"Monet teologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että myös avaruusolentojen tulisi olla katolisia. Tästä seuraa kuitenkin kiireitä Jeesukselle, sillä hänen pitää olla pelastelemassa oliokuntia planeetalla planeetan jälkeen." ... "On tosin niitäkin teologeja, jotka uskovat, että vain maapallon asukkaat ovat syntisiä. Seitsemännen päivän adventismin mukaan esimerkiksi saturnuslaiset ovat täysin synnittömiä. Vain maapallon asukkaat ovat syntisiä."
("Tekniikka&Talous", "Ovatko avaruusoliot perisyntisiä? – Kirkko joutuu pohtimaan hankalaa kysymystä")
Eksoteologia, avaruusolentoja koskeva teologia, ei ole kovin laajasti levinnyt. Kristityt eivät mieti paljoa avaruusolentoja. (Yksilön oma pelastus on kristinuskossa niin tärkeä että jossain määrin jopa ihmiskunnasta kokonaisuutena puhuminen on paikoitellen omituista.) Hyvin monelle ns. modernimmalle kristitylle eksoteologia edustaa kuitenkin jonkinlaista ultimaattista osoitusta kirkon suvaitsevaisuudesta, lempeydestä ja eidogmaattisesta ajattelusta. Usein tässä viitataan kohtuu vanhoihinkin näkemyksiin. Ikään kuin osoituksena että menneinä aikoinakaan ei ole oltu niin dogmaattisia.
Eksoteologia ei tällöinkään usein näytä kiinnostavan niin paljon kuin sen olemassaoloon viittaaminen. Viittaus luo gloriaa siitä miten hieno ja hyvä asia kristinusko on. Osittain tämä on huvittava asia. Se on jotain joka tuo mieleen Michael Behen joka on puolustanut Intelligent Designiä siten että se ei ole uskontoa eikä pseudotiedettä koska Suunnittelija voi olla myös avaruusolento. Mutta ymmärrän miten pienistä vihreistä miehistä puhuminen soveltuu modernin kristityn maailmankuvaan. Maailmankuvaan jossa rikkaus on höpsöytttä. Mitä höpsömpää ja mitä enemmän hölmöjä ja mitä enemmän hölmöillään niin sitä rikkaampi kirkko on. Tässä mielessä erilaiset ihan UFOt ajatukset kansallisuusluetteloineen ovat hyvä vaihtoehto.
Mutta jos tämän pointin hyväksyy ja katsoo asiaa tarkemmin,tilanne näyttää hyvin erikoiselta. Eikä kristinuskon kannalta kovin hyvältä.
Useimmiten eksoteologiasta mainitaan C.S. Lewis, eli uskonapologetiikko jota pidän yliarvostetuimpana hahmona. Henkilönä jonka "Mere Christianityn" lukeminen on ollut pahinta aikani haaskaamista ikinä. (Ja minä sentään olen lukenut "The Vitsikirja 2012":n joka on taas huonoiten toimitettu tietämistäni kirjoista.) Hän tuskin on kuitenkaan hyvä esimerkki varhaisesta eksoteologiasta. Koska hän on "varsin nykyajassa elänyt hahmo". Hän on lähihistoriaa, joka tuskin on hyvä mittatikku kun arvioidaan kristinuskoa kokonaisuutena ja historiallisena vuosituhantisena perinteenä.
Historiallisesti katsoen eksoteologiset ajatukset vaativat konseptia vieraalla planeetalla olevasta elämästä. Näitä ajatuksia ovat esittäneet antiikin ei-kristilliset kreikkalaiset. Thales Miletolainen ja Anaksimandros edustivat toki vähemmistöä, mutta he miettivät avaruusolentojen luonnetta. Tuon ajan maailmassa havaintoja pidettiin epätäydellisinä, kun taas ihmisen järki oli jotenkin sitten jumalaista ja virheetöntä. Siksi näitä ajatuksia tehtiin hyvinkin "nojatuolifilosofisesti" ilman havaintojen häivää.
1: Logiikalla oli warrant, havainnoilla ei. Tämä on mielenkiintoinen huomio kun huomaa että Puolimatkan warrant -ajatuksien varaan heitetyt historiantulkinnat ovat sellaisia että korostetaan että on tärkeää luottaa havaintoihin. Tässä tunnistetaan ongelma joka pelkkään järkeen luottamisessa on. Kuitenkin samalla tässä nojataan Descartesin äärimmäiseen rationalismin perinteeseen, hänen epäilyn kautta Jumalatodistukseen -asenteensa on Puolimatkan fanittaman Plantingan varioma. Ja näin koko warrant on rakenneltu. Puolimatka samalla vihaa naturalismia ja pitää empiirisyyttä rajoittavana ja harjoittaa hyvin ankaraa ja puhtaasti rationaalista käsitteiden määrittelyä ja niiden asettamista. Minun on hyvin vaikeaa nähdä eroa hänen ja Anaksimandroksen tutkimusmetodiikkaan...
Hieman myöhemmin Epikuros esitti että universumissa olisi ääretön määrä paikkoja joissa voisi elää avaruusolentoja. Hän käytti tukena atomismia. Lukianos taas tarinoi käyneensä itse näkemässä maan ulkopuolisia asukkaita.
Esikristillisessä maailmassa avaruusolennot olivat mahdollinen pohdinnan aihe. Mutta tämä muuttui kristinuskon myötä. Osittain syynä oli se, että vakiintuneessa näkemyksessä tärkeitä auktoriteettejä olivat Aristoteles ja Platon. Platon näki että on vain yksi maailma. Aristoteles taas esitti maakeskeisen näkemyksen jossa maa on kaiken keskus ja muu kiertää tätä. Koska planeetat eivät tätä kautta ole samanlaisia kuin maa, ei ollut järkevää miettiä että niissäkin olisi elämää. Maa oli erityislaatuinen ja ihmsielämä kaikkea muut erityislaatuisempi. Maata kiertävillä kristallikuorilla oli erilaista kuin maassa. Aristoteles hylkäsi myös atomismin ja korosti elementalismia jossa vesi, tuli, ilma ja maa olivat perusta. Koska avaruusolentojen mahdollisuutta oli mietitty atomismin pohjalta, nämä näkemykset luonnollisesti hylättiin.
Itse asiassa eksoteologiset ajatukset olivat käytännössä olemattomia hyvin pitkän aikaa. Aihe jopa kiellettiin. Maksimaalinen ilmentymä tästä on se, että Brunolla oli monenlaisia kerettiläisiä ajatuksia, joista yksi koski juuri avaruusolentojen olemassaoloa. Hänet poltettiin roviolla.
Oikeasti eksoteologiaa alkoi ilmestymään kunnolla vasta 1700 -luvulla. Syynä oli maakeskeisen näkemyksen kumoutuminen. (Aikaisemmin esimerkiksi Martti Luther piti aurinkokeskeistä maailmankuvaa kammotuksena.) Johann Schröter on hyvä esimerkki 1700 -lukulaisesta eksoteologiasta. Hänen mukaansa jos maailma on täynnä planeettoja, oli käytännössä väistämätöntä että nekin kuhisivat elämää. Kun maa oli planeetta ja muut planeetat olivat analogisia maan kanssa, oli ymmärrettävää että tämänlaisia näkemyksiä voitiin esittää.
1700 -luvulla esitettiin myös että auringossa olisi elämää. Tässä logiikka korosti Jumalan mahtia enemmän kuin mitään muuta. Logiikka ei ollut se, että universumi olisi hienosäädetty elämälle ja aurinko olisi erityisen elinkelpoinen paikka. Sen sijaan korostettiin että Jumalan armo ja kyvykkyys johtaisi siihen että auringossakin olisi sinne sopivaa elämää. Ja tiedettiin että auringon olosuhteet voivat sopia jollekin elämälle koska Jumalan armo takasi tämän.
Eli kun nykyään ajateltaisiin säännöllä "auringossa on elämää koska auringon elinolosuhteet ovat hyvät" niin 1700 -luvulla henkenä oli enemmänkin "Koska universumi kuhisee elämää, on auringossakin elämää joten auringon olosuhteiden täytyy olla elämälle soveliaat". Muukin on muuttunut. Havainnollisuutta avaruusolentoihin ei ole saatu sen enempää kuin Thaleenkaan aikaan. Mutta rationalismin työkalut ovat muuttuneet sitäkin enemmän. Perustelut nykyään ovat usein epäsuorasti fysikkalla todistamista ; Perustaltaan tilastollisia. Rationalismista ja analogia-ajatteluista on menty havaintoihin. Ja nykyään eksoteologitkin elävät Draken kaavan alla. (Draken kaava on itse asiassa de facto kyseenalaistamaton paradigma.) Eli kaikessa on kysymys tilastoista ja todennäköisyyksistä. Kultakutrivyöhykkeet ovat kristittyjen ystäviä, jopa niiden jotka eivät pidä avaruusolentoja relevanttina konseptina.
1700 -luku oli maagista aikaa.
Tämä huomio on siitä kiinnostava, että minulla on hieman sellainen kokemus että modernit uskovaiset ovat yllättävän usein haikailemassa juuri 1700 -luvun perään. Heidän näkemyksensä hyvästä mausta on "juuri samalla tavalla klassista". Toinen virstanpylväselementti tässä ajassa on se, että jos uskonto on tehnyt väärin 1700 -luvun jälkeen, niistä ollaan hiljaa.
Kirkko ei esimerkiksi standardinomaisesti pyytele olemassaoloaan anteeksi viittaamalla pappien sotapuheita talvisodan ajalta ja sen jälkeen. - "Suomen pyhä sota" -kirja demonstroi varsin hyvin sitä ilmapiiriä jossa ensin Jumala halusi Suomen sotaan ja varasi suuria maa-alueita palkkioksi. Ja sitten Jumala rankaisi huonoja sotilaita sotakorvauksilla ja häviöllä. Kuten ei myöskään siihen että 1990 -luvulla demonstroidusti kirkossa oli saatanapaniikki -ilmiön mukaisia asioita. Jos teot ovat tapahtuneet ennen 1700 -lukua, kirkko tunnustaa ne ja on ikään kuin noussut näiden yläpuolelle. Tätä varhaisemmat pahat teot ovat jotain jotka demonstroivat miten mainio kirkko on nykyään.
Jos konservatiivit haikailevat mielikuvien 1950 -luvulle, on moderni trendikäs uskonnollisuus jonkinlaista nostalgiaa 1700 -luvulle. Näen tässä jotain huvittavaa. Yhtä huvittavaa kuin sitä että eksoteologia on näyte kirkon ikiaikaisesta monisäikeisyydestä ja epädogmaattisuudesta. Mutta kaiken kaikkiaan kristityt näyttävätkin olevan motissa tämän ongelman kanssa. Jos ne torjuvat eksoteologian, he ovat dogmaattisia. Jos he kannattavat sitä, he alleviivaavat hörhöytensä. Tämänlaatuiseen mottiin ajautui myös edellä mainitsemani Behe.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thales. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Thales. Näytä kaikki tekstit
lauantai 14. maaliskuuta 2015
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Tarinointia ihmisistä ja tekemisistä
Populaarikulttuuri vilisee erilaisia stereotyyppisiä tiedemieskuvia. Yksi kenties tunnetuimmista on "hajamielisen professorin" hahmo. Näitä voi helposti pitää pelkkinä viihdyttävinä anekdootteina. ; "Hajamielisen professorin" tarinoita on esiintynyt niin kauan että voi sanoa että niitä on ollut "aina". Esimerkiksi Thaleen kerrotaan olleen niin hajamielinen, että erään tytön kerrottiin yrittäneen kampittaa tätä jotta saisi tämän arkitodellisuuteen. Newtonin taas kerrottiin kerran menneen aterioimaan myöhässä ; Hänen toverinsa oli jo kerinnyt syömään tarjolla olleen kanan. Kun Newton sitten tuli, hän keskusteli innokkaasti. Kun Newton sitten nosti kupua, hän ihmetteli kananluita ja selitti että hän oli ollut niin innoissaan keskustelemassa että oli luullut että ei ollutkaan vielä syönyt.Tämänlainen tarinointi on tietysti mukavaa koska saadaan yhdistettyä ihmisyyden erilaisia puolia ; Kuten "Unkuri" -blogin "nauru" -teksti mainitsee ; "koominen on aina asia erikseen. ihminen voi olla jalo, älykäs tai suurenmoinen, mutta samalla koominen. suurenmoinen strukturalisti tai semiootikko tai narratologi, mutta koominen." Mutta näillä tarinoilla ei helposti näe sen kummempaa oikeutusta. Ne ovat helposti vain tarinoita. Tämä on helposti jotain jonka voisi nähdä tarinoiden ainoana antina ; Sillä usein on hyvin vaikeaa tietää kuinka paljon näissä anekdooteissa on takana edes totta.
Sen sijaan on selvää, että niiden kertominen kertoo jotain kertojasta. Nämä tarinat tekee mielenkiintoiseksi se, että ne voidaan nähdä kannanottoina siitä minkälainen on hyveellinen filosofi tai tiedemies. Eli tarinoiden taustalle voidaan helpostikin nähdä myös kannanottoja. Tarkalleen ottaen kannanottoja siitä minkälainen ihminen täytyy olla jotta menestyy tieteessä. ; Hajamielinen professori sopiikin ajamaan kahdenlaista näkemystä tieteenteosta. (a) Tiedettä todellisuudesta vieraantumisena joka sopii hyvin anti-intellektuellin mielikuvaan ja romahduttaa auktoriteetin (b) keskittymismielikuvaan jossa arkiset asiat jäävät suurempien asioiden tieltä.
Newtonin aikana tarina on varmasti jos ei peräti syntynyt niin ainakin levinnyt sen takia että siihen aikaan mässäilyä pidettiin pinnallisuutena. Ateriaan keskittyminen olisi siksi pahe jota ei haluttu liittää tiedemieheen koska tästä voisi saada "väärän kuvan". Newton siis, paitsi unohti syödä ja peräti unohti unohtaneensa syödä, edusti siksi myös ihannetta. ~ Kun puhutaan ihaillusta auktoriteetista kuten Newtonista, on selvää että hänen toimintaansa idealisoidaan joko keksimällä mielikuvaa tukevia tarinoita tai kertomalla sellaisia yksityiskohtia oikeasta elämästä jotka tukevat tätä mielikuvaa.
Tämän huomaaminen on mielenkiintoista. Koska esimerkiksi Sokrates on Platonin esilletuoma hahmo. Sokrateen elämäntapaa kuvaavat tarinat edustavatkin siksi hyvin tärkeitä kannanottoja. Ne kuvaavat paitsi filosofiaa prosessina, myös filosofiaa asenteena jonka kautta tämän prosessin pyörittäminen mahdollistuu. Kenties näkyvin piirre Sokrateessa on irrallisuus. Häntä kuvataan ilman kenkiä kulkevana jotta olisi selvää että hän ei veljeile rikkaiston kanssa ja aja heidän asiaansa. Tämä on kannanotto siitä että rikkaus ja muut ovat intressejä jotka haittaavat koska ne houkuttavat olemaan kyseenalaistamatta. Sokrates on ruma, koska jos hän olisi kaunis hän voisi vedota karismalla sen sijaan että antaisi älyn suorittaa kaiken työn. Sokrates ei ole sofisti koska silloin hän ajaisi asiakkaan asiaa eikä totuuden asiaa. Sokrates sen sijaan toimii kaikkia vastaan, hän on peräti "antisofisti". On selvää että olivatpa nämä kuvat miten tosia ja osuvia tahansa, niiden muistiinkirjaaminen on varmasti palvellut kannanottona juuri tämänlaisia asioita.
Enkä tietysti itsekään ole tämänlaisista tarinoista vapaa. Esimerkiksi kun kerron arkielämän kokemuksistani ja elämäntavastani, painottuu tietty kulma jota moni pitää minun perusnegatiivisuutena. Kuitenkin tässä on syvempiä kulmia. Esimerkiksi kun tarinoin eksymiskotkotuksistani, kerron itse asiassa tarinaa joka tukee teoriaani siitä miten luovaa filosofiointia harjoitetaan yritys-epäonnistumis-alasampumisen metodilla jossa laiskanahkera törmäytys on ytimessä. Nämä eivät siis ole pelkkiä itselleennauravia negatiivisia ja pessimistisen kyynisiä epäonnistumiskertomuksia. Niissä on mukana myös itsekehuva ja egoilua pullisteleva onnistumiskertomus jonka huomaaminen vain voi olla vaikeaa. Tarinani on luonnollisesti liitoksissa siihen että minun filosofiakuvani on se, että filosofi on "generalisti", eli hän yhdistelee erilaisia asioita. Ja tällä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani Quinelaiseen tieteenfilosofiaan.
Tämänkaltaiset oivallukset ovat tärkeitä. Steven Shapinin mukaan tieteenteon tarinat olivat 1800 -luvun alkuun asti oleellisia opettamismetodeja. Niillä annettiin mallia ja esikuvia tieteelliseen asennoitumiseen. Myöhemmin näitä tarinoita ei ole pidetty arvossa, mutta niitä on kuitenkin kerrottu. Esimerkiksi Feynmanin ympärillä pyörii paljonkin tarinoita. Esimerkiksi melko levinnyt on median todentama tilanne jossa tutkittiin avaruussukkula Challengerin onnettomuutta. Feynman paljasti tuhon syyn pudottamalla kumitiivisteen jääveteen. Kumitiiviste meni rikki vaikka sen väitettiin kestävän kovaakin kylmyyttä. Tämä on mielenkiintoinen tarina joka kuvaa empiirisen kokeilun tärkeyttä. Tämän vuoksi tositapaus on levinnyt kerrotuksi tarinaksi.
Tieteen tarinat ovatkin siksi jotain jotka ovat Shapinille enemmän kuin pelkkää human intrest -juoruilua joka on lähinnä tiedemaailman versio "ilta-lehdelle". Enemmän kuin pelkkää antropologiaa jossa kerätään tieteilijöiden kertomuksia itsestään joka heijastaa ihannetta tai mielikuvaa tieteenteosta. Se on enemmän kuin tieteensosiologiaa jossa tutkitaan tiedemiesten käyttäytymistä jossa anekdootit voivat huolellisesti varmisteltuna olla hyviäkin apuvälineitä.
Anekdooteilla voidaan nähdä voimakas yhteys normatiiviseen tieteenfilosofiaankin. Useinhan tieteenfilosofiset arviot vaativat hyvin monipuolisia kannanottoja. Arviointia on tehtävä tiettyjä prosesseja apunakäyttäen ja tässä mukana on tietty tutkimusasenne. Näin tarinat on liittettävissä kuten Kuhnin exemplar -käsitteeseen. Hänen mukaansahan tieteentekijät oppivat ikään kuin malliesimerkkejä hyvistä tieteellisistä teorioista ja tieteentekemisestä ja että nämä ovat niitä kohtia joihin tieteentekijät vertaavat kaikkea tieteentekemistä. Tämä konsepti liimaakin tieteenhistorian, tieteensosiologian ja tieteenfilosofian yhteen. Ja rehellisesti sanoen se tekee sen tavalla joka viehättää itseäni suunnattomasti.
sunnuntai 21. helmikuuta 2010
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri.
Voidaan sanoa että luontosuhde on yksi olennainen osa ihmiskuvaa. Luonto on tavallaan niin tärkeä että se on ikään kuin väkisin jollain tavalla otettava huomioon. Tämä vain on tehtävissä monella tavalla. Siksi ei ole ihme että kansanperinteet sisältävät tarinoita luontosuhteesta.1: "Raamatussa" mainitaan "Eedenin puutarha", jossa ihminen saavutti tietonsa hyvästä ja pahasta. Hän sai sen luonnosta, puulta. Saatana viekoitteli käärmeen muodossa haukkaa-haukkaamaan hedelmää, joka oli jotain muutakin kuin omenaa ja päärynää. Eli kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta. Paikka ei siis ollut metsä, luonnollinen manipuloimaton joukko puuta, vaan puutarha, johon aina liittyy masteroinnin, manipuloinnin ja älyllisen hoivaamisen fiilis. Puutarha oli ensin, koska ihminen sai sieltä häädön heti opittuaan asiat. Puutarhuri on tässä tietysti Jumala. Maan muokkaaminen on siis tavallaan Jumalan imitoimista, joka on opittu Saatanan viekottelun syystä/ansiosta. Uskonnollisen historian sivistyskäsityksessä on korostettu bildningiä. Tämän takana on saksan kuvaa tarkoittava sana bildung. Ihanteena tässä pyritään toteuttamaan sitä että ihminen olisi se Jumalan kuva, joksi Jumala hänet "Raamatun" mukaan muovasi maasta.
2: Ihmis-luontosuhteessa mietinnässä auttaa myös toinen tarinakirja. "Kalevalassa" on iso tammi, joka kasvaa suureksi, peittäen auringon ja kuun. Niin tulee pimeä. Tätä vastaan hyökkää vaskeen pukeutunut kääpiö, joka kasvaa koko ajan kulkiessaan puuta kohden, ja hänestä tulee jättiläinen joka tuhoaa puun. Näin maailmassa voitiin elellä ja tehdä kaikenlaisia asioita. Kaikkea luontoa ei kuitenkaan tuhottu. Näin oli jotain jossa voitiin tehdä kaikenlaisia asioita
Tätä kautta voidaan huomata että luontoon nähdään helposti hallintasuhdetta. Luonnolla on voimia jotka voivat tuhota ihmisen, mutta ihminen voi manipuloida ja päihittää luonnon.
1: Raamatussa ihmisen katsotaan komentavan eläimiä ja taivaan lintuja. Maanviljelykulttuureissa ihmisen hallinta -alue karsi villin ihmisen kontrolloimattoman luonnon kauemmas. Tätä teemaa ovat kannattaneet myös esimerkiksi renessanssiajan ihmiset. Aurinkokuninkaan hovi halusi puutarhansakin geometrisen tarkasti - käsityksenä oli että järki hallitsee luontoa äärimmilleen ja tämä järki on äärimmäisen kaunista. Tässä on taustalla toki hieman sitä henkeä, että luonto on "mahtava vihollinen", jonka päihittämisestä ja muovaamisesta on luvassa kunniaa koska se on haaste. Äärimmillään tämä näkyi teollisen ajan ihmisistä, joille luonto tiivistyi resurssinhakusuhteeksi.
2: Toisaalta tälle on vastavoimaakin. Suomen kansanperinteessä luonto oli jopa pelottava, sitä lepyteltiin. Luonnon nähtiin hallitsevan - pelosta ei tosin valitettavasti ole pitkä matka vihaan. Ja Romantiikan aikana oli muodikasta että pihaan annettiin syntyä villejä pensaita.
3: Nykyisessä urbaanissa maailmassa ihmisen rooliksi voidaan nähdä jopa luonnon suojelu. Tässä luontoa masteroidaan yrittämällä voimistaa sitä. Tässä ihmiskuvassa luonto on suurilta osiltaan heikko ja ihmisen välineellistämisen alla, ja siksi luonto vaatii ihmisen suojelua, se ei omillaan tule toimeen.
4: Näiden lisäksi, jos pitää tasapainosta ja harmoniasta, taas voi hakea vaikka japanilaisesta puutarhataiteesta. Jos puutarhassa on bonsaipuu, on se harmonisesti sekä luontoa että ihmistä. Puu vaatii tarkkaa manipulaatiota, tietynlaista hoitoa - esimerkiksi yksi tuttavani sai häälahjaksi bonsaipuun ja tämä onnistui jokapäiväisellä työllä ja vaivalla muuttamaan tämän parissa kuukaudessa kuolleeksi tikuksi. Japanilaiset voivat pitää puutarhoissaan luonnollisia kiviä, joita ympäröi ja haravalla haravoitu hiekka.
Ylläolevaan olennaisesti liittyykin seuraava:
Kulttuuri -sanan etymologia on latinan sanassa colere, viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Esimerkiksi Cicero puhui anima culturasta, hengen viljelystä. Tätä kautta kulttuuri liittyy maanviljelyyn. Sen sijaan toinen tuttu sana, sivistys ja sivilisaatio juontuvat latinan sanaan civilis, kaupunkilainen. Tätä kautta sana sydämen sivistys saa uutta merkitystä.
1: Tietenkin etymologiassa on haettu sanaa joka heijastaa määritelmäaikansa maailmankuvaa tai jotain muuta asiaa. Se ei siis ole mikään "absoluuttisen luotettava määritelmäpumppu". Onhan esimerkiksi sähkön etymologia kreikan sanassa elektron, höyhen. Syy on se, että Thales onnistui meripihkaan hierotulla staattisella sähköllä saamaan höyheniin liikettä. Elias Lönnroot taas ehdotti sähkölle nimeä lieke. Sähkö ei ole kuitenkaan tulta, happeen yhtymistä. Eikä se liity lintuihinkaan - vaikka kuinka Kokko ilmanlinnuista ja ukkoslinnuista onkin legendoja.
___1.1: Mutta tässä kohden etymologia kuitenkin tuo esiin jotain joka on "määritelmällisesti relevanttia". Unohdan tässä kuitenkin sen että "kulttuuri" esittää määritelmänä että metsästäjä-keräilijöillä ei olisi kulttuuria. Joka tiivistyy vielä "sivistyksessä" sitä että landekaan ei voi olla kunnolla sivistynyt. En ole juuri mistään enemmän erimielinen.
Tätä kautta ihmiskunnan ihmeelliset toimet voidaan yhdistää maanviljelyyn ja kaupunkilaisuuteen. Sävyeroina voidaan sanoa että yleisen "ihminen-luonto" -kahtiajaon mukaan maamies elää maasta, kun taas kaupunkilainen, citizen, elää omassa maailmassan, enemmän luonnosta erossa. Nykyisin maalaiset elävät luonnosta, kun taas kaupunkilaiset vieraantuvat luonnosta. Esimerkiksi tuotemerkkejä osataan paremmin kuin esimerkiksi eläinlajeja.
1: Minulla on tavallaan jalka kummassakin laarissa, kun olen kaupungista peräisin oleva agrologi. Sääli vain, että suhdetta molempiin luonnehtii eräänlainen irrallisuus ja ulkopuolisuus. Että se siitä monisivistyneisyydestä sitten.
Toisaalta voidaan nähdä että ero näiden määritelmien välillä on vain aste -ero. Että maalainen muokkaa ympäristöään vähän, ja kaupunkilainen elää hyvin suurelta osin tekemässään maailmassa, jossa luonto on ajettu teknologialla syrjään.
Tämä on tietysti vain yksi luonnon määritelmä. Sellainen jossa ihmisen kulttuuri olisi jotenkin olennaisesti luonnosta poikkeavaa. Mutta jos ihminen onkin aina maasta elävä - eli kaupunkilainen vain delegoi ravinnonhankintansa maanviljelijöille ja rakentelee korvaukseksi maalaisille internetliittymiä. Tällöin sekä maalainen muokkaa maata, että kaupunkilainen rakentelee maasta - esimerkiksi piistä ja muusta aineksesta - uusia asioita. Tätä kautta saadaan rikottua dikotomian välttämättömyys. Ei ole syytä erottaa ihmisen aikaanssaamaa ja luontoa toisistaan. Jos ihminen on eläin, on hän tavallaan osa luontoa siinä missä jokin puukin. On toki hyvä että ei sekoita myyrien ja ihmisten tai taivaan pilvien toimia toisiinsa, mutta tämä tarkoittaa vain sitä että luonnossa on keskenään hyvinkin erilaisia ilmiöitä.
Tässä määritelmässä maalainen ja kaupunkilainen elää tavallaan aivan yhtä paljon luonnossa kuin metsästäjä -keräilijä neandertalilainen luolamies. Voidaankin sanoa että ihmisellä voi olla muukin kuin välineellinen suhde luontoon. Ihminen voi olla paitsi suhteessa luontoon, myös osa luontoa.
Yksi tapa on tietysti ajatella että ihmisen suhde vaikka puihin on sama kuin lepakon suhde yökkösiin. Toinen vaihtoehto onkin sitten esittää että ihmisen suhde luontoon on hieman kuten ihmisen suhde itseensä, ja ihminen joka kaataa puun, ikään kuin esittää että ihmisenkin voi kaataa. Jostain syystä tämä tuntuu olevan historiallisesti jollain tasolla toimiva yleistys. Esimerkiksi aikana, jolloin luontoa käsiteltiin resurssina, jota voi vaan ottaa ja hakea välineeksi, myös työväkeä pidettiin halpana resurssina. Minä, kaikkea haluavan minäminä -sukupolven kasvatti haluan kaikkea enemmän. En haluaisi luopua nettiyhteydestä vaikka internet muuttaakin valtavasti luonnonvaroja "ihmisen koskemaksi". Silti haluaisin samanaikaisesti että sitä "ihmisen koskematonta" luontoakin olisi enemmän.
Kuva on isäni, Erkki Hämäläisen, minusta ottama. Siinä katsotaan ilmeisesti muurahaisia, jotka nekin muokkaavat maata. Ovat tältä osin pieniä ihmisen kuvia.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Terveen järjen kritiikki
"Sokrates: Pitääkö urheilijan kuunnella kaikkia kehuja, moitteita ja mielipiteitä, vaiko vain lääkärin ja valmentajan, siis yhden miehen?
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2008
Itämaan kolme viisasta miestä.
Jos voidaan puhua filosofiasta ennen kuin sitä kutsuttiin filosofiaksi, kuljemme Hellaaseen ja puhumme esisokraattisuudesta. Siellä oli henkilöitä, joita kutsuttaan luonnonfilosofeiksi, nimensä he saivat siitä että heitä kiinnosti lähinnä luonto ja sen ilmiöt. He olivat siis ikään kuin luonnontieteiden esimuoto. Sen sijaan maailman syntyä he eivät miettineet, koska toisin kuin nykyiset ihmiset, jotka ajattelevat että kaikella oli alku, he olivat enemmän sitä mieltä että aina on ollut jotain olemassa. Tällöin ei ole muuta aihetta kuin tutkia ikuista ja aina ollutta luontoa.
Luonnonfilosofit näkivät luonnossa jatkuvia muutoksia. Sää ei pysy samana päivästä toiseen, vuodenajatkin kiertävät, joet virtaavat ja maanvyörymät muuttavat vuorien muotoja. Filosofeista muutokset johtuivat alkuaineista vaikka heidän terminsä on samanlainen kuin nykyinen fyysikkojen käyttämä, heidän näkemyksensä olivat erilaisia, sanat ovat siis homonyymejä, eivät sama asia. Heidän näkemyksensä muistuttavat enemmän elementtejä, eli heidän alkuaineitaan edustavat maa, vesi, ilma ja tuli, eikä esimerkiksi hiiliatomit. He pohtivat muutoksia näiden alkuaineiden kautta, ja yrittivät löytää niiden takaa joitain ikuisia luonnonlakeja.
Tämä tuntuu nykyisin helpolta, mutta kun muistaa minkälaisessa maailmassa he olivat eläneet, ei voi kuin ihmetellä ajatuksen moderiutta: Aikaisemmin kun oltiin turvauduttu kertomuksiin, "just so storyihin", joissa jumalien toimet aikaansaavat vuodenajat. Esimerkiksi talvea voidaan selittää hedelmällisyyden jumalan vierailulla manalassa ja niin edes päin. Toisin sanoen, luonnonfilosofit eivät kelpuuttaneet myyttejä selityksiksi, eivätkä hakeneet tietoa Pyhästä Kirjoista tai kysyneet niitä Tietäjältä. Sen sijaan he tarkkailivat luontoa. Tämä on vielä hieman eri asia kuin kokeellinen tutkimus, mutta muutos oli silti aika dramaattinen. Luonnonfilosofit siis tarkkailivat, eivät tehneet kokeita. He eivät olleet itsekriittisiä vaan yrittivät tuottaa kertomuksia, jotka olivat "rationaalisia ja mahdollisia". Luonnonfilosofia oli merkittävää koska siinä oli uusi ajatus, jossa pyrittiin irrottautumaan uskonnoista: Zeus ei enää kelpaakaan salamoinnin syyksi. Tämä oli ensimmäinen askel sekä tieteellistä ajattelua että logiikkaan nojaavaa filosofiaa kohti.
Luonnonfilosofien tuotokset tunnetaan lähinnä Aristoteleen kirjoituksista, samoin kuin Diogenes Laertioksen kokoamista näkemyksistä. Tiedämme heistä vähän, mutta jotakin kuitenkin. On aika nostaa esiin viisaat miehet. Niitä on tietysti kolme, kuten kuuluukin. Keskuspaikkana luonnonfilosofeille oli Miletos, ei siis suinkaan Ateena, josta myöhemmin tuli filosofian keskus.
1: Thales oli miletoslainen, joka tunnettiin laajasta matkustelustaan. Hän muun muassa mittasi pyramidien korkeuden siten, että hän mittasi pyramidin varjon pituuden juuri sillä hetkellä, kun Thaleen oma varjo oli hänen itsensä mittainen. Thales mittasi siis itsensä ja huomasi että hänen varjonsa pituus vaihteli eri aikoina. Kun varjo oli hänen mittaisensa, hän ajatteli että muidenkin kohteiden varjot ovat yhtä pitkiä. Toisin sanoen, hän selkeästi käytti kokeessaan induktiivista päättelyä. Thaleksen mukaan alkuaine oli vesi. Hän oli myös sitä mieltä, että "kaikki olennot ovat täynnä jumalia". On selvää että hän ei tarkoittanut kreikkalaisia jumalia. Luultavasti hän oli matkoillaan nähnyt kuinka Niilin tulvien jälkeen kasvit kasvavat, ja kuinka madot ryömivät sateen jälkeen esiin maasta. Ehkä hän näki että vesi oli täynnä "elämänoraita".
2: Anaksimandros taas oli miletoslainen, jonka näkemys edusti ensimmäistä "monimaailmaselitystä" tai ajatusta jonkinlaisesta multiversumista. Anaksimandroksesta Thales oli väärässä koska siinä veden tulisi kyetä tuottamaan vastakohtaisuuksia: Hänestä vesi ei voi olla märkää ja kuivaa samanaikaisesti, koska se olisi ristiriitainen itsensä kanssa, eikä siksi olisi järkevä kaiken lähde. Hänestä maailmamme oli vain yksi monista, ja että maailmoita syntyy ja tuhoutuu "rajattomassa", joka oli kaiken alkulähde. Alkulähteelle hän antoi nimen arkhe (~alku), joka oli ääretön ainemäärä, jota hän kutsui nimellä apeiron. Hän tarkoitti tällä sitä, että arkhen apeiron koostuu aivan erilaisesta aineksista kuin yksittäiset universumit, koska se on pysyvä ja muuttumaton: Se mistä syntyy on siksi luonteeltaan erilaista kuin se mikä syntyy. Anaksimandros näki että tätä rajattoman vaikutusta oli tietenkin kaikissa maailmoissa, joten se oli hänen alkuaineensa. On merkittävää että hän uskoi että arkhe oli aina ollut olemassa, eikä hän pyrkinyt selittämään tämän alkua. Hän siis selitti näkyvän maailman muutokset. Hänen ajatuksissaan oli kuitenkin selvä aste -ero suhteessa muiden luonnonfilosofien esitykseen: Hän vei selityksen "yhtä askelta pidemmälle", hän ei selittänyt "esi-elementeillä", vaan "esi-elementtien" takana olevalla aineksella.
3: Anaksimenes taas oli varma siitä että maailma oli ilmaa: Hän tunsi Thaleen opin, mutta oli sitä mieltä että vesi tuli jostain: Hän katseli sadetta ja sumua ja tuli siihen tulokseen että vesi on tiivistynyttä ilmaa. Hän ajatteli että kun ilmaa tiivistetään, siitä tulee vettä. Ja kun vettä tiivistetään lisää, siitä tulee maata. Hän tajusi myös että tällä on yhteys lämpötilaan: Systeemi toimi molempiin suuntiin ja se, kumpi tapahtui, johtui siitä saavuttiko kuuma vai kylmä voiton. Tätä ajatusta voidaan pitää esimuotona sille ajatukselle, että samalla aineella on erilaisia olomuotoja, Esimerkiksi vesi voi olla kaasua vesihöyryssä, nestemäisenä vesijohdoissa ja kiinteänä jäässä - ja tämän eron ratkaisee lämpimyys. Voidaan sanoa että Anaksimeneksestä kaikki muutokset johtuivat siis paine -eroista: Jos vedessä on mutaa, kaikki on samaa tiivistynyttä, siinä on vain voimakkaita paikallisia paine -eroja. Anaksimenes oli siitä erikoinen, että hän uskoi jumaliin, mutta hänestä jumalat eivät olleet luoneet ilmaa, vaan jumalatkin olivat syntyneet ilmasta. Jumalat eivät siis olleet luojia, vaan syntyneitä. (Nykyään moni länsimainen ihminen ajattelee että jumalat ovat pakotetusti luojajumalia, näin ei kuitenkaan ole. Intialaisien on varmasti helpompi tajuta erot koska hindulaisuudessa Brahman on luojajumala -jonka "osia" ovat sitten jumala Brahma, Vishnu ja Shiva- ja esimerkiksi Hanuman tai Ganesha eivät ole luojajumalia.)
Luonnonfilosofit näkivät luonnossa jatkuvia muutoksia. Sää ei pysy samana päivästä toiseen, vuodenajatkin kiertävät, joet virtaavat ja maanvyörymät muuttavat vuorien muotoja. Filosofeista muutokset johtuivat alkuaineista vaikka heidän terminsä on samanlainen kuin nykyinen fyysikkojen käyttämä, heidän näkemyksensä olivat erilaisia, sanat ovat siis homonyymejä, eivät sama asia. Heidän näkemyksensä muistuttavat enemmän elementtejä, eli heidän alkuaineitaan edustavat maa, vesi, ilma ja tuli, eikä esimerkiksi hiiliatomit. He pohtivat muutoksia näiden alkuaineiden kautta, ja yrittivät löytää niiden takaa joitain ikuisia luonnonlakeja.
Tämä tuntuu nykyisin helpolta, mutta kun muistaa minkälaisessa maailmassa he olivat eläneet, ei voi kuin ihmetellä ajatuksen moderiutta: Aikaisemmin kun oltiin turvauduttu kertomuksiin, "just so storyihin", joissa jumalien toimet aikaansaavat vuodenajat. Esimerkiksi talvea voidaan selittää hedelmällisyyden jumalan vierailulla manalassa ja niin edes päin. Toisin sanoen, luonnonfilosofit eivät kelpuuttaneet myyttejä selityksiksi, eivätkä hakeneet tietoa Pyhästä Kirjoista tai kysyneet niitä Tietäjältä. Sen sijaan he tarkkailivat luontoa. Tämä on vielä hieman eri asia kuin kokeellinen tutkimus, mutta muutos oli silti aika dramaattinen. Luonnonfilosofit siis tarkkailivat, eivät tehneet kokeita. He eivät olleet itsekriittisiä vaan yrittivät tuottaa kertomuksia, jotka olivat "rationaalisia ja mahdollisia". Luonnonfilosofia oli merkittävää koska siinä oli uusi ajatus, jossa pyrittiin irrottautumaan uskonnoista: Zeus ei enää kelpaakaan salamoinnin syyksi. Tämä oli ensimmäinen askel sekä tieteellistä ajattelua että logiikkaan nojaavaa filosofiaa kohti.
Luonnonfilosofien tuotokset tunnetaan lähinnä Aristoteleen kirjoituksista, samoin kuin Diogenes Laertioksen kokoamista näkemyksistä. Tiedämme heistä vähän, mutta jotakin kuitenkin. On aika nostaa esiin viisaat miehet. Niitä on tietysti kolme, kuten kuuluukin. Keskuspaikkana luonnonfilosofeille oli Miletos, ei siis suinkaan Ateena, josta myöhemmin tuli filosofian keskus.
1: Thales oli miletoslainen, joka tunnettiin laajasta matkustelustaan. Hän muun muassa mittasi pyramidien korkeuden siten, että hän mittasi pyramidin varjon pituuden juuri sillä hetkellä, kun Thaleen oma varjo oli hänen itsensä mittainen. Thales mittasi siis itsensä ja huomasi että hänen varjonsa pituus vaihteli eri aikoina. Kun varjo oli hänen mittaisensa, hän ajatteli että muidenkin kohteiden varjot ovat yhtä pitkiä. Toisin sanoen, hän selkeästi käytti kokeessaan induktiivista päättelyä. Thaleksen mukaan alkuaine oli vesi. Hän oli myös sitä mieltä, että "kaikki olennot ovat täynnä jumalia". On selvää että hän ei tarkoittanut kreikkalaisia jumalia. Luultavasti hän oli matkoillaan nähnyt kuinka Niilin tulvien jälkeen kasvit kasvavat, ja kuinka madot ryömivät sateen jälkeen esiin maasta. Ehkä hän näki että vesi oli täynnä "elämänoraita".
2: Anaksimandros taas oli miletoslainen, jonka näkemys edusti ensimmäistä "monimaailmaselitystä" tai ajatusta jonkinlaisesta multiversumista. Anaksimandroksesta Thales oli väärässä koska siinä veden tulisi kyetä tuottamaan vastakohtaisuuksia: Hänestä vesi ei voi olla märkää ja kuivaa samanaikaisesti, koska se olisi ristiriitainen itsensä kanssa, eikä siksi olisi järkevä kaiken lähde. Hänestä maailmamme oli vain yksi monista, ja että maailmoita syntyy ja tuhoutuu "rajattomassa", joka oli kaiken alkulähde. Alkulähteelle hän antoi nimen arkhe (~alku), joka oli ääretön ainemäärä, jota hän kutsui nimellä apeiron. Hän tarkoitti tällä sitä, että arkhen apeiron koostuu aivan erilaisesta aineksista kuin yksittäiset universumit, koska se on pysyvä ja muuttumaton: Se mistä syntyy on siksi luonteeltaan erilaista kuin se mikä syntyy. Anaksimandros näki että tätä rajattoman vaikutusta oli tietenkin kaikissa maailmoissa, joten se oli hänen alkuaineensa. On merkittävää että hän uskoi että arkhe oli aina ollut olemassa, eikä hän pyrkinyt selittämään tämän alkua. Hän siis selitti näkyvän maailman muutokset. Hänen ajatuksissaan oli kuitenkin selvä aste -ero suhteessa muiden luonnonfilosofien esitykseen: Hän vei selityksen "yhtä askelta pidemmälle", hän ei selittänyt "esi-elementeillä", vaan "esi-elementtien" takana olevalla aineksella.
3: Anaksimenes taas oli varma siitä että maailma oli ilmaa: Hän tunsi Thaleen opin, mutta oli sitä mieltä että vesi tuli jostain: Hän katseli sadetta ja sumua ja tuli siihen tulokseen että vesi on tiivistynyttä ilmaa. Hän ajatteli että kun ilmaa tiivistetään, siitä tulee vettä. Ja kun vettä tiivistetään lisää, siitä tulee maata. Hän tajusi myös että tällä on yhteys lämpötilaan: Systeemi toimi molempiin suuntiin ja se, kumpi tapahtui, johtui siitä saavuttiko kuuma vai kylmä voiton. Tätä ajatusta voidaan pitää esimuotona sille ajatukselle, että samalla aineella on erilaisia olomuotoja, Esimerkiksi vesi voi olla kaasua vesihöyryssä, nestemäisenä vesijohdoissa ja kiinteänä jäässä - ja tämän eron ratkaisee lämpimyys. Voidaan sanoa että Anaksimeneksestä kaikki muutokset johtuivat siis paine -eroista: Jos vedessä on mutaa, kaikki on samaa tiivistynyttä, siinä on vain voimakkaita paikallisia paine -eroja. Anaksimenes oli siitä erikoinen, että hän uskoi jumaliin, mutta hänestä jumalat eivät olleet luoneet ilmaa, vaan jumalatkin olivat syntyneet ilmasta. Jumalat eivät siis olleet luojia, vaan syntyneitä. (Nykyään moni länsimainen ihminen ajattelee että jumalat ovat pakotetusti luojajumalia, näin ei kuitenkaan ole. Intialaisien on varmasti helpompi tajuta erot koska hindulaisuudessa Brahman on luojajumala -jonka "osia" ovat sitten jumala Brahma, Vishnu ja Shiva- ja esimerkiksi Hanuman tai Ganesha eivät ole luojajumalia.)
torstai 24. huhtikuuta 2008
Tieto olemuksesta.
Tämä on irrallinen kertomus, joka on rakennettu siten että tarkoituksenani on, että ne kannattaa lukea vertaillen aikaisemman määritelmäartikkelin kanssa.
Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)
Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)
Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.
Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.
Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)
Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.
Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.
Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.
Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)
Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)
Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.
Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.
Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)
Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.
Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.
Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)