Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?

Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

Uskonnon määritelmästä ja sen käytöstä

"Uskonnot takaavat pelastuksen, uskovat tarkasti määriteltyyn Jumaluuteen ja käännyttävät uskonnottomia."
(Dan Brown, "Kadonnut symboli", sivu 38)

Yllä oleva Brownin määritelmä ei itse asiassa ole hänen keksimänsä, eikä totaalisen huono. Se näyttää kolme olennaista piirrettä, joista yhden puuttuminen tekee näkemyksestä pelkän ideologian. Ylläoleva lausunto on paitsi argumentti, se on myös kontekstissaan tärkeä strateginen veto ; Se liittyy kirjassa kohtaan jossa perustellaan miksi vapaamuurarit eivät ole uskonto. Se ei täytä yksiäkään ylläolevia ehtoja. Sen sijaan epämääräisten rituaalien tekeminen, salailu ja muut vastaavat piirteet, jotka mielikuvissa liittyvät uskontoihin, eivät ole oleellisia. Brown vertaa niitä liikesalaisuuksiin, jotka eivät tee esimerkiksi "Coca-Cola Companystä" uskontoa.

Tämä on nykyään hyvin yleistä, koska uskonto -sanalla ei ole enää mainosvoimaa. Uskonto -sanan brändi ei liity enää hengellisyyteen ja kauniisiin asioihin, vaan mielikuvat ovat painottuneet taikauskon ja irrationaalisuuden sekä moraalisuuteen kätketyn vallankäytön puolelle. Tämän henki on sen verran voimakas, että esimerkiksi valtava osa kreationistien argumentaatiosta perustuu siihen että he selittävät miten kirjaimellinen "Raamatun" tulkinta ei olisikaan uskontoa vaan tiedettä. Eräässä mielessä tämä "uskonto -leimasta irrottautuminen" voidaan nähdä jopa yhdeksi kreationismin "sosiologisista päämoottoreista".

Tämä onkin tärkeä työkalu, koska aivan samalla tavalla kuin uskonnosta irrottautuminen on strategisesti järkevää, on toisen näkemyksen leimaaminen uskonnoksi hyvin tärkeää. Siksi esimerkiksi yksi erikoisimmista asioista, joka on, on se into jolla uskovaiset yrittävät selittää miten "ateismi on uskonto". - Ja uskontoa käytetään kuin se olisi jotenkin huono asia.

Uskonto kulttuuriin vakiintuneena sanana, kommunikatiivisena terminä.

Ateismin liittäminen uskontoon on sinänsä hieman erikoinen temppu, koska kulttuurissamme sanalle "uskonto" on vakiintuneet tietyt merkitykset. Kieli taas on kommunikaatiota, joka perustuu juuri näihin sanojen sisältöjen merkitysten sopimiseen. Tässä mielessä se, että vakiokäytössä oleva sana irrotetaan käyttöyhteydestään, määritellään uudestaan ja liimataan eri paikkaan, vääristää ymmärtämistä. Tämä temppu estää rationaalisen keskustelun, ei siksi että se olisi automaattisesti epäloogisuuteen johtava, vaan sitä kautta että se estää sen "keskustelun". Jos sanat ja sisällöt ovat erit, ei ajatus välity. Yhteiskunnallisesti ja arkikäytössään sana "uskonto" on juutalais-kristillisessä kontekstissa kehittynyt yleissana, joka viittaa deistiseen/teistiseen maailmankuvaan, johon liittyy instituutio. Sana on niin vakiintunut että normaalissa arjessa sanomaa ei käytännössä voida ymmärtää, jos se uudelleenmääritellään. Mielikuvat tähän vakiintuneeseen sanaan ovat niin voimakkaat.

Beardsleyjen uskonto

Filosofisesti asiaa voidaan tietysti lähestyä erilaisten määritteiden kanssa. Mutta silloinkaan "ei voida tehdä ihan mitä tahansa". Tyystin toisenlaisen näkemyksen tulee Beardsleyjen (Monroe & Elizabeth) kautta. Heille uskonto antaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Heillä uskonnollisia kysymyksiä on viisi, ja jokainen uskonto vastaa niihin - kenties eri tavoin ja eri vastauksin, mutta vastaa niihin yhtä kaikki:
1: Metafyysinen vastaus, jolla uskonto kertoo mitkä ovat ihmisen perustavanlaatuiset piirteet.
2: Metafyysinen vastaus jossa uskonto määrittää mitkä ei-inhimillisen todellisuuden piirteet ovat tärkeimpiä inhimillisen elämän kannalta.
3: Eettinen vastaus jolla uskonto kertoo ihmisen ja maailmankaikkeuden luonteen pohjalta myös siihen, miten ihmisen tulee elää.
4: Eettinen vastaus jossa uskonto kertoo käytänteistä joita noudattamalla ihminen elää oikein.
5: Epistemologinen vastaus jossa oikeat toimintatavat rakentuvat metodiikaksi.

On tärkeää huomata, että rakennelmalla on yksi lisäoletus ; Uskonnon vastaukset ovat tietyssä järjestyksessä, joka on perusluonteeltaan itse asiassa hierarkinen ; Jokainen vastaus rakentuu edellisten varassa saatujen vastausten pohjalta soveltaen. Vastausluonteesta huolimatta ei suinkaan ole niin että uskonto kieltäisi "mysteerin" ; Pikemminkin on niin että vastaus voi pitää sisällään mysteerisyyttä valtavastikin ; Metafyysistä mysteeriä voidaan lähestyä okkultisin keinoin. Siitä ei ehkä tiedetä kaikkea, mutta siitä tiedetään jotain (esimerkiksi sen olemassaolo), ja sitä pyritään lähestymään metodein.
1: Uskonto on siis näiden kysymysten kannalta koherentisoitu. Se ei siis ole ristiriitainen järjestelmä. Toisaalta tämä määrittely pakottaa uskonnon ihmisten ajattelua ja toimintaa ja mielipiteitä ohjaavaksi valtapeliksi.

Ateismiin tämä uskonnon määritelmä sopii huonosti, jopa harmittavan huonosti. Sen sijaan vapaamuurarit ovat kovilla. Vaikka he ovatkin Jumalan määrittelyssään epämääräisiä, heillä kuitenkin on vastaukset juuri näihin kysymyksiin.

Alstonin uskonto

Pohjalle voidaan ottaa myös William Alstonin uskontokäsitteen, joka on ominaisuuslista. Tapa jolla asioita listataan on kuitenkin tietysti paljon hienostuneempi kuin Brownin esittämä. Se ei esitä Brownin tapaan "välttämättömiä ehtoja" vaan perustuu "piirteisiin", joita kaikkia ei tarvitse olla ollakseen uskonto. Eikä se vaadi vastausta kaikkiin tiettyihin kohtiin kuten Beardsleyillä. Ominaisuuksia on myös aika paljon, joten mukaan tulee monenlaista kirjoa jolla voi olla uskonto. Tämä uskontokäsite ottaa näin ollen sisäänsä laajan kirjon "uskonnoiksi" ja siksi jos haluaa sanoa jotain "uskonnoksi" käyttääkin helposti juuri tämänlaista määrittelytapaa. Alstonin lista on seuraava:
1: Usko yliluonnollisiin olentoihin.
2: Erottelu pyhien ja maallisten asioiden välille.
3: Pyhiin asioihin liittyvät rituaaliset toimet.
4: Tietyt tunteet, joita ovat esimerkiksi kunnioittava pelko, tunne mysteeristä, syyllisyydentunne, palvonta jotka nousevat esiin rituaalia harjoittaessa ja jotka liitetään yliluonnolliseen - esimerkiksi selityksenä tunnemuutokseen voi olla kommunikaation kautta saatu vastaus.
5: Moraalikoodi, jonka nähdään olevan yliluonnollisen persoonan antama.
6: Rukoukset ja muut "ihmisen yksin tekemät" toimet jotka nähdään luonteeltaan kommunikatiiviseksi.
7: Maailmankuva, jossa ihmisellä on paikka universumissa ja jossa yliluonnollinen täsmentää ihmisen roolin siinä.
8: Yksilö on kokonaisvaltainen järjestelmä, jossa hän järjestää elämänsä, toimintansa ja ajattelunsa maailmankuvansa perusteella.
9: Yllä olevia asioita ylläpitää sosiaalinen järjestelmä, jossa toisia ohjataan, komennetaan tai kannustetaan kohti tätä tiettyä järjeselmää, pysymään siinä ja noudattamaan sitä tarkemmin.

Yllä oleva on ikävä Dan Brownin vapaamuurareille, mutta ateismin kohdalla se ei tietysti viittaa kohti uskontoa. Itse asiassa tämä on siitä erikoinen määritelmä, että ateismi on sen parissa vielä huonommin uskontoa kuin Brownin (jonka ehtoja se ei täyttänyt kuin osittain.) Voidaankin sanoa että avoiminkaan uskonnon määritelmä ei saa uusateismista kovinkaan hyvin uskontoa ; Mutta sen sijaan jotkin buddhalaisuuden jumalan olemassaolon kieltävät suuntaukset täyttävät uskonnon kriteerit.

Loppukaneetti : "Kyllä kansa tietää".

Lopuksi voidaankin vain miettiä että miksi "uskonto" -sanalla sitten on huono leima? Kenties siksi, että uskonto on näkynyt kulttuurissamme ja ihmiset tietävät miten se ilmenee ja miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa. Tässä mielessä uskovaiset ovat itse pilanneet uskonto -sanan sisällön. Ja yrittävät nyt erkaantua tästä painolastista ja liittää sen muiden kannettavaksi. Minusta on sen sijaan ihan oikein ja reilua että "Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."