Thunkissa on mainio video keskustelusta ja erimielisyydestä. Siinä lähtökohta oli jopa insinööris-matemaattinen. Sen ytimessä on Aumannin seitsemänkymmentäluvulla tekemä huomio rationaalisesta keskustelusta. Aumann asetti kaksi rationaalista keskustelijaa vastakkain. ; Molemmat keskustelijat oletettiin Bayesilaisiksi ajattelijoiksi, toisin sanoen toimijoiksi jotka päivittävät todennäköisyysarvioita ja uskottavuusarvioitaan saamansa datan perusteella. Aumann todisti että vaikka lähtömielipiteet olisivat mitä tahansa, ajattelijat väistämättä saavuttaisivat yksimielisyyden äärellisessä ajassa. Aumann ei toki todistanut että lopullinen totuus olisi saavutettu. Mutta uskottava konsensus kuitenkin.
Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.
Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!
Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.
Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.
”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan
koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"
Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).
Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.
Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.
Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.
Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.
Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.
Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.
Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.
Mutta siihen pessimismiin;
Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.
Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.
Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.
Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava.
Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.
Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti