Monoa monikulttuurisuudelle?

Monokulttuurin ongelmat ovat melko selviä ; Niissä on ideana, että on yksi ehdoton oppi tai ajatussuuntaus. Joka on sitten oikeassa. Jos ei lyhytjänteisesti niin pitkäjänteisesti sitten viimeistään aivan varmasti. Tämänlainen varmuus paistaa läpi monilla Suomessa olevilla konservatiiveilla. Sellaisille jotka periaatteessa arvostavat sloganeita ja ajatelmia joissa liikavarmuutta paheksutaan.

Monokulttuurin ongelma on vaihtoehdottomuus. Ja se, että ideat typistyvät hyvin karkeisiin ideaaleihin. Roolit on jaettu. Oma oikea näkemys lokeroituu hyvin suppeaksi. Oman ideologisen klikin sisäiset kiistat muuttuvat helposti koulukuntariidoiksi ja oleellisiksi jakolinjoiksi vääräoppisen ja oikeaoppisen kanssa. Samoin viholliskuvista voidaan luoda hyvin yksinkertaisia. Koska mitään kovin suurta tarkkuutta ei tarvitakaan kun eivät ole edes oikean opin kerettiläisiä tulkintoja vaan "jotain aivan muuta".

Tämän ajattelutavan ongelmat on tuotu esiin jopa periaatteessa aika väkevästi kristittyjen ajattelijoiden toimesta. Esimerkiksi C. S. Lewis kirjoitti hyvin kielteisesti teokratioista. Tämä ei olekaan ihme ; Teokratia on siitä jännittävä että yhteiskunnan heikot olot korreloivat uskonnollisuuden kanssa positiivisesti. Joten murtuva yhteiskunta turvautuu helposti teokratiaan. Ja jos tämä tuottaa ongelmia, teokratiassa haetaan ratkaisua siitä että ei olla oltu riittävän oikeaoppisia. Syntyy itseäänruokkiva kehä jossa teokratian ongelmat kertovat että onkin syytä harjoittaa vahvempaa vääräoppisten kontrollia. (Vaikka mielestäni Jerry Lewis on oleellisempi viisauden lähde kuin C. S. Lewis, on tässä kohden sanottava jotain sokeista kanoista ja jyvistä.)

Jos eläisimme nykyisessä keskustelukulttuurissa tämä olisi argumentti monikulttuurisuuden puolesta. Aivan samoin kuin argumentaatio monikulttuurisuuden ongelmista nähdään jonain joka tukee sellaisenaan oikeaoppisten vahvasti monokulttuurisävytettyjä näkemyksiä.

Itse en jaksa taipua tähän. 

Olen enemmänkin Kenan Malikin kannalla. Malik on monikulttuurisuuskriitikko. Että monikulttuurisuuskritiikin kriitikko. (Molemmat tulevat tavallaan käsitellyiksi osittain samantapaisin syin.) Hän moittii monikulttuurisuutta, mutta korostaa että monikulttuurisuuden kritiikissäkin on runsaasti huonoa ja ala-arvoista lähestymistapaa. Ja jos joku ihminen näyttää dissaavan kaikkia, en tietenkään voi tehdä muuta kuin kokea syvää sympatiaa tätä kohtaan. (Ainakin ensimmäiseen antipatian aaltoon asti.)

Malikin mukaan monikulttuurisuuskritiikkiä ei pidä tiivistää monoliitiksi. Tämä tarkoittaa sitä että sitä ei voi moittia rasismiksi. Mutta toisaalta koska monikulttuurisuuskritiikin sisällä on myös selvästi rasistista tai sillä sävytettyä toimintaa, on sitä voitava kutsua sen oikealla nimellä.

Tällä on toki tarkempikin sisältö.

Moni voisi ajatella että "kaiken vastustaminen" on aika huono perusta argumentaatiolle. Ja se onkin. Siksi onkin syytä nähdä miksi Malikilla on sellaisia ajatuksia kuin hänellä on.

Malikin mukaan liberaali monikulttuurisuus on huonoa koska se tekee tavallaan sitä mistä on tavallisesti moitittu monokulttuureja. Terminologia on vain hieman erilaista. Liberaalit luovat ideologisia monoliitteja jotka ovat karkeita yleistyksiä. Niissä on tapana luoda tarkastelukohteeksi erilaisia vähemmistöyhteisöjä. Ja tämän jälkeen niistä tehdään karkeistuksia. Karkeistuksia joissa alakulttuurin fundamentalistisimmat ja vähiten "massakulttuurin" mukaan menevät edistykselliset suuntaukset nähdään autenttisina tai autenttisempina kulttuurin edustajina.

Alakulttuuri nähdään enemmän tai vähemmän kulttuurisesti ehenänä, jopa homogeenisena, kokonaisuutena. Sillä on ainutlaatuinen jaettu näkemys elämästä ja uskosta.  Ja tätä kollektion ainutlaatuista näkemystä sitten suojellaan. ; Mikä tietenkin sopii monokulttuuria arvostaville oman ideologiansa sisällä lukkiutuneille hajaannusta ja erillisyyttä korostavalle ei-diplomaattiselle ei-keskustelevalle fundamentalistille. Tuki ja valta saadaan ideologiselle yhteisölle tavalla joka lisää tämän alakulttuurin sisäistä koheesiota, vähentää oman opin sisällä tapahtuvaa mielipiteiden monipuolistumista.

Tätä kautta syntyy tilanne jossa ihmiset asetetaan alakulttuurilokeroihin ja heidän vaikutusvaltansa ja saamansa tuki määritetään tämän alakulttuurilokeron sisällä hyvin tietynlaisella tavalla. Tavalla joka ei suosi kommunikaatiota, neuvottelua ja kanssakäymistä. Tavalla joka nimenomaan suosii poteroitumista erillisiin alakulttuuriehin joita pidetään sisäisesti siistinä aivan samalla tavalla kuin kyseessä olisi "oma pieni teokratia valtion sisällä". (Vertaus on omani, ei Malikin. Se mielestäni karkeistaa Malikin ajatusta hyvin suhteessa alun teokratiakuvaukseeni.)

Malik ei kannata monokulttuuria vaan moninaisuutta. Monikulttuurisuuden ongelmana on sen hallintapolitiikka. Ei moninaisuus. Malik korostaakin, että moninaisuus ei ole itseisarvo vaan välinearvo. Monille länsimaisille ihmisille, jopa patakonservatiiveille, oikeus omiin mielipiteisiin on itse asiassa korostetusti itseisarvo. (Vaikka se jostain syystä usein livautetaankin ihmiseltä yhteisölle.) Malik kuitenkin korostaa, että moninaisuuden tärkein arvo on se, että siinä on kyseenalaistamista ja testaamisen henkeä. Vertaamalla vaihtoehtoja saadaan käsille paras. Ja paras ei tarkoita rehelliselle ihmiselle sitä kulttuuria mihin on sattunut itse syntymään.

Malikilla onkin ajatuksia yleisinhimillisistä arvoista jotka ovat samalla ei-mielivaltisia että ne ovat ihmisten luomia konstrukteja samanaikaisesti. Moraalinäkemykset ovat Malikilla historian, ei yhden ideologian, tuote. Yhteisöjä rakennetaan eikä määritellä pappien kirjoissa. Malikista tämä ei tee moraalista mielivaltaista. Ainoastaan jotain joka muuttuu ja on muuttunut ajan mittaan. Ja tulee todennäköisesti muuttumaan tulevaisuudessakin. Objektiiviseen luonnontieteen todistamaan/löytämään tai Jumalan määrittelemään objektiiviseen moraaliin ei ole perustetta. Silti moraalisuudessa ei ole juuri lainkaan mielivaltaa. Ihmisten tarpeet ja mieltymykset eivät ole sattumanvaraisia.

Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.

Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

Akua! Akua! ~ Mein Camp

"Hikinewsin toimitus lupaa pysyä vastedes poliittisesti hyväksytyissä satiirin aiheissa kuten AIDSissa."
(Hikinews : Charlie Hebdosta ei saa tehdä pilkkaa)

Aku Hirviniemi päätyi tallomaan Suomen lippua "Kingi" -televisiosarjassa. Sketsissä hahmo luuli lipun syttyneen palamaan ja tallasi sitä. Hän oli valmistautumassa virtsaamaan lipun sammuksiin. Kukaan ei ampunut häntä muodikkaasti, mutta tilanne muuttui tietenkin Charlie Hebdo -vertaukseksi. Yhteys on jossain määrin ymmärrettävä ; Lipun häpäisy ja jumalanpilkka ovat laissamme rangaistavia tekoja. Moni kuitenkin haluaisi että ilmaisussa olisi mahdollista tehdä jumalanpilkkaa tai talloa lippuja. Onkin taatusti mielenkiintoista miettiä sellaisia kysymyksiä kuin onko valtion kansallisilla symboleilla vahvempi suoja kuin uskonnollisilla symboleilla.
1: Ja elämään saa "Kingi" -sarjaa parempaa huumoria katsomalla kanavan selityksiä asialle. Kun asiaa voisi puolustaa ties millä mutta tarjolla on absurdi suojaus jossa "harteilla olleen lipun mittasuhteet eivät olleet oikeat" tietää että tarjolla on absurdia komiikkaa joka vetää vertoja lähinnä kansankirkkomme johtoportaan selittelyille erilaisissa kirkostaeroamiskohuissa.

Oma lähtökohtani on se, että Hirviniemen tempauksen huumoriarvo oli melko pieni. Se oli estettisesti banaali. Ja se oli ilmaisua jonka kohteena oli asian sijasta symboli.
1: Se oli humoristisesti yhtä tiedostava kuin "kotimaan" toimituksen "Jesus is Charlie" -tekstin tiivistys oli osuva kuvaus huumorista. "Mikä naurattaa uskovaista eniten? ­­- No, kun ateisti sanoo, ettei Jumalaa ole olemassa. Mikä naurattaa ateistia eniten? - No, kun uskovainen sanoo, että Jumala on olemassa. Aatteiden maailmassa naurua riittää. Ja loukkaantumista Jumalan ja jumalattomuuden puolesta. Silmitöntä raivoa (usein huonon) huumorin vuoksi." Loukkaantumisosiosta olen toki yksimielinen. Mutta unohtakaa rytmitys. Unohtakaa setup-pun -rakenteet. Unohtakaa muut vitsinkerronnan keinot kuten jännitteet ja yllätys. "Jumala on olemassa" ja "Jumala ei ole olemassa" ovat itsessään huumoriarvon huipentumia, kaikista hauskin asia jollekin. Joten parhaat vitsiniekat löytyvät analyyttisestä teologiasta ja etenkin sen Jumalatodistuksista. Toki uskonto on minusta useimmiten vitsi. Mutta en uskonut että kotimaan toimitus sen tunnustaisi. Tosin korostan tässä että uskonto on vitsi joka ei naurata. Joten sen huumoriarvo on äärimmäisen matala. Bonuksia tulee kuitenkin siitä että kotimaan toimitus kannattaa objektiivista huumoria ja käsittelee huumoria kuin sen hyvyys ja huonous olisivat mitattavia asioita.

Symboleita, tulkintaa ja juridiikkaa;

Tuomas Hynynen ilmoitti "kotimaan" blogissaan laittavansa mainostelevisiota boikottiin lipun tallomisen vuoksi. Hänen kannanottonsa on varsin maltillinen ; "Kannatan sananvapautta. Kannatan Maikkarin oikeutta olla ideologisesti vaikkei kaupallisesti riippumaton mediatalo. Mutta vaikka kannatan sananvapautta, en aio ikinä ostaa Charlie Hebdon irtonumeroa. Enkä aio katsoa Maikkarin ohjelmia pitkään aikaan." Tässä kohden olen itse asiassa astetta tiukkapipoisempi. Kysymys kun ei ole pelkästään eettinen vaan myös juridinen. Nähdäkseni lakien kohdalla on huomattava sekin että on sellainen periaate kuin kaikkien kohtelu samalla tavalla. Aku Hirviniemi ei voi olla immuuni vallitsevalle lainsäädännölle vain siksi että on julkisuuden henkilö.
1: Itse asiassa Jumalanpilkkalainkin kohdalla olisi mielenkiintoista jos joku todella olisi haastanut minut oikeuteen tekemistäni "Raamatun" poltteluista (ennen kuin teko meni vanhaksi lain edessä) sillä jos puhutaan lakien muuttamisesta nyky-yhteiskunnassa niin absurdi tuomio ja Streisand efecti ovat tehokkaita keinoja muuttaa lakeja.
   1.1: Tällä hetkellähän jumalanpilkkalain ongelma on siinä että de jure ei ole samanarvoista. Tiedän että uskovaiset piirit ovat näyttävästi poltelleet "Beatlesin" levyjä vain siksi että Lennon oli sanomiensa mukaan suositumpi kuin Jeesus. Samoin "Harry Pottereita" on sekä poltettu että haukuttu ankarasti. Lain silmissä näihin tekoihin olisi syvempi oikeus kuin siihen että minä kärvennän yhtä "Raamattua". De facto tuomioita tuskin tulee jälkimmäisestäkään. Mutta "kuolleena kirjaimen" lakia voidaan kuitenkin nostaa poliittisen ilmapiirin muututtua vaikka välittömästi.

Hynynen kuitenkin lähestyy asiaa tavalla jota en voi ymmärtää ja vielä vähemmän hyväksyä. "En halua katsoa kun roolihahmo laahaa lipuksi kutsumaansa sinivalkoista kangasta lattialla, talloo sitä ja meinaa suojella lippua kuseksimalla sen päälle. Annan tapahtumalle merkityksen. Merkitys on se, jonka minä annan. Merkitys ei ole jotain tapahtumaan sisäänrakennettua. Merkitys ei ole sellainen, jonka muut katsojat näkisivät samalla tavalla. Merkitys on henkilökohtainen. Sanojen ja symbolien yhteys ulkoiseen todellisuuteen on katkennut jo kauan sitten, jos sellaista on koskaan ollutkaan." Tämä periaate on kaunis armeliaassa kädessä.
1: Mutta vääränlaisen ihmisen hallussa se on mielivallan lähde. Vastaava on saanut vaikeuksia koulukiusaamiskysymyksessä. Kiusaamiseen on valitettavan usein reagoitu jonain joka korostaa tekojen ja asenteiden sijasta sitä kokeeko henkilö itse että häntä kiusataan. Armeliaisuuteen tai kiltteyteen taipuva voi joustaa etenkin yhteiskeskustelussa kiusaajan kanssa. Sanoa että ei ollut kiusaamista vaikka olikin ja tuntuikin. Toisaalta tästä on tullut sensurismin keino kouluissa. Jos joku on ärsyttävä tätä pahastumista voidaan helposti kokea kiusaamisen kokemukseksi. Näin väärää ideologiaa ilmaiseva mielipide voi muuttua ärsyttämiseksi ja kiusaamiseksi. Ja kiusaaja saa välineitä vain sillä että tulkitsee ja luo merkityksiä siten että on itse joko herkkähipiäinen tai röyhkeästi esittää olevansa sellainen.
2: Itse lähtisin enemmän siitä että yleisesti ottaen merkitykset ovat sosiaalisesti sovittuja. Viestintä nojaa siihen miten termejä yleensä käytetään. Jokin osa tulkinnasta on kenties subjektiivista. Symboli on abstraktio mutta ei merkitykseltään tyhjä. Tämän sisällön päälle sitten heijastetaan henkilökohtaisia tunteita. Symbolit ovat muuttuvia ja (ala)kulttuurisidonnaisia, eivät viestintäsisällöllisesti täysin tyhjiä ja pelkästään subjektiivisia.
3: Hynysen periaate on siitä kiinnostava että esimerkiksi "Suvivirrestä" on keskustelussa lyöty ulkoapäin selvä viesti. Se ei ole uskonnonharjoittamista. Tämänlainen asia nojaa siihen että on jokin sisältö josta keskustella. Mielestäni "Suvivirsi" on uskonnonharjoittamista. Eikä pelkästään sillä tavalla että "minä tulkitsen sen olevan uskonnonharjoittamista" joka tarkoittaisi että se on uskonnonharjoittamista kun siihen sellaisen merkityksen luo. Vaan nimenomaan siten että se on uskonnon harjoittamista yhteislaulamista, nimeä ja yliluonnollisen uskonnollisen palvonnan kohteen mainitsemista myöten. Ei yksi virsi uskonnonharjoittamista tee on argumenttina samaa luokkaa kuin "ei yksi peukalölyönti persereikään seksuaalipahoinpitelyä tee". Kenties totta jossain hyvin absurdissa merkityksessä, mutta ei totta millään sellaisella tasolla jolla on mitään väliä. (Se on itse asiassa hyvin lähisukuinen "lipun mittasuhteet ovat väärät" -puolustuksen kanssa.) Tämä näkökulma on relevantti koska se on juridinen. Kysymys siitä onko vai eikö jokin ole uskonnollista merkitsee tässä kohden pelkästään juridisessa kulmassa. Koulut seuraavat lakia. Laissa on rajoitteita ja sallimisia. Joten subjektiivinen tulkinta pitääkin minimoida.

Haluaisin kuitenkin nähdä päivän jolloin ymmärretään että kirkosta eroaminen on boikotti. Kirkossa nähdään merkityksiä. Kirkon kanta on että nämä tulkinnat ovat ilmeisen päin persettä. Että kirkkoa syytetään virheellisesti ja väärin. Tämä kanta on mahdollista jos ja vain jos symbolit ovat jotain hyvin erilaista kuin Hynysen symbolit.

Rauhaa, yhteiskuntarauhaa.

Kun olen korostanut juridista kulmaa ja sen merkitystä yllä, on hyvä miettiä miksi laissa on jumalanpilkkaa ja kansallisia symboleita koskevaa lainsäädäntöä. Kysymys ei ole pelkästään estetiikasta. On totta että lipun polttaminen ja "Raamatulla" perseen pyyhkiminen ovat räikteitä tekoja joita kuvaa moukkamaisuus, sivistyksen vihaaminen, banaalius ja yleinen perseestä oleminen. Mutta toisaalta yleensä nämä asiat ovat jotain jota tarvitaan elämässä lisukkeena ; Joillekin ne tekevät elämisestä elämän arvoista. Kun itse esimerkiksi katsoin jakson "Killer karaokea" oli selvää että paskan kaataminen päähän ämpäristä ja limainen ja saastainen puuha ja sähköshokit edustivat äärimmäisen matalaa ja huonoa makua. Näitä ei kuitenkaan haluta ajaa laittomiksi. Niitä ei arvosteta mutta siinä se sitten. Kansallisissa symboleissa ja uskonnoissa on jotain erityislaatuista. Niitä koskevat asiat ovat ärsyttävämpiä ja repivämpiä kuin laulaminen samalla kun joku hieroo kermakakkua naamaan.

Emilia Karhu on kirjoittanut "kotimaan" blogiinsa siitä miten uskonrauhan häirinnän lainkohta on perusteltu. "lainkohdalle on yhä perusteltu paikkansa. Nykyinen Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio on todennut vuonna 2009 artikkelissaan Jumalanpilkasta viharikoksiin, että suojeltavana oikeushyvänä ei nykyisessä lainsäädännössä ole enää jonkin uskonnon tai jumalan kunnia, vaan yhteiskuntarauha. Lainsäätäjä on - mielestäni perustellusti - pelännyt yhteiskuntarauhan vaarantuvan, jos toisten uskonnollisten käsitysten tai uskonnonharjoittamisen loukkaaminen sallittaisiin täysin vapaasti." Tämä argumentti on toki jotain joka on hyvin omituinen uskontoihmisen suusta. Mutta toisaalta se on äärimmäisen voimakas juuri uskontokriitikoita kohtaan.

Sillä argumentti on itsessään non sequitur. Jeesusvitsi ei itsenään tuhoa yhteiskuntarauhaa. Mutta jos ajatusta täydennetään ja ajatellaan että argumentti halutaan koherentisoida, saadaan tämä tehtyä helposti. Olettamalla että päättelyssä oli ns. piilo-oletus. Jonka huomioimisen jälkeen argumentti onkin validi. Tällöin oletetaan että uskovaiset ovat tilastollisesti niin usein sen verran pikkumaisia että he provosoituvat. Ja tekevät tämän tilastollisesti merkittävissä määrin sellaisella vahvuudella että tästä seuraa ongelmia kansalaisille ja yleiselle turvallisuudelle. (I totally can't disagree with that!) Jumalanpilkkalain rooli olisi siis sen tiedostaminen että "allahu akbaria" huutava marginaalimuslimi ei olisi mitenkään harvinainen kristityilläkään. Ainoastaan vaarallisten kusipäiden ismit tarvitsisivat lain suojaa. Joten ei tarvitse ihmetellä miksi meillä on juuri jumalanpilkkalaki. (I can disagree with that, a bit. And will.) Kaiken kaikkiaan en lähinnä ymmärrä miten monet kristityt kommentoivat Karhulle siitä että tämä puhuu viisauden sanoja. Samat ihmiset kun usein korostavat että kristityt ovat lempeitä ja että ateistien kristittyjen moittiminen on valheellista ja virheellistä.

Ajatus yhdistyy Hirviniemen lippuun melko erikoisella tavalla. Uusnatsit ja monet muut vastaavat tahot pitävät symboleitaan varsin korkeassa arvossa. Tässä mielessä kansallisten symboleiden suojelu on tarpeellista koska nämä ihmiset ovat vaarallisia. Tämä, kenties kieroutuneen mieleni perversioissaan generoima, kulma tarjoaa hyvin erikoisia viboja kaikkeen poliittiseen korrektiuteen. On jossain määrin huvittavaa ajatella että PerusSuomalaisten maahanmuuttokritiikin "top hitit" olisivat jotain joilla pitäisi oikeuttaa poliittista korrektiutta.

Dias Logos jossa väittelykin on liikaa?

Kun uskonto on symboli ja poliittista korrektiutta oikeutetaan siksi että viha on repivää kun taas mukavuus on rakentavaa. Ja repivään liittyy riski saada kuonoon tai muuta ongelmaa. voidaan jatkaa ankeaa blogaustani. (Joka sentään lainaa lähinnä kristityiltä.) Kolmas kulmani asiaan hakee kimmokkeita Tero Massan "kotimaan" blogauksesta. Hän korostaa kommunikaatiota eriuskoisten välillä. Teksti on periaatteessa leppoisa. Kunnes hän tuo esiin omituisen teesin. "dialogi. Se on kanssakäymistäkirjaimellisesti sanan (-logos) kautta (-dia). Dialogissa kerrotaan siitä totuudesta, johon uskoo ja yritetään ymmärtää toisen totuutta. Dialogin irvikuva on väittely, jossa sanoista hiotaan aseita puhkomaan keskustelukumppanin totuus. Tällöin tärkeää ei ole ymmärtäminen, vaan oikeassa oleminen. Aidossa dialogissa tapahtuu yleensä jotain sellaista, joka vie kohti ymmärrystä, rohkeutta, vapautta ja iloa." Ensin huomioni vetäytyy mainittuun käsiteleikkiin. On hyvin lähellä että tekstin mukaan Dias Logos olisi Jumalan kautta puhumista. Eli että ateisti dialogissa olisi kristityn silmissä tekemässä jumalista asiaa. Tämänlaatuinen tekojen uskonnollistaminen on vastenmielistä. Mutta kokonaisuutta arvioiden luulen että ratkaisun takana on enemmän halu ja tarve snobbailla kuin luoda tämänlaista viestiä. Mutta vahinko on jo tapahtunut ja tämä kulma tuo kätevän tavan helpottaa itse viestissä olevien ongelmien ymmärtämistä. (Siinä mielessä tuo oli kätevä virhe.)

Itse kuitenkin näen että vasta skismojen syntyessä on ylipäätään mahdollista oppia mitään uutta. Ennen tätä on vain assimilaatioita. Jos siihen ei liity kognitiivista dissonanssia, se ei ole epämukavuusalueelle menevää oppimista vaan korkeintaan ennakkokäsitysten syventämistä. (Itse en arvosta muuta oppimistapaa. Ja arvatkaa. Minua ärsyttää jatkuvasti, paljon ja usein. Se kuuluu hintaan, automaattisesti.) Itse asiassa esitän että vaihtoehto jossa maailmankuvia lähestytään mannermaisesti on ongelma kaikkialla muualla paitsi satiirisivustoilla. Joissa voi olla esimerkiksi tiedeuutinen siitä miten ""I just know" replaces systematic reviews at top of evidence pyramid".

Ja mikä pahempaa. Temppu on siitä erikoinen että jos sitä soveltaa uskontoon niin kaikki analyyttinen teologia joka tekee jumalatodistuksia ja vastaavia olisi lähtökohtaisesti väittelyä ja siksi asiatonta. Hyvin harva teologi suostuu näkemään näin. Itsekään en näe asiaa näin. Usein ongelmana ei ole se että käydään väittelyä vaan se että ei käydä väittelyä. Jos vastapuoli harjoittaa epäreilua ja huonoa arugmentointia ei debatti ole tasapuolinen vaan epäreilu. En malta olla lainaamasta Chaim Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan "The New Rhetoric" -teosta ; "The use of argumentation implies that one has renounced resorting to force alone, that value is attached to gaining the adherence of one's interlocutor by means of reasoned persuasion, and that one is not regarding him as an object, but appealing to his free judgment. Resource to argumentation assumes the establishment of a community of minds, which, while it lasts, excludes the use of violence." Päättely ja argumentointi ja todisteiden läpikäyminen on aivan eri asia kuin uhka. Näin ollen ei ole mitään tarvetta suojella teologista keskustelua. Oikeastaan ongelmia voi tulla vasta siinä vaiheessa kun teologisen keskustelun ehdot jätetään syrjään ja mennään pahastumaan. Silloin täytyy ruveta liikkumaan varpaisillaan.

Tosiasiassa tuon tyyppistä puhetta on tavattu käyttää hyvin paljon Suomessa. Siinä tietyt mielipiteet ovat kiellettyjä koska ne ovat ärsyttäviä. Esimerkiksi jos ateisti sanoo että ei usko Jumalaan, se on monista ärsyttävää ja loukkaavaa. Tätä sitten ryhdytään haastamaan erilaisilla käännytysstrategioilla. Joiden kritisoiminen on kauheaa herjaamista koska laki ja ihmisoikeudet antavat jokaiselle luvan kertoa omasta uskonnostaan. (Kuten antavatkin. Ja pitääkin antaa.) "Kunnioituspeli" jota pelataan on tässä hyvin epäreilua. Sitä harjoittavat toki taputtavat itseään ja aatetovereitaan selkään "ymmärryksellä". Mutta itse näen että todellinen totuus johon törmää esimerkiksi tieteessä on paljon avomielisempää kuin mikään mihin törmää uskontojen parissa. Tosin tässäkin kohdassa näkisin että riskit eivät ole tilastollisesti niin suuria että olisi merkittävää säätää asialle laki.

Jotkin symbolit provosoivat tiettyjä ryhmiä. Koska reaktio ei ole satunnaista, syynä on se että näihin symboleihin on ladattu (ala)kulttuurisia merkityksiä. Ne voivat varioida yksilöstä ja alakulttuurista toiseen. Mutta ärsyyntymiseen voi liittyä riskejä. Epäesteettisen pilan tekijä voi joutua vaikeuksiin. Itse asiassa vaikeuksia voi tulla olipa teko juridisesti oikein tai ei. Provokaatio on emotionaalinen reaktio, eikä se perimmiltään mitenkään väistämättä (tai edes yleensä) noudata oikeudenmukaisuuden, lain tai estetiikan lakeja.

Kysymys on vähän kuin perusvarovaisuudesta. Pitää nykyäänkin tietää millä paikoilla kulkee mihinkin kellonaikaan vaikka meillä onkin laaja liikkumisen vapaus ja hyvä poliisi. Ja tässä mielessä on aivan asiallista myös kritisoida jumalanpilkkaajia tai Hirviniemeä. Kenties linnatuomio olisi juridisesti mahdollinen. Mutta sitä huonompi laille.

Että mitähän näillä minunkin taidoilla tekee?

Filosofian taitojen hankkimista ei perustella hyvällä työllistymisellä. Monille filosofi onkin vähän kuin epäonnistunut tieteilijä. Sellainen joka käsittelee totuutta ja maailmaa mutta saivartelevammin. Tai eispirituaalinen pappi, jokin sellainen joka tarjoaa uskontoa ilman Jumalaa, ja joka ei tarjoa uskon tuomaa vakautta ja varmuutta vaan sen sijaan tarjoaa epävarmuutta ja hämmennystä.

Moni voisikin kysyä että miksi kukaan filosofiaa ryhtyisi harrastamaan. Ja moni kysyykin. Ja koska filosofia tarkoittaa kysymyksiä on joskus kenties katsottava myös vastauksia.

Filosofit.fi kuvaa mahdollisuutta filosofin vastaanottoon "Filosofin vieraana sinua ei diagnosoida, eikä sinun tarvitse sitoutua mihinkään ohjelmaan." Joka kertoo että filosofi on vähän kuin psykiatri ilman diagnoosia ja terapiaa. Mutta tämänlainen negatiivinen kuvaus ei kerro mitä filosofi sitten tarjoaa eli mitä filosofin taidoilla tehdään. Mutta onneksi se paljastaa jatkon. Siellä keskustellaan erilaisista aiheista. Henkisestä kasvusta, omasta ajattelutavasta, arvoista, arvoratkaisuista, "Joskus voi olla paikallaan myös tuulettaa omia käsityksiään elämään liittyvistä asioista tai vain laajentaa omaa suhdettaan arjen pieniin tai isompiin kysymyksiin koskivatpa ne sitten uskontoa, politiikkaa tai ihmissuhteita." Joka tekee filosofista epäonnistuneen horoskoopintekijän joka vastaa klassisesti seuraaviin aiheisiin "rakkaus", "työ", "ihmissuhteet", "matkustus", "terveys", "raha". Filosofilta et vain saa tietää kohtaloa. Sen sijaan "Filosofisen keskustelun tarkoitus on avartaa dialogissa omaa ymmärrystä elämästä ja siihen liittyvistä asioista. Filosofin kanssa käyty keskustelu avaa ulottuvuuksia ja näkökulmia, joiden kautta uudet kysymykset ja vastaukset ovat mahdollisia. Joskus sokraattisesti ärsyttäviä ja toisinaan taas lohduttavia." Eli täsmälleen kuten keskustelut seurakunnan sielunhoitajien kanssa, tosin mahdollisesti ärsyttävämmin. Ja ilman taivaspaikan lupailua.

Myös lääkäripalvelu asteria tarjoaa filosofin vastaanottoa. "Vastaanotolla koulutettu filosofi auttaa asiakasta käsittelemään ja ratkaisemaan hänen mieltään huolestuttavia haasteita ja asioita. Neuvonpidon haasteet ja asiat ovat luottamuksellisia. Filosofisessa neuvonpidossa voidaan käsitellä asiakkaan mieltä painavia elämäntaidollisia asioita." On erikoisen mielenkiintoista että tämä liitetään terveydenhoitoon. Filosofin vastaanotto ei kuitenkaan ole psykologista terapiaa eikä siinä hoideta muitakaan sairauksia. Elleivät elämänhallinnan haasteet sitten ole sairaus. Tyhmyyden ja kädettömän amatööriyden tosin varmasti jokainen joskus toivoisi olevan sairaus joka hoidettaisiin vaikka väkisin.

Että mitä siis tekee filosofian taidoilla? Näköjään rahaa.

Teknologiaoptimismista teknodystopioihin

Olen katsellut "Star Trek : the Next Generation" -sarjaa. Siinä ajellaan varsin pömpöösissä hengessä ympäri universumia. Sarja on selvästi nykyaikaa viattomammilta ajoilta. Ajoilta jolloin ns. tekno-optimismia vielä esiintyi melko laajasti. Ajalta, jolloin Esko Valtaojan maailmankuva oli yleisempi. Eräässä mielessä sarjan monikulttuurinen ja suvaitsevainen asenne oli myös selitetty ja oikeutettu teknologialla ; Kun matkustetaan galaksien ääriin, rasismille ei ole tilaa. On ikään kuin pakko olla kosmopoliitti siihen liittyvillä arvoilla koska universumi on, paitsi suuri ja viimeinen korpimaa, niin myös tavallaan pieni kun kaikkialle voidaan matkustaa.

Itse olen tottunut post-apokalyptisempään scifiin. Siihen jossa maailma on joko yhteiskunnan romahtamisen jälkeinen dystopia malliin "Mad Max" tai "Waterworld". Tai ne ovat jollain tavalla kälyisiä ja kurttuisia kuten "Fireflyn" avaruuswestern -maailma. Ja tämä näyttää olevan sitä joka miellyttää muitakin tässä ajassa eläviä. Esko Valtaoja on siis tavallaan vanhempi kuin mitä hänen partansa vihjaa. Hänen tietäjänpartansa kertoo hänen olevan peräisin jostain vanhoilta optimistisemmilta ajoilta. (En voi sanoa niitä aikoja vanhoiksi hyviksi ajoiksi, olen vieraillut niissä.) Mutta Esko Valtaoja onkin scifikirjojen kasvatti. Parta ja paperikirjat kuuluvat velhotietäjän työkalupakkiin.

Mutta nykyään tämänlaista ei hevin jaeta.

Tekno-optimismia pidetään jopa jonkinlaisena syntinä yllättävän usein. Mutta kenties on hyvä vaihtaa tarinankerronta uudempaan, teknologisesti edistyneempään, formaattiin. Nimittäin tietokonepeleihin. Niissä on melko usein scifiteemoja. Ja näihin läimitään myös melko usein jonkinlaisia vuosilukuja. Ja tässä kohden erikoista on se, että nämä vuosiluvut eivät ole aivan satunnaisia. Itse asiassa jos katsotaan pelejä jotka keskittyvät keskiajalle, tiedetään että niissä taistellaan miekoilla ja magialla. Tämä liittyy siihen että on jonkinlainen käsitys ja mielikuva keskiajasta johon tarina sovitetaan. Ja mikä erikoisinta, samanlainen skeemautuminen näyttää koskevan myös scifipelejä.

Tämä ei ole ilmiselvää, ei ole mitään syytä että tietyntyyppiset teemat klusteroituvat lähitulevaisuuteen ja toiset kauemmas, mutta juuri näin näyttää tapahtuvan. Olisi ymmärrettävää jos vaikka jokin suuri pelejä valmistava pelitalo sitoisi eri pelisarjojaan yhteen ja näin syntyisi jonkinlainen malli siitä mitä milloinkin tapahtuu. Mutta ei. Jopa aivan eri pelitalot laittavat tiettyyn vuosilukuun sidotut tarinat siten, että voidaan nähdä aikakausia. Ja niiden väliin laitetaan etupäässä tietyntyyppisiä scifimaailmoita. Pelaajien kesken asiaa onkin mietitty. Yllättävän usea on hämmästellyt miten tuntuu että jossain olisi jokin jonkun päättämä aikajana jota pelivalmistajat sitten noudattaisivat.

Teen tästä karkean jaottelun jota kommentoin niiden alle. Tästä saanee jokseenkin hyvin jäsentyvän kokonaiskuvan siitä miten tulevaisuus näyttää olevan säännönmukainen. (Ja samalla tietysti jos ei ole pelannut pelejä, tulee samalla alustettua se mistä ne kertovat. Ja näin taustatietoja ei tarvita.)
1: "Lähitulevaisuus : Supertaistelijarobotti" Jos katsotaan aivan lähitulevaisuuteen sijoittuvia pelejä, voidaan ottaa esimerkiksi "Megaman", jossa vuosi 2020 on merkityksellinen. Silloin pelimaailmassa luodaan ensimmäinen ihmisen veroinen tekoäly. Vuoteen 2027 sijoittuva "Deus Ex" taas esittelee maailman jossa ihmisiä täydennetään teknisillä varaosilla. "Shadowrun" (SuperNintendon peli) taas tapahtuu vuonna 2050. Ja siinä teknologistuneessa yhteiskunnassa ihmisillä on täydennettäviä teknologisia varaosia, ja pelissä hakkeroidutaan tietoisten tekoälyjen maailmaan ; Pelin loppuvastuskin on tietokoneen mieli joka hakkeroidaan. Samaa teemaa edustaa myös bioteknisesti boostattuja kapinallisia käsittelevä "Haze" joka tapahtuu 2030 -luvun tienoilla.
     1.1: Tarkemmassa syynissä voidaan huomata, että hyvin moni nimenomaan 2000 -luvun alkupuoleen sidottu peli käsittelee jollain tavalla transhumanismia. Robottien ja ihmisyyden suhde on tällöin hyvin lujassa ytimessä. Tämä on tavallaan ymmärrettävää. Koska nykyään uutisissa esitetään tekoälyn kehittymistä, ja ainakin niin kauan kuin minä muistan, ollaan oltu into piukeana kertomassa että ensimmäinen kunnon tekoäly olisi muutaman vuoden tai korkeintaan parin vuosikymmenen päässä. ; Jos tarinassa puhutaan ihmisten täydentämisestä, jos siirrytään vuoteen 5000 menetetään helposti ns. origin story tälle teknologialle. Draamaa on tavallaan helpompi tehdä kun teknologian kehittyminen voidaan kertoa ja asia on niin uusi että myös pelimaailmassa joudutaan aktiivisesti miettimään asian eettisyyttä. Ja jos teknologiaa on käytetty satoja tai tuhansia vuosia, keskustelu on jo tavallaan käyty. (Pelien tekijät näyttävät oikeasti miettivän tämänlaisia asioita, vaikka pelejä pidetäänkin lähes automaattisesti pinnallisena roskaviihteenä.)
2: "Tulevaisuus; Resurssipulaa ja alustavaa avaruusmatkustusta". Dystopian sävyt kuitenkin vahvistuvat. Ja itse asiassa jonkinlaisena merkkipaaluna voidaan pitää 250 -lukua. Jo "hieman ennen sitä" pelit alkavat käsittelemään luonnonvarojen loppumista. Tätä tapahtuu melko lailla kasvavalla tahdilla ja käytännössä 2100 -lukuun sijoittuvat pelit koskevat nimenomaan luonnonvarakriisissä olevaa teknologiayhteiskuntaa. 2080 -luvulla tapahtuva "Machine Hunter":in tyylisissä peleissä luonnonvaroja ja resursseja haetaan avaruudesta. Samaa teemaa näkyy myös "Halo" -pelissä, jossa lähiplaneettojen kolonisaatio on osana ihmiskunnan historian tarinaa tässä vaiheessa. Toiset, kuten "Killzone" taas korostavat resurssipulaa maan pinnalla. Toisaalta tähän aikaan sijoittuvat pelit, kuten 2079 -vuoteen asetettu "Fallout" kertovat pandemioista joissa piileskellään rapistuvassa yhteiskunnassa, ja jossa tauti tekee ihmisistä zombieita. ; Näissä on selvästi loppuunkaluamisen ja yhteiskunnan romahtamisen teemoja. Ekologiset ongelmat ja epidemiat kertovat teemoja.
     2.1: Ei ole mitenkään ilmiselvää miksi näitä tarinoita ei kerrota aiemmassa historian vaiheessa. Kenties syynä on se, että tätä ennen pitäisi olla se korkeateknologinen vaihe jota maailmassa kuvataan. Kun pitää sotia taistelurobotteja vastaan, pitäisi selittää miten ne ehtisivät valloittaa maailman ennen kuin tuho tulee. Tässä mielessä viiveessä on kenties järkeä. Sillä jossain mielessä muutama kymmenen vuotta ei ole kovin paljoa.
3: "Kaukainen tulevaisuus ; uudelleenrakennusta, nostalgiaa ja avaruusolentoja" 2200 -luvulle ja siitä eteenpäin sijoittuvissa peleissä on tyypillistä seikkailu joissa on nostalgian sävyjä. Joko eletään kohtuu rauhallisessa "uudessa keskiajassa" jossa on löytöjä vanhasta superteknologiasta tai muutoin eletään maailmassa jossa etsitään vanhaa hienoa teknologiaa ja yritetään uudelleenrakentaa maailmaa. Toki tässä siirtymässä osa ottaa ennakkoa ; Esimerkiksi "Mass effect" sijoittuu vuoteen 2155. (Mutta on hyvä huomata, että sekään ei tapahdu 2050 tai edes 2080 -luvulla) Merkittävintä on, että tässä vaiheessa ihmiskeskeisyys murtuu. Maan ulkopuolinen elämä tai vähintään avaruusolentojen teknologia alkaa näyttelemään tärkeää osaa tarinoissa. Ja tässä vaiheessa mittakaavat muuttuvat galaktisiksi. "Halo" -pelisarjassa vuonna 2525 saadaan kontakti ulkoavaruuden älyyn.
     3.1: Se, miksi galaksien välinen matkustus siirretään näin kauaksi ällistyttää. Sillä teoriassa avaruusolentojen kohtaaminen voisi olla jo lähitulevaisuutta. Siinä missä tekoälyä ja romahtaneen yhteiskunnan olemassaoloa rajaavat tietyt "pseudoloogiset reunaehdot" kuten se, että täytyy ikään kuin ensin ehtiä keksiä asioita ja levittää niistä yhteiskunnan laajuisia jotta ne voivat tuhoutua. Nämä siirtävät varmasti aikajanoja jonkin verran. Mutta avaruusolentojen kohdalla tämäntyyppisiä asioita ei ole. ; Tietyllä tavalla on ymmärrettävää että jos avaruusolentojen kohtaamisesta puhutaan, niin se, että matkustetaan pitkiä matkoja lisää mahdollisuutta törmätä vieraaseen älyyn. (Jos avaruusolennot eivät vaikka halua tutustua primitiivisiin kulttuureihin, tai jos kohtaaminen vaatii paikan, on isommalle alueelle levittäytyminen samaa kuin kohtaamistodennäköisyyden kasvattaminen.)
+: Suuri hiljaisuus. Ja sitten. Mielenkiintoista kyllä. Ei mitään. Pelit eivät tuppaa sijoittumaan vuoteen 3000. Tai mihinkään tätä suurempaan. Jos tämä todella kertoisi ihmislajin tulevaisuudesta, se voisi johtua siitä että avaruusolennot tuhoavat ihmisen lajina tai sitten ihminen sulautuu johonkin suurempaan avaruusolentojen suureen imperiumiin ja menettää merkityksensä "ihan pienen mittakaavansa vuoksi". Minä uskon että tarinankerronnallisesti tämä johtuu siitä että origin story on tärkeä. Ja jostain syystä ihmiselle on luonnollista ajatella että avaruus, tuo viimeinen korpimaa, avautuu siten että ihmiset rakentavat koneen ja kohtaavat uusia kansoja löytöretkillään. Ikään kuin muiden rotujen tekemät löytöretket eivät olisi yhtä intuitionmukaisia.
    +1: Jos avaruusalus tulee maahan, ihmiset sotivat ne pois, kyseessä on avaruusolentojen hyökkäys. Ja silloin peli voi tarinan kannalta tapahtua ihan nykyaikana. Kuten usein tapahtuukin. Paitsi silloin kun kyseessä on piristävä poikkeus nimeltä "half life", joka sijoittuu lähitulevaisuuteen.

Yhteenveto vaiheista:

Kenties päällimmäinen huomio on se, että pelien tarinankerronta ei näytä olevan kovin satunnaista. Peleihin kirjoitetaan usein myös historiaa taaksepäin ja siksi esimerkiksi tuhoutunut teknologianjälkeinen yhteiskunta vaatii selityksen myös niistä kulta-ajoista ennen romahdusta. Näin aikajana tuppaa venymään. Siksi aikajana ei olekaan, kuten varmasti olenkin esille nostanut, aivan standardi. Trendit ovat enemmän tilastollisia. Mutta silti kaikkea muuta kuin satunnaisia. Tätä pahentaa se, että pelit tuntuvat keskittyvän siihen että jos peli käsittelee sanotaan nyt vaikka ihmisten tehostamista, sen täytyy olla jotenkin sidoksissa sen origin storyyn. Tämä supistaa aikajanoja "kohti jossain määrin uskottavaa minimiä".

Toinen on se, että tietokonepelien maailma kuvaa melko harvoin mitään periaatteessa optimististen ja diplomaattisuutta korostavien scifi -televisiosarjojen kuten "Babylon 5" tai "Star Trek" kanssa. Sen sijaan peleissä ytimessä on usein jonkinlainen negatiivinen konflikti joka syntyy joko suoraan tai välillisesti teknologian vaikutuksesta ; Tekoäly ja ihmisen kehon boostaaminen tuottavat ongelmia joiden ratkomiseen pelit keskittyvät. Teknologia johtaa resurssien haaskaamiseen ja tämä uhkaa tuhota ihmiskunnan. Ulkoavaruuteen meneminen on huuto avaruusolentojen suuntaan ja tämä taas ei ole kovin helppoa koska ne eivät välttämättä ota meitä avosylin vastaan.

Konfliktikeskeisyys on tietysti helppo ymmärtää siten, että jos koodaat yhden taistelumekaniikan voit soveltaa sitä hyvin pienellä variaatiolla kaikkeen. Mutta dialogi on sen sijaan yllättävän raskasta. Etenkin jos dialogin haluaa olla sujuvaa ja interaktiviista on suurena vaikeutena se, miten ihmiset näkevät lukea vaihtoehtojen tekstisisällön tai miten he muutoin voivat valita keskustelusta sopivan sävyn helposti. : Dialogissa sekä vaihtoehdot ovat laajempia, että niiden yhteisvaikutus johtaa siihen että samaa ei voi vain toistaa ja asiat on ikään kuin koodattava yhä uudestaan ja uudestaan. Siksi televisiosarjaan on helppo tehdä dialogia koska se ei maksa erikoistehosterahaa, mutta tietokonepeleissä erikoisefektit ovat toistettavia ja sitä kautta kohtuullisen edullisia. Kun taas dialogi on hinnakasta ja työlästä. ; On kuten McLuhan kuvasi, eli että viestin välityskanava on myös itsessään viesti.

Ei saa lokeroida koska olemme kaikki samanlaisia

"Siksi kannatan avointa keskustelua, jossa jokainen tulee kuulluksi ja ennen kaikkea ymmärretyksi. Itselleni erilaisuus ei koskaan ole ollut ongelma, se on päin vastoin minusta helvetin mielenkiintoinen asia, ja jaksan keskustella erilaisten ihmisten kanssa tuntitolkulla, ennen kuin huomaan niiden pohjimmiltaan kuitenkin olevan samanlaisia, kuin kaikkien muidenkin ihmisten."
(Palavaa paskaa, "paksut tussit, pienet penikset")

Hyvin usein selitetään että ihmisiä ei saisi lokeroida. Lokeroiminen on hallintaa. Tämä on tietysti hyvä periaate. Olen kuitenkin huomannut, että useimmiten tällä tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nimittäin sitä, että ihmiset (a) oletetaan ytimeltään samanlaisiksi ja usein vielä (b) pohjimmiltaan hyviksi niin, että vain kaikki hyvästä poikkeava tulee selittää vaikka traumoihin vedoten. Kenties tämä ihmiskuva on totta. Mutta oleellista on, että se on täysin ristiriidassa lokeroimiskiellon kanssa.

Kun sanotaan että ihminen on samanlainen (ja jopa perimmiltään hyvä) on kyseessä lokerointi joka on deskriptiivinen sellaisella tasolla joka on usein myös imperatiivi. Eli se on kuvaus josta on tehty vaatimus.

Jos mietimme vaikkapa kristinuskon kultaista sääntöä "Tee toisille kuin toivoisit itsellesi tehtävän" tai sen muunnelmia, niissä kaikissa on ytimessä samanlaisuuteen vangitseminen. Tämä on lokerointia. Ja mikä mielenkiintoisinta, se johtaa esimerkiksi siihen että ihmiset jotka lukevat korkeakulttuuria ovat äärimmäisen reduktiivisia kun he esittävät että joku kirjailija on niin taitava kuvaamaan toisen ihmisen sisäistä elämää, että ulkopuolisuuden kokemusta ei tule. Että ihmisyys olisi niin redusoitavissa rajallisen mittaiseen tekstinpätkään, että se ihmisen intuitioon törmätessään herättäisi vahvan samastumistunteen ja ymmärtämisen kokemuksen. Nämä ihmiset ovat toki niitä jotka moittivat tiedettä siitä että he mallintavat ihmistä. Mutta he esittävät että toisen ihmisen tilan voisi sovittaa muutamaan sivuun kirjainjonoiksi jotenkin "oleellisesti siirrettävällä tavalla". Tiedevastustus ei siis ole reduktiossa itsessään vaan siinä että tämä on "harhaoppinen keino". Kaikkea tiivistämistä ei sitten vain kutsuta reduktioksi. Tämä käsite on varattu vain harhaoppisille.

Tämänlaatuinen luokittely-ymmärrys-samanlaisuustematiikka ei voi olla kauempana lokerointia välttävästä fenomenologiasta, jonka ihanteista tuo luokittelemattomuuskielto kumpuaa. Jukka Hankamäki on "dialogisessa filosofiassa" tiivistänyt tämän Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin ajattelusta kiteyttäen. Lopputuloksen mahdollisimman tiivis ilmaus on "Kohtele ihmisyyttä sekä itsessäsi että toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena." Mutta samastumiskeskeisillä ihmisillä kaiken ytimessä onkin aina hybris. Ja aika usein myös syyttelyä ja tuomitsemista sisältävä, pelkojen ja uhkien hallintaa tähtäävä, henki jonka ytimessä on se, että he ovat ensimmäisiä samanlaisten joukossa. Samanarvoisia, mutta samanarvoisempia kuin toiset. Siksi onkin tavattoman normaalia törmätä tekstiin jossa valitetaan vaikkapa myötätuntovajeesta, mutta jonka tehtävänä on repiä ihmisiä parempiin ja huonompiin, ja jossa rakentavuuden sijaan ytimessä on tiukka moite ja latistaminen, jossa ei myötätuntoa syyllisille heru.

Pseudodialogi

"Kotimaan" blogissa otettiin esille se, miten kirkko on halunnut jumalanpalveluksiin dialogiluonnetta. Tässä on kuitenkin epäonnistuttu. "Toteutus kuitenkin osoitti kirkkohistoriamme maaperään syvälle juurtuneen monologisen luonteen. Monologisuus yritettiin peittää jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä näennäisdialogisuudella. Niinpä sunnuntaina kirkossa saa kuulla seurakunnan "spontaanit" kaksin- tahi kolminekertaiset "...men" -huudahdukset sen mukaan kuin messukaavaan on kirjoitettu." Mieleeni tuli vahvasti Jehovan Todistajien tapa keskustella. Hehän kulkevat ovelta ovelle vihkostensa kanssa. Ja he haluavat keskustella Jehovasta ihmisten kanssa. Totuus keskustelun luonteesta löytyy hikipediasta siinä muosossa missä sen sinne itse laitoin. "Julkaisu (siitä luetaan keskustelu)."

Uskonnoissa on ylipäätään vaikeaa nostaa esiin dialogia. Esimerkiksi Tapio Puolimatkan filosofia on malliesimerkki siitä miten pluralismin ideaali on vahvasti mukana, mutta se irrelevantisoituu koska Puolimatkan muut konseptit tuppaavat sotkemaan asiat. Esimerkiksi hän hakee keskustelua ateistienkin kanssa koska jokainen ajaa kohti totuutta, mutta käytännössä hänen olettamansa sensus divinitatis rakentaa homo religiosus -ihmiskuvalle tyypillisen ajatuksen siitä että keskustelu tavallaan nollautuu kun jokainen pohjimmiltaan tietää sen totuuden olevan Jumala. Puolimatkan warrant -konsepti taas nihiloi ateismin merkityksen jo alkuunsa, hän korostaa että ateismi ei voi, jo lähtökohtaisesti, olla ollenkaan järkevä maailmankuva. Keskustelu on julistuksen ja käännyttämisen ideaalin läpitunkema ja
1: Jos otetaan lähtökohdaksi sensus divinitatis, lopputulos muistuttaa Budziszewskin näkemystä siitä että julistuksessa ei ole perusteltava vaan heitettävä sloganeita ; Ihmisille ei tarvitse perustella mitä nämä "pohjimmiltaan jo tietävät".
2: Jos taas otetaan lähtökohdaksi warrant, se johtaa manipulatiiviseen keskusteluun jossa uskovaisia pitää kunnioittaa ja ateisteja ei. Keskustelun tehtävänä on käytännössä se, että on uskova joka on oikeassa ja ateisti joka kääntyy ja tunnustaa huonoutensa.

Tämä on tietysti vaikeaa. Puolimatkallakin on taatusti taustalla ajatus esimerkiksi Sokraattisesta maieutikos, viisauden kätilöiminen. Siinä keskustelu toimii väärien näkemysten korjautumisena ja ihminen tekee prosessissa muutokset itse ja vapaaehtoisesti. Valitettavasti intuition korostaminen (sensus divinitatis) ja uskonnon lähtökohtaisen oikeassaolon (warranted belief) yhdistelmä yhteisvaikutuksistaan johtaa siihen että kysymys on julistamisesta ja käännyttämisestä. Hyvät ideat turmeltuvat ja lopputuloksena on juuri samantapaista mitä käy kirkkosaarnan dialogissa jossa käytännössä pappi sanoo yhtä ja kanttori vastaa ja jossa seurakunta on spontaani juuri sillä tavalla kuin papereihin on painettu. Tämä muistuttaakin siihen kotimaan blogilinkkiin liittyvä Bahtinin näkemys siitä että "Totuus nimittäin on monologisoivaa." ja jonka lopuke selittää että oikeudenmukaisuus lentää helposti tässä prosessissa ikkunasta "F. M. Dostojevski - jonka taidetta edellä mainittu Bahtin on tutkinut - sanoo Idiootissa Aglajan suulla ruhtinas Myskinille: Teissä ei ole hellyyttä: vain totuus, siksi te olette epäoikeudenmukainen. Jos totuuden tietäminen ja tunteminen ovat tärkeintä, tulee mahdottomaksi rakkauden kaksoiskäskyn toteuttaminen, sillä totuus nousee aina rakkauden yläpuolelle."

Nähdäkseni tämä monologiluonne koskee kaikkia ontologiaan keskittyneitä laitoksia. Mitä vahvemmin ontologian - valitettavasti väistämätöntä - peikkoa vastaan taistellaan ja mitä enemmän ollaan puhtaalla epistemologisella tasolla, lopullista totuutta ei voida omistaa tai määritellä. Kaikki on likiarvoja ja tuloksia toistaiseksi. Ontologiassa sen sijaan voidaan yrittää ottaa tutkimusongelmaan sellainen ote että se määritellään lähtökohtaisesti ristiriitaiseksi ja mahdottomaksi pitää.
1: Warrant -argumentaation surullinen ydin onkin se, että vaikka Jumalan olemassaololle annettaisiin 50% mahdollisuus, niin se mielipide että Jumalaa ei ole ei ole ollenkaan rationaalinen koska rationaalisuus tässä yhteydessä kielletään. Hoopommaksi tekee tietysti se, että tämä ei oikeasti edes ole näin ; Plantingan warrant -totuuskäsitys on pohjimmiltaan loogisen positivismin ihanne, josta naturalistit ovat luopuneet ja ilman tätä konseptia koko argumentti kaatuu kuin korttitalo. Se sanoo pohjimmiltaan että evolutionisti-naturalisti-ateisti ei voi täyttää monien kristittyjen vaatimuksia ja toiveajatteluehtoja siitä mitä tieteen ja rationaalisuuden tulisi olla. Tämä ei ole uutinen tai ongelma naturalistille. Se kun kertoo enemmän niistä kristityistä.

Totuuden kätilöinti onnistuu vain jos lopputulosta ei ole naulattu dogmaksi. Eli ei ole presuppositionistisesti otettu kaiken ytimeksi omaa maailmankuvaa ja päätetty että sitä ollaan oikeassa ja sitten kulutetaan loppuelämä sen kanssa että keksitään lista syitä miksi "ollaan oikeassa" tai miksi "voidaan olla oikeassa". Ontologialähtöinen totuus ei ole dialogista, koska se perustuu määritelmistä ka esioletuksista johdettavaan deduktioon eikä induktioon joka vaatii testejä ja totuuden kanssa vertaamista. Se on parhaimmillaan monikulttuurisuutta jossa on eri premissejä. Ja jossa eri premissit ovat mieltymyksiä, joiden paremmuudesta ei pohjimmiltaan voi argumentoida. Pahimmillaan se on sitä että tämä ongelma kierretään määrittelemällä premissit joiden ulkopuolella ei ole järkevää ihmistä. Deduktio sallii siis pohjimmiltaan dogmatismin ja relativismin. Ja on hupaisaa että molemmille aito dialogi on itse asiassa likimain mahdoton. Dogmaattisuuden kohdalla Bahtinin lausunto on jo tuttu. Relativismin kohdalla dialogisuus taas ei merkitse juuri mitään merkkitystä. Ja jos se merkitsisi, sillä ei olisi mitään väliä koska ei olisi mitään merkitystä käydäänkö dialogia vai ei, koska tietoa ei olisi olemassakaan saavutettavana. On vain totuus ja epätotuus, absoluutti. Eikä tieto joka on aina epävarmaa ja testaamista vaativaa.
1: Dialogissa maailmankuvallisuuden kohdalla on oltava neutraali. Ja se ei tarkoita sitä että kaikkia maailmankuvia olisi helliteltävä kunnioitettavana lähtökohtaisesti. Tässä usein korostetaan tieteen rajallisuutta. Tiede ei kuitenkaan mitenkään ilmiselvästi ole rajattu. Monesti määritellään yliluonnollinen joka on määritelty lähtökohtaisesti joksikin eipropositionaaliseksi josta ei voi saada tietoa tieteen keinoin. Mutta ei mietitä onko tälläistä konseptia ja kohdetta olemassakaan. Lisäksi tämä määritelmä sitten liitetään eri aiheisiin aivan mielivaltaisesti. Oletetaan että tietoisuus koostuu sieluelementistä joka on juuri tällä tavalla yliluonnollinen. Loogisen positivismin ihanteen romahdus tarkoittaa ja koskee joka ikistä teoriaa. Myös gravitaatiota, johon monet luottavat tästä huolimatta. Se ei sen sijaan rajaa tiettyjä aiheita - kuten tietoisuus tai Jumala - automaattisesti tieteen ulkopuolisiksi. Nämä ovat varsin mielenkiintoisia oletuskasaumia jotka kertovat tietyisti heikkouksista tässä tyypillisessä ajatustavassa. Mutta vaikka nämä ohitettaisiin ja oletettaisiin että tiede ei todella voi jotain todellisia aiheita ja asioita mitenkään ratkaista se ei oikeassaollessaankaan tarkoita että oma vaihtoehtoinen keinovalikoima kuitenkin kykenisi johonkin mihin tiede ei pysty. Tieteen rajoitus ei anna tilaa omille pelleilyille ennen kuin on selvästi osoitettu että tässä tieteen kyvyt ylittävässä asiassa on muu tapa joka tuottaa ehtaa aitoa tietoa. Moni unohtaa tämän ja sekoilee. Heidän taustaoletuksenaan on ihmisen egosentrisyys jossa ihminen on perimmiltään kuin erehtymätön kaikkitietävä Jumala. Jokin joka ei voi olla perimiltään perseestä, typerä ja paska. Nähdäkseni tämä warrant -maailmankuva on itse asiassa jo kaikkea saamaamme todistusaineistoa vastaan.

---

Tämä on dogmaattinen ohjelmanjulistus jota ei voi kyseenalaistaa. Tämä on keskustelu joka luetaan paperista. Sitähän se aina on.

Keskustelun päivä

"Panda's Thumbissa" käsiteltiin Jerry Coynen tapaa liittää evoluutioteoria uskonasioihin. Coyne on tiiviisti sitä mieltä että evoluutio ja uskonto ovat yhteensovittamattomia. Tässä mielessä hän edustaa kantaa jossa hän on yksimielinen esimerkiksi kreationistien kanssa ; Molemmista Jumala on "luonnontieteellinen hypoteesi" joka ottaa suoraan kantaa siihen miten asiat ovat tapahtuneet ja miten eivät. Näin ollen syntyy keskustelu jossa yksimielisyys rakentaa sen lihavimman riidan. Yhteismitattomuus kun tulkitaan hyvin eri tavoin. Coynen maailmassa "väärässäolo näissä kysymyksissä kumoaa uskonnon" ja kreationistien mielessä "evoluution eroaminen Totuudesta tarkoittaa huonosti tehtyä tiedettä tai valehtelua ja väärentelyä."

Mielestäni oli piristävää että "Panda's Thumb" otti etäisyyttä Coyneen. Se nosti esille esimerkiksi Theodosius Dobzhanskyn, "Nothing in Biology Makes Sense Except in the Light of Evolution":issa tehdyn maininnan "I am a creationist and an evolutionist. Evolution is God's, or Nature's method of creation. Creation is not an event that happened in 4004 BC; it is a process that began some 10 billion years ago and is still under way." Ja esille nostetaan myös Darwin joka "Origin of Species":in toisessa painoksessa esitti että "I see no good reason why the views given in this volume should shock the religious feelings of any one. It is satisfactory, as showing how transient such impressions are, to remember that the greatest discovery ever made by man, namely, the law of the attraction of gravity, was also attacked by Leibnitz, as subversive of natural, and inferentially of revealed, religion." Tämä korostaa sitä, että evoluutio on perussävyltään yllättävänkin diplomaattinen uskonasioihin. Toki tästä voi nostaa esiin jo sen, että NoMa -periaate on evoluutioteorian kanssa toimineen Gouldin vahvasti kannattama idea.
1: Toki kreationistit tai Coyne voivat vastustaa tätä viittaamalla kristinuskon dogmiin ja vedota "oikeaoppisuuteen". Teistinen evoluutio ei kiistämättä kaikissa tapauksissa toteuta tiettyä uskonkappaleistoa. Mutta maailmassa on muunlaisiakin uskontoja. Se, että ne kreationistien silmissä ovat "vääriä uskontoja" ei tietysti muuta asiaa mitenkään - eihän kreationismiakaan voida "kumota" sillä että otetaan esille joku hindu tai uuspakana jonka mielestä kristinusko on väärä uskonto.
2: Dawkins on "Maailman hienoin esitys" -teoksessaan viitannut siihen että "Lajien synty" pitää käsitellä ensimmäisen painoksen kautta. Sillä ensimmäisessä painoksessa on monia kohtia jotka ovat selkeästi ateistisia. Dawkins muistuttaa että Darwin teki esimerkiksi Jumala -lausuntojen lisäämisiä ja uskovaisten mieliä lepyttäviä lauseita myöhempiin painoksiin. Hän näkee muut painokset poliittisen korrektiuden sävyttäminä. Tämä itse asiassa kuvaa Darwinia mainiosti. Hän teki teoriaansa hiljaisuudessa koska pelkäsi sen vaikutuksia. Hän mukautti sanomaansa yleisönsä mukaan ja teki liennytyksiä kirjaansa selkeästi sosiaalisista syistä. Tämä kuitenkin korostaa sitä, että Darwin oli äärimmäisen diplomaattinen, joten tässä kohden tämä ei ole mainittavan tehokas vasta -argumentti. Itse asiassa tämä huomio jopa tukee pääteemaa.

Tässä mielessä keskusteleva henki on minusta erittäin hyvä. Etenkin USA:ssa on selvästi havaittavissa että kreationismi-uusateismi -kenttä on alkanut rakentumaan vahvasti vastaankirjoittamisen periaatteelle. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen aktiivisuus aktivoi toistakin. Näin ollen kreationistit ovat uusien uusateistien rekrytoinnissa ensisijainen apu. Ja vastaavasti uusateistien yli-innokkuus vahvistaa juopaa ja moni "diplomaattisesti teistiseen evoluutioon uskova" voi pelästyä ateismia ja ryhtyä siksi välttelemään ja karttamaan evoluutiota.

Kuitenkin "keskustelu" -sanaa väärinkäytetään niin usein, että asiassa on oltava huolellinen. "Teach the Controversy" -strategiaa ja "Strength and Weaknesses" -taktiikkaa soveltavat voivat esimerkiksi antaa tehtäviä joissa lähdeohjeistukseksi saadaan AiG:n, ICR:än ja Creation Research Societyn kaltaisia leimallisesti nuoren maan kreationismia tukevia tahoja samalla kun kerrotaan että nämä kertovat oleellisen laadukkaasti evoluution heikkouksista, joiden opiskelun kerrotaan olevan erittäin tärkeää ja arvokasta.

Larry Moran toi esille uskovaisten kampanjan nimeltä "Day of Dialogue" . Siinä perushenkenä on se, että "As a high school or college student, do you wish your classmates could hear more of the story-like the truth about God's deep love for us and what the Bible really says about His redemptive design for marriage and sexuality? Wouldn't it be nice if a deeper and freer conversation could happen when controversial sexual topics are brought up in your school? The good news is, it can-and that's where Day of Dialogue^® comes in. In contrast to the whole idea of silence, this is a day that encourages open dialogue." On selvää että kampanjan taustalla on USA:n lainsäädäntö jossa ollaan sekulaareja. Näin koulu ei opeta "oppilaiden omaa vakaumusta" tai mitään muutakaan uskontoa. Kun julistamista ei hyväksytä, on varsin tavallista että jotain lain porsaanreikiä etsimällä yritetään keksiä erilaisia kiertoteitä toteuttaa julistamista sekulaarista perustuslaista huolimatta. ; Ja tämä ei ole propagandaheitto. "Day of Dialogue" nostaa seksuaalisuusteeman vahvasti esille. Sen mukaan kannattaisi keskustella homoseksuaalejen kanssa siitä mitä kristinusko sanoo tästä. Ja kampanja opettaa "ajattele itse, keskustele ihan itse" -hengessä että homoseksuaalisuus on paha asia "The Bible shows us that God honored humans by making us in his own image, male and female. God designed men and women to be different and to complement one another. Our masculinity and femininity reflects things about God's character. Justice and mercy. Strength and beauty. Nurture and Protection. So being male or female isn't just about biology or cultural stereotypes. Masculine and feminine characteristics reflect something much deeper-attributes of God that resonate in the core being of our souls and personalities."

Avoimen keskustelun tematiikka onkin USA:ssa käytännössä ongelmallista. Tästä hyvän esimerkin saa "Paholaisen asianajajasta" jossa keskiössä oli kouluissa jaetut Raamatut jotka oli saatu Gideoneilta. Raamattuja puolustettiin sananvapauteen liittyen. Ja korostettiin että kirja ei voi loukata, koska oppilaat saivat itse valita tutustuivatko kirjaan välitunneilla ja vapaa-ajallaan. Kirja oli vain tarjolla, joten se oli hyvä pitää mukana. Ja kun kirjatkin saatiin lahjoituksena ilmaiseksi, ei tässä kuluteta veronmaksajien rahoja tietyn uskonnon tukemiseen. ~ Vähän aikaa sitten tapahtunut "flowergate" näyttää että uskonnollisen aineiston poistattaminen koetaan uskovaisten parissa varsin negatiivisesti, ja että tässä puheessa korostetaan sitä, että uskonnollinen moniarvoisuus on puolustuksessa ensimmäisenä esillä. Tämän lisäksi tietysti uhkaillaan, koska se jostain syystä ns. "kuuluu skeneen". Mutta "Paholaisen asianajajan" kuvaama tapaus käyttikin erilaista strategiaa. Pakanakirjallisuudestakin tehtiin runsaasti lahjoituksia kouluihin jaettavaksi. Keskustelun vuoksi oppilaat saisivat tietenkin tutustua näihinkin. Kirjoja ei kohdeltu ollenkaan samalla tavalla kuin Raamattuja. Tämä kirjojen mukaantuonti nähtiin vain yhden ihmisen yrityksenä kieltä rukoilu koulussa. Kristinuskosta poikkeavan uskonnollisen aineiston esilletuominen oli siis kristinuskon vastustamista eikä enää mitään "dialogin lisäämistä".

Siksi esimerkiksi "Day of Dialogue" on yhtä diplomaattinen ja keskusteleva, kuin Moranin blogauksen yhteydestä löytyvä "sarjakuva" joka sisältää tekstin "Can Jesus and I have a dialogue about your sexuality?" + "Can my boyfriend and I Question your relationship with Jesus?" Sillä juuri tästähän siinä on kysymys. Dialogi on tekosyy jossa erimielisyys on mukana. Ja tällä kikalla julistaminen uudelleenmääritellään (kuten tapana on). Näin uskonnollinen julistaminen jossa toisen elämäntapa kyseenalaistetaan muuttuu "oikeutetuksi" kun positiivisia konnotaatioita sisältävät sanat kuten "keskustelu" ja "dialogi" määritellään uudestaan "likaisilla miltei synonyymeillään" kuten "julistamisella", "käännyttämisellä" ja "tuomitsemisella". Tämä on kikkana arveluttava ; Kun sisältö on arveluttavaa, muutetaan pakettia. Ongelmien tullessa asenteen sijasta paikataan retoriikkaa.

Taustalla onkin itse asiassa se, mikä on koko kiistan ytimessä. Tosiasiassa sekulaari lainsäädäntö on ollut vallitsevaa lainsäädäntöä. Ateistit kokevat puolustavansa suorastaan ikiaikaista oikeuttaan. Kuitenkin käytännössä elämässä on "paljon joustoa" ja rukoiluun on kannustettu "kohteliaisuussyistä" ja "kuulumissyistä" likimain aina. Uskonnollisuus ja hengellisyys ovat koulujen elämässä käytännön tasolla. Näin uskovaistenkin puolella pääasiallinen voima on muutosvastarinta. He näkevät ateistit "hyvän käytänteen" muuttajina, jonain jotka nyyläävät lakia sen sijaan että noudattaisivat "kirjoittamattomia sääntöjä". USA:n uskovaisia kuvaakin voimakkaasti termi "omalakisuus". Maallinen laki ei heidän päässään pärjää alkuunkaan Jumalalliselle laille, joten lainrikkominen Jeesuksen nimessä ei ole niin huono asia ollenkaan.
1: Asiaa voi muokata myös se, että teologisesti korrekti PR -terminologia sotketaan asioiden oikeaan tilaan. Kristinuskon ytimessä on "uskonratkaisu" joten pakotettu kristitty on teologinen oksymoroni. Siksi kaikki julistaminen määrittyy enemmän kertomiseksi, jossa tuputtavuus ja häijyys määrittyvät vain uskovaisen omaksi innostukseksi. Eli positiivisiksi asioiksi. Asiaa tietysti mutkistaa sekin, että ateistien suuttuminen on määritelty Jumalan vihaamiseksi, joten se nähdään kannustavana. Suuttumushan johtuu Jumalannälästä, joten se ei ole merkki "dialogin" lopettamisesta. Kohteliaisuuskäytännöt koskevat vain kristittyjä koska uskonvakaumus pitää joidenkin asioiden suvaitsemista kammottavana. Jos kristitty on vakaumuksellisesti sitä mieltä että homous on syntiä, olisi homoseksuaalisuuden suvaitseminen synnin tukemista eli paha asia. Ja tässä kohden he muistavat kyllä aina kertoa sen, että jokainen moraalinäkemys on jollain tavalla tuomitseva. Valitettavasti tämä huomio unohtuu muiden kanssa. Esimerkiksi jos ateisti kokee vakaumuksellisesti jotkut rukoiluosallistumiset pahakis, korostetaan sitä että suvaitseminen on nimenomaan sietämistä. Että pitää joustaa ja tehdä asioita jotka sotivat omaa vakaumusta asiaan. Tällä kaksoisstandardilla koko uskontokeskustelun sosiaalinen kenttä sitten toimiikin. Koska se jo edellä mainitsemani "kirjoittamaton säännöstö"/"vakiintunut käytäntö" on uskovaisten puolella.

Tämä nostakoot esille sen, että aito dialogi voisi oikeasti olla hyvä asia. Mutta siihen vaaditaan kaksi. Ja sen vuoksi uskonasiakysymyksissä ei ole mitään dialogia. Käytännössä on vain vastaankirjoittamisen periaate. Ja tätä vastaankirjoittamisen lietsomista ajavat juuri ne tahot jotka käyttävät diplomatian termejä. Kun uskovainen haluaa "keskustella" se on merkki jostain muusta kuin tästä intentiosta.

---

Tämä blogaus on relevantti myös Suomessa. Itse asiassa se on erityisen relevantti kun muistaa Perussuomalaiset, fundamentalistit ja esimerkiksi Tapio Puolimatkan. Kirjoittaja onkin esimerkiksi kohdannut Jehovan Todistajan joka uteli että onko hän miettinyt mitä mieltä Jehova on miekkailusta. Koska kirjoittaja ei ollut Jehovan Todistaja, hän ei malttanut olla kysymättä että miten se voisi olla relevantti kun ei ole tavannut koko miestä...

Julistuksellisuutta kouluihin?

John Pieret kertoi siitä, miten "Brookside Baptist Church" yritti saada 10 käskyä luokkahuoneisiin. Koska amerikoissa sekularismi, kirkon ja valtion erottaminen, on hyvin voimakasta, tämä on tietysti hieman arkaluonteinen ja ongelmallinen asia. Eräs kreationismin voimanannon takana onkin nimenomaan se, että uskonnollista opettamista ei sallita kouluissa ja moni haluaisi koulusta vakaumuksellisemman ; Kun tiukka kreationismi ei mene läpi, tehtiin "Scientific Creationism" joka oli eri asia kuin vanha kreationismi. Ja kun tämä tie meni poikki, kehitettiin Intelligent Design jonka kerrottiin olevan eri asia kuin "Scientific Creationism". Brookside Baptist Church kuvasikin omia asenteitaan seuraavalla tavalla "We're not wanting to do anything to get the county in trouble," Medley said. "We're not trying to do anything that is not peaceful. If this doesn't work, there are other ways we can do it." Lainrikkominen ei siis ole itsessään takana, vaan uskonnollisella linjamalla on yksinkertaisesti selkeä kouluopetuksen luonnetta koskeva tavoite, ja loput ovat vain sitä että yritetään keksiä sellainen strategia jolla tämä tietty agenda saadaan läpi. Näin kokeillaan esimerkiksi sitä löytyykö erilaisia lakien porsaanreikiä ja mikä on se raja joka juuri ja juuri onnistuu.

Tämän asenteen ydin on yleinen ja sen tiukin raamitus löytyy "Wedge -strategiasta" jossa ideana oli se, että ID saisi jalansijaa pikku hiljaa. Kiilaamalla keskustelukenttään olisi lopputulos lopulta se, että yhteiskunta, mukaanlukien taiteet, saatasiin vapaaksi ateismista, jota Wedge mainitsi tuhoisaksi maailmankuvaksi joka oli yhteiskunnassa vallitsevin turmelluksen lähde. Tässä lopputilaa ei voitu tietenkään saavuttaa heti, vaan tähän haettiin muutosta iskemällä pikku hiljaa. Suunnitelmassa oli saavuttaa suosio vuosien aikana, pikku hiljaa ja vaiheittain.

Siksi ei pidä yllättyä jos asiasta nostetaan esille joitain ideoita jotka eivät, selkeästi, ole kovin hyviä, järkeviä tai rakentavia. Aihe on yksinkertaisesti sellainen, että vaikka julistus kouluissa kiellettäisiin ties missä muodoissaan, se ei koskaan ole julistavuutta kouluun haluaville muuta kuin väliaikainen tappio. He hakevat tilannetta jossa he voittavat kerran, mutta jossa lukuisatkaan hävityt oikeusjutut omalla puolella ovat pelkkä hidaste, irrelevantti päätös jonka irrelevanttius keksitään kehittämällä jokin uusi idea.

Tämä kuvaa hyvin voimakkaasti USA:an kreationismikeskustelua. Suomeen tätä ei yhtä helposti liittäisi, sillä Suomessa on tunnetusti uskonnonopetusta. Itse asiassa maassamme uskonnonopetuksee on panostettu ja sitä on määrällisesti "vain ihan helvetisti" verrattuna muihin tärkeiksi nähtäviin aineisiin. Kuitenkin maamme uskonnonopetuksessa on piirre, joka tekee Amerikkavertauksestani osuvan. Maassamme ei sallita vakaumuksellista, julistavaa, uskonnonopetusta.
1: Toki esimerkiksi omien kokemusteni puolelta tiedän että opettjilta lipsahtelee vakaumuksellisiakin asioita yllättävänkin paljon eikä tähän oikeasti puututa, eikä tästä oikeasti tule uskonnonopettajille vaikeuksia. Syynä on tietysti se, että vaikka juridiikka sanoo tietynlaisen mallin ei opettaja väistämättä seuraa sitä, ja kun oppilailta puuttuu oikeustietoisuus tässä aiheessa eivät he välttämättä tiedä että tässä tempussa on jotain laitonta. Ja koulukin siirtää ylilyönnit yksittäisiksi vahingoiksi tai siirtää asian vain nuhteluksi, jolloin asia ikään kuin käsitellään pois tieltä ilman että oikeastaan mikään muuttuu - paitsi valittajan uskonnonnumero ja muut arviot joita tälläinen kieliminen varmasti alentaa. Eli kyseessä on hyvin suurelta osin "kuollut kirjain", mutta teoriassa jos tunneilla olisi oikeustietoinen oppilas, ongelmia voisi tulla. Kenties uusateismin nousu onkin tältä osin voinut jopa tarkentaa opettajia ja vähentänyt lipsauttelua, koska riskit ovat konkreettisemmat kuin minun opiskeluaikoinani.

Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirja nostaakin tässä kohden esiin sen, että Suomessakin halutaan saada julistuksellisuutta kouluun ; Nykyinen uskonnonopetuksen strategia kun on sellainen että se näyttää loukkaavan hyvin monia. Uskonnottomat eivät näe hyvänä sitä että heidät pakotetaan keskittymään yhteen uskontoon, siihen jota eivät koe tärkeänä itselleen ja johon heillä on jo valmiiksi antipatioita. Ja monet dogmeistaan tarkemmat uskovaiset näkevät että uskonnonopetus ilman vakaumusta ja sydämen uskon mukaantuomista on pinnallista ja alistuu historianpänttäämiseksi, jolloin kyse ei tavallaan enää ole "uskontouskonnosta" ollenkaan.

Pyysiäisen mukaan tätä yritetään kiertää Suomessa soveltamalla keskustelu -sanan ympärille asetettua diskurssia. Pyysiäinen ottaa luvussa "Kunnioitettava vakaumus" esiin Komulaisen näkemyksen dialogista. Virallisesti katsoen Komulaisen puhe on kaunista ja monikulttuurista ja mainitsee esimerkiksi että "oppilaat uskontokunnasta riippumatta kokoontuisivat yhteen oppiakseen toinen toisiltaan." ja tämä nähdään "uskonto voimavarana, jonka avulla tulevia sukupolvia voidaan valmistaa vuoropuheluun." Pyysiäinen korostaa kuitenkin sitä, että tosiasiassa debatointiin keskittyvällä strategialla saadaan aikaan riitelyä, joka ei todellakaan paranna moniarvoisuutta. "Miten ihmeessä lapsia voidaan valmistaa vuoropuheluun opettamalla heille juuri sitä - siis uskontoa -, joka jyrkimmin erottaa eri ryhmiä toisistaan? Komulaiselle uskonto on lääke siihen vaivaan jonka se on itse aiheuttanut! Ilman uskontoa ei olisi tarvetta "vuoropuheluun" erilaisten uskomusten välillä vaan ihmiset voisivat kohdata toisensa ihmisinä. Miten voimme nähdä toisemme ihmisinä niin kauan kuin meitä kahlitsee uskonnon rautainen pakkopaita, joka pakottaa erottamaan "meidät" "heistä" jonkin mielikuvituksellisen opin pohjalta?" Pyysiäisen lausunto voi ensivilkaisulla tuntua erikoiselta, jopa tiukalta ja jopa uskonnonvastaiselta. Kuitenkin Pyysiäinen ei selvästi ole ajamassa uskonnon totaalikieltoa. Pyysiäinen huomauttaakin selvästi siitä että kun eri maailmankatsomukset nostetaan keskustelemaan, on selvää että kyseessä ei ole dialogia vaan riitelyä. "Siihen voin toki mielihyvin yhtyä, että tarvitsemme uskontojen "kriittistä lukutaitoa". Epäilen vain, että Komulainen tarkoittaa tällä jotain muuta kuin minä, sillä tuskin uskonnonopetuksen puolustaja on vaatimassa uskontokritiikkiä kouluun."

Pyysiäisen kannasta voidaankin johtaa siihen, että kun opettajia ei saada vakaumukselliseksi, niin sitten oppilaista tehdään sellaisia. Toisin sanoen "oman maailmankuvan esittelyllä ja sen puolustamisella argumentaation keinoin" saadaan aikaan sitä että koulussa olisi aktiivista ja julistuksellista opetusta. Keskustelukenttä on monestakin syystä painottunut siten, että on selvää että "tasapuolisena" esitetty keskustelukenttä syrjii nimenomaan uskonnottomia joilla on muutenkin vaikeaa saada itselleen hyväksyntää:
1: Ja evankeliointiin keskittyvät aktiivisemmat uskontorintamat ovat luonnollisesti tämänlaisen kannalta, koska se on vähän kuin koulu antaisi hyvää harjoitusta siihen julistustehtävään jota näissä uskonsuuntauksissa kehotetaan. Keskustelun takana on siis enemmänkin lähetyskäsky, tai tarkemmin käännytyskäsky. Tätä tukee tietysti sekin, että tosiasiassa uskovaiset treenaavat lapsiaan jo aivan pienestä asti. Esimerkiksi tuntemani lastenhoitajat ovat kertoneet miten Jehovan Todistajien lapset miettivät oppikysymyksiä ja kertovat niitä muillekin lapsille. Vanhemmat ajavat ja treenaavat käännytystyöhön, joten jos takana on tämänlaisen aktiivisemman linjan kasvatti, hän on hyvin voimakkaasti treenatumpi kuin vastapuolen tyypit. Tällä on varmasti vaikutusta, ja tämä julistuksellinen lisäsärmä on varmasti mietitty kun strategiaa on alettu miettimään.
2: Takana ei siis selvästi ole sitä että mukaan saadaan uskontokritiikkiä, vaan se että uskontokriitikot saadaan jyrätä jo lapsina sillä että lapsia on "uskontolinjan fanaattisuuden vuoksi" treenattu vuosikymmeniä heittämään ihmeellisiä asioita termodynamiikasta iänmääritykseen - termejä joita julistajat eivät itsekään osaa, vaan kyse on papukaijamaisesta toistamisesta, jossa pohjana on kliseinen denialistinen tiedevääristely. Mutta kun kohtaava ei ole edes kuullut koululaisena näistä asioista, saati että olisivat opetelleet alojen metodologian, eivät he tietysti ole varustettuja tämänlaista kritiikkiä vastaan.
3: Onkin selvää, että keskustelukenttä on uskontoaiheesse muutenkin valmiiksi painottunut tavalla jossa vallitseva kulttuuri puolustaa jo perustaltaan uskontoa ja moittii uskonnottomuutta ; Uskonnonvapaus ikään kuin antaa luvan uskoa Jumalaan ja ateistit nähdään loukkaavina ja uskontokritiikki nähdään loukkaavana. Näin ollen perustalla on monivaiheinen tuplastandardi joka keskustelutilanteessa puolustaa uskovaista. Uskovaisella ei ole todistuksen taakkaa, eli hän on ikään kuin standardisti vahvemmassa asemassa. Ja uskontokriitikolla on lausunnoissaan kovennetut kohteliaisuusvaatimukset, hänen täytyy ottaa voimakkaammin vastapuolen vakaumus huomioon ja varoa sanojaan, jolloin tuo vaadittu perustelu lisäksi vaikeutuu.

Vastaavaa eri maailmankuvien keskusteluun nojaavaa asennetta ajetaan tiukasti uskonnollisissa piireissä enemmänkin. Esimerkiksi kasvatustieteen professori Tapio Puolimatkalle tämä on suorastaan hänen perusideansa. Ajatus kypsästä ja molemminpuolisesta keskustelusta voisikin olla teoriassa hyvä idea. Sitä kautta koulussa ateisti ja uskovainen keskustelisivat ja uskontokritiikkiä saataisiin kouluun. Kuitenkin tämänlainen kypsyys on harvinaista, enkä puhu tässä pelkästään koululaisista vaan myös aikuisista.

Esimerkiksi Puolimatka on itse tästä hyvä esimerkki. Hän ei kykene reiluun ja tasapuoliseen keskusteluun edes aikuisena. Hän on kuitenkin odottamassa sitä lapsilta ja teini-ikäisiltä. Moni uskovainen toki puolustaa häntä tiukasti suvaitsevaisena monikulttuurisuuden kannattajana - ja samaa retoriikkaa hän harjoittaa itsekin. Tässä peruargumentaationa on Puolimatkan monessa paikoin harjoittama ns. postmodernistisen maailmankuvan rakenteellinen ajaminen. Tämän argumentin voi tiivistää esimerkiksi kommenttiin "Nk. kiilastrategian yhdistäminen Puolimatkan teksteihin ja kannanottoihin on nähdäkseni hieman maalailevaa ja ymmärtämätöntä. Kirjojen eräs ansio on juuri se, että ne kannustavat tieteenharjoituksen maailmankatsomullisten taustojen tiedostukseen." Ongelmana on kuitenkin se, että:
1: Puolimatka on sisäisesti todella todella ristiriitainen. Hän harrastaa postmodernia diskurssia vain silloin kun sillä ajetaan uskonnon vapautta. Muutoin hänen perusteologiansa on lähtökohdiltaan maailmankuvia eriarvoistavaa. Hän nojaa esimerkiksi Plantingan (kehäpäätelmälliseen) warrant -argumentaatioon, jonka pohjalta hän esittää että evoluutio kumoaa naturalismin. "Avaimia Raamattuun":in -"Usko, tiede ja Raamattu" -haastattelussa Puolimatka kuvaa tätä kaikkea muuta kuin ateismille lisätilaa keskusteluun pyytäen "Meillä on syntynyt filosofiassa aika voimakas suuntaus, jonka mukaan me emme pysty luottamaan järkeen ja havaintoihin ellemme me ensin usko, että järki ja havainto ovat kaikkitietävän kaikkivaltiaan jumalan luomusta. Tällainen filosofi kuin Alvin Plantinga on esittänyt argumentin naturalismia vastaan, jonka mukaan evoluutioteoria kumoaa ateismin. Toisin sanoen ateisti joutuu välttämättä uskomaan, että hänen järkensä on kehittynyt ilman järjellistä ohjausta, eikä hänellä ole syytä voi luottaa järkeensä, eikä sen tuottamiin uskomuksiin." Eli ateisti joka uskoo evoluutioon ei hänestä voi olla rationaalinen ihminen.
2: Kun katsotaan mitä herra laukoo "Tiede, usko ja evoluutio" -kirjassaan, ei ole vaikeaa huomata että hän harjoittaa laajasti ns. natsikorttia. Esimerkiksi pahat kielet viittaavat kirjan sivulle 25 jossa esitetään että. "Adolf Hitler uskoi saavansa oikeutuksen teoilleen darwinistisesta evolutiosta. Hän sanoi: Jos emme kunnioittaisi luonnonlakia ja pakottaisi tahtoamme vahvemman oikeudella, tulisi päivä, jolloin villieläimet jälleen söisivät meitä - sitten hyönteiset söisivät villieläimet ja lopulta ei olisi olemassa muuta kuin mikrobeja. Taistelun kautta eliitit jatkuvasti uudistuvat. Valinnan laki oikeuttaa tämän jatkuvan taistelun sallimalla sopivimpien eloonjäämisen. Kristinusko on kapinaa luonnonlakia vastaan, protestia luontoa vastaan." (Mikä on omituista kun muistetaan luonnollisuus ja sen rooli kristillisessä objektiivisessa moraalissa ja siinä että esimerkiksi tae perustuu siihen että ihmisen luonnollinen aistimaailma on Jumalasta ja jumalallisen erhetymätöntä, mutta näin hän sanoo.)Kun lisäksi huomioidaan että Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" sisältää sen verran rajua ja häijyä tekstiä Enqvististä, että on selvää, että hän ei itsekään onnistu olemaan neutraali eri maailmankuvien hyväksyjä joka näkee toisen kannan ja omansa ja synnyttää tästä rakentavan kohtaamisen erimielisyyksistä huolimatta. Hän selvästi argumentoi kaikkea muuta kuin suvaitsevaisesti, että "naturalismi" (on hänelle evoluutioteoriaan uskomista ja ateismia) on sekä väärässä että moraaliton. Tältä lähtökohdilta on selvää, että samanlaisen tasapuolisen keskustelukentän hakeminen on suoraan ristiriidassa tämän argumentaation kanssa. Koska on selvää että professoriksi ei päästä ristiriitaista maailmankuvaa heittämällä, on syytä olettaa että takana ovat maailmankuvalliset syyt.
3: Lisäksi on huomioitava, että Puolimatkan kanssa erimieltä olleet luennoissa debattivastustajina esiintyneet ovat olleet Puolimatkaan hyvin pettyneitä. Esimerkiksi Jussi K. Niemelä peruutti debattinsa "Savonlinnan suureen uskontokeskustelu II":en koska koki että debattijärjestelyt olivat epäreilut ja että häntä ei oltu tähän valmisteltu. Kritiikkiin ei annettu tarpeeksi aikaa, ja saatu kritiikki ohitettiin myöhemmissä tilaisuuksissa totaalisti, jolloin keskustelu ei edennyt. Kun pettymys purkautui siihen että vastadebatointi olisi niin epämieluisaa että oli pakko olla palaamatta - kun läsnäolo tiivistyy lähinnä siihen että Puolimatka saa kuuluisan mediahahmon sulan hattuunsa ja tätä kautta kuvan vakavasti otettavana on poisjääminen tälläisestä statusnuken asemasta tietysti ymmärrettävä. Puolimatkan piirit syyllistivät kuitenkin Niemelän aika voimakkaasti, häntä pidettiin lupauksenpettäjänä - vaikka hän koki että sopimus purkautui koska Puolimatka ei antanut mitä antoi ymmärtää jolloin sopimusrike tuntuu omituiselta syytteeltä. Ja muutenkin tätä ratkaisua moitittiin sulkusilmäisenä, vaikka tämä kritiikki nostaakin esiin vain sen tosiasian että Puolimatkan piirit halusivat mieluummin pakottaa aikuisen juridisesti täysivaltaisen ihmisen keskustelemaan heidän epäreiluilla ehdoillaan julkisesti isojen massojen edessä kuin kunnioittamaan toisen kokemusta epäreiluudestaan ja sen panostamiseen että tehdyt virheet korjataan tulevaisuudessa tyystin. (Ilman tunnustusta ei tietysti tule korjaustakaan, joten tila jämähtää eikä virheistä opita.) Ainoaksi puolustukseksi käytännön surkeista puitteista oli vetoaminen intentioon, sisäinen sydän tavoitteli tasapuolisuutta. Valitettavasti tämänlainen on tyhjää puhetta; Se on hieman sama kuin lakituvassa kuultu "olen syytön" jota sanovat sekä syylliset että syyttömät. Puitteet paljastavat että jos tasapuolisuutta tavoiteltiin, niin sitä ei ainakaan osattu saavuttaa. Kykenemättömyys toisen asemaan asettumiseen ja toisen lähtökohtiin mukautumiseen ovat aika selvät. Puolimatkalle onkin hyvin vaikeaa löytää puolustajaa joka olisi keskustellut hänen kanssaan erimielisyyslähtökohdasta. Tämä kertoo omalta osaltaan melko paljon siitä, miten tasapuolinen Puolimatka on. Jos vain yhden, peräti harvinaisen tiukasti fundamentalistis-kristillisen tai kristillisen dogmatiikan sävyttämäm maailmankuvan sävyttämät ihmiset, kykenevät näkemään Puolimatkan reiluna ja järkevänä ja asiallisena keskustelukumppanina, on selvää että hän ei ole kovinkaan uskottavasti sellainen. Tämä ei kenties olisi muuten tärkeää, mutta kun Puolimatkan tärkeimpinä PR -teeseinä on maailmankuvien ymmärtäminen, suvaitsevaisuus ja keskustelu, on käytännön kontrasti jotain joka näyttää että tämä sanahelinä on vain pintaa ; Kaksoisstandardi sanojen ja tekojen välillä sen sijaan kertoo kaiken oleellisen reiluudesta ja asennemaailmasta -ja etenkin niiden puutteesta.
4: Kun tässä kohden otetaan huomioon Puolimatkan erittäin voimakas vakaumus, muuttuu kokonaisuus konsistentiksi ; Hänellä on agenda jota hän yrittää toteuttaa. Siksi Wedge -strategia - johon ID -n perustaja Johnsson nimenomaan liitti tärkeään ja oleelliseen rooliin postmodernistisen evoluutioteorian dekonstruoinnin, eli taustaoletusten esilletuomisen, muuttuu Kiila -strategiasta etääntyminen omituiseksi jos sitä yritetään nähdä minään muuna kuin retorisena kikkailuna ; Nyky -yhteiskunnassa ei kannata olla sortaja ja syrjijä, vaan sen sijaan kannattaa kikkailla ongelmat maton alle ja yrittää määritellä suvaitsevaisuus itselle sopivasti aina tilanteen mukaan. Tässä syntyy tietysti kaksoisstandardeja, joiden merkit olenkin Puolimatkan kohdalla yllä esilletuonut. Se, että Puolimatka on lisäksi voimakas ID:n puolustaja, joka kirjoissaan lainaa "Discovery Instituten" jäseniä, kuten Beheä, on selvää että hän ei voi kovin uskottavasti etääntyä Discovery Instituten sisäisestä suunnitelmasta, eli edellämainitusta Wedge -strategiasta/Kiila -strategiasta.
5: Maailmankuvien taustaoletusten penkominen on itsessään hyvin kyseenalaisesti käytetty metodi, jossa puolueellisuus naamioidaan. Omalle maailmankuvalle tehty perusoletuslistaus on koherentisointinäyte joka näyttää avoimuuden ja tutkimuksen runsauden. Muille sen näyttäminen paljastaa maailmankuvan oletuksenvaraisuuden ja mielivallan. Kikka "tarkoitushakuisuudettomasta avoimuudesta" ja "vain kysymisestä" tällä tavalla ovatkin kreationistien vakiojärjestelyä (tavalla jossa ironista on se, että heikkous on tunnettu, mutta sitä käytetään jostain syystä vain silloin kun sitä kohdistetaan vastapuoleen, ja oman itsen kohdalla vakuutetaan pelkkää viattomuutta.) Se, mitä kreationisti sanoo "harhauskon tunnistamiseksi" saa ID -läisillä (metodin muuttumatta) uuden nimen ja sitä vain lähestytään teologisen kielen sijasta postmodernistien kielellä ja dekonstruktion käsittein. Jos Puolimatka haluaa erkautua kiilasta, joka on yritys saada julistuksellistuutta vähittäin ja joka sanoo "ei täällä ID -leirissä olla kreationismia", hän ei kyllä kovin hyvin onnistu tässä. Itse asiassa hän noudattaa tätä kreationistien esillepanemaa strategiaa ja kaavaa niin täydellisesti että juuri minkään muun asian takanaolo näyttää erittäin epätodennäköiseltä.
+: Puolustautuminen jo tehtyjen virheiden jälkeen on kummaisaa. Vainoamisesta ei voi puhua, se vaikuttaa todistusaineiston edessä samaa kuin ilmselvin syin murhasta tuomittu syyttäisi ajojahdista vain siksi että muut eivät enää tehtyjen todisteiden valossa kykene näkemään hänen syyttömyyttään. Ratkaisu on jo tehty, ja se on tehty todisteiden valossa ja vertauksen murhaajan kannattaisi miettiä sitä, että olisiko tehnyt niitä temppujaan in first place ; Jos olisi tehnyt niin todistusaineisto olisi toisenlainen eikä syytteitäkään tietenkään olisi. Tämä näyttää unohtuvan Puolimatkan reiluuden puolustajilta, ja he voivatkin heittää retorisia kysymyksiä siitä millä olisi syytä muuttaa mieltä ja uskoa että Puolimatka hakee tasapuolisuutta.

Tästä epäreilusta ja asenteellisesta katsannosta ei kuitenkaan voi syyttää Puolimatkaa. Sillä tämänlainen suuttuminen, juhmurointi, junttaaminen, saivartelukikkailu ja narsistisen hymyn takaa sivistyssanoilla heitetyt massamurhaajiin rinnastamiset, ja yleinen fixideé jonka kautta kaikki asiat tulkitaan yksisilmäisesti kykenemättä tämän jälkeen näkemään muita vaihtoehtoja järkevinä on yleisinhimillistä - niin yleisinhimillistä että keskustelun vaatima kypsyystaso ei onnistu käytännössä kuin harvalta aikuiseltakaan ihmiseltä, saati että koululaisena sellaiset saataisiin molemmille puolille samanaikaisesti keskustelemaan.

Kun puhutaan omasta maailmankuvasta, nousee esiin se, että "tämä ja tämä on minulle arvokas". Kun tästä sitten nostetaan riitaa, on selvää että tässä kyseenalaistuu koko ihmisen oma maailmankuva. Tämä taas tarkoittaa kognitiivisen dissonanssitilanteen syntyä. Joka kulminoituu erittäin helposti ahdistukseen ja vihaan. Etenkin kun esimerkiksi Jehovan Todistajien kohdalla osaamistaso yhdistyy siihen että keskustelija käytännössä edustaa koko ideologiaa. Häviö on siis symboli suuremmasta, kysymys on siitä että koko oma ryhmä ikään kuin häviää oman epäonnistumisen takia - ja siksi esimerkiksi Jehovan Todistajien kanssa erimielisyys tuottaa yleisesti ottaen ongelmia. Häviö on erittäin raskas, koska kysymys on oman epäonnistumisen ja mahdollisesti väärän mielipiteen lisäksi siitä että on tullut pettäneeksi koko alakulttuurin ja vaikuttanut sen arvostukseen hyvinkin laajasti. Sitä on häviönsä vuoksi pettänyt seurakunnan ja Jumalankin.

Lisäksi keskustelussa oman kannan esilletuominen on identifiointimerkki. Se auttaa tunnistamaan eri alakulttuuri toisistaan. Näin aiheutuu helposti ihmisen leimautumista. Kunnioituksen sijasta syntyy tiettyjen ihmisten välttelyä ja jopa kiusaamista. Eri alakulttuurit ikään kuin nivoutuvat yhteen. Lisäksi argumentaatiomaailma yksipuolistuu, kun keskusteluissa tavallaan leimaudutaan vahvemmin tietyn maailmankuvan sisään. Kun eri leirit luodaan, leirit vahvistavat omaa imagoaan ja tästä seuraa näkemysten monotonisoitumista ja kilpailuhenkistymistä.

Sama on tietysti muidenkin julistuksellisten tahojen kanssa ; Voimakas vakaumus tarkoittaa sitä että erimielinen kohdataan siten, että toisen sanomasta mietitään vain sitä, miksi tuo argumentti oli väärässä. Kysymys muuttuu "kumpi voittaa" -henkiseksi. Ei keskusteluksi vaan riidaksi.

Tämä on itse asiassa niin ilmiselvää, että voidaan sanoa että asian pitäisi olla tiedossa. Siksi kun koulutukseen halutaan "dialogia jossa jokainen saa esittää kantansa ja jossa kaikkia kuunnellaan ja jossa saa ihan itse harkita ihan itse muuttaako mieltään" tiedän että lausuja todennäköisesti tarkoittaa "haluan yksisilmäisiä dogmaattisia julistajia kouluun jotta saadaan murrettua harhaoppiset joka on heikompi maailmankuva kun sen kannattajat tässä häviävät ja muuttavat mieltään". Kun oikeasti tämänlaisessa dialogissa taipuu vain se joka on valmis taipumaan, eli se vähemmän fanaattinen ja joustavampi. ~Uskontokeskustleu onkin minusta sellainen aihe, että siihen ei saisi pakottaa yhtään ketään koskaan missään. Se sopii taistelunhaluisille, kovanahkaisille, stressiä sietäville ja pilkalle herjalle ja uhkauksille lähes immuunille henkilöille. Ja jotka tekevät sitä vapaaehtoisesti ja näiden ominaisuuksien avulla haluavat tehdä sitä toisenakin päivänä.

Näitä strategioitakin näyttää yhdistävän se, että niidenkin kohdalla asenne näyttää olevan se, että on selvä tavoite julistuksellisesta uskonnonopetuksesta koulussa. ja jota haetaan sillä tavalla että esitetään että ollaan rauhantahtoisia ja lainkuuliaisia. Mutta jossa yritetään aina löytää keino mikä tahansa jotta tämä tietty tavoite saataisiin läpi. Olisi kenties niin että uskontokeskustelukenttä olisi suvaitsevaisempi jos "riidanhaluisia haastajia" ja aggressiivista uskontoboostausta ei tungettaisi esiin yleisesti ottaen siinä määrin missä sitä tehdään. Vakaumuksellinen keskustelu on kulttuurissamme hyvin voimakasta, ja tässä sävynä on usein vain ja ainoastaan vastapuolen murskaaminen "tyhmäksi ja pahaksi". Tämä ei ole rakentavaa, eikä se voi olla rakentavaa. Ja kun metsä tunnetusti vastaa miten sinne huudetaan, on dialogisävyinen oman maailmankuvan puolustaminen erimielistä vastaan sama kuin "minä ja minun koko uskonyhteisö" jota suojellaan "vihollisen harhaoppisia hyökkäyksiä vastaan".

Dialogikeskeisyydessä haetaan voimaa asioista jotka yleisesti koetaan positiivisina. Tämän vaikutuksen sitten esitetään siirtyvän vakka aiheessa ei olisikaan niitä jotka antavat näille sanoille niiden positiivisen voiman. Asia on vähän sama, kuin koulujen uskontopakko-osallistuttamisella ; Esimerkiksi koulun kirkko, todistustenjakotilaisuuksien virret ja uskonnonopetukseen liittäminen vanhempien eikä oppilaan vakaumuksen pohjalta ovat jotain jota perustellaan sopeuttamisella ja tutustuttamisella ja yhteydellä. Ajatellaan että kun näkee miten uskovaiset ovat kivoja ja miten uskonto on heille riemun lähde saisi kohtelemaan heitä asiallisemmin. Kuitenkin käytännössä on helppoa huomata että näistä elementeistä on tullut suuria - asioiden tuntimäärään nähden jopa ylisuuria - symboleita. Pakottaminen ei selvästi johda yhteyteen ja suvaitsevaisuuteen vaan vihaan, jonka oikeuttajaksi nämä yhtenäisyyttä ja yhteisyyttä korostavat positiivisesti kaupatut asiat ovat keskutleussa selvästi muuttuneet.

Tätä ei ole vaikeaa ymmärtää, sillä pakko-osallistuttamisessa on hieman sellaista henkeä, että jos joku haluaisi esimerkiksi parantaa homoseksuaaleihin suhtautumista vähemmän syrjiväksi, ei osallistuttaminen ja näkeminen olisi hyvä ratkaisu. Suvaitsevaisuus ei taatusti paranisi jos SETA sitouttaisi lapset pakolliseen homoseksuaaliseen aktiin tai jos heterot pakotettaisiin katsomaan homomyönteisiä tarinoita ja homopornoa. Nämä koetaan vastemielisenä, ja näiden esittely ja osallistuttamispakottaminen lisäisi tätä vastemielisyyttä. Täsmälleen sama toteutuu uskonnonkin kohdalla. Siinä mielessä tuskin mikään asia ajaa yhtä lujasti uskonnottomien asiaa "noin laajemmassa mielessä" kuin kevätjuhlan suvivirsi. Se on symbolina jo jotain joka toimii erittäin hyvänä etäännyttäjänä uskonnosta.
1: Tämä ei ole mielestäni syy laittaa sitä kouluopetukseen. Sillä uskontodebatitikin taatusti tiivistäisivät uskonnottomien rivejä. He alkaisivat treenaamaan ja treenauttamaan lapsiaan jo pienestä pitäen omilla argumenteillaan. Fanaattisuus vastustajissa pakottaisi valmistautumiseen ja on selvää että näin myös tapahtuisi. Tämä ei yksinkertaisesti toimi. Suvivirsi on tästä hauska esimerkki, että Jehovan Todistajathan ovat saaneet erivapauksia uskontoasioihin osallistmisesta aktivisminsa takia. Muut eivät vapautuksia saa, koska eivät ole yhtä fanaattisia vakaumuksensa kanssa ; Tämä opettaa sen, että suvivirsi hakee yhtenäiskulttuuria, johon pakko-osallistutaan ellei heittäydy fanaattiseksi. Jos et pidä siitä, pitää siis heittäytyä fanaattiseksi. Tämä ei rakenna rauhaa ja monikulttuurista yhteisymmärrystä vaan heikentää sitä.

Siksi en voikaan olla lainaamatta Pieretin reagointia alussa mainitsemaani 10 -käskyn strategiaan. "Oh, wait! I think I know ... you can post the 10 Commandments in your church or in your home and then everyone can be "peaceful" without your sneaking around for other ways to "do" it." Rauha ja suvaitsevaisuus kasvaa kun tämänlaiset ihmsiet pysyvät poissa ilman että yritävät keksiä mitä ihmeellisimpiä ja retorisilla kaunopuheilla kätkettyjä strategioitaan agendansa ajamiseen. Sillä tämänlaiset julistajat lietsovat lähinnä erimielisyyttä ja vihaa, ja heidän ainut voimansa on se, että he yrittävät tämän riidan vähentäviä kohdella ilkeästi sanomalla "ette hyväksy keskustelua". Kysymys ei kuitenkaan ole keskustelun arvostamisesta, vaan keskustelun reunahedoista, jotka uskontoaiheessa ovat erityisen huolestuttavat, ja tekevät sen tavalla joka oikeasti vie järkevän oikeutuksen käyttää sellaisia positiivissävytteisiä sanoja kuin "keskustelu", "kommunikaatio", "ymmärtäminen" - ja etenkin "rauhaarakentava".

---

Tämä blogi keskustelee omasta maailmankuvasta, etsii sille perusteluja ja käy dialogia sekä debattia myös uskontoaiheesta. Uskoisitteko löytävänne montakin uskovaista ihmistä, joiden mielestä tämän blogin kaltaisen sisällön tuominen osaksi kouluelämää on todella se, mikä kasvattaa sopuisuutta ja rauhaa? Ne syyt jotka he keksivät syiksi tehdä esto minun blogilleni kouluissa ovat ne syyt joilla minä heitän koko "dialogin kautta julistuksellisuutta kouluihin" -näkökulman syrjään. Sillä olen vakaasti sitä mieltä että jos tämä blogi olisi mukana kouluopetuksessa ja kasvatuskeskustelussa, niin kyseinen koulu olisi arvoiltaan perverssi, kieroutunut, sairas. Tämä blogi on selvästi sellainen että sinne pitää tulla omasta halusta jossa on aina mahdollisuutena lähteä pois koskaan palaamatta.