Puolueellisuus

Luin Ben Shapiron teoksen "Porn Generation: How Social Liberalism Is Corrupting Our Future" (2005). Se on hyvin mielenkiintoinen. Kirjaa lukiessa on helppoa muistaa miten Ben Shapiro on eräänlainen aikamme Peter Pan, mies joka ei suostu kasvamaan suureksi. (Pituusvitsi. Ben Shapiron kohdalla kaikki tietävät että hän on lyhyt, mutta hänen ympärillään on myös kiistaa siitä että hän on valehdellut pituudestaan.) Kun tämän kirjan lukee, on selvää että Shapiro on syntynyt valmiina. Ja on todennäköisesti jo synnytyslaitoksella todennut että "this is literally 1984". (Se on Shapiron oikea syntymävuosi. Hän ei valehtele iästään.) Teos on siitä hyvä että siinä on miellyttävän vähän lähteitä. Ja kun lähdeviittaus löytyy ja jaksaa selata sen teoksen lopusta, selviää että lainatut asiat ovat esimerkiksi Shapiron itsensä kirjoittamia mielipidekolumneja lehdissä.)

Teoksen pääteesi on se, että ihmisten valinnanvapaus pilaa asioita. Shapiro näkee, että me elämme yhteiskunnassa. Ja ihminen ei voi vain sanoa, että hän tekee omia valintojaan ja ne eivät kuulu muille. Shapiron mukaan ihmisten valinnat vaikuttavat muiden ihmisten elämään suorasti ja epäsuorasti.

Kirjassa on paljon esimerkkejä jotka tukevat tätä pääteesiä. Kirjassa on esimerkiksi Shapiron kirjoittama kuvitteellinen vanha mies joka reagoi ja kertoo kuvitteellista nuorta naista seksuaalisuhteissaan. On huikeaa lukea miten Shapiron järki ei suostu sulattamaan sitä että älykkäät Harvadin käyneet nuoret suorasukaisesti haluavat seksiä. Ja tämä jollain tavalla on relevantti todiste.

Shapiro viittaa myös oikeisiin ihmisiin, jotka tuppaavat olemaan Harvardin käyneitä nuoria. ;  Tässä yhteydessä hän esimerkiksi kertoo siitä miten hänen ystävänsä oli kertonut siitä, miten vapaus on muuttanut asioita. ; Miten hänen vanhempansa ei tarvinnut valita sitä että he eivät harrasta seksiä. (Mikä on melko erikoisesti sanottu jos on tutustunut 1960 -luvun teiniraskaustilastoihin USAssa.)

Teoksessa on myös oma osio sille miten sen ajan nykyajan nuoret huijasivat neitsyysasioissa. Shapiron mielestä ilmoilla oli huikentelevaa kulttuuria jossa ihmiset voivat valehdella olevansa neitsyitä naimisiin mennessä vaikka olivatkin oikeasti esimerkiksi harrastaneet suihinottoja ja käsipelillä tyydyttämisiä. (Myös suutelu mainitaan, joten kirjaimellisesti lukeva voisi nähdä että Shapiron mielestä neitsyys menetetään suudeltaessa, mutta tämä saattaa olla myös lapsus. Kirjan kieliasu ja toimitus on suhteellisen heikkolaatuista.)

Moitetta saavat niin turmeltuneet RAP -lyriikat että koulujen seksuaalikoulutus jossa Shapiro rinnastaa kondomeista ja seksitaudeista kertomisen siihen että lapset tutustutetaan seksiin. Teoksessa on myös nostalgiaa herättävää valittamista Bill Clintonin seksikohusta. Ben Shapiron kirjassa nostetaan esiin pahastunut vanhempi jonka mielestä olisi oikeutettua haastaa Monica Lewinsky oikeuteen koska hän oli joutunut lapsilleen selittämään mitä suihinotto tarkoittaa. On tavallaan kiehtovaa että syytteessä oli juuri hyvin nuori aikuinen jota kirja muutoin näkee lähinnä manipuloitavana nuorena jne. Ei esimerkiksi valta-asemaansa väärinkäyttävä Bill Clinton. Tai edes molemmat heistä. (Tekisi mieleni miettiä että mitä konservatiivit ajattelisivat jos joku lähtisi haastamaan gop -poliitikko Matt Gaetzia sen vuoksi että hänen takiaan joku on joutunut selittämään lapselleen mitä pedofilia tarkoittaa.)

Kirjassa kiehtovaa on se, miten tämä on ikivanhan tuntuinen. Kirjassa termit ovat sellaisia että niitä ei enää juuri käytetä politiikassa. On mukavaa lukea vanhoillista materiaalia jossa ei jauheta kulttuurimarksilaisista vaan syytetään täsmällisemmin sosiaaliliberalismia.

Kiehtovaa on myös se, että Shapiro nykyään tunnustautuu libertaariksi. Ihmiset voivat muuttaa mieltään esimerkiksi hävittyjen debattejen kautta joten Shapiro on kenties kehittynyt paljonkin. Tosin omaan silmääni näyttää enemmän siltä, että Shapiro ei ole muuttanut varsinaisesti mieltään mistään kohteesta argumenttien murruttua. Homoseksuaalit ja muut vastaavat ovat hänellä edelleen kiukun kohteena. On kuin hänestä tärkeämpää on olla tietyllä poliittisella puolella. Shapiro on siis puolueellinen sanan poliittisimmassa mielessä. (Poliittinen puolue.) Monet arvokonservatiiviset dogmaatikot ovat maailmankuvanrakentajia. He eivät muuta mieltään perususkomuksistaan. Shapiro taas vaikuttaa enemmän siltä että hänelle vastustuksen kohde on pääasia ja argumentit ovat sekundaarisia. Maailmankuvan peruspalikat voidaan tarvittaessa jopa täysin vaihtaa ilman että varsinaiset mielipiteet vastustettavista asioista muuttuvat mihinkään. 

Toki Shapiro yleisesti ottaen vaikuttaa hyvin keinotekoisesti libertaarilta. Hän vaikuttaa monesti autoritaarilta joka ei uskalla kertoa mielipiteitään. Tässä kirjassa taas on rehellisempi ja vilpittömämpi maku. Ehkä Shapiron öljymiljonääreiltä saamat varat helpottavat sitä tuskaa että joutuu vähän jarruttelemaan rehellisissä mielipiteissään...

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

---

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Konsensuksesta, rationaalisuudesta ja siitä miten sitä ei saavuteta

Thunkissa on mainio video keskustelusta ja erimielisyydestä. Siinä lähtökohta oli jopa insinööris-matemaattinen. Sen ytimessä on Aumannin seitsemänkymmentäluvulla tekemä huomio rationaalisesta keskustelusta. Aumann asetti kaksi rationaalista keskustelijaa vastakkain. ; Molemmat keskustelijat oletettiin Bayesilaisiksi ajattelijoiksi, toisin sanoen toimijoiksi jotka päivittävät todennäköisyysarvioita ja uskottavuusarvioitaan saamansa datan perusteella. Aumann todisti että vaikka lähtömielipiteet olisivat mitä tahansa, ajattelijat väistämättä saavuttaisivat yksimielisyyden äärellisessä ajassa. Aumann ei toki todistanut että lopullinen totuus olisi saavutettu. Mutta uskottava konsensus kuitenkin.

Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.

Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!

Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.

Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.

”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"

Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).

Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.

Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.

Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.

Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.

Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.

Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.

Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.

Mutta siihen pessimismiin;

Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.

Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.

Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.

Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava. Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.

---

Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]

Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Todistajalausunnoista ja "parhaasta mahdollisesta selityksestä"

William Lane Craig argumentoi etenkin Jeesuksen ylösnousemuksen kohdalla tavalla jossa ytimessä on se, että paras mahdollinen selitysmalli olisi vedota yliluonnolliseen. Kansanmiehistä tämänlainen suurien sanojen käyttäminen - "inference to best explanation" - tuntuu vakuuttavalta ja lopulliselta. Mutta suuri osa akateemisista ihmisistä on siirtynyt tekemään jotain muuta. Esimerkiksi Richard Swinburne on siirtynyt todennäköisyyslaskentaan. Joka onkin paljon hienostuneempi tapa.

Sillä perimmiltään "paras selitysmalli" on enemmän väite kuin arvio. Se on enemmän ennalta koettu varmuus kuin jälkikäteen varmistettu arviointi. Tämä on itse asiassa melko helppo näyttää toteen. Craigin argumentti voidaan jakaa seuraaviin premisseihin ja johtopäätökseen:
P1: Jeesuksen ylösnousemus on historiallinen totuus, teologien konsensus.
P2: Naturalistiset ja fysikaaliset selitykset eivät tuota ylösnousemuksia.
P3: Ja koska yliluonnollisissa selityksissä ainut tarjottu selitysmalli on pelastusylösnousemus
J: Voidaan päätellä että Jeesuksen pelastusylösnousemus on todennäköisin selitys.

Jo näin muotoillen voidaan oikeasti iskeä melko koviin paikkoihin. Philosophical Disquisitions -blogissa iskettiin siihen että lähestymistapa on enemmänkin liitoksissa debattikulttuuriin kuin argumentointiin. Se on nopea tehdä, yksinkertainen esittää yleisölle, ja siksi sitä käytetään. Debatti filosofisessa tilanteessa on vaikeaa nähdä arvoa tämänlaisissa kysymyksissä. Debatointi onkin usein oikotie jota on kätevää käyttää silloin kun taustalla on ideologiaksi organisoitunut maailmankuva jolla on kannattajia ja järjestelmä. Ja silloin kun Totuus ja argumenttien syvyys ei ole tarpeen yleisöön vetoamisessa. Joten ei ole ihmetyttävää että Craig mielellään debatoikin. Sellaisenaan tämä olisi tietenkin syytös, eikä argumentti. Mutta se voidaan yhdistää em. argumentaation validiteettiin. Siksi linkatussa blogissa käsiteltiinkin Arif Ahmedin vasta-argumentti kyseiselle tilanteelle.

Se on periaatteessa mielenkiintoinen. Sillä se iskee suoraan ensimmäisen premissin ytimeen. Jos Jeesuksen historiallisuus on totuus, minkälaisen todisteen varaan se nojaa. Ahmedin argumentissa esitetään että on kysyttävä onko "erikoinen tulos mittarin vika". Ahmed käyttää tässä veden lämpötilan mittaamista koskevaa analogiaa. Jossa kokeillaan vettä joka tuntuu haalealta ja joka on sitten mittarin mukaan eri lämpöinen. Jos vesi on viileää, ja mittari antaa tuloksia 10 ja 40 välillä voi selityksenä olla että ihmisen käsi ei ole kovin objektiivinen mittari. Mutta jos mittari näyttää 600 selsiusastetta, tiedetään että veden pitäisi kiehua tuossa lämpötilassa. Ja jos vesi tuntuu viileältä sormessa voidaan tietää että todennäköisesti lämpömittari on rikki. Eikä että olisi tapahtunut jokin "ainutlaatuinen ihme". Siksi jos "Raamattu" antaa kertomuksissaan omituisia tuloksia, syynä voi olla se että "Raamattu" ei olekaan kerännyt tietoja luotettavasta mittarista.

Itse kuitenkin huomautan enemmän siihen että Raamattu on täynnä anekdootteja. Kyse ei ole edes lämpömittarista. Kun esimerkiksi viitataan 500 silminnäkijään on tässä (1) ensinnäkin huomattava että ei ole mitään 500 eri lähdettä joka osoittaisi luvun todeksi, sen sijaan Raamattu itse sanoo että silminnäkijöitä oli kovinkin paljon (2) silminnäkijät voivat huijata (3) ja vaikka heitä olisikin niin nykyaikanakin on ties mitä silmänkääntäjiä jotka hämäävät taikatempuilla tai uskonnollisilla harhaopeilla - jos pidät ihmeparannuskristityistä, valitse joogi-ihmeiden tekijät tai ties mitkä kuolleillepuhujat - jolloin silminnäkijöitä on paljon mutta heidän todistuksensa ei ole kovin faktuaalinen. (+) Voidaankin sanoa että todistusvoimaisesti 500 silminnäkijää on aivan sama kuin viittaisi siihen että jollain ihmeparannusmaakarin nettiin lataamalla YouTube -videolla on nykyään ollut 10 000 klikkausta, joten sen täytyisi olla tosi kun niin moni on nähnyt tuon videon. Ja massatapahtumassa oli tuhansia osallistujia jne.

Raamattu on historiallinen teos. Se ei mittaa todellisuutta. Sen sijaan se mittaa mitä sen ajan ihmiset ovat uskoneet. Kun katsotaan sosiaalista mediaa, voidaan huomata että ihmiset nykyäänkin uskovat "kaikenlaisia mittareitaan" ja "omakohtaisia kokemuksia" homeopatiasta avaruusolentoihin. Ja jos nämä ovat sinusta miellyttäviä voit huomata että skeptikotkin omissa piireissään uskovat asiaansa. Selvästi silminnäkijöitä ja luottajia riittää nykyäänkin. Aikana jolloin asioiden tarkistaminen on ollut helpompaa. Ennen taikurillakin on ollut helpompaa kun tarjolla ei ole "taikatemput ratkeavat" -tyylisiä teoksia joista löytyy julkisesti keinot siihen miten asia on tehty. Ennen yksilöiden olisi yksin pitänyt keksiä nämä taikatemppujen tekotavat ilman alalle paneutumista. Nykyaikaa katsoen voidaan sanoa että "Raamatussa" ei taida olla kirjattuna ainuttakaan sellaista todistetta joka edes sen itsensä mukaan olisi kuulopuheita ja tarinoita kummempaa. Joku on kertonut jotain ja se on kirjattu kirjoihin.

Ahmedin lämpömittarivertaus on siksi jopa liian armelias Craigille. Samalla on melkoisen selvää miksi sivistyneempi maailma on lopettanut sen että argumentti tiviistyy pelkästään siihen että pohjimmiltaan sanoo että "on järkeenkäypä, parempi selitys on se että olen oikeassa".

Hegesiaan opista ; Eli miten idiootteja kohdellaan

Olen hankkinut Michel de Montaignen "Esseitä (III)" suomeksi käänntettynä. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuun. Englanniksi on erilaista lukea materiaalia. Ranskaa en osaa. Ja on aivan eri asia lukea kirjoja ajan kanssa kuin kirjastossa tai lyhyellä laina -ajalla. Näyttää siltä että Montaignea tulee lukea kuten hän on kertonut sen kirjoittaneensa. Ei yhteen menoon, vaan pieni pala kerrallaan ja asioista toiseen ja takaisin seilaten. ; Kirjaa lukiessa koen samanaikaisesti epämääräistä samastumiskokemusta. Ynnä ihmetystä siihen että Montaignen tuotantoa on asetettu katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen osastolle.

Hänen esseensä keskustelutaidosta on kiinnostava. Se nimittäin kannustaa sopuisuuteen. (Häntä lukiessa minun korvani punoittavat monin paikoin. Ja aivan syystä.) Mutta kuitenkin Montaignen näkemykseen kuului "Hegesiaan oppi, että ihmistä ei tule vihata eikä soimata vaan opettaa, pätee muualla mutta tässä tapauksessa on epäoikeudenmukaista ja epäinhimillistä pelastaa ja nostaa pystyyn ihminen, joka ei osaa ottaa siitä opikseen ja joka siitä vain pahenee." Tämänlainen ajatus voidaan sovittaa vaikka hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Periaatteeseen joka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Montaignella tuntuu olevan jonkinnäköinen aavistus ns. Dunning-Kruger -efektistä. Eli siitä että oikeasti kunnolla tyhmä on varma eikä edes tunnista huonouttaan. Hän kirjoittaa "Typeryys ja sekava ajattelu eivät ole parannettavissa." Hän vertaa sitä "Eivät miehet muutu rohkeiksi ja sotaisiksi hyvän puheen ansiosta sen enempää kuin ihmisestä tulee hetkessä muusikko kuuntelemalla kaunista laulua."

Montaigne liittää tietyt tunnusmerkit keskusteluun jota ei kannata pelastaa.
* Erimielisyys hänen kanssaan ei tietenkään ole perustelu. Ei edes se, että Montaigne pitää omaa kantaansa ilmiselvyytenä. Itse asiassa päinvastoin : Jos ihminen näyttää sanovan hyviä mielipiteitä ja edustavan hyvää makua, on syytä katsoa miten hän tekee sen. "Kuulen päivittäin tyhmien ihmisten sanovan asioita jotka eivät ole tyhmiä."
* Tomppelit kun voivat käyttää oikoteitä. "...Kuunneltuaan kokonaisen sivun Vergiliuksen säkeitä he voivat turvallisin mielin huudahtaa "Kuinka kaunista!" Ovelat pelastautuvat sillä tavoin. Mutta lähteä analysoimaan hyvää kirjailijaa kohta kohdalta ja osoittaa täsmällisin ja tarkoin valituin esimerkein, missä kohdin hän ylittää itsensä..."
* Ja samassa hengessä hän korostaa että he mielellään komppaavat jos joku argumentoi heidän puolestaan. "Mutta jos selitätte heille asian ja vahvistatte sen todeksi, he käyttävät oitis tulkintanne omaksi hyödykseen ja ryöstävät sen itselleen. "Se on prikulleen minun ajatukseni; sitä juuri minä tarkoitin, te veitte sanat suustani." Pötypuhetta."
* Myöskään epävarmuus ei ollut haitta. Itse asiassa varmat ihmiset olivat ongelmallisimpia. Ja tässä tilanteessa ei mikään aatelisarvokaan pelasta. "Eräs ylettömän rikas mies esitti mielipiteensä jonkin satunnaisen seikan johdosta kevyessä pöytäkeskustelussa ja aloitti täsmälleen näillä sanoilla "Ihmisen täytyy olla täysi valehtelija ja täysi tollo, jos haluaa väittää muuta kuin että..." ja niin edespäin. Moista filosofista pistopuhetta on kuunneltava tikari kädessä!"

Montaigne moittii tässä laupeudesta. "Te ojennatte hänelle kätenne. Mitä se hyödyttää? He eivät ole siitä teille kiitollisia ja tyhmistyvät vain entisestään. Älkää tukeko heitä, antakaa heidän tulla toimeen omillaan; silloin he käsittelevät aihetta kuin ihmiset, jotka pelkäävät polttavansa näppinsä."

Tämä on jossain määrin vahvuuteni ja heikkouteni (samanaikaisesti). Tuota kautta voinee ymmärtää monet blogini kommentointiin asettamat vaatimukseni. Muun muassa miksi en hyväksy pelkkää linkkisotaa (komppaus) ja toivon asiassa pysymistä koska sitä kautta on vaikeampaa luikerrella opittuihin kliseefraaseihin ja esittää hyväksi mauksi kutsuttuja asioita jotka on otettu talteen ymmärtämättä.

Ja samaa kautta selvinnee minkä asenneilmapiirin kautta olen monesti hyvinkin julma. Jossain määrin tosin on epäselvää että kumpi on ensin. Omalle temperamentille sopiva tyyli josta tehdään keskustelukulttuuri. Vai että ensin on keskustleukulttuuri johon oma persoona sitten sovittautuu. Kysymys on haasteellinen niin minun kuin Montaignenkin kohdalla. Sillä Montaigne itse uskoi luonnollisuuteen, siihen mikä tuntui oikealta ja miten hän teki asioita luontevasti. On hyvinkin mahdollista koristella temperamenttityyppi hyveillä. Ja näin voidaan tehdä olipa temperamentti mitä tahansa. Vihaisuudesta voidaan tuottaa rohkeutta ja jääräpäisyyttä. Empatian puutteesta saadaan epäkohteliaisuuden sijasta rehellisyyttä pelkällä sanakikkailulla.

Pieni (tai korkeintaan keskisuuri) rant : Tarvitseeko ateistin osata kristinuskoa?

Hyvin usein uskonnoton joutuu kohtaamaan sellaisen haasteen että joku uskovainen saapuu hänen luokseen ja kysyy miksi sitä ollaan hylkäämässä jotain jota ei tunneta. Tämä on siitä relevantti kulma että yleisesti ottaen kritiikin kohde täytyy tuntea. Ilman tätä syntyy vain olkiukkoja.

Hyvän ja pahan tiedon puu
on kristinoppia, mutta
penispuu on kuitenkin
naurettava olkiukko.
Joskin historiallisen
aineiston dokumentoima.

1: Toki tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen, sillä tunnetusti uskovaiset itse vastustavat ateismia mutta eivät osaa oikeasti selittää ateismin tai uusateismin sisältöä tai sen erilaisia suuntauksia. Mutta tämä voisi olla vain pointinvahvistusta. Tämä ignoranssi osoittaisi että kritiikin kohde on oikeasti tunnettava.
2: Toinen omituisuus löytyy kuitenkin siitä, että ateistit osaavat keskimäärin yllättävän hyvin uskontoa. Keskimäärin paremmin kuin uskovaiset. Kontrastina sille vähyydelle jolla ateismin sisältöjä tunnetaan. Epäsymmetria on vahva, varmasti osittain siksi että uskontoa opetetaan koulussa, kun taas ateismia ei, ateismi tulkitaan teologien kautta - ja teologit eivät ole yleensä akateemisesti spesifioituneet ateismin dogmatiikkaan vaan ihan toisen opin sisältöihin, joten he ovat tässä oikeastaan yllättävän usein ja yllättävän vahvasti alansa ulkopuolella pelaavia amatöörejä. Tämä voisi korostaa että kohde on tunnettava ja että moite olisi väärin kohdennettu.

Mutta tosiasiassa peruskysymys onkin juuri siinä että miten ihmeessä ateistin täytyisi ylipäätään osata yhtään mitään teologiasta tai sen dogmeista. Itselleni tämä on luontevaa, koska entisenä seurakuntanuorena ja kristittynä "suuri osa taustatyöstä on jo tehty". Niistä on jopa tullut refleksinomaisia ajatustemppuja, automaatioita. Tässä määrin rimpuilu kuitenkin kenties korostaa enemmän sitä miten uskontokritiikkiä tarvitaan juuri siksi että uskonto on mielenhallintaa. Psykologiaperustainen moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole sama kuin oikeutus argumenttianalyysin käytölle.

Perusongelmana on se, että sekä ateistit että teistit näyttävät tässä kohden jakavan yhteisen piilotetun premissin. Molemmat hyväksyvät sen, että Raamattu ja kristinusko täytyisi tuntea jotta voisi olla ateisti. Ateistien on tärkeää etsiä ristiriitoja ja ongelmia Raamatusta ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista. Tätä varten on valtavan työmäärän vaatineita internetsivustoja. Ateistit näyttävät jotenkin ajattelevan että koska he voivat esittää hienostuneita argumentteja jotka vaativat syvällistäkin ymmärrystä eri uskonnoista, heillä olisi jokin perusta omalle vakaumukselleen. Eli partikulaarin uskonnon kritisoiminen olisi jotenkin tie generaaliin ateismiin.

Kuitenkin jos me katsomme mistä "sofistikoituneessa teologiassa" on aina kysymys, on kysymys siitä että sen parissa käsitellään aivan tietynlaisia kysymyksiä. Modernit uskovat korostavat mielellään että uskonnossa "ei ole kysymys siitä mitä ateistit uskovat". Tästä hyvän esimerkin saa Hannu Lehdeskoskelta. "Uskon, että juuri uskoa -sanan määrittelyn ero oli suurin ajatteluamme erottava seikka. Hänellä on oikeus ajatella niin kuin ajattelee, eikä minun tarvitse häntä ryhtyä käännyttämään, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, hänellä oli ehkä sellainen toive, että pystyisin vakuuttamaan hänet Jumalan olemassaolosta. Jumala ei kuulu samaan maailmaan materiaalisen todellisuuden kanssa, eikä hänen olemassaoloaan voi todistaa kuin esimerkiksi sitä, että vesi muuttuu höyryksi 100 asteessa. Jumalan todellisuus kuuluu siihen osaan todellisuutta, jossa jokainen rakentaa omaa elämänsä perustuksia. Se kuuluu siihen osaa ihmisten elämää, jossa ihminen rakentaa itselleen turvavarustuksia kestämään elämän vastoinkäymisiä ja yllätyksiä. Jumalan todellisuus on elämänasenne, jonka laatu punnitaan siinä, miten kukin elää toisten ihmisten kanssa." Tämä on tietysti vain yksi tapa hoitaa asia, ja moni kristitty hoitaa asian eri tavalla. Mutta niissä kaikissa on yhteinen teema. Modernit teistit korostavat että Jumalan olemassaolo ei ole edes se kysymys joka on tärkeä. Apologeetikot korostavat että Jumala ei ole joulupukkiin verrattavissa koska kristinuskon mukaan Jumala on transsendentti eikä immanentti.

Sofistikoitunut teologia lähtee uskon merkityksistä hyvin spesifillä tavalla. Niissä kielletään oikeastaan täysin Jumalan olemassaolon käsitteleminen tavalla jossa sille voitaisiin esittää relevanttia tieteellistä kritiikkiä. Näin ollen uskontokriitikko tai ateisti joutuukin helposti keskustelemaan sellaisista asioista kuin sielun olemassaoloa koskevasta spesifistä argumentista. Tai siitä partikulaaria uskontoa koskevasta partikulaarista kysymyksestä että oliko Jeesus jumalinen. Näissä kaikissa keskusteluissa on kuitenkin sellainen taustajuonne että Jumala on olemassa, tai että Jumala on relevantti tavalla jonka olemassaolemattomuutta ei voi asiallisesti todistaa. Argumenteissa on aina epäsymmetria jossa ateisti haastetaan ja hänen maailmankuvaansa yritetään falsifioida. Mutta teisti itse kieltää mahdollisuuden teismin falsifiointiin. Jumalaa ei koskaan aseteta tulilinjalle. Jumalan falsifiointia ei sallita. "Hän ei ole kuten tieteelliset objektit" -tyyliset heitot ovat vain sitä varten että Jumalan kumoamista koskisivat eri säännöt kuin kaiken muun kumoamista.

Kun tämän jälkeen sitten keskustellaan sofistikoituneesta teologiasta, jota ateistin tai uskontokriitikon olisi pakko lukea. Ja vaikka debatti voitettaisiinkin, niin tosiasiassa on biljoonia uskovaisia jotka uskovat toisin. Itse asiassa kristityistäkin löytyy joku joka tulee avuliaasti selittämään että "kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolon tieteellisestä todistamisesta".

Mutta jos ateismikysymystä katsotaan avoimesti, niin ateismi on määritelmällisesti jotain muuta kuin alisteisuutta kristittyjen ulkoapäin tuleville vaatimuksille. Ateistille ei ole mitään väliä sillä mitä kristityt pitävät tärkeänä. Ateismi on kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta. Eli kumotakseen tai kritisoidakseen ateismia - eli osoittaakseen ateismin järjettömäksi, huonoksi tai heikoksi - riittää että kritisoi kristinuskoa sellaisilla tavoilla jotka koskevat Jumalan olemassaoloa. Jeesuksen jumalisuus on relevanttia vain siinä mielessä että Jeesus ja Jumala ovat olemassa, koska jos uskoo että Jumalaa ei ole olemassa on by definition ateisti.

Yksi, kaksi ... nolla.
Sire, en ole tarvinnut
sitä hypoteesia enkeleistä
selittämään mitään havaintoja
neulankärkiä koskevista
mikroskooppikuvistani.

Sofistikoituneen teologian joka ikinen kysymys, kysymys sielusta, kysymys Jeesuksen jumalisuudesta ja niin edespäin, ovat relevantteja jos ja vain jos Jumala on olemassa. Sofistikoitunut teologia koostuu karkeasti sanoen siitä että mietitään nojatuolissa sitä että montako enkeliä mahtuu tanssimaan neulankärjellä. Ateismi ei kuitenkaan ole tälle alisteinen koska se on laaja Jumalan olemassaolon kieltäminen. Neulankärjen päällä tanssivissa enkeleissä relevanttia on vain se, että selvitetään miten tämä tilanne voitaisiin empiirisesti mitata. Että miten voitaisiin katsoa enkeleitä ja laskea.

Samoin uskovaiselle voi olla tärkeää punnita eksistentiaalisia ulottuvuuksia ja miettiä miltä usko tuntuu, ja miten se vaikuttaa elämään. Tämä on toki irtautunut Jumalan olemassaolosta ja siirtynyt Jumalaan uskovan ihmisen sisäisen elämän puntarointiin. Mutta teismin ulkopuolella tämänlaatuiseen on hirvittävän vähän intoa.

Tämäkin voi olla
jumaluus, joten sekin
on jonossa ennen
JeesusKristusta.

Toisaalta tämä paljastaa senkin kulman joka nostetaan fatwakateuden kohdalla esiin toistuvasti. Kauheasti musteta ja bittejä kulutetaan nimenomaan kristinuskon kritisoimiseen. Islamia ei moitita yhtä paljon. Kysymys on siinä mielessä validi että ateistin kannalta kristinuskon Jumala on vain yksi jumala muiden joukossa. Ateismi on generaali jumalauskon puute. Sillä muutoin ateisti ei olisi edes uskonto joka veisi kannanotot "yhtä Jumalaa pidemmälle", kuten ateistien muodikas slogan sanoo. Moni teistikään ei usko kristinuskon Jumalaan ja Jeesukseen. Näistä opitaan jo koulussa ja tämä paljastaa sen että kristinuskon kritisoiminen ei johda ateismin perusteluun, vaan pelkästään siihen että kenties jokin muu teismi on totta.

Harva fatwakateuskortin keksinyt teisti osaa kuitenkaan ymmärtää sitä mihin tielle tämä huomio vie. Nimittäin itse koen että olen käsitellyt kristinuskoa niin paljon enemmän kuin muita uskontoja - itse asiassa enemmän kuin moni kristitty on kritisoinut muita uskontoja kuten buddhalaisuutta - on enemmän kuin reilua siirtyä muiden uskontojen käsittelyyn ja palata kristinuskoon sitten kun kaikki muut uskonnot on läpikäyty. On monta Jumalaa jotka ovat poissa ja hylänneet. Että reiluuden vuoksi olisi syytä palata Jeesusasiaan sitten kun olen kuluttanut muutaman vuoden Quetzalcoatlkritiikkiin. Se on yksi partikulaari Jumala muiden yhtä irrelevanttien ja olemassaolemattomien Jumalien joukossa. Joten kristittyä voidaan nyt pyytää poistumaan viemään jonkun muun aikaa.

Siinä mielessä ateisti joka vaatii Jumalan todistamista ei ole se joka ymmärtää teismin väärin. Teisti on se joka ymmärtää ateismin väärin. Ateismin kannalta ei ole relevanttia että "kristityistä tuo asia ei ole tärkeä" tai "kristittyjen mukaan tuo ei ole se pointti". Ei siihen voi sanoa muuta kuin kysyä että "entä sitten?".

Oma suhtautumiseni on vuosien mittaan muuttunut yhä yksioikoisemmaksi. Osittain syynä on turhautuminen. Harva teisti jaksaa vääntää niillä tasoilla joilla viitsin vaivautua. Jokainen uskonnonpuolustus jonka kuulen on kuultu miljoona kertaa ennemmin ja usein se on esitetty kertaluokkia laadukkaammassa muodossa. I just have not strength to all this same shit anymore.

Mutta toisaalta yhä enemmän ja enemmän viehättää se näkökulma että toisen tulee todistaa tieteellisesti Jumalan olemassaolo ja esittää falsifiointikriteeri omalle Jumalalleen ja määritellä Jumalansa tieteellisenä konseptina ennen kuin viitsin edes aloittaa keskustelua. Jos tätä pientä vaatimusta ei täytä niin se on sitten fuck off. Etsin älykästä ja kiinnostavaa keskustelua, eikä se mitä tässä nyt on tarjolla viitsi kiinnostaa. Että Suomessa saa toki kertoa uskostaan, joten mene jollekulle muulle kertomaan ja pidä minun lähelläni turpa kiinni.
1: Joka kyllä johtuu asenteena osittain siitä turhautumisesta, kun edes se että menee teistien peliin teistien ehdoilla, niin ei silti saa kunnon keskustelua jossa toinen ymmärtää asiaan liittyvän argumentaation. Vaikka on itse ensin tullut nysväämään ja "opettamaan". Joka vaatii opetettavaa paremman, laadukkaamman ja tarkemman kyvyn hienostuneempien argumenttien käsittelyyn. Jos siis on minua huonompi teologiassa, ei itse asiassa voi minulle tulla sanomaan mistä kristinuskossa on tai ei ole kysymys ja mikä voi olla ja ei voi olla sitä mitä kristinuskon suuntauksissa sanotaan. Koska se on teologinen kysymys. Ja taitoero on ilmitullut keskustelussa. Ei teologia tarkoita sitä että se jolla on vahvin vakaumus voittaa. Siinä parempi argumentti voittaa. And that's my whole point in this situation.

Jumalakysymyksessä uskonnotonta kiinnostaa vain Jumalan olemassaolo, koska tämä on se ainut asia joka perimmiltään falsifioi ateismin mahdollisuutena. Tiukasti ajatellen sielukin viittaisi lähinnä vitalismiin joka taas ei vaadi Jumalaa vaan pelkästään sen, että elämä ei ole sidoksissa vaikka hiiliatomeihin ja energiaan. Teistiä saattaa kiinnostaa sielukysymys ja keskustelu Jeesuksen jumalisuudesta. Mutta tämä johtuu vain siitä että hän uskoo Jumalan olemassaoloon tai pitää tätä vaihtoehtoa muutoin relevanttina. Uskonnoton taas by definition ei joko suoraan usko Jumalan olemassaoloon (ateismi) tai ei pidä sitä tärkeänä (igteismi). Näin ollen näihin vänkytyksiin ateisti voisi sanoa aivan suoraan päin naamaa että "Ai että sinusta teismissä tai kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta? No, ateismissa on!" Ja tämän jälkeen hän olisi nimenomaan intellektuellisesti rationaaliseksi hyväksyttävällä tasolla ateisti silti.

Miksi ihmeessä muka yhtään ateistia tai edes kaltaistani fundamentalistiagnostikkoa kiinnostaisi mikään jatkopohdinta joka nojaa siihen että teistien konseptit on jo otettu vakavasti? Ei siihen ole mitään muuta syytä kuin sisäänkasvaneet refleksit. Ja sekin on pikemminkin syy etääntyä uskonnosta kuin intoutua keskustelemaan siitä. Sekin on enemmän syy kritisoida ideologista lapsesta asti tehtyä ohjelmointia kuin korostaa sitä että ihmisen täytyy olla uskovainen ja uskoa perimmiltään Jumalan olemassaoloon kun on tuollainen angsteisti joka reagoi aiheeseen. ; Sillä siinä unohtuu se, että angsteismin vaiva näyttää koskevan Sartren, minun ja C.S. Lewisin kaltaisia uskontoon ja uskonnolliseen kulttuuriin kasvatettuja ja siitä irtautuneita, nuoremmilta maallistuneiden perheiden uusateisteilta tämä vaihde näyttää jopa hämmästyttävästi puuttuvan. Heillä on ihan muita intressejä.

Militanttien ateistien kritiikin kulttuuri

"Sarastus" -lehdessä oli käännös Matt Parrottin artikkelista. Sen mukaan maailma on internetin myötä tullut joksikin jossa perinteinen valta ei merkitse. "Internet on eräänlainen diskursiivisen vapaaottelun turnaus, jossa erilaiset ajattelutavat asetetaan vastakkain ilman todellisen maailman sääntöjä, rajoitteita tai tabuja. Internet on paikka, jossa diskursiiviset kuplat puhkaistaan." Ja että kreationistit häviävät tämän vuoksi. "Niinä harvoina kertoina kun kreationistit alkavat väitellä maailmankatsomuksestaan blogien kommenttiosastoilla, forumeilla, Redditissä, 4chanissa tai 4chonissa, he huomaavat pian olevansa keskellä erimielisten tsunamia ja vertaisarvioidun tieteellisen todistusaineiston painon kasautuvan heidän päälleen." Ja ilmiselvä voitto tekee ateisteista ylpeitä "Käytin kreationismin diskursiivista kuplaa esimerkkinä siksi, että internet-ateistit tuntevat sen ja nauttivat suunnattomasti sen solvaamisesta ja pilkkaamisesta. He pitävät itseään älyllisesti ylivertaisina kreationisteihin verrattuna – loogisina, järjellisinä, tieteellisinä ja kyvykkäinä uhmaamaan dogmeja ja tabuja."

Ajatus on varmasti sinänsä relevantti, että kreationistit todellakin häviävät ilmiselvästi. Ja tällä on varmasti vaikutusta siihen miten uskonto nähdään. Mutta en korostaisi tässä sitä miten kreationistit (muka) harvoin alkavat metelöimään. (Hiljaisuus on tullut lähinnä koko ilmiön marginalisoitumisen vuoksi.) Se on enemmän sitä että asialliset uskovaiset eivät näyttäydy argumentteineen ja siksi mielikuva uskonnoista syntyy kaikista tyhmimpien kautta.

Parrott ottaa kuitenkin esille jotain muuta. Hän korostaa sitä miksi hän on "skeptikko" eikä "ateisti". "Pidin enemmän termistä ”skeptikko”, koska se etäännytti minut niistä mielleyhtymistä, joita sanaan ”ateismi” liittyy: sekulaari humanismi, radikaali tasa-arvoajattelu, militantti monikulttuurisuus, demokraattipuolueen äänestäminen jne. Vaikken missään tapauksessa ole synnynnäinen uusoikeistolainen, olen aina ollut liiaksi skeptikko ollakseni kunnon ”internet-ateisti.” Internet-ateismin alakulttuuriin ja liikkeeseen osallistuminen vaatii enemmän uskoa tiettyihin asioihin kuin jotkin uskonnot."

Hän esittää että kreationismi on hyvä analogia jollekin jota hän kutsuu "akateemisiksi ateisteiksi" ja "militanteiksi ateisteiksi". Sillä kreationismissa on siinäkin kyse ajatuskuplasta "Kreationismin diskursiivisen kuplan kalvo päästää sisäänsä vain ajatuksia, jotka käyvät yhteen Mooseksen Kirjan kirjaimellisen tulkinnan kanssa. Totuudenmukaisuus on tyystin sivuseikka. Kyseessä on maailmankatsomus, johon tosiseikkojen täytyy sopia, muuten tosiseikat eivät ole tervetulleita. Kreationismi elää pittoreskien kyläkirkkojen suojatussa maailmassa, ja kymmenien miljoonien noissa kirkoissa käyvien vanhojen rouvien sydämissä ja mielissä. Ne ovat kreationismin turva-alueita, joissa kreationismi on suojassa kaikilta haasteilta." Ja siksi internet on hyvä. Mutta ateistit ovat todellakin samanlaisia "akateemiset ateistit elävät paljolti omassa liberaalin ryhmäajattelun diskursiivisessa kuplassaan, juuri sellaisessa jonka kalvo päästää sisään vain heidän omaan poliittisesti korrektiin, tasa-arvoiseen, feministiseen ja anti-valkoiseen maailmankuvaansa sopivia tosiseikkoja."

Hän määrittelee että missä akateemisen ateismin rajat menevät. "Diskursiivisen kuplansa ulkopuolella sijaitsevassa pelottavassa ja kielletyssä maailmassa... Rotujen välillä on suuria älykkyyseroja. Valkoiset ovat Yhdysvaltojen ainoa rodullinen ryhmä, johon kohdistetaan laajamittaista ja systemaattista rodullista syrjintää. Vankiloissa on enemmän mustia, koska mustat tekevät enemmän rikoksia. Juutalaiset hallitsevat Hollywoodia, Wall Streetia ja ulkopolitiikkaamme. Naiset saavat vähemmän palkkaa koska he tekevät vähemmän töitä. Patriarkaalisuus saa yhteisöt kukoistamaan siinä missä feminismi raunioittaa ne. Jos omaksuu minkä tahansa näistä täysin järkeenkäyvistä näkemyksistä, joutuu ulos ”valtavirran” akateemisesta maailmasta ja heidän blogosfääristään." Parrottin ajatuksessa on rippunen järkeä. Ateismin sisältö on itse asiassa hyvin suuressa määrin syntynyt vastaankirjoittamisen periaatteella. Eli oikeisto on muokannut sitä että kun on erimielinen yhdessä asiassa niin sitten on oltava erimielinen myös muissa ajatuksissa. Ja tällä on luonnollisesti samat seuraukset ja riskit kuin millä tahansa echo chamberilla. (Eli sellaisella ideologiakuplalla josta Parrott puhuu.)

Mutta järki on yllättävän pientä. Parrottin mielikuvissa näyttää olevan jonkinlainen yleinen ateismin niputtuminen. Ja itse asiassa kaikki hänen nostamansa esitykset ovat jotain jotka ovat jotain jossa nykyateismissa ei ole yhteistä pohjaa. Ja juuri tämä pitäisi olla jos ateismissa olisi kysymys echo chamberiutumisesta. Parrottin ajatus paljastuu melko ontoksi jos tajuaa mitä tapahtui kun kävi ns. elevatorgate. Se jakoi skeptikot selvästi kahtia. Ja kahtiajaon kohta oli juuri liberaalin feminismin kohdalla. Ja kuten aiemmin tulin viitanneeksi, hyvin moni on jopa tulkinnut elevatorgatea juuri päinvastoin kuin Parrott. Että uusateistit koostuisivat miehistä jotka olisivat kaiken päälle sovinisteja.

Luultavasti Parrott onkin sekoittanut sen, että hän kohtaa kovaa kritiikkiä siihen että tässä olisi jokin jossa tiimi on yhteisvoimin häntä vastaan. Kokemus on ymmärrettävä. Sillä elevatorgaten ympärillä vellonut keskustelu kaikkine sovinismin ja evoluutiopsykologian kulmineen on ollut liioitellun raivoisaa. Itse taas olen jopa huomaavinani että jos katsotaan Parrottin listaa, niin valtaosa tietämistäni ateisteista on erimielinen vähintään yhden hänen listansa asian kanssa. ; Itse asiassa olen hieman huvittunut siitä että Parrott kutsuu militantiksi ateisteja jotka muistuttavat postmoderneja "vanhoja ateisteja". Sartre -tyyliset eksistentialistit ovat olleet juuri niitä jotka ovat hyökänneet ateismia vastaan.
1: Näenkin Parrottin väitteen vähintään yhtä omituisena kuin kannanotot siitä että esim. minä olisin jotenkin fatwaenvyssä enkä moittisi islamia koska tiedän että kristityt ovat niin ystävällisiä. Ihan vain sen takia että olen sekä moittinut islamia että saanut tappouhkauksia ja vastaavia ainoastaan kristityiltä. Joka muuttaa kaiken vähintään omituiseksi. Koska en selvästi vaikene. Ja jos pelko olisi se joka vaientaisi minut, niin minun pitäisi olla vankkumaton islamkriitikko.
2: Olen tosin hieman ihmeissäni miten Parrott mainitsee kreationistit, mutta unohtaa mainita että evoluutiokeskustelussa esiin nousee se, miten ateistit liitetään eugeniikkaan ja korostetaan että eugeniikka on darwinismin soveltamista käytännössä. Ja tässä keskustelussa evoluutiossa nousee usein esiin se mikä ero on evoluutiopsykologialla (Kurzban), sosiobiologialla (Wilson) ja sosiaalidarwinismilla (Spencer). Kaikki kolme asiaa ovat hieman erilaisia. Ja evoluutiopsykologia ja sosiobiologia ovat vielä erityisen kaukana sosiaalidarwinismista. Ihmettelen miksi näissä keskusteluissa ei ole Parrottin mieleen putkahtanut sitä että selvästi älykkyyden perinnöllisyyskin otetaan huomioon vaihtoehtona.

Psychology Today -artikkeli jakaakin tässä mielessä ateisteja erilaisiin luokkiin. Otsikko "atheist vs. atheist" muistuttaa että asenteissa ateismiin on paljonkin eroja. Itse voisin ottaa esille vaikka ateistien sisäistä väittelyä. Ja ihmetellä sitä että keheen kriitikko kohdistaa sanomisensa sanoessaan "This is, unfortunately, a pretty standard parroting of misogynistic thought." jos ateistit ovat tässä kohden keskustelukuplassa jossa asioista ei väännetä.

Itse asiassa sanoisin että monet Parrottin huomiot eivät itse asiassa kuvaa jotain jossa ateistit olisivat vaienneet keskustleukuplaan vaan jotain jossa he repivät toisensa kurkut auki pienimmästäkin vähänkin ärsyttävästä provokaatiosta (kuten minusta). Jos kuplien läpimeneminen olisi hyvä asia, ateismi olisi nykyään tältä osin täydellinen antikupla. ; Esimerkiksi Suomessa uusateisteissa on ollut näkyvissäkin paikoissa Jaakko Walleniuksen tapaisia avoimesti oikeistoon painottuneita tyyppejä. Jussi K. Niemelä on ollut mukana haastamassa feminismiä kirjoittamalla evoluutiopsykologiaa puolustavan "Keisarinnan uudet vaatteet" -teoksen. Ja tältä osin Suomi ei edusta mitenkään poikkeuksellista ateismin suuntausta.
1: Ja päin vastoin, Jussi K. Niemelää esimerkiksi voi moittia siitä miten hän on siirtänyt USA:sta asioita 1:1 suoraan maahamme muuttamatta juuri mitään välillä. Tämä on johtanut tiettyihin asioihin jotka eivät oikein tunnu osuvan maamme uskovaisiin. Ne kun on sovitettu USA:n vallitsevaan poliittiseen ilmapiiriin. Suomi on tässä hyvinkin samanlainen muun maailman kanssa.

ähdäkseni se lähinnä paljastaa että miksi niitä echo chambereita on ylipäätään kenelläkään. Sellaisen ulkopuolella, etenkin tilanteessa jossa perinteisiä rajoitteita ei ole, meno on hyvin häijyä. Itse asiassa vihjaan että vaikka Parrottkin puhuu mielellään avoimesta keskustelusta jossa kaikki asiat haastetaan, niin tosiasiassa hänen reaktionsa kertoo siitä että hänen hermonsa eivät kestä ateistien sisältä tulevaa riitelyä. Ja yhdistää oman ja esittämiensä näkemysten kohtaaman kritisoimisen joksikin jossa tämän asian täytyy olla ateistien ideologinen kupla, tabu josta ei saa puhua lainkaan.

Eli hän kaipaisi vähemmän kriittistä menoa. Jos kritiikin kohteeksi joutunut syyttää iteään vainotuksi tulemiseksi, niin tästä juuri syntyy rinnastus kreationisteihin. Eli Parrott tavallaan menee marttyyrinviittaa hartioilleen käärimään siksi että ei kestä sitä että hänen kanssaan myös ollaan erimielisiä sen sijaan että hänen oikeassaoloaan pidettäisiin ilmiselvänä. (Itsekin toki jaan monia näkemyksiä Parrottin kanssa, mikä ei kenties ole tätä blogia pidempään seuranneille mikään yllätys.) Mutta samalla. Kun muistaa minkälaista menoa internetissä on, niin voiko häntä tästä echo chamberiuden kaipaamisesta oikeastaan syyttää.

"Gish gallopin" torjuminen kaivon myrkyttämisellä

"Järki" -lehdessä oli Mikko Perttusen kirjoittama teksti jossa käsiteltiin kysymystä siitä onko kaivon myrkyttäminen argumentointivirhe vai käytännön välttämättömyys. Artikkelin henkenä on, että
* Argumenttivirheet ovat hyvä oikotie tunnistaa höpöhöpö, mutta että ne johtavat joskus myös harhaan; "Höpöhöpöpuhe on helpompaa tunnistaa höpöhöpöpuheeksi, kun pystyy nimeämään täsmällisesti, mikä siinä on höpöhöpöä ja miksi. Mutta: vielä argumentointivirheitä ärsyttävämpi asia on argumentointivirheiden väärinymmärtäminen. Ad hominem ei ole argumentointivirhe, jos väitteellä todella on tekemistä toisen persoonan kanssa: esimerkiksi jos joku on soittanut neljä perätöntä tulipaloilmoitusta hätäkeskukseen, on ihan rationaalista olettaa, että viideskin puhelu on perätön, ellei muista syistä muuta johdu."
* Että kaivon myrkyttämisen kohdalla kysymys kaivon myrkyttämisestä on samantapaisessa tilanteessa kuin ad hominem tuossa kohdassa. "Kaivon myrkyttäminen, joka on ad hominemin alalaji, on argumentaatiovirhe, jossa debatoija koitetaan etukäteen saattaa huonoon valoon." ... "Perusongelma skeptikolla kun on se, että humpuukiväitteen esittäminen vie noin 5 sekuntia, mutta sen uskottava kumoaminen vie noin 5 minuuttia. Tämä korostuu erityisesti televisiodebateissa. Retorinen temppu, jossa hömppäveikko käyttää hyväkseen edellä mainittua epäsuhtaa, on nimetty osuvasti Gish Gallopiksi kreationisti Duane Gishin mukaan. Gish Gallopissa puoskari syytää perättömiä väitteitä sellaisella tahdilla, että väittelykumppani ei kerta kaikkiaan ehdi vastaamaan niihin kaikkiin" ... "Monen huuhaaväitteen levittämisen takana on pieni ja äänekäs aktivistijoukko, olipa kyse rokotevastaisuudesta, sähköherkkyydestä tai holokaustin kiistämisestä. Jos tältä aktivistiporukalta saadaan nykäistyä matto alta niin, että uskottavuus suuren yleisön silmissä putoaa, ei tarvitse joka kerta erikseen lähteä liikkeelle perusasioista tai käydä pitkää eipäs-juupas-väittelyä."

Milloin lähdekriittisyys loppuu?

Esitetty puolustus toki edustaa linjaa joka näyttää paistavan suhteessa argumentteihinkin. Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Kaivon myrkyttäminen on tehokas ja näpsäkkä tapa.

Kuitenkin se, mikä itse asiassa on oleellista on se, että argumenttivirhelistoihin on yleensä jokin syy. Ja tämä syy on yleensä loogisessa rakenteessa. Ad hominem on väärin koska argumentti ei ole parempi tai huonompi sen mukaan kuka sen sanoo. Eli pitää puhua aiheesta. Mutta jos aihe todellakin on ihminen tai aihe on henkilökohtainen, asia muuttaa heti luonnettaan. Ja näin loukkaava lausunto ei ole aina sama kuin argumenttivirhe.

Ja jos katsomme kaivon myrkyttämistä, hän ei osoita että huuhaamiehet olisivat oleellisesti aihetta. Toki jokainen pseudotieteilijän kanssa keskustellut tietää että he ovat yleensä hyvin maailmankuvallisia. Ja esimerkiksi kreationisti voi loukkaantua uskonargumentin kritisoimisesta ja ottaa sen itseensä ja kokea tämän loukkaavana ; Kun puhutaan tämänlaisista maailmankuvan ytimessä olevista asioista kaikki on identiteettikeskeistä. Ja tällöin on vankka silta yksilön ja aiheen välillä. Mutta tämä on tunnesidos eikä looginen sidos.

Tosiasiassa Perttusen esittämä ratkaisu on järkevä vasta kun tiedostaa miten se on perimmiltään lähdekriittinen eikä argumentatiivinen. Tätä lähestymistapaa noudattaa esimerkiksi Goldmanin metodi. Lähdekritiikkiä arvioidessa kysymys on taas nimenomaan siitä että mitä kautta hyvää ja laadukasta argumentointia ja tietoa todennäköisesti saadaan - tai ei saada. Silloin kun ollaan jo debattitasolla, tuo arvio olisi pitänyt tehdä jo valmiiksi. Jos debattiin mennään on toki syytä korostaa sitä ovatko asiantuntijat todella akateemisesti juuri tähän tiettyyn käsiteltävään aiheeseen koulutettuja vai eivät. Mutta tätäkään ei ehkä kannata painottaa liikaa.

Itse asiassa asiaa voisi hoitaa enemmänkin puitteilla. Jonkinlainen keskustelustrategioiden rajaus täytyy olla. Muuten meno on sitä että pseudotieteilijä pelaa "Livedebattigambitia" ja skeptikko harrastaa debunkkausasenneongelmaa. ; Esimerkiksi voidaan esittää että jos aloittaa jonkun argumentin, ei saa vain vaihtaa toiseen väitteeseen heti jos toinen kritisoi sitä. Että pysytään tässä yhdessä argumentissa. Näin Gish Galloppaus estyy. Eli vika on enemmänkin median tavassa käsitellä ja antaa tilaa pseudotieteilijöille, eikä siinä että kaivon myrkyttäminen olisi jotenkin hyvä strategia.

Asiattomamman mutta laadukkaamman keskustelukulttuurin puolesta.

Itse toki edustan tässä vahvasti Dawkinsin linjaa. Hänhän on tullut tunnetuksi siitä että hän ei suostu keskustelemaan kreationistien kanssa debateissa. Hänellä on tähän paljon hyviä syitä. Itse nostaisin esiin kuitenkin sen, että jos kreationistien kanssa käydään debatti, on kuin sitä ei olisikaan. Ala on tunnettu siitä että hyvät argumentit eivät ole olemassa. Vasta jos niille on vasta-argumentti ne ilmestyvät esille. Sitä ennen niitä ei ikään kuin edes "tajuta". "The Uncredible Hallq":issa on tähän liittyen otettu mainio esimerkki Lennoxista. "Lennox generally talks as if there were no established criticisms of these authors, as if the many years of debate over Intelligent Design never took place. It’s as if when Lennox was writing his book, he was deathly scared that a reader somewhere might Google “Intelligent Design” and find out that his claims have been thoroughly refuted by credible scientists. In at least one case, it’s clear Lennox knows damn well his claims have been refuted: he claims that the probability of generating a particular 100 amino acid protein at random is 1 in 10 to the 130. In an endnote, he admits that actually the calculation behind this is based on a false premise, and the correct number is actually only slightly less than 1 in 1000, but hey, they’re both small numbers. This is like promising to make someone a trillionaire 10 to the 118 times over, and then giving them only a thousand bucks, because hey, it’s a lot of money either way."

"NeuroLogicassa" katsottiinkin ripaus esimakua uudesta kreationistien dokumentista. Henkenä on toisto. Vanhoja argumentteja esitetään. Ja mikä pahinta, niitä esitetään kuin ne olisivat uusia. "“Most evolutionists have never critically examined their own position.” That is, if you don’t count the last 150 years of scientific examination, thousands of published peer-reviewed papers, and dozens of popular books carefully (what’s that word?) examining the evidence for evolution. We can add to that now the countless websites and blog posts critically examining every question creationists endlessly raise. Seriously, such a claim is either a bald-faced lie, or evidence of profound intellectual laziness."

Kreationistien kanssa keskustelussa onkin tärkeää huomata että debatissa säilyvät vain asiattomat lausunnot. Jos kreationistia perustellusti loukkaa hän muistaa tämän vainona ; Heitä ei kiinnosta se, että argumentatiivisesti on väärin sanoa että hän on väärässä koska hän on idiootti. Epäkohtelias totuus taas on että jos he tekevät typeriä virheitä ja tämän virheen ensin tuo esiin, ja sen jälkeen sanoo ääneen implikaatioita heidän demonstroidusti vajaasta kognitiostaan. Jos argumentaatio tehoaisi ja omat virheet tunnustettaisiin sen sijaan että laitettaisiin banaanit korviin ja lopetettaisiin kyseisen virheellisen argumentin käyttö jatkossa kaikkialla. Niin siinä vaiheessa se kyllä kannustaisi asialliseen keskusteluunkin. Mutta koska näin ei tosiasiassa tapahdu, samat virheet toistuvat ja väitetään että kritiikkiä ei ole, niin keskustelun voi sanoa varmasti päättyneen jo ennen kuin se on alkanutkaan.

Siksi itse vaadin että kreationisti ensimmäisenä häikäisee. Hänen täytyy tuottaa sellainen argumentti jota en ole kuullut aikaisemmin. Tai esitettävä vanha argumentti sellaisessa muodossa että se selviää siihen jo aiemmin esitetystä kritiikistä. Jos tätä ei tehdä, ei keskustelu kiinnosta. Tämän jälkeen minua kiinnostaa vain se, miksi hän ei seuraa itselleen rakasta, omaa, alaansa. Sillä se pitää tuntea puolin ja toisin. Jos kritiikki jota ei ole olemassa löytyy viiden minuutin googlauksella, henkilön osaaminen ei ole kiinnostavalla tasolla.

Hän voi toki tarjota minulle toisenlaista iloa. Sitä iloa mitä saa kun tälläisiä torspoja kutsuu rumilla nimillä. Mutta tämä ei olekaan enää lainkaan argumentaatiota. Tämä tapahtuu täysin eiargumentatiivisessa kontekstissa jonne on jouduttu siksi että lähdekritiikkivaiheesta ei olla selvitty siihen tilaan että argumentaatio olisi uskottavasti relevanttia. Ja koska kyse ei ole argumentaatiosta ei siinä enää ole kysymys argumentointivirheestä, vaan kysymys on enemmän verbaaliakrobaattisesta insultiikasta. ; Siinä missä ad hominemin rajat määrää logiikka, herjauksen rajat määrää Suomen laki. Itse suosittelen että harrastetaan juuri niin häijyä ilmaisua kuin laki juuri ja juuri jättää rankaisematta. Mikä ei ole kiellettyä on tässä perin suositeltavaa.

Ja kyllä tällä on merkitystä. Jos kunnioittaa hyvää debattia, ei laita sitä samalle asteikolle huonon kanssa. Kunnioitus on ansaittava. Ja jokainen ei ole asiantuntija. Osa meistä ei ole asiantuntijoita missään. Yllättävän suuri osa.

Kreationismista ; kuinka sylki tuo suuhun vedenpaisumuksen

"Naistenlehdistä tuttu elämänmuutosklisee. Kun tunnettu henkilö kokee kriisin, häntä haastatellaan, jotta hän voisi sanoa (ks.) pysähtyneensä miettimään ja laittaneensa asiat tärkeysjärjestykseen. Yleisin uusi arvojärjestys on 1. julkisuus, 2. työ, 3. ystävät, 4. perhe. Tarkoituksena on saada kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan ostajat pohtimaan elämän tosiasioita vakavasti. Tai ainakin ostamaan kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan."
(Pasi Heikura, "Näissä merkeissä - Suomen kansan latteimmat sanonnat", "Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen")

Puutarha on todellakin kunnossa.

YLE kertoi siitä miten tietoisuuden suhde puhumiseen ei ainakaan aina ole sellaista mitä sen helposti ajatellaan olevan. "Puheen ajatellaan yleensä syntyvän tietoisen prosessin kautta niin, että puhujalla on etukäteen selkeä ajatus siitä, mitä hän aikoo sanoa. Ruotsalaistutkijoiden vastikään julkaisemien tutkimustulosten mukaan osa puhutun viestin merkityksestä valkenee ihmisille kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun he kuulevat itsensä äänessä. Puhujalla ei ehkä olisikaan ennalta kirkasta käsitystä siitä, mitä hän on aikeissa sanoa, vaan ymmärrys muodostuu osittain vasta kuullun perusteella." Tämä varmasti omalta osalta selittää paljon asioita minusta, Teuvo Hakkaraisesta ja monesta muusta ihmisestä.
1: Sinänsä ajatus siitä että ihmisellä on aktio ennen tietoista päätöstä ei yllätä. ; Esimerkiksi Eaglemanin "incognito" pitää sisällään pääasiassa yhden viestin ; Hyvin moni asia jota pidämme tietoisena onkin alitajuista ja tietoinen selitys on vain jotain joka "heitetään päälle" jälkikäteen. Arkiajattelussa vapaata tahtoa ei tietysti koeta tämänlaiseksi.

Puhumisen ja tietoisuuden kohdalla on hyvä viitata Pat Robertsoniin. Hän on tuoreesti moittinut nuoren maan kreationisteja. "You have to be deaf, dumb and blind to think that this Earth that we live in only has 6,000 years of existence". Hän noudattaa tässä valistushenkistä ajattelua jossa ajatellaan että tietoinen ajattelu johtaa ihmiset tekemään järkeviä päätöksiä ja typerä päätös johtuisi mietinnän puutteesta. On toki huomattavaa että Robertson käyttää tässä varsin empirianmakuisia sävyjä. Näkökyvyn puute (blind) kuurous (deaf) ja muut aistinelimet liitetään tietoisen ajattelun puutteen (dumb) yhteyteen selitykseksi siitä miksi nuoren maan kreationisti on nuoren maan kreationisti. ; Ken Ham on sitten ottanut tähän reaktiota tavalla joka muistuttaa siitä, että olivatpa YEC:it sitten näkökykyisiä vai eivät, niin ainakaan mykkiä he eivät ole. Reaktioksi lausuntoon hän haastoi Robertsonin livedebattiin."I wonder if Pat Robertson, who is allowed to state these things so publicly through CBN will agree to have his statements publicly challenged and tested!"
1: Valitettavasti Ken Ham ei vastaa "hikipedian" "Suomen kuurosokeat ry" -kirjoitukseen liitettyyn syvään ja äärimmäisen epäkohteliaaseen mutta sitä aidompaan ongelmaan. "Hahahahaa Aivan hillitöntä! Miten helvetissä yhdistystoiminta oikein luonnistuu? Voihan sitä naputella nettisivuston, joo, mutta kun ei vittu näe." Hänellä olisi varmasti jonkinlaista käsityskykyä siitä miten pärjätä varsin hyvin taloudellisesti sellaisella kognitiolla jossa kengännauhojen solmiminen on saavutus. Ainakin mikäli Pat Robertson on oikeassa. Ja miksi ei olisi. Kun olen hänen juttujaan seurannut, niin sokeudessa, tyhmyydessä ja kuuroudessa hänellä on lausuntonsa takana syvä ns. kokemusasiantuntijuus.

Olen seuraillut ulkomaalaisten kristittyjen teistisen evoluution kannattajien ryhmää. (Se on minulle vähintään yhtä luonteva paikka kuin kaikenmaailman ateistiryhmätkin. Sitäpaitsi nykyään kaikki oikeasti näkemysvirtauksista saatava tieto saadaan suljetuista tai puoliavoimista ryhmistä.) Siellä tähän debattiin on suhtauduttu hyvin negatiivisesti. Sitä pidetään turhana ja typeränä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista että tämä ryhmä sentään esitti kohteliasta kiinnostusta Ken Hamin ja Bill Nyen väliseen debattiin. (Jonka jälkipuintiin reagoin aiemmin blogissani.) Teistisen evoluution kannattajat selvästi kunnioittivat Nyeä sillä Robertsonin ja Hamin välistä vääntöä pidettiin turhana ("pointless", "stupid"...) koska siinä oli vain vastakkain kaksi ääliötä. Keskustelu oli tässäkin hyvin valistushenkinen. Eli ajateltiin että on tärkeää että debatissa on vähintään yksi järkevä osallistuja.

Itse taas näen asian päinvastoin. Syynä on se, että ihmisten maailmankuvanmuutokset ovat hyvin harvinaisia. En näe että valistushenkinen lähestyminen ns. kannattaa. Jos katsotaan mitä Bill Nyen debatti teki, niin se teki monta asiaa. Ensinnäkin google trendsejä seuraava voi huomata että Hamin debatti nosti kreationismista kiinnostusta lyhytaikaisesti. Se oli hetken aikaa suositumpaa kuin esimerkiksi ateismi. Sitten tämä suosio lopahti. Tämä ei ole merkityksetöntä, koska
* ID -piirit yrittivät nostaa näkemyksen suosiota mutta se epäonnistui varsin koomisesti. Ken Ham onnistui yhdellä debatilla paljon paremmin.
* Kun aiemmin Hamin arkkiprojekti oli taloudellisissa vaikeuksissa, Nyen kanssa debatointi nosti hänen näkyvyyttään niin että arkkiprojekti kaikesta huolimatta onnistui. Nye ei tässä tienannut samalla tavalla ollenkaan.
* Nämä muistuttavat siitä että debatti on aina mainostamista ja puoltenottoa. Ja siksi jokainen pseudotiede, kreationismi erityislaatuisen voimakkaasti, suosii livedebatteja akateemisen argumentoinnin sijasta. Debatit ovat mainostamista joka on karismaperäistä eikä asiaperäistä. Ja siksi valistusnäkökulma - jota Robertson, teistisen evoluution ystävät ja Bill Nye kannattavat - on oikeastaan väärä.

Toisin sanoen Ham vs. Nye -debatissa lähinnä haaskattiin yhden ihmisen aikaa ja talenttia (ja nämä eivät ole Hamin). Sen sijaan Robertson vs. Ham olisi täydellistä viihdettä jota jokainen voisi seurata ilman pelkoa minkäänlaisesta kognitiivisesta dissonanssista. Täydellistä viihdettä samalla tavalla kuin ne slapstick -komediat joissa joku liukastuu banaaninkuoreen ja satuttaa jalkovälinsä. Eihän se kovin sivistynyttä ole. Mutta rehellisesti sanoen en ole oikein ymmärtänyt niitä jotka ylipäätään pitävät mitään livedebatteja opettavaisina ja sivistävinä. Kyllä oppi haetaan enemmänkin huolella tehdyistä dokumenteista ja ammattitaitoisista tiedekirjoista ja popularisointiteoksista. Livedebatti on sen sijaan älyllisen keskustelun alinta astetta. Kun kreationismin syvä ydin on siinä että puhutaan mitä sylki suuhun tuo, ja tehdään tämä toistelemalla jonkinlaisia kliseitä ja iskulauseita, on sille syvästi eduksi jos muut pakotetaan mahdollisimman lähelle vastaavantasoista tilannetta. Siksi kreationistit pärjäväätkin "suhteellisesti parhaiten" internetin keskustelufoorumeilla ja heikoin menestys heillä on yliopiston kirjallisessa maailmassa.

Osittain varmasti siksi että debatissa sitä joutuu sanomaan heti mitä sylki suuhun tuo. Ja jos vastassa on Ken Ham, hänellä on tästä paljon enemmän kokemusta siitä että miten puhua mitä sylki suuhun tuo ilman että karisma karisee prosessissa. Hän onkin, kiistatta, eräänlainen vedenpaisumusten suurmestari tällä saralla. 

Sublimaation taito ; miten vihan kohdistaminen on rakentavaa

"Cosmos" -sarjan uudelleentekeminen on saanut paljon näkyvyyttä. Sitä juontaa Neil de Grasse, joka on hyvin taitava tieteen popularisoija ja "hauska mies". Ohjelma on siis myös viihteellinen. Sen parissa on tullut muutama suurempi keskustelukin. Ensimmäinen on sensuurikohu ; "Cosmos" -sarjasta kun nippaistiin taktisesti pois evoluutiota käsittelevä kohta. Fox kun pitää tunnetusti huolta maailmankuvasta ja välttää katsojakuntansa loukkaamista. Toinen on sitten liittynyt siihen että kreationistit, siis samat ihmiset joiden loukkaamista Fox on välttänyt, ovat vaatineet että Cosmos -sarjaan tulisi antaa saman verran tilaa luomisopille kuin muillekin malleille. Tätä vaaditaan sitten peräti tasapuolisuuden nimissä.

Tässä asetelmassa ei ole mitään uutta. Mielenkiintoista onkin huomata, että USA:ssa on runsaasti 24/7 toimivia täysuskonnollisia televisiokanavia. Ja he ovat järkyttyneitä siitä, että yksi tiedettä popularisoiva sarja ei sisällä kreationismia. ; Tilanne on sama kuin joku vaatisi jotain uskonnollista kanavaa esittämään saman verran Dawkinsia ja muuta ateistista materiaalia omilla uskonnollisilla kanavillaan. Tunnettua on, että tätä ei tule tapahtumaan.

"Cosmos" on tietysti saanut huomiota lähinnä siksi että se onkin yllättäen ollut suosittu sarja. Se on kiinnostanut ihmisiä. Osittain siksi että se on hyvin tehty ja huumorintajuinen sarja. Julkisuus ja julistaminen ovat hyvin oleellinen osa. Ja tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää Suomessa. Sillä USA:ssa tilanne on hyvin erilainen kuin täällä.

USA:ssa on aivan oikeasti mahdollista että synnyt fundamentalistiskristilliseen perheeseen. Sitten sinut laitetaan kristilliseen päiväkotiin. Jatkat tästä kristilliseen kouluun. Jopa kristillisiä yliopistoja on. Ja sitten kun valmistut, voitkin yht'äkkiä mennä uskonnolliseen firmaan tai instituuttiin jossa sitten olet töissä. Voit naida omasta alakulttuuristasi ja muuttaa samanmielisten asuinalueelle. On siis hyvinkin mahdollista elää maailmankuvaelämä jossa ei törmätä erilaisiin mielipiteisiin.

Tässä kontekstissa on ymmärrettävä miten klassinen USA:n kreationisti ei itse asiassa ole yhtä kamala ihminen kuin täällä protestanttisessa maassa elävät aatekumppaninsa. USA:ssa he eivät oikeasti ole maailmankuvan vapautta vastaan. (Se vain näyttää siltä.) He haluavat elää kuplaelämää. He eivät vain halua koskaan nähdä mitään mikä rikkoisi heidän maailmankuvaansa vastaan. Kaikki on heille maailmankuvaa, joten häiritsevä tiedemielipide vaikka evoluutiosta oikeutetaan sillä että rapsutetaan kristittyjä. Ja tästä sielläpäin on kysymys. Kristityt jotka haluavat elää kuplassaan elämäänsä kulkevat keskenään.

Kuplaelämä, sosiaaliselle ihmiselle luontevin tila

En kuitenkaan nosta tätä tällä kertaa esiin vain voidakseni pilkata kreationisteja. Se voi toki olla hauskaa, mutta korostankin enemmän sitä että itse asiassa kaikilla ihmisillä on taipumus ajautua tämänlaiseen kuplaelämään. Itse asiassa teknologia tekee tästä helppoa. Esimerkiksi Google tekee tätä nykyään automaattisesti. Itse ihan oikeasti elän maailmassa jossa olisi ihanaa jos hakukoneeseen laitettu teksti olisi kaikille sama. Kuitenkin nykyään heuristiikkoja on kehitetty siihen suuntaan että kone arvaa mitä haluan lukea ja tietää. Kone arvelee että haluan lukea samansuuntaisia asioita. Sillä näin suurin osa ihmisistä todella toimii.

Jopa omassa blogissani on selvästi heiluntaa. Minulla on esimerkiksi ollut päiviä joiden jälkeen useampi seuraaja on lähtenyt pois. He ovat voineet lukea juttujani kauankin, mutta sitten yhtenä päivänä kirjoitan jotain jonka jälkeen he eivät halua kuulla enää mitään siitä mitä sanon. Tämä on ymmärrettävää ja heillä on oikeus tehdä tämä. Mutta ihmetyttää miksi he ovat ylipäätään seuranneet asioita kauan ja sitten nämä tietyt aiheet saavat heidät katoamaan. Esimerkiksi blogistani on kadonnut muutamia humanisteja sen jälkeen kun olen kritisoinut feministejä. (En usko että kukaan kreationisti on lukenut ja seurannut blogiani pitkän ajan ja toistuvasti. Jos on, he ovat kiistatta pitkämielisiä yksilöitä.)

Minulle tämänlaiset poistumiset ja ennen kaikkea lukijamäärässä näkyvät notkahdukset ovat olleet indikaattoreita. En ole oikein suunnitellut mitään "kohderyhmää" ja tätä kautta tänne on vain muodostunut sellainen. En hae seuraajia, joten poistuma ei edes loukkaa. (Jos hakisin seuraajia, olisin varmasti esimerkiksi kohteliaampi ja asiallisemman oloinen.) Poistuminen indikoi kuitenkin siitä, että aiemmin olin sanonut jotain kiinnostavaa, ja kun poistumat keskittyvät tiettyjen tekstien jälkeen, sen sijaan että ripottuisivat kuten satunnaisvaihtelun piiriin menevät heilahtelut tekisivät, on syynä ollut se, että lukija on loukkaantunut näistä tietyistä näkemyksistä joita olen esittänyt. (Aina en kirjoita edes omia mielipiteitäni, joten tämä on jossain määrin lisähuvittavaa. Kirjoitan juttuja juttujen vuoksi kohtuu usein.) Eli kun minulla on tämä yksi tietty kamala ja provokatiivinen näkemysjoukko, ei ihminen ole ikään kuin enää halunnut kuulla mistään muustakaan niistä muista aiheista. Vaikka aiemmin onkin ollut, kun ollaan esimerkiksi leimattu blogin seuraajaksi.

Ymmärrän että tämä on se, miten valtaosa ihmisistä toimii. He haluavat olla mukavien ihmisten kanssa ja kuulla mukavia asioita. Olisi omituista sanoa että tässä olisi jotain erityisen pahaa. Se ei kuitenkaan ole kovin ... filosofista. Tai ainakaan filosofista sellaisella tavalla että minä arvostaisin. (Toisaalta ei näiden poistujien ihan oikeasti tarvitse välittää kilin vittujakaan jostain puolihullusta bloggarista. Ihan oikeasti!)

En pidä tästä omalla kohdallani.

Sillä tiedostan miten helppoa aivan kenellä tahansa on mennä tämänlaiseen mukaan. On helppoa viihtyä internetin echo chambereissa joissa on samanmielisiä eikä esimerkiksi häiritsevää riitelyä. Nähdäkseni perusasetelmana tässä on se, että kuplassa elävä ei oikeasti ole muuta kuin oikeaoppinen. Kuplassa ei oikeasti tiedä mitä tarkoittaa olla tämän dogman seuraaja, koska kontrastipinta puuttuu. Oma maailma tunnetaan, mutta ei tiedetä miten se eroaa muista vaihtoehdoista. Tai jos kontrastia on, se ei ole välttämättä totuudenmukainen koska on aina vain kuultu niitä samoja törkypuheita. Itse asiassa kuplassa olemisen perusongelma on myös siinä että on hyvin vaikeaa tietää miksi oma ratkaisu on todella parempi kuin ne vaihtoehdot. Onko kuplaelämää elettyä oikeasti valittu yhtään mitään, saati että kyseessä olisi vapaa valinta tai perusteltu valinta tai perusteltu vapaa valinta. (Kristityt fundamentalistit ovat tässä siirtyneet enemmänkin siihen että kaikessa on kysymys maailmankuvista. Eli paremmuuseroa ei ole joten kuplassa voidaan olla vapaasti. Ihan oikeasti tämä on se taustafilosofia joka kuvaa USA:n kreationismia, mutta ei esimerkiksi kotimaamme kreationismia.)

Tässä mielessä en halua että näkemystäni suojellaan, olipa suojelijana sitten google tai kuka tahansa. Ja tätä on turha yhdistää sopuisuuteen. Ei. Kysymys on sublimaatiosta. Vihantunteet ja maailmankuvat ovat paskaa. Siitä ei vain pääse eroon joten sitä on käsiteltävä ikään kuin alkeemisena raaka-aineena joka muutetaan jotenkin vähemmän haitalliseksi, tai jopa hyödylliseksi. Oma blogini on itse asiassa työnäyte siitä miten tämä toimii, tai ainakin miten tätä voidaan tavoitella.

Voidaan huomata, että kirjoitan melko usein kriittisesti. Ja viittaan näihin raivostuttaviin linkkeihin. Mukana on toki myös samanmielisiä linkkejä. Mutta ei mitä tahansa samanmielisiä linkkejä. Kun nimittäin luen tekstin joka sanoo täsmälleen sen mitä haluan sanoa, en suinkaan laita sitä kirjanmerkkeihin. Miksi minä laittaisin talteen jotain jonka kanssa olen täsmälleen samaa mieltä? Eihän siinä ole mitään järkeä! ; Miksi helvetissä minä laittaisin muistiin linkin joka ei opeta minulle mitään vaan joka sanoo niitä asioita joista olen samaa mieltä? Jotta voisin paremmin oppia samat asiat? Ei. Jotta samanmielinen linkki päätyisi varastooni sen pitää sisältää jotain minulle uutta.

Moni kuitenkin nimenomaan linkittää näitä joiden kanssa on harvinaisen samaa mieltä. Ja tämä on se USA:n fundamentalistikreationistien tapa. Ei, he eivät ole pahoja ihmisiä. Ja heillä voi olla arvotkin aivan kohdallaan. Mutta he eivät ole mielessäni sivistyneitä, sofistikoituneita, valistuneita. Ja ennen kaikkea he ovat tylsiä. Miksi minä tutustuisin ja kiinnostuisin sellaisen ihmisen mielipiteistä jonka lausunnot ovat kliseitä jotka voi lukea muualta? Mitä minä opin siitä että kuuntelen tyyppiä joka toitottaa muiden sanoja? Herranjestas sentään, kykenen seuraamaan näitä hänen primaarilähteitä ja saamaan samat asiat järkevämmin muotoiltuina? Tämänlaisia ihmisiä on paljon ja he ovat lähinnä ajanhaaskausta. Jos he sen sijaan tekevät jotain omaperäistä, sitä sietää kyllä vähän huonompiakin argumentteja.

Ja kun tämän rageilevan luontevan huomion on tehyt, tarvitsee oikeastaan vain kysyä yksi asia. Se, haluaako itse olla missään tapauksessa samanlaatuinen ihminen kuin nämä. Nähdäkseni tässä vaiheessa on erityisen helppoa tiedostaa että vastaus on ehdottomasti että "ei halua".

Itse asiassa jos seuraat blogiani, voit huomata että useimmiten aiheena on nimenomaan jokin josta olen erimielinen. Jopa vahvasti erimielinen. Kirosanoilla koristelutasolla erimielinen. Se, miten törmään tähän aineistoon toistuvasti ja käytännössä päivittäin tai lähes päivittäin? Syy on se, että vietän valtaosan surffausajastani paikoissa joiden kanssa olen erimielinen. Toki seuraan jonkin verran myös niitä jotka ovat samaa mieltä. Mutta tämän kriittinen, negatiivinen, sarkastinen - ja jonkin verran kyynistynytkin - yleissävy johtuu juuri tästä.

En väitä että kuplaelämän antiteesi olisi miellyttävää. Se ei ole. Se on kamalaa. Totaalisen hirveää. Siinä ei saa rakentavia tai mukavia kohtaamisia kovinkaan usein. Erimielisten kohtaaminen on käytännössä aina konfliktin sävyttämää, etenkin uskontoaiheissa. Ja muutoinkin on aivan turha puhua paskaa mistään reiluudesta tai avomielisyydestä, ne ovat olemassa mutta sen verran marginaalisesti että sellaisen kohtaa ahkeralla yrittämisellä ehkä muutaman kerran vuodessa. Avomielisyyden sijasta tarvitaan enemmänkin suisidaalista uhkarohkeutta ja ballsia. Sillä muutoin sitä vain pettyy lähes joka ikinen päivä kun positiiviset odotukset eivät toteutuisikaan.

Sillä jos asiat ovat uusia, ne eivät ole enää esimerkkejä tai yleistä ideologista toitotusta. Niiden kautta voi oppia. Ehkä blogaan niistä. Kenties blogaukseni ei ole kohtelias, kenties se jopa vittuilee. Ja yleensä se vittuileekin. Arrogantin ryöpytyksen ja paskamyrskyn keskellä on kuitenkin muuta kuin vihapuhe, kysymys on sublimaatiosta. Sillä kun laitan ryöpytyksen esille, siinä on rakenne. Tämä on minulle itselleni "uhka". Jos en keksikään hyviä argumentteja, tämä on keino uhata minua. Ja voin tätä kautta olemaan pakotettu muuttamaan mielipiteitäni. Ja kenties jos joku päivä en oikeasti keksi ratkaisua, joudun vähintään laittamaan argumentin mietintään. Se ei ole ainakaan huono jos siihen ei ole olemassa jonkinlaista vastausta.

Ja tälläisessä nurkassaolotilanteessa on huomattava, että olen tietoisesti myös ajanut itseäni nurkkaan. Sillä on helppoa assimiloida. Mutta jos on rageillut, on pedannut keskustelukentän sellaiseksi, että mitään kunnollista turvapaikkaa ei ole. Näin ollen minun olisi myös pakko jossain tilanteessa korjata ja muuttaa mielipiteitäni, vaihtaa maailmankuvaa. Tämä on aina ja kaikille vittumaista, enkä väitä että nauttisin prosessista tai että tekisin tämän vapaaehtoisesti. Siksi olenkin rakentanut itselleni pelikentän jossa minun on pakko. Ja jos suoraan sanotaan, jossain määrin halveksin joka ikistä sellaista ihmistä joka ei tee näin.

Kaikki vaiva sen takia, että on helppoa olla ylenkatseellinen FOXin kautta tietonsa maailmasta saavalle kreationistille. Mutta on niin pirun vaikeaa olla itse minkään muun lainen. Harvan psyyke on oikeasti niin joustava, että kykenee vain tekemään tämänkaltaisia asioita ilman että se on samalla pakote.

---

Oh, they tell me I'm an arrogant person. Thanks informing me about this problem. That was totally new to me. Now I see it ; I've brought great shame upon myself. I also have made mistakes sometime. There's only one way to resolve it; I shall commit a sudoku.