Vahvuuksista; Kuinka me olemme meritokraatteja

ikeistolaiset, liberaalit ja kansallismieliset ovat yhdellä tavalla samantapaisia. Niissä on tapana ajatella yhteisöjä voiman yhteisöinä. Tässä lähinnä voiman luonne on erilainen. Oikeistolaiset ajattelevat usein rahan ja statuksen luovan eliitin. Kansallismieliset tuppaavat usein luottamaan enemmän fyysiseen voimaan. Liberaalit taas tuppaavat uskomaan itseni tapaan enemmän yksilön taitoihin. Näissä sävy onkin avoimesti sellainen, että ihmisen tulee antaa yhteiskunnalle jotain.

Tämä eroaa vasemmistolaisuudesta, joka ajattelee heikkouksien yhteiskuntia. Sillä tavalla, että yhteiskunnat antavat meille jotain jota tarvitsemme. Kysymys ei siis ole siitä mitä voimme antaa yhteiskunnalle, vaan että yhteiskunta on koska hyödymme siitä jotenkin. Tämä jaottelu on ollut tärkeä esimerkiksi Simplicanin yhteiskuntaa koskevissa näkemyksissä.

Toki joku voisi nähdä näitä ajatuksia myös esimerkiksi kristillisyydessä.

Näiden välillä voidaan nähdä tietyllä tavalla tärkeä filosofinen erottelu joka on mielessäni kohtuu läheistä sukua Nietzschen herramoraalin ja orjamoraalin välillä. Nietzschehän näki miten moraalin alkuperä johtuisi siitä, että ylimystö oikeutti omaa elämäntapaansa ja orjat omaansa. Ja niissä eri toimintatavat olivat arjen kannalta käteviä. Herramoraalissa oli hierarkia ja orjat olivat alistuvia, nöyriä ja vastustivat näitä hierarkioita.

Ja yli-ihminen on syytä mainita. Nietzschelle henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

On mielenkiintoista miten tukahduttaminen ja taistelu ovat oleellinen osa suurinta osaa hierarkisista filosofioista. On selvää, että jos arvostaa heikkojakin voi puhua sorrosta epäreiluutena joka on moraalisista syistä korjattava. Mutta jos pelaa vahvuuden ja pärjäämisen ja meritokratian nimeen niin eikö sen pitäisi mennä niin, että sitä sitten sallittaisiin oma romahtaminen. Sehän ei olisi sortoa vaan asianmukaista sortumista.

Kulttuurien elinvoimaisuutta, voimaa ja urheilullista sotilaskunniaa korostava voi haluta rauhallista ja turvallista suomea kun aggressiiviset vieraat tuottavat kansalaisia jotka eivät viehätä ”etnonationalisteja” vai millä muulla uudella kiertoilmauksella tietyt ihmiset nykyään itseään sitten kutsuvatkaan tilannetta maailmassa jossa eivät ole rasisteja tai uskonnonvapautta vastaan koska etnisyys on sekoitelma kulttuuripiiriä tavalla jossa sukulaisuussuhteet ja kulttuuri sekoittuvat hurmaavalla tavalla jossa ”daleks exterminate” -komennot nousevat esiin kun he törmäävät ärsykkeeseen joko muslimista tai tummahipiäisistä.

Syynä on usein se, että jos hierarkia ei ole juuri heidän määrittelemänsä pelikenttä, peli on ikään kuin huijattu. Oikeistolainen näkee että älymystö ei hyödytä taloutta ja ansaitsee siksi huonot palkkansa. Eikä saisi taistella työtaisteluja vaan heidän pitäisi kehittää tieteilijämunapäinä uusia teknologioita mahdollisimman halvalla yritystoiminnalle. Ja tästä poikkeaminen on enemmistön tyranniaa. Sorto on siis sitä että maailma ei toimikaan sen oman lempihierarkiaperiaatteen mukaan aina.

Tässä mielessä näkisin että kansallismielisyyden kohdalla on selkeästi havaittavissa voiman ja maskuliinisuuden korostaminen. Tämä on sitä ihmisryhmää joka alleviivaa erästä kuulemaani kiteytystä. ”Perinteisessä maskuliinisuudessa jokainen mies on täysin vapaa tekemään mitä tahansa, ja ainoat vaateet joita hänellä on on se, että muut miehet eivät ala pitämään häntä homona”. Aggressiivisuus on tässä ihmisryhmässä joskus sen verran kovaa, että saattaa esimerkiksi kuulla väitteitä joissa ”perinteinen miehisyys”, ”tavallinen miehisyys” ja muut vastaavat asiat ovat käytännössä jotain jota feministit vastustavat koska feministit puhuvat ”toksisesta maskuliinisuudesta” ja tämän vastustettavan ilmiön piirteet nähdään samaksi kuin ”normaalien tosimiesten” tavalliset toimintatavat. He kannattavat voimaa.

Nousu on liitettävissä toiseen ilmiöön, joka on se mitä konservatiivit kutsuvat ”miehekkyyden kriisinä” tai muulla vastaavalla nimellä. Se johtuu siitä että perinteinen ”tekemisen kulttuuri” on rikkoutunut. Valtaosa joutuu tekemään ”paperinpyöritystä” ja muuta jota on aikanaan pidetty ”epämiehekkäänä”. Tämä herättää tietenkin mielikuvan siitä että maailma olisi tehty naisille ja homoille.

Ja tästä päästään oikeasti siihen maailmankuvaan joka ilmenee siten, että nyt vastustetaan maahanmuuttoa koska ulkomailla samalla rahalla voisi auttaa paikan päällä niin paljon useampaa ihmistä. Ja sitten kun keräsin Kirkon Ulkomaanavulle ja Suomen Punaiselle ristille varoja juuri tähän sain siinä kontekstissa kuulla, että kotimaan mummojen perseitä ei kukaan pese ja oma maa pitäisi hoitaa ensin. Ja sitten jos kertoo että on hoitsu joka on käynyt siviilipalveluksen vanhustenhoitopalvelussa saa kuulla olevansa homo. Ja jotta ei vaikuttaisi homolta ei tämä tyyppi niitä vanhuksiakaan ole auttanut. Mitä nyt on vain valittanut internetissä ja heilutellut suomenlippua huonoryhtisenä kuluneissa vaatteissa pihalla. Hiphei. Todellisuudessa lienee jotain erikoisia kulmia jotka eivät täysin ilmene kaikesta PR -jargonista.

Tosiasia on, että voimalla on arjessa usein merkitystä esiteknillisissä barbarioissa. Elämme niin väkivallasta vieraantuneessa maailmassa, että väkivallasta parhaiten tietävistä enemmistö on hankkinut väärinkäsityksensä toimintaelokuvista ja niiden sankarikuvista ja tapahtumista. Mikä alleviivaa ”perinteisen miehekkyyden kriisin” joka on tosiasiassa urheilullisuuselitismin ja maskuliinisuuselitismin murtumista. Johon suhtaudutaan kuten Nalle Wahlroos kaikkiin jotka käyttävät jotain valtaansa siihen että kontrolloivat markkinoita tavalla jotka eivät tue niitä joita Wahlroosin mukaan tulee.

Tästä on seurannut se, että voimaa korostavat ovat irrelevantisoituneet. Olen elänyt sukupolvessa jossa ”nörtit” olivat ”naisellisia”, jopa liian epäseksuaalisia ollakseen edes homoja kunnolla. Mutta tässä on tavallaan käynyt niin, että menneisyyttä on se että kiusaaja on se vahva urheilijapoika joka pesee nörtin pään vessanpytyssä. Sen sijaan kiusaaminen on sitä että nörtti tunkee urheilijapojan tietokoneeseen takaportin jonka kautta menee tämän koneelle ja lähettää kaikki tämän pornokuvat urheilijapojan sähköpostilla urheilijapojan äidille.

Mikä korostaa sitä, että hierarkia todella irrelevantisoi tiettyjä valtarakenteita. Korvaamalla ne uusilla. Toisaalta vallankäytön hierarkiat säilyvät erikoisesti. Jos mietimme miten taannoin tapahtunut ”natsien lyöminen” toimii, se johtuu siitä että natsit korostavat voimaa ja mikään ei karista voimaa uhoavan tyypin kredibiliteettiä kuin se, että heitä pyyhitään matossa. ; Jälleen. Voimakentälle tullaan pelaamaan ikään kuin väärän hierarkian pelillä. Keskimääräinen perinteinen mies voi tässä olla niin uhattu että kamppailulajiaktiivi voi olla heille vakava eksistentiaalinen uhka.

Vähän samasta syystä tietyt piirit ovat kokeneet minut vastenmieliseksi kun korostan meritokraattisesti kamppailutaitoja sukupuolen sijaan. Kun kerron miten metri 60 senttinen punatukkainen nainen pyyhkii vaikka minulla lattiaa, tätä korostetaan hyvin vastenmielisenä. Koska voimaa käyttää tarinan kannalta väärä taho. Tarina ei olekaan tarina harjoittelusta ja taidosta kuten itselleni vaan sitä että maskuliinisuutta uhataan sillä että luonnollista tilaa ohitetaan sillä että moni mies ei harjoittele ja jotkut naiset harjoittelevat sitäkin enemmän ja jotenkin ilmeisesti sotkevat tätä kautta luonnonjärjestystä. Tälläinen nainen symbolisesti pyyhkiikin koko mieskunnalla lattiaa. Vaikka lattialla olen tietenkin vain minä.

Haasteena on se, että kun tällä tavalla maskuliinisuus-voima -klusteria syrjäytetään niin syrjäytyneitä on aika paljon. He kyllä antavat tukensa kelle vain, joka haluaa heitä kuunnella. Tämä on mielestäni tärkeä asia kansallismielisyyden nousussa. On ollut paljon ihmisiä jotka ovat tavallaan syrjäytyneet. Tai heitä ei kuunnella. Tai pidetä arvossa. Jopa Crackedissa voidaan vitsailla heistä tavalla joka korostaa että he ovat samanaikaisesti pelottavia – siis vihollisia – että naurettavia - jotain joille voidaan nauraa ja halveksia. Jännitteinen kombinaatio ei herätä ajattelua siitä että miksi he ovat samanaikaisesti uhka että inkompetentti.

Syyn on se, että vaikka vasemmistolaisuus on tavallaan ”orjamoraalin analogi”, se kuitenkin korostaa hierarkisuutta. Hierarkiat ovat siinä hyvin erilaisia. Olen aina aikuisiäläni epäillyt ”rakkauden ja lempeyden filosofioita”. Koska niiden takana on yleensä jotain muuta. Ja menetelmä tässä on tavallaan sama kuin muillakin. ; Oman lempihierarkian käyttäminen nähdään luonnollisena ja hyväksyttävänä ja sitä ei tavallaan nähdä asiaankuuluvana kritisoitavana asiana. Se ei tavallaan edes ole dominointia, ainakaan sanan negatiivisessa mielessä.

Kristityistä opin, että hierarkia saadaan piilotettua yhteisöllisyys -käsitteen avulla. Sosiaalisuutta ei koeta väkivallaksi tai sorroksi. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle. Tätä kautta kristityt ovat minulle päin naamaa selittäneet, että vihaan kristittyjä kun he ovat niin lempeitä. Minua kohtaan he eivät käyttäneet fyysistä väkivaltaa. Sen sijaan keinona oli sosiaalinen eristäminen. ; Eristetään kavereista. Yritetään vaikeuttaa työnsaantia. Yritetään maksimoida työn menettämistä. Viestitetään mobiiliteknologialla tavalla, joka viestittää että kuka ei kuulu joukkoon ja yhteiskuntaan. Voitaisiin puhua sosiaalisesta kuolemasta.

Menetelmäistö tuntuu ”väkivallattomalta ja luontevalta” aivan samalla tavalla kuin ne kansallismieliset, jotka korostaa uskonnonvapautta ja ei-rasistisuuttaan korostamalla sitä että hän on etnonationalisti joka on jotenkin ihan eri asia.

Vasemmistoa moititaan usein siitä että he ovat poliittisesti korrekteja. Tässä on puolitotuus. He ovat moralisteja hyvin samalla tavalla kuin perinteiset kristityt. Puolustavat heikkoja ja vaativat tarkkaa kielipolitiikkaa. Millä tavalla muita kohdellaan. Mitä sanavalintoja käytetään. Karkeasti maailma menee siten että tunteeton ja epäsovinnollinen on uhrattavissa, toki hänellä voi olla suuri instrumentaalinen arvo. Tunteellinen ja sovinnollinen saa osakseen myötätuntoa ja rakkautta, ja hänellä on itseisarvo. Ja ihminen liitetään symbolisesti tunteelliseen ja sovinnolliseen, että tätä pidetään koko ihmiskunnan ihmisarvon kunnioituksena.

Jos olen tästä katkera, olen katkera samasta syystä kuin kaikki muutkin ovat katkeria. Koska tämä on mielestäni väärä hierarkia. Mutta samalla tiedän, että elän maailmassa jossa toimin esimerkiksi blogien tyylisillä alustolla jotka suosivat (1) ekstrovertteja (2) kommunikaatiokykyisiä (3) sosiaalisia, miellyttäviä tai manipulaatiokykyisiä. Kun esittää mukautuvalla tavalla yleisiä mielipiteitä, saa suurta suosiota. Muut strategiat pelaavat provokatiivisista nichemarkkinoista. Joilla voi kyllä menestyä. Mutta ei tulla megasuosituksi.

Luultavasti nykyajan koulukiusaajat pärjäävät sosiaalista painostusta herättävillä sosiaalisen paheksunnan kampanjoilla.

---

Viitteet:
Stacy Simplican, ”The Capacity Contract” (2015)
Friedrich Nietzsche, ”Zur Genealogie der Moral: Eine Streitschrift” (1887)
Cracked, ”5 Stupid Ways The Alt-Right Is Destroying Itself From Within” [http://www.cracked.com/blog/5-stupid-ways-alt-right-destroying-itself-from-within/]

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

kansallisSOSIALISMI

Nykyaikana on tupattu hämmentämään keskustelua siten että natseista saataisiin äärivasemmistoa. Tähän keinona on ollut se että on korostettu sanaa kansallisSOSIALISMI, jossa sosialismi tietenkin viittaisi kommunismiin. Tähän on toki helppo irtautumiskeino. Riittää että miettii Suomen sisällissotaa ja sen jakolinjaa punaisiin ja valkoisiin. Tämä oli sen ajan aatehistoriallisesti oikeisto-vasemistojaottelun paikoittamisen kannalta kätevä apuväline. Tästä voi tiedostaa sen että valkoiset olivat natsimielisempiä ja sotivat kommunisteja vastaan. Kuten myös natsit olivat ideologisesti että kirjaimellisestikin sodassa kommunisteja vastaan. Myös Suomen talvisodassa.

Mutta tätä analogiaa kannattaa silti harkita uudestaan. Sillä katsellessani huolella ja pitkään "Rajat kiinni!" -ryhmän kirjoittelu-kommentointihistoriaa, siellä oleva uhittelu ja muu vastaava tuntui mieleeni hyvin tutulta. Ja tutulta nimenomaan siksi että asiat olivat tuttuja kommunismista. Olen nimittäin saanut omalta osaltani lapsuudessa tömähtää kommunismiin. Se oli onneksi 1980- 1990 -luvuilla jo mahtiaikojensa ohittanut liikehdintä. Mutta siinä oli vihaa omistavaa luokkaa kohtaan, Neuvostoliitto/Venäjämielisyyttä, ja puheita vallankumouksesta.

Rajat kiinni! ryhmässä on yllättävän paljon perinteistä vasemmistolaista vihaa omistavaa luokkaa kohtaan. Sitä vain ei argumentoida luokkasotana eikä terminologia ole kommunistista. Mutta asiasisältö on hyvinkin identtistä. Ja jostain syystä paikassa on aika paljon kommentointia jossa halutaan laittaa rajat kiinni mutta itäraja halutaan avata ja Putinia pidetään hyvänä hallitsijana, kenties jopa Suomen hallitsijana.

Pettynyt "kansa" ei enemmistöltään koostu maanomistajista tai heidän verrokeistaan. Sen sijaan ollaan köyhiä ja vähävaraisia ja ollaan pettyneitä eliittiin. Joka on taloudellinen ja vallallinen eliitti, eikä koostu nykyajan mäkitupalaisten vastineista.

KansallisSOSIALISMI -temppu ei toimi kovin hyvin natseihin. Mutta niihin joihin lyödään nykyään natsikorttia... Heihin tämä kansallisSOSIALISMI -temppu voi olla hyvinkin osuva.

Poliittisen korrektiuden synty

Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.

Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin

Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.

(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.

Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.

Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.

Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)

Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.

Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.

Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.

Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.

Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.

Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.

Tragediahierarkia

Your mother was a hamster
and your father smelt
of elderberries!

Sosiaalinen media synnyttää nopeasti trendejä, megatrendejä ja antitrendejä. Tämä on tärkeää, sillä sosiaalisen median yksi tärkeimmistä funktioista on näyttää, miten hyvä ihminen sosiaaliseen mediaan postaava itse on.

Tähän liittyen voin näyttää ohessa oman osallistumiseni tämänlaiseen muoti-ilmiöön. Facebook liitti yhden klikin ominaisuuden, jonka avulla voi muuttaa profiilikuvansa väliaikaisesti Ranskan lipun trikolorin väreihin. Ominaisuus oli varmasti opittu menneisyydestä ; Profiilikuvien modifiointi on tärkeä osa "ottaa osaa" ties mihin.

Luonnollisesti tästä syntyi antiteesi. Tiedostamisen eräs tärkeimpiä, mutta implisiittisiä, ominaisuuksia näyttää olevan elitismi. Tiedostavan täytyy jotenkin olla muita parempia. Tämä on tietenkin sinänsä kannatettava asia, että minäkin aivan oikeasti arvostan sitä, että asioita järjestetään tiedolla ja osaamisella. Olen siinä mielessä meritokraatti että elitismi ei ole minusta lähtökohtaisesti epäeettistä, huonoa tai edes epätoivottavaa. ; Koska facebook teki kampanjaan osaaottamisesta liian helppoa, se ei tietenkään voinut olla tiedostavaa. Liian helppo on vain kritiikitöntä muodin seuraamista. Tai näin ainakin käy helposti jos hipsteriltä kysytään.

Tähän trikoloriin otettiinkin paljon kantaa.

Sen nähtiin olevan jotain muutakin kuin kannanotto Pariisissa kuolleiden puolesta. Sen ei toki nähty olevan kaikkia islaminuskoisia vastaan. Vaan sen sijaan se nähtiin priorisointiharhana jossa toiset uhrit ovat tärkeämpiä kuin toiset. Tämä ajatus on itse asiassa mielestäni onnistuneesti tiivistetty tragediakarttaan. Tietyillä alueilla tapahtuneet iskut nähdään relevantteina ja toisia ei.

Esimerkiksi Vesa Linja-aho otti asiaan kantaa "... pari viikkoa sitten ISIS murhasi 200 venäläistä lentokoneeseen niin siitä ei tullut vastaavaa solidaarisuusryöppyä. Miksi? Johtuiko tekotavasta vai uhrien kansallisuudesta vai siitä että rivilänsimaalainen voi kuvitella itsensä istumaan pariisilaiseen kahvilaan muttei venäläiseen lentokoneeseen?" Ja Martti Muukkonen totesi, että "Löytyykö täältä jotain sellaista applikaatiota, joka laittaisi profiilikuvan päälle Libanonin lipun Beirutin iskun muistoksi?" Molemmat edustavat varmasti jonkinlaista arvostettua tiedostavaistoa. (En käytä sellaisia termejä kuten "suvakki" tai "vihakki". Ne kun ovat banaaleja mutta eivät hirveän hauskoja.)

Suuressa mittakaavassa nämä huomiot ovat tosia. On ilmiselvää että pelkästään ISIS on iskenyt moneen paikkaan ja niiden kohdalla ei ole tehty samaa. Länsimaisuus uhreissa nostaa aina näkyvyyttä. Toisaalta Suomessa uutisoidaan eniten jos uhreina on Suomalaisia. (Jopa omissa suomalaisissa nettitutuissa oli niitä jotka klikkasivat itsensä olevansa "safe". Eli olleensa kaupungissa mutta olevansa nyt elossa. Ja tämänlaisen tiedottaminen on järkevää Suomessa, joten painottumiselle voi olla muitakin syitä kuin abstrakti ihmisarvon kunnioittaminen koko ihmiskunnan jokaisessa yksilössä.)

Minä en edes tiennyt koko Libanonin iskusta ennen kuin tuli muodiksi, että siitä tehtiin Ranskan terrori-iskuihin verrattava kohde. Joten kenties Ranskan terrori-isku toikin Libanonissa tapahtuneelle näkyvyyttä. Ja koko Libanon -asiasta tiedetään ylipäätään lähinnä tätä kautta. Selvästi ei ole muodikasta ääneen tunnustaa, että montaako ihmistä joku toinen vertaa. Ei ole ollut kohteliasta diplomaattisesti keskustalla esimerkiksi siitä, montaako venäläistä sotilasta yksi suomalainen sotilas vastaa. Tai montaako valkoihoista hukkunutta turistia tarvitaan että tsunamikatastrofista tulee ilmiö jota muistellaan kaikenmaailman kriisejä kertaavissa ohjelmissa. (Vai riittääkö Aki Sirkesalo.) Virallisesti ihmiset yleensä arvostavat ihmisarvoa abstraktiona, mutta käytännössä asiat eivät ole näin yksiselitteisiä.

Monitulkintaisuusongelma

Mutta toisaalta syynä voi olla se, että symboli tosiasiassa harvoin symbolisoi vain yhtä asiaa. Ja liput ovat siitä ikäviä, että kansallissymboleihin ladataan järkyttävän paljon erilaisia viestejä. Vesa Linja-aho otti tähän kantaa selittämällä, että "Ranskan lipun värit solidaarisuudenosoitukseksi uhreille. Idea oli suora kopio kivasta sateenkaarikampanjasta keväältä ja tulipa itsekin tuota nappulaa painettua. Siinä missä sateenkaarilippu symboloi positiivisia asioita, valtion lipun käyttö ei ole noin suoraviivaista. Joillekin lippu symboloi Ranskan valtion harjoittamaa siirtomaasortoa ja sodankäyntiä."

Tästä hyvänä esimerkkinä on Suomen lippu. Käytännössä se on Suomen symboli. Sitä voisi pitää myös kansallismielisyyden symbolina. Tämä ei vielä tarkoittaisi mitään negatiivista. Mutta siinä vaiheessa kun alkaa pitämään Suomen lippua profiilissaan, käy helposti niin, että sinut tulkitaan sen sijaan natsiksi. Sillä jostain syystä uusnatsit ovat pitäneet niin heimohenkisesti Suomen valtioon liittyviä symboleita tunnuksenaan, että mielikuvat värittyvät tätä kautta.

Libanonin lippu on esimerkiksi siitä tulenarka, että sitä ei ehkä kannata läimiä mihinkään että ei esittäisi vahingossa symbolina jolla tuetaan hirmuhallitsija Assadia. (Jokainen joka esittää että Lähi-idän tilanne on niin yksinkertainen, että sen kuin vaan vastustaa ISISiä, niin ei voi olla kovin väärässä, ei selvästi ole kovin tietoinen kokonaiskuvasta.)

Samoin Venäjän lipun välttelyssä voi olla kysymys siitä, että esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa - tai Putinin toimet oikein missään - eivät miellytä monia. Ja tämänlaiset ulkopoliittiset ja johtajiin liittyvät teemat liittyvät helposti nimenomaan maan lippuun. (Etenkin jos maalla on maine, jonka mukaan maan johtaja johtaa maata autoritaarisesti.) Näin ollen voi syntyä antipatioita jotka vaikuttavat epäsuorasti lipun välttelyyn. Toki tässä helposti käy niinkin että maan symboli alkaa symbolisoimaan koko kansaa ja tämä voi aivan oikeasti vähentää sympatiaa venäläisiä kohtaan.

En itse näe asiaa aivan noin suoraviivaisesti. Sillä yleensä symbolin tarkoituksella on vakiintuneita tulkintakenttiä. Monitulkintaisuus ei tarkoita samaa kuin viestin katoaminen. Tämä näkyy jopa siinä miten tätä trikolorimeemiä on kritisoitu ; Ei ole sanottu että jos klikkaat meemiä niin sitten olet oikeasti tarkoittanut että tuet vaikka Ranskan sotimista. Vaan on vihjattu että sinut voidaan ymmärtää väärin. En suhtaudu tähän hirveän vakavasti.

Toki ymmärrän että etenkin kirkollisten tahojen antipatiat trikoloria kohtaan voivat johtua muustakin. Ranska on sekulaari maa, ja ranskassa kannatetaan laïcité -näkemystä joka on sekulaari sellaisella tasolla että Suomessa jopa vapaa-ajattelijoilla on usein laïcité -henkisiä tavoitteita mutta lievemmällä tasolla kuin miten niitä toteutetaan Ranskassa. Sekularismia dissaavat ihmiset eivät tietenkään mielellään halua ottaa käyttöön trikoloria jonka alkuperäisiin merkityssisältöihin on ladattu laïcitén henkeä - ja jopa Ranskan vallankumouksen asenteita ja ajatuksia, joita sellaisinaan ei nykyään taida kannattaa kukaan terve. Tämä sekulaarihenkisyys on siitä hankala että osalle ateisteista se on todella ollut yksi tärkeä lisäsyy ottaa tämä Ranskan trikolori käyttöön.

Ja monitulkintaisuus voi olla osasyynä siihen miksi erityisesti tiedostavaiset kristityt ovat mielellään derailanneet tälläistä väärän ideologian läpitunkemaa symboliikkaa pois. Tämä on toki siitä ironista, että siinäkin alkaa olemaan se henki että jos katsotaan saman suuruusluokan terrori-iskuja niin tässäkin toiset uhrit ovat tärkeämpiä kuin toiset. ; Oma kantani on se, että jokainen pitäkööt niitä symboleja joita haluaa. Jos ei pidä siitä trikolorista, niin ei ota sitä käyttöön. Jos pitää Libanonin lipusta, niin harvapa sitä facebookin klikkiapuvälineen apua on aidosti tarvinnut niihin "sateenkaarimeemeihinkään". Että menee ja tekee niin sitten saa olla tyytyväinen omiin tekoihinsa.

Tämä "antaa mennä vaan" -asenne johtuu suoraan sanoen siitä, että siinä vaiheessa kun tämänlaista arvokeskustelua aletaan käymään on selvästi törmätty tilanteeseen jossa symbolit painavat asiaa enemmän. Libanonissa on kuollut ihmisiä. Venäjällä on kuollut ihmisiä. Ranskassa on kuollut ihmisiä. Ja ihmiset puhuvat symboleiden käytöstä jotka viittaavat eri asioihin. Jos viestinä on aidosti osoittaa myötätuntoa ja tukea kuolleille, ja tavoitteena on kunnioittaa uhreja, ei tämänlaiseen metatasolla käytävään vaahtoon edes pidä mennä. ; Kuten Milan Kundera sanoi : "Kypsyyden merkki: kyky vastustaa symboleita. Mutta ihmiskunta sen kuin nuortuu nuortumistaan." No, sosiaalinen media ei ole koskaan ollut kovin kypsää tai aikuista. Kyllä tälläinen arvokeskustelupahastuminen mahtuu kissavideoiden lomaan. Olisi vain hurjan typerää olettaa että tämä vaikuttaisi tai muuttaisi asiaa mihinkään suuntaan. Paitsi tietysti siihen että saa osoittaa oman tiedostavaisuutensa olemalla jotenkin fiksumpi kuin joku muu. (Mikä tuntuu aina pirun kivalta hänelle itselleen.)

---

Itse en vaihtanut profiilikuvaani mitään Libanonin lippua tai Venäjän lippua, sillä jokainenhan sen tietää, että vaakaraidat lihottavat ja pystyraidat hoikistavat! Prioriteetit kuntoon, ihmiset! Käyttäkää symbolejanne tärkeiden ja oleellisien asioiden kautta! Vaakaraitaa käyttävät vain anoreksiaansa piilottelevat!

Anarkotyrannia? Eli ajatuksia itselataavien aseiden kieltämisestä

"Takkiraudassa" käsiteltiin EU:n tuliaserajoitusta. Itselataavat aseet halutaan kieltää yksityishenkilöiltä. "Syyksi ilmaistaan Ranskan islamistinen rynnäkkökiväärihyökkäys." Tämä laki ei rajoittaisi monia revolvereja tai haulikkoja. Mutta toisaalta tämä rajoittaisi monia muitakin aseita kuin "konetuliaseita". Monet aivan tavallisessa tarkkuusammunnassa käytetyt pistoolit ovat "itselataavia". Ja joitain metsästysaseita. Tässä suhteessa en itsekään pidä tästä laista.

Tuliaseet ovat minusta banaaleja, mutta tämä on esteettinen kannanotto enkä halua laajentaa tätä pidemmälle. Näen että jos maaliin ampuminen ja metsästys ovat sallittua harrastetta, niin sellaisiin käytetyt aseet ovat aivan hyväksyttäviä. Siitä huolimatta että on olemassa murhaiskuja omistavia ääliöitä jotka tuskin ansaitsevat happea jota hengittävät.
1: Tosin oikeus hengittämiseen lienee perusoikeus, joten ansaitseminen ei ehkä merkitse kovin paljoa niiden kohdalla. Perusoikeuksia ei voi riistää ihmiseltä milloinkaan, ei edes kusipäiltä, rikollisilta ja idiooteilta, tai edes idioottimaisilta kusipäisiltä rikollisilta. Palaan tähän myöhemmin tässä blogauksessa.

Olen nimittäin elänyt sellaisessa maailmassa, jossa perusasetelmana on se, että ihminen on syytön kunnes hänet osoitetaan syylliseksi. Näin ollen valtion tulee jossain määrin luottaa kansalaisiinsa - ainakin siihen asti kunnes nämä töppäilevät. Tätä asennetta kuvaakin sellainen - nykytilaa kuvaava - järjestelmä jossa aseisiin tarvitaan kantolupa mutta tämän saa melko helposti jos taustalla ei ole rikosrekisteriä.
1: Se, että rikolliset hankkivat aseita laittomasti on toki ilmiselvä asia. Mutta valtio ei valitettavasti voi tehdä muuta kuin tehdä asioita laittomiksi. Se ei voi tehdä asioita mahdottomiksi. Siksi esimerkiksi ylinopeuksista sakotetaan eikä estetä autoja ajamasta niin lujaa. Eikä poliisien ylinopeutta valvovia kamerajärjestelmiä kielletä sillä että hoopot kuitenkin ajelevat ylinopeutta.

Kannatetaan samaa asiaa, mutta eri argumentein ja maailmankuvin.

Kuitenkin "Takkiraudan" tekstissä on sellaisia piirteitä että olen hyvin erimielinen niiden kanssa. ; Nykymaailma on jostain syystä sellainen että moni näkee asiat ikään kuin agendojen kautta. Se, että haluaa tukea jotain asiaa tarkoittaa että hänen tulee kannattaa tätä puoltavia argumentteja ja vihata sitä vastustavia argumentteja. Asian ei kuitenkaan pitäisi olla näin. Lähes kaikkiin asioihin on argumentteja puolesta ja vastaan. Ja puolustavissa ja vastustavissa argumenteissa on seassa yleensä sekä hyviä että huonoja argumentteja. Arvio syntyy siitä että nämä tunnetaan ja sitten näitä arvioidaan. Tämä ei toki tiivisty näppäriksi statementeiksi joita suun kautta hengittäväin osasto voi hokea näppärästi ulkolukuna. Jossa on yksi siisti oikea vastaus joka on ehdoton ja jonka vaihtoehtoja ei edes tarvitse harkita. Mielestäni tämä onkin näppärä tilanne katsoa tilannetta jossa samaa asiaa puolustetaan hyvin vastakkaisista näkökulmista.

Käyn niitä läpi koska ne ovat (kuitenkin) toistuvia. Moni arvostaa niitä ja ne kuvaavat monien mielipiteitä. Ja tätä kautta ne on hyvä (vähintään) tuntea. Osa niistä jopa ansaitsee lähemmän tarkastelun. Valitettavana ja toistuvana teemana on orjuus -sanan ylikäyttö. "Ruukinmatruunan on pakko todeta, että mitäs minä sanoin. EU on koko ajan kehittymässä enemmän ja enemmän totalitaristisen Eurostoliiton suuntaan. Aseeton kansa on puolustuskyvytön kansa, ja aseettomia ihmisiä on helppoa tylyttää, kiusata, nöyryyttää ja nujertaa. Kun ihmisiltä viedään viimeinen keino puolustaa itseään, heistä tulee orjia." Tämä on oikeasti sukua sille uhriutumisasenteelle jota vihaan nyky-yhteiskunnassa. Tämä on johtanut hyvin omituisiin tilanteisiin. Esimerkiksi moni on siirtänyt kiusaamisen tekojenkuvaamisesta kokemukseen. Ja tästä on syntynyt tilanne jossa "jokaistahan kiusataan". Tämä väheäntää kiusaamis -sanan arvoa ja vakavuutta ja on poissa kiusatuilta. Samoin "orjuus" -sanan käyttö EU:n sisällä nykysuomessa tavallisen kansalaisen kohdalla on liioittelu.

Takkirauta -blogi toki elää konservatiivisen muodin pinnalla, osittain siksi että blogi tuntuu elävän ulkomaisia blogiartikkeleja lukien ja niitä osittain kääntäen. Siksi, kun vielä muutama vuosi sitten konservatiivit kauhistelivat uusateisteja koska nämä haittasivat yhteiskuntarauhaa ja voisivat surmata ihmisiä koska vain kristinusko ja muu vastaava uskonto voi antaa ei-nihilistiset arvot, on nyt ääni muuttunut kellossa. Kun pari vuotta sitten ranskan vallankumous oli vaarallinen esimerkki siitä, miten ateismi johtaa väkivaltaiseen anarkiaan ja kansannousuihin, voidaan konservatiivisissa blogeissa tänä päivänä siteerata "marseljeesia" aivan vakavasti.
1: "Aux armes, citoyens! Formez vos battaillons!" Minua paranoidimpi voisi nähdä tämän jopa kutsuna väkivaltaan. Tämänlainen varustautuminen ja valmistautuminen onkin äärioikeiston puolella tällä hetkellä muotia. Minun on kuitenkin vaikeaa liittää "Ruukinmatruunaa" äärioikeistoon. Joskin hän on vaikuttanut olevan jonkinlaisessa kurimuksessa jonka lopputulemana saattaa olla niin että hänestä tulee sellainen.

Näin ollen en ole yllättynyt siitä että aseiden kantamisessa vedotaan enemmänkin "korpilain tarpeeseen". "Euroopassa väkivalta-, omaisuus- ja seksuaalirikoksissa. Samoin olemme nähneet, kuinka kyvytön ja haluton poliisi on kaikkialla turvaamaan han-eurooppalaisten oikeuksia ja turvallisuutta. Meidät han-eurooppalaiset on jätetty oman onnemme nojaan ja lainsuojattomiksi kehitysmaalaisten väkivaltaa kohtaan. Näin se anarkotyrannia etenee. Anarkiaa rikollisille, tyranniaa lainkuuliaisille kansalaisille." Tuota lainausta tarvitaan tietenkin jotta saadaan oikeutettua otsikossa käytetty "anarkotyrannia".

Asenteista argumentteihin

Yllä kuvasin lähinnä erimielisyyttä. On asenteita ja mielipiteitä jotka ovat erilaisia. Tämä on kenties tärkeä taustoittava tieto. Mutta se ei ole kovin argumentatiivista. Se on lähinnä sellaista mielipidekirjoittamista joka tehdään mielipide edellä. Monet näyttävät arvostavan sellaista. Minusta sellaisessa ei panosteta riittävästi. Se on oikomista. Se on älyllistä laiskuutta. Ja tälläinen ei ansaitse kunnioitusta, jota osoitetaan esimerkiksi kirjoittamalla pitkiä vastineita. (Ajankäyttö on minulle kunnioitusta ja relevanssin antamista. Jopa silloin kun seassa on "haista paskaa". Se on temperamenttini ilmentymistä jossa sisäinen rumuuteni pulpahtaa pinnalle.)

Mutta tätä on toki katsottava hitusen tarkemmin. Takkirauta ilmaisee näkemystään ei-argumentatiivisesti. On ilmeisesti näppärää ilmaista itseään statementein. Sillä tavalla saadaan esimerkiksi seuraavia lauseita "Aseenkanto on vapaan ihmisen perimmäisin perusoikeus. Ei sananvapaus, ei omistamisenvapaus, ei liikkumisenvapaus vaan aseenkanto. Vain vapaa ihminen saa kantaa aseita. Orja ei saa." Jossain määrin tämä statementjoukko voidaan nähdä perusteltuna. Tai ainakin se voidaan sovittaa aatehistoriaan ymmärrettävällä tavalla.

Konservatiivit käyttävätkin usein tässä statementien sijaan lainausta jossa on perustelu. Kyseessä on Jeffersonin näkemys, tai ehkä oikeastaan hänen suuhunsa laitettu sitaatti. "Founding Fathers" on USA:ssa hämmentävä lähes pyhimyksenkaltaisiksi nostettu ihmisjoukko. Ja tätä kautta lausunnolla on USA:ssa argumentaation lisäksi vahva symboliarvo. Suomessa on helpompaa olla neutraali ja katsoa onko sanotussa järkeä. Samalla tulee määriteltyä keskeisiä käsitteitä. Ja ne määrittynevät tavalla jolla niitä on "Takkiraudassa" käytetty. "When governments fear the people, there is liberty" ... "When the people fear the government, there is tyranny. The strongest reason for the people to retain the right to keep and bear arms is, as a last resort, to protect themselves against tyranny in government."

Argumenttina on siis se, että on riskinä että valtio on julma ja sortava. Ja tätä kautta olisi tarve ihmisten puolustaa itseään. Takkiraudassa ollaan usein melko vahvasti anarkiaa vastaan, joten ei ole ihme että anarkia nähdään vain rikollisten, haittamaahanmuuttajien ja vastaavien ominaisuutena. Tosiasiassa itse näkisin että asekielto ei ole anarkotyranniaa. Se on anarkotyrannian antiteesi. Jos vain keskusjohdetulla hallinnolla on aseet ja sitä kautta sitä vastaan ei olisi mitään keinoja - parlamentaarisia tai muita - on määritelmällisesti keskusjohdettua systeemiä. Anarkisti ei kannata tämänlaista. Anarkismi on määritelmällisesti tämänlaisia rakenteita vastaan hyökkäämistä. Joten itse asiassa Jeffersonin sitaatti voidaan nähdä hyvinkin pro-anarkistisena. Tämä ei toki tee ongelmaa olemattomaksi. Se tekee "anarkia" -termin liittämisen tähän ongelmaan perustelemattomana, jopa tyhmänä.

Toinen asia joka tuosta monien konservatiivien arvostamasta Jefferson pseudo-sitaatista saadaan irti on sitten se, että selvää on että aseet eivät ole itseisarvo. Ne ovat välinearvo. Tätä kautta ne eivät mitenkään voi olla perimmäisin tai syvin arvo. Välinearvolla kun on arvo vain sitä kautta että ne takaavat muita arvoja. On kieltämättä mahdollista että tuliaseilla voidaan taistella ranskan tai venäjän vallankumouksen hengessä keskusjohtavaa hallitusta vastaan. Mutta tämä oikeutetaan sillä että taistelemalla puolustetaan esimerkiksi mainittuja liikkumisen ja sanomisen vapauksia. Ja muitakin vastaavia vapauksia. (Kuten mahdollisuutta saada reilu ja julkinen oikeudenkäynti.) Aseilla voidaan puolustaa omaisuutta vain jos omistusoikeus on puolustamisen arvoinen itseisarvo.
1: Ja itse asiassa tätä korostaa sekin että aseen omistaminen vaatii omistusoikeuden tunnustamista. Voit omistaa ilman aseita mutta et voi omistaa asetta ilman omistusoikeutta. Joten se siitä "perimmäisyydestä". Aseenkantoa voi pitää tärkeänä mutta tämänlaiset lausunnot viittaavat että "älykkyys" ja "perusteltavuus" ja "ei-sentimentaalinen sepeäminen" eivät ole niitä käsitteitä joita itselataavien aseiden kantamista koskeva teksti piti sisällään...

Ja tästä oikeastaan päästään siihen miksi orjilla ei ole aseita. Aseet eivät ole perimmäinen ja syvin oikeus johon olisi lupa kaikilla rikollisilla ja ihmisillä. Aseet eivät ole se joka esimerkiksi oikeusvaltioissa lakijärjestelmässä otetaan viimeisenä pois. Ihmisen oikeutta esimerkiksi ravintoon pidetään keskeisempänä. Putkaan otettu epäilty riisutaan tyypillisesti aseista jo ennen kuin häneltä viedään vapaus. Vapauden menetys arvioidaan oikeudessa oikeudenkäynnissä ja jos on tullut ilman syytä pidätetyksi, tästä on mahdollista saada korvauksia. Sen sijaan siitä jos viattomana putkaan viedyltä on pidätystilanteessa kiistetty mahdollisuus hakea kotoa tuliaseita mukaan putkaan ei vaadita korvauksia. Aseet ovat privileegio. Ja privileegioita ei ole kaikilla ihmisillä. Orjilla on kaikista vähiten privileegoita. Orjilla on vain syvimmät perusoikeudet.
1: Jos monissa paikoissa niitäkään. Kenties orjuus on sitä, että syvimpiä perusoikeuksia on viety. Kenties orjuus on sitä että vapaus on viety ilman rikollisuuteen osallistumista. Kenties orjuus on enemmänkin käytännössä samaa kuin "palkaton työntekijä" kuin sitä että hän olisi "joku joka ei saa kantaa sanotaan nyt vaikka konetuliasetta". Jos konetuliaseissa tulee raja niin onko orja sellainen jolla ei ole lupaa omistaa omaa panssarivaunua? Miksi ei jos kerran tuohon tuliasepuolellekin on jo lähdetty? Olenko orja kun hallitus ei anna minulle mahdollisuutta ydinaseen omistamiseen? Tuskin. Joku voisi selittää tähän vastaukseksi jotain mitä itse tykkään sanoa ; Eli se, että terve normaali kansalainen käyttää asetta metsästykseen ja tarkkuusammuntaan. Mutta tätä tietä ei voi käyttää siinä vaiheessa kun ollaan pseudo-Jeffersonin hengessä selittämässä siitä miten kansalaisten täytyy hyökätä väkivaltaisesti hallitusta vastaan. Sillä poliitikkojen tarkka-ammuta metsästysmielessä ei ole tätä vaihtoehtoista funktiota. Kun tuolle tielle lähdetään rauhanomainen funktio argumenttina on pakko heittää ikkunasta.

Tältä osin tuliaseet ovat minulle tässä osin kuin miekkoja ; Minulle on ilmiselvää että on kunnia harrastaa miekkailua, koska se on jotain joka sallitaan sillä että ollaan riittävän tolkullisia vastuullisia aikuisia. Tämä on etuoikeus ja ilo. Ei mikään riisumaton perusoikeus joka kuvaa jotain alinta väkivaltarikollista muta-aivojen ryönää jossa ei eroteta "siistejä asioita" "yleisoikeuksista". Jos joku väkivaltainen aseveljiään vaarantava riehuja saa potkut salilta, olen vain tyytyväinen. Ja jos tämä poispotkittu valittaa "perusoikeuksista puolustaa itseään" niin näen sen vain demonstraationa siitä että hän ei kykene erottamaan "mä haluun" -tasoa "mä tarvitsen" -tasosta ja "minulla on oikeus" -tasosta. Tämänlainen kitisijä on lapsen tasolla ja demonstroi valituksellaan sitä että hän nimenomaan ei ansaitse.

Ironinen twisti.

Asekielto ei ole totaalinen tuliaseiden kantamisen kielto. Tämä on mielenkiintoinen detalji. Sillä "Takkiraudan" teksti muistuttaa kovasti tekstiä yleisestä kaikkien tuliaseiden kieltämisestä. Tämänlainen lokeroimattomuus ei ole toki yllättävää. Mutta sillä on omituinen implikaatio.

Konservatiivipiireissä on totuttu käyttämään melko paljon aseidenkanto-oikeuden puolustamista koulusurmien tyylisissä tilanteissa. Tilanne on toki tässä tapauksessa hyvin rinnastettava, että "Charlie Hebdo" -lehteen tehty isku on luonteva reaktio (pelkureille). Vastaavat halutaan (sinänsä ymmärrettävästi) estää. (Tehdä mahdollisimman mahdottomiksi sillä tavalla jolla oikeusvaltioissa voidaan, kieltämällä lailla.) Koulusurmiin reagoiminen kiellolla nojautuu varmasti samanlaiseen järkyttymiseen ja vastaavan torjumisen haluun.

Kiinnostavaa onkin, että koulusurmien yhteydessä on korostettu että tuliaseita ei tarvitse kieltää. Koska sitä voidaan puolustaa itseään puukolla tai millä vain. Symboliseksi aseeksi tässä on näyttänyt muodustuvan ruuvimeisseli, jolla kuulemma voi näppärästi tappaa ihmisiä silläkin. Joten vaarallisten asioiden kieltämiselle ei olisi tarvetta tuliaseiden kohdalla. (Vaikka ruuvimeisseli ei tietysti kenestäkään ole tuliase. Kyse on siitä että sillä voi tappaa.) Ja tuore tapaus Trolhättanista näyttääkin että koulusurmiin kyetään ei-banaaleinkin asein. (Toki miekalla varustautunut hyökkääjä sai hengiltä melko pienen määrän ihmisiä. Verrattuna siihen mihin pistoolilla voi. Joten asekieltojen kannattajien asenne siitä että aseet joilla on helppo tappaa paljon ihmisiä on syytä kieltää vahvemmin on yhä jossain määrin perusteltu.)

Tässä asekieltokohdassa sitä voitaisiin kuitenkin sanoa että miten niin sitä ei voida hyökätä hallitusta vastaan. Kun kyllähän sitä saa ihmisiä hengiltä niillä ruuvimeisseleilläkin. Jos tämä koulusurmien asepuolustuksessa otetut argumentit otetaan vakavasti, niin tosiasiassa Pseudo-Jeffersonilainen argumentti ei murru. Ihmiset voivat yhä puolustaa itseään hallitusta vastaan.

Itse en toki ole arvostanut tuota "ruuvimeisselintappoteho" -argumenttia. Joten minulle tilanne ei merkitse mitään. Minusta kysymys on mittakaavasta. Ihmisillä on privileegioita, joita voidaan karsia esimerkiksi tappoteho mielessä siten että harmaasävyisessä vaarallisuuslistausmaailmassa jokin vain kielletään. Mutta moni konservatiivi välttää tätä harmaasävyistä ajattelua "ruuvimeisselillätappamistehoargumenteissaan", joten tosiasiassa heidän ei pitäisi välittää. Sillä mitä väliä on että kielletään yksi tietynlainen tuliasetyyppi kun tosiasiassa hallitusta vastaan voisi taistella ihan kertalaukeavilla tuliaseilla ja revolvereilla. (Tai ruuvimeisseleillä.) Ollakseen sisäisesti koherentti "ruuvimeisseliargumentin" kannattajan tulisi korostaa sitä miten triviaalia on kieltää itselataavat aseet kun terroristit voivat tosiasiassa tehdä vastaavia terrori-iskuja K -raudan kautta.

Toki minun on tunnustettava että ostan tämän "ruuvimeisseliargumentin" siinä mielessä että olen tiedostanut että halutessani minä, kuten oikeastaan ihan kaikki muutkin, voimme tappaa oikeastaan lähes kenet tahansa muun ihmisen Suomessa. Tässä on toki joitain rajoitteita. Tilanteet vaativat usein MAD -hengen. (Mutually Assured Destruction.) Eli jos tekijä ei välitä kuoleeko prosessissa ja jääkö kiinni ja vankilaan, hän voi tosiasiassa tehdä melko paljon kaikenlaista. Kunhan suunnittelee. (Olenkin vääntänyt tästä sellaista juttua että kun joku kertoi että "siinä vaiheessa kun hyttynen istahtaa omille kiveksille tietää että kaikkia ongelmia ei voi ratkaista väkivallalla" olen täsmentänyt että väkivalta on tuossakin ratkaisu, jos vain oikein kovasti haluaa tuhota sen itikan. Kysymys on siitä miten välittää siitä miten itselle käy.) Tässä mielessä jossain määrin Jeffersonin periaate siitä että hallituksen on pelättävä kansalaisia on olemassa jossain ruuvimeisselien tasolla. Käytännössä olisi toki helpompaa hoitaa tälläiset pikkuseikat sillä että jokainen saa omistaa tankkeja, sinkoja ja maamiinoja. (Sirpalemiinat ovat tiettävästi varsin edullisiakin per kappale.) Joten jossain määrin ruuvimeisselit eivät tarjoa ihan tasapuolista suojaa. Kamppailullisesti tuliase on "great equalizer". Miekkakin tasavertaistaa ihmisiä. Tämä on taatusti antielitististä siinä määrin että fyysisten ominaisuuksien ja taitojen tarve muuttuu. Miekalla pärjää taitava mutta fyysisesti heikompi. Tuliaseilla pärjää kuka tahansa. (Joka tekee "kenestä tahansa tuliaseenkäyttäjästä" tehokkaamman koulusurmaajan kuin miekasta joka sentään vaatii sen että osaa tehdä jotain.)

Pieni ajatus : Kaksikielisyydestä, vallasta ja hieman ironiastakin

Roomalaiset puhuivat latinaa. Tämä on yleistä tietoa. On kuitenkin syytä muistaa että roomalaisilla oli viha-rakkaus -suhde kreikkalaisiin. Ja kreikan kieltä käytettiin melko paljon. Aluksi se oli pääasiassa "maahanmuuttajien ja orjien" kieltä. Ja monet orjat olivat kaksikielisiä. Mutta myöhemmin ylhäisö piti kreikan kielestä ; Kreikka oli paitsi turmeluksen niin myös filosofian ja kulttuurin kieli. Tavallinen "kotimaalainen" roomalainen puhui latinaa ja siksi kreikan kieli oli ylhäisölle myös keino erottautua.

Tämä "ylhäisöllisyys" on hauskaa pitää mielessä, kun Rooman hajottua ylhäisö käytti latinaa tieteen ja teologian kielenä. Sillä tässä yhteydessä ei (a) otettu kreikkaa kaikista oleellisimmaksi kieleksi ja (b) oltiin edelleen harjoittamassa kieltä joka ei ole oman kotimaan kieli. ~ Mutta toisaalta ; Jos mietitään Venäjän vallankumousta, suuri osa ylhäisöstä osasi puhua venäjää mutta siihen aikaan aristokraatit puhuivat muodikkaasti ranskaa.

Aikaisemmin suomessakin puhuttiin ruotsia. Ruotsin kieltä ei toki valittu siksi että saataisiin Rooman mahtavan valtakunnan eksoottisia fiboja. Syynä oli valloituspolitiikka. Mutta väline oli sama. Ruotsin kieli oli siitä käytännöllinen että ylhäisö saattoi pitää sen itsellään. Ruotsin kielen opettaminen kaikille on tälläisessä tilanteessa tietenkin vapauttava. Nykyään kun ruotsin valta on kutistunut ja se on muuttunut "harmittomaksi 6% kulttuuriseksi kuriositeetiksi" sama kielenopettelu on muuttunut monille pakkopullaksi.

Sillä, let's face it ; Kaksikielisyyttä tuetaan tasa-arvoisena ja sitä tarvitaan vain jos valloilla on jonkinlainen kulttuurieliitti jonka täytyy jotenkin erottautua. Ja nykyaikana tiedämme missä tämä valta sijaitsee, sillä tieteen kieli on englanti ja jopa internetissä puhutaan rallienglantia ja ties mitä tankeroenglantia. Mikä ärsyttää monia kun he ovat suomalaisia ja käyvät suomalaisissa ryhmissä internetissä. Mutta he eivät olekaan 31337. Ihme n00beja.

---

Kielet voivat myös etääntyä ja elitisoitua muutoin. Japanin keisarit puhuivat ylhäisöjapania. Ja kun keisari Hirohito esiintyi radiossa ensimmäistä kertaa, tilaisuudessa jossa suuri osa japanin kansalaisista kuuli hänen äänensä ensimmäistä kertaa, he eivät tahtoneet ymmärtää mitä Hirohito sanoi koska ylhäisön tapa käyttää japania oli erkaantunut siitä miten tavalliset japanilaiset puhuivat. (Viesti oli muuten suunnilleen "Sotatilanne ei välttämättä ole kääntynyt eduksemme.") Tähän liittyen ; Tervetuloa minun blogiini. Sen ymmärrettävyyttä ja kielellisiä ratkaisuja ei ole välttämättä pidetty parhaina mahdollisina. Syytän lauserakenteestani ja virkkeistäni kirjallisuutta joihin tutustuin liian nuorena ; Gabriel Garcia Márquezillahan virkkeet kestävät yli sivun verran. Loenin virkkeet kestävät kolmattakin sivua. Henry Millerkään ei tuhlannut pisteitä "Kravun kääntöpiirissä". Ongelmani kielessä ovat usein siinä että yritän liian vaikeita. En välttämättä edes osaa tuottaa "normaalia lausetta". En tiedä minkälaisia lauseita "tavalliset ihmiset käyttävät". Tämä on taatusti jonkinlaista kulttuurielitismiä. Mikäli haluatte välttää kohtaloni, neuvon että ette lue kaunokirjallisuutta ennen kuin reaaliaineet ovat kunnossa. Toisin päin jutuista ei enää saa mitään selvää.

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.