Moraalista, realismista ja uskomuksista

David Killoren on kirjoittanut siitä miten moraalinen realismi on uskonto. Näkemys on jokseenkin erikoinen. Sillä moraaliset asiat voivat periaatteessa olla olemassa ilman että kysymys on teismistä. Metaetiikkaa miettiville filosofeille tämänlainen ero on merkittävä. Tosin on tunnustettava että suuri osa teisteistä harjoittaa arvotyhjiöargumentaatiota jonka mukaan Killoren tulkinta on hyvinkin relevantti. Sillä heistä teismin ulkopuolella ei ole mitään mahdollisuutta moraaliseen realismiin.

John Danaher on kirjoittanut tästä oman analyysinsä. Itse muotoilen asioita hieman eri tavalla, koska se on oman laajennukseni kannalta tarkoituksenmukaista. (En tee argumenttireferaattia vaan sovellan ja jatkokehittelen. Danaher kuvaa argumentin ja tarkastelee sen heikkouksia ja vahvuuksia. Tämä on eri asia. Ja siksi meillä on erilainen lähestymistapa.)

Moraalisen realismin määrittelyä.

Tässä argumentissa hän määrittelee moraalisen realismin näkökannaksi jossa;
1: moraali ei palaudu objektiivisesti vaikkapa ihmisen lajityypilliseen käytökseen, evoluutioon ja aivomassaan. Toisin sanoen normit ovat normeja mutta eivät naturalistisia faktoja. Normit palautuvat vain hyvyyteen (irreducibly normative).
2: Nämä moraalitosiasiat ovat objektiivisia (objective). Ne ovat jollain tavalla eivätkä toisella tavalla.
3: Ja riippumattomia ihmisten mielipiteistä ja mielestä (mind-independent). Vaikka ihmiskuntaa ei olisi olemassa ja toimimassa, moraaliset tosiasiat olisivat silti olemassa.
4: Ja lisäksi on huomattava näkemyksen optimismi (optimism) siitä että tiedämme nämä moraaliset tosiasiat, miten ne ovat ja eivät ole.

Määritelmä on mielestäni hyvä. Ja vaikka ei olisikaan, niin filosofiassa asioita usein määritellään ja tästä seuraa asioita. Joten määritelmä ei siunaustani kaipaakaan. Määritelmä on siitä kiinnostava että siinä ei oleteta teismiä. Kuitenkin argumentti koskee uskontoa ja uskonnollisuutta.

Killorella on joitain huomioita.

Killore puhuu siitä, miten moraalinen realismi vaatii optimismia. Koska ilman tätä se menettäisi viehättävyytensä. Käytännössä moraaliseen realismiin liittyy halu soveltaa. Ilman tätä tarjolla olisi nihilismiä. Tässä mielessä voidaan jo huomata mitä kautta moraaliseen realismiin voidaan saada uskonnollisuutta mukaan, vähän samaan tapaan kuin Intelligent Design -konseptin avulla saatiin manipuloitua tilaa YEC -kreationismille vaikka teeskenneltiin että kyse ei voi olla siitä mitenkään. (On eri asia humauttaa YEC -kontentista kuin sanoa että ID olisi ollut vain tätä. Tämä olisi liioittelua. Selvää on kuitenkin se, että se oli myös tätä. Rahoituksen ja ideologisten syiden takia tämä on itse asiassa merkittävä osa ID:n lyhyeksi jääneen valtakauden selittämistä.)

Toisaalta moraalinen realismi maksaa ison hinnan tästä kaikesta. Sillä olettaessaan ei-naturalistisuuden he irrottautuvat selittämisprosesseista. Ja elämme aikaa jolloin argumentin voimakkuus riippuu siitä miten hyvin sen avulla voidaan selittää luonnollisia faktoja tai jotka ovat sellaisia joita luonnolliset faktat selittävät. Tässä mielessä moraalisen realismin kannattajat luopuvat siitä että heidän näkemyksensä voisi selittää luonnossa olevia asioita. Tätä kautta esimerkiksi evoluutiopsykologia muuttuu helposti sen viholliseksi. Sillä se yrittää selittää käytöspiirteitä ja moraalikäsityksiämme luonnontieteellä.

Tässä vaiheessa uskonnollisuuskonsepti näyttää melko heikolta. Itse asiassa Killore tuo mieleen hyvin tavanomaisen ja lattean keskustelun uskosta ja tieteestä. Jossa "usko" on mikä tahansa jota ei ole tieteellä todistettu. Tämä on osa sitä vallitsevaa keskustelua jossa loogisen positivismin rajat tarkoittavat että "tieteeseen uskominen on tiedeuskoa". Tämänlainen olisi varsin laadutonta. Kun kaikesta saadaan uskontoa niin tottakai moraalisesta realismistakin saadaan uskonto. Päättelyn kannalta voi sanoa että argumentti voitaisiin saada sisäisesti ehyeksi, mutta mitä väliä ; True but not intresting.

Onneksi Killore ei jää tälle tasolle. Hän erottaa kahdenlaisia "tyhjän päällä olevia" uskomuksia. Sokea usko ("blind faith") on eri asia kuin ei-tieteellinen uskomus ("unscientific belief"). Faith- ja Belief -sanojen erittelyä näkee paljon, joten on tavallaan hauskaa törmätä siihen tälläisessä vähän viistossa yhteydessä. On selvää että näkemykset eivät ole identtisiä. Ja kohta 2 on "laajempi" ja kohta 1 on "spesifimpi".

Killoren mukaan jos ihminen uskoo johonkin asiaan vaikka se ei näyttele mitään roolia siinä kun luonnollisen maailman prosesseja selitetään, on kysymys faith -uskosta eikä belief -uskomuksesta. Moraalisessa realismissa taas uskotaan moraalisiin totuuksiin vaikka selitetään että ne ovat fyysisistä tosiasioista irrallisia. (Tässä mielessä voidaan nähdä että esimerkiksi skientisti voi aivan täysin pitää sisällään kohdan 2 uskomuksia. Mutta se ei vielä tee siitä uskonnonkaltaista. Se on belief. Toisaalta moraalinen realismi on tässä käsittelyssä melko selvästi faith.)

Tätä prosessia sitten käytetään hyväksi ja luodaan järjestelmä jossa optimismilla rakennetaan järjestelmä jossa neuvotaan miten meidän tulee elää elämäämme. Tässä uskotaan ihmisen ulkopuoliseen ei-fysikaaliseen voimaan ja tätä kautta rakennetaan ehdoton ohjeistus jonka avulla ihmisten tulee elää. Tämä selittää vähintään sitä miksi uskovaiset ovat niin kovasti (1) sekä sitomassa moraalista realismia teismiin, että (2) vaatimassa naturalisteilta että heidän tulee selittää moraali, ja nimenomaan objektiivinen moraali tai heitä syytetään arvotyhjiöargumenttien kautta nihilisteiksi tai selitetään, että heidän moraalillaan ei voi olla perustaa. Eli älyllinen peruste hyvyydelle puuttuisi ja hyvä naturalisti olisi irrationaalinen.

Moitetta;

Argumentissa tarkastellaan aika vahvasti suhdetta yliluonnolliseen (supernatural). Tämä on melko tavanomainen, jopa kliseinen ja tässä mielessä tylsä, tapa lähestyä asiaa. Suurin osa uskonnoista nojaa siihen että luonnonilmiömaailman ulkopuolella on jotain. (Tosin jotkin uskonnoista ja niiden suuntauksista eivät vaadi.) Moraalinen realismi on määritelmällisesti tämänlaista. Joten tässä ei ole mitään kovin uutta.

Voidaan jopa sanoa että Killoren argumentti on malliesimerkki siitä mistä kirjoitin aikaisemmin. Siinä kuvattiin sitä miten rakennetaan "tavallaan metaisia/piilotettuja kehäpäätelmiä", eli otetaan sellaisia konsepteja joita vain ideologian kannattajat hyväksyvät ja näistä johdetaan lopputulokset jotka näitä ideologian kannattajia miellyttävät. Argumentit ovat sinällään irrallisina valideja. Ne vaan tuskin vakuuttavat ketään. Jossain määrin tämänlainen "kuorolle saarnaaminen" on häiritsevää, sillä moni sekoittaa sellaisen debatointiin ja oman kannan puolustamiseen erimielisyystilanteissa.
1: On selvää että metaetiikassa teistien arvotyhjiöargumentit joissa on objektiivisen moraalin selittämisen vaatimus ovat kehäisiä. Siinä selityskonsepti laaditaan ja sen selitystä vaaditaan tavalla jonka lähinnä teisti hyväksyy. Tätä kautta argumentaatio ei tietenkään ole vakuuttavaa koska sitä ei käydä naturalismin ehdoilla vaan siten että teisti salakuljettaa omat teistiset ehtonsa naturalistien käsitteiden ja ajatusten ulkopuolelta. Ja pitää omien vaatimustensa ja naturalismin maailmankuvan välistä skismaa todisteena voitostaan.
2: Kuitenkin kun Killore määrittelee uskoa, hän tekee tavallaan saman tempun. Hän käyttää naturalistisia konsepteja tärkeänä erona beliefin ja faithin välillä. Joten ei pidä ihmetellä jos tälläisiä tuloksia syntyy. Teisti tuskin tämänlaista määrittelyä kuitenkaan hyväksyy.

Mihin suuntaan itse vetäisin asiaa?

Näkisin että voisin jaotella eron sokean uskon ja asiallisen ei-perustellun uskomuksen välille hieman eri tavalla. Sain tähän idean katsottuani yhtä peliä arvioivan videon. ; Tässä kohtaan otan esiin MBTI -persoonallisuustestin. (Kuten sitä videolla käytettiin.) En siksi että pidän siitä. (En arvosta kyseistä testiä kovin korkealle.) Mutta siinä on ajatus "intuitiivisuudesta" ja "konkreettisuudesta" jonka haluaisin ottaa tarkasteluun tässä Killoren alustamassa kontekstissa. Tässä kohden keskityn siihen miten se käsittelee intuitiota.

Siinä on kohta jossa vaihtoehtoina ovat S-N. (Sensing - iNtuition.) Eli oletko ihminen joka aistii vai käyttää intuitiota. Mielestäni tämä on oleellisempi kohta kuin uskontokeskustelussa usein käytetyt teemat jotka voisivat löytyä MBTI -mittarin toisesta kohdasta T-F. (Feeling - Thinking). Moraaliaihetta on taas usein lähestytty siten että ihmisläheisyys, seurakuntakeskeisyys ja sosiaalisuus ovat hyviä ja itsekkäät teot ovat pahoja joten tässä kohden kliseet taipuisivat ehkä vähän akselin E-I -suuntaan. (Extraversion - Introversion). Mutta tämä ei ole kovin hyvin klisettä kuvaava joten ei tästä sen enempää. (Uskonnon valta taas liittyy siihen ollaanko "Judgemental" vai ei.)

Oleellista on huomata, että MBTI -mittarin intuitiivisuus ei tarkoita sitä mitä se esimerkiksi minun arkikielikäytössä tarkoittaa. Itse puhun intuitiosta jonain joka antaa alitajunnasta ideoita. Nämä ovat mielessäni nimenomaan rajoitteita. Eli muuten olisi paljon vaihtoehtoja mutta intuitio karsii niistä tyhjät pois. Tässä mielessä intuitio on ei-tiedostettua mutta ei-spekulatiivista. MBTI -mittarissa intuitiivisuus on kuitenkin vastapoolina sille että "asiat vain havaitaan ja otetaan itsestäänselvyyksinä".

Videossa käsitellään moraalista valintaa. Ja tässä korostettiin sitä että S (aistijat) -tyypit ovat sellaisia että he ottavat asiat ensivaikutelmien mukaan. He eivät pidä spekuloinnista. Intuitiiviset taas miettivät erilaisia vaihtoehtoja ja tarkastelevat ilmiöitä, joka johtaa asioilla teoretisoimiseen. Aistijat toimivat (ensi)vaikutelmalla. Eli tavalla jota itse pidän intuitiota korostavana. Tässä on hyvin vähän harkintaa. Asiat otetaan kuten ne näyttävät. Muu on haihattelua, hörhöttelyä, humpuukia ja suoraan naurettavaa. He kokevat olevansa jalat maassa ja järki päässä kulkevia ihmisiä. Ja tätä kautta konkreettisesti oikeassa toisin kuin ne teoreettiset abstraktioiden ja ei-havaittavuuksien haihattelijat.

Mielestäni tämä on erikoista, koska tätä kautta maailmankuva muuttuu vähemmän relevantiksi. Kysymys on enemmän asenteesta jolla tämän maailmankuvansa kantaa. Olen moittinut monia skeptikoita pseudoskeptikoiksi. Koska he toimivat kuten "aistija". He pitävät asioita ilmiselvyyksinä ja näiden tosiasioiden toistaminen sinällään on kaikki. He kulkevat "jalat maassa, järki jäässä". Sama ilmiselvyys ja "asia on objektiivisesti hyvä tavalla joka on ilmiselvä myös erimielisille jotka perimmiltään tietävät olevansa väärässä, paitsi jos on lääkkeet jääneet ottamatta" -asenne on tuttu myös uskovaisten parissa. Asiat enkelikokemuksista moraaliin otetaan ensivaikutelmapohjalta. Ikään kuin havaitaan sellaisenaan.

Teoretisointi koostuu aina spekulaatioista. Jos loogisen positivismin kumoutumisesta voi jotain oppia niin sen. Tieteellinen tieto on induktioita, joiden avulla havaitaan patterneja ja ennustetaan testiasetelmien lopputuloksia. (Ei induktioita edes havaita sellaisenaan. Karkea suora havaitseminen ja verifiointi on niin sata vuotta sitten vanhentunutta mutta yleisesti kannatettua että se ei ole enää kannatettavissa edes ironisen hipstercoolisti.) Naïvi realismi putoaa tähän kategoriaan. (Vaikka olisikin oikeat mielipiteet päntätty koulun oppikirjoista. Se, että luottaa teorioihin ilmiselvyyksinä ja tosiasioina ei tee sitä että nämä teoriat olisi käsitelty mielessä oikein. Dogmien kanssa ollaan oikeassa vähän kuin vahingossa, jo oleman maailmankuvan kautta eikä sitä rakentaen tai korjaten.)

Tässä mielessä erot ovat paikoin pieniä. (On yhä mahdollista että skientisti on faith tai belief. Eli "ei voi tuomita kaikkia".) Toisaalta suurin osa uskonnosta muuttuu tässäkin "puhtaaksi uskoksi", jolla ei ole oikeutuksia. Tästä huolimatta näkökulma jolla asia tehdään on hyvin oleellisesti erilainen. Ja tämä tekee uskovaisista kaikkea muuta kuin niitä "näkymättömällä haihattelijoita" joina heitä moititaan. Teologian puolelta näitä teoretisoijia ja aksiomaattiverkkojen rakentelijoita toki on ollut. Mutta tosiasiassa uskonto on sokeaa juuri siksi että moni uskovainen "kulkee omasta mielestään jalat maassa ja silmät auki". Ja juuri tämä on se heidän perimmäinen virheensä. Virheensä joka tekee heidän uskostaan sokeaa. Sokeaa koska se on ennakkoluulojen mukaan vaitoehdottomasti menemistä, menoa ensivaikutelmien pohjalta vailla harkintaa ja itsekritiikkiä.

Ja tämä kritiikittömyys saa heitä luottamaan esimerkiksi siihen että heidän moraalilausumansa ovat ehdottomia totuuksia, jotka eivät riipu heistä itsestään ja mielipiteilystään. Tämä varmuus omien moraaliarvostelmien ehdottomuudesta saa heidät olemaan moraalisia realisteja juurikin Killoren määrittelemällä tavalla.

Totuudesta, uskomuksista ja perusteluista

Perinteisesti tietoa on lähestytty siten, että siinä on erilaisia alakriteereitä. Kaikista klassisin tiedon määritelmä sanoo että "tieto on tosi, hyvin perusteltu uskomus". (~justified true belief.) Jaottelun osat vaikuttavat aivan järkeviltä.
1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.

Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.

Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.

Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..

Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.

Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.

Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Taide matkana harhamaan

Taiteen ja totuuden suhde on hyvin epämääräinen. Taiteessa on kannatettu realismia, jossa taide nimenomaan heijastaisi totuutta, paljastaen maailman ja sivistäen näin ihmistä. Periaatteessa jos kauneus edustaa totuutta ja taide pyrkii kauneuteen, voi taide myös tällöin olla totta. Osa näkee taiteen instrumenttina totuuteen, esimerkiksi kansallinen taide voisi luoda kuvaa kansakunnasta joka ei ole tosi, mutta jota ihmiset tavoittelisivat ja kenties joskus jopa saavuttaisivat. Ja sitten on niitä joiden mielestä taiteen avain on mielikuvitus.

Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.

Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.

Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa.  Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.

Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.

Romano, "Allegory of Immortality"
Maalaus, jossa on paljon symboliikkaa
Suuri osa niistä on käytännössä
unohtuneita. Mutta kuolemattomuutta
sillä silti haetaan ja joukosta löytyy
paljon tuttuja symboleja että hauskoja
jopa koomisia detaljeja.

Buddhalaiset tai hartaaseen mystiikkaan intoutuneet uskovaiset voivat tässä kohden hykerrellä. He ovat varmasti samaa mieltä Schopenhauerin perusajatuksen kanssa. He kenties modifioivat yksityiskohtia, mutta suurilla linjoilla katsoen he varmasti hyväksyvät asian. Luultavasti monille taide edustaakin juuri tätä. Transsendentin kohdalla he kuvaavat kokemustaan, sitä mitä haltioitumista he todella tuntevat ennen kuin he jälleen palaavat omaan nuhjuiseen epätoteen pyristelyynsä.

Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.

Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.

Picasso, "Le Rêve" (uni)
Kuvattuna kubistinen
Picasson rakastajatar.
Ilme ja asento ilmeisen
masturbatorisia. Ja jos
katsot tarkasti, taiteilija
on tahallisesti laittanut
maalauksen naamaan
kikkelin. Siinä teille asia
nimeltä mielikuva.

Siksi otankin hieman toisenlaisen, luultavasti yksinkertaisemman, lähestymistavan. Taide on mielikuvitusta, ei totuutta tai uskoa. Mutta ei välttämättä valhetta tai illuusiotakaan. Taide on mielikuvitusta. Ja sillä on hyvin tietynlainen luonne.

Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta,  toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).

Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.

Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)

Ei ole tärkeää tietää onko Jumala olemassa vai ei - tärkeää on vain elää kuin Häntä ei olisi...

"My experiments and curiosities, they're not always without cost and I should mind that better. But trust me - trust me - no-one defines me. Not Florence's outdated laws and certainly - certainly - not you."
("Da Vinci's Demons, ep Tower")

Ateismi nähdään usein jonkinlaiseen alisteiseen suhteeseen uskontoa kohden. Tätä asennetta kenties eniten heijastelee, monesta ehkä yllättäen, varsin modernilta vaikuttava uskonnollisuuden suuntaus. Tällöin saatetaan esimerkiksi korostaa sitä että ihmiset valitsevat mihin uskovat ja korostetaan vaikka sitä, että Lutherinkaan mukaan ei ole niin tärkeää tietää onko Jumala olemassa, kuin elää kuin hän olisi. Eksistentiaalisissa näkemyksissä olemassaolo ei ole tärkeä vaan sen heijastearvo elämään. Näin sen teologiassa korostetaan uskomiseen uskomista Jumaluskon sijaan.

Tämä on tietysti ymmärrettävää siinä mielessä että monet ateistit korostavat sitä että he eivät usko Jumalaan eivätkä siksi usko Jumalan olemassaoloonkaan. Tämän muuttamiseksi he vaativat evidenssiä hengellisestä ulottuvuudesta. Eksistentialistisen teologian mukaan tämä ei ole tärkeää. Tässä unohtuu vain se, että ateismi itse asiassa määrittyy käytännössä juuri sitä kautta, että ateisti ei usko Jumalaan. Tässä määritelmässä olemassaolokysymys taas liittyy kuvioihin hyvinkin vahvasti. ; Nähdäkseni virheenä on etymologian sekoittuminen ideologian sisältöön. Ateismi on etymologialtaan pelkkää ei-teismiä. Mutta ideologian sisältö on sitten nimenomaan sitä että ei uskota Jumalaan. Sekaannus voi tuntua pieneltä, mutta se on periaatteessa sama kuin väittäisi että synti liittyy vain tuliaseiden käyttöön kun termin etymologia viittaa "ohi ampumiseen".

Loogikot ovat kielenkäytön kohdalla pohtineet sen tyyppisiä lauseita joissa sanotaan vaikkapa "Takassa on tuli mutta en usko näin" tai "On X mutta en usko X:ään". Sanojen merkityksen kautta tässä ei ole mitään virhettä. Asian olemassaolo ja usko ovat eri tasoilla. Kuitenkin tietyssä mielessä on hyvin vaikeaa uskoa että kukaan esittäisi tuonlaisia lausumia. Sillä psykologiassa usko X:ään sitoutuu vahvasti olemassaoloon.

Ja tässä on hyvä huomata, että klassinen Sartren eksistentialistinen "vanha ateismi" itse asiassa oli sellaista että niissä sanottiin että Jumalaan uskominen ei ole niin tärkeää, vaan että tärkeää on että elää kuin olisi vain maailmaan heitettynä. Sen ajan ateismia onkin moitittu perustaltaan kehäpäätelmäiseksi - muun muassa allekirjoittaneen toimesta - siinä mielessä että nissä aina jotenkin perustaltaan oletettiin että Jumalaa ei ole ja loppu oli sitä että kehiteltiin elämänfilosofia, elämänasenne, elämisen tapa ja jäsentelytapa jolla maailmaa tulkittiin tästä perspektiivistä.

Uusateistit taas ovat etääntyneet tästä. He korostavat että heillä usko ja asian olemassaolo liittyvät yhteen. Tätä näkemystä on moitittu kovin, vaikka toisaalta on hyvin vaikeaa löytää uskovaista tai teologia joka yhtä innokkaasti lähtisi sille tielle että kaikki muut paitsi fideistiset uskonnot olisivat "pinnallisia" ja jopa "väärässä". Uusateismin pinnallisuus ja huonous samoista syistä on kuitenkin jotenkin ilmiselviö. Ja tätä kaksoisstandardia minun on hyvin vaikeaa ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä ; Miksi kaikkia fideismistä poikkeavia uskonkantoja ei moitita pinnallisiksi epäoleellisuuksissa hyppeleviksi ja naurettaviksi kulmiksi Jumalaan vain sen takia että ne pitävät Jumalan olemassaolokysymystä oleellisen tärkeänä kysymyksenä, kun uusateismia empirisminsä kanssa pidetään huonompana kuin Sartren tai Nietzschen oppeja vain siksi että nämä korostivat eksistentialistista puolta.

Kuitenkin uusateismi samalla tulkitaan ikään kuin se olisi "expansion pack" eksistentialistiseen ateismiin. Tämä hämmästyttää, kun "pinnallisuusargumenteissa" kuitenkin selvästi tunnistetaan Jos ateismi on laajasti ottaen kanta siihen että ei usko Jumalan olemassaoloon, on eksistentialisti sellainen jota olemassaolokysymys ei kiinnosta ainakaan "niin paljoa". Uusateistit taas korostavat että heille perustelut ovat niin tärkeitä että ainut älyllisesti hyväksyttävä ateismi on sitä että on perustelut sille miksi Jumala on, jos ei epätosi niin ainakin epätodennäköinen.

Toisaalta minun on hyvin vaikeaa ymmärtää myöskään Penn Jilletteä. Sillä vaikka hän edustaa varsin tyylipuhdasta rationaalisuutta uskonkohteiden valinnassa korostavaa ateismia, hän leikkii ateismin sanakirjamääritelmällä. Hän toimii kuin jumaluskon puute olisi samaa kuin usko siihen että Jumalaa ei ole olemassa. Hyvin moni ateisti tekee samaa ; Olen aiemmin blogannutkin siitä miten agnostismia käytetään pelinappulana. Ateismia ja uskoa määritellään lennosta tilanteen mukaan määritelmää vaihtaen - joskus jopa aivan uudella tavalla, ja näin agnostikot määrittyvät eri lokeroihin aina valitun määritelmän mukaan. Ja kun määritelmä vaihtuu, vaihtuu myös agnostismin asema ja se miten agnostikkoja kohdellaan. Taustalla näyttää olevan pääasiassa erilaiset sosiologiset syyt ; Ideana on se, että agnostikot saadaan "meidän puolelle" tai "niiden puolelle" aina sen mukaan ollaanko tässä hakemassa poliittista valtaa vai korostamassa oman ryhmän erityislaatuisuutta. Tälläinen määritelmillä pelaaminen - joka tehdään agnostismin ulkopuolelta ja muiden kuin agnostikkojen agendalla ja ehdoilla - ärsyttää monia agnostikkoja itsejään vain noin perkeleesti.

Agnostikkojen kohdalla tilanne on hieman samankaltainen kuin ateisteilla. Ateistit nähdään jotenkin alisteisina uskonnolle ja että teologi saisi jotenkin päättää miten ateistien tulisi priorisoida eksistenssi ja essenssi jotta se ei olisi pinnallista. Ja tässä unohdetaan että ateismi on määritelty suhteessa teismiin eikä suhteessa uskontoon. Agnostikot nähdään alisteisina sekä ateistien että teistien määrittelykikkailuille. Ja heillä ei ole sen kaltaisia tukijärjestelmiä, jäsenmääriä, infrastruktuuria ja rahaa ja poliittisen mekkaloinnin mahdollisuuksia kuin uusateisteilla ja uskovaisilla, joten ateistit ja teistit lähinnä määrittelevätkin agnostismia keskinäisessä kilpavarustelussaan, ilman että tästä on heille mitään seurauksia.

"The Course of Reason" -blogissa tartutaan samaan aiheeseen. Siellä tarkastelussa on Jilletten tapa käsitellä agnostismia. Siinä on hyviä kohtia "He is quite right to point out that agnosticism and atheism address completely separate issues. He is also correct when he says that agnosticism answers the question “Is there a God?” with the response, “I don’t know”. He is also correct that atheism answers the question, “Do you believe in God?” in the negative." Mutta Jillette käsittelee agnostismia omituisesti. Hän rinnastaa agnostikot ateisteiksi. "Here’s his mistake. He claims ‘if you don’t know God exists, then you don’t believe God exists.’ This is clearly false. It states that knowledge is a necessary condition for belief. By contraposition (“if not p then not q” is the same as “if q then p”), we get the claim, “if you believe God exists, then you know God exists.” Uskon ja tiedon kohdalle voidaankin nähdä epäsymmetria jota Jillette ei luultavasti ole pohtinut riittävästi ; Jos tiedät että X, niin psykologisesti todennäköisesti uskot näin. Mutta jos uskot X et välttämättä tiedä että X on totta. "The consensus is, and pretty much has been since before Socrates, that knowledge entails belief, but that belief does not entail knowledge. This means that in order to know something, you’ve gotta at least believe it, but that believing is not enough to count as knowledge. If believing were enough to count as knowledge, then you’d have ridiculous things like, “If you believe God exists, then you know God exists.” Ridiculous, right?" Esimerkiksi minä en ehdottomasti usko Jumalaan, mutta siitä onko tämä sydämen ääni osuva on sitten älyn asia. Ja ainut kiinnostus onkin siksi olemassaoloa koskeva. Muut kysymykset jäävät irrelevanteiksi, koska käytännön tasolla ennen kuin joku vastaa olemassaolokysymykseen, on kannaltani kuitenkin tärkeää elää kuin Häntä ei olisi.

Sen vuoksi olisikin kiitettävää jos uusateistit osaisivat esimerkiksi käsitellä ateismin määritelmää soveliaalla tavalla. Sellaisella, jossa ei synny omituisia jännitteitä kokonaisuuteen. Kun uusateismin ideologia eroaa ateismi -termin etymologiasta, ei "sanakirjasta katsomista" voi oikein pitää hyvänä. Sanakirja on kuitenkin muokkautunut "vanhan ateismin" aikana ja "vanhan ateismin" maailmaan. Tämänlaiset virheet, paitsi suututtavat kaltaisiani agnostikkoja, myös vaikeuttavat sitä että uskovaiset oppisivat joskus ymmärtämään uusateismia oikein. Olkiukot, vääristelyt - pahimmillaan vainoharhaiset väännelmätulkinnat  - ovat muutenkin uusateismin riesana. Tilannetta ei kenties kannattaisi pahentaa tämänlaisilla a-teismi -puoliälyllisyyksillä.

Doodle

Ylläolevaa kuvaa ei saa ottaa liian vakavasti. Se on eräänlainen töherrys, joka vastaa lähinnä sitä mitä jotkut toiset ihmiset piirustelevat paperinkulmiin kun ovat tylsistyneitä kokouksessa tai luennolla. Olen pyöritellyt siinä jonkin verran jotain jota voisi kutsua miltei käsiteanalyysiksi. Sitä kautta voi kuitenkin huomata joitain seikkoja jotka ovat oleellisia sen käsittelemässä uskonnonfilosofiassa. Karkeasti ottaen kysymys on siitä että käsitteitä analysoitaessa on erilaisia vaikeuksia. Ja niihin törmätään hyvinkin toistuvasti.

Ensimmäinen tärkein huomio on kenties siinä, että arkikielessä käsitteet ovat usein hyvin epäselviä. Ja niissä on joko eri määritelmiä tai sisäisiä hierarkioita joiden kautta ollaan epäselviä ja tehdään joko aivan suoranaisia virheitä tai sitten ollaan sisäisesti epäkoherentteja, epäselviä, viestinnällisesti nollatietoa jakavia, irrelevantteja tai triviaaleja. Ja täsmälleen samat ongelmat ovat myös akateemisissa ja filosofisissa käsitteissä riskinä.

Esimerkiksi "usko" on käsitteenä hyvin epäselvä. Ja tätä käytetään hyvin usein väärin. Ja väärin ei tarkoita sitä että olisi jokin kielipelillinen erimielisyys. Vaan se, että käsitteitä vaihdetaan lennosta tavalla joka rikkoo kaikkia hyvän ajattelun perusperiaatteita. En haluaisi olla ilkeä (mutta olen). Ja otan tästä esimerkiksi jo eilen pitkän ja omituisen kritiikin saaneen Systomykoosin tekstin. Mainitussa tekstissä usko määriteltiin käytännössä siksi mitä uskonnonfilosofiassa kutsutaan beliefiksi. Tätä vastaan on toki olemassa toinenkin uskon määritelmä, nimittäin faith. Mutta oleellisinta on se, että usko otetaan tietoteoreettiseksi tilanteeksi johon liittyy asenne. Uskonto taas sidotaan uskoon. Tähänkin on erilaisia määritteitä mutta pysytään tässä valitussa. Sitten uskonnon vastakohdaksi laitetaan ateismi. Tämä valinta on siitä omituinen, että tosiasiassa ateismin määritelmällinen vastakohta ei ole usko vaan teismi.

Ateismi on hyvin laaja käsitys joka perimmiltään määrittyy nimenomaan kanannotoksi Jumalan olemassaoloon. (a - teismi) Sen sijaan Systomykoosi näyttää rinnastavan tämän tiedeuskoon. Tässä on siitä erikoinen maku, että se ikään kuin implisiittisesti vaatii että tieteellisen maailmankuvan väistämätön seuraus olisi ateismi. Karkeasti ottaen voidaan sanoa että usko on metodi ja teismi on johtopäätös. Tämä ei ole pelkkää saivartelua.
1: Sillä jos otamme esimerkiksi (ateisti) Sartren eksistentialismin, sen ytimessä on maailmaan heitettynä olemisen käsite. Tässä ytimessä ei ole se, että ateismi todistetaan vaan jumalan puute on ikään kuin peruskokemustila josta lähtien asiat tulkitaan. Maailmaan heitettynä oleminen on taas aatehistoriallisesti sidoksissa Kierkegaardin teismiin jossa uskon hyppy on ideaali. Tosin Kierkegaardin ja Sartren ero on siinä että Sartren maailmassa ei hypätä vaan meidät enemmänkin paiskataan siihen kuiluun väkisin. Systomykoosin määritteissä Sartren ateismi ei olisi ateismia vaan uskoperustainen.
2: Samoin Nietzschen jumalan kuolema -estetiikka ei olisi Systomykoosin uskonmääritteissä ateismia. Siinä ei nimittäin olla skientistejä, vaan maailma on nimenomaan syvimmiltään mysteeri.

Toki joku voisi huomauttaa, että Systomykoosin uskon määritelmästä johon sidotusta uskonnon määritelmästä syntyy koherentisti ajatus siitä että Sartren ja Nietzschen jumalaton tai jopa antiteistinen malli ei ole ateismia ollenkaan vie meidät arvokkaaseen huomioon. Nimittäin siihen, miksi hän sai ajatelmastaan tuloksia "agnostismi on uskontoa" ja "kreationismi on ateismia". Niiden yllättävyys kuitenkin katoaa tämän määrittelyhuomion kanssa. Sillä yllätys on sidottu arkikieleen ja vakiintuneisiin käsityksiin. Voidaan jopa sanoa, että koko tekstin taustavoimana onkin se, että keskeiset määritelmät on ikään kuin määritelty tyystin uusiksi. Ja että tästä seuraa enemmänkin ymmärtämisvaikeuksia ; Jos minä vaihdan sanojen "haista", "sinä", "idiootti" ja "paska" määrittelyt siten että ne tässä minun maailmassani kiittävät tarkkanköisestä analyysistä, määritän itselleni aivan uuden kielen ja voin vain syyttää itseäni jos minut ymmärretään väärin.

Ja siltikin jää jäljelle huomio siitä, että usko = uskonto ≠ ateismi -ketju nojaa enemmän arkikielen epämääräisyyteen. Usko kun arkikielessä tarkoittaa sekä teismiä että asennetta. Teologiassa näiden asenteiden ja teismin suhdetta on korostettu niin että moni ei kykene näkemään että tosiasiassa metodi ja tietty johtopäätös ovat aivan eri kohdassa perusteluapparaattia. Karkeasti sanoen usko=uskonto -kohta yhdistetään asenteella. Ja uskonnosta hypätään ateismista irtautumiseen teismin kautta. On selvää että ketjussa sekä uskon ja/tai uskonnon monimerkityksellisyys johtaa ekvivokaatio -päättelyvirheeseen. Tai sitten ateismi on määrittynyt todella omituiseksi tavalla joka ei oikein tunnu kuvaavan sitä ateismia jota kaikki muut tarkoittavat. Jolloin lopputulosta ei voi soveltaa toimivasti oikein mihinkään.

Toinen mielikuvien sekoittumiseen perustuva pyrkimys taas perustuu määritelmien hierakiaan. Se näkyy vahvasti lausumissa kuten "ateismi on uskontoa". Näiden lausumien kohdalla ongelmana on se, että ne ovat usein joko väärässä tai jollain hyvin tarkasti määritetyllä ja rajatulla tavalla tosia.
1: Esimerkiksi jos katsotaan Sartren eksistentiaalista ateismia, siinä on valintaan liittyvä heittäytyminen jota voidaan jollain tavalla pitää uskon hyppynä. Jollain hyvin rajatulla uskonnon määritelmällä Sartrelainen eksistentialismi on uskontoa. Tässä määrittein voimme kuitenkin huomata että kreationismi ei ole uskontoa, eikä uusateismikaan. Ne kun ovat evidentialistisia - kenties jopa sairaalloisuuteen asti. Näin ollen lausunto "ateismi on uskontoa" on selvästi puutteellinen kun noin suuri ja nykyään kenties vaikutusvaltaisin ateismin suuntaus ei ole by definition uskontoa.
2: Toisaalta Boyerin kognitiivisessa uskonnon mallissa on mahdollista olla ateisti ja uskonnossa. Hän nimittäin itse nostaa "Ja ihminen loi jumalat" -kirjassaan avaruusolentoihin uskovat. Boyerin mallissa raelilaiset, jotka eivät ole teistejä vaan jotka uskovat että avaruusolennot ovat ohjelmoineet ja valmistaneet ihmiset, ja jotka tarjoavat omienkin määritteidensä mukaan "Intelligent Designiä ateisteille", täyttävät uskontomallin kriteerit. Toisaalta tässä mallissa vaaditaan sitä että joku saa ajatuksenlukutasoisen pääsyn "likaisiin" (sosiaalisesti noloihin) salaisuuksiisi (olivatpa nämä tekoja tai ajatusrikoksia) ja siksi esimerkiksi Sartren ja Nietzschen malli ei siinä ole edes periaattessa mahdollista pitää uskontona. Tässä kohden ateismi on uskontoa jollain hyvin tarkasti ja triviaalisti määritetyillä ateismin muodoilla. Sellaisilla jotka eivät useimmilla ole edes tiedossa tai jotka tiedosta huolimatta eivät kovin luontevasti tule mieleen kun nostetaan käsite "ateismi" pöydälle.
3: Uskonto voidaan määritellä hyvinkin epämääräisesti. Tavallisesti on totuttu että mikä tahansa ideologia ei ole uskonto ja siksi uskonnoille on määritelmiä. (Teistit jotka korostavat että ateismi on uskonto, selittävät usein että määritelmiä on monia ja siksi kysymys on vaikea. Mutta kuten tuohon linkkiini kasasin, voimme huomata että määritelmästä riippumatta ateismia saa hyvin vaikeasti sovitettua uskonnoksi.) Voidaan nähdä että maailmankuvat institutionalisoituvat ideologioiksi. Ja vaikka kaikki uskonnot ovat ideologioita, niin kaikki ideologiat eivät ole uskontoja. (Aivan kuten vaikka kaikki koirat ovat eläimiä, eivät kaikki eläimet ole koiria. Eläimet voivat olla vaikka kissoja tai monia muitakin olentoja.) Hierarkia menee nurinniskoin, mikäli siis puhutaan suomea suomalaisten kanssa ja halutaan tulla ymmärrettäväksi.
1: Ja moottorina tässä kohden ei ole maailmankuva, ateismi tai teismi, vaan yhteinen kieli, suomen kieli. En todellakaan ole kielinatsi - minulla ei yksinkertaisesti ole rahkeita puhua toisten huonoista lauserakenteista tai kirjoitusvirheistä - mutta korostan että kieli on käytännössä viestinnän väline. Jos vaihtaa kielipeliä kielen perustasoa myöten, eikä analysoiden ja pedanttisesti määrittele niitä selkeästi esille pitkin matkaa, ansaitsee tulla väärinymmärretyksi.

Tässä voidaan kohteliaimmillaan ajatella, että käytössä on kielipeli jossa uskonto tarkoittaa sitä että on vähintään yksi perustelematon premissi. Tämän lopputuloksena on se, että lausuma ei ole väärä, mutta se on epäkiinnostava. Sillä tässä määrittein ihan vmikä tahansa on uskontoa. Se, että uskonnon määrittää niin laajasti että kaikki on uskontoa johtaa siihen että lausuman informatiivisuus katoaa. "Ateismi on uskonto" on tässä vain tyhjä kupla ja lätinää.

Yllämainittuja eri määritelmiä yhdistääkin tavallaan se, että väitelauseen esittäjät eivät yleensä vaivaudu erittelemään tai perustelemaan väitettä. Emme tiedä mikä on se uskonto mitä tarkoitetaan. Ei mitä ateismi siihen sopii. Useimmiten huomataan, että joko väitteen yleispätevyys katoaa, eli se toimii vain tiettyyn ja hyvin rajattuun ateismiin. Tai sitten uskonnon määritelmästä tulee niin lavea että se menettää arvonsa. Näitä tarkennuksia ei käytetä. Koska sloganin tarkoituksena ei ole olla argumentti vaan se on ns. mudanheittoa. Slogan on epämääräinen jotta sitä vastaan ei voitaisi argumentoida muuten kuin hyvin työläästi. Epämääräisyys ja saivartelu takaavat että on hyvin vaikeaa narahtaa siitä että väite on väärä tai huono. Ja kun tavoitteena ei ole kehittää ihmisten ajattelua uskonnosta ja sen käsitteistä, on ideana pelkästään se, että yritetään tartuttaa uskontoon - rehellisesti sanoen uskontojen ja uskovaisten ihmisten käyttäytymisen takia syntyneitä - negatiivisia konnotaatioita ateismiin.
1: Montako uskonnon määritelmää toinen jaksaa vaivata läpi ja kauanko tähän menee aikaa vs. se että "ateismi on uskontoa" on nopea ja ei vaadi edes kaulasta ylöspäin halvaantuneen päästäisen kognitiivista prosessointia. Riittää että "uskonnoksi" kutsuminen väheksyy ateismia asenteellisesti mielikuvissa.

Kolmas asia on sitten se, mikä vaatii toisen aikaisemman ateismikritiikin esilletuomista. Tässä oltiin toki liikkeellä hieman samoissa hengissä kuin Systomykoosissa. Mutta siinä missä Systomykoosi korostaa uskon määritelmää, ateismin tuputtamisesta - sinänsä ymmärrettävästi -  loukkaantunut korotsaa ateismin määritelmää. Karkeasti sanoen siinä skientismi = positivismi = ateismi.

Mutta prosessi vedettiin ikään kuin nurin päin. Tekstin perusvirhe oli se, että skeptismi tai skientismi liitettiin ateismiin. Siinä ikään kuin yritettiin luoda ristiriitaa jossa ateismi väittäisi että se ei ole uskonto, mutta se kuitenkin olisi uskonto. Sen ytimessä on "aukoton todistaminen". Tämä on mielestäni hyvin tavanomaista mutta erikoista. Sillä siinä tavallaan ymmärretään skientismi -termi monimerkityksellisesti ; Skientismi voidaan nimittäin arkikielessä nähdä (a) positivismina, eli jonain jossa metafysiikka torjutaan eikä sitä sallita maailmankuvissa (b) ontologisena naturalismina eli näkemyksenä jossa kaikki on ainetta ja energiaa. ~ Ongelmana on se, ovatko nämä yksi ja sama. Eilisestä systomykoosin esimerkistä nostin esiin sen, että Jumala on "triviaalisti falsifioitavissa". Eli jos jokin uskonto sanoo että tietty Jumala on yhteensopimaton evoluutioteorian kanssa, tämä uskonto itse asiassa väittää että evoluution todistaminen olisi tämän jumalan falsifikaatiokriteeri. Tämä tarkoittaa sitä että Jumala on joskus kumottavissa. Se, että se Jumala olisi itsessään yliluonnollinen ilmiö ei tee siitä tieteen metodologialle mahdotonta. Toisaalta jokainen tietää Raamatussa ilmestyvät ja ihmeitä tekevät Jumalat. On selvä, että tämä on täysin empiirisen maailman piirissä tapahtuvaa toimintaa. Ja tätä kautta se ei ole epäempiiristä.

Tämä on sinänsä ikävää, että itse olen nähnyt skientismin ns. tieteellisen maailmankuvan korostamisena. Tämä on se, mitä uusateistitkin tavoittelevat. Mutta tämän käsitteen ytimessä on enemmänkin skeptismi kuin ateismi. ; Itse näkisin että Popperin huomioiden jälkeen kumoutunut looginen positivismi on jotain joka liitetään skientismiin, mutta joka on itse asiassa aidon skientismin kanssa täysin yhteensopimaton. Skientismi onkin jokin joka paistaa "me tulemme tietämään" -asenteissa. Ja tätä asennetta ajavat lähinnä (a) pseudoskeptikot joilla asenteena on naïvi realismi ja jotka ovat tieteenfilosofisesti "helvetisti jälkeenjääneitä" (b) Alvin Plantingan kaltaiset reformoidun epistemologian kannattajat joilla jumala-aisti ja warrant takavat sen, että "Popperin kokoinen kuilu epistemologian ja ontologian välillä" on irrelevantin pieni ja että siksi voimme tietää.

Itse Quinelaisena näen, että epistemologia ei ole täydellinen, mutta meillä ei ole mitään parempaakaan. Ja valtaosa skepsis RY:läisistäkin on fiksoituneita Popperiin ja osaavat hokea falsifikaatioperiaatteesta. Tämäkin on selvästi "jossain määrin jälkeenjäänyttä". Mutta se ei selvästi ole positivismia.

Mutta oikeasti tämä on vasta sidos jossa olisi ateismin sijaan skeptismi. Ateismi sen sijaan on jotain joka ei ole aina naturalistista. Olisi syytä että kriitikko täsmentäisi että ateismi tarkoittaa tässä kyseisessä tapauksessa nimenomaan uusateismia eikä ateismia. Sillä tässä spesifiys on tärkeää. Ilman sitä ei ole mitään argumenttia, on vain syytös joka ei oikein kuvaa kovinkaan montaa ateismin suuntausta. Vaikka a-teismi on sidottavissa teismiin, usein kannattaa täsmentää että mitä niistä aivan erilaisista ateismeista on viitattuna kohteena. Erittelyn kanssa sitä argumenttia on jo astetta enemmän ja tyhjää valituslänkytystä vähemmän. (Tosin suoraan sanoen ; ei kovin paljoa. Mutta asiat kannattaa korjata virhe kerrallaan niin kauan kuin niitä on.)

Karkeasti sanoen yhtäläisyysmerkkejä ei voida vetää missään kohdassa. Jos skientismi on "aukotonta todistamista" puhutaan positivismista eikä tieteellisestä maailmankuvasta. Ja vaikka tämä positivismi kenties vastaa mielikuvia skientismistä, se ei vastaa edes evidentialismiin fiksoituneiden ateistejen omia esityksiä. Kriitikki ei siis enää tämän ensimmäisen yhtäläisyysmerkin kohdalla kohdistuisi oikein kehenkään. Se rakentaisi korkeintaan olkiukon. Jos positivismi on ateismia, otetaan tiukka kanta Jumalan empiirisyyteen joka on kannanotto jota sitäkään aika harva ateisti tekee. (1) Dawkins vihjaa että epäsuorasti voisimme arvioida Jumalan todennäköisyyttä. Tässä ei ole kysymys Jumalan falsifioinnista sanan vahvimmassa mielessä, vaan puolesta ja vastaan tehtyjen tieteellisten argumenttien paremmuutta. Tieteellisessä maailmankuvassa tämä ei ole suinkaan mahdotonta. (2) Ja Dawkinsin antiteesiksi voi torpata Nietzschen viikset väpättäen huutamaan siitä että luonnon systematisointi on valehtelevaa mielikuvien tekemistä, pohjimmiltaan erehdystä. Häntä pidettäneen tästä huolimatta ateistina par excellance. Vaikka yhtäläisyysmerkkejä positivismista vedelläänkin mielikuvissa, se ei toimi kovinkaan hyvin käytännössä.

Käsitelanalyysi - vaikka tässä ei ole puhuttu pätkääkään ontologiasta, eli siitä miten maailma todella toimii, vaan on pitäydytty puhtaasti logiikassa ja erilaisissa kielipeleissä - on selvästi tärkeä ja vaikea taito. Pitää osata rajata määritelmiä siten että ei vaihda määritelmää lennosta. Pitää osata huomata, onko valittu määritelmä ainut määritelmä. On katsottava paitsi sitä mitä lopputuloksia valittu määritelmä tekee, niin myös se, että katsoo lopputulosten soveltamisalueen. Että onko kaikki ateismiksi sanottu todella sitä ateismia johon tämä määritelmä iskee. Ja jos ei, niin kannattaa miettiä ollaanko tässä harhaanjohtamassa käsitteiden omintakeisella uudelleenmäärittelyllä sen sijaan että tehtäisiin aidosti radikaaleja ja intuitionvastaisia havaintoja siitä miten asiat, kuten ateismi, usko tai uskonto, on koettu ja nähty.

Itse asiassa aluksi laittamani lista vaikutti pilkkakirvelistalta. Mutta ne kaikki ovat huomattavia tapoja perseillä. Ja niissä ei ole yhtään turhaa kohtaa. Melko hyviä huomioita nyitty irti laadultaan keskinkertaisesta piirrustelusta.

uskonkritiikki vs. uskontokritiikki ~ Eli taistelu tietäminen vs. hyöty

Systomykoosissa kirjoitettiin uskonnosta. Se tiivistää mielestäni hyvin osuvasti ateistikritiikin. Se on myös epätavanomaisesti kohtelias. Sellaisena se on jossain määrin kunnioitettava, jonkinlaisena äärimmäisenä harvinaisuutena.

Se nostaa esille joitain piirteitä joita haluan nostaa esille. Se määrittelee uskonnon hyvin mielenkiintoisesti. "Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen." ... "Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen." Tällä määritelmällä on väliä. Sillä sitä sovelletaan ateismikritiikkiin. Tämä on se usko, jota puolustetaan ja jossa määrittein kuljetaan.

Mielestäni siinä on ongelma. Uskonto ja usko tupataan nimittäin erottaa toisistaan jopa kristittyjen parissa. Ja mielestäni tämä on erinomaisen hyvin huomioitu ateistien puolella. Itse asiassa moni saattaa kokea esimerkiksi minun uskontovouhkaamiseni perin epäkiinnostavana koska jauhan instituutioista, vallasta ja jumalatodistuksista - ja jopa kreationismista joka ei nojaa uskoon vaan siihen että tiede kumoaa ateismin ja todistaa Raamatun kertomukset tosiksi. Tämä on uskontokritiikkiä, josta puuttuu uskokritiikki. ~ Minunkin teksteistäni löytyy kasoittain juttuja siitä, miten jumalatodistuksissa on aukkoja siihen miten uskovaisilla on hyvin epäreiluja instituutioita historiassa että nykyajassa. Moitin kirkkoa ja uskondogmeja. Näkökulma tässä on hyvin vahvasti "apolloninen". Pääsyy on se, että minulla ei ole mitään tarvetta moittia uskoa.

Jotenkin uskovaiset elävät sellaisessa maailmassa jossa instituutiokritiikki on joko uskoon kohdistuvaa tai irrelevanttia. Siksi kaikki uskontokritiikki nähdään uskokritiikkinä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, koska se ei ole vain päätös uskovaisten omasta maailmankuvasta. Vaan se on jotain jossa pelikenttä määritetään yhteiskunnan kokoiseksi. Se on yritys tuoda maailmaan teokratiaa. Valitettavasti systomykoosin tapa määritellä "uskonto" "uskon" kautta siten että kaikki muut kulmat irrelevantisoidaan on tässä mielessä vaarallinen. Hän toki huomioi tähän liittyviä ongelmia blogauksessaan, koska hänestä uskontokeskustelu pitää rajata uskonnon hyödyllisyyteen.

Uskon ja uskonnon määritelmä itsessään on Systomykoosin soveltamistavassa kuitenkin hyvin rajattu. Se ei kata uskonnonfilosofian uskonkäsitteitä kovinkaan laajasti. - Se on käytännössä hyvin triviaali ja vaatii kovan tason dogmaattisuutta hyvin monissa asioissa. Se ei kata kovin suurta osaa ilmiöstä jota kuvaamme uskonnoksi. Sen kanssa erimielisiä on uskovaisten parissa ja uskontofilosofiassa paljonkin.

 Esimerkiksi oma suosikkini asiaan on se, että uskonto on määrittynyt Pascal Boyerin kognitiivisen näkökulman kautta. Uskonto ei olekaan uskoa, vaan se on instituutio joita voidaan tutkia sosiologisesti siinä missä pallopelejäkin. Ja niiden taustalla oleva psykologiakin on, jos ei yksilötasolla redusoituva niin ainakin tilastollisesti kokonaiskuvaa antavasti kuvattavissa. Ja tällöin uskonto on sitä, että on (a) dogmi jossa uskotaan (b) sellaisen (c) kompleksin idean rakennetta mukailevan olennon olemassaoloon jolla on (d) pääsy henkilön ns. strategiseen tietoon eli kiusallisiin yksityisiin seikkoihin, olivatpa nämä sitten ajatusrikoksia tai muita asioita joita ei haluta ihmisyhteisön tietoon (e) ja joka kykenee rankaisemaan tästä. ; Tämäkään ei ole sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Mutta Jumalan olemassaolo on sidoksissa siihen.

"Systomykoosi" uskaltaa esittää että uskonto ei tee todellisuusväitteitä koska silloin se lakkaa olemasta uskoa ja muuttuu pseudotieteeksi. Tämä on sinänsä hyvä huomio. En - ihan oikeasti - tiedä montaa positivistisempaa maailmankuvaa kuin nuoren maan kreationismi. Siinä Jumala on ihan oikeasti empiriakysymys. "Raamattu" on luonnontieteenkirja, joka on niin oikeassa että jos tutkimukset falsifioivat Raamatun niin tutkimukset on huonosti tehty ja ne pitää tehdä uusiksi paremmin. Nuoren maan kreationismi tekee tiukkoja ennusteita maan iästä, fossilisoitumisprosesseista ja radioaktiivisen hajoamisen fysiikasta. Tässä mielessä kreationismi on uskonto jolla ei ole uskoa. Ja "Systomykoosin" kirjoittaja naulaa tämän mielestäni oikein kivasti esille.

Kreationismi on kuitenkin uskonto sanan oikeassa mielessä. Uskonto ei siis vaadi uskoa. Ja kreationismi nostaa esille tärkeän seikan. Jumala ja uskonto ovat hyvinkin monesti käytännössä falsifioitavissa triviaalissa mielessä. Uskonnosta puhuttaessa huomio keskittyy hyvinkin helposti Jumalaan sen sanan abstrakteimmassa mielessä. Kuitenkin joka ikinen jumalatodistuskritiikki tosiasiassa todistaa että jonkin tietyn tyyppinen Jumala ei olekaan perusteltu. Kaikkia mahdollisia Jumaluuksia ei voida kumota, mutta yksittäisiä kenties voidaan. Esimerkiksi jos kreationistit sanovat että Jumala ja evoluutio ovat ehdottomasti yhteensovittamattomissa, niin se on sen pahempi sille Jumalalle. Empiirinen kysymyksenasettelu tuomitsee kreationismin Jumalan. Luonnontiede tarttuu Jumaliseen. Ja se, että systomykoosi määrittelee uskonnon hyvin tiukalla ja kognitiivisesti triviaalilla tavalla ei muuta tätä tosiasiaa.

Mutta kreationistit ovatkin uskonnoissa sitä mieltä että "usko" itsessään vaatii lisätarkkuutta. On mietittävä faithia ja beliefiä. Ja systomykoosin määritelmä selvästi kattaa vain melko triviaalin osan jopa käsitteestä "usko". (En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa hänestä otsikoita "ei tiedä uskonnosta mitään." Hän saattaisi jos osamme vaihtuisivat. Mutta lupaan. Olen toisella tavalla ärsyttävä vittupää. Ei siksi että systomykoosin kirjoittaja olisi. Vaan siksi, että minä olen.) Sen kuitenkin sanon, että usko -käsitteen tarkka pilkkominen ja uskonnon muuttaminen ihmisten emootioihin naulatuksi instituutioksi johtaa siihen, että on monia syitä olla erimielinen lausunnon "Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista."

Uskonto on hyvin usein kritisoitavissa ja kumottavissa triviaalissa mielessä. Esimerkiksi monet paranormaalit ilmiöt ja kirouksiin ja vastaaviin uskovat näkemykset ovat maailmasta olevien tietojemme pohjalta tyystin falsifioidut. Syy-yhteyttä ei näy ; Kirotut eivät kuole useammin kuin eikirotut. Tämä voi tuntua banaalilta rinnastukselta, mutta muistutan kuitenkin että ihmisillä on aina usko jossain hyvin triviaalissa mielessä. Hindulainen ei usko johonkin abstraktiin Jumalaan vaan hän nojautuu tiettyyn uskontoon jolla on tietyt dogmit ja tiettyjä tosiasiaväitteitä. Jokainen uskovainen puolustaa Jumalakäsityksensä koskemattomuutta NoMa -periaatteella. Periaatteella johon itsekin, näin agnostikkona, uskon. Mutta NoMa -käsittelee Jumalaa "yleismielessä". Ja sillä puolustetaan uskontoja, jotka käytännössä tiivistyvät triviaaliksi uskonnoksi.

Katsokaa vaikka:
1: Tosiasiassa usko Jumalaan on sidottu Jumalan määritelmään. Systomykoosi ei sattumoisin lähesty tätä piirrettä, vaikka se on teismin ja uskonnon kohdalla hyvin oleellista. Usko ilman Jumalaa on itse asiassa samanlainen tilanne kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa moitittiin rituaalikeskeistä uskonnon tuijottamista pinnallisena ja huonona. Ja syystä. Valitettavasti tämä sama syy on tässäkin kohden. Jumalan määritelmistä esimerkiksi pahan ongelma on falsifiointiyritys Jumalalle joka on hyvä ja kaikkivaltias. Tämä on eettinen argumentti eikä siksi johdata monia uskomaan siihen että tämä falsifiointi on onnistunut. Mutta huomatessaan miten alkusyyksi määritelty Jumala on yritetty todistaa argumentatiivisesti ja miten tämän argumentin heikkoudet on tuotu esille, on selvää että ateismi voi todellakin perustella miksi Jumalaan uskominen muuttuu yhtä tyhjäksi kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa tarkastellaan sitä että Jumalasta ei voi tietää. Tässä nojataan siihen että onko määritellynkaltaista Jumalaa olemassa. Usko tietyssä mielessä voi toimia ilman tietoa, mutta se ei toimi ilman ontologiaa.
2: "Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset." Tämä on itse asiassa todiste siitä että ateismi voi perustua uskontokritiikkiin jossa ateismi nimenomaan on rationaalinen. Se perustuu pääasiassa kahteen argumenttiin. (1) Russellin teekannuun, joka viittaa siihen että kohteen piilottelu tarkastelun ulkopuolelle itsessään tekee siitä epäuskottavan ja (2) Flewn näkymätön mies joka osoittaa että mitä falsifioimattomammaksi Jumala tehdään, sitä enemmän se on sitä että Jumalasta ei jää mitään jäljelle. Ja tätä kautta päädytään siihen että Jumalakritiikki riittää. Ateistin ei tarvitse falsifioida Jumalaa, riittää että hän osoittaa että on rationaalista ja konsistenttia nähdä, että Jumalaa ei ole.
   2.1: Flew onnistuu tässä kohden paremmin kuin mitä alkusyyksi Jumalan määrittäneet. Ja tieteessä ei ole kysymys ehdottomasta todistamisesta vaan siitä kummalla on paremmat argumentit. Keskustelulla voi olla ehdoton voittaja vaikka ehdoton absoluuttinen tieto ei olisikaan saavutettavissa.

Uskontopuolen ateismikritiikki nojaa yleensä tieteenfilosofian rajallisuuksiin. Popperin tuhoama positivismi ei ole vaihtoehto ja sen jälkeen on oleellista tajuta vain se, että tietoteorian rajat koskevat yhtä paljon induktiota joka koskee teoriaa siitä että nopeasti liikkuva tiiliskivi tuhoaa pääkalloja kuin evoluutio vai kreationismi -debattia. Ateistit ovat skientistejä, eivät positivisteja tai ontologisen totuuden absoluutteja. Tämä on ateismin ydintä. Ja se näkyy monia ärsyttäneessä "There is propably no God" -lauseessa. Tätä ei näytä ymmärtävän vaan skientisteiltä vaaditaan eiskientistisiä vaatimuksia, uskovaisten omia ehdottoman varmaan faith-uskoon nojaavia hype -intoiluja. Ateistit eivät yksinkertaisesti väitä mitään sellaista mitä heidän väitetään väittävän. Ja asiallisen kritiikin minimitaso on kritiikin kohteen ymmärtäminen edes jollain tasolla. "Voitamme ateismin koska teimme olkiukon jota t oistamme ja levitämme keskuudessamme"  ei ole mikään argumentti.

Itse asiassa ateismikritiikkiä vaivaakin se, että uskon käsitekin tunnetaan paremmin kuin tiedekäsite. Ja valitettavasti kun puhutaan tieteen rajoista, sitä ei voida tehdä ottamalla esille tiedekäsityksiä ja niiden kykyjä. "Tiede ei voi todistaa kaikkea" on  toki ehdoton tieteenfilosofinen todistus jota ei voi kiertää. Mutta se, että (a) Jumala triviaalissa mielessä ei missään tapauksessa ja (b) juuri Jumalakysymyksen ei välttämättä ja auttamatta tarvitse olla sen kummemmin tieteen ulkopuolella kuin gravitaationkaan. Se, että todisteiden puute ei ole todiste puuteesta on Jumalan kohdalla jotenkin ilmiselviö, mutta jos tätä sanoo Jumalan a priorisesta todistamattomuudesta kohtaa "demonstroi" tai "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun". Asenne on selkeästi hyvin ristiriitainen. Pikemminkin estradi voisi olla siinä että todistaa että minkään uskonnon yksikään Jumala ei koskaan ikinä missään ole minkäänlaisen falsifiointikriteerin alla. Ja tämän voitettuaan ei voi muuta kuin tajuta että jäljellä ei ole mitään merkitystä. Uskonto katoaa välittömästi jos siinä ei ole väitelauseita. Boyerin kognitiivinen näkemys näyttää että usko muuttuu. Se ei enää olekaan jotain johon sidotaan identiteetti ja pidetään suurena kysymyksenä tai tärkeänä asiana.

Huomattavaa on, että ateistikriitikot kutsuvat tätä jäännettä uskomiseen uskomiseksi. Ja sitä pidetään lähinnä epäkiinnostavana. Selvästi heillä on kysymys uskontokritiikistä epistemologisessa ja uskontoinstitutionaalisessa ja psykologisessa mielessä. Ateistejen keskustelu ei siis mene "uskon" alueelle ja heitä pidetään silti epäkunnioittavina törkyilijöinä jotka muka jotenkin sorkkivat tieteensä ja maailmankuvansa kanssa uskovaisten alueella.

"Systomykoosissa" yritetään olla rakentavia. Tämä on hyvä asia. Ja se tarkoittaa sitä että yritetään rajata asiallisen uskonkeskustelun sisältö. "Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla." Valitettavasti tämä on juuri se jota tapahtuu. Jos tämä on se mitä haetaan, asia on jo tapahtunut. Sillä uskontokriitikot, olivatpa he agnostikkoja tai ateisteja tai teistejä,  harjoittavat uskontokritiikkiä. Usko on yksinkertaisesti jo jätetty pois. Moni moittiikin uusateismia siitä että se käsittelee vain fundamentalismia ja kreationismia. Ja että se "ei päde uskoon" (tai uskontoon Systomykoosin määrittein). Kuitenkin samanaikaisesti Systomykoosi moittii "skientistejä" tunkemisesta alueille joissa pelikentät eivät toimi. "Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa." Minä sanon vain, että valitkaa kumpaa haluatte. Ja korostan sitäkin että uskovaiset kumoavat toistuvasti ateismia juuri siten että vaativat ateismilta uskonnon kriteereitä. On inaisen turhaa vaatia muilta mitään jota ei ole itse valmis noudattamaan.
1: Toki ymmärrän että uskovaiset voivat tehdä tämänlaisia, koska heillä nyt on tärkeintä vain se usko. Ei se, että ollaan konsitentteja tai reiluja, asiallisia tai edes alkeellisesti humaaneja toisille ihmisille. "Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen." Lying for Jesus kannattaa - kysy vaikka Lutherilta. Martti Lutherilta. Jotenkin merkittävä äijä uskonnolle ja kristinopille.

Tässä mukaan astuu uusateistien toinen keskeinen käsite. Nimittäin uskonnollistaminen. Tosiasiassa uskonto on tunkenut itsensä aivan kaikkeen. Aborttikeskustelu ja homoseksuaalisuus on kenties verevin sellaisista aiheista, joihin tehdyt sekulaarit kannanotot muuttuvat väistämättä uskondogmista vääntämiseksi. Samoin kuin se, että pidetäänkö kauppoja auki sunnuntaina. Huomiona onkin se, että uskomiseen uskominen muuttuu sosiaalisesti joksikin muuksi. Ihmisen normistossa asia jostain syystä menee siten, että kun tieto loppuu niin usko alkaa. Mutta heillä usko "make sense" ja sen jälkeen siinä missä usko loppuu ei alakaan tieto. Tai jos alkaakin niin uskonto tungetaan siihenkin.

Uskomiseen uskomisen ongelma onkin se, että uskonnossa on kysymys hyödystä ja ilosta. Uskoa harjoitetaan koska siihen liittyy tunteita. Ja uskoa levitetään koska nämä tunteet koetaan lajityypillisiksi edes jollain karkeasti yleistettävällä tavalla. Puhutaan yhteiskuntarakenteiden säilymisestä. Puhutaan instituutioiden väkivaltakoneistoista tai niiden puutteista. Puhutaan onnellisuudesta. Ja valitettavasti nämä redusoivat uskonnon psykologian kysymyksiksi. Ne ovat väitteitä jotka ehdottomasti eivät ole mitenkään periaatteellisesti tieteen ulottumattomissa.
1: Esimerkiksi väite arvotyjiöstä ja angstista eivät jää intellektuellin väitelauseiksi. Ne ovat psykologian kysymyksiä. Siksi se, että mitä usko on on Systomykoosilla sidottu "moniin uskovaisiin" eli ihmisten toimintaan. Pascal Boyer manifestoi tästä pohjasta ihmisen lajityypillisen kognition. Ja voimme sanoa että jopa uskon määritelmä on vähintään lujasti sidoksissa empiriaan.

Moni niistä ei ole tiedossa mutta emme voi sanoa että etsimistä ei kannata yrittää. Ja hirvittävän monessa kohden tiede on itse asiassa jo vastannut kysymyksiin. ; Joka ikinen näistä väitteistä redusoituu tiedekysymykseksi joka tekee kyseisestä yksittäisestä uskonnosta "triviaalin" sillä tasolla että se altistuu falsifioituvuusmahdollisuudelle. Uskomiseen uskominen korostaa uskon positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen. Ja jokainen tämälainen näkemys on periaatteessa kumottavissa ja tieteen vaikutuspiirissä. Ja ilman tätä keskustelua uskontokeskustelusta ei jää paljoa mitään jäljelle.
1: Surullista onkin se, että se mitä olen itse huomannut uskontokeskustelussa on se, että vaikka Jumalatodistuspuolta pidetään turhana ja erityisen moitittavana, pahimmat loukkaantumiset olen saanut silloin kun olen puhunut (a) uskonnosta instituutiona joka koostuu ihmisistä (b) uskonnosta tieteeseen tunkevana fundamentalismilaitoksena (c) uskontoa jonain joka on itselleni yksilönä (aiheen rajauksesta riippuen) joko epäesteettinen tai turha. Karkeasti sanoen jumalatodistukset eivät herätä kinaa vaan keskustelua. Kreationismiin kuuluu tappouhkailut, mutta niiden takana on loppujen lopuksi kämyisen pieni fundamentalistien joukkio. Niistä voi jutella kaikista neutraaleimmin. Kakka lentää laajasti tuulettimeen etenkin silloin kun otan esille uskontojen epäeettisiä käytänteitä ja niiden yhteiskunnallisia vaikutusalueita ei saa tuoda esiin. Ja epäesteettisyys on hirveää koska jokaisen täytyy olla sitä mieltä että Joulun tarina on kaunis. (Missä kohdin? Kun se kälyinen pömpööseillä koristeilla ympäröity passiiviseksi kohteeksi jäävä äpärä livahtaa talliin epähygienisesti paskan keskelle?) Koska se on sitä loukkaavaa ja aivan hirveää. Tässä vaiheessa puhutaan rienaamisesta ja jumalanpilkasta ja ikonoklasmista. Selvästi tämä uskopuoli on tässä kohden hyvin ... erikoinen. Sillä vaikka tämän pitäisi olla sitä uskon ydintä, se ei itsestäni tunnu muuta kuin oman subjektiivisen oksetuksen esilletuomiselta, mutta siihen reagoidaan kuin se olisi sitä relevanttia ydintä joka olisi jotenkin oleellisesti objektiivista. Ja että tämä on jotenkin kumottava. Kuin se olisi kuitenkin argumentatiivinen tavalla jossa mieli olisi voitava muuttaa! (Ja äkkiä!) Tätä minun uskonnäkemysten tallaamista ei pidetä ollenkaan asiattomana. Se ikään kuin kuuluu asiaan ja keskusteluun.
2: Toki maksimisuru on siinä että uskontoa käsitellään kielipelinä joka ei olekaan kielipeli. Kielipeli kun pitää itsessään sisällään ajatuksen relativismista. Mutta tässä kielipeli tarkoittaa vain sitä että uskonnon ei tarvitse perustella uskon kohdetta, ja että ateistien kielipeli on vain väärä ja kumottu. (Ymmärtänette ongelman. Paitsi jos olet teisti, jolloin siinä voi olla vaikeuksia.) Eli ateisti tai eiyliluonnolliseen halaava ei sa pelata omilla säännöillään. Skientismi ei siis ole vain kerettiläistä, vaan sitä ei saa olla ilman että tulee ns. isosti vaikeuksia. Syynä on se, että uskonto on valtapeliä. Ja uskonto on usein kielipelissään jopa ylilyömisasemassa. Eli jossain jossa uskonto määrittää uskonpelin ja ateisti ottaa peliin osaa pelin ehdoilla tai ei pelaa ollenkaan. "Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan."
     2.1: Valitettavasti itselläni on taustallani aika, joka alkaa 2000 (kun ystäväni teki sotkuisen itsemurhan junan alle) ja päättyi noin vuonna 2003. Siinä aikavälissä minulla oli tyylipuhdas ateismivaihe ja sitten päädyin shamanismiin vuoden 2003 tienoolla. Josta sitten erkaannuin ja ryhdyin agnostikoksi (minulle syvästi vaikean vuoden 2004 aikana) joka nykyään olen. Moni on huomannut että minulla on uskontoon liittyvää nettihistoriaa hyvin niukasti ajalta ennen 2003 puoliväliä jolloin aloitin kreationismikeskustelun. Syy on se, että kokeilin minkälaista on elää ilman että ottaa kantaa uskontoon. Ajattelin että on kohteliasta kertoa esimerkiksi armeijatovereille, että olen ateisti mutta että uskonto on minusta kaunis osa elämää ja että ilman sitä onnellinen elämä voisi olla vaikeaa. ;  Tämän lopputuloksena he katosivat että on OK pistää minut esirukouksen alle. Konkreettiseksi rituaallikohteeksi. Että minulle on kiva puhua uskonnosta. Vaikeneminen nähtiin pinnallisuutena.
     2.2: Mannermaisen filosofian käyneet teologit esittivät minulle päin naamaa, että uskonto on niin yleisinhimillinen aihe,m että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus miettiä niitä kysymyksiä ja myös sosiaalinen velvollisuus ottaa kantaa aiheeseen. Tämä oli aikaa ENNEN uskontokeskustelun polarisoitumista. Se oli aikaa ennen Dawkinsin Jumalharhaa. Sittemmin ajat ovat muuttuneet vittumaisemmiksi. Lähes joka päivä saa lukea kolumneja siitä miten uskonnottomuus, skeptismi ja ateismi ovat ikään kuin lähtökohtaisesti epäkohteliaita ja että ne hylkäävät oleellisen osan ihmisyyttä. Olen hyvin pahastunut siitä että tämänlaista ali-ihmiseksi latistamista tehdään. Se on sitä latistamista josta Nietzschen yli-ihmiskuvaa aina syytetään, mutta joka näyttää osuvan paremmin hyvän ja pahan tällä puolen talsiviin teisteihin uskontoinstituutioineen, väkivaltakoneineen ja onnellisuusväitteineen jotka he ovat suojanneet väittämällä peruskysymyksiä sekä ihmiskunnan kannalta tärkeimmiksi ja suurimmiksi kysymyksiksi ETTÄ samanaikaisesti Jumalaa ei voida todistaa tai falsifioida. Mutta kyllä ne ateistit ja uskontokriitikot ovat silti ehdottomasti ilkeitä ja typeriä ihmisiä. Kun moraalikin on uskonnottomalle jotenkin vähemmän mysteeri kuin uskovaisille. (Vaikka se on kaikilla ihan yhtä hakusessa.) Nykyään uskontokeskustelu on pahentunut. Kreationistien vähentymisen on korvannut vihaisten epä-älyllisiä ja vittuilevia keinoja soveltavien uskovaisten määrän lisääntyminen.

Mutta ei. Minäkään en itse asiassa ihmettele että uskovaisissa on älykkäitä ihmisiä. "Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle." Sen sijaan ihmettelen, että uskovaiset jotenkin korostavat että uskonto on rationaalinen - tai kristinuskon puolella ateismia vastaan - Alister McGrathin terminologiassa "make sense" koska niin moni rationaalinen ihminen uskoo siihen. Omassa maailmassani ihmiset ovat tyhmiä ja ristiriitaisia. Nikola Teslan mielenterveyden puute ei todista että hänen tieteelliset ansionsa katoaisivat. Ja toisaalta Teslan tieteellinen nerous ei millään tavalla todista että hänen skitsofreniansa on mielenterveyttä.
1: Minulle Ihminen on kaikkea. Ja tällä on oleellinen suhde esimerkiksi näkemyksissäni mielenterveyteen. Samasta syystä järkevien ihmisten uskonnollisuus - tai sen puoleen ateistien suuremmiksi tilastollisesti osoitetut älykkyysosamäärätkään - eivät ole kiinnostavaa tai relevanttia materiaalia. Ne ovat jonkinlaista ad hominem -pohjaista argumentaatiota jossa yksilöiden ominaisuudet rinnastetaan asioihin. Jos järjellä olisi jotain aitoa tekemistä asian kanssa, se järki löytäisi ne todisteet emmekä enää tarvitsisi järkevyyttä auktoriteettina. (Ja ne, toisin kuin herjaaminen ja haukkuminen, eivät kuulu rationaaliseen keskusteluun. Herjaaminen ei kuulu kohteliaaseen keskusteluun, mutta itse olen uskontokeskustelun kohdalla hylännyt tämän mahdollisena.) Ja he ovat kunnioitettavia siinä mielessä missä (a) tunnustavat että ovat typeriä (b) yrittävät korjata sen tai elävät absurdiudessa (c) eivätkä nojaa typeryyksiin innolla väittäen niitä järkevien ihmisten jutuksi. Olen jo vuosia hokenut siitä, että jos Jumalatodistukset eivät onnistu ja tunnustaa että usko on vain omaa absurdia typerehtimistä, niin ei minulla ole mitään intoa haukkua tätä.
2: Näin ollen näen valtavan syvän asenne-eron agnostismin ja uskovaisuuden - ja mikä olennaisinta, jopa uskon - välillä. Systomykoosi on toki oleellisesti oikeilla linjoilla esittäessään että "agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä." mutta hän ei tajua, että esimerkiksi minun agnostismini perustuu falsifioituvaan agnostismiin. Eli siihen että jos joku tuo esiin argumentin jolla voi joko todistaa tai kumota Jumalan, niin otan sen vakavasti. ~  Itse asiassa vielä enemmän. Agnostismini koskee tasan tarkkaan omaa tietoani joka koskee ihmiskunnan tämänhetkistä filosofian tasoa. Agnostismi joka väittäisi tietävänsä että Jumala olisi ehdottomasti tietämisen ulkopuolella pitäisi itsessään ehdotonta tietoa Jumalasta. Ja tämä paradoksi johtaisi ikuiseen ristiriitaan. Tämä on nähdäkseni vakava NoMa -ajatusmaailman kumous. NoMa ei ole "puhtaana ja ehdottomana" mikään rationaalisen ihmisen uskomus vaan ristiriitainen ajatus. Skientisti tunnustaa että hän ei tiedä kaikkea. Mutta hän ei halaa tietämättömyyttä ja killitä sitä. Hän ei sido identiteettiään mihinkään yksittäiseen kysymykseen tai asiaan vain siksi että jos kaikkea ei voi todistaa niin tähän yhteen asiaan hän saisi uskoa kuitenkin. (Paitsi jos tämä yksi asia on se, että hän on olemassa koska hän ajattelee - luultavasti huonosti ja Descart -klisein, mutta kuitenkin.) Minun ja NoMa -uskon välillä ei systomykoosin mukaan ole eroa. Minä näen siinä loogisen ristiriidan kokoisen eron. Se on filosofille miltei elämän ja kuoleman kysymys. (Tai jos kysymys on jonkun muun kuin itsen kuolemasta, niin kenties jopa suurempi. Riippuu varmasti filosofista tämä.)

Uskallankin sanoa että Pascalin vaaka, uskon hyödyt, ylikorostuvat nykymaailmassa. Ateistit puhuvat Totuudesta ja uskovaiset Hyödystä. Ateisteilla ei ole ainakaan toistaiseksi ja tietääkseni oikein rahkeita muuhun kuin "triviaaleihin jumaliin" - ja tästä seuraa korkeintaan se, että kenties maailmassa ei ole yhtään  mahdollista uskontoa, joka on irrelevantti Jumalan olemassaolon eli ateismin pääkysymyksen kanssa. Uskovaiset taas ovat yllättävän haluttomia tarttumaan siihen että hyöty on eettinen ja yhteiskunnallinen konsepti joka voidaan altistaa vakavalle keskustelulle. Ja että tämä keskustelu osoittaa hyvin monen uskonsuuntauksen olevan nimenomaan antihyödyllinen. Ja että meillä on tämä tieto jo nyt käsissämme.

Uskonnolla on kuitenkin tärkein valta-asema. Sillä se on ikään kuin määritellyt uskon ja uskonnon ja ateistit joutuvat näin ikään kuin pakotettuna uskovaisten pelikentälle. Asiaa pahentaa se, että uskonnollistettuja aiheita on vain lähes kaikki. Pääsyy siihen miksi osaan teologisia seikkoja on se, että olen generalisti. Ja uskontoa tungetaan kaikkiin asioihin. Generalisti kohtaa sitä kaikkialla. Ja ulkopuolelle ei saa jättäytyä koska siinä vaiheessa sinut määritellään pinnalliseksi ääliöksi. Ja miten väärässä tämä määrittely onkaan! Minä olen vain ääliö!

Rajoittuneet ja tiedeuskovaiset

Vitun pässit. Anteeksi lampaat.

Uutisissa on usein otsikoita joissa sanotaan sellaisia kuin "Ihme : Lapsi sai näkönsä", jossa kuitenkin kuvataan uutta verkkokalvoteknologiaa. Samoin usein tulee ihmeparanemiskertomuksia jossa ihminen käy leikkauksia ja fysioterapiaa jonka päätteeksi hän kiittää Jumalaa. Jos havaitut toimijat ja heidän kiittämisensä unohtuu, ja kunnia delegoidaan jollekin imaginääriselle tai ainakin eihavaitusti toimineelle, se on kaunista ja hengellistä. Jos taas kyseenalaistat näitä lausuntoja, niin olet paha tiedeuskovainen. ; Skientismi. Sitä vihataan nimenä. Se kelpaa itsessään argumentiksi. Jos joku on skientisti, hänellä ei ole viisautta. Yleisesti ottaen nykyaikainen ihminen kunnioittaa tiedettä, mutta halveksii skientismiä.

Tässä on kuitenkin mielenkiintoinen kysymys. Miksi ihmeessä ajatellaan että kaikki olisi uskontoa? (Mitä tarkoittaa että jokin on uskontoa tai uskoa. Mitä väliä sillä ylipäätään on onko jokin uskontoa. Onko muita näkökulmia asiaan. Ja mitä ne tarkoittavat. Jne.) Miksi ateistejen sanotaan olevan ateistiuskovaisia. Miten evoluutikot ovat evoluutiouskovaisia. Miksi tieteellisen maailmankuvan kannattaja on tiedeuskovainen. Karkeasti ; syy on siinä minkälaista filosofiaa heille on opetettu.

Aloitetaan helposta (ainakin minulle helposta).

Hän kokee katsovansa valoon. Minä näen hänessä vain pimeyttä.

Miksi kreationistit näkevät uskontoa kaikkialla? Pääsyy tähän on se, että he itse asiassa ovat hyvin vieraantuneita luonnontieteellisestä ajattelutavasta. He nojaavat pääasiassa havaintojen tulkitsemiseen. Ja tässä he nojaavat käytännössä vain yhteen perinteeseen. Deduktioon. Kun vaikka luonnontieteen professuurin itselleen ansainnut kreationisti tekee juttujaan, on yllättävää miten argumenteista puuttuu induktiivinen puoli. (Teknisesti heillä kyllä on vertauksia, anekdoottilistoja ja analogioita, jotka ovat toki perimmiltään induktiivisia, mutta jotka edustavat hyvin rajoittunutta ja tiettyä osaa induktiosta. Valtaosa induktiivisesta argumentaatiosta on vierasta tai se ainakin puuttuu kreationistien argumenteista.)

Deduktiivinen päättely on yksinkertaista ja varmaa. Sen viekotteleva voima ei sinänsä yllätä. Deduktion luonnetta kuvaa se, että jos premissit ovat tosia, johtopäätös on tosi. Deduktiossa ongelmat ovat rakenteellisia virheitä, jolloin se ei ole oikein tehtyä deduktiota. Tällöin voidaan puhua huolimattomuusvirheistä. Tämän lisäksi on mahdollista hylätä premissit, nähdä ne väärinä.

Kreationismin kannalta tämä on tärkeää koska se selittää miksi miltei jokainen kreationisti korostaa olevansa avomielinen. He ajattelevat deduktiivisesti ja silloin se tarkoittaa sitä että premissit hyväksytään ja valitaan puhtaasti uskonvaraisesti. ; Tämä on oleellinen koska usein esiin nousee se, että uskominen voi olla belief -uskoa ja faith -uskoa. Ja tämä jako on erityisen tärkeä kreationisteille, jotka korostavat että usko ei ole vain irrationaalista vakaumusta, vaan jotain jonka takana on perusteluja. Ja kyllä slogania "Faith is not the same as belief" osaa jokainen asiallisemmankin uskovaisuuden edustaja toistella. Perinteinen jako belief ja faith -uskoon meneekin siten että belief on sokeaa uskoa ja faith on ikään kuin päätelmä (ei välttämättä ehdoton todistus). Näin ollen deduktiivisessa maailmassa belief tarkoittaisi sitä että Jumalan olemassaolo olisi premissi. Faith tarkoittaa sitä että Jumalan olemassaolo on johtopäätös jostain muista premisseistä. ; Näin ollen avomielisyys tarkoittaa sitä että jos ei hyväksy premissejä, niin sitten on erilainen maailmankuva. Tämä on kreationismin avomielisyyttä. Se ei ole sitä että omaa kantaa oltaisiin ikinä valmiita korjaamaan tai hylkäämään. Falsifiointperiaatteilla "ei ole niin väliä" kuten sivistyneemmät kreationistit selittävät.

Tästä päästään siihen että kreationismin ytimessä on joukko premissejä jotka hyväksytään uskonvaraisesti. Jumala on faith, nämä maailmankuvallliset taustaoletukset ovat belief. Ja ne voidaan hyväksyä vain olettamalla ne tosiksi ja tässä on kreationistien koko setti. Kun ne hyväksyy, ei ole huolia, murheita tai pelkoa epävarmuudesta. Tämänlaiselle asenteelle on nimi. Dogmaattisuus. Se kieltämättä näyttää hieman relativismilta avomielisyyspuolineen, ja on ymmärrettävää miksi kreationistit kokevat olevansa avomielisiä. Tämän mallinen maailmankuvakeskeinen dogmatismi jota myydään avomielisyytenä on korostunut etenkin Intelligent Designissä.

Itse näkisin että ylläoleva on kaiken kaikkiaan aika turhaa ajattelua. On turhanpäiväistä saivarrella oletuksista. Joko asian voi ratkaista tai asialla ei ole väliä. Miksi pitäisi vääntää ja osallistua keskusteluun joka ei  perustu ratkaisemiseen vaan siihen että huudetaan omia lähtökohtia joita ei voi lähtökohtaisesti kyseenalaistaa tavalla joka olisi muuta kuin toisten oletusten tekemistä.

Siksi luotankin pääasiassa induktioon. Induktio itse asiassa on tieteellisen metodin syvintä ydintä. Siinä moni irrallinen havainto syntetisoidaan deskriptiiviseen muotoon joka paitsi kuvaa luontoa, myös tekee selitysvoimaisia teorioita jotka ennustavat tulevia havaintoja. Induktio tuntuu kreationisteille heikolta koska ne eivät ole varmoja samalla tavalla kuin deduktio. Induktion heikkous on siinä että tiede tarvitsee testejä ja uudelleenhavainnointia. On toki tärkeää muistaa että tosiasiassa tiede ei ole puhdasta induktiotakaan. Lait ja teoriat tuottavat ennusteita joiden osuvuus voidaan koetella. Tällä hypoteesillä testataan teoriaa. Tieteen suurin avo onkin juuri induktiivisuudesa ; Se pakottaa ihmiset tyhjistä oletteluosta kohti edes periaatteessa konkreettisia kohteita. Deduktio ei välitä miten abstrakti tai keinotekoinen premissi on. Tieteessä näin ei ole ; Se ei toki rajaa Jumalaa tai edes yliluonnollista ulos suoralta kädeltä. Se vain vaatii että nämä konkretisoituvat maailmassa testattavalla tavalla.

Tämä kokonaisuus tarkoittaa sitä että deduktio on vain osa tieteen välinepakasta. Avomielinen kreationisti valittaa sitä että evolutionisti ei hyväksy hänen maailmankuvallisia premissejään, mutta tosiasiassa hän itse on se joka on rajoittunut. He nojaavat hyvin rajoittuneeseen määrään rationaalisia työkaluja. Ne on tietysti nopeampi ja helpompi oppia. Mutta samalla koko rakennelma nojaa deduktion vakavaan tiedettyyn virheeseen. Se on "garbage in-garbage out". Jos premissit ovat perseestä, lopputulos on roskaa. Ja koska deduktio ei testaa ja kokeile premissejään, ei puhdas deduktio koskettele sellaisia asioita kuin "Totuus" tai "Todellisuus". Ne ovat enemmänkin toiveiden ja maailmankuvan konstruktiota. Pääasiassa deduktioon nojaavat maailmankuvat ovat kuvauksia "millaisena haluan maailman nähdä" eivätkä sitä mitä se on.

Kreationisteilla on kuitenkin kova ongelma tieteen kanssa ja se tulee juuri siitä varmuuden tunteesta. Moni ihminen ei arvosta tietoa ja tiedettä ja tutkimista. Heidän täytyy olla "varmoja". Deduktio tarjoaa tähän tunnetilaan ratkaisun jota induktiotakin soveltava tiede ei voi heille antaa. Dogmaattisuuden taustatunne onkin juuri kaipaus varmuuteen sen sijaan että olisi kaipausta tietämiseen. Tietämisen tunne varmuuden kautta riittää hyvin monille.

Toisaalta tämä deduktiokeskeisyys selittää myös miksi tiedettä pidetään vihollisena. Kreationistit itse asiassa yleensä ottaen arvostavat tiedettä. Mutta he tekevät sen tarkoin ehdoin. Tiede saa olla soveltavaa. Se saa tuottaa koneita. (Kreationisteissa onkin itse asiassa tilastollinen yliedustus insinööritieteiden edustajia.) Sen sijaan jos tiede koskettelee kreationistisen maailmankuvan perusoletuksia, asettaa niitä hypoteettis-deduktiivisen prosessin tielle, he loukkaantuvat. Sillä deduktiota kuvaa se, että jos yksi premissi kaatuu, sillä on usein syviä vaikutuksia koko struktuuriin. Premissin kumous on siksi erittäin vakava asia. Ja koska se tehdään induktiivisesti - dogmaatikosta epävarmasti - kreationisti näkee tämän lähinnä maailmankuvallisena saivarteluna ja ideologisena hyökkäyksenä.

Deduktion maailmasta puuttuu teorian korjaamisen mahdollisuudet. Empiria jossa on induktiota on tässä suhteessa joustavampi. On helppoa korjailla ja muuttaa teoriaa, lisätä ad hoc oletuksiakin tarpeen mukaan. Näin ollen kriisit eivät ole yhtä dramaattisia. - Tämä on hitusen ironista sillä juuri halu varmuuteen on deduktion takana. Varmuudesta ei tietysti luovuta, vaan on helppoa tuomita nämä koko korttitalon kaatavat puolet "harhaopiksi", eli kutsua niitä maailmankuvallisuudeksi tai "darwinismiksi" (vaikka ne käsittelisivät jotain ihan muuta aihetta kuin evoluutiota. Sillä kreationisti näkee että ne tukevat evoluutiota mutkan kautta, tavalla jota voisi sanoa vaikkapa "faith-evolutionismiksi". Nämä ovat kreationisteille evolutionismin maailmankuvallisia taustaoletuksia.)

Deduktiivisessa maailmassa kompromisseja on vaikeaa tehdä. Ja siksi onkin kyseenalaista keskustella kreationistien kanssa ollenkaan. Heidän argumenttinsa voi lukea heidän kirjoistaan ja heidän premissejään voi käsitellä tieteellä ja induktiolla. Kun kreationisti ei hylkää omaa rajoittunutta lähtökohtaansa, ei keskustelu voi johtaa mihinkään. Miksi sitä edes pitäisi käydä? He eivät voi ymmärtää että tiede ei ole uskontovastaista itsessään, vaan että jotkut sen tulokset voivat olla joitain uskontoja ja uskonnäkemyksiä vastaan. (Tai oikeastaan kreationisti ei yksinkertaisesti näe eroa noiden kahden välillä.) Tieteelle avomielisyys ja maailmankuvariippumattomuus tarkoittaa juuri sitä että maailmankuvallisilla premisseillä ei ole väliä koska pyöritetään hypoteettis-deduktiivista ennustemyllyä. Kreationistille avomielisyys tarkoittaa kykyä ymmärtää eri maailmankuvalliset premissit ja sitoutua omaansa uskon hypyllä.

Itse asiassa voidaan mennä niin pitkälle että deduktiopohjainen kreationismi ei edes ymmärrä epävarmuuden käsitettä koska he ovat sitoutuneet epävarmuuden tunteeseen. He eivät nimittäin oikeasti vertaa deduktion varmuutta induktion varmuuteen. He nojaavat siihen että deduktio on varmaa jos premissit ovat tosia. Ja vertaavat tätä induktion ongelmiin. Kuitenkin kun koko järjestelmiä tarkastellaan voidaan huomata että looginen ristiriidattomuus ja muut ehdot toimivat myös induktiossa. (Esimerkiksi modus tollens -päättelyperiaate falsifikaatiokriteerissä on deduktiota ja se tekee kumoamisesta loogisesti pätevää.) Tosiasiassa ratkaisevaa ei ole se, onko induktio täydellinen. Ratkaisevaa on se, että se on vähemmän epävarmaa kuin puhdas premissin ilmoille heitto. Induktiota ja deduktiota käytetään tieteessä rinnan siten että induktio paikkaa deduktion puutteita, joista mielivaltainen premissointi heittää vakavan epäilyksen ja epävarmuuden joka ikiseen deduktiiviseen päätelmään mitä ihminen on tehnyt ja mitä hän voi tehdä. Tästä tyhjyydestä voidaan ponnistaa pois vain induktiivisin menetelmin. Tämän vastkohtana on usko. Ja tätä kautta käsitys tieteellistä prosessia noudattavasta tiedeuskosta on itse asiassa sisäinen mahdottomuus. There is no such thing.

Jatketaan vaikeampaan.

Emme ole matoja, joiden paskat varisevat puusta.
Olemme jotain epämääräisempää, ja asumme omien paskojemme kanssa.

Edellisen kappaleen kaksi viimeistä sanaa eivät ole vahinko. Sillä jos otamme huomioon sen, että skientismiä eivät vastusta vain kreationistit. Kreationistit ovat marginaalia. Skientistejä pidetään "kylminä ja kovina" "noin yleisesti". Kuitenkin tässä ylläolevassa on oleellinen ydin myös näihin. Kun mietitään postmodernismia ja relativismia, onkin oleellista huomata että ne yleensä ottaen nojaavat perustelunsa juuri samantapaiseen ajattelutapaan kuin kreationistit. Itse asiassa esimerkiksi eksistentialismissa vallitseva desisionismi on käytännössä juuri samantapaista ajattelua eri sanoin muotoiltuna. Itse asiassa minun tarvitsee lisätä aika vähän. Riittää kun tajuaa että kreationistinen ajatteluprosessi on takana myös valtavassa määrässä relativistista argumentointimaailmaa.

Olen huvittunut kun näistä monet "sofistikoituneesti uskovat" osaavat kuitenkin nyrpistellä kreationismille. Osaavat nyrpistellä vaikka harvemmin osaavat kertoa kreationistien argumentteja ja vielä harvemmin käsitellä niiden tiedevirheitä. Tässä nyrpistelyssä onkin itse asiassa jotain tuttua. Se on tuttua sellaisilta uskonmiehiltä jotka ensin haastavat evoluutikoita keskusteluun ja sitten "eivät ole kiinnostuneet tuollaisista tieteistä". Miksi sitten edes pitäisi vastata? Ja miten he voivat vastustaa teoriaa jonka sisältöä he eivät edes osaa. (Ja osaaminenkaan ei vielä tarkoittaisi samaa kuin sen ymmärtäminen ja kyky käsitellä osaamaansa. Joka vasta on se asiallisen keskustelun taso.)

Ei ole ikkunaa koska se on muurattu kiinni.

---

Kirjoittaja ei mielellään valitse jos on vain pahoja ratkaisuja. Mutta kun hän valitsee hän on mieluummin tiedeuskovainen kuin rajoittunut.