, ja naisille voidaan laittaa valtavat silmät ja pieni nenä ja tätä korostaa paljonkin keskivertoa vahvemmiksi ennen kuin niistä tulee epämiellyttäviä.

Kauneuden kokemukseen vaikuttavat kuitenkin myös "sosiaaliset elementit" : Jos jotakuta vihjataan kauniimmaksi tai miellyttäväksi, koemme hänet kauniimmaksi kuin ilman tätä vihjettä. Jos kuvassa nainen hymyilee kohti toista miestä, tämä koetaan miellyttävämmäksi kuin ilman tätä hymykuvaa.

Lisäksi kauneuden yksityiskohdat ovat kulttuurisidonnaisia. Kuitenkin jotkut asiat, kuten kasvojen symmetrisyys, naisilla lastenkaltaiset piirteet, sileä iho ja jotkin muut vastaavat asiat ovat sellaisia että niitä pidetään "hyvännäköisen ominaisuuksina". Syynä voi olla evolutiivinen tausta: Rosoinen iho kertoo ainakin taudeista, joten sileys vihjaa ainakin hieman terveyden suuntaan.

Tällä kaikella on merkitystä. Ei pelkästään taiteen tai kauniiden kuvien piirtelijöiden kannalta. Se ei ole pelkkä tieteellinen kuriositeetti. Sillä "Kauniiksi Koettu" saa erilaista kohtelua.

Tieteen Kuvalehti kertoi että murtovarkaita kohdellaan paremmin jos tekijä on kaunis. Mutta huijari saa kovemman tuomion jos hänet koetaan hyvännäköisenä. Esitettiin että ajateltiin että viha tulee siitä että odotukset rikotaan. Eli muuten kauniit koetaan luotettavammiksi, ja tätä vastuuasemaa oli väärinkäytetty. Samoin selvisi että Kauniin ihmisen hymy tuottaa iloa, huonon näköiseksi koetun taas päin vastoin.

Ihminen siis luonnostaan käsittelee maailmaa kuin "Disneyn piirrettyjen läpi". Kaunis on hyvää.

Joukossa tyhmyys...

Joukon toiminnasta läheisesti samoja teemoja käsittelee myös vanhempi juttu.

Demokratiassa ajatellaan, että ryhmän päätökset ovat erittäin hyvä tapa ratkaista ongelmia. Perinteisesti, esimerkiksi Platon, taas kannatti yhteiskuntaa joka olisi muutamien viisaiden hallinnassa, jotka hyväntahtoisesti ohjaavat kansaa toimimaan oikein, ja jos kansa ei muuten parastaan ymmärrä, on jopa propagandaa aivan soveliasta käyttää. Eliittisen hallintaorganisaation täysin vastakkaista puolta taas edustaa esimerkiksi New Ageen kuuluva kollektiivisen tietoisuuden ajatus. Heille tämä tietoisuus tietää asiat. Tässä näkemyksessä organisointi on aina joko haitallista, koska se pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ja tätä kautta särkee kollektiivisen mielen, tai turhaa koska se ajaa sitä kohti, minkä kollektiivinen tietoisuus joka tapauksessa tietää. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, kuinka paljon ihmisiä täytyy ohjata ja organisoida, jotta päästäisiin parhaaseen tulokseen.

Tätä voidaan lähestyä myös eieettiseltä kannalta, jolloin kyseessä ei olekaan se, miten yhteiskunnan sosiaalinen elementin tulisi vaikuttaa ja pitäisikö kansaan luottaa vai ei. Voidaan miettiä "vain sitä", miten erilaiset ratkaisut toimivat ongelmanratkaisussa. Lähestymistapa on toki sellaisenaan hieman kolhon oloinen, koska siinä annetaan periaatteessa lupa ohjata ihmsiä despoottisesti kuin lampaita. Mutta sen ei tarvitse tietenkään olla ainut. Eikä tämä silti vielä estä sitä että asiaa "voisi katsoa" ja miettiä.

Tutkimusten mukaan ryhmät osaavat ratkaista ongelmia yllättäen hyvin. Tästä esimakua toi Francis Galton, joka yllättyi että kun ihmiset pistettiin arvioimaan härän painoa, heidän vastaustensa keskiarvo oli parempi kuin karjantuntijoiden. Toki yksittäisvastauksia arvoidessa asiantuntijat antoivat tarkemman tuloksen ja jos olisi arvattava, kumpi antaa paremman vastauksen, asiantuntija X vai amatööri Y, niin kannattaisi arvata sitä asiantuntijaa. Kuitenkin kun otetaan suuri joukko amatöörejä, heidän vastauksensa oli tarkempi kuin yksittäisen asiantuntijan X vastaus.

Tämä yhteys on mahdollista, koska keskiarvossa lopputulos voi olla jopa sellainen, jota kukaan ei ole sanonut. Tilastollisuuden luonne on siis hieman erilainen kuin yksittäisarvauksen. Härkä 525kg, asiantuntija arvioi 510kg ja amatöörit [200,300,600,1000] joiden keskiarvo on tasan tuo 525kg. Lähimpännä oleva arvio on asiantuntijan, mutta massa antaa silti tarkemman tuloksen. Tämä on tietysti vasta osoitus että massojen voima on mahdollista: Toisenlainen arviointilukumäärä tietysti voisi antaa yksittäiselle asiantunaijalle voittoaseman myös keskiarvossa. Olennaista on kuitenkin se, että havainnot näyttävät että tämäntapainen ilmiö todella tapahtuu.

James Surowiecki teki aiheesta kirjan "The Wisdom of Crowds: Why the Many Are Smarter Than the Few and How Collective Wisdom Shapes Business, Economies, Societies and Nations", jossa hän perusteli että ryhmäajattelu tehostaa arviointia, ja kuinka erilaisia toimivia yhteistyön verkostoja voidaan tehdä ilman että niitä johdetaan. Tämä on eräänlainen vastaus vanhaan ongelmaan, jossa panostetaan vartiointiin: Kuka vartioi vartioita. Surowieki voisi sanoa että vartijoita ei aina tarvita. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että valvontaa ei koskaan tarvittaisi.

Itse asiassa Surowiekikin tunnustaa tyhmienkin joukkojen olemassaolon. Kaikki ryhmät eivät ole järkeviä, ja esimerkiksi urbaanilegendojen ja väärien tietojen ja uskomusten leviäminen on tunnettuja ilmiöitä, jotka eivät aja ryhmää kohti parempaa ymmärrystä. "Not all crowds groups are wise." Esimerkiksi markkinataloudessa aina silloin tällöin tapahtuvat erilaiset "kuplat" jotka sitten johtavat massatappioihin ovat tunnettuja, ja melko dramaattisia merkkejä siitä kuinka organisoimaton ryhmä joka perustuu kollektiivisuuteen voi joskus romauttaa jopa valtiontalouden. Olennaista onkin erottaa viisaat ryhmät tyhmistä ryhmistä. Surowiekin mukaan tässä on muutamia ehtoja, jos näitä ei ole, ryhmä ei ole viisas:
1: Diversity of opinion, eli jokaisella on omaan tietoon perustuva näkemys, eikä vain kopioitu näkemys tai ilman tietoa tehty arvaus. Sillä ei ole väliä vaikka se olisi vaikka eksentrinen väännös tunnetuista faktoista. Jos joku vain imitoi toisia ja/tai ei tiedä mitään ratkaisuun liittyvistä asioista, verkko ei ole viisas.
2: Independence, eli ihmisten mielipiteitä eivät painotu sen mukaan mitä hänen lähellään olevat tai auktoriteetit ovat mieltä. Jos lähipiiri yhdistää näkemyksiä yhteen, ryhmä ei ole tältä osin vapaa, ja tätä kautta näkemykset voivat vääristyä.
3: Decentralization, eli ihmiset voivat spesialisoitua ja hankkia asiaan liittyvää tietoa.
4: Aggregation, eli jokin mekanismi muuttaa yksittäiset päätökset kollektiiviseksi toiminnaksi.

Erikoisinta on kenties kuitenkin se, että "ryhmien tieto" toimii jopa yksilöillä. Toki tilastollisuus tulee esiin vasta useiden vastausten kautta. Mutta yksilöstä saadaan monta, kun hänet pistetään vastaamaan samoihin kysymyksiin. Edward Vul teki melko tuoreesti tutkimuksen, jossa kysyttiin erilaisia triviakysymyksiä (Sellaisia kuin "kuinka monta lentokenttää on maailmassa?") Ja yllättäen samoja kysymyksiä toistettiin. Vastaajat eivät tietenkään muistaneet ulkoa aikaisempia vastauksiaan, joten heidän vastauksensa vaihtelivat. Vastausten keskiarvo oli jälleen tarkempi kuin yksittäinen arvaus. Ihminen oli "tilastolliesti katsoen viisaampi" kuin yksittäinen arvauksensa.

Yhteenvetona voisi sanoa, että demokratian toimivuus saa tukea tämänkinkaltaisesta verkosta. Toki se ei ole "idioottivarma", ja kollektiivinen tietoisuuskin on joskus väärässä.

Väläyksiä.

"It is not clear that intelligence has any long-term survival value."
(Stephen Hawking)

Minun älykkyyteni on testattu Mensan testissä. Tulos oli IQ: 120. Minun pitäisi olla tyytyväinen, koska se on ihan kohtuu hyvä. Lahjakas, älykäs. Samantapaista tulosta tuli armeijastakin. Sain palikkatestistä 8/9, ja minulla oli huono päivä. Toisesta testistä, jossa kysellään sitä oletko haaveillut kukkakauppiaan ammattia, ja kuuletko ääniä kun muita on paikalla -tai ei ole, tuli sitten vain 2/8. Suurin mieleen tuleva ongelma on siinä että älykkyydestä puhutaan paljon. Mutta mitä hittoa se muka tarkoittaa? Enkä tiedä puhuuko tässä se "pällitestien" 8 vai 2 pistettä. Lähden kuitenkin rämpimään älykkyyden suohon. Se on kuitenkin luultavasti sillä 2 pisteen tuomalla innolla, joka tehdään toivottavasti kuitenkin sen 8 pisteen tarjoamalla pyörityksellä..

Historiallisesti älykkyyden mittaus on liittynyt aika ikäviin asioihin. Esimerkiksi älykkyystutkimuksen aloittajaryhmään kuuluva Francis Galton halusi mahdollisuutta ihmisrodun jalostamisen, ja älysi aivan oikein, että "vain mitä voit mitata, sitä voit parantaa." Alfred Binet kehitteli järjestelmää, joka jalostettiin Amerikkoihin Goddardin toimesta. Tällä testillä haluttiin testata, kannattaako maahanmuuttajia päästää maahan. Olivatko he "sopeutumiskykyisiä". Testitulosten mukaan maahanmuuttajat olivat usein ääliöitä - eiväthän he tienneet esimerkiksi oliko tenniskentällä verkko keskellä vai ei. (Itse asiassa vastaaviin seikkoihin vedoten "mamujen" (maahanmuuttajien) maahanmuuttoa halutaa kieltää nykyisinkin. Erityisesti kristilliset maahanmuuton kritisoijat - jotka suivaantuisivat jos kutsuisin heitä natseiksi kuten en nyt tee. He tosin eivät kutsu tätä "älykkyydeksi" vaan kutsuvat sitä esimerkiksi "terrorismiksi". Olipa siis maahanmuuttajista mitä mieltä tahansa, seuraa se, että heittämäni "point is taken". Testit eivät mitanneet älykkyyttä vaan sitä kuinka hyvin maahanmuuttajat tunsivat kulttuurin maasta johon olivat muuttamassa. Itse asiassa, ironisesti, tällä saattaa olla jotain tekemistä sopeutumiskyvyn kanssa, jopa enemmän kuin mitä älykkyydellä.)

Älykkyyden tutkimus olikin pitkään todella epämääräistä, ja tarkennuttuaankin siihen liittyi epämääräisyyksiä: Älykkyys määriteltiin ajattelun nopeudeksi, sanavarastoksi, päättelykyvyksi, muistiksi, mielen energiaksi, haluksi älyllisiin ponnisteluihin... Monet näistä muistuttivat kovasti tasoltaan nykyajan shamaanien ja noitien kieltä: Heidän piirissäänhän puhutaan "värähtelyistä" ja "energioista" jotka sitten värähtelevät, mutta nämä termit itsessään jätetään epämääräiseksi ja mittaamattomiksi.

Kognitiotieteessä tutkitaan systeemejä, joiden toimintaa voidaan kuvata jollain lailla "älykkäiksi". Ongelmana on tietenkin se, että sana on arkikäytöstä lainattua: Koko "älykkyys" -termillä on siis enimmäkseen assosiatiivista merkitystä. (Mikä aikaansai älykkyystutkimuksen ongelmat: Kaikki kokivat että termi on määritelty ja että he tietävät mistä on kysymys, vaikka tosiasiassa heillä ei ole mitään määritelmää eikä tietoa. Assosiaatio loi hallinnan harhan, tunteen ymmärryksestä.) Arkikielessä sillä on paljon vivahteita, se on sisällöltään "sumea" ja "epämääräinen" ; Ollakseen kunnollinen käsite, termillä tulisi olla sisältöä. Ja ollakseen empiirisesti tutkittava, se tulisi voida rajata tutkimusmenetelmän taustateorian näkökulmasta. Joitain määritelmiä on tietenkin tehty. Pääpiirteittäin ne kuitenkin koostuvat seuraavista elementeistä, tai niiden yhdistelmistä:
1: Kyky suorittaa mutkikkaita kognitiivisia tehtäviä. Tässä vieläpä yritään usein rajata niin, että harjaantuminen ja kulttuurisidonnaisuus karsitaan pois, mikä pohjimmiltaan tarkoittaa sitä, että älykkyys on nimen omaan ongelmanratkaisukyvyn perinnöllinen osuus. Älykkyys ei silloin ole parempaa ahkeruutta, työmotivaatiota, ankaraa harjoittelua vaan sitä mikä on saatu syntymälahjana ikään kuin "kultalusikka suussa".
2: Laskentatehokkuus, jossa korostetaan enemmänkin kykyä tehdä asiat nopeasti. Tämä näkemys tulee tietokonemetaforasta: Jokainen tietokone laskee mutkikkaita laskuja, kunhan niille annetaan riittävästi aikaa. Tosin supertietokoneet laskevat päivissä sellaista joka normaalilla PC:llä vaatisi todella lukuisia vuosia.

Toiset kuitenkin jaottelevat älykkyyden joustavaan älyyn ja kiteytyneeseen älyyn. Joustava äly rakentaa uusiin ongelmiin uusia ratkaisuheuristiikkoja, kun taas kiteytynyt äly rakentuu olemassaolevien, jo keksittyjen ja hallittujen, heuristiikkojen käyttöön. (Yksilön näkökulmasta, ei siis koko ihmiskunnan.) Raven pitää tätä erottelua tärkeänä juuri sitä varten, että näitä vertaamalla saadaan erotettua synnynnäinen äly opitusta. Tämä korostuu siinä, että toisaalta on osoitettu, että älykkyys on yhteydessä oppimiseen, mutta toisaalta niitä pidetään eri asioina. Thorndike alun perin jopa määritteli älykkyyden kyvyksi oppia. Hänestä älykkyystesti mittasikin siksi ns. koulukypsyyttä, eli valmiutta oppia asioita. Nykyisin taas korostetaan sitä miten älykkyys näkyy juuri niissä asioissa, joita hän ei ole harjoitellut.

Itse älykkyystesteissä lähdetään siitä ajatuksesta että älykkyys ylipäätään on mitattavissa. Ne eivät myöskään testaa ihmisten älykkyyden erojen syytä, eivätkä absoluuttista älykkyyttä ihmislajilla: Niitä sen sijaan kiinnostaa erojen löytäminen. Älykkyys mittaa sitä kuinka suuri osa ihmisistä selviää tietyistä ongelmista. Erot voivat olla pieniäkin, ja niiden näkyvyys on silti useiden pisteiden luokkaa. (IQ 120 tyyppi ei siis ole 1,2 kertaa niin älykäs kuin sellainen jolla on IQ 100.) Älykkyysmittauksissa on lähdetty normaaleista empiirisistä lähtökohdista: Ensin on otettu kasa erilaisia testejä tai aineistoja, joiden uskotaan käsittelevän haluttua ongelmaa. Sitten testejä tehdään useille, ja katsotaan syntyykö jotain eroja. Lisäksi varmistetaan että systeemi toimii siten että koetta toistetaan: Kun mitataan massoja, erojen pitäisi olla tiettyjen sääntöjen mukaan yhteneviä - ja älykkyystestien yhteydessä esimerkiksi eroja siinä kun henkilö käy testissä monta kertaa ei heitä kovin paljoa. (Lopputulos: IQ=se, mitä älykkyystestit mittaavat?) Kun tulokset ovat tässä, katsotaan missä on keskiarvo, ja keskihajonta. Mittaria voidaan soveltaa näiden tulosten mukaan, mitä kutsutaan normittamiseksi.

Testeissä mitataan erilaisia osa -alueita kuten visuaalista, kielellistä ja matemaattista ongelmanratkaisua sekä ongelmanratkaisua ja loogista päättelyä. Nämä voisivat olla toisistaan täysin irrallisia. Mutta kuitenkin on havaittu, että näillä on yhteys. Tätä yhteyttä kutsutaan yleiseksi älykkyystekijäksi, g -faktoriksi. Todisteet g -faktorin olemassaolosta ovat selvät. Sen sijaan on auki, mistä se johtuu: Korrelaatio ei vielä tarkoita kausaalisuutta. Joko takana oleva yhteys on:
1: Perinnöllinen, esimerkiksi aivojen sokeriaineenvaihduntaan, verenkiertoon, rakenteeseen tai muuhun vastaavaan liittyvä ominaisuus. (Robert Plomin löysi sokeriaineenvaihdunnan geenin, jolla todella näyttää olevan tälläinen vaikutus.)
2: Niillä on jokin erityinen muu yhteys, mihin viittaa esimerkiksi se, että älykkäiksi mitattujen ihmisten kasvonpiirteet ja korvat ovat keskimääräisesti symmetrisempiä. Epäsymmetriat kun syntyvät kohdussa olevista häiriöistä, jotka voivat johtua sekä äidin perimästä että esimerkiksi siitä että äiti kohtaa tupakansavua tai vaikkapa onnettomuuden tai työstressiä.

G -faktoriin liittyy kuitenkin selkeästi se, että kaikki älykkyyden luokat eivät ole suorassa yhteydessä toisiinsa, missään tapauskessa. Tämä on selvää, kun katsoo sitä miten suuria hajontoja eri älykkyyksille syntyy profiileissa yksittäistapauksissa. Esimerkiksi idiot savant -ihmisillä voi olla jokin suorastaan maagiselta tuntuva kyky, joka saa heidät loistamaan yhdessä älykkyystyypissä. Samanaikaisesti, kun heidän normaali älynsä on muuten vakavasti kehitysvammaisen tasolla. (Osasta kyseessä on rakenteelliset syyt, osa taas on sitä mieltä että jokainen ihminen voisi harjoitella savant -kykyjä, ja että vammaiset ovat vain keskittäneet mielensä tuohon johonkin yhteen asiaan.) Howard Gardner onkin korostanut että olisi useita erilaisia älyjä - ja että perinteinen älykkyystutkimus olisi tämän vuoksi yliyleistävä. Robert Sternberg taas on jalostanut teorian, jossa äly jaetaan kolmeen osaan. (1)analyyttinen äly, jossa selvitetään tilanteita joissa on ongelma johon vastaus saadaan tehtävän ohessa ja joissa tehtävä on selvästi määritelty siten että siihen on oikea vastaus ja vääriä vastauksia. (2)luova äly (3)käytännöllinen äly, jossa tehtävästä saattaa puuttua jokin olennainen tieto, ja jossa voi olla useita erilaisia ja eritasoisesti hyviä vastauksia. Ongelmaa ei ole määritelty, vaan se on tunnistettava ja "hanskattava".

Toisaalta g -faktori on yksi parhaista mittareista, joilla näytetään yksilön menestystä elämän varrella. Se ei toki ole ainut. Mutta se ei tarkoita että yhteyttä ei lainkaan olisi. Tässä on lisäksi muistettava, että esimerkiksi Amerikoissa testitulokset saattavat vaikuttaa kouluun pääsemiseen: Testitulokset voivat vaikuttaa elämään, vaikka ne eivät mittaisi itse asiaa. (Kun eräs ystäväni ylitti Mensakerhon sisäänpääsyrajan, hän vannotti minua pitämään turpani kiinni, koska häntä pelotti mahdollisuus, että luvassa olisi ollut siirtokyselyjä toiseen lukioon.) Samoin kuin varhaisimmatkin testitulokset vaikuttivat. Pelkkä g -faktorin vaikutus menestykseen ei siksi ole todiste siitä että g -faktori myös näyttäisi juuri sitä mitä sen väitetään mittaavan.

G -faktori on lisäksi todella erikoinen:
1: Se näyttää olevan vahvasti genetiikkaan sidottu. Thomas Bouchard teki tutkimuksen, jossa oli käytetty identtisiä kaksosia. Kokeissa kävi ilmi, että kun sama tyyppi kävi 2 kertaa testeissä tulos oli 87, kun samassa perheessä asuneet kaksoset, tulos oli 86, ja jos kaksoset olivat eläneet eri perheissä, tulos oli 76. Normaaleilla sisaruksilla tulos oli 47 ja satunnaisilla kahdella ihmisellä tulos oli 0. Saman "lumitulos nollan" saivat yllättäen adoptiolapset, jotka olivat kasvaneet samassa perheessä.
2: Flynnin efekti on havaittu ilmiö, jonka mukaan älykkyys nousee. Tämä tapahtuu nopeasti 3 pisteen vuosivauhdilla. Pelkkä perimä ei voi selittää näin nopeaa edistymistä. Ero on siis ympäristössä. Moni ehdottaa hyvää ravitsemustilannetta ja toiset sitä, että siinä missä ennen panostettiin siihen että lapsi muistaa asioita ulkoa (esimerkiksi koraanin ulkoluku ja Kalevalan runomitat tai Raamatun suullisten tarinoiden ulkomuistista esittäminen) nykyään lapset pienestä asti joutuvat käsittelemään informaatiota - joita esimerkiksi mainokset sisältävät.
3: Itse asiassa tutkimukset näyttävät jopa, että perimän suhde kasvaa kun vanhenemme. Vaikka voisi luulla, että älykkyyserot muuttuisivat eri elämänkohtaloiden myötä, näin ei käy.

Selitys ristiriitaan löytyy todennäköisesti heritabiliteetista: Heritabiliteetissahan tasaiset olot kasvattavat geneettisten vaikutusten eroja. Älykkyys olisi siis eräällä tavalla verrattavissa pituuskasvuun: Jos ruokaa on vähän, ne joilla on paljon ruokaa esimerkiksi rikkauden vuoksi, ovat keskimäärin pidempiä. Kun kaikilla taas on ruokaa, pituuden erot selittyvätkin pääasiassa perimällä. Siksi en toisaalta ihmettele, jos älykkyystestit on yritetty tehdä mahdollisimman kulttuurista riippumattomiksi, mutta eroja kulttuurien väliltä löytyy silti. Meillä länsimaissa kasvuolot, kuten ravintotilanne ovat paljon paremmat kuin muualla. Tämän vuoksi vaikka länsimaissa ravinnolla ei ole väliä, kaikissa kulttuureissa näin ei välttämättä olekaan. Siksi käykin niin, että kun ympäristöolot ovat tasaiset - Bouchardin kokeessa adoptoidut henkilöt olivat samassa länsimaisessa kulttuuripiirissä samaan aikaan - ratkaisevaksi eroksi löytyy tietysti perimä, ja kun ympäristöolot ovat suuresti eriarvoistavat, erot seuraavat kulttuureiden rajoja.