Fysikalismi ja mielenfilosofian paikkaaminen

Monet mielenfilosofit ajavat näkemystä jonka mukaan naturalismi ja fysikalismi johtaa joko ongelmallisiin näkemyksiin tai sitten tietoisuus niissä on illuusio. Toisin sanoen fysikalistit perimmiltään usein ajattelisivat että olisimme filosofisia zombieita. ; Tässä puhutaan monesti ajatuksesta jossa mieli on aineellinen ja rinnastettava aivoihin (identity). Tästä voidaan toki johtaa hienompaan suuntaan jossa mieli pitää sisällään ajan ja muutoksen ja prosessit. Aivon sijasta kyse on tällöin jostain muusta (constitution).

Kun mielenfilosofiassa ajatellaan että me olemme liitoksissa mutta emme identtisiä aivojemme kanssa, voidaan tietenkin ymmärtää tilanne jossa on hyvin samanlainen elossaoleva ja kuollut kohde. Ja jossain määrin joku voisi jopa sanoa että jälkimmäinen ei ole filosofinen zombie.

Mutta kuitenkin moni näkee että fysikalismi tässäkin muodossa johtaa siihen että meillä ei ole metafyysisesti tyydyttävää selitystä tietoisuudelle. ; Filosofiassa taustaoletuksista nouseva ongelmat tulevat mukaan aina kun fysikalisti identifioi mielentilat ja ominaisuudet fyysisiin tiloihin tai ominaisuuksiin.

Jossain mielessä tähän olisi yksinkertainen ratkaisu. Ns. epifenomenologinen lähestymistapa. Epifenomenalismi on yksinkertaisesti mielenfilosofinen näkemys, jonka mukaan mielen ja ruumiin kausaalinen vuorovaikutus on yksisuuntaista: Aivoissa tapahtuvat muutokset voivat vaikuttaa mieleen/tajuntaan, mutta mieli/tajunta ei voi vaikuttaa aivoihin eikä ihmisen käyttäytymiseen. Mielentilat ovat siis vain fysikaalisen aivotoiminnan sivutuotteita. Tällöin tietoisuus ei ole aivotoimintaa vaan aivot antavat tietoisuudelle pohjan. Tätä kautta aivot ovat jotain jonka takana ei enää ole mitään metafyysistä ongelmaa. ; Argumentatiiviset heikkoudet olisivat lähinnä todistamista koskevia yleisiä ongelmia jotka koskevat kaikkea luonnontieteessä tehtävää. Eli fysikalistisen mielenfilosofian ongelmat eivät olisi enää spesiaaleja. Samat ongelmat olisivat kaikissa fysikalistisissa teorioissa kivistä mustiin aukkoihin. Ja näin tietoisuudessa ei enää olisi mitään spesiaalia.

Tässä ratkaisussa ainoana ongelmana on tavallaan se, että paatuneimmat fysikalistit eivät yleensä pidä epifenomenomenalismista.. Se tuntuu olevan lähtökohtana emotionaalisesti epätyydyttävä..

Tunne -reaktio

Kun lähestytään tunteiden ja ulkoisen käyttäytymisen suhdetta, on tässä tavallisesti tehty aika voimakas jako kahteen ; objektiiviseen ja subjektiiviseen. Tästä saadaan ajatuksia joiden mukaan esimerkiksi ei voida havaita että joku rakastaa sinua. Ja jos sitten tämän jälkeen uskoo että joku rakastaa sinua, niin tekee ei-tieteellisen väitteen.

Kysymys on tuossa mielessä sellainen että olen ratkaissut tämän korostamalla että tieessä kysymys ei ole ehdottomasta todistamisesta vaan tiedosta. Skientisti voi siksi tulkita eleitä ja ilmeitä. Ja näin saada toisen mielentilasta jotain joka ei ole pelkkä puhdas arvaus. Arvaukset painottuvat johonkin suuntaan. Ja näin kyseessä ei ole ei-tieteellinen väite. Tässäkin on kuitenkin ajatus siitä että olisi jokin ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen välinen ero. ; Subjektiivisuutta lähestytään objektivisoiden epäsuorin havainnoinnein teorioilla joille on evidenssiä. Mutta jako on silti todellinen.

Periaatteessa tähän jaotteluun ei tarvitsisi mennä. Sillä tosiasiassa etäännyttäessään subjektiivista objektiivisesta menetetään myös subjektiivisen merkitys. Mitä vähemmän sillä on sidoksia konkreettiseen, sitä vähemmän on mitään jota itse asiassa pitää selittää. Toisin sanoen subjektiivisuus lakkaa olemasta minkäänlainen ongelma.

Tämä johtaa siihen että periaatteessa joku voisi määritellä tunteet uusiksi. Määritellä tunteet pelkästään toimintamalleiksi ja reaktioiksi jotka vaativat selittämistä. Toisin sanoen vaikka aivokuvien tulosten ja käytösreaktioden ja sisäeritystasojen muutoksien välille voidaan luoda konsepteja jotka sitovat ne yhteen. Tämä lähestymistapa on siitä kiinnostava että se synnyttää laajentavia teorioita joita ei tarvitse joka välissä varmistaa.

Tämä voi tuntua väärältä. Mutta syynä on enemmän asenne ja tottumus kuin se että lähestymisessä olisi vikaa ; Teemme vastaavaa itse asiassa tieteessä jatkuvasti. Kun vaikka määrittelemme jonkin kohteen koivuksi, katsomme ympäristöä. Jokainen koivu on erilainen, mutta kun tarkastelemme erilaisuuksia ja samanlaisuuksia voimme oppia huomaamaan että jotkut ominaisuudet ovat sille yhteisiä. Yksilöllinen piirre joka tekee juuri pihakoivusta tutun on kontingentti piirre ja osa piirteistä taas ovat jaettuja. Voimme myös oppia uusia lähestymistapoja vanhaan asiaan. Nykyään voimme testata koivuutta geneettisesti mutta meidän ei aina tarvitse eikä ole aina tarvinnut. Ja näin meidän ei tarvitse tunteiden kohdalla olla aivokuvassa 24/7 jotta voimme tehdä uskottavia arvauksia. Eikä tutkia joka ikistä aspektia jotta voisimme tutkia koivuja.

Jos tunteet ovat pelkkää reaktiota - olipa reaktio sitten aivokuvantamislaitteessa, verenkierron kemiassa tai ulkoisssa käytöksessä vaikka Siwan kassalla - ei huolena ole juuri mitään ongelmia. Mielenfilosofiaa haastavat usein monenlaiset ongelmat jotka johtuvat siitä että subjektiivisuusjako otetaan vakavasti. "Problem of other minds" on näistä kenties vahvin. Ihminen itse kokee omat subjektiiviset kokemuksensa, mutta miksi hän olettaa että jokaisella muulla on samalla tavalla? Entä jos kaikki muut ovatkin filosofisia zombieita? Yhden kokoisesta otoksesta harvoin voi sanoa yhtään mitään...

Itse asiassa jos tunteet ovat pelkästään reaktiokomplekseja joita tutkitaan niin filosofisten zombieiden ja muiden yksilöiden subjektiivisuuden olemassaolon kysymykset muuttuvat irrelevanteiksi. Riippumatta siitä ovatko ne olemassa vai eivät ole. Niillä ei ole merkitystä. Ne eivät ole enää edes relevantteja kysymyksiä. Saati haasteita tälle teorialle.

Jostain syystä oikein kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis menemään näin pitkälle. Jopa minulla on ajatus subjektiivisesta puolesta johon saadaan lähinnä empiirinen lähestyminen ja jota voidaan estimoida, mutta joka on sellaisenaan suoraan ulkopuolisen havainnoinnin ulkopuolella. (Tosin uskon että sen voi toisintaa kopioimalla aivot ja niiden saamat ärsykkeet riittävällä tarkkuudella. Tarkkuudella johon nykyteknologia ei riitä. Se on kuitenkin tämän uuden rakennetun toisinnon sisällä eikä se sellaisenaan siirry tutkijalle tai minun subjektiiviseen kokemukseeni. Koska minulla on jokin reagoiva neuroni kuitenkin eri tavalla.)

Simuloinnista ja toimintaperiaatteista

En ole kauheasti pitänyt siitä tavasta jolla John Searlen kiinalaisen huoneen argumenttia käytetään. Tämä klassikko "Minds, brains and programs" -kirjasta esitetään argumenttina tekoälyä vastaan. Argumentissa kommunikoidaan kiinalaisen huoneen kanssa, jossa on joko kiinalainen tai mekaaninen vastaaja. Ja argumentin tiivistys on että kommunikointi pelkkien hyvin monimutkaisten sääntöjen nojalla ei ole tietoista koska mekaaniselta laitteelta merkityksen ymmärtäminen puuttuu.

En pidä sitä hyvänä mahdottomuusargumenttina. Se pikemminkin olettaa että mekaaninen ei voi olla tietoista vaikka tämä on se mitä se esittää todistavansa. Periaatteessa voidaan ajatella kuten Daniel Dennett ; Että voidakseen imitoida tietoisuutta koneen täytyisi toimia oleellisesti samalla tavalla kuin tietoisen mielen. Ja tämä taas tekisi siitä itse asiassa tietoisen.

Mutta tämän mahdottomuusväitteen takana on kuitenkin oleellinen asia. Kiinalainen huone toimintamekanismeineen on piilossa. Ja voidaan ajatella että on kenties ehkä aivan mahdollista että kone vain simuloi vastauksia ymmärtämättä. Kun tälle vaihtoehdolle jätetään tilaa, voidaan huomata että on pakko keskittyä toimintaperiaatteisiin.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Turingin testi on enemmänkin viitteellinen kuin osoitus tekoälyn tietoisuudesta ja asioiden ymmärtämisestä. Voidaan sanoa että jos on samanlainen ulosanti mutta oleellisesti erilainen asioiden generointimetodi niin siinä tapauksessa voi olla mahdollista että tulee samantyylisiä ulosanteja mutta toinen on tietoinen ja toinen ei.

Zombiet ovat pahempia.

Sitten jos mennään Chalmersin "The Concious Mindin" zombiemaailmaan, ajatuskokeen hyödyllisyys vähenee. Sillä tässä mallissa tarkastelun kohteena ovat kaikki asiat. Tämä tarkoittaa myös elimistön ja niiden toiminnan samanlaisuutta. Eli se on kuin "kiinalainen huone" mutta ilman epätietoisuutta toimintaperiaatteesta.
* Zombiemaailma onnistuu vain olettamalla että tietoisuus todella koostuu kvalioista ja nämä ovat sellaisia että fysikaalinen toimintaperiaate ei voi niitä tuottaa. Joka on itse asiassa sitä että tietoisuus olisi jotain joka vain olisi ja sillä ei olisi mitään mitä se selittäisi. Kvaliatietoisuus eizombiemaailmassa ei eroaisi mitenkään ja tietoisuuden selitysarvo olisi nolla.
* Samalla tässä on jo oletettu että tietoisuus ei ole fysikalistinen. Koska jos se on fysikalistinen niin sama toimintamalli + sama toimintaperiaate = sama asia. Ja tämä taas oli jotain jota argumentti esitti todistavansa. Eli että mielen olisi oltava fysikalistinen. Taustaolettamalla että mieli koostuu kvalioista jotka ylittävät fysikalismin ja pitämällä tätä johtopäätöksenä kaikki kiertää kehää nopeammin kuin ehtii sanoa petitio principii.

Tästä ulos on kaksikin fysikalistista tapaa selvitä ongelmista.
* Oletetaan todellakin että tietoisuus on illuusio. Eli ei ole mitään selitettävää. Kannanotto on että "me elämme zombiemaailmassa".
* Toinen tapa on se, että nähdään että jos sama toimintaperiaate ja sama toiminta niin sitten ollaan tietoisia. Eli ei ole mitään zombiemaailmaa vaan jos on jokin joka näyttää samalta ja toimii samalla fysiikalla niin sitten on samanlainen. Eli toisin sanoen zombieversio on kupla joka johtuu siitä että väitetään että mieli olisi vain jotain joka olisi "fysiikan päällä" jonain puhtaasti dualistisena otuksena.

Tämä ero johtaa erikoiseen asiaan.

Searlen argumentti tarjoaa relevantin puolen jotta voidaan katsoa mind uploadingia. Eli ajatusta jossa tietoisuus aivoista digitoidaan ja siirretään koneeseen. Jos ajatellaan että simulaatio tarkoittaa tietoisuutta, mind uploadingiin suhtaudutaan helposti positiivisesti. Itse olen sen suhteen pessimistisempi.

Mind uploadingia periaatteessa tukee tehokas ajatuskoe; Pylyshynin "Computation and cognitionissa" kuvattu silikoniaivovertaus ; Kuvitellaan että aivomme yksi neuroni korvataan samalla tavalla toimivalla mekaanisella silikonisella vastineella. Tämä ei tuhoa tietoisuutta. Kuten ei sekään että korvataan toinen ja kolmas. Jos aivot ovat mekanistinen laitos, riittää että otetaan samalla tavalla toimivat osat ja korvataan. Näin voidaan tehdä mekaaninen aivo joka toimii juuri kuten oikeakin aivo. Jos tietoisuus on fysikalistinen tässä ei ole mitään ongelmaa.

Näen itse että ongelmana on enemmänkin se, mitä tämä korvaaminen käytännössä vaatisi. Uskon että on "fysikaalisessa teknologisesti erityisen supertaitavassa skenaariossa" aivan mahdollista ottaa kopio ihmisen jokaisesta atomista. Ja tallettaa tämä. Ja tulostaa tämä ja kyseessä olisi samanlainen ihminen jolla on samanlainen tietoisuus.

Sen sijaan en usko että tämä kopio voisi väistämättä vain toimia tietokoneessa koska tietokoneen toimintaperiaate olisi erilainen. Se saattaisi periaatteessa olla vain simuloija. Samasta syystä kun mietitään korvaamisargumenttia, ei voi olla tulematta mieleen että jos ominaisuuksien olisi pysyttävä samana, niin käy helposti niin että hiiliatomi täytyy korvata toisella hiiliatomilla. Lopputuloksena olisi orgaanisen aivon rakennus samaan paikkaan eri atomeilla. Ei mekaanisen vastineen rakentaminen.

Minun on vaikeaa pitää ilmiselvänä että ainesten vaihtaminen johonkin toiseen - eli aivojen biologisen aineksen toisintamisen sijaan sen mekanistaminen - toimisi mitenkään väistämättä samalla tavalla. Ja jos sen toimintaperiaatteessa on ero, on mahdollista että käsillä on käytännössä kaksi hyvin samalla tavalla käyttäytyvää asiaa joista toinen on tietoinen ja toinen ei.

Zombie P:stä

David Chalmersin "The Conscious Mind" pitää sisällään erään argumentin. Hän kuvittelee siinä filosofisten zombien maailman, eli maailman, jota ei voi fysikaalisesti erottaa omastamme, mutta josta puuttuu kaikki tietoinen kokemus. Siellä ei esimerkiksi olisi tietoisia ja kokevia ihmisiä mutta ulkoisesti kaikki toimisivat samalla tavalla kuin mitä meidän maailmamme ihmiset.

Chalmers teki tästä argumentin:
P1: Jos fysikalismi on tosi, kaikki tosiseikat ovat täysin fysikaalisten tosiseikkojen määräämiä; tämän vuoksi mikä tahansa maailma joka olisi fysikaalisesti mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme olisi kokonaisuudessaan mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme. Fysikalistisessa maailmassa ei ole eroa "tavallisen" ja "zombiemaailman" välillä. Eri ei ole mahdollinen.
P2: On kuitenkin mahdollinen maailma, jossa kaikki fysikaaliset tosiseikat ovat samat kuin aktuaalisessa maailmassamme, mutta jossa on myös lisätosiseikkoja kuten tietoisuus. On kuviteltavissa maailma jossa kaikilta puuttuvat kvaliat ja jotka näyttävät aivan maailmamme olennoilta joilla taas on kvaliat.
J: Fysikalismi on epätosi eli sen vaihtoehto ei-fysikalismi on tosi.

Noin muotoiluna päätelmä on validi. Se on muotoa modus tollens. Premisseistä seuraa johtopäätös. Sen vuoksi moni tarttuukin siihen että ei hyväksy premissejä. Tarkalleen ottaen useimmiten premissiä nro 2.
* Useimmat itse asiassa pitävät ensimmäistä premissiä uskottavana ; Siinä missä Turingin testi pitää sisällään mahdollisuuden erottaa simulaatio asiasisällöstä, se ei ole Chalmersin kuvaamassa tilanteessa mahdollinen koska simulaatio joka tuottaa samanlaisia ulospäin näkyviä syötteitä eroaa aktuaalisesta asiasta siten että se tuottaa sen erilaisella metodilla ja tavoilla. Ja nämä toimintaperiaatteet ovat fysikaalisia asioita joita voidaan ainakin periaatteessa tutkia ja havaita. Toki olisi mahdollista ajatella että kvaliat redusoituvat tai päältävät fysikaalisia maailmoja emergentisti joten olisi periaatteessa mahdollista ajatella että kvaliat ovat todellisia ja perimmiltään fysikalistisia. Tämä ei vain ole kovin suosittua.
* Esimerkiksi minä, kuten moni muukin, pitää nimenomaan premissiä 2 kyseenalaisena. Itse pidän kvalioita ei-totena konseptina, joten en tietenkään voi tätä kautta pitää relevanttina että olisi maailma jossa olisi jotain muita kuin kvaliattomia olentoja. Jolloin ei ole kuviteltavissa kahdenlaista verrattavaa maailmaa, sellaista jossa on filosofisia zombieita että sellaisia jotka eivät ole filosofisia zombieita.

Toisaalta Chalmersin maailmassa on myös metodinen ongelma. Se tarkoittaa sitä että premissien hyväksyminen ei tarkoita sitä että olisi todella hyväksyttävä päätelmä. Tässä on taustalla hyvin erikoinen ekvivokaatio. Sana "mahdollinen" on siinä hyvin erikoisella tavalla käytetty. Siinä puhutaan yhtäällä loogisesta mahdollisuudesta (heikosta mahdollisuudesta), vaan metafyysisestä mahdollisuudesta (vahvasta mahdollisuudsta). Chalmers itse tunnustaa eron mutta korostaa että fenomenologisella alueella se olisi sallittua. On vaikeaa nähdä miksi.

Sillä on varsin yksinkertaista kuvata asia arkisellakin kielellä. Sellaisella tavalla että on hyvin järkeenkäypää miksi "mahdollisuus" on hyvinkin erilainen. Voidaan rakentaa seuraavanlainen päätelmä;
P1: Naturalismi kieltää yliluonnolliset asiat. Yliluonnolliset asiat ovat sen mukaan mahdottomia ja olemassaolemattomia.
P2: Nykytietojemme valossa yliluonnollisuutta ei ole falsifioitu, kenties yliluonnollisuutta ei edes voida falsifioida. On siis olemassa kuviteltavissa oleva mahdollinen maailma jossa on vähintään yksi yliluonnollinen ilmiö.
J: Siksi naturalismi on epätosi eli falsifoitu ja tätä kautta supernaturalismi on tosi.

On selvää että harva lähtisi uskomaan tuollaista päätelmää. Korostin tuossa sitä miten ontologisella tasolla naturalisti todella näkee että maailmassa on vain ei-yliluonnollisia asioita. Ja voidaan todella nähdä että emme epistemologisella tasolla tällä hetkellä tiedä onko maailma oikeasti naturalistinen vai ei. Siitä että yliluonnollisuus on mahdollista ei kuitenkaan voida nähdä että naturalismi olisi epätosi. Päätelmä sanoo vakavastivakavasti enemmänkin niin, että naturalismia ei ole täysin todistettu. Joka on aivan käsittämättömän paljon eri asia. Ja tämä ero häivytetään siten että asiayhteydessä 1 käytetään "mahdollisuutta" konkreettisena ja asiayhteydessä 2 "mahdollisuus" on abstraktimpi. Käyttämällä samaa sanaaa eroa voidaan piilottaa. Perustelu ei onneksi välitä sanamuodoista vaan määritelmien sisällöstä joten argumentilla ei ole rakenteensa puolesta arvoa. Sanamuodot ovat enemmänkin tapa hämätä argumenttia seuraavia, se on ikään kuin yritys huijata tavalla jota olisi hankalampi huomata. (Tämänlaisten huomaaminen on sitten filosofista taitoa. Kyse on vähän kuin "poliisityöstä" ja huijauksien huomaamisesta.)

Tästä voidaan palata siihen alkuperäiseen argumenttiin. Tiedämme että samantapainen metodiikka törmää tuohon argumenttiin melkoisen vahvasti. Chalmersin filosofisten zombieidenkin päätelmässä voidaan nähdä että jokaikinen mahdollinen maailma joka ylläpitää filosofisen zombien on eifysikalistinen. Olettamalla että tälläinen fysikalistinen maailma on todellinen hän toditaa että sen automaattinen vastakohta on väärin. Kuitenkin ajatus ei-fysikalismista on esitetty johtopäätöksenä. Se on kuitenkin enemmänkin salakuljetettu itse päätelmään ikään kuin puolisalaisesti. ~ Saadakseen filosofisen zombien mahdolliseksi Chalmers olettaakin, että jokin muu on mahdollista. Tarkalleen ottaen hän vertailee "meidän maailmaamme" tavalla joka itse asiassa olettaa että nimenomaan meidän maailmamme koostuisi muusta kuin ei-filosofisista zombieista. Nämä oletukset ovat siitä ikäviä että kun niiden sisältö jätetään pois, päätelmästä ei jää oikein mitään jäljelle.

Filosofinen zombie vs. zombiefilosofia

Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.

Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."

Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.

Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.

Mutta se menee pahemmaksi.

Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."

Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."

Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi  saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.

Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.

Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.

Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.

Ja itse asiassa vielä pahemmin.

Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.

Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)

Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.

Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.

Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)

Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.

Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.

Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)

Lopuksi pieni huomautus determinismistä.

Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."

Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.

Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.

Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.

Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)

Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.

Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)

Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Pikkumies sisältä

Daniel Dennettin "Intuition Pumps and Other Tools for Thinking" tuo esille klassisen homunculus -ongelman ; Homunculus -ajatus on mielenfilosofiassa erityisen relevantti preformationismin kohdalla. Tässä on kyseessä ajatus siitä että siittiösolussa oli sisällä kokonainen persoona.

Vähän kuin tämä,
mutta kiveksissä.

Tämän ongelmana on selityksen ajautuminen ikuiseen regressioon. Jos meidän pitää selittää miksi ihmisellä on tietoisuus, selitys pitääkin sisällään viittauksen tähän pikkumieheen jossa on sisällä tietoisuuden vaatimat ominaisuudet. Oikea kysymys onkin siinä että miten tämän pikkumiehen tietoisuus selitetään? Päästään äkkiä malliin jossa on sisäkkäin homunculuksia kuin maatuskanukkeja. Miehen kiveksissä on homunculuksia joiden kiveksissä on pienempiä homunculuksia. Ja näitä on sitten ihan pohjalle asti.

Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)

Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)

Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.

Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.

Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.

Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).

---

Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.

Kädelle puhumisen mielettömyydestä

Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "Intuition Pumps and other tools for thinking" -kirjassaan usein mielenfilosofian eri puolia. Hän kertoo esimerkiksi Roger Penrosen ja Stuart Hameroffin teoriaan tietoisuudesta. He liittivät tietoisuuden neuroneiden mikrotubuluksiin. Heidän tukenaan tässä teoriassa on jotain jota teorian kiriitikot voisivat kutsua "kvantti -sanan ylikäyttämiseksi".

Penrosen ja Hameroffin teoriassa on toki sen verran perää että aivan tuoreesti mikrotubuluksista on todella löydetty kvantti-ilmiöitä. Ja tätä kautta päästään sen tyylisiin fysikaalisiin löydöksiin joita Mark Balaguer pitää tärkeinä vapaan tahdon kannalta kirjassaan "Free will as an Open Scientific Problem".

Dennett kuitenkin huomauttaa että tietoisuuden sitominen pelkästään kvantti -ilmiöihin on ongelmallista. Koska Hameroff on anestesiologi, Dennett oli kysynyt tältä että kun hän tekee leikkauksessa kädensiirtoa, niin antaako hän tälle siirrettävälle kädellekin anestesian. Kysymys on relevantti sillä kädessä on neuroneita joissa on mikrotubuluksia. Luultavasti tietoisuus ei siis selitykään mikrotubuluksilla vaan suuremmalla kokonaisuudella.

Vastaava ongelma koskee joitain tiukan reduktionistisia väitteitä. Jos esimerkiksi ajatellaan että tietoisuudella olisi yksi tietty paikka aivoissa, päädytään helposti sellaiseen tilanteeseen että on kysyttävä että jos aivoista leikataan vaikka punaista väriä näkevä paikka, niin mitä tästä seuraa. Jos ajatellaan että tietoisuus on jotenkin aivoissa, on selvää että alueen poistaminen estää punaisen näkemisen kyvyn. Mutta jos ollaan liian tiukasti reduktionistisia - eikä sen sijaan ajatella aivoja verkostona ja kokonaisuutena - niin siinä tapauksessa jos maljassa olevaa irtileikattua neuronikimppua ärsytettäisiin niin sen pitäisi aistia punaista väriä. Koska se on tuon yhden osan funktio.
1: Itseäni esimerkiksi kuolemanrajakokemuksiin usein liittyvässä ruumiistasiirtymiskokemuksissa korostuu se, että potilas voi hyvinkin aistia ympäristöään, mutta ei ruumiinkuvaansa. Vaihtoehtona nimittäin pitäisi olla se, että ihminen aistisi ilman aivojaan ja ilman silmiään - nehän ovat leikkauspöydällä. Ja jos ihmisiltä leikkaa silmät, nämä kuitenkin jotenkin lopettavat näkemisen. Jos ruumiistapoistumiskokemuksia voi tehdä, tämän pitäisi olla hidaste eikä este. Mutta esteeltä se vaikuttaa kun sokeita katsoo.

Itse pidän ajatusta anestesiaa pitävästä kädestä ja maljassa olevasta punavärin aistimisesta epäuskottavana. (Tosin on sitä paha kiistää täysin ; Onhan Dennett kirjassaan tarjonnut tähän hauskan esimerkin teoriasta joka keskittyi siihen että tietoisuus ei ole oikeasi neuroneissa. Että glutamaatti on se joka "soittaa" hermostoa. Että tietoisuus on glutamaatissa. Ja kun Dennett oli kysynyt että jos kaataa lasista viemäriin glutamaattia, niin onko tämäkin tietoisuutta käsittelevä aktio, oli nasakka vastaus siitä että eihän sitä oikein voida todistaa että näin ei olisikaan...) Ja siksi näkisin että aivot ovat hieman kuten polkupyörä. Siinä on osasia, joilla on selvä funktio. Niiden poistaminen osoittaa että ne tekevät tiettyjä asioita. Mutta tietoisuus on vähän kuin ajettava polkupyörä, kokonaisuus. (Tämä ei välttämättä vaadi emergenssiä. Itse tosin pidän emergenssiä reduktionismina josta ei vielä tiedetä tarpeeksi tai joka on laskennallisesti liian haasteellinen ja vaatii siksi helpottavan oikotien.)

Tämän näkökannan vuoksi minulla on tietysti hyvä syy epäillä että käsiä ei tarvitse anestesioida ja että niille ei kannata puhua jos naama ei kuuntele. Einaturalistisille ihmisille joille aistiminen ei ole elimistökysymys, vastaus ei tietenkään ole yhtä ilmiselvä. Hekään tuskin puhuvat kädelle. Mutta heidän spirituaaliteoriansa ei kerro, miksi ei maksa vaivaa..

Mielellään enemmän

"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")

Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.

Pätevä vai merkityksellinen?

Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.

Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.

Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.

Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.

Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä

Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)

Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".

Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".

Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.

Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.

Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.

Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.

Tieteellinen maailmankuva ja sen olkiukot

"The Center seeks nothing less than the overthrow of materialism and its cultural legacies."
("The Wedge Strategy")

Ylläoleva tiivistää Intelligent Design -liikkeen perustavoitteen. Ajatuksen heittää "materialismi" kulttuurista, aloittaen tieteistä "koska darwinismi on materialismin heikoin lenkki" ja jatkamalla tästä muualle niin että ateismi saadaan pois taiteita myöten. Käytetty sana on "materialismi". Sitä käytetään varmasti osittain siksi että kommunistien yhteiskuntateoriaa on myyty "materialistisena". Ja toisaalta ahneutta korostava pinnallinen kulttuuri on sekin "materialismia". Näin vastustajaan saadaan kontaminoitua laajakirjoisesti negatiivisia konnotaatioita.

Mutta itse asiassa voidaan sanoa että "materialismi" -sanassa on filosofisesti jotain hyvin oleellista. Sillä sen takana on tavallaan jotain jonka purkaminen on hyvin tärkeää. Sillä osittain tämän takana on se, että ID:n ajatusmaailma on paljon laajemmin jälkeenjäänyttä kuin voimme ikinä oikein mitenkään ymmärtää tai kuvitella. He eivät pelkästään yritä uudelleenlämmittää Paleyn kelloseppäargumenttia ja kuluta aikaansa 1800 -luvun termodynamiikkakäsitysten uudelleenherättämistä tasolle jolla fyysikot eivät niitä ole kannattaneet aikoihin. Sen lisäksi he eivät karkeasti ottaen erota mitä eroa on materialismilla, fysikalismilla ja skientismillä. Niitä käsitellään kuin ne olisivat sama asia. Mutta ne eivät ole. Asia on siitä kiinnostava, että vaikka tämä jaottelu on suunnilleen yhtä tuore kuin Paleyn kelloseppävertaus, hyvin usea näkee Paleyn naurettavuuden mutta ei osaa silti suhtautua samalla huvittuneisuudella ajatuksiin joissa tiede esitetään "materialismina". (Jos ei nimeltä niin siten että tieteen väitetään voivan tutkia vain asioita jotka sitten täyttävät kriteerit joita materialistit käyttivät.)

Materialismi ei ole fysikalismia

Materialismi on perinne, joka alkoi jo ennen Sokratesta. Ja sillä on monia varsin klassisia kannattajia ; Esimerkiksi Epikuroksen tapa ajatella on ehdottomasti materialistinen. (Vaikka hän ei opiltaan maineensa mukainen mässäilijä-hedonisti ollutkaan, vaan korosti kohtuutta. Ja tarvetta siinä mielessä että moni nykyihminen jonka mukaan ihminen on homo religiosus joka luonnostaan tarvitsee uskontoa voidakseen hyvin ja ollakseen iloinen olisi hyvinkin hyväksyvä.) Materialismin ytimessä on se, että ollakseen todellinen asian pitäsi koostua aineesta. Se on kovaa fysikaalista materiaalia. Tässä mukana on usein myös varsin naïvi suhtautuminen havaitsemiseen.

Näin materialismi muistuttaakin sitä miten esimerkiksi Descartes suhtautui aineeseen. Descartesilla aineelliseen kuului esimerkiksi sijainti. Ollakseen fysikaalinen täytyi olla lokaatio. Kartesiolaisen dualismin mallissa oli henki ja materialistinen maailma.

Fysikalismissa on sitten tehty jotain aivan muuta. Tiedemaailmassa alettiin 1800 -luvulla tekemään tutkimuksia jotka eivät selvästi olleet materialistisia sanan normaalissa mielessä. Alettiin esimerkiksi puhumaan erilaisista kentistä. Sittemmin on siirrytty puhumaan aika-avaruusjatkumoista, singulariteeteista. Ja kvanttifysiikka pelastaa materialismia vielä vähemmän, siellä pomppii sellaisia käsitteitä kuin superpositio. Ja ne ovat selvästi tieteellisiä ja fysikaalisia. Mutta ne eivät ole ainetta siinä mielessä mitä materialismi ne näki. Fysikalismi on itse asiassa taipunut enemmänkin siihen että asiat ovat muotoiltavissa. ; Kentät eivät ole Aristoteleen eri elementtien tapaisia. Ne eivät ole kovaa materiaalia joita voi kolkutella yhteen. Nykytieteen konsepteilta saattaa puuttua tilavuus, mutta ne ovat silti tieteellisiä konsepteja.

Tieteenfilosofit voivat korostaa tätä sitä kautta että naïvi suoran havaitsemisen näkökulma, positivismi, on hylätty ja on alettu korostamaan sitä että induktion epätäydellisyys korvataan falsifioituvuudella tai sillä miten hedelmällinen tutkimukselle jokin tutkimusohjelma on. Ja paljonko jokin tutkimusohjelma hyödyttää muitakin tieteenaloja tuottamaan tietoa. Tiede siis käsittelee fysiikkaa eri tavalla kuin materialistit. Ja tieteenfilosofia on korjautunut prosessissa. Fysiikka ja luonnontieteellisyys ei ollut sitä mitä sen on ajateltu olevan.

Fysiikka ei siis olekaan sitä mitä Descartes sen ajatteli. Ja tätä myötä, rehellisesti sanoen, tieteenfilosofian muutos ja tieteessä käytettyjen konseptien muutos, on vaikuttanut yllättävän vahvasti klassisiin skientismin kritiikkeihin. Itse asiassa näyttää siltä että skeptikot ja muut  vastaavat joutuvat kohtaamaan toistuvasti kliseisiä olkiukkoja joita esittävät henkilöt ylvästelevät sillä miten he tietävät enemmän tieteenfilosofiasta kuin nämä skeptikot.

Eroilla on huikea merkitys.

Yllämainitun eron ydinteema on se, että nykyinen fysiikka tekee empiriaa konsepteilla jotka eivät ole ainetta. Ja tätä kautta fysikalismi tiivistyy siihen että "Kaikki mitä on, voidaan kuvailla jonkinlaisen ideafysiikan jonkinlaisella kielellä". Fysiikka koostuu deskriptiivisistä induktioista jotka kuvaavat ilmiöitä ja ennustavat mitä tapahtuu todennäköisemmin kuin toisia asioita ei. Fysiikka vaatii lopputuloksen mitattavuutta ja ennustettavuutta, ei sitä että mittauskohteet olisivat ainetta.

Ja tämä ero on hyvin murskaavaa kaikelle Intelligent Designin "naturalistit torjuvat a priorisesti Jumalan" -väitteille. Sillä periaatteessa materialismi saattaa hyvinkin kieltää Jumalat ja magiikan. Mutta periaatteessa jos ajattelemme vaikka klassista taikauskoista rituaalimagiaa ja nykytiedettä, niin niiden välinen ero on enemmänkin erossa vastaavuudessa mittaustuloksiin kuin siitä että magia olisi jotenkin kielletty.

Jos oikeasti mietimme mitä alkemia on ollut. Siinä on etsitty säännönmukaisuuksia luonnosta. Samoin magiassa on tehty tiettyjä rituaaleja koska sillä on nähty maaginen yhteys jonka kautta maailmassa tapahtuu muutoksia. Samoin ihmeparantajien luo mennään koska ajatellaan että parantaja jotenkin kasvattaa mahdollisuuksia sille että tämä vaiva sitten myös paranisi. Nämä ovat periaatteessa tieteellisesti mitattavia väitteitä. Jos maagikko onnistuu ampumaan tulipallon, hänen rituaalillaan on jokin muitattava ja ennustettava outcome. Ja jos rukousparantaminen ei ole parannusautomaatti niin sen pitäisi silti näkyä tilastollisesti tarkastellen vaikka kaksoissokkotutkimuksissa.

Itse asiassa jo Randin ja Skepsis RY:n erilaiset haasteet osoittavat että tässä maailmankuvassa ei näitä ihmeenomaisia asioita a priori rajata mahdottomiksi. Jos rukousparantaja kykenee Jumalan sanan voimalla parantamaan amputoituja, niin kyseessä on havaittava ilmiö joka osoittaa että rukousparannus on järkevä ajatus ja siitä pitäisi tehdä osa virallista koululääketiedettä. Syytökset muusta koostuvatkin sitten lähinnä siitä että haasteissa epäonnistuneet ovat omaan näkemykseensä a priorisesti niin sitoutuneita että he eivät ole valmiita muuttamaan omaa näkemystään minkään havaintoaineiston edessä. Tämä ei ole kuitenkaan "naturalistien" tai "skeptikoiden" ongelma - tai vielä vähemmän osoitus tieteen rajallisuudesta ja epäonnistumisesta näissä tärkeiden aiheiden selvittämisessä. Se on ainoastaan näiden venkoilijoiden omasta ongelmasta, jota hieman halveksittavasti yritetään projisoida vastustajiin.

Fysikalismi ei torju a priorisesti kuin sellaiset mallit jotka eivät taivu deduktiiviseen tai induktiiviseen kuvaamiseen. Tässä mielessä fysikalismi osuu yllättävän hyvin Quinen siihen henkeen jossa hän selittää että nykytieteilijät eivät maistele kvarkkeja. Samoin Quine on mainettaan avomielisempi siinä mielessä että vaikka hän korostaa että kaikki tietämys on samassa verkossa - eli jaottelu "tiede tutkii näitä aiheita ja uskonto toisia" on perimmäisellä ja syvällisellä tavalla äärimmäisen väärä dikotomia - hän ei korosta että yliluonnollista ei olisi. Hän kuitenkin korostaa että kaikessa mitä ihminen voi tietää on mukana vähintään neuronien aktivoituminen. Näin ollen jos ihminen vaikka saa näyn Jumalalta, se jättää jäljen vähintään aivosoluihin. Ja periaatteessa nämä jäljet ovat havaittavia ja näin saadaan viite itse tapahtumaan. Tämä johtaa asiat enemmänkin siihen että uskovaisilla ei kenties ole tarpeeksi tarkkaa hi-tech -koneistoa jolla he voisivat osoittaa tämän kontaktin tapahtuneen. Neuronin löytäminen ja sen merkityksen tulkinta ovat kuitenkin teknisiä haasteita eivätkä sitä että tiede jotenkin a priori kieltäisi aiheen lähestymisen. ; Quinen jonkinlaisena fanina saattaisin korskahtaa jotain niinkin väkevää kuin että "tieteen ja uskon a priori estämisestä näyttävät puhuvan vain NoMa -periaatetta ja vastaavia kannattavat teistit. Että ehkä TE kiellättä a priorisesti Jumalan tutkimisen tieteellä. Minusta teidän ongelmanne ovat enemmänkin siellä evidenssin suunnassa."

Skientismi ja fysikalismi.

Skientismi on sitten se vaikeampi peruna. Sillä tietyssä määrin skientismin ongelmaksi voidaan laskea se, että se ei ole yksi tietty käsite. Siihen liitetään mielikuvaongelmia, jotka viittaavat hyvinkin eri suuntiin. Ja suurin osa niistä on jollain tavalla relevantteja.

Ensimmäinen kulma on se, että osalle skientismi on materialismia aikana jolloin pitäisi olla fysikalisti. Tämä on relevantti ongelma. Se, että tiede ja filosofia ovat kehittyneet ei tarkoita että kannattajajoukot sivistyisivät rinnalla. Uusimmat teologiset oivallukset eivät tarkoita että monetkin uskovaiset eivät tekisi tyhmiä. Ja täsmälleen sama ongelma on myös niillä jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa. Monilla on hämmästyttävän naivi suhde tieteeseen, omaan intuitioon ja havaitsemiseen. Tässä mielessä "materialismilla" sitten toisaalta saattaa olla negatiivisia vaikutuksia yhteiskunnassamme. Näkisin että nykyään moni "mukaintellektuelli" postmodernisti vastustaa tiedettä uskoen että tiede on materialismia. Ja tässä kerhossa painivat myös kreationistit ja pseudoskeptikot. Kaikki mainitsemani kolme ovat pinnallisessa mukasyvällisyydessään vastenmielisiä ideologioita jotka haisevat niin pahasti Dunnin-Kruger -efektiltä ja heidän kritiikinvastauksensa paistavat niin vahvaa kognitiivista dissonanssia että minua hellämielisempi ihminen voisi turhautua tai tulla kovin kovin surulliseksi näistä kohtaamisista..

Toinen kulma on se, että skientismi on "nykytiedeuskoa" enemmänkin kuin "tiedeuskoa". Fysikalismissahan uskotaan että maailma on kuvailtavissa logiikalla jota voidaan testata ilmiöiden kautta. Joka ei tarkoita että nykykulttuurissa olisi tiedetty kaikki. Sen lisäksi nykyfysikalismissa kenties olennaisin palanen on empirismi. Jossa taas ytimessä on a posteriori -perustelujen olemassaolon tunnustaminen ja jopa tämän korostaminen. Jos tämä unohdetaan, syntyy helposti sitä että naureskellaan sille mikä poikkeaa nykytieteestä vain siksi että kyseessä ei ole vallitseva paradigma.

Jos a posteriori -ajatus nostetaan esille, on ajatus siitä että tieteen heikkous nähtäisiin sitä kautta että ennen uskottiin tieteenä flogistoniin ja ties mihin mikä on nykytieteen mukaan aivan naurettavaa, täysin hoopo tiedevastainen argumentti. Sillä jos opimme koko ajan uutta, se korostaa että opimme asioita a posteriori. Tämä vaatii prosessina sitä että heikkoja lenkkejä voidaan ampua alas. Fysikalisti jolle kerrotaan että ennen oli vakavasti pidetty teorioita jotka nyt ovat aivan pellejä, niin hän iloitsee tiedon kasautumisesta. Sillä jos nyt uskottaisiin samat asiat kuin tuhat vuotta sitten niin sehän tarkoittaisi sitä että ihminen tietää asiat oleellisen laajasti a priorisesti, ja että a posterioria korostavan tiedonhankinnan tie on kaluttu loppuun kun maailmasta ei voida selvästi sen avulla enää oikein oppia uusia asioita. Tiedon muuttuminen kertoo että empiria toimii ja voidaan oppia a posteriori. Ja näiden rakenteiden relevanssi on se jonka varaan koko fysikalismin luotettavuus rakentuu. Kritiikki olennaisimmat premissit todistamalla ei ole kritiikkiä vaan vahvistamista ja tukemista. Evidenssi ei muutu kumoukseksi siksi että sen muotoilee olkiukkoa moittivaksi ja ilmaisee sen negatiivissävytteisin ja pilkallisin sanoin.

Fysikalistille tiedon puoliintumisaika on antiautoritaarinen ilon kysymys. Sillä kenties UFOhörhölle ja ties minkä New Age -parannustrinketin kehittäneelle nauretaan samasta syystä kuin miksi pitää nauraa jos joku ottaa nykyään flogistonin vakavasti. Eli sen vuoksi että se ei vastaa nykyhavaintoja. Dogmaattiselle nykytiedeuskovaiselle asia on tietysti eri tavalla. Ja jos skientisti ottaa a priori -asenteen että evoluutio on tosi, se on yhtä halveksittavaa kuin se että joku päättää että Jumala on tieteellisesti todistettu ja että tämä tarkoittaa sitä että evoluutio on kakkaa ja saivartelee käsitepuolivoltteja jotta tätä näkemystä ei tarvitsisi muuttaa. Ja nähdäkseni on olemassa sellaisia skientistejä jotka ovat "tiedeuskoisia" juuri sillä dogmaattisella tavalla.

Oma loppukevennys.

Itsehän en kannata ontologista naturalismia. Eli en väitä että kaikki mikä on on fysikaalista tai tieteen kuvattavaa. Sen sijaan kannatan metodologista naturalismia. Siinä ytimessä on se, että kaikki relevantti keskustelulla välitettävä tieto on jollain tavalla deskriptiivistä. (Siitä poikkeavaa voi olla, mutta se on huvittelua tai jotain muuta kuin tietoa koskevaa. Se ei siinä mielessä voi käsitellä totuutta ja sen ymmärtämistä joten sillä ei ole oikeastaan minulle relevanssia. Niiden heittäjä joko huvittaa minua tai haaskaa aikaani. And that's it.)

Ja tätä kautta päädytään siihen että jos me voimme tietää jostain, se on jotain joka vaikuttaa naturalistisiin konsepteihin luomalla maailmaan ilmiöitä. Sillä ei ole väliä onko ilmiö kivi, aika-avaruusjatkumo, käsilläparannus, yhden neuronin nytkähdys, superposition aaltofunktion romahtaminen tietyllä tavalla tai maagisen rituaalin synnyttämä tulipallo jalkoihin. Ne ovat ilmiöitä joilla on jokin kuvattava luonne. Kuvaamattomissa olevia asioita ei voi suojella kutsumalla niitä "ainutkertaisiksi", koska mistä muuten voidaan sitten tietää että tämä "ainutlaatuinen asia" olikin vaikka "enkeli". Ja että tällä olisi perustellusti ja hyväksyttävästi jokin uskonnollinen ihmisen kuoleman jälkeistä elämää koskeva ulottuvuus.

Tässä suhteessa onkin hyvä korostaa fundamentalistiagnostista immersiivistä suhdetta todellisuuteen. En väitä että "tässä on kaikki", mutta kyseenalaistan jokaisen joka väittää että tietää että "tässä ei ole kaikki". (Ja kaikki jotka ovat kanssani erimielisiä ovat likaisia kerettiläisiä.)