Itsemurha on tekijöilleen jotain jossa lopputulos on sama. Mutta meille muille on suuri merkitys sillä, kuka tekee itsemurhan, miten sen tekee ja miksi sen tekee. Teko tulkitaan aivan eri tavalla jos ärräpäitä heittävä miehekäs mies ampuu itsensä ullakolle, kuin jos teinityttö viiltää ranteensa auki. Koska meille muut, eloonjääneet, huomaamme ulkoisen. Itsemurha on spektaakkeli joka on sivustaseuraajille hyvin monimuotoinen. Onneksi aiheesta on elokuvia.
"The Virgin Suicides" on 1970 -luvulle sijoittuva elokuva Michiganilaisesta Lisbonin perheestä. Se käsittelee perheen viiden tytön tekemää itsemurhaa.
Tarina on kerrottu täysin ulkopuolisten näkökulmasta; Naapurinpojat kertovat mitä ovat havainneet ja yrittävät sovittaa osasia yhteen. Lisbonin tytöt eivät saa omaa ääntään kuuluville ja heidän kohtalonsa käsitellään muiden havaintojen kautta.
Tytöt kuvataan ihanteellisen tavallisen kristillisen amerikkalaisen perheen jäseninä. Vanhemmat ovat opettajia. Asuinalue on siistiä ns. "suburbia" omakotilähiötä. Perheessä asiat ovat pinnallisesti hyvin. Ns. perusasiat ovat kunnossa Tytöt eivät kärsi puutteesta, heitä ei kaltoinkohdella ja perheessä on myös paljon rakkautta.
Tarinassa on selvää että tyttöjä kohdellaan tiukassa kurissa; Heillä ei ole käytännössä elämää koulun ja kodin ympärillä. Kasvatusmetodeissa ollaan joustamattomia; Käytänteistä ei voida joustaa nuorempien kohdalla koska vanhempien tyttöjen kohdallakaan ei ole annettu periksi. Toisaalta lisäikä vaikuttaa hyvin vähän siihen miten tyttöjä kohdellaan. Ikä ei tuo lisää vapauksia, vastuuta tai oikeuksia. Huomiota herättää se, että tyttöjen iät mainitaan mutta ne eivät vastaa oletuksia siitä kuka heistä on nuorin ja kuka vanhin. Aktiivisin – myös seksistä kiinnostunein – Lux ei ole perheen vanhin tytär.
Tytöt puetaan hyvin samalla tavalla – prosessia kuvataan yhdessä yhteydessä siten että kun tytöt valitsevat itse vaatteensa, heidän äitinsä muotoilee niitä siveellisemmiksi niin että lopulta kaikki he pukeutuvat keskenään saman näköisiin säkkeihin. He eivät myöskään käy omissa menoissaan. Tyttöjä pidetään aina yhdessä kaikkialla. Tätä kautta mahdollistuu kurinpitäminen kielijöiden kautta. Ja toisaalta pelkkä nuorepien tyttöjen läsnäolo rajoittaa mikä on mahdollista. ; Tai tämä on ainakin ideana. Tytöt selvästi tekevät omiaan kun vanhempien silmä välttää. Se toki välttää harvoin, mutta jopa huonosti nukkuva äiti joutuu joskus nukkumaan. Ja tänä hetkenä voi tapahtua monenlaisia asioita. Kuten itsemurha.
Toisaalta on selvää myös se, että tytöt ovat yksilöitä joilla on jonkin verran ongelmakäyttäytymistä johon tartutaan heti kun sitä huomataan. Huomiota herättää erityisesti Lux, joka toimii tärkeänä viestintäkanavana naapurin poikien ja tyttöjen välillä. Hän on alleviivatusti tytöistä seksuaalisin. Ja toisaalta hänellä näyttää olevan erityistä valtaa muihin sisariin. Hänen luonteensa mahdollistaa tätä kautta senkin että hänen ympärilleen on muodostunut perheen sisäinen kultti. Josta voitaisiin hakea selitystä sille miksi tytöt tekivät joukkoitsemurhan. Ensimmäinen itsemurha yrityksineen oli yhden tytön tekemä.
Tarina antaa useita eri selityksiä itsemurhille. Nämä ovat ikään kuin vihjattuja ristikkäisiä teemoja. Näin elokuvan katsoja voi tavallaan valita että oliko tyttöjen itsemurha elämänkokemattomien teinien tyhmä teko, kontrolloivan ja kuria pitävän äidin syytä, kristillisen moraalin elämänilon latistavan vaikutuksen suora ja ymmärrettävä lopputulos. Vai oliko syynä pettymys rakkaudessa amerikkalaisen jalkapallon pelaajaan. Tai tappoiko heidät peräti amerikkalainen yhteiskunta.
Vai olivatko tytöt pumpulissa kasvaneita itsekkäitä hedonisteja jotka kasvoivat kontrolloimattomiksi ; Voidaan jopa nähdä että tyttöjen ongelmallinen käytös olisi ollut syy siihen että vanhemmat hakivat kuria. Joka taas kasvatti vastarintaa ja halua itsellisyyteen tavoilla jotka olivat selvästi dekadentteja ja lyhytjänteisiä. Ja näiden yhteentörmäys loi itsemurhat.
Elokuvassa ei selvästi tiedetä kaikkea.
Tästä syntyykin sen tärkein jännite; Tarina alkaa kun ensimmäinen itsemurhaa tekevistä tytöistä on juuri tehnyt ensimmäisen itsemurhayrityksensä. Tämä itsemurha on varmasti tärkeä ja sen taustoitus olisi varmasti hyödyllistä. Toisaalta Lisbonin tytöt otetaan pois koulusta ja eristetään omaan kotiinsa viikoiksi joten loppujen tyttöjen itsemurhaa edeltävästä tilasta saadaan hyvin vähän tietoja. Se, mikä tiedetään on se, että he ovat joutuneet itse polttamaan omia musiikkilevyjään.
Tämä mahdollistaa monitulkintaisuuden. Joka johtaa siihen että kaikki annetut teoriat ovat itse asiassa arvauksenomaisia ja asenteellisia. Todisteet eivät riitä mihinkään yksittäiseen teoriaan.
Toisaalta tyttöjen itsemurha esitetään vääjäämättömänä. Se ei ole mikään juonenkäänne vaan se tiedetään jo elokuvan alussa. Jotenkin se on kuitenkin asiaankuuluva.
Tämä vääjäämättömän ja ilmiselvän ja mysteerin suhde ympäröi tietenkin oikeitakin itsemurhia. Itsemurha on tätä kautta jossain määrin absurdi. Mutta sellaisella tavalla jota koko elämä on joillekin eksistentialisteiksi leimatuille Albert Camu:ille.
Itsemurha jää tavallaan mysteeriksi sitä kautta että teot olivat yksityisiä.
Jo elokuvan alun tytön itsemurhayritys koetaan tilanteena jota pitää mitätöidä ; Psykiatri kertoo itsemurhaa yrittäneelle aivan suoraan että tämä ei edes tiedä miten kauheaa elämä voi olla. Ja toisaalta korostaa että itsemurhayritys on yrityksenä vain hätähuuto huomiolle eikä vihje halusta kuolla. ; Tämä kulminoituu siihen että vanhemmat pitävät ”tyttöjen elämän ainoat juhlat” – koska psykiatri on kiinnittänyt huomiota siihen että tytöillä ei ole minkäänlaista elämää koulun ja kodin ulkopuolella - itsemurhaa yrittäneen tytön ympärille. Ja nämä juhlat päättyvät juuri kyseisen tytön onnistuneeseen itsemurhaan. Siksi miksi hän päätti kuolla juuri noin ei selitetä tai avata. Tarjolla ei ole itsemurhakirjettä tai muutakaan.
Koska itsemurhat jäävät mysteeriksi, niihin ei ole liitetty selvää viestiä. Itsemurhaajat eivät ole ainakaan alleviivatusti halunneet syyllistää tai osoittaa mitään yksittäistä syytä teolleen. Tämä on vahvassa kontrastissa siihen miten itsemurhalle halutaan nimenomaan antaa muoto jossa on ulkopuolisia syitä ja syyllisiä. Itsemurhasta tehdään absurdi viittaamalla siihen että korostetaan että heiltä ei puuttunut mitään. Tai miten perheessä oli rakkautta. Omalla tavallaan tätä edustavat myös elokuvan lopussa nähdyt itsemurhaa kritisoivat jotka korostavat ”teineillä on vaikeaa” -ironioillaan sitä miten naurettava teko itsemurha on. Hekin korostavat sitä että itsemurha olisi tehtävä joidenkin kaikille jaettujen ulkoisten ehtojen täytyttyä. Tässä prosessissa ei välitetä siitä että itsemurha on sen verran äärimmäinen aktio että on melko selvää että kukaan ei tee sitä vähäisin tai kevein syin.
Kenties kuolemien selittämättömyys on tärkeä viesti sellaisenaan;
Selityksen hakeminen on jotain joka ei ole itsemurhantekijöiden ajattelun keskiössä. Eloonjääneet punnitsevat sitä mikä viesti tai syytös itsemurha oli ja kenelle se oli suunnattu. Jonkun muun itsemurhan tulkinta onkin itsekäs aktio joka kertoo ennen kaikkea tulkitsijastaan. ; Itse voisin sanoa jopa näin että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä joista itsemurha on ymmärrettävä ja luonteva osa elämää. Ja heitä joista se ei ole. Nämä kaksi eivät voi ymmärtää toisiaan. Ja tilastollisesti useammin se joka on tehnyt itsemurhan on se jota toisenlainen ihminen tulkitsee kuin toisinpäin.
Tässä on selvä valta-asema. Elämä on elossaolevien ja elossa pysymistä haluavien käsissä. Kuolleet ovat tulkintoja ja kytköksissä siihen minkälaisia asioita heidät kulloinkin saadaan symbolisoimaan. Kuolleiden arvostus onkin usein keino määrätä eläviä toimimaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Eikä kuolleilta tässä vaiheessa kysytä. (Koska ei voida.)
Elokuvassa on kuitenkin yksi teema johon voidaan tarttua. Se ei ole kysymys siitä miksi itsemurha tapahtui. Vaan konteksti siinä missä se tapahtui. Tämä konteksti tekee itsemurhan ”ymmärtämisestä” mahdollisimman moniselitteistä ja vaikeaa. Ja tämä kertoo paljon. Ei itsemurhasta vaan henkiinjäävistä.
Asiaa mutkistetaan tietenkin sitä kautta että pojat ovat tarinankertojia. ; Kaikki on heidän muistojensa varassa. Mitä on muistettu ja mitä unohdettu. Mikä on valikoitunut tärkeäksi. Mistä heillä ei ole koskaan ollut tietoa. Mikä on kuviteltua. Kertojat eivät selvästi ole objektiviisia asioidentilojen kuvaajia. Kyseessä on "ulkopuolisten tarina".
Ja ulkoa katsellen tytöt elivät normaalia elämää. He eivät mitenkään pistäneet silmään. He elivät alleviivatussa amerikkalaisessa idyllissä mahdollisimman idyllin mukaista elämää. Tytöt olisivat voineet periaatteessa olla vaikka muiden sisaria. Heissä ei ollut mitään kovin erityistä. He olivat sieviä tyttöjä. Mutta eivät erityisen silmiinpistävästi. He olivat hyvässä perheessä mutta eivät erityisen rikkaassa.
Heitä rakastettiin ja vanhemmat tiesivät missä heidän lapsensa olivat ja mitä tekivät ja keiden kanssa olivat. Tarjolla oli hyvä tulevaisuus ja opiskelu aivan hyvissä oppilaitoksissa josta ulostultuaan he menisivät aivan asiallisiin kunnioitettaviin töihin. Tytöissä ei ollut muuta erityistä ja spesiaalia paitsi että he kuolivat. Ja peräti oman käden kautta. Juuri tämä on se joka tekee itsemurhista ns. ”vaikeita ymmärtää” ja ”absurdeja”.
Toisaalta tässä normaaliudessa on omituisia sävyjä. Itselläni huomiota herätti ensimmäisen tytön kuolemaa seuranneet tapahtumat. Tytöt käyttäytyivät kuin itsemurhaa ei olisi edes tapahtunut. He jopa hymyilevät ja keskustelevat normaalisti keveistä asioista. Myös kieli ja puhetapa jota he käyttävät on hyvin ihannoitua. Tämä viittaa siihen suuntaan että heidän elämänsä normaalius voi olla sellaisenaan oire. Kaikki epänormaali ja ei-ihannoitu kielletään ja lakaistaan piiloon. Ne eivät lakkaa olemasta. Vanhempien tapa puuttua itsemurhaan muistuttaakin sitä että he näkevät varoitusmerkkejä, huolestuvat, hakevat apua ja sitten ruuvaavat varoitusmerkit pois. Ja ajattelevat että tilanne on korjattu. ; Tämä oireeseen eikä syyhyn tarttuminen on tietenkin jotain joka mahdollistaa sen että ongelma pääsee muhimaan huomaamattomana siihen asti että kaikki on liian myöhäistä. Mutta toisaalta koska elokuva ei anna mitään tiettyä oikeaa selitystä itsemurhille, olisi syihin tarttuminen tätä kautta kuitenkin hyvin vaikeaa.
Tätä kautta voidaan nähdä että nimenomaan amerikkalainen omakotiolähiöeläminen on mahdollisimman pinnallinen elämäntapa jossa keinotekoisesti käsitelty ympäristö siivoaa pois kaiken elävän ja ruman ja tätä kautta syntyy ympäristö jossa kaikki voivat mukavasti teeskennellä onnellista koko ajan. Sen sijaan että ihmisen tunteet ja kokemuksellisuus olisi tila jota tukemaan ympäristö rakennettaisiin, on rakennettu ympäristö jossa ihmiset ovat siihen kuuluvaa dekoraatiota. Syntyy tyrannia onnellisuuteen jossa onnelllisuuden puute on vihje syvästä epäonnistumisesta ihmisenä. Ja tähän haetaan ratkaisua ulkoisesta. Joko pitää rakentaa hieno aita joka suojelee omaa elinpiiriä häiriöiltä joita monisärmäiseksi elämäksi kutsutaan. Tai sitten jos siihen heittäydytään ikkunasta, se on otettava pois vaarantamasta. Koska ainut monisärmäistä elämää kauheampi asia on kuolema. Kuolemakin lopettaa teeskentelyn.
Tässä ympäristössä voi odottaa sellaisia tapahtumia kuin elokuvassa nähdään; Lukio puuttuu ensimmäiseen itsemurhaan pitämällä erityisen päivän. Jossa itsemurhaa tehnyttä Cesiliaa ei mainita nimeltä. Ja jota silti pidetään ”menestyksenä”. ; Rituaali ja symboli ei vain viittaa sisältöön vaan korvaa sisällön. Samaa edustaa tietenkin perheen äidin kristillisyys. Joka heijastuu lähinnä sitä kautta että hän symbolisesti poltattaa levyjä ja pistää tytöt siveelliseen kuriin jossa säännöt ovat tärkeämpiä kuin asiat jota suojelemaan ne on alun perin kehitetty.
Poikien tapa tulkita tilanne on selvästi se, että tytöt olivat tavallisia – joskin seksuaalisesti kiinnostavia – ihmisiä jotka joutuivat kohtaamaan julmaa sääntönillittämistä ja tarpeetonta kurinpitoa; Havainto voi olla tosi, mutta toisaalta harvassa varmasti ovat ne teinit jotka kokevat että heidän seksuaalisia kokeilujana rajoittavat vanhemmat kotiintuloaikoineen ja muine ehtoineen olisivat erityisen reiluja.
Myös kuolintapoja on syytä vilkaista;
On hyvä vilkaista tyttöjen itsemurhatapoja. Niitä kautta voin rakennella jotain omia tulkintojani..
* Cecilia on ensimmäinen tytär joka kuolee. Hänen toimintansa käynnistää elokuvan tematiikan. Ensin hän viiltelee ranteitaan. Sen jälkeen hän hyppää ikkunasta ja lävistää itsensä aitaan. Kuolema tapahtui keskellä hänen omia juhliaan ja se oli verinen, sotkuinen ja dramaattinen. Hän toimi yksin, toisin kuin muut sisaret. Ja muut eivät toistaneet sotkuisuutta joka liittyi hänen itsemurhaansa.
* Therese tappoi itsensä unilääkkeillä ja alkohililla. Therese oli hyvin huomaamaton eläessään ja tämä kuolintapa alleviivaa sitä miten hän ei edes kuollessaan halunnut kiinnittää huomiota itseensä.
* Bonnie hirtti itsensä kellariin, paikkaan jossa Cecilian juhlat oli pidetty. Hän oli ensimmäinen ruumis joka löytyi.
* Mary työnsi päänsä kaasuuuniin. Mary saattoi tällä joko korostaa tuttuuttaan ”normaalin perheenäidin” elämään tai toisaalta jopa kritisoida sitä. Hän oli totellut koko elämänsä kiltisti ja mukautuvasti.
* Lux tappoi itsensä auton pakokaasulla. Kiinnostavaa on miten kaasuun tukehtuva Lux päätti polttaa tupakkaa kuollessaan. Auto on vapauden symboli, ja Luxin elämäntapaan liittyvä kapinallisuus korostuu tupakassa. Toisaalta hän ei ajanut autolla pois. Auton suojaamiseksi tarkoitettu autotalli piti auton pakokaasut suljetussa tilassa. Tähän on helppoa ladata ties mitä merkityksiä.
Itsemurha tapahtui kaikkien katseen alla. Tavallisilla kodinkoneilla. Itsemurhat myös tehtiin tavoilla jotka jättävät jälkeensä mahdollisimman vähän verta, sotkua ja spektaakkelia. Spektaakkeli syntyikin tavallaan juuri siitä että mitään spektaakkelia ei ollut.
Kaikki tytöt valitsivat erilaiset kuolintavat. Tämä on tärkeää koska muutoin he olivat niin samanlaisuuteen sovitettuja että heitä on vaikeaa pitää yksilöinä tai indiiveinä. Luxia lukuunottamatta tytöt jäävät periaatteessa oman elämänsä statisteiksi. (Tämä heijastuu siinä miten en tässä vlogauksessa käytä heistä edes heidän nimiään. Tämä on se sävy jolla elokuva on tehty. Heidät kyllä nimetään mutta katsojana minulle ei syntynyt heihin tunnesidosta. He olivat rooleja eivätkä ihmisiä.)
Toisaalta kaikki itsemurhat tehtiin tavallisilla esineillä. Missä muut näkivät idylliin sopivia työkaluja jotka ovat tarpeellisia idyllin ylläpitämiselle, tytöt näkivät keinoja itsetuholle joka kyseenalaistaa tätä idylliä ja kohahduttaa sitä mahdollisimman paljon.
Sensationalisoitu itsemurha voitaisiin käsitellä siten että ihmisiä eristetään ja suojellaan niiltä – jokin jota perheen vanhemmat ilmiselvästi panostivatkin suunnilleen niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta tämänlaisessa itsemurhassa ei ole mitään sellaista. Tavallinen itsemurha on jokin jolta ei voi suojautua. Se, että tarinaa ja selitystä ei löydy johtaakin siihen että sitä halutaan mahdollisimman kovasti etsiä. Koska ilman selitystä uhka tulee koko elämäntavalle ja idyllille. Oleellista on että tämä kaikki tapahtuu riippumatta siitä mikä oli tyttöjen oma syy tai selitys teolleen. Selitysmylly pyörii.
Syylliseksi halutaan mielellään "poliittinen vihollinen", jokin epänormaalia jota osoittaa sormella. Jota kautta saadaan piirteitä joiden kautta itsemurha alleviivaa sen miten jotkut tahot ovat epäonnistuneet amerikkalaisessa idyllissä joka itseltä sujuu tietenkin niin maan mainiosti. Ja tässä kohden osa saattaa hyväksyä tulkinnan siitä että syyllinen haetaan itsestä - jos amerikkalainen keskinkertaisuus on omaa poliittista vihollisuutta - tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitaan että kunnon syitä itsemurhalle ei ollut joten se oli lähtökohtaisesti tekona typerä ja tätä kautta merkki itsemurhaajan epäonnistumisesta - jos on viehättynyt siihen amerikkalaiseen keskinkertaisuuteen.
Jos minun pitäisi.
Jos minun pitäisi selittää tyttöjen itsemurhaa kiinnittäisin huomiota ulkopuolisen sijaan sisäiseen. Camus sanoi ”Sisyfoksen myytissä“ että kysymys siitä onko elämä elämisen arvoista on eräs filosofian keskeisimmistä kysymyksistä. Itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma. Valinta olemassaolon ja olemassaolemattomuuden välillä tehdään ensin, muu pohdiskelu tulee vasta sitten. Toisaalta Camus itse ajatteli, että itsemurha on filosofisesti väärin, koska silloin ihminen kieltäytyy eksistentialistisesta taakasta. Ihmisen tulisi sen sijaan nauraa absurdille ja hyväksyä se.
Eksistentialismin yhteydessä kysymys itsemurhasta viittaa erityisen vahvasti kysymykseen ”Voiko itsemurha olla autenttinen”. Minä uskon että se voi; Joskus se voi olla peräti ainut tehtävissä oleva autenttinen ratkaisu. Kaikkea muuta voi kontrolloida ; Ruumista voi hallita ja mieltä voi aivopestä. Mutta omaa kuolemaa ei kukaan voi ottaa itseltä pois.
Itsemurharatkaisu on tietoinen ratkaisu ja valinta jonka voi tehdä vain jos on olemassa. Toki on selvää että itsemurha olisi aina epäautenttinen aktio jos kannattaisi Sartren tyylistä ajatusta vapaudesta. Sartren vapaus on ontologinen perusasia joka on täysin ihmisen sisäinen asia niin että ihminen voi olla vapaa vaikka vankilassa. Mutta tämä filosofinen ajatustapa ei saa kaikupohjaa elävässä elämässä. Sartren tyylinen filosofia tuskin välittyy ihmisille jotka ovat tylsistyneitä, suruissaan tai tuskissaan. Vapaus ei ole välttämätön asiantula ihmisille jotka ovat kodittomia, yksin ja sairaita. Siksi näen että Lisbonin sisarukset, elokuvan protagonistit, olivat luultavasti vapaita vain sinä hetkenä kun he päättivät lopettaa elämänsä. Ja sinä hetkenä kun he toteuttivat sen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste absurdi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017
tiistai 27. joulukuuta 2016
Luomukset, tekeleet, illuusiot - ja muut helposti korjattavat pahat asiat
Jokainen osaa puhua sosiaalisista konstruktiosta. Tässä yhteydessä puhutan synynymitasolla kulttuurirelativismista ja monista muista vastaavista asioista. Usein näissä kororstuvat myös sellaiset teemat kuin absurdius, valta ja instituutiot ja hierarkiat. Onkin hyvin oleellista miettiä mitä sanoo vaikka feministi joka sanoo että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Mitä tämä tarkoittaa?
Esimerkin kautta.
Karkeimmilla tasoilla feministisen ajattelun voi liittää suoraan siihen että se on jotain joka kieltää biologisen sukupuolen. (Tai useimmiten, että evoluutio ei voisi tarjota adaptaatioiden kautta mitään jolla voitaisiin vaikuttaa siihen että tietynlainen käytös olisi yleisempää kuin toisenlainen ei. Eli evoluutio voisi koskea vain sukupuolielinten fysiologiaa eikä oikein mitään muuta.) Toisin sanoen tässä ajatuksessa ollaan sellaisia ajatuksia vastaan joissa sukupuoli nähdään biologisena ja fysikaalisena faktajoukkona. Tämänlainen asenne voitaisiin nähdä jopa denialistisena liikehdintänä ; Se olisi evolutiivisen etologian kieltoa samaan tapaan kuin kreationismi on "makroevoluutioteorian" kieltoa.
Kuitenkin suuri osa feministeistä näkee tässä tarpeen korostaa sex/gender -eroa siinä mielessä että sukupuolen lisäksi on mieheys ja naiseus, jotka taas ovat muutakin kuin sukuelimet. Sukupuolisuuteen liittyvät tietyistä asioista pitäminen, pukeutumistyylit ja vastaavat. Näissä kaikki asiat (esimerkiksi vaaleanpunaisen värin ja värikkään pukeutumisen miehekkyys) eivät ole olleet vakioita vaan niihin on otettu eri tavalla kantaa eri kulttuureissa, joten ne eivät selvästi ole vakioita. Ja jos ne eivät ole vakioita ne tuskin ovat myöskään biologisia vakioita. Tämänlainen näkemys sukupuolen sosiaalisesta konstruktioluonteesta on sitten sellainen että sitä tuskin kiistää edes paatunein homoja vihaava sukupuolielinfunktionalismiin jämähtänyt fundamentalisti.
1: Sen verran usein kuulee siitä miten "oikeanlaisen miehen mallin puute" voi ajaa esimerkiksi ateismiin tai homouteen. Oikea miehekkyys on siis kristillisen kultuurin konstruoima tai muuten tälläisissä ei olisi mitään järkeä. Toki muutenkin näyttää siltä että homosekuaalisuuden valinta korostaa sitä että seksuaalinen suuntautuminen olisi by definition heille sosiaalinen konstruktio.
Sosiaalinen konstruktio tarkoittaa siis sitä että asiaan liittyy kollektiivisisa uskomuksia ja niihin liittyviä odotuksia. Ja tässä näyttää minun silmiini suoraan sanoen olevan niin että tärkeintä ei ole katsoa onko sukupuoli sosiaalisesti konstruoitu vaan sitä missä määrin. Molemmissa ääripäissä on tietenkin maukkaimmat stereotyypit. Mutta luultavasti he ovat kuitenkin onneksi vähemmistöä.
Mutta mitä sitten?
Ja vaikka sitten jos sukupuoli oletetaan sosiaaliseksi konstruktioksi, ja valitaan tähän jokin mielenterve konteksti, niin siitä päästään kuitenkin seuraavaan asiaan. Moni käsittelee sosiaalisia konstruktioita kuten perinteiset fundamentalistit teologiassa luonnollisuuden ja epäluonnollisuuden käsitettä. Eli siten että jos jokin asia on sosiaalinen konstruktio niin siten se on keinotekoinen, absurdi ja jopa pahaksi. Itse vierastan ajatusta universumista joka olisi joko paras tai pahin mahdollinen maailma. (Se on enemmänkin välinpitämätön.)
Sosiaalinen konstruktio onkin terminä hyvin vahvasti politisoitunut. Termin käyttäminen viittaa usein siihen että ihmisellä on normatiivisia intentioita joista hän haluaa luoda poliittisia toimintaperiaatteita. (Feminismi on siitä hyvä esimerkki että se on monesti rehellisesti poliittista ; Ideana on maailman muuttaminen. Tämä ei ole sinällään hyvä tai huono asia. Välinpitämätön asia se ei kuitenkaan missään mielessä ole.)
Sosiaalisen konstruktion nähdään aika usein tarkoittavan sitä että se on
* Jotain joka ylläpidetään vallalla joka koetaan epäreiluudeksi.
* Se on keinotekoista ja sitä kautta perusteetonta.
* Se on absurdia ja se pysyy olemassa vain keinotekoisuudella.
Tässä mielessä sukupuolen sosiaalinen konstruktio laajeneekin vaikkapa siihen että naiseus tai mieheys ei ole mikään syy sille että ihmiseen kohdistetaan jotain hallintaa tai alistamista. Ja että on taisteltava illuusioita vastaan ja antaa ihmisryhmille vapauksia ja oikeuksia. En ole tämänlaista vastan sinällään, mutta on selvää että näissä tapahtuu voimakas is-ought -loikkaus. Humen giljotiinilla voisi olla sanottavaa siitä miten tämänlainen asia "onnistuu vain lisäoletuksin". Toisin sanoen sosiaalisen konstruktion mukaan ladataan muutakin kuin se miten asia on tai ei ole.
Ian Hacking onkin luokitellut sosiaalista konstruktiota koskevaa kielenkäyttöä. Ja hän on huomannut että niissä on kolme suurta pääteemaa; Teemaa joka itse asiassa on yleistä ja jossa sosiaaliseen konstruktioon liitetään kaikenlaista muuta tauhkaa lisää. Ja tätä kautta niille tapahtuu kaikenlaisia jännittäviä asioita.
1: Keskittyminen siihen mikä ilmiö Y on aloittanut ja jakanut ilmiötä X. Ja tähän usein liittyy väite että jos nämä sosiaaliset taustat Y olisivat erilaisia niin X olisi erilainen. Tästä usein seuraa sekin, että ajatus Y:n loppumisesta nähdään samana kuin X:n tuhoutuminen. Jossa on usein unohdettu se, että usein ilmiöllä X voisi olla toisenlaisiakin synty- ja ylläpitämistapoja. (Aivan kuten maallistuminen ei tuhoaisi kaikkea sitä mitä kristinusko on ollut mukana rakentamassa alkuun. Esimerkiksi yliopistolaitokset jatkavat aivan hyvin vaikka sen perusfunktio ei olekaan teologian alla toimivien tieteenalojen jäsentäminen jotta olisi hyviä teologeja. Maallinen syöpälääkäri leikkaa asioita vaikka antiikin kreikan ja rooman kulttuuri tuhoutui ja tämä oli kirurgian kehto.) Tässä on hyvin lähellä ajatuksia joissa X:n hyvyys muuttuu oikeutukseksi Y:lle.
2: Huonousväite jossa se että X on sosiaalisesti konstruoitu tarkoittaa että meidän on parempi ilman. Sosiaalisesti konstruoitu asia olisi illuusio, vale, petos. Se on vain absurdi asia joka ei pärjää Totuudelle. Kuitenkin toisaalta on nähtävissä, että esimerkiksi feminismin voi olla vaikeaa toimia koska hänen oma kannanottonsa sukupuolisuudesta ja sukupuolesta on hänen itsensäkin mukaan väkisin sosiaalisesti konstruoitua. Feminismikin on sosiaalinen konstruktio. Tämä vastaava ongelma tulee tietenkin kaikkien muidenkin vastaavien asioiden kohdalla. On selvää että sosiaalisesti konstruktioiduksi liittyviin aiheisiin tarttuminen ja niihin kananottaminen on sosiaalisesti konstruoitua. Olisi tervettä muistaa että osa sosiaalisesti konstruktoiduista asioista ovat hyviä. (Ja osa niistä voi olla Platonin kuvaamia "jaloja valheita", joihin suhtautuminen on asennekysymys. Sanon tämän siitä huolimatta että itse olen mieluummin "onneton Sokrates kuin onnellinen sika". Pidän esim. jalon valheen ideaa mukailevaa ajatusta siitä että vaikka uskonto oikeutettaisiin yhteiskunnallisella hyödyllä jossa Jumalan olemassaolo on irrelevanttia hyvin epämiellyttävänä.)
3: Ajatus siitä että korjaus on mahdollinen tai helppo vain siksi että kyseessä on illuusio. Tässä mielessä on hyvä huomauttaa että nykyajan raha ei ole kultakannasa vaan ns. fiat -rahaa. Tämä on puhtaasti sosiaalinen konstruktio. Ei ole silti helppoa tai mitenkään ilmiselvää miten rahan illuusiokuplan voisi vain puhkaista ja tulla toimeen ilman. Raha kun nojaa ajatuksiin ja uskomuksiin ja tämän lisäksi sillä ratkotaan arkea koskevia todellisia ongelmia.
Hacking maalaa näistä myös kombinaatioita. On esimerkiksi tavallista että ajatus jonkin huonoudesta motivoi sitä että halutaan tuhota kohdassa 1 mainittu ilmiö Y. Ja yhteys näiden välillä korostuu koska se on tietenkin jotain joka motivoi taisteluun kun illuusio voidaan voittaa helposti tarttumalla sen alkusyyhyn. ; Koska X on paha, se tulee korjata ja koska X on sosiaalisesti konstruoitu, asian korjaaminen on mahdollista.
1: Näiden huomioiden tekeminen on tietenkin siitä jännittävää että Hacking itse analysoi asioita kuten sosiaalisesti konstruoituja asioita analysoidaan. Ja toisaalta näiden valossa sosiaaliseen konstruktiouteen vetoaminen on usein myös poliittisesti motivoitua ja siihen liittyy intressejä jotka ovat itsessään poliittisesti konstruoituja. Tässä tilanteessa on tietenkin paha vain tuomita kaikkea sosiaalisesti konstruoitua. Ja paha on tuomita, tuomitsipa konstruoidut asiat pahoiksi tai konstruktioita näkevät tyypit huonoina.
Tästä voidaan oppia se että aina kun asian sosiaalinen konstruktius nostetaan esille on katsottava että mitä lausuja tarkoittaa sillä ja millä reunaehdoin sitä oikeasti käytetään puhuttaessa vaikkapa oikeudenmukaisuudesta tai politiikasta tai oikeuksista/vapauksista.
Tunnisteet:
absurdi,
dekonstruktio,
denialismi,
feminismi,
Hacking,
Humen giljotiini,
intressit,
konstruktivismi,
kulttuurirelativismi,
oikeus,
Platon,
postmodernismi,
valehtelu,
vapaus
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Tämä peli trollaa jopa minua
Japani on monin paikoin mielipuolinen maa. Sieltä tulee myös tietokonepelejä. Sellaisia kuin "Project Diva X". Se on musiikkipeli. Jossa pitää klikkailla oikeaa nappia oikeaan aikaan samaan tapaan kuin jossain "Guitar Hero" -pelissä.
Pelissä ei tavallaan ole juonta. Siinä on toki ideana maailman pelastaminen joka tehdään lataamalla söpöysenergiaa ("cute aura") kristalliin. Tämä on enemmän alkuidea kuin juoni. (Pelin tekemisen motivaatiot haiskahtavat enemmän juonelta kuin tämä "idea".)
Pelin motivoivin asia onkin se että siinä on animehahmoja joita saa pukea (mahdollisimmanniukasti) ja kappaleita läpäisemällä saa uusia (niukkoja) asusteita. Pidin myös oivallisena ajatusta jossa animemuusikkotähtiä pitää miellyttää. He toivovat erilaisia asioita rentouttavista asioista ties mihin muuhun. Nämä on selvästi arvottu niin että sinun tulee olla valmis vastaamaan-reagoimaan käytännössä mielivaltaisiin pyyntöihin. (Ja sitten sanotaan että tämä ei jotenkin simuloisi oikeaa musiikkimanagerin elämää???)
Musiikkipelejä on tehty paljon. Mutta tässä pelissä oleellista on se, että pelin tekijät ovat ilmeisesti keksineet oivan säästökeinon. Kappaleet eivät ole kuuluisia hittejä jotka ovat sellaisenaan taustamusiikeilla. Säästösyistä kappaleet ovat internetistä saatua fanarttia. Ja samaa fanart -sarjaa ovat myös pelin monet kuvat. Kappaleille ei ole hankittu laulajia vaan laulut on toteutettu vocaloideilla (ボーカロイド). Eli toisin sanoen laulujen äänenkorkeus ja pituus vedetään syntetisaattorin läpi. Tämä on vähän kuin tähtenä olisi Stephen Hawking. (Ah tätä tunnetta ja esiintymistä ja eläytymistä sekä tulkinnan syvyyttä! Ei ollenkaan uncanny valleyssä tämä!)
Tämänlainen projekti voisi olla pro bono -yhteisöllisyysrakennelma ja projekti. Mutta se ei ole. Peli ei ole yhteisön voimannäyte vaan sitä mitä saadaan aikaan kun halutaan kiertää mahdollisimman monia tekijänoikeusmaksuja.
Tutoriaali taas on suomalainen polkka. Jossa on purjoa pyörittävä animetyttö. Kappale ja teema on sama kuin sieni.usissa. (Joka on laajempi Ievan Polkan yleinen meemiklisee.) Pääni räjähtää.
Tunnisteet:
absurdi,
anime,
fanart,
Hawking,
meemi,
musiikki,
tekoäly,
tietokonepeli,
trolli,
uncanny valley
torstai 13. lokakuuta 2016
Seitsemän kuolemanpäivää
Monet pelit ovat hyvin tarinavetoisia. Tämä on jossain määrin jopa häivyttänyt eroja elokuvan ja pelien välillä. Välidemoja on runsaasti ja joskus sitä hukkaa quick-time-eventin kun unohtaa pelaavansa peliä. Nämä tarinat antavat peleille tavoitteellisuutta ja merkityksiä.
Jotkut pelit kuitenkin rikkovat tätä kaavaa. Yksi niistä on ensimmäinen "Goat simulator" -peli. Siinä ei ollut mitään kovin merkittäviä tavoitteita. Vuohi ei voinut edes kuolla. Siinä voitiin lähinnä rikkoa asioita. Tässä mielessä "Goat simulator" voidaan nähdä jonain joka edustaa nihilismiin liitettyjä pelkoja ; Pelko siitä että ilman "suuria kertomuksia" on vain kontekstitonta sekoilua joka on anarkistista ja tuhoisaa. ; Jotta saataisiin jotain rakennettua tarvittaisiin tarina.
Kuitenkin "Goat simulator" asetti tavallaan pelaajan keskiöön, tekemään mitä halusi. Ja tätä näkökulmaa voi täydentää toisella pelillä jossa ei ole tarinaa. Tämän peli on "7 days to die". Peli muistuttaa hyvin vahvasti "Minecraftia". Eli siinä kaivetaan maata, kaadetaan puita, hakataan malmeja. Ja kaikki muuttuu joksikin toiseksi jota voi sitten asetella maailmaan.
Sen lisäksi "7 days to die" on pullollaan zombieita. Ja pelin maailmaa kuvataan sanalla "unforgiving". Sana on ymmärrettävä, sillä zombiet ovat melko voimakkaita. Ja kun hahmo kuolee, et saa tämän esineitä mukaasi. Ja itse asiassa pelissä kuolee muutenkin hyvin helposti. Janoon. Omien rakennelmien päälle romahtamiseen. Omiin piikkiansoihin astumiseen. Nälkään. Sairauksiin.
Ne jäävät siihen mihin vanha hahmo kaatui. ; Olet maailmaan heitettynä ja elät lyhyen, mielettömästä puun hakkaamisesta tai muusta mekaanisesta toiminnasta koostuvan, elämän. (Jos hakkaat nappi pohjassa useita tunteja voi syntyä väistämättä sellainen ajatus että jos joudut tekemään mekaanista rutiinia voidaksesi tehdä mitä haluat, voisit saman tien olla töissä etkä kalsarillasi sohvalla peliohjain kädessä.) Pelissä ei voi voittaa ja jokainen voitto on siinä mielessä merkityksetön että ne eivät edistä mitään tarinaa. Ja se korkeintaan lykkää väistämätöntä.
Se, mikä pelissä kuitenkin jää on aikaansaadut ja tehdyt rakennukset. Ja tätä kautta peliin saa aika paljonkin mielekästä tekemistä. Sitä voidaan rakentaa. Yksi elämä on merkityksetön. Kaikki tavoitteet ovat jotain jotka eivät tule pelaajan ulkopuolelta, vaan sisäpuolelta. Peli tuntuu merkitykselliseltä vaikka se pitää sisältään mekaanista toistamista (kaikki resurssit grindataan mekaanisesti). Ja muutenkin peli on hyvin vahvasti vain kasa fysikaalisia sääntöjä, ilman tarinaa, päämäärää tai muutakaan vastaavaa. Jopa zombiemaailman tausta jää hyvin avoimeksi. Jos mietit että miksi maailma on zombieiden läpitunkema niin peli vastaa että "Mitä väliä, ketä kiinnostaa!" Pelin alkuvaiheessa on mahdollista olla pitkäänkin niin että hahmo kuolee ja syntyy uudestaan johonkin satunnaiseen paikkaan kartalla. (Tämän voi toki lopettaa rakentamalla itselle vuoteen johonkin paikkaan. Vuoteen voi toki aina halutessaan rikkoa ja tämän jälkeen satunnaiseen paikkaan syntyminen alkaa uudestaan.)
Tässä mielessä "7 days to die" on kenties kätevin keino lähestyä Jean Paul Sartren maailmaa. Sartren puheista on usein ymmärretty hänen esittämänsä ongelma. Eli ongelma siitä että ihminen on maailmaan heitetty ja maailma on ulkoisesti aika mekaaninen ja absurdi paikka. Olemassaolo on absurdia ja elämässä ei ole ulkoista merkitystä. Kuolemakin on vain ultimaattinen absurditeetti, se pyyhkii pois kaiken mitä elämässä on rakennettu. Ihminen syntyy sattumalta, kuolee sattumalta ja kaikki tässä välissä on mielivaltaista pykäämistä. Tämä on se puoli joka muistetaan ateismikriittisissä lausumissa joita kuulee vaikka kirkollisilta. Tässä kuitenkin lähinnä nojataan siihen että merkityksen olisi pakko olla ulkopuolelta tulevaa. Sartren maailmassa absurdiuteen oli ratkaisu. Ihmiset ovat vapaita siinä mielessä että he voivat valita. Ja tätä kautta heillä on vastuullisuutta ja merkityksellisyyttä. Ja tätä kautta ihminen voi paeta absurdin "kuvottavuutta" (nausea). Ja tässä ei ollut vielä kaikki; Ihminen on tuomittu olemaan vapaa. Joten elämä on väistämättä täynnä sisäistä merkitystä. Nihilismin pelkoa ei ole. (Jopa "Goat Simulator" on klovneriaa jossa for lulz on merkitys.) Elämässä, kuten "7 days to diessäkin", ihminen sitoutuu elämäänsä, piirtää oman kuvionsa, ja sen kuvion ulkopuolella ei ole mitään. Vapaus edeltää kaikkea. Mitä kutsumme vapaudeksi on mahdotonta erottaa 'inhimillisen todellisuuden' olemisesta. Ei ole mahdollista olla ihminen ja olla olemassa ensin, ollakseen vasta sen jälkeen vapaa ja merkityksellinen jollain ehdoilla; Jopa vankina olemisen ja hänen vapaana olemisensa välillä ei ole merkityksen katoamisen tai olemassaolon kannalta mitään eroa.
Tässä mielessä kun ulkoisten merkitysten katoamisen hyväksyy, ei voi jatkaa siihen että merkitykset vaatisivat sitä että ne varastettaisiin joltain. (Eli vaikka ateistit olisivat pakotettuja nihilismiin ja arvotyhjiöön ja voisivat siksi saada merkityksiä vaan uskonnosta.) Sen sijaan voidaan nähdä että ulkoiset syyt, kuten Jumala tai kikkelin muotoisen temppelirakennuksen teko keskelle zombieapokalypsiä, ovat jotain jolle annamme merkityksen ensin sisäisesti. (Ja sitten kenties luulemme että nämä merkitykset ovat niissä ikään kuin ulkoisesti ja toimimme sen mukaan.) "7 days to die" ei itse asiassa ole niinkään narraation puutetta kuin sitä että peliin ei ole koodattu rajoitteita. Esimerkiksi tehtäviä joissa epäonnistuttaisiin tai onnistuttaisiin.
"7 days to die" on tässä mielessä juuri kuten "Minecraft". Mutta parempi, koska siinä kuollaan enemmän, nopeammin ja enemmillä zombieilla.

anarkia,
eksistentialismi,
merkitys,
nihilismi,
Sartre,
tietokonepeli,
zombie
torstai 18. elokuuta 2016
Tonni käteen - känni toteen!
Löin vetoa tuhannesta eurosta. Ehdot olivat hyvin simppelit. Vedon aiheena oli se, kumpi palaa ensin. Jeesus Kristus vai Godot. Jos Godot tulee ensin, uskovainen ystäväni maksaa minulle tonnin. Jos taas Jumalan Poika Jeesus Kristus palaa rankaisemaan eläviä ja kuolleita, minä maksan uskovaiselle tonnin.
Toisin sanoen löin vetoa sen puolesta että Beckettin absurdissa näytelmässä mainittu ei-koskaan-tuleva hahmo on paluultaan uskottavampi ja todennäköiemmin relevantti kuin se hahmo jonka varaan länsimainen kulttuuri on melko vahvasti sitonut tulevaisuustoivonsa, hyvät käytöstapansa, etiikkansa ja näkemyksensä tuonpuoleisesta.
Koska kyseessä ovat relevantit rahat ja haluan että rahaa virtaa runsaasti, olen kiinnostunut utelemaan että onko joku muukin halukas ottamaan osaa tämänlaisiin vedonlyönteihin?

torstai 7. heinäkuuta 2016
Kristityt ja erikoiset kondomit
Muutamakin taho on uutisoinut tempauksesta jossa kristityt osallistuivat homomyönteiseen kulkueeseen, omalla tavallaan. Taktiikka oli erikoinen ; Naamioitunut fundamentalisti jakoi kondomipaketin näköisiä tarvekaluja joiden sisältä löytyi homovastaista materiaalia. Muun muassa kuvia revähtäneistä peräsuolista.
Tämänlainen käännyttäminen on mielessäni jossain määrin huvittavaa. Ja mikä parasta, juuri sellaisella tavalla joka on samalla huvittavaa että auttaa pitämään fundamentalistit kurissa. Tämänlainen huijaaminen enemmänkin ärsyttää kuin pelastaa ihmisiä Jeesukseen.
Koska olen reilu ja tasapuolinen mies, muistan että vastaavanlaisia asioita tulisi sitten olla aivan asiallista tehdä kristityillekin. Tämä on siitä tärkeä muistutus että esimerkiksi rock -konsertteja häiritseville megafonikristityille heidän huutelunsa ei ole häiriköintiä vaan positiivisen uskonnonvapauden ilmentymä. Mutta jos joku menisi huutamaan Dawkins -sitaatteja "Suviseuroille", tätä pidettäisiin uskonrauhan häirintänä. Joka on tietenkin omituista, koska senkin pitäisi olla positiivista ilmaisunvapautta.
Sen vuoksi itseäni huvittaisikin tuottaa kirjoja tai kirjasia joissa on Raamatun kansien näköiset kannet. Ja kansien sisällä olisi sitten tarjolla ehtaa homopornoa. Tälläisen materiaalin jakaminen olisi tietenkin aivan asiallista, aivan kuten tuo valekondomienjakaminenkin. Ihmisten tulisi peräti kiitellä nokkelaa ja kekseliästä veijaria. Tai muuten on huumorintajuton, kuten ne ihmiset jotka ovat kokeneet tuollaisen uskonnollisen materiaalin salakuljetuksen häiritsevänä, epäkunniallisena ja tyylittömänä.
Tämä tosin on siitä huono tuote, että jos olen jotain oppinut lestadiolaisista, niin sen että tuonlainen tuote muuttuisi helpoti hyvin halutuksi tuotteeksi. Sillä sen avulla voi pitää kulisseja kanssauskovaisiin samalla kun toteuttaa syntisiä puolia. ("Suviseurojen" vaikutus paikallisen alueen viinanmyyntiin ja kondomikauppaan on tunnettu asia.)

homoseksuaalisuus,
julistus,
kristinusko,
käännyttäminen,
mainonta
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Jos vuori ei tule Kapteeni Kirkin luo, on...
"Fall On Your Sword" on tehnyt kappaleen "Shatner Of The Mount". Se on kooste Shatnerin haastattelusta. Kooste ei ole lyhennelmä tästä haastattelusta vaan sille on annettu hyvin omanlaisensa sävy. Kun itse videossa korostetaan esimerkiksi kontrastia siitä miten saastunut planeetta rinnastuu sankariin joka kiipeilee ilman turvavälineitä puhtaassa luonnossa. Haastattelussa kiipeämisen nähdään symbolisoivan itsensä ylittämistä, itsensä haastamista. Kappale on...hieman erilainen.
Tämänlaisia videoita tehdään melko paljon. Ja jopa ottamani kanta siitä että kyseessä on kappale väittää että tuotos on musiikkia. On selvää että Shatnerin haastattelu/puhe ei ole musiikkiteos. Mutta "Shatner Of The Mount" tuntuu ainakin minusta olevan sellainen. Tärkein perustelu tälle asialle on pääasiassa tunne siitä että se on musiikkia. (Joka ei tiettävästi ole argumentti oikein millekään.)
Muuten siitä tekee musiikkia se, että siinä on taustamusiikkia. Lisäksi editointi on tehty melko hyvin ja sen avulla puheeseen on luotu melko tarkasti aseteltu rytmi. Toistolla luodaan lauluille tyypillisiä iskulauseita ja niiden välille luodaan rytmiä. Lisäksi tuotoksessa on musiikkikappaleen rakenne, sellainen hyvin totuttu jossa on sisältöään vaihtava säkeistö ja erillinen kertosäe. Tämä kaikki kompositiointi - taustamusiikin asettelu, rytmi, toisto ja laajempi rakenne - tekee ei-musiikkihaastattelusta musiikkia joka ei ole haastattelua.
Remixaaminen tällä tavalla ei tunnu kovin luovalta. Toisaalta kompilointi on hyvin yleinen osa taidetta ; Se, että jokin koostuu osista joilla on lähde jossain muualla ei tee siitä suoraan plagiaattia. Plagiointia vastaan toki puhuu sekin että kaikki tietävät että mistä ääni ja puhe on saatu. Itse asiassa koko musiikkikappale toimii lähinnä jos tunnet "Star Trekin" ja Shatnerin itsensä.
Kokonaisuudessa on kaiken lisäksi jotain joka on mielestäni puhdasta. Videotuotos ei tee Shatneria naurettavaksi, vaan se on jollain omituisella tavalla elämän ylittävää. Se välittää asenteen joka on hieman erilainen kuin Shatnerin haastattelu, joka sekin toki on jokseenkin elämyksellinen. Sekä haastattelu että siitä tehtävä kappale ovat jokseenkin B.S. -pitoisia. Mutta sellaisella hyvällä tavalla.
Tunnisteet:
absurdi,
hengellisyys,
musiikki,
plagiointi,
Shatner,
taide,
YouTube
sunnuntai 22. toukokuuta 2016
See modern/historical marvels of the state of agnostic theocracy!
Traveling is hard. You must go in a lot of different places. That is a total bummer. That thing is something what is fixed in state of agnostic theocracy. (The great state and small importer of mud.) We are going to build many sightseeings and tourist attractions. All in compactly in one place. You can see beautiful "small wall of china". Just in next of the "miniscule canyon". In the state of agnostic theocracy everything is small! (But remember ; Stealing our cultural heritage is a crime. And our small country persecute heretics. That's why we are theocracy.)
Tunnisteet:
absurdi,
stand-up komiikka
perjantai 20. toukokuuta 2016
Jääkiekon merkitys (Lyhyt Jumalatoditus).
P1: Kaikkien merkitysten luomiseen tarvitaan välttämättä Jumalaa.
P2: Jääkiekossa tunnetaan syviä merkityksiä.
J: Jääkiekkokokemukkset vaativat välttämättä Jumalan olemassaoloa.
Jääkiekko toimiikin todennäköisesti vaikkapa Pyhällä Hengellä. Älyllisesti rehellinen ateisti ei voi kokea jääkiekkoa merkityksellisenä, koska ilman Jumalaa kyse on vain mielivaltaisesti sovituista sosialisista konstrukteista ilman sen syvempää mieltä. Ilman Jumalaa ei ole mitään objektiivista jääkiekkoutta, vaan absurdi sopimuksenvarainen mielivalta jossa ei ole mitään syvempää merkitystä.
Jos siis katsot jääkiekkoa ja koet merkityksiä ateistina, olet vapaamatkustaja. Voit kenties nostaa kätesi pystyyn ja iloita. Mutta se johtuu vain siitä että sinulle on annettu kristillinen kasvatus.
Tunnisteet:
absurdi,
arvotyhjiö,
Jumalatodistus,
logiikka,
merkitys,
stand-up komiikka,
urheilu
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Rituaaleista taideperformansseihin
Teemu Laajasalo on pahastunut. Syynä on se, että "Taiteiden yössä" suosikkiyhtye Jape Lovén ja vapaa -ajattelijat suoritti performanssin jossa pestiin kaste pois. Vapaaehtoiset saivat siis kastellun pään ja tämän kerrottiin olevan kasteen poispesu. "Kyseessä on interaktiivinen performanssi, jossa halukkailla on mahdollisuus osallistua symboliseen kasteenpesuun." Tämä "Katumajärven jää" -kappale oli Laajasalolle epämiellyttävä performanssi.
Mielestäni kyseinen performanssi on hyvä taide-esitys. Se oli kantaaottava ja siihen reagoiminen kertoi yllättävän paljon. Laajasalo tuli paljastaneeksi kovin monta asiaa kirkosta ja itsestään:
Kasteesta ja kastamisesta valittamista pidetään pikkumaisena. Laajasalon reaktio kuvaa sitä vallitsevaa kulttuurimme tilaa. Ateistien puolella mikä tahansa merkityksen lataaminen on väärin. Puuttuminen ja pahastuminen on pikkumaisuutta. Uskovaisen puolella teolla on symbolista merkitystä ja se on kaunis osa kulttuuria. Esimerkiksi Laajsalo ei muutu pikkumaiseksi valittaessaan ilman shampoota tehdystaä vapaaehtoisesta tukanpesusta. "Jos haluaa oikeasti tehdä performanssin ja ravistella pyhiä arvoja kannattaisi tutustua Turkan, Teemu Mäen tai jonkun muun mestarin taiteeseen. Tällainen vapaa-ajattelijoiden performanssi on pikkusievää ja kiusallista jostain paitsi jääneiden nynneröiden piipitystä." Jo Laajasalon oma, hyvin voimakas ja pejoratiivisilla termeillä ladattu kertomus todistaa päinvastaisesta. Itse asiassa se todistaa että tässä ravistellaan keskeisiä tabuja hyvinkin ankarasti. Koska muuten Laajasalo ei välittäisi. Ja selittäisi että "Ja vaikea on ajatella, että kirkkoa kunnioittavat ja omat rakkaat lapsensa ja lapsenlapsensa kasteelle tuoneet perusdemarit iloitsisivat puoleen poliitikon Jape Lovénin halusta pilkata ihmisten uskoa ja kristittyjen sakramenttia." Joko siinä ravistellaan monille tärkeää tabuarvoa tai ei. Laajasalo keikailee sisällöllisesti ristiriitaisilla teemoilla samanaikaisesti. Vain dissaava asenne on pysyvä. Joka on reaktiona hyvin paljastava.
On itse asiassa huvittavaa, että butthurtiuden ja asenteellisuuden mestari Laajasalo - mies joka kirkon piirissä voi hakata ja vittuilla eriuskoisille ja selvitä tästä "huumori" -termin ylikäytöllä samaan tapaan kuin PerusSuomalaiset selviävät sariiri-ironia-känni-läppä-hetkenmielijohde -tematiikalla kaikeasta. Ja kirkon piirissä asia menee yhtä täysillä kuin huumorrii -asenne menee läpi nuivimpiin perussuomalaisiin. Laajasalo on toki hyvä asiantuntija tunnistamaan kokemusasiantuntijuudellaan pikkusievyyttä ja kiusallista nynneröiden piipittelyä. Mutta fiksuutta hänestä saa kaivaa katuporalla eikä löydä. Siksi onkin huvittavaa että Laajasalo ei tuo esiin omaa ilmiselvää ns. butthurtiuttaan vaan sen sijaan määrittelee asian siten että hän kristittynä pastorina astuu määrittelemään mikä on hyvää ja fiksua ateismia. Laajasalo ei siis enemmänkin nostaa esiin sen keiden pitäisi pahastua "Laajasalo sanoo uskovansa, että eniten kampanjasta ovat harmissaan monet fiksut epäilijät ja ateistit. Heitä hävettää tällainen." Mutta Laajasalo onkin trolli, tosin ei taitava tai osaava sellainen.
Laajasalo ei ymmärrä mitä eroa on uskonnollisella rituaalilla ja taideperformanssilla. Hänestä mikä tahansa rituaalinen toimenpide olisi uskonloikkaus tai vastaava. Tämä on hyvin kiinnostava huomio, sillä Laajasalolle teemana on se, että ei ymmärretä että kasteenpesu on sosiaalinen eikä teologinen performanssi. "Tahatonta komiikkaa tietenkin syntyy siitä, että uskonnollisia toimituksia vastustava järjestää uskonnollisia toimituksia. Ja vielä yrittäen peruuttaa jotain joka ei ole peruutettavissa. Katekismus opettaa, että kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti." Laajasalo siis todella olettaa että ateisti joka ottaa tukanpesun uskoisi, että kaste olisi jotain yliluonnollista ja pysyvää. Että jokin oikeasti olemassaoleva maaginen tässä pestään pois. Ei. Pikemminkin tämänlainen hiustenkastelu nykykulttuurissa demonstroi että ei uskota kasteessa olevan mitään. Se on samantyylinen temppu mitä joku voisi tehdä kummitusten kanssa. Jos joku selittää että jossain talossa on niin voimakas kummitus että se tappaa kaikki tietyssä kummitustalossa yöpyvät, on talossa yöpyminen demonstraatio siitä että ei usko tähän kummitukseen. Laajasalo näkee kasteen vain jonain oikeana rituaalina eikä siksi osaa edes tulkita tuota aktiota. Tämä ei ole poikkeuksellita kristityille. He ovat jumiutuneet teologiaansa ja dogmatiikkaansa syvästi eivätkä kykene irtautumaan niiden iskostamista skeemoista. Ja tätä kautta he eivät osaa tulkita suunnilleen mitään mitä ateistit tekevät.
Lisäksi on hyvin vaikeaa nähdä miten tämä tukanpesu riistää lasten kastamisen. Tässähän kastettiin vapaaehtoisia aikuisia. "Armas Maasalon rakkaassa lasten jouluvirressä puhutaan turvallisen Jumalan johdatuksesta ja jokapäiväisestä hoidosta ja pyydetään ’ettei meiltä maailma, riistäisi kasteen armoa.’ Sitä riistämistä vapaa-ajattelijat selvästi haluaa tässä demonstroida. Mutta ei taivastoivo, kasteen armo tai pelastus performansseilla häviä." Huvittavinta tässä on tietenkin se, että Laajasalo itse asiassa reagoi sosiaaliseen epäuskonosoitukseen selittämällä että "meidän taika on vahvempi kuin teidän". Onkin mielenkiintoista huomata että kirkko yleensä korostaa sitä että rituaalit antavat merkitystä. Ja korostavat että on tärkeää erottaa taikauskoinen fundamentalismi asiallisesta ja "vaikeammin kritisoitavasta" sofistikoituneesta teologiasta joka puhuu merkityksestä ja merkityksettömyydestä. Kuitenkin kastekysymys tässä kohden selvästi ei käsittele sitä sosiaalista merkitystä joka ateistilla voi olla "kasteen poispesussa". (Liitit minut instituutioonne rituaalisella keskisormennäytöllä joten olkaa hyvä - palautamme palveluksen. Tunkekaa hyvät aikomuksenne Helvettiinne jonka portaat tiettävästi on niistä rakennetut.) Sen sijaan korostetaan että kaste olisi todellinen taikarituaali jossa tapahtuu jotain yliluonnollista ja vahvaa jota ei voi pestä pois merkityksillä.
En tiedä mitä Laajasalo tavoittelee kritiikissään, mutta selvästi hän osoitti miten pikkumainen kirkko - ja etenkin hän itse - on. Ja miten vahvasti se haluaa kieltää kaikenlaisia hyvin mitättömiä asioita. Ja miten kun sen tabuja ravistellaan, sen perussävynä on pahastua koska asia on tärkeä, niin arvokas ja tärkeä. Mutta samalla tämä merkitys kiistetään ja sanotaan että oikeasti pitäisi käsitellä muita aiheita, koska muiden toiminnan määrittely ja ohjaaminen on se mitä asiallinen taideperformanssin kritiikin kohde aina harrastaa. Mutta tietenkin kaikki on mahdollista kulttuurissa joka toisaalta pesee kaiken konkreettisen kritiikin pois puhumalla rituaalien sisältämästä merkityksistä ja niiden kokemisista. Mutta toisaalta sitten on ensimmäisenä korostamassa rituaalien reaalista ja todellista puolta heti kun näihin merkityksiin isketään vaikka taideperformanssin voimin.
Teemu Laajasalo ei ymmärrä, että Streisand efekti on vahva. Että jos jotain haluaa kieltää tai ohjata muualle niin sitten ihmisille tulee tarve katsoa. (Joka on manipuloivampi sensuurin muoto, komentelu siitä mistä saa ja kannattaa puhua jos aihe on itselle epämieluisa.) Hänen venkoilunsa onkin tuonut vapaa-ajattelijoiden rituaalille arvoa ja merkitystä. Se, että hän haluaisi että tehdään jotain ihan muuta on demonstroinut monille - esimerkiksi minulle - että aluksi aivan tyhmältä vaikuttanut pinnallinen rituaali oli sittenkin jotain tärkeää. Ja joka teki juuri jotain jota nimenomaan hyvä taide tekee. Raapii arvoja ja paljastaa tabuja. Tabun paljastuminen näkyy tälläisissä asioissa lähes suoraan butthurtin määrässä. Näin ollen vapaa-ajattelijoiden päänkastelu olisi ollut itsessään tyhmä, absurdi ja merkityksetön. Mutta Laajasalon oma reaktio loi performanssin ympärille auran, ja latasi sen täyteen merkitystä. Laajasalo paljasti että hänelle kaste on taikauskoinen yliluonnollinen temppu eikä vain liberaali moderni ehdottomasti ei-taikauskoinen rituaali jossa kysymys on sosiaalisesta suhteesta vauvaan ja siihen miten vanhemmat ja suku saavat tähän merkitystä perinteiden kautta.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Luettu - so what?
Uuden Suomen puolelle blogaaminen on tarjonnut mielenkiintoisia elämyksiä. Syynä on se, että siellä kommentteja tulee eri tavalla kuin täällä. (Osittain siksi että tämän paikan kompetenssia vaativa kommenttinegatiivinen asenne on rakennettu työllä ja vaivalla. Ja toisaalta olen rakentanut aivan tietoisesti uuden suomen puolelle ympärilleni erilaisen eetoksen. Se ei ole yhtään sen valheellisempi kuin eetokseni täälläkään. Mutta se on silti erilainen.)
Se miten tiivistäisin asian, on kontekstittomuus. Tästä saa esimakua katsomalla vapaavuoron huumoriartikkeliani. Siinä leikitään zombieilla ja Schrödingerin kissoilla ja oikeilla kissoilla. Terve ihminen voisi käsittää että jos joku puhuu siitä miten zombiearmeija rakentuu simiemme alla, niin you must be joking. Kuitenkin kommentoija näkee asian sitä kautta että olen jotain jonka hän on lokeroinut "filosofiksi". Ja tähän ihmisryhmään hänellä on selvä kanta "Maailma on täynnä filosofien höpöä fysiikasta." Mikä tarjoaa minulle la-wut -elämyksen. Kommenttiin liittyy toki aivan asiallista kvanttimekaanista kritiikkiä. Mutta konteksti ällistyttää. Miksi korjata tiedevirheitä vitsistä?
Tämä on kenties vielä ymmärrettävää. Maailmassa riittää idiootteja ja maailma on joka tapauksessa vajonnut tilaan jossa lähinnä Poen laki vallitsee. Jossain varmasti on joku hullu joka tosissaan esittää tuonlaisia ajatuksia. Minulle vitseissä on kuitenkin yleensä jokin vinksahtanut sisäinen logiikka, joten kenties joku mielenterveyspotilas jolla on filosofian harrastuneisuutta todella rakentaa jonkin samanlaatuisen ad hoc -verkoston.
Mutta asia ei jää tähän. "Asiapuolella" puheenvuorossa kirjoitin nihilismin filosofisista määritelmistä ja siitä miten sitä käytetään arjessa väärin, epäselvästi ja monella eri tavalla. (Tämä tietenkin leimaa minut "filosofiksi" monien silmissä.) Korostin että arkikäytön määritteet etäännyttävät koko asian rationaalisuudesta. Ja että se on lähinnä muuntunut joksikin jota käytetään kun halutaan pilkata vastustajaa mutta tavalla jossa ei jouduta luopumaan omasta älyllisyydestä. Sain kuitenkin kommenttiin lähteistämättömän väitteen sanan "oikeasta" merkityksestä "Nihilisti ei ehkä suhtaudu kriittisesti moraalijärjestelmiin vaan hylkää ne. Vähän kuten ateisti suhteessa agnostikkoon. Nihilisti voisi olla sellainen henkilö, joka sanoo esimerkiksi noudattavansa jotain moraalista järjestelmää mutta ei oikeasti välitä siitä lainkaan eikä toisaalta korvaa sitä millään muullakaan. Ts. ihminen, joka ei oikeasti välitä tai ota vastuuta mistään vaan ajelehtii eteenpäin väliinpitämättömänä. Myös äärimmäisessä relativismissa on nihilismiä silloin kun ei enää ajatella, että on useita "oikeita" tai "hyviä" moraalisia järjestelmiä vaan että ne kaikki ovat turhia ja hyödyttömiä tai vaikka irrationaalisia." Tässä ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin "Määritteli kuka, missä, milloin? Lähteet? Nihilismi tuollaisessa käyttötavassasi ovat sitä epä-älyllisyyttä ja asenteellisuutta jonka moittiminen oli jutun keskiössä. Mutta hyvä että tulit opettamaan. Kun kommenttisi näyttää enemmän ongelman laajuuden - ja sen korjaamisen vaikeuden - demonstrointi kuin jokin jossa tulee tiukka ja näppärä määritelmä käytetylle filosofiselle termille." & "Erityiset ansiot kommentin asiayhteydestä. Enhän tässä blogauksessa yhtään käsitellyt "Nihilismi" -termin sisältöä siten kun se on asiallisesssa kontekstissa määritelty. Ja korostanut että muitakin lähestymistapoja - halpamaisia, epä-älyllisiä ja latteita - on tarjolla jättimäinen kasa, käytännössä jokaiseen mahdolliseen tarpeeseen. (Josta seuraa se epämääräisyys.)"
Ja toisaalta kun kirjoitin eutanasiasta, sen sisältönä oli argumenttianalyysi. Eli otin eutanasiaa vastustavia argumentteja, ja sen sijaan että katsoisin että ovatko nämä määritelmät oikein vai väärin, katsoin mikä tematiikka niitä yhdistää. Kirjoitin jopa itse artikkeliin disclaimerin "Toisaalta se mitä mieltä minä olen ei ole kovin tärkeää. On sen sijaan kenties tarpeellista siirtää asia niin että subjektiivinen tunteiluni voidaan käsitteellistää. Muuttaa filosofiaksi. Silloin kysymys ei ole ehkä enää siitä olenko oikeassa ja pitääkö maailman miellyttää juuri minua. Silloin kysymys on enemmän siitä minkälaisia teemoja itsemurhan (ja myös eutanasian) puolustamisessa on. Kysymys on enemmän siitä että haetaan se mistä ollaan erimielisiä. Ja tämä voi vähentää ohipuhumista. Lopputulos on enemmän käsitenalyysiä kuin kuvaus siitä miten toivoisin eutanasian toteutuvan. Tai millä ehdoin saa tehdä itsemurhan. Tai miten nämä prosessit pitäisi käytännössä järjestää jotta se olisi hyväksyttävää. Tai onko itsetuho ylipäätään oikein tai väärin. Kyse on pelkästään siitä mistä asioista ollaan samaa tai eri mieltä." Täsmensin asiaa myös kommenteissa "Ongelma on siinä että tämän tekstin ideana on olla argumenttianalyysi eikä kannanotto siitä onko eutanasia oikein tai väärin. Ideana on siis ottaa tietyn aiheen argumentit, tässä tapauksessa eutanasiaa vastustavat argumentit, ja kasata mitä yhdistäviä perusoletuksia, ominaisuuksia ja attribuutteja näillä on. (Kyse ei siis ollut edes siitä että mikä on oikea autonomisuuden määritelmä vaan tarkastelu ns. attribuuttien tasolla.) Eli löytyykö jokin teema joka yhdistää itsemurhaa ja eutanasiaa koskevia argumentteja. Nämä teemat voivat olla oikein tai väärin. Se ei ole argumenttianalyysissä tärkeää. Koska siinä ei yritetä tehdä poliittista arvokeskustelua jossa valitaan "oikea mielipide" ja sitten juntataan sitä keksimällä syitä miksi tämä valittu mielipide on oikea." Silti kommentit olivat täynnä arvokeskustelua jossa korostettiin että olisin erityisesti eutanasian puolella. "Ehkä itse haluaisit elää yhteiskunnassa jossa eutanasiaa suositellaan monenlaisissa tilanteissa, mutta tuskin olen ainoa joka ei sellaisessa halua elää." (Mikä ansaitsee kyllä jotain pisteitä kun eutanasiaa vastustava kertoo minkälaisessa yhteiskunnassa ei haluaisi elää. Mutta tämä on tietysti vain "kielivitsi" eikä sanoma.) "Olisi kummaa jos samaa ei tapahtuisi eutanasian kohdalla esim joku vaatisi eutanasiaa kun naapurin koira räksyttää tai ettei aamulla ollut kaupassa suosikki olutta." ... "Mietippä entä jos kaksivuotias pikkupoika haluaa "etutaninaa" kun sukka ei mene ensiyrittämällä jalkaan tai kun ekaluokkalainen ei keksi ratkaisua matikan pulmatehtävään (molemmissahan tapauksissa vanhemmat normaalisti tulisivat tuputtamaan optimismia lapsilleen ja kannustavat jatkamaan). Itse asiassa on tosi höhlää kun yrittämiselle tarjotaan kuolemaa nopeammaksi ja helpommaksi vaihtoehdoksi (pahinta olisi kun euta-jonot venyisivät 14-16 vuotiaiden nuorien, opiskelijoiden ja amislaisten takia)"
Tekstiä ei siis nähty arvokeskusteluteeman ohi. Ihmiset ovat ilmeisesti niin tottuneet ideologiseen arvokeskusteluun, että he eivät tiedosta muunlaisia asioita olevankaan.
Mitä demonstroin?
Ei ole ollenkaan tavatonta että ihmiset ovat hyvin asenteellisia. He mielellään tekevät asiavirheitä esimerkiksi Nietzschen filosofiassa. Ja muutenkin heittävät vastapuolen maailmankuvan sanovan sitä ja tätä. Näissä on usein hirvittävän syviä virheitä. Ja kun näistä sitten kertoo, on kommentti jotain sen tyylistä kuin "Olen itse lukenut Nietzschen kirjan". Ja tämä sitten tarkoittaa sitä että heistä asia on loppuunkäsitelty. He kyllä tietävät olevansa oikeassa ja kritiikki väärässä.
Lukeminen ja lukemisen ymmärtäminen ovat kuitenkin hyvin eri asioita. Dawkinsin "jumalharha", Nietzschen filosofia ja evoluutioteoria ovat kenties kolme väärinymmärretyintä mallia. Ne ovat sellaisia että kaikki tuntuvat tietävän mitä nämä tarkoittavat. Ja silti sisällön ja sanoman välillä on valtavia eroja. Tämä johtuu siitä että jos aiheeseen liittyviä teoksia ylipäätään on luettu - suuri osa hankkii näkemyksensä "Jumalharhasta" lukemalla vain Dawkinsia kritisoivia kirjoja sen sijaan että lukisivat itse teoksen - niin se ei tarkoita kovin paljoa. Myös nuo minun blogiteksteihin vastanneet ihmiset ovat lukeneet itse tekstin. Blogitekstini ovat kuitenkin sekä lyhyempiä että sisällöltään yksinkertaisempia että helppotajuisempia kuin vaikkapa Nietzschen mikään teos. (Hän on itse asiassa todella vaikeatajuinen kirjoittaja.) Jos jo minun blogitekstini väärinymmärretään karusti lukemisen jälkeen niin miten näiden teosten ymmärtämiseen olisi jotenkin paremmat edellytykset?
Itse asiassa väitän että Ayn Rand ja Pekka-Eric Auvinen ovat varmasti lukeneet Nietzschen kirjoja, mutta ovat tulkinneet niitä yhtä heikolla tasolla kuin mainitsemani blogiteksteihini kommentoineet ihmiset. Eli teksti on luettu mutta ei ymmärretty. Mainitsmani ihmiset eivät ole varmasti olleet idiootteja. (He ovat tosin olleet vastenmielisiä ääliöitä. Mikä on eri asia kuin idiotia, valitettavasti.) Ja ovat kenties jopa innostuneet lukemastaan. Mutta heidän tulkintansa ei vastaa Nietzschen tekstien tutkijoiden kantoja siitä mitä Nietzsche on sanonut.
Oma kantani onkin se, että on hyvä jos kirja on luettu. Koska sitten Nietzschen sanomisen merkitystä voi perustella lainauksilla kyseisistä kirjoista. Kun asia on tuttu ja materiaali hanskassa niin sitten tämän pitää olla helppoa. Kun kerran on ymmärrys ja kompentenssi hallussa. Tässä tilanteessa vaatimustaso nostetaan siihen mihin se laitetaan kun keskustellaan osaajien kanssa. Tekstiä ymmärtämätön voi tehdä vahingossa virheen. Se on ymmärrettävää. Mutta jos korostaa omaa auktoriteettiaan sanomisiin, niin sitten ei riitä se että ottaa lukukokemuksen auktoriteettiasemaksi. Auktoriteettiasema saadaan kompetenssilla ja kompentenssi demonstroituu perusteluilla, kuten sisäisellä logiikalla ja lähteistetyillä lainauksilla.
Filosofia on taito. Perusteluprosessin ohittaminen viittaamalla siihen että on lukenut teoksen viittaa siihen että ei ole ymmärretty edes sitä mitä tämä taito ylipäätään tarkoittaa. Ja tämä on hyvin loukkaavaa niille jotka ovat kuluttaneet erinäisiä satoja tai tuhansia tunteja siihen että ovat miettineet, harjoitelleet ja treenanneet asioita. Se, että ykskantainen kritiikin torppaaminen toimii tällä tavalla ei tietenkään psykologisesti yllätä. Se muistuttaa Dunning-Kruger -efektistä. Kun on riittävän huono kokee itsensä mestariksi. Ja kun ei ymmärrä omaa huonouttaan ei ymmärrä edes sitä että pelkän lukukokemuksen olemassaoloon viittaamisen sijasta pitäisi demonstroida osaaminen jotta sillä olisi mitään arvoa tai merkitystä. Koska jo tämän tiedostaminen vaatisi jonkinlaista taitoa. Ja sitä ei saa jos asenteellisesti on joskus nuorena tullut lukaistua joku kirja ja tulkittua se väärin. Ja josta ei sittemmin enää muista edes sitaatteja.

perjantai 19. kesäkuuta 2015
Kone pystyy (minä en)
Tuore MIT:n julkaisu kertoo siitä miten tekoäly pärjää nykyään älykkyystesteissä. Tämä ei ole kenties kovin yllättävää. Koneet ovat jo pitkään pärjänneet matemaattisissa ja loogisissa tehtävissä paremmin kuin ihmiset. Onkin jännittävää miten aikaisemmin logiikkaa ja laskutaitoa pidettiin tärkeänä ja ihmiselle syvänä taitona koska se oli jopa ihmisille vaikeaa. Tietokoneille ne ovat helppoja. Toisaalta samalla moni asia jota pidettiin helppona ja yksinkertaisena ihmisille ovatkin tekniikalle hyvin vaikeita haasteita. Ihmiset eivät korostaneet näitä kovin korkealle etsiessään sitä miten ihminen on erikoislaatuinen. Luultavasti siksi että ne ovat niin arkisia ja helppoja että niihin pystymiseen ei liity samanlaista gloriaa kuin loogisuudessa (johon ällistyttävän harva pystyy nykyäänkään).
Uutisoitu aluevaltaus koskee älykkyystehtävien sanallisia tehtäviä. "Computers have never been good at answering the type of verbal reasoning questions found in IQ tests. Now a deep learning machine unveiled in China is changing that." Siksi pärjääminen älykkyystestissä on ylipäätään uutinen. Ei se silti hirvittävän suuri uutinen ole. Tietokoneet pärjäävät shakissa ja monissa muissa rajatuissa tehtävätyypeissä. Älykkyystestit ovat itse asiassa juuri tämänlaisia.
1: Kenties hieman erikoista onkin se, että tämä on väistämätöntäkin esimerkiksi siksi että niistä yritetään tehdä mahdollisimman vähän kulttuurisidonnaisia. Piirre jota älykkyystestien kriitikot korostavat osittain asiallisesti, etenkin älykkyystestien historia huomioiden, mutta jotka tuppaavat ylikorostamaan tätä. Puolitotuus on usein ikävintä. Älykkyystestit mittaavat hyvin omituista "älykkyyttä jota älykkyystestit mittaavat", ja tämä koostuu kuitenkin hyvin rajatusta älykkyydestä jonka ulkopuolella on paljon kaikenlaista.
Siksi voidaan sanoa että jos ihminen haluaa irrottautua toisaalta eläimistä ja toisaalta tekoälystä, se joutunee turvautumaan siihen että vain ihminen harrastaa absurdia tai surreaalia taidetta. (Hieman siihen sävyyn kuin tein nuorempana. Kun minulta kysyttiin/tivattiin, että miksi kerron ilman jarruja asioita ja puhun paljon, kerroin että "Puhun koska eläimet eivät osaa ja jumalat eivät halua.") Kyky absurdiin ja surreaaliin erottaa meidät koneesta. Tai siis oikeasti ei....
Meno tämänlaisten kanssa on ongelmallista. Biologien parissa hankaluutta on tullut sen kanssa että aina kun on selitetty mikä erottaa ihmisen simpanssista, niin simpanssit yllättävät. Ne voivat käyttää (viittoma)kieltä, tehdä ja käyttää työkaluja jne. Tietokoneiden kyvyttömyyden kohdalla monet vastaavat esteet tuntuvat paljastuvan luulotelluiksi, kuten esimerkiksi kyky tunnistaa puhetta äänestä ja kyky ymmärtää kirjoitusta. Tilanne on yleensä hieman sen tyylinen että se vertautuu lähinnä siihen että henkilö joka kertoo vastustavansa postmodernia tekotaidetta päätyy selittämään siitä minkälaisia lakkeja meloni ja omena voivat pitää...

ihmisyys,
IQ,
matematiikka,
singulariteetti,
surrealismi,
taide,
tekoäly,
tietotekniikka,
älykkyys
torstai 11. kesäkuuta 2015
Pieni ajatus ; Oksennus
![]() |
| Mikä tyyli lyylin lemmikeillä! Byäärgh! |
Minun makuani pidetään makaaberina. Mutta jopa Manneken Pis kusemiskuvastoineen edustaa mielestäni arkista hyvää ja asiallista makua tämän oksennuskuvaston vierellä. Joku on päättänyt että on sivistynyttä pistää joka paikka täyteen yrjöäviä olentoja. Kuin jonkun kaamean mahataudin kourissa jokainen suihkulähde. Eikä kukaan sano mitään!
Ehkä he ovat, hieman Rabelaisin hengessä, ymmärtäneet että ilman ruumiinaukkoja ihminen on umpinainen. Eli olemme kaikkien reikiemme kautta yhteydessä kosmokseen. Kenties oksentavien patsaiden kohdalla on sekin, että kun se on selvästi mekaaninen eli deterministinen, eikä sitä voi ymmärtää niin sitten se olisi jotenkin transsendenttia. Mutta en usko tähän. En tosin voi ymmärtää mikä muukaan tämän muodin takana on?
Kuitenkin. Kun tämä pöntölle puhumisen kulttuuri on niin yleinen, niin minua hämmentää ennen kaikkea se, että tätä taiteellisuuden riemuvoittoa ei ole viety loppuun asti. Missä ovat suihkulähteet joissa vesi tulee nenästä kuin patsaalla olisi jättiläsimäinen aivastuslima tai räkänenä tulossa? Yllättävän harvassa ovat myös suihkuavat perseet. Kun tälle laatoituslinjalle on jo kerran lähdetty, olisi tämä ripulilinjakin aivan yhtä asiaankuuluva. Tälläisten suihkujen väistely toisaalta myös imitoisi aitoa elämää, kuten Guy Windsor opettaa.
Tunnisteet:
absurdi,
estetiikka,
huumori,
makaaberi,
Rabelais,
räkä,
stand-up komiikka,
taide,
transsendentti,
Windsor
maanantai 25. toukokuuta 2015
Toiseuttavan katseen alaisena
Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
![]() |
| Tavallisen normaalin ihmisen YO -kuva |
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
![]() |
| Erikoisuudentavoittelijan YO -kuva |
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
![]() |
| Samoinajattelijan YO -kuva. |
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
Tunnisteet:
absurdi,
aika,
Akvinolainen,
angst,
eksistentialismi,
igteismi,
Kierkegaard,
luottamus,
olemassaolo,
omatunto,
pelko,
rohkeus,
Sartre,
Thatcher -effect,
Thompson.P,
toiseus,
valokuvaus,
vapaus,
vastavuoroisuus,
vastuu
perjantai 22. toukokuuta 2015
Valtavuutta
"Helsingin Sanomissa" oli haastateltu pornografiaa tutkivaa Susanna Paasosta Hän oli aloittanut uransa tutkimalla saamaansa spam -postia. Aiheen tutkimattomuus oli ollut ällistyttävää. "Se oli 1990-luvulla netin suosituinta sisältöä ja yksi harvoista, josta kuluttajat silloin maksoivat verkossa. Silti aihetta välteltiin tiedemaailmassa. Siitä oli olemassa kansainvälisesti vain muutama tutkimus." Hän esittelee pornografialle erikoisen ulottuvuuden. Kielen. "Huomasin, että kielen avulla tuotetaan liioittelua kuviin, joissa ei ole mitään kovin dramaattista. Miehen elintä kutsuttiin valtavaksi ja kolossaaliseksi ja naisia pikkuruisiksi. Liioittelusta ja näyttävyydestähän pornossa on kyse." Eli "rivous" syntyy kuvien sisällön sijaan sillä miten sitä mainostetaan tai kutsutaan. Sama korostuu myös suorituksissa : "...tietyt asennot eivät ole suosittuja siksi, että seksi tuntuisi niissä erityisen hyvältä vaan siksi, että asento on näyttävin."
Olen itsekin nähnyt pornografialla hyvin läheisen suhteen komediaan. Sillä molemmissa näytellään korostetusti. Tragedia ja muut vastaavat lajityypit luottavat usein hienovaraiseen näyttelemiseen. Mutta pornografiassa ja komediassa eleet, liikkuminen ja tapahtumat ovat liioiteltuja. Samaa tietenkin korostaa sekin että pornon käsikirjoitus on hyvin pinnallista ja sex ex machinoiden täyttämää. Esimerkiksi pornoelokuvassa vieraissa käyminen voi olla piiloteltava nolo asia. Mutta sitten kun petetty saa asiasta tietää, tilanne ratkeaakin kolmen kimpalla.(Tämä ei ole tragediaa eikä realismia ainakaan.) Näin ollen kykenen tunnistamaan Paasosen tekstistä paljon omia huomioitani ; Porno liioittelee mutta ei usein ole hauskaa vaan tylsää. Näin ollen pornografia on karkeasti sanoen ilveilyä, jopa ihme ilveilyä.
Samoin pornoa koskeva arvokeskustelu ei ole yllättävää. "Kärjistäen pornon rintamalinjat voi vetää näin: Vastustajien mielestä porno on naisiin kohdistuva väkivallan muoto. Puolustajien mukaan kyse on fantasiasta, itseilmaisusta ja sananvapaudesta." Kiinnostavaa on kuitenkin ajatella sitä että yhteiskunnan pornoistuminen ei ole kovinkaan ilmiselvää. "...keskustelussa sekoitetaan usein seksin näkyvyys ja seksismi. Vaikka seksiä on esillä enemmän kuin aikaisemmin, perinteinen seksismi on Paasosen mukaan vähentynyt." Nykyään kauhistellaan miten pornoa on parin klikkauksen päässä. Mutta sitten toisaalta "Vielä 1970-luvulla perhelehti Hymyn kannessa poseerasi yläosattomia naisia, ja 80-luvulla nuortenlehden fanijulisteessa Samantha Fox oli tissit paljaana. Tyttökalenteri toimiston seinällä oli tavallista, ja televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan Benny Hillin huumorisarja, jonka sketsissä päähenkilö ampui nalkuttavan vaimonsa saadakseen syliinsä niukkapukeisia nuoria sisäkköjä", Paasonen sanoo. "Enää seksismi ei ole yhtä hyväksyttyä.""
Hankaluuksia kuitenkin tulee mieleeni, jostain muualta. Perimmiltään siitä että
Genre on kuitenkin hyvin hajanainen. "Porno on populaarikulttuurin lajityypeistä hajanaisin ja sisältää valtavasti alalajeja." Tässä ongelma tiivistyy siihen että miten tunnistetaan porno josta puhutaan. Asia ei ole mitätön. Esimerkiksi minun nuoruudessani pidettiin historiasta kiinnostuneille sopivana kertomakirjallisuutena Untinen-Auelin kivikausiromaaneita. Niiden kieli on kuitenkin tönkköä, kirjasarjan mary sue -sankaritar kohtaa hyvinkin tyypiteltyjä ja tyyliteltyjä tilanteita ja kirjasarjaa on taatusti käytetty masturbatorisena apuna. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko porno tietyn tyylistä siksi että jos sillä nähdään jotain muita ansioita niin sitten se luokitellaan johonkin muuhun genreen. Esimerkiksi pornoelokuvista tuttuja tapahtumia sisälläpitävä Lars von Trierin "Nymph()maniac" voisi jostakusta olla pornografinen mutta suuri osa elokuvia seuraavista pitää sitä taide-elokuvana. (Minulle se on vääristyneen mielen tuottama taide-elokuva. Enkä tiedä onko vääristynyt mieli kiinnostava ja tarpeellinen lisäkriteeri vai ei.)
Jossain mielessä pornografia voidaan tiivistää joksikin "josta tiedetään kun nähdään". Ja tätä voidaan lähestyä kahta kautta. Ja nämä keinot ovat itse asiassa keskenään päinvastaisia.
1: Jos asiaa lähestytään fenomenologisesti tai kokemuskeskeisesti, pornografia tiivistyy suurin piirtein siihen että pornografia on jotain johon menettää kiinnostuksensa sen jälkeen kun on lauennut. Jos pornografian tehtävänä ja tarkoituksena on kiihottaa, tämä on hyvä tapa lähestyä sitä mikä on "onnistunutta pornoa".
2: Jos asiaa taas lähestytään muutoin, esimerkiksi analyyttisesti, niin voidaan ajatella että hajanaisena genrenä pornoa pitää kenties lähestyä samalla tavalla kuin kauhugenreä. Kauhua on ollut vaikeaa määritellä. Ja tässä hedelmälliseksi lähestymistavaksi on nähty kauhuksi nähtyjen toistuvien piirteiden luokittelu. On syntynyt "ostoslistametodi" jossa kauhua on se, että lainaa esteettisiä piirteitä, goottilaisia symboleita, tietynlaisia tapahtumapaikkoja ja aikoja, hirviöitä, säikyttelyefektejä ja vastaavia. Kun niitä lainaa riittävästi, syntyy kauhua. Pornon kohdalla listalle voikin päätyä vaikkapa airbrushattu kuvamaailma, tietynlaiset väriskaalan muuttelut. (Joku BDSM -dominaporno vaatii erilaisen värikäsittelyn kuin softcore mutta näitä ei ole kovin älyttömästi.) Samoin huvittavista kliseistä kuten "nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen rinnoilleen" yhdessä näytettyihin laukeamisiin (joita klassiset elokuvat ja todellisuus käyttävät harvoin. Harva sitä vetää kiivaan panon jälkeen ulos vain voidakseen laueta päivänvalossa iholle). Pornon "ostoslistasta" syntyy helposti melkoisen koominen, absurdi tai surreaali.

genre,
kauhu,
komedia,
Mary Sue,
ostoslista -metodi,
Paasonen,
pornografia,
seksi,
surrealismi,
Untinen-Auel,
von Trier
torstai 14. toukokuuta 2015
Kun kristittynä määrittelen ateistien käyttämät sanat niin ateistit näyttävät ihan pöljiltä...
Älyllisenä kristillisenä apologetiikkakanavana itseään mainostava "ComeReason Ministries" kertoo että agnostinen ateismi on sisäisesti ristiriitainen käsite. Artikkeli korostaa että agnostinen ateisti olisi absurdi. "So as more and more atheists describe themselves as "agnostic atheists," they are simply trying to claim too much. Each of these terms describes a single state of belief: whether one believes in God, one doesn't believe in God, or one simply doesn't know whether God exists. It doesn't matter whether you can prove His existence or if you even care to. To be agnostic is to make a claim that distinguishes one from an atheist. It is just as incoherent to claim to be an agnostic atheist as it is to be a married bachelor or finding a two-sided triangle. Such contradictions don't demonstrate a value for rationalism but quite the reverse." Sen mukaan konsepti on yhtä järkevä kuin kaksikulmainen kolmio.
Perustana on teismin, ateismin ja agnostismin määritelmät.
* "A theist is someone who believes in God."
* "agnostic means someone who is without knowledge on a topic or issue. If you don't know whether there's a God (or perhaps you don't care), you would be considered an agnostic."
* "atheists. The word means "One who denies or disbelieves the existence of a God"
Ja sitten se esittää että jos olet ateisti niin kiistät Jumalan olemassaolon jolloin et voi olla agnostikko joka on epävarma. Tämä on tietenkin juuri näin annettujen sanojen varassa.
Voisin muistuttaa siitä että mitä kaikkea 3=1 -tyylistä erikoisuutta kolminaisuusopista voitaisiin kaivaa. Mutta en. Tai tavallaan kyllä. Sillä tämänlaisia ristiriitaisilta vaikuttavia erikoisuuksia saa asiasta ja asiasta esiin kun ei huomioi asioita, typistäminen auttaa tässä. (Joskin kolminaisuusopin ristiriidattomaksi tekeminen vaatii enemmän kikkailua kuin tämä "ateismi-agnostismi -ristiriita".) Itse määrittelenkin älyllisyyden puutteen siten että se ilmenee kyvyttömyytenä sisällyttää kovin montaa muuttujaa argumentistoon. Jos joku luo vääriä dikotomioita ja latistaa tämän kokonaisuudeksi ja kaivaa tätä kautta ristiriitoja, hän ei ole rationaalinen tai älykäs. Hän ei vain ymmärrä koko käsiteltyä aihetta ja demonstroi tämän olemalla yksiulotteinen.
Kysymys on siitä kiinnostava että itse en oikein pidä siitä miten moni käyttää a-teismi -sanan ydinmuotoa ja vaativat sitten että agnostikot kutsuvat itseään ateisteiksi. Heidän argumenttinsa tarkoittaa sitä että jos agnostismi tarkoittaa sitä että ei suoraan usko Jumalaan ja tämän olemassaoloon niin sitten agnostikko on ateisti koska häneltä puuttuu jumalusko. Tämä tietenkin latistaa kysymystä.
1: On hieman ironista että tätä puolta ei huomata ateismikritiikissä. Tekstihän lainaa aivan suoraan että "and, according to the Oxford English Dictionary, came from combining the word theist (belief in God) with the negative prefix "a-" meaning without1. So, "without " + "belief in God" = atheist. Simple, right?" Joten sen pitäisi huomata omien käyttämiensä lähteiden kautta että tässä sen esiintuomassa ristiriidassa ei olekaan kaikki.
Mutta tämä ei ole relevanttia. Sillä mitä tapahtuu kun joku kutsuu itseään "agnostiseksi ateistiksi"? Hän viittaa tällöin tiettyyn määritelmään. Filosofiassa on tavallista että samalle termille on hieman toisistaan poikkeavia määritelmiä. Itse asiassa näiden määritelmäerojen puolesta ja vastaan argumentointi on hyvin oleellinen ja keskeinen osa analyyttistä filosofiaa. Kun esimerkiksi mietitään "mitä koneen funktio on" etsitään syitä miksi "funktiota" kutsutaan "funktioksi". Tähän on monia toisistaan poikkeavia teorioita. Ja näiden tunteminen on filosofiassa kiinnostavaa.
Siksi filosofit tyypillisesti määrittelevätkin käyttämänsä käsitteet artikkeleissaan. Syy on siinä että kun tarjolla on yleensä useita määritelmiä niin on syytä täsmentää mikä niistä on käytössä. Vain pinnallisilla ääliöillä nämä käsitteiden määrittelyt ovat jonkinlaisen "lukeneisuuden osoitus" jossa määritelmä on doktriini käsitteen ainosta oikeasta käyttötavasta, jostain josta poikkeamia ei ole olemassa.
Ja kun filosofin tekstiä arvioidaan hänen ristiriitaisuus ja ristiriidattomuus katsotaan hänen itsensä valitsemien termien kautta. Ristiriitaa ei osoiteta vaihtamalla määritelmiä koska tämä olisi sekä olkiukottamista että ekvivokaatiota samanaikaisesti. Ristiriita ja kritiikki on mahdollista sitä kautta että otetaan toisen käyttämä käsite ja etsitään sitä kautta ristiriitoja. (Tämä itse asiassa soveltuu jossain määrin myös vähemmän analyyttiseen puoleen. Yleensä pidetään kohteliaana että jonkin aatteen kannattajat määrittävät dogmiensa sisällön. Ja jos joku kuvaa identiteettinsä niin hän määrittelee sen.) Tätä kautta voidaankin huomata että jos a-teisti -agnostikot ovat ateisteja tulee vaatimaan minulta identifioitumista ateistiksi koska "agnostikot ovat ateisteja" hän käyttää yhtä määritelmää. Ja kun minä kutsun itseäni agnostikoksi ei tällä hänen käyttämällään määritelmällä ole väliä koska käytän itse toista määritelmää.
Ja vaikka apologeetikoiden käyttämä määrittelytapa on lähempänä omaa jaotteluani se on silti aivan totaalisen virheellinen. (Ja se on itse asiassa arkielämässäkin yleensä käytössä, siksi jaottelua on tavallaan tarvittukin. Ateismilla on agnostismia vahvempia konnotaatioita "jumaluskon puutteen asteissa"...) Sillä kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi hän ei käytä tuota agnostismin määritelmää. Hän käyttää toista käsitettä. Ja siksi argumentti tuossa muodossa ei osoita agnostisten ateistejen absurdiutta vaan sitä että tämä käsitemäärittelijä on dogmaattinen ääliö, sivistymätön idiootti, jolla ei riitä kiinnostusta tutustua kritiikin kohteeseen ennen kritiikin aloittamista. Sen laatuisilla ihmisillä ei ole kunniaa eikä heitä pidä arvostaa. Minkään järjen tai järkevyyden kanssa tällä ei ole yhteistä. "Reason" tässä yhteydessä ja tuollaisen argumentaatioon liitettynä onkin itsessään absurdia. (Mikä tekee kokonaisuudesta hauskan.)
Kun joku kutsuu itseään agnostiseksi ateistiksi, hän käyttää yhtä vakiintunutta luokittelutapaa jonka tunteminen on yleissivistystä. Siinä ei katsota "on vain usko-ulottuvuus eikä muuta, siinä on kyllä eija siltä väliltä". Tässä jaottelussa kyseessä on nelikenttä jossa on suhde uskoon ja tietoon:
* Agnostinen teisti: "En tiedä varmaksi, mutta uskon jumalan olemassaoloon"
* Agnostinen ateisti: "En tiedä varmaksi, mutta en usko jumalan olemassaoloon"
* Gnostinen teisti: "Tiedän ja uskon että jumala on olemassa"
* Gnostinen ateisti "Tiedän ja uskon ettei jumalaa ole olemassa"
Tässä ei ole mitään vaikeaa, älyllisesti haasteellista tai sisäisesti ristiriitaista. Ei ainakaan jos mentaaliset kyvyt riittävät hengittämiseen ja kengännauhojen sitomiseen samanaikaisesti. Asioiden tunnistaminen on myös argumentoinnissa helppoa koska jos käytetään kahta muuttujaa se näkyy suoraan se, että tätä nelikenttäajattelua käytetään. (Joskus on tosin tarpeen muistaa että jos joku sanoo "ateisti" ja "teisti" hän ei välttämättä käytä yksiulotteista usko-vs-ei -tasoa.) Tosin esimerkiksi Tapio Puolimatka kirjoitti kirjoihinsa ateismista ja agnostismista ahkerasti ja silti Juha Leinivaara, ateistinen kelloseppä, joutui opettamaan herralle luokittelutavan. Mikä samalla kertoo Puolimatkan asiantuntemattomuudesta jotain oleellsita ja hyvin syvällisesti oireellista. Miksi tämäntasoista kyvyttömyyttä toistuvasti demonstroivaa töpeksijää pitäisi kuunnella noin niin kuin minään? Koska hän on keksinyt ilmalevitteisen ebolan?
Ristiriidan purkaminen onnistuu itse asiassa vaivattomasti. Vaivattomasti katsomalla niitä lähteitä joita artikkeli itse käyttää. Käytetyissä sanakirjaviittauksissakin asia sanotaan hyvin tarkasti: Ateisti on "One who denies or disbelieves the existence of a God". Agnostikko taas on "A person who believes that nothing is known or can be known of immaterial things, especially of the existence or nature of God. Distinguished from atheist." Ensimmäinen ottaa kantaa uskoon ja toinen tietoon. (Ja jopa tässä on vaihtoehtoja! Ateistin kiistossa on vaihtoehtoja samoin kuin agnostikon. Tämä syvennys jää tietenkin täysin älykkäiden apologeetikkonerojen mahtavien käsityskykyjen ulkopuolelle. Ah, mitä suuria mieliä kristinusko kutsuukaan älylliseen eliittiinsä opettamaan ja valistamaan yksinkertaisempia!) Tämänlaiset jaottelut ovat tärkeitä. Ontologian ja epistemologian erottaminen toisistaan on hyvin tavallista filosofiassa. Ja uskonnossakin muistetaan usein kertoa että belief ja faith ovat kesenään eri asioita. Kirjoittaja demonstroi sitä että hän on niin huono että ei tunnista käsitesisältöjä edes silloin kun hän lukee ne suoraa omista lähteistään. Luetun ymmärtäminen on niin heikkoa että asiaa ei voi selittää kuin suoranaisella valehtelulla tai Dunning-Krueger -efektillä. (Mikä ei ole poikkeava tilanne.)
Itse elän näiden tekstien kanssa lähinnä siinä tilassa että pitääkö tämänlaisten kyhääjille nauraa vai pitääkö heitä halveksia aktiivisemmin. Vai pitäisikö heitä sääliä ja laittaa jonkun hoivan ja mielenterveyskuntoutuksen piiriin. Ehkä olisi syytä olla armelias tuon tason tampioille. Ehkä he armeliaisuuden ja ystävällisyyden avulla kelpaisivat johonkin. Ehkä he esimerkiksi osaavat värittää viivojen sisäpuolelta, kunhan viivat ovat riittävän paksut.
Tiedostan kyllä, että näiden apologeettisten artikkeleiden tärkein tarkoitus on luultavasti se, että uskovaisten ei tarvitsisi tutustua ateistisiin kirjoituksiin koska nämä supernerot ovat tehneet sen heidän puolestaan. Sanoja voidaan laittaa toisten suuhun jos tarkoitusksena on vaientaa kaikki kommunikaatio niiden "toisten" kanssa.

agnostismi,
analyyttinen filosofia,
ateismi,
Dunning-Kruger effect,
käsiteanalyysi,
Leinivaara,
määritelmä,
Puolimatka,
teismi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)