Hengellisyydestä ja vasemmistosta

 Vaushilla oli pieni debatti okkultistin kanssa. Tässä oli muutamia hauskoja pieniä käytänteitä joista olisi rattoisaa kirjoittaa enemmänkin. Esimerkiksi on tavallaan kuvaavaa miten videossa oikeasti yritetään argumentoida Thoria rationaaliseksi koska mytologiassa Thor kuvataan maahan liitetyn jumaluuden lapseksi ja sähkömagneettinen kenttä on jotain jota Thor symbolisoi. Ja maan magneettikenttä on iso magneettikenttä. Joten uskomus on järkevä ja luonnontieteen kanssa yhteensopiva. Menetelmäistö on toki hyvin tuttu kristillisemmässä yhteydessä. Raamattukin on ennustanut vaikka mitä jos tuollainen mytologisointi sallitaan. (Itse näen että salamointi ei synny samalla tavalla ja salamointi on hyvin kiehtovan relevantti Thorin kannalta.)

Mutta keskityn siihen että Vaush on kommunisti.

Vaush on avoimesti kommunisti. Ja tässä näkemyksessä ollaan hyvin sitouduttu johonkin jota filosofi voisi kutsua "suureksi kertomukseksi". Ja jota ei siksi voi yhteensovittaa postmodernin relativismin kanssa yhteen. Onkin mielenkiintoista että Vaush itse asiassa rakensi argumentin jossa ei-naturalismi johtaa relativismiin. Olemme tottuneet että uskovaiset kertovat meille että ilman Jumalaa ei ole moraalia. Mutta sitten he oikeasti selittävät miten kuka tahansa voi tehdä mitä heitä sattuu lystämään ja nihilismin sijaan päädytäänkin relativismiin. (Ja relativismi ei ole nihilismiä. Relativismissa ARVOT RIIPPUVAT jostain näkökulmasta tai kontekstista. Nihilismissä ARVOJA EI OLE.)

Vaushin logiikka menee siihen tapaan, että uskomusten perusoletuksia oikeuttaa jonkinlainen epistemologia. Tämä oli oikeutettua koska okkultisti oli vahvasti sitä mieltä että hän ei vastusta tiedettä vaan ainoastaan täydentää sitä ("extra empiricism") koska empirismi ei ole riittävää ("empirism can´t be never enough") koska vaatimuksena on täydellinen tieto jne. Hän näki että moni uskonto tekee antitieteellisiä kannanottoja. Ja tähän lokeroon hän asetti esimerkiksi sen, että joku menee rukousparantajalle ja jättää normaalin lääkärin käymättä. Ynnä äärioikeistolaiset okkultistit jotka käyttävät muinaisuskoja pahojen arvojen ajamiseen. 

Okkultistista oli siis luontevaa ajatella että äärioikeistolainen okkultismiklikki on suoraan tieteenvastaisesti okkultistinen. Ajatus on itselleni hieman omituinen ja Vaush tarttuikin juuri tähän. Hän näki että monesti uskonnollisessa ongelmakäyttäytymisessä on juuri se, että otetaan aivan mielivaltaisia "ekstraempiirisiä oletuksia" ja siksi lääkäristä kieltäytyvä voi esimerkiksi nähdä että tilastot vakuuttavasti kertovat että lääkäri auttaa tietyllä todennäköisyydellä. Mutta saattaa silti asettaa luottamuksensa Jumalaan suuremmaksi. Eikä vain siten että hän olettaa että rukousparannus parantaa jollain prosentilla joka on suurempi kuin lääkärin antama. Vaan että prioriteettina on kuitenkin kuolematon sielu ja tuonpuoleinen. Jolloin lääkäriin menemisen sisältämä epäuskon ja epäluottamuksen siemen on sielulle tuhoisaa ja tässä "rationaalinen toimenpidearvio" nimenomaan johtaa siihen että mitään empirisiä faktoja ei varsinaisesti kiistetä ja silti koetaan paremmaksi mennä rukousparantajalle kuin lääkäriin.

Ja että äärioikeistolaisen okkultismin perusoletukset eivät viehätä tätä herraa vain koska ne ovat erilaisia. Että ei ole mitään episteemistä mittaria jonka avulla toiset sitoumukset ovat laadukkaampia kuin toiset jos tälläisiä ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä.

Vaushin näkemyksessä falsifioitavissa olevat empiiriset teoriat ovat mahdollisesti kumoutuvia mutta niihin liittyy tiedonhankinnan prosessi. Ekstraempiiriset taas ovat nopanheittoa ja tuuriasia. Ja siksi jos otetaan tilaa ekstraempiiriselle olisi aika mielivaltaista sanoa että vain yhdenlaisia ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä ilman että ne on tieteellä todistettuja. Tämä vaatisi dogmaattisuutta. Jota taas okkultisti kiisti harrastavansa.

Tässä mielessä on tavallaan aika oleellista huomata että kun henkiset ihmiset ja uskonnolliset ihmiset puhuvat, he usein oikeuttavat sitä että tiede "ei riitä". Ja ekstraempiiriset oletukset ovat sitten "luvallisia". Ja kun tälle antaa pikkusormen huomataan että ei olekaan mitään tieteellistä mittaria arvioimaan sitä mikä oletus ja miten monta niitä voidaan ottaa ja tämä avaa portit relativismille. Uskonnonvapaus tässä mielessä on relativismia ekstra-askelin. Uskonto on järkevä vain omassa maailmankuvassaan, sisäisesti.

Toisaalta epistemologinvaistot, jos minulla sellaisia on, sirittivät kun kuuntelin okkultistin totuusnäkemystä.

Okkultisti näki että ihmiset käyttävät symboleita - mikä on totta. Ja jotenkin hän tästä sitten lavensi että symbolien olisi oltava jotenkin hengellisiä tai symbolisuus itsessään olisi ei-maallista - mikä on hyvin maailmankuvallinen ja läpeensä ekstraempiirisillä oletuksilla koristeltu väite.

Kiehtovaa tässä oli se, miten hän näki että symboli on hyvä jos se vetoaa moneen. Totuus on siis käsiäänestyskysymys. Tässä hän myös mainitsi miten symboleita tulee käyttää taidolla kun totuutta haetaan. Ja tässä hän näki että jos hän puhuu kristityille niin hän mielellään kuvaa Jeesusta joko Baldurin tai Dionysoksen symbolin kautta. Ja että hän välttää Odinin kautta puhumista koska siinä on vahvempia assosiaatioita paholaiseen. Tämä toiminta ei ole tehokasta käännytys-manipulointia vaan totuudellisuutta koska se tuottaa tuloksia.

Tässä tavallaan hyvänä taustapointtina on se, että monesti erilaiset uskonnot ovat hyvin yhtenäisiä. Ja vasemmistolaiset eivät ole hyviä luomaan yhtenäisiä verkkoja jotka hakevat keskinäistä konsensusta päätavoitteenaan. Vaushia kiinnostaa kommunismin sisäinen koherenssi. Mutta konsensus ja yksimielisyys ei ole tässä asia jota tavoitellaan siten että sallitaan joustoa sisäisessä koherenssissa. 

Ja okkultisti lienee oikeassa että poliittinen "valta ja muu kätevyys eli siis totuus jossa valta ja massojen mukanaolo on todiste totuudesta" ontuu aika vahvasti vasemmistolta. Uusia tyyppejä olisi asiallista saada kuvioihin. Mutta kun henkilöt ovat kiinnostuneempia luomaan uusia sivistyssanoja transsukupuolisuusilmiölle ja harjaavat sen sisäistä koherenssia, se ei ulkopuoliselle ole helposti lähestyttävä.

Minusta tähän liittyvä avainkysymys lienee kuitenkin riski. Riski joka tavallaan tulee juuri siinä että jos okkultismille antaa runsaasti tilaa niin sitten sen sisään voidaan ladata ties mitä "ekstraempiirisiä" ulottuvuuksia joita ei voi kumota tai kritisoida koska falsifiointikriteeri on sitä pahaa naturalismia ja sen sisäistä peliä. Kun totuus muuttuu käsiäänestyskysymykseksi, avautuu tila myös sille että hyvin moni alkaa äänestämään esim. väkivaltaa. Tämä on nähty konsensuskeskeisessä identiteettipoliittisen pelinvedon ja "tiedekriittisen" GOPin puolella. Alex Jones on paraikaa tuomiolla juuri siksi että oikeuslaitos ei vielä toistaiseksi nojaa ekstraempiirisiin premisseihin vaan siihen mitä voidaan todistaa.

Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?

Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.

Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.

Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.

Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!

Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.

Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.

Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.

Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.

Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.

Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.

Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.

Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.

Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.

Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.

Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.

Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.

Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.

Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.

Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.

Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.

Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.

Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.

Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.

Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.

Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.

---

Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta” 
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa” 
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West” 
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright” 
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän” 
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)

Derridan umpikuja

Kun mietitään postmodernismia, kyseessä on tavallaan hyvin laaja ja monenkirjoinen joukko. Otan tähän yhden keskeisimmmistä. Ja väärinkäsitetyimmistä. Derridan. Jacques Derridan haasteena on se, että hän tuotti valtavasti teoksia. Tämä tarjoaa haasteita jos haluaa muistaa yksityiskohtia. Tartun tässä Derridan dekonstruktioon ja sihen liittyvään aporiaan.

Dekonstruktiossa unohdetaan perinteinen tekijän mukaan lähestyminen. Teos ei ole vain yhden tekijän selkeää viestiä kommunikoiva teksti vaan enemmänkin joukko konflikteja tietyssä maailmankuvassa. Tämä johtaa näkökulmien kirjoon. Ja osa näistä näkökulmista voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja usein näitä on peitelty ja jätetty huomiotta vaikka ei pitäisi. Niistä on tullut poisdebatoitavia asioita eikä jotain josta voisimme oppia.

Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä. Mitä teksti asettaa vastakkain. Tämä kahtiajako voidaan ajatella tavallaan sitä kautta että voidaan kuvitella että esimerkiksi kristinuskon vastakohdaksi voitaisiin asettaa saatananpalvonta yhdessä kontekstissa ja ateismi toisessa. Ja poliittisten kiistojen varrella nämä luokitelmat saattavat myös muuttua. Yhtenä aikana on saatanapaniikki ja sitten toisena uhkana on uusateismi. Vastaparit eivät välttämättä ole pysyviä loogisia vastakohtia vaan asioita jotka pistetään vastakkain.

Derrida käsitteli tällä tavalla erityisesti logosentrismiä, jossa nähtiin että viisaus tulee ennen kaikkea tekstistä ja logiikasta. Derridan mukaan ei-kielellinen viestintäkin sisältää viisautta. Ja esimerkiksi musiikkia ja taiteita voidaan käyttää viisauden hankinnassa ihmiskokemusta mullistavalla tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.

Derridasta meidän tulisi unohtaa oma maailmankuvamme yhtenä suurena totuutena ja katsoa mitä sen vastapuolella on tarjottavaa. Tässä Derrida korosti keskustelua ja dialogia kielellisen analyysin yli; Hänen mukaansa suuri osa filosofeista oli kasvanut ja kehittynyt dialogimuotoisessa maailmassa. Sokrateen argumentit esitetään puheena. Mutta filosofioissa ja maailmankuvien rakentamisessa on usein kysymys nimenomaan dialogin unohtamisesta. Yksi maailmankuva saa privileegion ja yliaseman muihin verrattuna. Tässä unohtuu helposti viisautta joka on siinä väheksytyssä suunnassa.

Tämä ei tarkoita sitä että mikä tahansa käy tai että merkityksiä ei ole. Hän vain sanoi että tappiolla olevalla voi olla jotain viisautta annettavanaan; Derrida näki että voittavalla puolella voi olla jotain väärin ja tappiolla olevalla voi olla jotain oikein. ; Derrida ei vastustanut niinkään viisautta tai tietoa kuin sitä että ilman dialogia tai sen kaltaista toimintaa syntyy liiallisia yleistyksiä jossa yksi tai kaksi muuttujaa halutaan laittaa selittämään kaikkea. Siksi kun tajuaa että asiat ovat kompleksisempia kuin tämä voidaan itse asiassa ymmärtää maailmaa paremmin kuin tiivistämällä kaikki johonkin yliyksinkertaistukseen jonka näkee taikaluotimaisena ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Derrida korosti tätä hyvin pitkälle. Hän esimerkiksi otti esimerkikseen ajatuksen tasa-arvosta. Hänestä sekin on sellaisenaan epäselvä asia jota ei pidä ottaa valmiina totuutena. Hänestä monissa hierarkisissa tilanteissa on hyvyyttä. Esimerkiksi vanhempien ja lasten suhde oli hänestä hierarkinen mutta siinä oli viisautta. Samoin oli järkevää ja hyvää pitää opettajalla hierarkinen suhde suhteessa oppilaisiin.

Derridaa ei kuvaakaan nihilismi vaan aporia. Aporia kuvaa hämmennyksen tilaa. Aporia on filosofiassa tärkeä tilanne jossa loogisesti koherentit tulkintatavat mahdollistavat erilaisia mahdollisuuksia. Asiat ovat loogisesti perusteltuja kaiken sen valossa mitä tiedämme. Näissä on vain sellainen jännittävä piirre, että jotkut näistä perustelluista näkemyksistä eivät voi olla voimassa samanaikaisesti. Meillä ei vain ole keinoa päättää että kumpi. Tämänlaisen tilanteen kohdalla valitsemista voidaan pitää aporiatilana. Derridan näkemyksessä on syytä ainakin joskus nähdä asiat myös vastapuolen kautta sellaisella tavalla jossa on mukana ymmärrystä.

Kuvatakseni tätä kaikkea Tässä prosessissa voidaan esimerkiksi ensin dekonstruoi vapautta. Esimerkiksi nostaa esiin ajatuksen siitä, että vallitsevana on, että teon moraalisuus ja epämoraalisuus vaatii sitä, että meillä on vapautta. Eli jotta meitä voidaan kiittää tai tuomita meidän tulisi voida tehdä toisin. Kuitenkin samalla meillä on tuomari jonka koko roolina on vähentää omaa vapauttaan ja vahvistaa lakia ja järjestystä. Hänellä ei kuitenkaan oikeasti ole valtaa tuomita lakia vastaan. Ja silti pidämme tätä tilannetta oleellisen tärkeänä oikeuden syntymiselle. Tässäkin on tavallaan kyse edellisen kanssa vastakkaisesta normista joka ei kuitenkaan samanaikaisesti ole arvoton. Tämän ottaminen rooliksi taas muistuttaa sitä, että oikeasti monessa paikassa on totalitaarisia valtioita joissa on niin sanotusti liikaa lakia kaikille. Tämän kaiken tajuaminen ei ole nihilismiä. Itse asiassa voidaan jopa nähdä, että dekonstruoidussa etiikassa jokainen tapaus voidaan pitää monen eri muuttujan samanaikaisena tapahtumisena sellaisella tasolla että ne tulisi käsitellä kuin ne olisivat ainutkertaisia yksittäistapauksia. Tämä tuskin tarkoittaa sitä että oikeudenmukaisuus olisi jokin jota ei olisi tai joka olisi täysin hylätty. Toisaalta joku on saattanut tiedostaa, että kenties oikeudenmukaisuudesta sekä joustetaan että kannattaakin joustaa koska ihmiset eivät muuten kykenisi arvioimaan tai tuomitsemaan lainkaan vaikka se voidaankin nähdä paremmaksi kuin täysi tuomitsematta jättäminen. Vaikka joskus tuomitsematta jättämisellekin voitaisiin antaa syitä, vaikka sen vuoksi että maa on sotatilassa jossa ei ole aikaa tai kykyä ylläpitää vankiloita. Ja tätä myllyä voidaan jatkaa ikuisesti.

Eli vaikka dekonstruktiota usein selitetään nihilisminä ja arvojen tuhoamisena niin kenties tämä tarkoittaa sitä että täysin oikeudenmukainen tuomio on mahdotonta, ja siksi onkin tärkeää osata tehdä oikeudenmukaista tuomitsemista mahdolliseksi lukuisilla eri tavoilla ja syvästi harkiten. Nihilismillä ja arvotyhiöllä tämän kanssa on aika vähän tekemistä. Aporia ei olekaan tyhmyyttä tai moraalittomuutta vaan kypsä tila. Tämä on ymmärrettävää jokaiselle joka on tavannut kaiken ymmärtäviä teinimäisiä vlogisteja jotka ovat parilla yksinkertaisella konseptilla ymmärtäneet kaiken ja ovat neuvomassa ihmisiä joiden viisaus on syntynyt tekemisen kautta monenlaisissa konteksteissa, konteksteissa joita maailma on tarjoaa paketoituna tilaan jossa liika pelkistäminen koetaan helposti norsunluutornissa olevaksi ajatteluksi. Derridalle dekontruktiosta tuleva hämmennys voikin olla merkki viisaudesta. Syvästi looginen oman maailmankuansa koherentisoija taas saattaa olla ajautumassa oman päänsä kiemuroihin yhä syvemmin ja syvemmin tavalla jossa rationaalinen ja loogisesti ehyt kokonaisuus esimerkiksi estää toimintakykyä yhteiskunnassa.

Itse näen että aporia on hyvin tärkeä tapa lähestyä Derridaa. Sillä sillä on pitkä historia. Derrida modifioi skeptisyyttä koskevat argumentit ja muuntaa ne kohti harkitsevaisuutta. Hän ei kiistä tietämistä yhtä jyrkästi. Itse näen että Derridan dekonstruktiivinen ote on erinomainen kun tarkastellaan taidetta. Sillä se lähestyy taidetta sen itsensä kautta ja sen itsensä ehdoilla. Ei esimerkiksi tekijänsä tai lukijansa ideologian kautta. Tosiasioihin sovellettuna se on ongelmallinen juuri samasta syystä. Jopa poliittisessa ja pseudotieteiden kontekstissa on paljon ihmisiä jotka vaativat että heidän uskottavuuttaan arvioidaan vain heidän sisäisten rakenteidensa eheyden kautta. Ja vain heidän korostamiensa kahtiajakojen ja vastakohdiksi asettamien konseptejen kautta. Nykyoikeiston näkemyksissä ei esimerkiksi pitäisi puhua konservatiiveista ja liberaaleista vaan globalisteista ja lokalisteista. Itse taas näen että aporia on äärimmäisen puhtaan rationalismin ongelma. Se ei kosketa empiristiä yhtä voimakkaasti. Itse näen empiristinä että aporia koskee syysuhteiden tiloja joista ei ole tietoa tai ei ole riittävästi tietoa. Ja kenties etiikkaa. Nämä ovat tietenkin yleisiä. Mutta jos niistä ylestää liian pitkälle vastaan tulee ongelmia. Tämä on sinänsä kiinnostava asia koska Derrida itse ei soveltanut näkemyksiään yhtä laajasti kuin monet dekonstruktiota laajemmin korostavat. Derrida itse onkin tunnettu esimerkiksi kannanotoistaan joiden mukaan monet hänen kannattajansa eivät ole ymmärtäneet dekonstruktiota oikein. Kenties he ovat. Kenties eivät. Kenties tämä ei ole enää tekijänsä käsissä.

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

Relativismi ei ole nihilismiä (frakki päällä)

Olen aiemmin tehnyt juttuja nihilismistä ja sen liitoksista. Siinä mielessä tämä juttu pitää sisällään paljon toistoa aiemmin sanomani kanssa. Tässä on kuitenkin uutena konteksti. Ja sen alleviivaama viesti on se, että kukaan järkevä ihminen ei voi rinnastaa nihilismiä ja relativismia. En kunnioita yhtään sellaista ihmistä joka näitä samana pitää niin kauan kuin näitä samana pitää. Voin olla varmaa mieltäni koska asia on melko lailla deduktiivisesti ilmiselvää.

Tässä ei tarvita kuin asioiden määritelmiä joiden käsittely logiikalla on yhtä mielipiteen- tai maailmankuvanvaraista kuin yhteenlasku. Eli jotain ovelia aksioomia kenties on kyhättävissä, mutta hei c-mon. Nämä muutokset mutiloivat itse lukuteorian ja muut vastaavat asiat niin että ei enää puhuta yhtään samasta asiasta in first place.

Ihmiset laittavat kaikkeen merkitystä. Thomas Nagel kuvasikin asiaa hienosti; ”Absurdissa” hän korosti miten ihmiset välittävät hirvittäviä määriä monista asioista. Energiaa kulutetaan, riskejä otetaan ja erilaisia arvioita omasta ja muiden elämästä tehdään. Nagel ihmettelee miten paljon hikeä ihmiset kuluttavat miettiäkseen terveyttään, seksielämäänsä, emotionaalista rehellisyyttän, sosiaalisat yhtenäisyyttään, itsetiedostavuuttaan ja kytköksiään ihmiseen ja perheeseen. Tämä tekee ihmisenä olemisesta kokoaikaisen työn.

Olen Nagelin kanssa samaa mieltä siinä mielessä että en usko että ihmiset olisivat koskaan oikein puhdasoppisia nihilistejä. Se ei tietenkään tarkoita että nihilismi ei voisi olla relevantti vaihtoehto ; Seurataanhan monia uskontoja ja jääkiekkoakin vaikka niiden kannattaminen on absurdia. Nagel kuitenkin demonstroi että nihilismi ei ole se tapa jolla ihmiset toimivat.

Tämän blogauksen perusmietintä onkin se, että mitä nihilismi tarkoittaa. Samalla tulee sanottua sekin mitä nihilismi ei tarkoita. Ja minkä kanssa nihilismi on itse asiassa suoraan metaeettisessä ristiriidassa vaikka niitä usein liitetäänkin vahvasti yhteen. Aloitetaan siitä mitä nihilismi on. Sitä kautta on helpohkoa huomata mitä se ei ole.

Apunani tässä on Guy Kahanen ”If nothing matters” joka kuvaa erilaisia nihilisminäkemyksiä ja kartoittaa asiaa koskevaa metaetiikkaa. Ja tätä kautta voidaan huomata ”ilmiselvät ja väistämättömät” ja ”loogiset” nihilismirinnastukset johtuvat siitä että aika monilla ei ole oikeasti käytännössä mitään ymmärrystä nihilismistä. Usein nihilismi onkin pejoratiivinen ja mustamaalaava termi jota ei tunneta. Koska sitä kannatetaan jotain muuta ideologiaa. Nihilismi on tässä mielessä ”äärimmäisen toinen”.
Nihilismiä on kanta jonka mukaan millään ei ole väliä. Tällä on kaksi keskenään hieman erilaista muotoa.;
1: Arvoteoreettinen nihilismi, joka sanoo että mikään ei ole hyvää eikä pahaa; Kaikki kuvailevat ja arvottavat propositiot ovat epätosia. ; Jos arvoteoreettinen nihilismi on epätosi, niin jos menee ulos ja teloo varpaansa ja tekee tästä arvion että tapahtuma on paha, tekee arvoteoreettisen nihilismin mukaan epätoden ja virheellisen väittämän. Samoin jos sanoo että oman alakulttuurin mukaan homoja ei saa vainota vaan sen sijaan moraalisuus on hyvyyttä tekee moraaliarvion joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa.
      1.1: Samoin jos sanoo että se, että evoluutio on tosi tarkoittaa sitä, että on oikein sortaa heikompia, tekee moraalisen arvioinnin joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa. Korostan tätä, en siksi että uskoisin että evoluutio johtaisi heikompien tallaamisen moraaliseen oikeutukseen, vaan koska ihmiset helposti sotkevat nihilismin ja kieroutuneen tai pahan etiikan yhdeksi ja samaksi. Tosiasia on kuitenkin se että kieroutunut ja paha moraaliarvostelma on erehtynyt moraaliarvostelma eikä kaikkien moraaliarvostelmien kieltäminen. Päinvastoin, systeemihän alleviivatusti hyväksyy sen että otetaan huono moraaliarvostelma totena ja vakavasti.
2: Arvoteoreettinen nihilismi onkin tätä kautta filosofinen ydinteesi. Kun puhutaan elämäntavoista ja moraalista niin tämä on se filosofia johon viitataan. (Toki on olemassa myös tietoteoreettista nihilismiä jonka näkökulma koskee tietämistä. Mutta se ei käsittele lainkaan moraalia tai sitä voidaanko siitä sanoa jotain.) Mutta käytännössä tämä sekoittuu toiseen näkemykseen. Kahanea mukaillen tätä voisi kutsua ”käytännölliseksi nihilismiksi”. Tämän idea on se että arvoille nähdään motivationaalinen perusta. Eli toisin sanoen arvot ovat jotain joiden pitäisi olla motivaatioiden taustalla ja niiden tulisi ohjata toimintaa, haluja ja tunteita. Jos haluaa välttää varpaan satuttamista, on motivoitunut käyttämään parempia suojakenkiä. Jos on sitä mieltä että homoja ei saa vainota, on motivoitunut kohtelemaan heitä suvaitsevaisesti. Ja jos on sitä mieltä että evoluutio antaa voimalle valtaa niin sitten pitää mennä potkiskelemaan heikkoja. Tätä kautta kysymys meneekin siihen että normatiiviset väitteet livahtavat tähän käytännöllisyyteen ikään kuin takaovesta. Meillä voi olla tunteita ja mieltymyksiä ja haluja jotka koskevat vaikka heikkojen tallaamista tai homojen suojelua tai kenkiä koskevaa moraalia, niin arvoteoreettinen nihilismi itse asiassa vie taustaoikeutuksen näiltä. Ilman sitä tunteemme ovat tosia mutta absurdeja. ; Tämä onkin hyvä muistutus siitä miten instrumentalismi ja monet muut vastaavat näkemykset usein kuvataan täysin irrallisina filosofisista moraalihaihatteluista. Mutta tosiasiassa se on vanhaa kunnon moralismia ekstra-askelin joista osa on piilotettu. Eroa ei ole helppoa huomata – jos asiaa ei pysähdy miettimään suunnilleen yhtään.

Tämä muistuttaa siitä että käytännölllinen nihilismi ja arvoteoreettinen nihilismi kulkevat käsi kädessä mutta ovat samalla toisistaan erillisiä. Kahanen perusargumentti on että arvonihilismi implikoi käytännöllistä nihilismiä jos ja vain jos otat seurauseettisen taustaoletuksen jossa motivaation ja arvoperustan välille oletetaan yksi-yhteen yhteys. Ilman tätä seurauseettistä oletusta ei voida vetää yhteyttä arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Näin ollen käytännöllinen nihilismi on käytännössä vain yksi arvoteoreettisen nihilismin alatyyppi eikä ne kaikki. ; Kahane näkee että tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun nihilismiä kauhistellaan on kauhistelun takana usein se että jos nihilismi on totta niin sitten ihmiselämä muuttuu viheliäiseksi kun tyhjyys tuijottaa meihin. Näin ollen arvoteoreettinen nihilismi johtaisi ahdistukseen, katkeruuteen, epätoivoon ja jopa itsemurhaan. Eli jos nihilismi on totta niin sitten elämämme olisi huonompaa.

Kuitenkin samalla Kahane muistuttaa siitä, että jos millään ei ole väliä ei silläkään pitäisi olla mitään väliä. Toisin sanoen jo se että väittää että nihilismillä tulisi olla jotain seurauksia vaatii taustaoletuksia. Ne ovat samantapaisia joilla hypätään arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Huomattavaa on myös se, että nämä oletukset ovat luonteeltaan esimerkiksi juuri seurauseettisiä. Eli niissä on moraalinen ja moralistinen perusjuonne. Jos nihilismi on totta niin miten meillä edes on oikeutusta ottaa näitä oletuksia? Luulisi että juuri tälläiset oletukset olisivat jollain oleellisella tavalla ristiriidassa nihilismin kanssa.

Tätä asiaa onkin kuvattu näppärästi Mackien toimesta; Objektiivisten arvojen kiistäminen voi johtaa äärimmäisiin tunnereaktioihin. Mutta toisaalta objektiivisten arvojen puute ei ole hyvä syy hyväksyä subjektiivisia huolia. Mackien hengessä jos ihmiset välittävät asioista he jatkavat elämäänsä entiseen tapaan riippumatta siitä onko metaetiikka sitten mitäkin. Toiminta ei logiikan mukaan mitenkään väistämättä katoa sillä että se on ”absurdia” jossain seurauseettisissä lisäoletuskentissä.

Kahane kuitenkin muistuttaa että nihilismistä on myös väistämättömiä seurauksia. Tämä on uskomusten perustan menettäminen. Eli jos me uskomme että arvoteoreettinen nihilismi on tosi, menettävät monet arvioivat uskomuksemme voimansa ja niiden tekeminen on mielivaltaista. Jolla tietenkin voi olla seurauseettisten lisäoletusten valossa vaikutuksia käytännölliseen nihilismiin ja toimemme tuntuvat mielivaltaisilta ja absurdeilta vaikka meillä olisikin tunteita ja mieltymyksiä ja tavoitteita. Kahane näkeekin tämän taakse jotain joka ei ole deduktiivista. Hänestä liitos on todennäköisyyksiä koskeva, induktiivinen, päätelmä;

Tämä ajatus menee siten että
1: Jos arvoteoreettisen nihilismin hyväksymisen jälkeen jatkamme elämäämme kuin ennemminkin meidän tulee jotankin ohittaa subjektiiviset huolet jotka liittyvät siihen että tekomme ovat mielivaltaisia. Eli meidän on jotenkin sammutettava subjektiivisia huolia.
2: Jos kannatamme arvonihilismiä voimme menettää arvottavia uskomuksiamme.
3: Jos menetämme monta arvottaaa uskomusta menetämme subjektiivisia huolia.
J: Josta seuraa se että nihilismi todennäköisesti johtaa siihen että elämme eri tavalla kuin ennen.

Kahane siis sanoo että tämänlaiset seuraukset olisivat yleisiä. Eivät että ne olisivat väistämättömiä tai seuraisivat suoraan nihilismistä. Mitä tällä kaikella on tekemistä arvorelativismin kanssa?

Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
1: Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
2: Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
3: Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

On aika selvää että normatiivisessa moraalirelativismissa oletetaan suvaitsevaisuutta koskevia moraalioletuksia joten se ei ole yhteensovitettavissa nihilismin kanssa. Samoin jos joku kuvaa erimielisyystilanteita niin se on kuvaus asiantilasta joka ei vaadi oletuksia siitä onko takana universaalia moraalia tai mitään muutakaan vastaavaa. Nihilistisiä nämä arviot eivät kuitenkaan ytimeltään ole, niissä on moraaliarvostelmia. On jotain joka on erimielisyyttä.

Jos lähestymme asiaa deduktiivisesti, ei ole vaikeaa huomata että arvoteoreettinen nihilismi on suoraan, deduktiivisesti ja auttamatta ristiriidassa relativismin kanssa. Relativismi sanoo että arvolauselmat ovat kulttuurista riippuvaisia. Ei että niitä ei voi tehdä mitenkään. Moni ihminen sotkeekin tässä asioita kenties siksi että arkikielisessä mielessä ”nihilismi” ja ”relativismi” pitävät sisällään mielivaltaisuuden siemenen.

Kuitenkin näissä on selvä ero; Nihilismi sanoo määritelmällisesti että et voi tehdä mitään arvolauselmia mistään taustaoletuksista. Relativismi sanoo että taustaoletuksia voi olla useitakin. Nämä ovat suoraan ja täysin loogisesti yhteensovittamattomissa. Tässä mielessä relativismin ja nihilismin rinnastaminen on loogisesti sama kuin väittäisi että kolmio on ympyrä. Relativismi ei tässä mielessä ole mitään ”nihilismiä hienossa puvussa”. Toki ymmärrän että tälläisiä ryönäisiä sloganeita voidaan kierrättää.

Toki tässä on havaittava spesifi yhteys; Nihilismin ja relativismin yhteys on se, että molemmat sanovat että universaalia moraalia ei ole olemassa. Paitsi silloin kun relativismi sanoo että universaalin moraalin sisältöä ei voi tietää ja kulttuuri on yksi yritys lähestyä asiaa. Joka alleviivaa että yhteydet ovat tällöinkin mielivaltaisempia kuin voisi olettaa yleisten mielipiteilyn valossa. Mutta kuten olen sanonut ; Ne jotka osaavat metaetiikkaa, tekevät sitä yliopistossa. Ne jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa.

Mutta entäpä se induktiivinen lähestymistapa jota Kahanekin käytti?

Senkin valossa voidaan huomata että nihilismi ei johdakaan relativismiin. Nihilismihän johtaa siinä arvostelmien ja niitä koskevien huolien katoamiseen. Tunnekylmyyteen. Ei siihen että asioita saisi perustella miten tahansa. Ymmärrän että tätä eroa voi olla vaikeaa tiedostaa jos on elänyt Suomalaisessa tai länsimaisessa kulttuurissa jossa uskonto ja sen kannattajat ovat omista lähtökohdistaan omineet moraalin – ja valloittaneet tätä kautta myös nihilismiä koskevan keskustelun.

Elämme oikeasti maailmassa jossa tietoteorian puolella esitetään että jos skientisti ei voi selittää kaikkea niin sitten se on huonoa. Ja että uskova voi kunnioittaa tiedettä mutta samalla hän kuitenkin näkee tieteen uskonnon alaiseksi niin että ihminen käyttää Jumalalta saatua järkeä. Ja samalla uskova kunnioittaa tiedettä mutta muistaa että uskonto selittää moraalin ja olemassaolomme ja muut vastaavat asiat. Tässä ei selitetä miten uskonto selittää tai todistaa. Kaikki nojaa siihen että selitetään että ”vastapuoli joutuu olettamaan jotain”. Ei siihen, että todistettaisiin että ”hei, me todistetaan ihan kaikki”.

Tietoteoreettinen analogi on siinä että uskovaiset hyvin usein sotkevatkin tieteen arvovapautta ja tieteen arvoneutraaliutta. Jotka on erotettava.
1: Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
2: Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta. Tämä erottelu olisi erittäin tärkeä pitää mielessä. Ja kun sama päättelyrakenne viedään tietoteoriasta metaetiikkaan, sotketaan – luultavasti ”mielivaltaisuus” sanan monimerkityksellisyyttä ja muita vastaavia keinoja käyttäen – nihilismiä ja relativismia.

Samassa ilmapiirissä uskovaiset esimerkiksi esittävät että ”koska ei voida todistaa Jumalaa olemassaolemattomaksi” tai ”Koska emme voi tietää Jumalasta” niin se antaisi rationaalisen syyn tehdä arvailuja Jumalan olemassaolosta. Eli koska emme tiedä niin sitten saisimme mielivaltaisesti väittää että Jumala on järkevä konsepti. ; Voidaan sanoa että tämänlainen lausunto Jumalan olemassaolosta ei ole ristiriidassa Jumalasta tietämisen kanssa. Mutta se ei kuitenkaan ole myöskään millään tavalla perusteltu tai järkevä oletus. Se on mielivaltainen oletus joka voidaan ottaa lähinnä siksi että se ei ole ristiriidassa sen perusväitteen kanssa. Näiden kahden välinen ero tuntuu olevan ihmisille hyvin vaikeaa. Luultavasti kiitos kristittyjen ahkeran metaetiikkakannanottelun niin että päättelyvirheistä on tullut kulttuurimme ja yhteiskuntamme muotisloganeita ja jopa sen ydintaustaoletuksia.

Muistutan kuitenkin että relativismin sotkeminen nihilismiksi seuraa seuraavaa päättelyketjua;
1: Mikään ei merkitse objektiivisesti, ei ole universaalia moraalia.
2: Jotta jollain olisi väliä sen tulisi merkitä objektiivisesti, olla universaalia moraalia.
J: Millään ei ole väliä.

Teisti näkee että he ovat erimielisiä premissistä yksi ja unohtavat että jotta vastapuoli olisi nihilisti heidän tulisi kannattaa premissiä 2. Jota he useimmiten eivät kannata. Vain hyvin harva metaeetikko ja vielä harvempi tavallinen ihminen kannattaa sekä premissiä 1 ja premissiä 2. Ja täät kautta rinnastukset relativismin ja nihilismin välillä ovat syvästi virheellisiä. Niissä on järkeä vain jos otetaan sisäisesti ristiriitainen asenne jossa ykköspremissi on valinta joka mitataan ihmisen itsensä maailmankuvan kautta mutta toinen premissi on sitten sellainen joka tungetaan ideologian ulkopuolelta, kristittyjen premissistöstä. Eli toisin sanoen universaalin moraalin kiistäjät punnittaisiin kristittyjen lisäoletuksilla eikä omillaan. Ja tältä perustalta tehdään väitteitä milloin he ovat sisäisesti konsistentteja ajattelijoita ja milloin he eivät ole.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että kaikki universaalit moraalinäkemykset toimivat moraalisten taustaoletusten valossa. Uskovaiset – ja monet muutkin - usein muistuttavat että jos ateisti uskoo universaaliin ja absoluuttiseen ihmisarvoon, niin heillä on premissi jota ei ole todistettu. Tämä on sinänsä redundanttia että premissi on määritelmällisesti jotain joka otetaan päättelyssä oletettuna ja otettuna ja niitä ei tavata useinkaan perustella. ; Valitettavasti ”Jumala” ei selitä. Samat metaeettiset ongelmat purevatkin myös teistisiin moraalirakennelmiin. Niitä vain ei pidetä mielivaltaisina samoin ehdoin.

Koska uskovaisilla on tunnereaktioita jotka eivät ole missään väistämättömässä kytköksessä arvoteorioihin tai tietoteorioihin. Mutta he eivät osaa kyseenalaistaa tunteillessaan näitä asioita. Kaikki moraalinäkemykset nojaavat joihinkin premisseihin. Mutta uskovaisten asioita piilotetaan. Koska ne ovat useimmiten ajatteluketjuja ”ekstra-askelin” jotka piilotetaan. He leikkivät oletuksettomuutta koska ovat tehneet samantyylisiä ylimääräisiä extraoletuksia ja ekstra -askeleita mitä tehdään kun päätellään asioita arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Niitä voi olla vaikeampi huomata koska päättelyketju on huolimaton ja piilottaa lisäoletukset ja päättelyn askeleet. Mutta tosiasiassa niitä on kuitekin enemmän. Ja niissä on helposti myös argumetin kannalta ongelmallisia lisäoletuksia joiden perushenki on se, että ovatko ne itse asiassa itsessään ristiriidassa niiden muiden otettavien taustaoletusten kanssa…

Ihminen jonka mielestä se, että moraalin lähde on kulttuuri ei voi sanoa että kulttuuri ei olisi mitään. Ihminen jonka mielestä moraalin lähde on tunneimpulssit ei voi sanoa että tunteita ei olisi olemassa ja että tunteet eivät olisi mitän. Jonka mielestä moraalin lähde on yksilö ei voi sanoa että yksilö olisi ”ei-mitään”. Jonka mielestä moraalin lähde on ihmisen lajityypillinen käytös ei voi sanoa että moraalinsa kumpuaisi ”ei-mistään”. Jumala. No. Se tuskin on olemassa. Mutta jopa olemattomasta Jumalasta kumpuavat kulttuuriset näkemykset ovat seuraajillaan kannatettuja. Ja vaikka moraali tulisi ”ei-mistään” eivät edes he olisi nihilistejä. Koska eihän sellaisia edes ole.

---

Lähteet:
Thomas Nagel, ”The Absurd” (1971)
Guy Kahane, ”If Nothing Matters” (2016) 

J.L. Mackie, ”Ethics: Inventing Right and Wrong” (1991)
Richard Rorty, ”Consequences of Pragmatism” (1982)

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Moraalista ja sen relativistisuudesta

Karkeasti ottaen moraalirelativismi on postmoderniin filosofiaan liittyvä ajatus. Postmoderni filosofia dekonstruktion osalta on monin paikoin hämmentävän vähänkin poliittista. Mutta kuitenkin se on saanut suosiota politiikassa niin että sen suuntaiset ajatukset ja sitä vastustavat ajatukset ovat molemmat sellaisia että niiden avulla on helppoa julistaa moraalista väriä.

Tähän liittyy jännittävä asia. Sillä tämä asetetaan usein vastakkain totuusfiksoitumisen kanssa. Näin vapautta ja ihmisen ilmaisukykyä painottava moraalin relativistisuus on saanut vastaansa perinteikkään ajatuksen objektiivisesta moraalista.

Kuitenkin käytännössä kun vasemmistolainen tai liberaali puhuu moraalista, hän puhuu hyvyydestä kuin se olisi objektiivista. Kun taas fundamentalistikristityt, erityisesti kreationistit, tuppaavat puhumaan siitä miten ties mikäkin näkemys on aina vain maailmankuvallinen tulkinta. Evoluutio ei olekaan tieteen näkemys vaan maailmankuva. Se ei ole pelkästään epätosi vaan sillä on poliittinen motiivi. Tämä kaikki pitää sisällään ajatuksen siitä että dekonstruointi on pätevä tapa analysoida, kritisoida ja löytää aukkoja näkemyksistä. Ja tähän liittyy vahvasit se että on "naturalistista" tai "skientististä" uskoa että objektiivinen tieto olisi tieteissä edes mahdollista. Joten kaikessa on lähinnä maailmankuvasta kyse koska muutakaan ei voi olla. Näin kertoo meille kreationisti.

Toisaalta asia on laajempikin. Ihmiset jotka vihaavat ajatusta jossa moraali on relativistista ja postmodernia tuppaavat jostain hämmentävästä syystä olemaan taipuvaisia kuvaamaan vihollisiensa moraalinäkemyksiä filosofisen kannan sijaan "sosiaalisen statuksen nostattamisena". Muutenkin he tuntuvat noudattavan ajatusta jossa yhteisöiden ja yksilöiden moraalisuus on usein kätevää sosiaalisen statuksen boostaamista ja ajattelevat että ihmiset olisivat kuin Platonin veljen näkymättömyyssormuksen kantajia jotka toimivat inhottavilla tavoilla heti kun heitä ei tarkkailla ja nähdä.

Ja siksi kulttuuria ja sen normeja täytyy tukea koska ilman niitä ihmiset ovat vain petoja. Ja kaiken lisäksi kulttuurin suojaksi tarvitaan juuri tietty kulttuuri. Koska hyvä yhteiskunta ei ole ilmiselvä vaan vaatii tiettyä kulttuurista opettamista. Miksi ne joiden mielestä moraali on objektiivista ovat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa kaikista valmiimpia korostamaan että hyveelliset maahanmuuttajien pelastamiseen liittyvät ihanteet on hylättävä "liian sinisilmäisinä" (aka. sisältävät etiikkaa eivätkä sitä "raakaa konkretiaa" jossa mukaudutaan pahaan maailmaan antamalla pikkusormi.) ja muistettava että nämä ovat vain statusbuustia jotta voidaan vaikuttaa tuttujen silmissä hyviltä ihmisiltä ja että konkretia tarkoittaa että tulee vaan antaa tiettyjen, tilastollisesti suuressa määrin myös viattomien ihmisyksilöiden, kuolla sinne ulkomaille koska siitä on riskiä hänelle itselleen.

Eli kulttuurirelativismin vastustajat käyttävät perusteluissa hämmentävän paljon relativistisia argumentteja. Mutta eivät esittele omaa toimintaansa objektiivisen etiikan kielellä. Toisaalta moraalisen moniarvoisuuden kannattajat tuntuvat toimivan tavalla jossa heidän oma moraalinsa ja hyveellisyysnäkemyksensä ovat erittäinkin vahvoja, vastaanpanemattomia (jopa tasolla että niiden kanssa erimielinen ilmentää pahuutta) ja joustamattomia..

Kun poterossa on liikkuvat maalitolpat

Nicholas Shackel moitti "The Vacuity of Postmodernist Methodology" postmoderneja filosofeja siitä että heillä on usein yhden argumentin ympärillä itse asiassa kaksi argumenttia joita käytetään eri tilanteessa. Argumentista on filosofisesti vahva versio jota on helppoa puolustaa kriitikkoa vastaan. Ja sitten heikko versio jota käytetään useammin ja etenkin silloin kun vastassa ei ole vahvaa kritiikkiä. Näitten versioiden välillä varioidaan ja niitä käytetään toisiinsa sidottuina vaikka analyyttisesti kyseessä ovat kaksi eri argumenttia.

Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.

Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.

Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.

Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.

Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.

Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.

Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.

Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.

Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.

On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.

Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.

Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.

”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.

Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.

Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.

Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.