Kansankirkoista ja hautaan siunaamisista

Yleisesti ottaen Suomessa kunnioitetaan yhä kasvavassa määrin uskonnottomien hautaustapoja. Osa papeista peräti kokee itselleen vastenmieliseksi siunata ateisteja hautaan. Ja moni on samalla linjalla kohteliaammalla asenteella.

Ongelmia on kuitenkin, pääasiassa siksi että hautausmaiden ifrastruktuuri pitää sisällään jäänteitä ajasta jolloin evankelis-luterilainen kirkko oli valtionkirkko. Kirkolla on tähän liittyvää rituaalivaltaa ja byrokratiavaltaa toki muutenkin. (Ja se on hämmentävän haluton luopumaan tai joustamaan niidenkin kohdalla.)

Tämä näkyy erityisesti siinä miten Seurakuntien hautausmaiden kappeleita voidaan käyttää uskonnottomaan hautaukseen. Tämä on melko relevanttia koska hautausmaat ovat yleisesti ottaen kohtuu laajoja maapinta-aloja joissa kappeli on juuri se tila jossa on käytännössä helpointa ja mahdollista tehdä yhtään mitään "vainajan kanssa". (Vapaa-ajattelijayhdistysten hautausmaat eivät saa taloudellista tukea toimintaansa. Ja niitä on vain 10 kpl. Ihmiset, joita ateistitkin tiettävästi ovat huolimatta siitä että moni kristitty pitääkin heitä jonain epäihmisinä ja ali-ihmisinä, voivat kuolla hirvittävän monessa paikassa.)

Seurakunnilla on hirveän erilaisia käytänteitä jotka riippuvat paikasta. Osa sallii ja osa myöntää. Sama peli toimii myös krematorioiden kappelien kohdalla. ; Esimerkiksi on tullut vastaan tilanne jossa porilainen uskonnoton kohtasi sen että saattotilaisuuteen ei saatu hautausmaan kappelia. Lainaan tässä asianomaista Esa Ylikoskea ; "Kappelia kuulemma kyllä myönnetään kirkkoon kuulumattomien saattotilaisuuteen, erillistä hintataksaa soveltaen, mutta vain, jos se suostutaan muuntamaan siunaustilaisuudeksi papin kanssa. Hautaustoimistotkin markkinoivat tätä uskonnollista vaihtoehtoa; papit kuulemma puhuvat lyhyemmän kaavan mukaan, jos vainaja ei ole kuulunut kirkkoon. Käytännössä kuitenkin uskontunnustuksen keskeiset asiat sisältyvät lyhyempäänkin toimitukseen."

Jännittävää on että tässä kohden osa kirkollisista on korostanut sitä että hautaaminen on omaisten juhla. Joka toki ensinnäkin korostaa sitä että uskonnottomalle lyhyemmällä kaavalla meno ei olisi mikään ongelma. (En kyllä ole vielä törmännyt kirkollisen suusta tähän argumenttiin jos uskonnoton suku haluaa haudata kristityn vainajan ilman mitään kristillisiä menoja. Eikä islamilaisiakaan menoja varmasti hyvällä katseltaisi!) Lisäksi tässä unohtui että myös omaiset olivat niitä kauheita ei-kristillisiä pakanoita. Tällä menettelyllä saadaan tietenkin sekä rahaa kirkolle, että tilastotkin näyttävät kauniilta kun niin moni uskonnotonkin ymmärtää kulttuurikristillisyyden kauneuden kun tilastoissa on näitä lyhennetyn kaavan siunaamisia.

Teoriassa vaihtoehtona on toki se, että tilaisuus pidetään ulkona. Mutta tässä tietenkin unohtuu se, miksi kappeli on rakennettu in first place. Suomessa on kylmää enemmistönä kuukausista. Kuolleiden tutut ovat usein vanhempia kuin nuorempien joten hautajaisten iät painottuvat helposti sinne keskivertoa vanhemman suuntaan. Tämä varmasti tuntuu. Näen että tässä tarjotaan alemmille olennoille puhtaasti ulkona tapahtuva hautaus kun paikalla oleva ainut sisätilavaihtoehto on kirkollisten vallankahvan säätelemää. Tämänlainen toisten ihmisten kohtelu institutionaalisesti on se jolla punnitaan kykenevätkö instituutiot ja niiden sisällä työskentelevät ihmiset hyvyyteen. Tämänlaiseen asiaan on oltava nollatoleranssi.

Kirkon hautausmaille on annettu rahaa valtion budjetista. Ja tässä yhteydessä on perusteltu että hautaustoimi olisi ns. yhteiskunnallinen tehtävä. Rahaa otetaan tähän myös ateisteilta. Laki on jostain syystä unohtanut kappelien käytön vaikka käytännössä sisätilat hautauksessa ovat oleellinen osa totuttua hautaamiseen liittyvää prosessia. Laissa on porsaanreikä ja on selvää että eri paikoissa on eri käytänteitä siksi että joku valtaapitävä kirkollinen on nauttinut siitä että vallankahva on hänellä ja on kokenut moraalista ylemmyyttä siitä että voi tallata harhaoppisia. Asian taakse voi nähdä vain joko mielivallan tai ihmistuntemuksettoman idiotian. Koska kirkolliset ovat koulutettuja fiksuja ihmisiä jotka tiettävästi panostavat tuohon ihmisyyspuoleen, he ovat joko ammattitaidottomia tai tahallaan paskiaisia. Olen taipunut siihen että kirkollisissa on yleensä järkeviä ihmisiä joten perusoletuksena, kunnes toisin todistetaan, on tahallisuus.

Merkittävä teko ja sen symbolinen merkitys

Herodotos kertoo miten Persian kuningas Dareios kysyi kreikkalaisista hautaamistavoista. Kreikkalaiset korostivat että polttohautaus oli tärkeää. Koska se oli kunnioittava tapa käsitellä ruumiita. Darius oli kuitenkin tekemisissä myös nykyajan Intian tienoilla asustavien callationslaisten kanssa. Ja kun hän kysyi heiltä voisivatko he polttaa vainajansa kunnioituksesta he olivat pöyristyneitä koska se tarkoittaisi ruumiiden kohtelemista roskana. Heistä vainajat piti kunnioittavasti syödä. Mikä taas oli kreikkalaisista hyvin pöyristyttävää.

Ylläoleva kuvaus on monikulttuurisuuden ytimessä. Monesti tekoja pidetään symbolisina. Ja symbolien merkitystä pidetään ikään kuin objektiivisena asiana. Tämä näkyy hyvin vahvasti siinä miten joitain asioita vain pidetään "itsestäänselvinä". Ajatus on hieman sukua objektiiviselle moraalille siinä mielessä, että senkin kohdalla aika moni toteaa että moraali on objektiivinen ja noudattaa juuri sen oman kulttuurin oppeja, dogmeja ja tapoja. Eri kulttuurissa olevat ovat yhtä ehdottomia omien kulttuuriensa kanssa.

Mutta tässä ei ole kysymys puhtaasti moraalista vaan merkityksestä. Voidaan jopa nähdä, että vainajan kunnioitus oli se eettinen viesti jota Herodotoksen kuvauksessa toteutui kaikilla. Tämä voisi olla yhdistävä yleisinhimillinen teema. Joka taas voidaan liittää moraaliin vaikka "Sam Harrisin tapaan" määrittelemällä moraali jonkinlaiseksi yleisinhimillisyydeksi jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen laumakäyttäytymisen, aivotutkimuksen ja muun vastaavan kautta. Tai joksikin joka kuvaa sitä omaatuntoa jota vaikka Luterilaisuuden Jumala on ohjelmoinut kaikkiin ihmisiin.

Jos kunnioitus on yhdistävä niin se mikä merkitsee kunnioittavaa käytöstä on sitten se joka eroaa. Tällöin ero ei enää ole välttämättä moraalissa vaan symboleissa. Ja tässä kohden ei voi oikein tehdä muuta kuin viitata C. S. Peirceen, joka määritteli että symbolit toimivat sillä että niissä on kolme komponenttia. On symboli ja teko tai rituaali, joka sitten jonkun tulkitsijan kautta määrittää mitä se tarkoittaa. Ja tämä tapahtuu jossain kontekstissa tai yhteisössä jossa tämä tietty tulkinta oikeutetaan. Tässä mielessä kommunikaatio ja sopiminen lataavat symboleihin eri merkityksiä eri kontekstissa.

Mistä seuraa hieman yllättäen se, että monikulttuurisuus ei väistämättä tarkoita samaa kuin moraalirelativismi. Ei vaikka jokaiselle rituaalille antaisi arvon. Tässä mielessä "maassa maan tavalla" voidaankin tulkita jonain muuna kuin kädenojennuksena kulttuurirelativismille. (Tulkinta jota rehellisesti sanoen ällistyttävän harva on tekemässä.)

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

vaikea ja epämieluisa tehtävä (ja makaabereja lisukkeita)

Kirkosta eroaminen on hyvin jännittävä asia. Siihen nimittäin liittyy hyvin vahvasti ongelmia jotka ovat liitoksissa ateismiin. Silloinkin kun eroaminen ei johdu suoranaisesta ateismista. "Yhtiönkadun" "älä sääli ateistia" -kirjoitus kuvaa sitä että suomessa kokemukset eivät vastaa amerikan ateistejen vainokokemuksia. "Viime päivinä netissä on pyörinyt köyhänmiehen kaavio siitä, kuinka ateistit kohtaavat syrjintää. Kyseistä kaaviota en jaksa edes etsiä, sillä siinä Yhdysvallat ja Suomi oli luokiteltu samaan kategoriaan. Näinhän se ei käytännön tasolla mene: Yhdysvalloissa noin 95% ihmisistä uskoo Jumalaan, mikä tarkoittaa, että myös ateismin vastustus on suurta – siinä missä se tarkoittaa myös, että yhdysvaltalaiset ateistit usein ovan paljon aggressiivisempia kuin vaikkapa suomalaiset. Tosiasiassa kuitenkin Suomessa asiat ovat toisella tolalla." Vaan ovat jotain muuta : "Joulun alla jouduin kuuntelemaan, kuinka ateisteilla ei ole oikeutta viettää joulua, ja kuinka meidän pitäisi olla töissä tällöin. Olen myös kuullut useasti, kuinka elämäni on tyhjää, enkä edes tajua sitä, koska minun elämässäni ei ole Jumalaa. Mietitäänpä hetki. Olenko koskaan sanonut, että uskovaisten elämä on köyhempää, koska he eivät näe faktoja samalla tavalla kuin minä? Olenko koskaan edes vihjannut, että käsittelisimme faktat eri tavoin omasta elämänkatsomuksemme pohjalta? Olenko koskaan sanonut, että uskovainen ihminen olisi typerämpi kuin ateisti? En, enkä sano. En ole niin ylimielinen." Yllättävän suuri määrä uskovaisista kuitenkin on.

Kirkosta eroaminen on muutoinkin vaikea asia. "Helsingin Sanomissa" kirjoiteltiin siitä miten kirkosta eroamiseen on reagoitu omituisesti. Mummot ovat voivotelleet, äidit tarjonneet rahaa. Etenkin moni isovanhempi kokee kirkosta eroamisen häpeänä. Osa ei uskalla kertoa eronneensa kirkosta koska he ovat nähneet miten muille eronneille on käynyt : Selän takana kuiskutellaan ja puhutaan pahaa. Osa on joutunut palaamaan kirkkoon koska puoliso on antanut ukaasit joissa avioliitto on synkronisoitu yhteen kirkkoonkuulumisstatuksen kanssa. Osa pelkää läheisten reaktioita jo ennakkoon, kokeilematta. Kirkosta eronneen lapsen puolesta itketään.

Tämä on mielenkiintoinen dilemma. Ja jossain määrin se maksimoituu hautajaisten kohdalla. Se tavallaan tiivistyy itsetarkoituksellisen makaaberin aiemman kirjoitukseni ytimeen. Koska kirkko ei todellakaan ole ulkopuolella maallisista asioista, se suorittaa hautaamisasian joka periaatteessa voitaisiin nähdä ns. maallisen regimentin asiaksi. Sillä kahden regimentin oppia ei haluta soveltaa sekularistisena, vaikka minun on hyvin vaikeaa nähdä niiden peruseetoksessa mitään kovin oleellista eroa. Näin ollen ateistin oikeus hautajaisiin voi jossain määrin kyseenalaistua. Se mitä laki sanoo ei vaikuta kovinkaan paljoa siihen miten jotkut tilanteen kokevat eettisellä tasolla. (Jonka vuoksi minulle syntyy reaktiivinen tarve kirjoittaa itsetarkoituksellisen makaabereja asioita.)

Eikä siinä vielä kaikki. Hautajaiset ovat jotain jossa kuolleella on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Ja joka itse asiassa on juhla joka pidetään omaisille termin niin ateistisessa kuin kristillisessäkin mielessä. Tästä seuraa se, että hyvin usein omaisten toiveesta kirkosta eronneelle liitetään hautajaisiin uskonnollisia elementtejä. Olen itse asiassa ollutkin kirkosta eronneen hautajaisissa joissa laulettiin virsiä. Kenties näiden kohdalla on vähän sama henki kuin "Suvivirren" kohdalla. Että yksi virsi ei tee asiasta uskonnonharjoittamista. Ja molemmissa ihmiset mielellään kiertävät sääntöjä jotta maailma pelittäisi heidän uskonvakaumuksensa ehtojen mukaisesti.

Jori Mäntysalo kirjoittikin tähän liittyen erikoisen asian koskien hautaamista koskevaa lakia. "Kirkkojärjestys kertoo. Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita. Onko säädös ajan tasalla? Itse luen tästä periaatteen "luterilainen kunnes toisin todistetaan". Papilla ei tarvitse olla positiivista syytä olettaa vainajan tahtoneen kirkollista siunasta; riittää, että häneltä puuttuu syy olettaa vainajan sellaista vastustaneen." Ja itse korostan että pappikin tämän lisäksi tietää vain sen mitä hänelle kerrotaan. Omaisten rehellisyys tässä kysymyksessä ei ole välttämättä kovin suurta. Eikä asiaa pidetä välttämättä kovin tärkeänä, koska "eihän sitä voi loukata jos mikään ei ole Pyhää". Nämä ovat kuitenkin osaltansa täsmälleen samoja omaisia jotka kirkosta eronneille itkevät ja tarjoavat rahaa. Nämä eivät lakkaa olemasta sukulaisia kuolinpäivänä joten nämä samat asenteet siirtyvät hautausprosessiin.

Asenteet ovat mielenkiintoisia koska käsite tasapuolinen, avoin ja muukin ovat osalla hitusen vihjeettömässä tilassa. Tätä heijastaa Mäntysalon saama kommentti : "Voiko pappi lausua neutraalilta kuuluvat sanat “Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus on herättävä sinut viimeisenä päivänä.” Kirkon opn mukaan näin tapahtuu. Tässä ei kuitenkaan kerrota mitään kuoleman jälkeisestä olotilasta tai arvuutella, missä vainaja sen viettää. Jos haluaa, että hautaansiunaamisessa ei ole mukana mitään kristillistä, niin ehkä silloin ei kannata viettää hautajaisia kirkon yhteydessä. Luulen." Minun on vaikeaa nähdä "jeesuskristuspelastaasielusi" -lausumaa eiuskonnollisena asiana. Se, että se on jonkin uskonnon mukaan totta ei tee siitä neutraalia. Hän tuskin pitää neutraalina jos joku buddhalainen pappi käy hänen oman ruumiinsa ääressä kertomassa sen mikä hänen uskontonsa mukaan on fakta. Että yhteislauletaan sielun nirvanakierrosta lausuen se kuin tosiasia. Hän voisi esimerkiksi tiedostaa sen että ateistien erilliset hautausmaat ovat olleet yleinen raivoamisen aihe. Hautaaminen etäällä kirkosta voi olla vaikeaa koska hautausmaat ovat kirkon omaisuutta ja ruumiinkäsittelytilat ja siirtelyradat pitävät sisällään helposti kappeleita. Hautajaisten pitäminen näiden tilojen ulkopuolella on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.
1: Tosin vihjeettömyys johtunee siitä että kommentoija on iältään sellaista ryhmää jonka hautaaminen on, ainakin tilastollisella tasolla katsoen, edessä nopeammin kuin omani. Tässä tapauksessa kannattaisi kenties olla hieman varovaisempi siitä minkälaisia kriteeriattribuutteja hän esittää siitä mikä on asiallista hautaamista. Sillä voi olla että joku kostonhimoinen ruoja käyttää samoja kriteeriattribuutteja hänen oman ruumiinsa äärellä ja väittää sitä asialliseksi. Mutta ikäkysymys on siitä merkittävä että sitä on tottunut tietynlaiseen maailman menoon. Ja sitten maailma onkin muuttunut alta. Suuri osa vanhuksista ei enää tiedä eri asioiden toiminnasta ja suhteista yhtikäs mitään. Eikä heitä edes kiinnosta. Tässä he ovat vähän kuin suurin osa ihmisistä. Mutta pahemmin, vahvemmin ja syvemmin. Ala-arvoiset asiatason tiedot ovat sinänsä surullinen asia. Sillä vaikka kommentoija yrittää luoda elämänkokemuksen gloriaa vetoamalla ikäänsä, ei minulla synny oikein muuta oloa kuin että eläkkeellä ollessa ja pitkä eletty elämä olisi periaatteessa antanut aikaa kerätä tuoreita tietoja ja muodostaa niistä viisaita käsityksiä. Mutta jostain syystä jos ihminen ei vanhene viisaasti hänestä tulee hahmo jolla on voimavaroja kiukustumiseen mutta ei asioista selvän ottamiseen. Iän lisäksi ei olekaan kykyä tai halua tai kumpaakaan. Itsekin kiukustun usein mielelläni mutta haluan sentään tarkistaa mouhotuksistani edes aivan perusasiat kuntoon. Ei liene hyväksi sydämelle jatkuva addrenaliinitila joten tuskin elän riittävän vanhaksi. Dementiaan verrattavissa oleva muistihäiriö minulla onneksi jo on.

Tähän liittyen on hyvä ottaa kommenteista asiallinen, joskin hitusen passiivisaggressiivinen, kommentti pappismieheltä ; "Olen siunannut hautaan muutamia krkkoon kuulumattomia. Papille se on vaikea ja epämieluisa tehtävä. Vaikeaksi sen tekee se, että toisaalta pappi ei saa valehdella, toisaalta olisi kuitenkin välitettävä lohtua omaisille.Toimitushan tapahtuu varsinaisesti omaisia varten, sillä siunauksellahan ei ole mitään vaikutusta vainajan kuolemanjälkeiseen kohtaloon.Vallitseva käytäntö kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, jos se tiedetään, vaikka siunauksen kieltäminen saattaakin loukata omaisten tunteita. Omaisten tarpeetonta loukkaamista kuitenkin pyritään välttämään, siksi siis siunaus on mahdollinen vaikka vainaja ei kuulukaan krkkoon." Papilla tuskin on motiiveja suorittaakaan tässä mitään. Harvalla kuitenkaan riittää pokerinaamaa kertoa siitä mitä uskon puute tarkoittaa armeliaan Jumalan pelastusopissa. ; Asiaa toki varmasti mutkistaa se että osa ihmisistä eroaa instituutiosta eikä Jumalasta. Liian liberaalin kirkon homo-naispappikannan vuoksi eronnut fundamentalistiseen lahkoon liittynyt tuskin näkee itseään minään ateistina. Näin ollen papin vastenmielisyys ei varmasti ole aina yhtä kova kuin ateistin siunaamisessa. Lisäksi on hyvä huomata että kirkolla ei ole muutenkaan mitään motiivia laittaa uskonnollisuutta hautauksiin koska siitä tulee kirkolle kuluja. Kysymys on siitä että miten vainajan tahto saadaan selville ja tarvittaessa omaisten ohi seurakuntaan asti. Väitän että tukkeena voi olla jotain josta ei voi syyttää kirkkoa.

Omaisen vaikeana ja epämieluisana tehtävänä onkin luoda hautajaiset ihmiselle joka edustaa kaameaa maailmankuvaa ja joka ei edes itse nauti koko hautausasiasta. Oma tapani suhtautua dilemmaan on se, että minun hautajaisissani saa laulaa virsiä täysin rinnoin ja sydämin. Kunhan muistaa yhden ehdon. Tilaisuudessa on keskelä pöytää tiili. Kun ensin lyö itseään otsaan sillä tiilellä niin saa laulaa. Kunhan tekee tämän sillä voimalla millä ajattelee minun lyövän sitä jonka elossaollessani tietäisin laulavan virsiä omassa hautajaisissani. (Iskun voima on hyvin arvaamaton, kenties hiljainen, kenties aivovammankova. Omaiseni tietävät persoonallisuustyyppini ja arvaamattomuuteni ja joviaaliuteni samanaikaisesti. Tehkööt arvion tilanteesta jota en itse osaa arvioida.)
1: Muutoin saavat ihmiset haudata, polttaa tai käsisahapaloitella ruumiini ruuakseen miten mielivät. Asia on tältä osin vähän kuten sanoin kun katsoimme "Castle" televisiosarjaa. Siinä vuosia sitten kuollut löytyi pakastimesta. Puolisoni piti tätä pakkassäilytystä jotenkin törkeänä. Itse en ymmärtänyt. Hän ehdotti että miettisin asiaa omalta kannaltani. Ja totesin että "julma murhaaminen on eri asia, mutta tuo pakkasessa oleva on vain lihaa. Tosin, no teknisesti ottaen niin minä olen nytkin." Kun ei laillani lainkaan usko sieluun nämä asiat ovat hieman omituisia.

---

Näin siis toimittakoon. Paitsi tietysti jos minun ruumiini pitää kontaminoida ebolalla ja heittää kristillisen päiväkodin leikkipaikalle.

Saastuttakaa ruumiini ebolalla ja heittäkää se kristillisen päiväkodin leikkipaikalle

"Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.""
(Luuk.9:60)

Uskontokeskustelu on monesti todella asiallista. Esimerkiksi eräs pro-kristitty ehdotti että Evankelis-luterilainen kirkko voi kohta käyttää lakkoasetta ja kieltäytyä siunaamasta ja hautaamasta kirkkoon kuulumattomia vainajia. Siunaamattomuus ei toki itseäni haittaisi, päinvastoin. Hautaamiskysymykseen minulla on sitten tärkeä huomautus. Huomautus joka koskee sitä että kirkko tekee todella tärkeää työtä. Mutta tavalla jossa eiakateemisesti koulutettu kaivurinkäyttäjä edustaa tärkeintä työtä tekevää osioita. (Ja muu tärkeä on sekin byrokratiaa jossa ei klassisten kielten tuntemusta tarvita.)

Kirkko usein korostaa että se on kansankirkko. Mutta mitä hautaamiseen ja kirkonkirjojen pitämiseen tulee, se on tosiasiassa valtionkirkko. Sen velvollisuus on hoitaa asioita ikään kuin valtion puolesta. Usein tämä tehdään lähinnä historiallisista syistä. Tai oikeastaan siksi että historia on taannut kirkolle tietyn infrastruktuurin joka on valmiina ja jota on katsottu käteväksi käyttää. Kätevämmäksi kuin uuden rinnakkaisen järjestelmän rakentamisen from scratch.
1: Näyttää nimittäin siltä että kirkko käyttää hyväkseen lähinnä sitä että sillä on historiallis-vallankäytöllisistä syistä infrastruktuuri hautaussysteemeihin valmiina. Tämä omaisuus ja järjestelmät takaavat sen että mikään muu taho ei saa samanlaista etumatkaa kilpailussa. Ilmiö on toki tunnettu kaikkialla missä ns. vapaa markkinatalous kukoistaa. Isoilla yhtiöillä on jo vakiintunut käyttäjäryhmänsä ja kilpailu näiden jättien kanssa on hyvin vaikeaa.

Ja siksi kirkon kohdalla onkin sellainen asia kuin yhteisövero. Tämä on se syy miksi ateistit ja kirkkoon kuulumattomat eivät maksa muita enempää hautaamisesta. Maksun hoitaa perimmiltään valtio, ei yksilö. Riippumatta siitä onko kyseessä kristitty vai ateisti. Kirkko toki kerää kirkollisveron muodossa jäseniltään kiitettäviä määriä rahaa. Josta kehuttuun diakoniatyöhön lasten ja nuorten hyväksi menee 10% toisin kuin monilla muilla hyväntekeväisyydellä karismaansa keräävät järjestöt ja instituutiot.

Yhteisövero jonka kirkko saa on oikeutettu sillä että kirkko hoitaa näitä yleishyödyllisiä asioita. Lakkoehdotus onkin mainio. Sillä siitä olisi seurauksia. Ja itse pidän näitä seurauksia hyvin relevantteina. Sillä se, että kirkko oikeuttaa sen että se saa rahaa suoraan valtiolta noilla hautauspalveluilla jotka se hoitaa. Jos kirkko ei hoida näitä vaan kieltäytyy tästä, se tarkoittaisi välittömästi sitä että yhteisövero voitaisiin vetää sen kohdalla pois. Valtio joutuisi säästämään koska se joutuisi järjestämään vaihtoehtohautaamista. Ja luonteva paikka leikata on yhteisövero. Sillä jos yhteisövero on hautaamisbudjettia on luontevaa siirtää tämä hautaamiskulu joka ei mene hautaamiseen joksikin joka on todella hautaamiskulu. Muutos olisi mielestäni riemukas koska tässä vaiheessa kirkko menettäisi sekä rahaa että oikeutuksen jonain yleisenä hyväntekolaitoksena joka toteuttaa yhteiskunnan todella väistämättä tarvitsemia peruspalveluita. Ja ylläpitää tätä kautta ideologisen vallan kannalta symbolisesti merkittävää hautaamispuolta.
1: Symbolinen merkitys on hyvin tärkeä. Sillä uskonnonvapauden ongelmien kohdalla oikeasti kyse ei ole pelkästään siitä mihin laki velvoittaa tai mitä kirkko todella tekee. Se, että kirkko hoitaa hautauspuolta on tärkein syy sille että näitä hautajaisbanneja ehdotellaan ylipäätään. Jos hautaamisen hoitaisi maallinen taho eivät kristityt voisi mitenkään käyttää retoriikkaa jossa uskonnoton jotenkin riistää ja varastaa heidän kirkoltaan etuja. Pelkkä tekeminen on riittävä symboli. Ja on erikoista että kirkon puolella hautaamista hoidetaan mutta ei kuitenkaan sitten millään tavalla puututa siihen että tämänlaista uskonnonvapauden pilaamista ja vääräoppisten rankaisua tapahtuu niinkin yleisesti kuin tapahtuu.

Toinen asia jonka lakko näyttäisi niin se paljastaisi karun puolen nykymaailmasta. Kristityt eivät joudu elämään sellaisessa maailmassa jossa he joutuisivat pelkäämään sellaisia asioita että he jäisivät kuoltuaan hautaamatta. Uskonnottomallekaan tämä pelko ei kenties ole relevantti. Mutta hän joutuu vähintään toistuvasti argumentoimaan oman hautaamisensa puolesta. Mikä on muuten eksistentiaalisesti hyvin mielenkiintoinen asia tehdä. Kristityt varmasti ilolla ryhtyisivät keskustelemaan iloisesti ja ystävällisesti ihmisen kanssa joka on jäsenenä instituutiossa joka vastaa hautaamisesta. Ja sen jälkeen keskustelisi kanssasi siitä että "ei sinua oikeastaan pitäisi lainkaan haudata, meidän resursseja vaan riistät". Saattaisi olla että kristityn suusta ilmoille tulisi jotain jota joku voisi kutsua ateistin suusta tulevana militantiksi. Etenkin jos otetaan huiomioon että ihmisiä kuolee koko ajan joten on vain ajan kysymys milloin tämänlaisia keskusteluja käydään juuri kun joku omainen on sattunut kuolemaan. Joka tavallaan iskostaa uusia ihastuttavia kulmia tähän aihepiiriin. Ja nostaa esille sellaisia ajatuksia kuin miten asiallisia, ystävällisiä ja lempeitä kaikki kristityt kaikkialla maailmassa ovat. Miten reiluja, hyveellisiä ja yhteiskunnan parasta ajattelevia he ovat.

Nykyään eletään ajatuksessa jossa ateistien hautaaminen on "periaatteessa ilmiselvyys, mutta ei välttämättä". Sitä ollaan tavallaan kuitenkin jossain määrin ideologisen mielivallan alla. Jos kirkko päättää että se ei hautaa ateisteja, niin mitä siihen voi tehdä? Valtio voi jälkikäteen säätää yhteisöveroa. Mutta toisaalta on vaikeaa sanoa missä määrin nämä menevät 1-1:een. Sillä vaikka kirkko oikeuttaa yhteisöverotusta argumenteissaan hautaamisasialla niin ei se tarkoita sitä että hautaamisasiasta luopuminen johtaisi siihen että valtio voisi pakottaa sitä hautaamaan. Tai ei ainakaan voisi pakottaa sitä tekemään sitä yhtään vahvemmin kuin mitä se laissa nyt velvoittaa. Hautaustoimilaki 2 luku3§ "Velvollisuus ylläpitää yleisiä hautausmaita ; Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tai seurakuntayhtymien tulee ylläpitää yleisiä hautausmaita. Hautausmaa voi olla useamman seurakunnan tai seurakuntayhtymän yhteinen." Jos kirkko kieltäytyisi se vaatisi lainmuutosta. Tämän jälkeen toki myös yhteisöverotuskysymykset jouduttaisiin uudelleenarvioimaan.

Mutta laki on de jure. Käytänteet voivat olla tästä poikkeavia. Jopa Päivi Räsänen on esittänyt ajatuksia siitä miten kristitty voi olla kansalaistottelematon. Ja kristittyjen omatunto sanoo monesti tässä asiassa selkeitä asioita. Sellaisia joita voi lukea vaikka niistä ehdotuksista joissa halutaan että kirkko lopettaisi ateistejen hautaamisen. Tämän vuoksi on syytä miettiä asiaa de facto, ja muistaa että lain rikkominen on jossain absurdissa mielessä teoriassa mahdollista.
1: Ja huomatkaa. Minä en ole se joka ehdottaa tätä absurdiutta. Se ovat kristityt. Toistuvasti. He pakottavat minut tähän ajatuskokeeseen vain esittämällä että se on relevantti. Hyvänä filosofina katson mitä tämän premissin hyväksymisestä seuraa. Älkää siis syyttäkö minua. Syyttäkää jokaista hautausasiakysymyksestä mielipiteitään esilletuovaa kristittyä. Minä en ehdottele absurditeetteja vakavastiotettavaksi. Kristityt tekevät. Joka onkin kokolailla se mitä heistä kannattaa kaiken kaikkiaan muutenkin tietää, kaikissa muissakin asioissa.

Jos kirkko ei noudata lakia de facto, se tarkoittaa että kenenkään muunkaan tarvitse noudattaa hautauslakia de facto. En usko että mikään armeija voi pakottaa yhtäkään pappia tai haudankaivajaa painamaan yhtään ainoaa lapionpistoa (tai kaivurinkauhaisua nykyaikana). Joten mahdollisuus tähän on olemassa. Ja se että tämänlaisia lakkoja ylipäätään ehdotetaan kertoo että asenneilmapiirissä on elementtejä jotka tekevät tästä periaatteessa mahdollista. (Näitä hautausoikeutuskeskusteluja käydään säännöllisesti ympäri internetiä, ei kyseessä ole mikään yksittäinen kaheli. Tämä on yleinen asenneilmapiiri jolle kirkko ei tee mitään. Päin vastoin, se lietsoo vastahankaisuutta ateisteja vastaan aina kun vain mahdollista.)

Kirkon lakkoaseet hautauksessa pakottaisivat valtion tajuamaan että uskonnollinen vallankäyttö mahdollistaa sen että perusasioita ja peruspalveluita ei hoidetakaan kaikille kansalaisille. Se loisi sekulaarin hautausmaan perinteen. (Ajatus ei ole sen omituisempi kuin juutalaisten, ortodoksien tai muslimien erilliset hautausmaat.)

Mutta silti. Jos ruumiita ei oikeasti suostuttaisi hautaamaan, eikä mitään vaihtoehtoa hautaamispalveluille ole, ei ketään voi syyttää siitä mitä he tekevät ruumiille tämän jälkeen. Jos lakia yritetään noudattaa ja sitä ei ole mahdollista noudattaa ollaan tilanteessa josta seuraa tai pitäisi seurata se että lain rikkomisesta ei pidä rangaista. Ja tätä tilannetta varten minulla on vaatimaton ehdotus.

Minusta olisikin siistiä jos kirkko ottaisi hautaamislakkoaseen käyttöönsä heti huomenna. Vetäisi tiukan ja ehdottoman rivin. Sitten lakko alkaisi ja ihmisiä kuolisi. Ateistejen, pakanoiden, uskonnottomien ja muiden ei -kirkollisten sodomiittien naturalistiset mutta luonnonvastaiset ruumiit kärrättäisiin sitten minne sattuu. Ihmiset dumppaisivat raatoja eduskuntatalon eteen tai Helsingin tuomiokirkon sisälle ja portaille sekä uskonmiesten etupihoille ja heidän lastensa hoitopaikkojen piha -alueille mätänemään. Minä annan ruumiini ilolla tämänlaisiin tarkoituksiin. Se mitä minun ruumiilleni toivon tässä tilanteessa tehtävän löytyy otsikosta.

kuoleman rätistä (the fine game of nil)

Joku (muukin kuin minä) kenties muistaa Jolkkosen kannanoton siitä mikä olisi ateismin johdonmukainen lopputulos. "vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista." Argumentti on hyvin erikoinen. Sillä siinä on kaivettavissa hyvä huomio. Uusateistit eivät oikeasti ole mitään "taistelevia ateisteja". Sitä ei tue uusateistejen oma ideologia, eikä tukea tähän löydy sosiologisellakaan tarkastelulla. Jolkkosen huomion pitäisikin keskittyä siihen että jos ateistit olisivat todella militantteja, niin miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa onnellisuuskysymykseen ja antihumanismiin? Jolkkonen itse asiassa lipsautti tässä ilmoille jotain joka on jännittävää.

Jos uusateistit olisivat taistelevia, niin antihumanistinen aggressiivisuus olisi juuri se luonteva lopputulos. Olisi hyvä korostaa ikävää elämää. Jolkkonen kuitenkin tiedostaa jollain tavalla että ateistit eivät nykyään olekaan oikeasti taistelevia, vaan heissä vikana on onnellisuus ja se että he ovat humanisteja. Eli jotain johon "taistelu" sopii aika huonosti.

Loppuosio tästä blogauksesta onkin sitten omistettu "johdonmukaisuuden" ajatukselle.

Otetaan esimerkiksi Dawkins. Dawkinsilla on suhde kuolevaisuuteen ja hautajaisiin. Dawkins on nimittäin ottanut kantaa kuolevaisuuteen ja boostailee "Unweaving the Rainbow" -kirjaansa painamaansa hautajaispuhetta monessa paikassa. Dawkins viittaa siihen omilla sivuillaan. Hän viittasi siihen "the independentin" kyselyartikkelissa. Oleellinen voidaan tiivistää pitkään sitaattiin joka on alla.

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Arabia. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here.We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Asian toistuminen vihjaa että tämä on hyvin tärkeä. Ja se onkin. Se nimittäin selittää sitä miten bussimainoksiin pitää laittaa se osa jossa sanotaan loukkaavasti että "now stop worrying and enjoy your life". Ja kyseessä ei ole johdonmukaisuuden puute. "Philosophical disquisitions" -blogissa tehtiin argumenttianalyysi tästä puheesta. Huomio oli mielenkiintoinen. Kyseessä on aivan normaali deduktiivinen päätelmä jossa premisseistä seuraa johtopäätös. Premisseistä voi kenties olla erimielinen mutta ne ovat kuitenkin perusteltavissa, niiden hyväksyminen ei ole tyhmää. Eli toisin sanoen ajatus on nimenomaan johdonmukainen sanan täydessä intellektuellissa merkityksessä. Muotoilen esitetyn argumenttianalyysin ydinmehun suomeksi.

On lottovoitto syntyä [Suomeen].
P1: Jos me olemme onnekkaita jo sillä että olemme elossa, ei meidän pitäisi olla järkyttyneitä siitä että me tulemme kuolemaan.
P2: Me olemme onnekkaita kun olemme elossa.
J: Meidän ei tule olla järkyttyneitä siitä että tulemme kuolemaan.

Argumentti on siitä perusteltu että elossaolemisemme ei ole ilmiselvyys. Todennäköisyys yksin sille että juuri se siittiö on hedelmöittänyt juuri sen munasolun kuin on infinitesimaalinen. Olemme kaikki siemensyöksyloton voittajia. Ja tätä edeltää vastaavien tapahtumien evoluutiohistoria. Toistuva iteratiivinen sattuma tuottaa infinitesimaalisia epätodennäköisyyksiä kuin itsestään. Joten olemme onnekkaita siinä mielessä että se on epätodennäköistä. Toisaalta se korostaa sitä että jos kuolema on järkytys niin se johtuu yleensä siitä että elämässä on jotain sellaisia asioita jotka ovat niin mukavia että olemme järkyttyneitä siitä että voimme menettää ne. Että nämä asiat eivät olekaan pysyviä ja ikuisia. Tässä mielessä olemme voittaneet nimenomaan lottovoiton. Epätodennäköisyyden lisäksi elämässä on voiton tunnelma. Tämä itse asiassa vihjaa että eksistentiaaliset valittajat ovat ymmärtäneet kuolevansa mutta he eivät ole ymmärtäneet elävänsä.

"Philosophical Disquisitions" -blogi liittääkin Dawkinsin johonkin ihan muuhun kuin valistusajan ranskan vallankumouksen giljotiinimeininkiin. Jolkkonen ei näytä tiedostavan uusateismin äärimmäisen vahvaa epikurolaista pohjasävyä. Tämä on ällistyttävää koska Epikuros on hyvin tavallista filosofian yleistietoa. Ja lisäksi häntä on usein jopa pidetty ateistina - tosiasiassa Epikuros oli nykyajan ihmisen silmiin enemmän deisti kuin ateisti. Mutta koska hänkin korosti sitä että jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään ja ihmisen ei pidä välittää kuolemasta koska ihminen ei koe omaa kuolemaansa, hänen ajatuksensa ovat kuitenkin hyvin helposti sovitettavissa siihen että jumalat paitsi eivät vaikuta ihmisten elämään niin eivät myöskään ole olemassa. (Monesti merkitys syntyykin siitä mitä Jumalat tekevät ihmisille ja lupaavat ihmisen sieluksi kutsutulle tietoisuudelle kuoleman jälkeiseksi kohtaloksi. Joten ei vaikuttavan ja ei olevan Jumalan ero on ihmisen kokemuksellisuuden kannalta helposti aika mitätön.)

Uskallankin sanoa että Jolkkosen kannattaisi tutustua uusateisteihin koska sitä kautta voidaan selkeästi huomata että kenties Jolkkonen ei saa argumentatiivista "läskiä leikattua" ihan sen takia että hän ei ole tutustunut uusateisteihin eikä siksi ymmärrä miten näillä argumenteilla on tarjota syviä haasteita teistisyyteen itsestäänselvyyksiksi uponneille näkemyksille. Luultavasti Jolkkosen ongelma onkin se, että nämä itsestäänselvyydet ovat hänelle itselleen niin hegemonisia diskursseja että hän ei näe että niitä edes voitaisiin kyseenalaistaa. (Hegemoninen diskurssi on by definition juuri tätä. Omia maailmankuvan lähtökohtia pidetään erehtymättöminä eikä niiden vaihtoehtoa pidetä enää lainkaan mahdollisena.) Joten näihin kohdistuva kritiikki ei lähtökohtaisesti tunnu siltä että ne voisivat leikata läskiä, poistaa huonoja teistien argumentteja repertuaarista. Mutta yleensä juuri tämänlaiset argumentit ovat niitä väkeviä, tehokkaita ja tärkeitä. Sillä muutoinhan sitä korjaillaan joko trivialiteetteja tai "jonkun muun väärää uskontoa". Eikä Jolkkonen tai kukaan muukaan hänen laillaan ajatteleva pääse leikkaamaan läskiä siitä kaikista olennaisimmasta ja opettavaisimmasta kohdasta. Omasta päästään. (Läskipäästään.) Ja tämä sitten innostaa häntä lausumaan höpöjä jotka lähinnä paljastavat hänen argumenttianalyysikyvyttömyytensä tai kritisoimansa aiheen tuntemisen syvän heikkouden.

Tai sitten hän oikeasti tietää ja tässä toteutuu lähinnä Adornon huomio siitä keitä uskovaiset vihaavat eniten. Onnellista syntistä. Siis sellaista "syntistä" joka ei muutu onnettomaksi. Olen huomannut että ainut tapa saada mitään sympatiaa aktiivisemmalta teistiltä on se, että ryhtyy korostamaan jotain "skeptikon tragediaa". Jota Linkola on kuvannut seuraavalla tavalla "Edelleen minulla on tämä skeptikon tragedia. Haluaisin olla uskovainen, mutten voi." Kun selittää että usko olisi onnellisuuden vaatimus ja kyynelehtii että ei voi uskoa niin sitten on hyvä ja järkevä ateisti. Vasta kun kyynistyy kuoleman edessä ja muuttuu paskiaisnihilistiksi on ateisti joka miellyttää uskovaista. Onnellinen ateisti tai uskonnoton taas on järkytys ja sellainen on jotain josta on pakko luoda viholliskuva. (Koska hän on onnellinen apostaatikko, onnellinen syntinen. Joku joka tekee syntiä, ei pidä tätä väärintekona eikä saa rangaistusta ja elämänpilaamista tästä jo tämänpuoleisessa.) Heitä vastaan on pakko heittää "militantti" ja "taisteleva" -etuliitteitä. Pakko pitää heitä lähtökohtaisesti typerinä, jonain jotka eivät ole voineet viedä ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseensä. Jokin syy on oltava, sillä kun hegemonisia diskursseja kyseenalaistava ensivaikutelma johtaa siihen että ihmistä vihataan, syyt keksitään myöhemmin.

---

Otsikko on anagrammi lauseesta "elämän tarkoitus" (suluissa oleva englanninkielinen osa anagrammi englanninkielen lauseesta "the meaning of life").

arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla

Aina silloin tällöin kuulee esimerkiksi kirjoista joiden kannet on tehty ihmisen nahasta. Sitten sitä voi hämmästellä George Parrotista tehtyjä kenkiä. Ja sitten sitä saattaa jopa törmätä yrityksiin jotka valmistavat kenkiä ihmisten selkänahasta vähemmän metaforisesti kuin muut lapsityötehtaat. Samoin voi kuulla että Galileo Galilein keskisormi on symbolisesti muumioitu näyttelyesineeksi. Siellä se ikuisesti sojottaa pystyssä, kenties katoliselle kirkolle, kenties kenelle tahansa joka tuonlaatuisia esineitä käyvät katselemassa.

Tämänlaatuinen vihjaa että kenties ei olisi kovinkaan vaikeaa tehdä itsestään jotain samantapaista kuin Jeremy Benthamista, jonka muumioitunut ruumis vahapäällä on julkisesti nähtävissä Lontoon University Collegessa. (Aiemmin Jeremy Benthamin maatuva pääkin oli näytillä em. vahapäisen muumion jalkojen juuressa. Nyttemmin tätä ei enää ole nähtävissä.) Ja jos Leninkin on näytillä säilöttynä niin miksipä ei itsekin voisi tulla säilötyksi kaappiin? Ja jos museoissa on muumioita, niin miksipä ei sinne voisi lähettää mummoakin? Kyllä jokainen ansaitsee pienen palan kuuluisuutta ja mahdollisuuden topteniin!

Tämä on kuitenkin Suomessa hyvin hyvin vaikeaa. Lainsäädäntö ohjaa hautaamista ja perinnönjakoa. Ja tässä kohden on ilmeistä että kukaan ei tavallaan omista vainajan ruumista. Sen käsittely on sen sijaan korkeimman kädessä, tarkalleen sanoen obskuurin "hyvän maun", vallassa. Sillä hautaustoimilain 2§ selittää että "Vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. Vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa sekä tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia." Tämän lisäksi on mahdollista testamentata ruumis tieteelle. Mutta tässäkin on kysymys viivytyksestä. Sillä jos testamenttaa ruumiinsa tieteelle, niin luusi eivät pääty näyttelyesineiksi vaan loppujen lopuksi päädyt haudattavaksi kuten muutkin. Joten oikeastaan tämänlaatuinen mahdollisuus päättää ruumiin käyttämisestä ei muuta "mitään olennaista". Lääkäriopiskelijoiden mitä sitten ruumiilla tekevätkin on siis lähinnä jonkinlainen "aiheellinen viivytys".

En tosin ymmärrä miten minua voidaan haudata ollenkaan. Sillä minun kohdallani "arvokas" ja "vainajan muistoa kunnioittava" pitävät sisällään syviä jännitteitä.
* Olisi kyllä miellyttävää jos tulevaisuuden tärkeään hikipedia -museoon olisi taltioitu ehta, autenttinen ja aito muumioitu NPOV:n käsi. Käsi joka on pysyvästi kouristunut näyttämään keskisormea ties minne. Tätä muinaismuistoa ihmiset taatusti kävisivät, kenties ihmeparannus mielessä, katsomassa. Paitsi että ei.
* Minua viehättäisi myös se, jos minusta tehtäisiin eläinten täyttämiseen käytetyllä menetelmällä näyttelyesine. Siinähän olisi vain nahka ja alla jonkinlainen muoto. Sellainen ei loukkaisi ketään. Etenkään jos se olisi jotenkin hauskan näköinen, kuten badlystuffed animals, mutta ihmisellä. (Ihmisten täyttäminen ei ole ollut kovin suosittua, sillä pohja vääristää helposti piirteitä. Perustorsoa ei ihmisillä voi käyttää koska yksilölliset piirteet ja tunnusmerkit vaativat yksilölliset osat. Tämän vuoksi jotkut eläinten täyttäjät eivät täytä lemmikkejä, koska niitäkään ei voi läimiä standarditorsoon vaan pitää huolellisesti muokata jotta ihminen tunnistaa siinä juuri sen lemmikkinsä. Ihmisen kanssa on sama, mutta pahempi.)

Mutta ainut toivoni päätyä miksikään tämänlaatuiseksi taitaa olla se, että törmään johonkuhun hyvin kieroutuneeseen sarjamurhaajaan ja päädyn hänen henkilökohtaisen kokoelmansa näytekappaleeksi. Sillä en voi päättää oman ruumiini kohtalosta, enkä voi edes testamentata ruumistani jollekulle jonka voisin luottaa tekevän siitä jotain hupaisaa. (Saippua ja lampunvarjostimet ovat so last season.) Kuoltuani olen hyvän maun hallinnassa. Ja jos miettii mihin olen elämänarvoni asettanut, niin tämä on hieman surullinen ajatus. Loppujen lopuksi systeemi voittaa, pakosti.

Taivaasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet jälleen palaaman

Taannoin minulle heitettiin lausunto siitä, että kirkko on vähemmän kiinnostava kuin hautausmaa. Otin asian jonkinlaisena väitelauseena ja haasteena. (Lausuja tuskin tarkoitti statementtia ihan näin.) Minulle kirkko on toki rikki, mutta en kuitenkaan ihan allekirjoita mitä tahansa väitettä vain siksi että se hellii maailmankuvaani.

Ja koska meillä kaikilla - ja etenkin minulla - on niitä päiviä jolloin teemme jotain omituista, päätin että suihkulähteisiin hyppäämisen sijasta voin tehdä jotain muuta. Siksi, kun minulle tuli vapaapäivä ja kaikkea, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Sen mukaan väite on tosi. Tosin syynä ei ole hautausmaiden tylsyys. Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin malliesimerkki siitä mitä hautausmaat käytännössä ovat. Nähdäkseni hautausmaahan ja siihen liittyviin asioihin liittyy hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi.

Ja Hietaniemen hautausmaa on tästä erinomainen esimerkki. Sillä sitä ympäröi symbolinen muuri. Hyvin korkea sellainen. Hautausmaa on itse asiassa aidattu korkealla kivimuurilla ja tien toisella puolella on uimaranta. Välissä on sitten muuri joka tavallaan eriyttää nämä kaksi eri maailmaksi. Mutta toisaalta juuri tämä muuri kertoo siitä miten todellinen ja konkreettinen hautausmaa kuitenkin on. Minua freudilaisempi voisi jopa sanoa että vahva torjunta kertoo tässä kohden siitä että on jotain torjuttavaa. Ja korostaa että hautaaminen ei olekaan poislaittamista, vaan jonkinlaista piilossa säilyttämistä ja talteenlaittoa.

Mutta luonnollisesti sama jatkuu sisäpuolella. Ja etenkin siellä. Ja parhaiten tätä kuvaa yksi hautakivien taiteessa näkyvä toistuva elementti. Itkevä enkeli. On toki luontevaa että kuolema ei ole ilon aihe. Mutta teologisesti asia on kummallinen. Sillä kuitenkin uskonnon pääviesti on ilo ja toivo. Kuolema on parannus. Kristinuskon pääviesti on suorastaan se, että vaikka länsimaisella ihmisellä ei olekaan "metsästysmaita", niin tuonpuoleisessa ne ovat aivan taatusti nimenomaan "autuaammat". Enkelin voisi siis luulla heijastavan iloa. Tai jotain vakavasävyisempää. Tätä asiaa ei voi ymmärtää muuta kuin psykologisesti. Pascal Boyer korostaa että ihmiset eivät usein usko teologisesti korrektin kaavan mukaan. He osaavat kysyessä kertoa teologisen totuuden faktana, mutta toimintaa kuvaa jokin muu. Itkevä enkeli kertoo siitä miten kuolemaan liittyvät skeemat ovat sekoittuneet. Monesti tämänlainen ymmärretään jonkinlaisena ironisuutena. Ja jossain määrin itkevä enkeli on ironinen. Jos sen ottaa vakavasti.

Mutta kyllä teologisesti korrektejakin enkeleitä piisaa. Hietaniemen hautausmaalla monet enkelit ovat hartaita, tietäen kristinopin sanoman. Kaikki eivät itkeskele, vaikka suuri osa tietysti onkin murheellisia enkeleitä.

Ja itseäni viehättää, sellaisella toisella tavalla ironisella tavalla, että osa enkeleistä vaikuttaa jona näyttävän jonkinlaista smugfacea, sellaista jota tapaa paatuneiden skeptikoiden kasvoilla silloin kun he tietävät paremmin kuin joku huuhaahörhö, tietävät sen itsekin ja eivät pelkää opettaa asiaa ääneen.

Mutta pääasiassa hautausmaan kuvaelmat eivät ilmaise iloa ja toivoa vaan surua. Ja tietyssä määrin hautakivien taide onkin sitä miten suru ilmituodaan. ; Toki joskus hautausmaiden veistoksia katsoessa on hieman vaikeaa sanoa missä vaiheessa kitch kerää pömpöösiyttä niin että se muuttuu asialliseksi hautausmaataiteeksi. Mutta osa on hienoja teoksia joilla on ilmiselvästi myös taiteellisia ansioita.

Lisäksi haudoilla oleva taide voi korostaa yksilöllisyyttä. Kertoen jotain kuolleesta yksilöstä.

Hauta voi heijastaa myös tärkeitä ja arvokkaita arvoja, jotka ovat liittyneet kuolleeseen, usein näissä arvovalinnoissa korostuu kuolleen ammattivalinnat ja muut tälläiset vaikuttavat tähän.

Puhumatta tietenkään siitä että monen kuuluisan ihmisen hauta ei ole pelkkä hauta vaan muistomerkki. Jokin joka mahtipontisuudessaan ei opeta että suurmiehetkin kuolevat, vaan ovat enemmänkin tekemässä heistä kuolemattomia. Myytti kasvaa kun hautakin on komea ja suuri. Suuri hauta on jotain johon harvalla on varaa ja se onkin jonkinlainen ultimaattinen statusesine. Se vihjaa siitä miten kuollut on ollut tärkeä ja me pienemmät - joita varten on varattuna vain standardisoitu hautakivi - joudumme ikään kuin elämään ilman tätä ja tulemaan toimeen.

Tämä kaikki korostaa sitä, miten hauta on kaikkinensa ristitulkinnan ytimessä. Pitää olla iloinen mutta surullinen. Hautausmaa mielletään henkiseksi paikaksi, mutta se on konkreettinen ; Itse asiassa elämän lyhytaikaisuutta vastaan yritetään taistella kiven avulla.

Kaikista mahdollisista materiaaleista on valittu kivi, joka kestää nimenomaan aikaa. Ja vaikka ihmisen elämä ja persoona päättyy kuolemaan, tätä halutaan jotenkin laventaa ikuisuuteen. Että tärkeät arvot, ammatti, status ja muu kiinnostava joka ihmisessä oli tämän eläessä hienoa jotenkin ponnistaisi ikuisuuteen myös tämänpuoleisessa. Hauta on konkreettinen muistutus kuolevaisuudesta mutta kuolemaa ja tuhoutumista ei silti haluta ajatella, edes hautausmaalla. Tai oikeastaan etenkään siellä.

No, toisaalta enpä itsekään toivo että minun kuolemaani jotenkin erityisesti iloitaan. Että "hurraa, paha paskiainen on kuollut". (Siitä huolimatta että se on totuus. Tai etenkään siksi.) Ja sitä jotenkin toivoo, että kuoltuaan joku ei kävele hautausmaalla ajatellen että hän on elossa ja nuo muut ovat kuolleita, ja että jollain tavalla tämä tarkoittaa sitä että olet voittanut nuo ihmiset. (Siitä huolimatta, että tämänlaisiakin ajatuksia on itselleni tullut mieleen, tai etenkin siksi.) Jotenkin sitä vain toivoo että kuoleman jälkeen korostuisi että oli niin siisti että kristillinen enkelikin taipuisi kaikista puutteistani huolimatta kaveriksi. Että kuoleman jälkeen mielipide-erot tiivistyvät. Kenties niin syvään bromancyyn että se lähentelisi jonkinlaista homoseksuellismia. Joka toki on hieman omituista koska enkeleillä ei ole edes teologisesti mitään suoraa yhtä sukupuolta samassa mielessä kuin lihallisilla ihmisillä. (Mutta ei toki kuitenkaan täysin homoseksuellia suhdetta kaipaa, sillä kaikesta HLBG -myönteisyydestä huolimatta en ole homo. Ja nyt on syytä lopettaa siihen noloon suihkukopeista tuttuun hiljaisuuteen.)

(Vähenevässä määrin) kiinteä kirkko

Tällä kirkolla olisi varaa
jaella kirkonkirouksia

Eräänä päivänä minulle esitettiin, että hautausmaallakin on enemmän vetoa kuin kirkoissa. Tapani mukaan otin tämän vertailutehtävänä. Nyt kun olen käynyt tuoreesti sekä kirkoilla että hautausmailla, huomasin että molemmat ovat suunnilleen yhtä vetäviä. Tämä ei tosin ole mikään heikkous. Sillä sekä hautausmaista että kirkoista tuli mieleen kontrasti. Suomessa sekä hautausmaita että kirkkoja yleensä hoidetaan. Kirkko pidetään siistinä ja kirkkomaata hoidetaan.

(Lisäksi hautausmaat ovat ylipäätään kaupungin rauhallisimpia paikkoja. Tosin niissä tuntuu olevan sekä kävijöitä että palkattua työvoimaa astetta enemmän kuin kirkoissa.)

Tämä kirkko on korkeintaan
asetettu kirkkokiroukseen.

Tämän kontrastina taas oli sitten Yhdistynyt Kuningaskunta, josta löytyy sekä selkeästi hoidettuja että hoitamattomia hautausmaita, että kirkkoja. Pitkä historia takaa suuren määrän monenlaisia raunioita. Jotka nekin ovat omalla tavallaan sekä kuvauksellisia että vetoavia. Suomessa ei kuitenkaan ole tarjottavaa rauniotasolla aivan vastaavalla tasolla kuin muualla. Toki esimerkiksi Pälkäneellä on "Pyhän Mikaelin" rauniokirkko.

Näissä on kaltaiseeni hyypiöön kenties vetoa jopa enemmän kuin hautausmaalla. Silti on sääli, että rakennusten huoltaminen on lopetettu ja ne on jätetty hiljakseen rappeutumaan. ; Josta päästäänkin siihen hätkähdyttävään tosiseikkaan että rauniokirkon ja hoidetun kirkon ero ei oikeastaan ole vierailijoiden määrässä. Karkeasti sanoen jos menet kirkkoon kuin kirkkoon satunnaisena arkipäivänä, siellä on hyvin hiljaista. Rapistumistasossa on eroa. (Ihminen ei toisaalta koskaan vieraile tyhjässä kirkossa, koska hän on siellä itse.) Kirkon huoltaminen onkin ns. kiinteä kustannus. Se on jotain joka pyörii koko ajan riippumatta siitä kuinka monta jäsentä kirkossa on.

Tämän jälkeen on tavallaan helppoa ymmärtää miksi kirkostaeroaminen tuppaa heijastumaan nuorisotyöhön ja lapsiin. Nämä kun edustavat muuttuvia kustannuksia. Ainut tapa jolla kirkkoinstituutio voi säästää kiinteissä kustannuksissa on se, että se myy kirkkorakennuksia ja rajaa nämä tätä kautta kirkollisverovaroilla huoltamisen ulkopuolelle.

Parisuhdevinkkejä taikauskoisille

Wisemanin "Yliluonnollinen ilmiö" kertoo esimerkiksi siitä miten erilaiset puoskari ennustajat voivat vetää oikeista naruista. Nyrkkisääntönä oli se, että ihmiset ovat kiinnostuneita työstä, rahasta, rakkaudesta, seksistä ja matkustamisesta. Nämä aiheet vetoavat ihmisiin ja ne ovat heistä hyvin kiinnostavia. Siksi ei varmasti ole ihmeellistä että horoskooppeja käytetään talouselämän ja rakkauselämän kartoittamiseen.

Ja itse asiassa Wisemanin aihelistaus koskee muitakin taikauskoja. Kuten vaikkapa rakkautta. Tai sen puutetta. Otan tästä esiin muutaman erikoisen mutta aivan täysin eurooppalaisen uskomuksen. Ne koskevat rakkaudessa epäonnistumista. Ja ennen kaikkea sitä mitä pitää tehdä jotta rakkauselämä alkaa kukoistamaan.

Victor Noirin hauta,
Père Lachaise -hautausmaa,
Pariisi

1: Ensimmäisen uskomuksen mukaan Victor Noirin patsas. Hän oli lehtimies. Ammattina toki enemmän romanttinen kuin verovirkailija, mutta kuitenkin nimenomaan rakkaudenpuutteen korjaamisen kohteena hieman erikoinen, tai ei ainakaan alleviivatun ilmeinen. Joskin jonkinlaista romanttista auraa hänen ympärillään on ollut, sillä hän esimerkiksi kuoli kaksintaistelussa, tosin kaksintaistelussa joka ei tiettävästi noudattanut kaikkia kaksintaisteluihin kuuluvia herrasmiessääntöjä. Herrasmiessääntöjen puutteen vuoksi hänen kuolemastaan tuli aikanaan suuri skandaali. Jostain syystä hänen haudastaan, jolla on hänen patsaansa, tuli toisenlaisen kohinan kohde. Alettiin uskomaan, että jos patsasta suutelee suulle, antaa tälle kukkia ja kourii patsaan kieltämättä varsin miehekästä etumusta, nainen saisi ratkaisua hedelmättömyysongelmiin ja rakkauspulmiin. Ja tästä sitten tuli yleinen uskomus. Itse asiassa uskomus on jopa niin yleinen, että patsaan kulumisesta on tullut ongelma.

Casa di Giulietta,
Verona, Italia

2: Toinen uskomus koskee sitten Julian patsasta. Tämä Shakespearen kirjoista tutun "Romeon ja Julian" Julian patsas joka sijaitsee Italiassa paikassa jota kutsutaan oikeiden Romeon ja Julian taloksi. Jos ihmisellä on epäonnea rakkaudessa, voisi olla luultavaa että tukea haettaisiin jostakula muusta kuin sellaiselta jonka oma rakkauselämä oli vaikeaa kunnes päättyi epäonnistumiseen ja kuolemaan. Mutta monet ihmiset näkevät että Julian patsas on juuri oikea paikka hakea apua rakkaushuoliin. Tämänkin patsaan kohdalla avunhakemiskeino on kohtelias ja herrasmiesmäinen. Patsasta kouritaan. Tämä uskomus on yllättävän suosittu ja tämänkin patsaan ongelmana on ollut eroosio. Metallipatsasta on kourittu niin paljon että patsaan ontto sisusta on paljastunut. Se on helvetin paljon pikkutuhmaa näpelöimistä.

Tämänlaiset uskomukset tuntuvat hassuilta, siis jos ei itse usko niihin. (Itse suhtaudun varovaisella kohteliaisuudella näihin tapoihin, ja lievällä positiivisuudella jos niiden lieveilmiöinä on alleviivaavia vitsejä tai jotain muuta.) Niissä on kuitenkin säännönmukaisuus. Itse asiassa säännönmukaisuus, joka muistuttaa että taikauskot eivät usein ole niin mielikuvituksellisia, avomielisiä, kokeilevia tai erilaista laatikon ulkopuolelta ajattelemista vaativia kuin usein esitetään.

Pascal Boyer ei toki puhu kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat" patsaiden kourimisesta. Sen sijaan hän kyllä puhuu komplekseista ideoista, skeemoista ja niiden sekoittumisesta.
1: Hän korostaa, että ihmiset, puhuessaan ihmeistä, eivät usein hae hirveän suuria ihmeitä. Vaan nimenomaan pienet ihmeet ovat uskottavampia. (Tämä omalta osaltaan selittää "joonaongelmaa" ; Vaikka korostetaankin että suuret ihmeet olisivat mahtavia, kuitenkin ihmeitä pidetään jotenkin kiusallisina.) Siksi esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kirkoissa olevien patsaiden tai alttarien ääressä rukoilu koetaan uskottavampana ja tehokkaampana vaikka samalla teologisesti korrektilla tasolla Jumala olisi kaikkialla.
2: Toisaalta se mikä on suurta ja pientä määräytyy sen mukaan minkälaisia mielikuvia ihmisille syntyy. Nämä taas ovat mielessä olevia skeemoja ; Jotkin asiat kuuluvat tiettyyn samaan joukkoon. Ja toiset tälläise joukot ovat relevantteja ja toiset eivät. Ja mielenkiintoista on se, jos jonkin skeeman piirteitä lainataan toiseen ja nämä sekoittuvat. Näin voidaan saada vaikka käveleviä ja puhuvia patsaita. Tai kentaurien kaltaisia taruolentoja jotka ovat puoliksi hevosia ja puoliksi ihmisiä. Ja nämä kompleksit ideat, joissa on useamman skeeman yhteensulautuminen, ovat kaikien uskontojen ja taikauskojen ydinmehua. Olipa kysymys puhuvasta aseesta tai ihmeitätekevästä patsaasta.
+: Siksi ei tavallaan ole yhtään ihmeellistä että hedelmällisyys-rakkausasioissa apua haetaan realistisen näköiseltä patsaalta jolla on kiistatta "iso mulkku". Ja että apu on tehokkainta kun kouritaan suoraan metallia joka sattuu representoimaan sukuelintä. Sillä oikeassa elämässäkin suutelu, kikkeli, rinnat ja kouriminen liittyvät romanssielämään.

Toki tässä on sellainen pieni häiritsevä puoli, että jos tämä taikauskojen ymmärrettävyys jätetään syrjään, niin mieleen tulee se, että kenties... Miten muotoilisin tämän kohteliaasti ... Sanotaan näin, että jos jossain sattuu olemaan "sanotaan anonyymi ystävä", jolla sitten on ongelmia rakkaudessa. Ja hän haluaa tehdä tälle jotain. Niin hänen kannattaisi kenties kiinnittää huomiota esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin että onko hän sen tyylinen pervertikko että no sanotaan nyt vaikkapa käy hautausmailla oikeiden ihmisten haudoilla hinkkaamassa patsaita sillai rivosti. Ja jos vastaus on "kyllä" niin kenties tämänkaltaisten piirteiden ratkaiseminen voisi oikesti korjata ne ongelmat. Taikauskon kohdalla toki usein nimenomaan ydinkäsitteet sekoittuvat, ja syvästi. Esimerkiksi sellaiset ydinkäsitteet kuin "ongelman ratkaiseminen" ja "kohkaaminen samalla kun intentiot ovat kovasti ongelman ratkaisemisen suuntaisia."

Se, että horoskooppi tai patsaiden kouriminen käsittelee tiettyjä aiheita ja kertoo ratkaisuja näiden aiheiden parissa olevien ongelmien ratkaisemiseen ei tarkoita että näiden kriitikko ei haluaisi ratkaista näitä ongelmia. Luultavasti usein asia onkin niin että juuri näitä kriitikoita kuuntelemalla se oikeakin ongelma ihan oikeasti ratkeaa. Sillä voimavarat käytetään muuhun kuin irrelevanttiin kohkaamiseen, joka vie aikaa ja voimavaroja jotka voisi oikeasti käyttää ongelman ratkaisemiseen sen pahentamisen sijasta.

Elämän lahja ; Valmistaudu luopumaan kaikesta niin saat syövän

Jokainen meistä on katkera,
kunnes on multaa suussa¹
Jos sanot: "jätä kaikki, seuraa minua",
jättäisin ja seuraisin².

Usein meille kerrotaan, että elämä on lahja. Joskus tämä vääristyy erikoiseen muotoon joka voi kääntyä naistenlehtimäiseksi versioksi jossa elämän lisäksi syöpä voi olla upea lahja. Syöpä olisi kasvun paikka ja elämän arvon hyväksymistä. On helppoa pahastua siitä, että syöpää ja muita elämän katastrofeja kohdellaan näin pinnallisesti. Ensimmäisen paheksunnan jälkeen voi lukea vaikka Jarkko Tontin eutanasiaa koskeva kolumnin, joka taas muistuttaa että kenties jokaisella meillä on elämässä edessä tilanne jossa kuolema olisi todellakin lahja.

Monesti on ajateltu, että lahjat ja siunaus olisivat toistensa parina. Silloin voi ihmetellä miksi useimmille ihmisille tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita. Että miksi henget antavat toisella kädellä ja ottavat toisella pois. Miksi Jumala on ottaja, antaja, kananpaskan kantaja jonka tiet ovat tässä kohden niin kovin mysteerisiä.

Vähemmän noudatettu kristinopin kohtakin painii ongelman kanssa viitatessaan kolmeassa eri kohdassa samaan tapaukseen. "Luuk.18:18-27", "Matt.19:16-30", "Mark.10:17-32". Tarinassa - jonka huipentumassa rikas mies vertautui neulansilmän läpi kulkevaan kameliin - Jeesus käski jättämään vain kaikki liiketoimensa ja seuraamaan häntä. Tätä ei rikas ymmärretyistä syistä osannut kokea lahjaksi. Lahjakkaimmat kristitytkin näkevät pyynnön korkeintaan kompensaatioksi. Uhraukseksi joka tehdään jonkin paremman edestä. Investointikustannukseksi eikä lahjaksi.

Moni ei eutanasiaa haluavan kohdalla näe, ymmärrä, hyväksy, että joku haluaisi luopua kaikesta ja mennä kohti jotain sentapaista ihanaa tuonpuoleista josta he niin mielellään kertovat. Siksi he itkevät hautajaisissakin.

Kenties tämä muistuttaa että kenties se kirous ei ollutkaan lahja. Lahjaksi sen teki vain se, että niitä lahjoja ei ollut vastassa muuallakaan. Kun elämä on riittävän tyhjää, ei sitä koe lahjaksi ja silloin syöpä voi olla mainio herättäjä ja myrkkypullo muutakin kuin marttyyrin tie Sokrateen ja Jeesuksen jalanjäljissä.

---

1 CMX, "Pyörivät sähkökoneet"
2 CMX "Siivekäs"

Kirkosta eronneet (vapaa-ajattelemisen sijaan) vapaamatkustajina

Ateisteja pidetään individualisteina joka rinnastetaan jotenkin omituisesti egoismiin. Taustalla on erikoinen filosofine virhe, jossa ajatellaan että jos ihminen saa vapasti valita mitä tahansa, niin hän ei valitse vapaasti vaan kahlittuu ajattelemaan tietyllä tavalla, eli ajattelemaan vain itseään ja vain omaa etuaan. Tämän kautta esimerkiksi ateistit nähdään helposti pahoina ihmisinä. Pahat kielet sanovat, että heillä ei ole arvoja, he ovat nihilistejä arvotyhjiössä. Erityisen vahvasti tämä tulee esiin siinä keskustelussa, jossa käsitellään kirkon tekemää hyväntekeväisyyttä. Tämä on mutkikas aihe, joka ansaitsee pitkän sepustuksen. Toivon että omituinen matka auttaa muitakin jäsentämään suhdettaan kirkkoon. (Kävipä se sitten mihin suuntaan hyvänsä.)

Huonoa kirkolle

Kirkosta eroaminen nähdään usein hyvinkin pahana.
1:  Pienimmillään tämä näkyy siten, että ihmisiä yritetään houkutella takaisin kirkkoon kirkon tekemään hyväntekeväisyyteen vedoten. Tällöin korostetaan, että kirkkoon kannattaisi kuulua vaikka ei uskokaan.
2:  Joskus tämä saa kiristämisen sävyjä, kun selitetään, että jos eroaa niin se on suoraan pois lapsilta ja ulkomaan hyväntekeväisyydeltä; Tämä on varsin ikävän tuntuista silloin kun kirkosta on erottu ns. eettisin syin - on itse asiassa erikoisa ja suorastaan röyhkeää, miten jos ihminen eroaa kirkosta eettisen kannanoton kautta niin kyseessä on vain "egoismi" tai "muoti-ilmiö". Tämä on erikoista, kun huomataan että kirkon eroamispiikit näyttävät liittyvän nimenomaan moraalisiin kantoihin - kenties sosiaalipornon makuiseen kohkaamismoralismiin, mutta kuitenkin etiikkapohjaisiin. Kirkko joka ei taivu eettisiin vaatimuksiin kohtaa boikottia ja tässä tilanteessa kirkko sitten ikään kuin kiristää. Keskustelua ei suostuta siirtämään kriitikoiden aiheeseen saati korjaamaan epäkohtia. Tämä johtaa tietysti lukkoon, koska köyhillä kiristäminen kertoo että kirkko on varsin halukas ottamaan ensin ruuan nälkäänkuolevien suusta kuin antamaan periksi tietyissä oppikysymyksissä.
3: Joskus syntyy jopa syyttäviä sävyjä, joissa korostetaan että kirkosta eroaminen on omantunnon erottamista Jumalasta. Tai on muuten siihen rinnastettavaa. Silloin korosteteaan että uskonnottomat eivät ulkomailla kovin paljoa auta.
     3.1: Tämä on tietysti siitä erikoinen kysymys, että uskonnottomien tapa ajatella ei ole tässä ollenkaan samanlainen kuin uskovaisilla. Uskovaiset ovat ideologiaidentiteettikeskeisiä ; Heille on usein hyvinkin tärkeää että hyväntekeväisyysjärjestö tekee sitä nimenomaan Jeesuksen nimissä. Usein tämä on aivan järkevällä tolalla, mutta pahimmillaan vaikuttaa peräti siltä, että hyväntekeväisyys on ikään kuin välttämätön pakko jolla oikeutetaan pääasia, julistaminen ja käännytystyö. Maallisia eiuskonnollisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on huru mycket.
    3.2: Ja muutenkin tässä tietysti usein unohtuu se, että uskonnottomat eivät (a) ole yhtä kaupallisia kuin uskonnot. Ne eivät kerää kannattajiltaan varoja samalla tavalla kuin uskonnot jotka ovat yllättävän usein keskittyneet suorastaan kuppaamaan rahaa seuraajiltaan (b) eivät ole yhtä suuria jotta voisivat ylläpitää infrastruktuuria tai (c) rakentaa infrastruktuuria auttamiseen siellä missä sitä ei ole. Voidaankin sanoa että jos ihmiset velvoitettaisiin maksamaan väkisin varoja uskonnottomille järjestöille, niin olisi aivan uskottavaa että hyväntekeväisyyttä tehtäisiin yhtä paljon. Tätä tukeekin se, että uskonnotonta -ja jopa röyhkeän avoimesti ateistisidentiteettistä- auttamistyötä tehdään paljon enemmän kuin moni uskovainen näyttää tajuavan. (Onhan jopa Helsingin vapaa-ajattelijoilla leivänjakoa köyhille.) Uskovaisille mielikuva ateismista onkin tärkeämpi kuin se mitä he oikeasti tekevät. Mielikuva siitä että "ei heitä näe" riittää monelle. Koska tärkeämpää on tuomita.

Voidaan jopa esittää niinkin pitkälle, että ateistit usein kohdistavat hyväntekeväisyytensä järkevästi. Esimerkiksi jos suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu ajatuksena että se on hyväntekeväisyysjärjestö, törmää hyvin erikoisiin yksityiskohtiin:
1: Valtaosa toiminnasta on itse asiassa palkkamenoja. Kun puhutaan nuorisotyöstä, ei tosiasiassa puhuta suorasta nuorisotyöstä vaan kirkon nuorisotyöntekijän palkoista jotka taas ovat nuorisotyötä ikään kuin vain mutkan kautta. Tämä ei ole tosiasiassa niin paha asia kuin se tuohon kirjoitettuna näyttää. Se on kaikessa eettisessä toiminnassa väistämätöntä ; Hyväntekeväisyys ja palkkaintressit sekoittuvat. Kirkon kohdalla on usein vaikeaa sanoa puhutaanko oikeasti pohjimmiltaan pappien AY -liikkeestä vai hyväntekeväisyyden tukemisesta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että vaikka tehtäisiin hyvää niin ne oman navan intressit ovat mukana, ne ovat irrottamaton osa keskustelua. On selvää että tämä vaikeuttaa kaikkea aihetta liittyvää kriittistä keskustelua, koska pappi on yllättävän sokea näkemään yksityiskohtia ja argumentteja jos hänen oma palkkansa riippuu siitä, että hän ei tajua sitä.
    1.1: Tämä tuo mukaan sen, että kirkko on tärkeä työnantaja. Yhteiskunnan kannalta työpaikat taas ovat hyvä asia. Näin ollen AY -puolikin palautuu osin etiikkaan. Tässä tosin on otettava huomioon siitä erikoinen piirre, että on oleellisen tärkeää maksetaanko palkat yhteisöverotuksesta vai jäsenmaksuista. (1) Sillä jos puhutaan työttömyydestä, puhutaan työttömyyskorvauksesta. Jos yhteiskunta maksaa papin palkat yhteisöverotuksesta, se ikään kuin nostaa veroprosenttia jotta maksaisi papille palkkaa. Jos tämä pappi jää työttömäksi, valtio maksaa hänelle toisesta taskusta. Kokonaisuuden kannalta on aivan sama saako raha leimallisesti palkkatulon vai työttömyyskorvauksen leiman. Yhteiskunta voi jopa säästää tässä jos papin palkka sattuu ylittämään työttömyyskorvauksilla saatavan summan. (2) Jos asia hoidetaan jäsenmaksuilla pappi on oikeasti rakentavassa työssä, joka on kuin mikä tahansa palveluammatti. Siksi tuenkin vahvasti sitä että pappien palkat hoidetaan nimenomaan kirkollisverosta eikä yhteisöverosta. Se on hyväksi yhteiskunnalle. Sen lisäksi tuntuu reilulta, että palvelun nauttija maksaa eikä veronmaksaja. Ei minunkaan harrastuksia ja mieltymyksiä tule muut maksamaan. Ei vaikka on hyväksi terveydelle (mielen kanssa) ja mutkan kautta hyödyttää koko yhteiskuntaa.
2: Kirkkoa ei voida nähdä kovin tehokkaana hyväntekeväisyydentekovälineenä. Tämä ei tarkoita että kirkko ei tekisi (a) hyvää työtä tai (b) taitavaa työtä. Kysymys on ihan siitä että kirkolla menee rahaa muuhunkin kuin tähän hyväntekeväisyyteen. Voidaan toki debatoida siitä onko kirkon hyväntekeväisyyteen menevä raha 10% vai 90% - riippuen aika paljon siitä mikä lasketaan hyväntekeväisyydeksi ja mikä ei - pääasia on se, että se ei ole 100%. Näin jos haluaa maksimoida hyväntekeväisyyden on syytä irtautua kirkollisverosta ja panostettava johonkin tahoon joka on puhtaasti hyväntekeväisyydellinen. Tässä on usein apuna jopa korvamerkintämahdollisuus, koska useat hyväntekeväisyyslaitokset tekevät tiettyjä asioita. Näin saa paitsi auttaa, niin myös hyvin hyvin suuresti valita millä tavalla auttaa ja mitä tukee. Kirkko, niin avomielinen kuin se pyrkiikin oleman, ei yksinkertaisesti kykene tähän, ei tehon eikä korvamerkinnän määrässä.

Hyvää kirkolle

Tästä nuivasta alusta huolimatta jäljelle jää kuitenkin jotain. En siis mene väittämään että uskonnottomat olisivat pahoja ihmisiä. Moni on itse asiassa tehnyt kuten minäkin ; Eli ottanut ja laittanut kirkollisverosta säästyneet rahat jonnekin muualle. Mielenkiintoinen kysymys tässä on tietysti se, miksi olen valinnut tämänlaisen summan kuin "kirkollisveron suuruus" auttamiseen. On selvää että jos kirkko ei auttaisi, en laittaisi juuri tätä summaa. Kirkko saa siis mutkan kautta pienen ripun kunniaa tästä valinnastani.

Tässä on kuitenkin huono puoli. Vaikka minun hyväntekeväisyyteni onkin "isommilla kierroksilla" kuin jos olisin jäänyt kirkon jäseneksi, niin on selvää että tässä tulee ongelmia kirkosta eronneille - ei siis vapaa-ajattelijoille, ateisteille, uskonnottomille, vaan kirkosta eronneille riippumatta siitä mitä ideologiaa he edustavat - nimittäin se, että vaikka voidaan debatoida siitä auttaako 10% vai 90% uskonnottomista hyväntekeväisyyden kautta, niin on selvää että pakkomaksun ja vapaaehtoisen maksun välillä on ero. Se, että jos jokin on vapaaehtoista, joku jättää maksamatta. Tässä mielessä kirkosta eroaminen ei ehkä ole samaa kuin vapaamatkustamista, mutta se on liitoksissa vapaamatkustamiseen. Ja tämä on se, joka uskonnottomuudessa on huonoa verrattuna valtionkirkkomme tapaan. Kirkossa kirkollisveron soveltaminen on sidottu tuloihin. Ja sillä tuotetaan palveluja. Syntyy rakenne jossa rikkaimmat maksavat enemmän kuin köyhät, mutta toisaalta köyhät helpommin käyttävät näitä palveluja. Tässä on jonkinlainen vapauden ja vastuun samanaikaista syväö kantamista ; Vapaamatkustajuutta ei hyväksytä, mutta heikompia autetaan. On pakko.

Kirkko kunniaväkivaltainstituutiona.

On kuitenkin hyvä huomata, mikä kuvaa hyvin vahvasti kirkon hyväntekeväisyyspolitiikkaa. Peruskysymys on irrotettava suoritustasosta. Ylläoleva taloudellinen ja utiliteettia, yleishyötyä ja hyväntekeväisyyshyödyn maksimointia tavoitteleva näkökulma ei luonnollisesti ole väärin. Se vain jättää vastaamatta siihen, miksi kirkon hyväntekeväisyystyö näyttää usein johtavan erikoiseen dikotomiaan. Miksi kirkolla on rankka suhde apostasiaan ; Kirkkohan on jäsenilleen lempeä, eikä sitä kuvaa fundamentalismi. Pascal Boyerin mukaan apostaatikkojen rankaisu taas yleensä liittyy nimenomaan sihen että sillä ylläpidetään sisäistä kuria ja se, että eronneille ollaan karuja johtuu juuri siitä että he ovat ikään kuin osittain "me" -identiteetissä. Kirkko taas ei murskaa kannattajiaan sisäpuolella. Tämä on tietyllä tavalla arvoitus.

Apua onkin syytä hakea kunniaväkivaltakulttuurista. Tämä on todella ikävän kuuloinen käsite, mutta otan sen käyttöön. Se on perusteltua kunhan ensin unohdamme sen, että olisimme joko juristeja tai kielen arkikäyttötasolla sompaavia puoli-idiootteja. Termissä on kaksi osaa. Kunnia ja väkivalta. Molemmat on tietysti alustettava jotta kunniaväkivalta -termin käytössä olisi mitään järkeä. Sellaisenaan mainittuna se jäisi ad hominemiksi. Minun kunniani ei sallisi tälläistä huonoa filosofiaa. (Toki perseilen useinkin, mutta en pyri perseilemään tahallani. Olen tästä hyvin tarkka. Lausuman kaikista osista.)

Kunniakulttuuriin liittyy yleensä jonkinlainen sisäpiiriin eristäminen. Tämä on sitä fundamentalistista sisäistä kuria. Se on moottori, jossa ihmisten välinen läheisyys muuttuu satuttamiseksi. Tämä on se voima jolla hengellinen väkivalta usein suoritetaan ; Harva metsästää ja murhaa pakanoita. Oman uskonnon kannattajia sitten vahditaan sitäkin enemmän. Väkivalta ei tässä yhteydessä yleensä ole mitään sosiopaattista väkivaltaa jota tehdään koska tykätään väkivallasta - vaikka tätäkin voi esiintyä, onhan luonnehäiriöisten halukkuus sosiaalisiin valtatehtäviin, siis myös uskonnolliseen statusasemaan liittyen, tunnettua - suurin osa on väkivaltaa joka tehdään siksi että nähdään että on jokin normi joka suojelee yhteisöä ja on hyödyksi. Tämän rikkojaa rangaistaan. Kysymys on siis rangaistusväkivaltaa jonkinnäköistä eettistä rikettä kohtaan.

Oleellista onkin se, että kirkolla on nähtävissä yksi normi. Se on kirkollisveron maksu. Pienessä kuppikunnissa kysymys voi olla sellaisista kysmyksistä kuin naispappeus tai homojen avioliitto. Suurissa linjoissa kysymys siitä että kirkolle maksetaan rahaa. Ja kirkon erikoisluonteen takia on väistämättä hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa kysymys on itseään puolustavasta AY -liikkeestä ja milloin ehdasta hyväntekeväisyydestä. Ne kun naamioituvat toisikseen, etenkin AY -liikepuoli yrittää naamioitua hyväntekeväisyydeksi samaan tapaan kuin kirkko usein yrittää oikeuttaa hyväntekeväisyyttään kutsuen sitä brändiksi.

Kunniaväkivaltaa kuvaakin hyvin usein vallan menetyksen tilanne. Sitä yritetään ikään kuin ansaita tai ottaa takaisin väkivallalla. Apostaatikot ovat siksi kovilla. Tämä ei selkeästi ole Boyerin kuvaamaa fundamentalistista väkivaltaa, jossa väkivallan tarkoituksena on vahvistaa jäljelle jääneiden ryhmäkuria jo olevan ja pidetyn vallan kautta ja jossa apostaatikon rangaistus on "epäsuora" ja eronnut vain väline. Tässä kunniaväkivallassa on kysymys rankaisusta eronnutta kohtaan, josa eronnut on suora kohde, ja sen taustalla on valtatyhjiön kokemus. Kunniaväkivalta tarkoittaa sitä, että on vallan puutteen kokemus, jossa valtaa yritetään hankkia takaisin käyttämällä väkivaltaa, joka taas on itsessään jonkinlainen aseman osoitus. Ero voi vaikuttaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On tärkeää ylläpidetäänkö valtaa vai yritetäänkö sitä hankkia takaisin

Asiaa voi valaista orjaesimerkillä. Orjiahan kuvataan usein kovasti ruoskittuina. "Takiraudassa" kerrottiin kommenteissa miten puuvillaplantaasien orjat eivät ole ihan sitä mitä pohjoisvaltioiden orjuudenvastainen propaganda sanoi. On tietysti totta, että orjuus ei ole hyväksyttävää, mutta on myös selvää että ideologiat tuppaavat liioittelemaan. Asiasta ei pidä olla yllättynyt. Esille nousi orjien suuri rahallinen hinta. "Tosiasia nimittäin on että orjat olivat 1700-1800 -luvun Amerikassa erittäin arvokkaita "tuotantokoneita", nuoren miesorjan markkina-arvo nykyrahassa pyöri neljänkymenen tuhannen euron tietämillä joten Hollywood -historian piirtämä kuva orjiaan pieksävistä isännistä on järjetön. Miksi ihmeessä isäntä turmelisi tieten tahtoen arvokasta omaisuuttaan?" Tämä on oleellinen miete. Onkin syytä huomata, mitä orjuuden julmuudet koskivat. Ne olivat rangaistuksia (a) siitä että ei tehty työtä (b) rangaistuksia siitä että yritettiin karata. Kun orja oli pienipalkkainen mutta iso kertainvestointi, korostui se, että orja hankittiin pitkäksi ajaksi. Muuten ei saada investoinnille vastetta. Tässä maailmassa karkaaminen on oleellisesti suuri riski ja ongelma joka ansaitsee talousajattelussa aivan käsittämättömän julmiakin rangaistuksia. En toki tässä väitä että kirkko orjuuttaisi. Korostan itse asiassa sitä, että kirkolle jokainen maksava jäsen on pitkän ajan investointi joka halutaan pitää mukana mahdollisimman pitkään. Ei pidä ihmetellä jos eroamista tässä tilanteessa rangaistaan kovasti vaikka sisälläpitäminen ei olekaan julmaa. Rakenne on hitusen samanlainen kuin etelävaltioiden orjatiloilla. Kuuliainen ja epäindividualistinen orja ei kärsi tavattomasti. Vapautta hamuava orja sen sijaan saa täyslaidallisen.

Itse asiassa väitänkin, että kun kotimaassamme kammoksutaan "tiettyihin maahanmuuttajakulttuureihin" (huom. kiertoilmaus) liittyviä kunniasurmia, kysymys ei ole siitä että kunniakulttuurin logiikka olisi vieras. Syynä ei ole kunniaväkivallan "kunnia" -sana vaan "väkivalta" -sana. Meillä ei tapeta, hakata tai polteta roviolla. Sen sijaan mieleen tulee se, jota ala-asteella yritettiin arvokasvattaa. Nimittäin se, että henkinenkin väkivalta on väkivaltaa. (Toki on muistettava, että tiedättekö mikä muu on väkivaltaa kuin henkinen väkivalta? No väkivalta!) Erilainen suhde väkivaltaan heijastunee siinä, että kun esimerkiksi facebookissa reagoin lausumaan jossa selitettiin että jos on henkisessä erämaassa niin sitä komeammin palo roihuaa sitten kun Jumala sytyttää. Reagoin tähän heitolla "noidat palaa tykimmin". Ymmärsin että tässä osalla saattoi mennä symbolifunktiot ironiasolmuun. En toki ajatellut että tässä kannustettiin polttamaan ketään, vaan kysymys oli ns. uskon liekistä. Jos kyse olisi "jostain toisesta kulttuurista tahi toisesta ajasta saman kulttuurin piirissä" (huom. kiertoilmaukset) niin tietysti tässä olisi ihan eri sävyt ilmoilla. Kunniakulttuurin tuttuus on itse asiassa suhteellisen helppo näyttää.

Kunniakäsitys voidaan jakaa horisontaaliseen kunniaan ja vertikaaliseen kunniaan.

Suomessa kunniaa on vaikeaa lähestyä arkikielen käsittein. Sillä meillä on ikään kuin maine joka kuvaa yleistä tunnettavuutta että kunnia joka sitten kuvaa sen maineen laatua. Osa julkkiksista esimerkiksi ovat maineikkaita siitä että heillä ei ole kunniaa. Ja osa kunniakkaista ihmisistä on vain muutaman tiedossa "hyvä tyyppi". Tämä on vähän karkea. On parempi hakea apua ulkomailta asti. Turkin kielessä on useita käsitteitä kunnialle. Niistä pari auttaa minua oleelisesti.
1: Ensimmäinen  on seref -kunnia. Tämä on erikoinen ja tarpeisiini hyvin osuva siinä että se on samanaikaisesti yksilön kunnia että yhteisön kunnia. Jokainen yksilö rakentaa - tai purkaa - toimiensa kautta serefiä. Arvio tehdään yhteisön kautta. Yhteisö kun arvostaa tiettyjä asioita ja tekoja ja ei arvosta toisia. Seref -kunnia myös siirtyy esimerkiksi perheen ja yksilön tasolla. Yksilön tekemä rike on häpeäksi yhteisölle ja vanhemmille. Samoin jos joku toimii oikein mainiosti, tämä on kunniaksi myös hänen vanhemmilleen jotka ovat selvästi itsekin ilmentäneet serefiä kun ovat kasvattaneet niin mainiota jälkikasvua. Sama koskee koko yhteisöä. Perheen seref -kunnia velvoittaakin koko perhettä. Ja lisäksi perheen kunnia periytyy jälkeläisille, sukuun syntyville ihmisille.
2: Onur -kunnia taas on yksilön omaa taitavuutta. Se on vahvasti liitoksisssa itsekunnioitukseen ja itseluottamukseen, jota turkkilaiset kutsuvat nimellä gurur. Tässä kunniassa ihminen ansaitsee muiden kunnioitusta hierarkiassa, ja siihen kuitenkin liitetään velvollisuus osoittaa hierarkiakunioitusta myös muihin.

Stewart on kuvannutkin kunniaa jakamalla ne horisontaalisiin ja vertikaalisiin kunnioihin. Horisontaalinen kunnioitus on ryhmän sisäistä kunnioitusta vertaisena. Vertikaalinen kunnioitus taas on kunnioitusta johon liittyy status ja asema. ; Näin turkkilainen seref on hyvinkin horisontaalista ja onor vertikaalista.

Molemmissa on tietysti etunsa:
* Vertilaalinen kunnioitus on kannustavaa. Vapaamatkustajuudelle on siinä hyvin vähän tilaa, ja toisaalta yrittäminen ja etenkin onnistuminen palkitaan. Tämä taatusti lisää yrittämistä. Vertikaalinen kunnioitus ei pidä sisällään laajaa kohdistettua väkivaltaa. Siinä kiivitään statusta ja huomio keskitetään pääasiassa pahimpiin kilpailijoihin. Yksilö ei kerää vertikaalisella statuksella väkivaltapotentiaalia muuta kuin siinä tapauksessa että siihen liittyy horisontaalista kunnioitusta, eli isolukuinen viiteryhmä.
*  Horisontaalisessa kunnioituksessa ryhmä pysyy kasassa ja mukana pysyy vähän heikompikin. Jälkeenjääviä autetaan koska tajutaan että ryhmässä jälkeenjääneet ovat yksilöitä. Ja itsekin ollaan yksilöitä, joten jos toivoo että itseä autettaisiin niin autetaan sitten muitakin!

Näissä molemmissa on tietysti riskinsä.
* Vertikaalisen kunnioituksen ongelmat ovat arvokeskustelussa kotimaassamme hyvin tunnettuja. Kun puhutaan egoismista ja arvotyhjiöstä, esiin nousee tietty snobismi, kyynärpäätaktiikan käyttö ja muu päsmäröinti yksilönä yksilöille. Hierarkia nähdään helposti luonnollisena eikä sitä haluta purkaa. Heikompia ei auteta, vaan nähdään että nämä olisivat jotenkin ansainneet asemansa.
* Voidaan sanoa että horisontaalisen kunnioituksen ongelmana on se, että se ytimessään itse asiassa muuttaa kunnian konfliktiksi. Kun puhutaan kunniaväkivallasta esimerkiksi maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, nostetaan esille oikeita ongelmia jotka johtuvat siitä että "kollektiivinen prososiaalisuus" pitää sisällään käytännössä väistämättä "me-muut" -hengen. Ilman tätä henkeä kun ei olisi mitään kunniaa tai häpeää, vaan sisäisesti harmoninen ryhmä. Tämä johtaa helposti vääräuskoisten ja apostaatikoiden mokuttamiseen.

Julkisen tilankäyttö.

Onkin selvää, että kirkko edustaa hyvin vahvaa horisontaalista kunnioitusta. Se, että kirkollisveron kiertämiseen liittyy kovaa toruntaa, kertoo että tähän liittyvä kunniaväkivalta on osa arkea. Se toki toteutuu melkoisen lepposilla tavoilla. Toki se saa omituisia muotoja, koska suoran konfrontaation puuttuessa väkivalta ohjautuu epäsuoriin keinoihin. Tällöin on katsottava valtaa hyvinkin kokonaislaatuisesti. Ja tässä tulee esille joskus absurdejakin yksityiskohtia. Otan tästä esimerkiksi hautaamisen. Otan sen nimenomaan julkisen tilan käyttönä.

Julkista tilaa voidaan lähestyä kahtaa kautta. On Habermasin tapa, jossa se on pelkästään yksityisen vastakohta. Hautausmaa on toki julkinen tila tässäkin mielessä, mutta sovellan tässä kuitenkin De Certeaun tapaa. Hänestä julkinen on erikoisempi. On tarkasteltava paikkaa ja tilaa. Paikka on vain jokin "mesta" jolla on koordinaatit, pinta-ala ja vastaavia. Paikasta tilan tekee toiminta. Hautausmaa on siis nimenomaan tila, koska siellä paitsi makaa kuolleiden ruumiita, siellä  tehdään erilaisia rituaaleja. Eräässä mielessä valta käyttää tilaa on arvolatauksia sisätävien rituaalien kohdalla kunnian vaikutuskenttä - eli juuri käyttämäni tematiikan ytimessä.

Hautaamisessahan kirkko on halunnut että yhteisö maksaa. Yhteisöveroa suoraan sanoen oikeutetaan pääasiassa hautaamiskulujen peittämisellä. Tähän on liittynyt se, että kirkko on mielellään myös vastannut hautausrituaaleista. De jure uskonnotonta ei haudata kristillisesti vastoin hänen tahtoaan, mutta de facto jos joku omainen ei nosta aktiivisesti meteliä, hänet haudataan kristillisesti koska henkenä on "parempi varmuuden vuoksi kuin jättää turhaan välistä". Tämä on vain osoitus siitä että paikasta tehdään tilaa kirkon rituaaliston toimesta. Ja että kristitty ei saa ateistisia hautajaisia ollenkaan samoin ehdoin. Kyseessä on siis epäsymmetria. Tämä vihjaa että takana on valtaa. (Ja tiedättekö mikä muu on valtaa? Väkivalta!)

Hautaamisessa onkin se erikoinen piirre, että vaikka kirkon ystävät valittavat siitä kovasti (a) kun sen ulkoistamista on ehdotettu, he vastustavat ajatusta ja (b) vaikka yhteisöveroa maksetaan hautauskulujen peittämiseksi, nähdään kirkosta eronneet vapaamatkustajina koska he kuluttavat hautauspalveluja. Syynä on se, että kun maa on kirkon omistuksessa, he katsovat että kun viet heiltä paikan, tulee heidän oikeutensa saada tehdä siitä tila omilla rituaaleillaan. Tästä poikkeaminen nähdään vain häiritsevänä mellakointina. (Olipa kyse sitten ateistien puolelle hautaamisesta tai mistä tahansa.) Tässä vallassa kuollut on enemmän omaisten ja kirkon valtapeliä ja ruumis heidän rituaalis-symbolista omaisuuttaan.

Eikä tilanteen purkaminen ole ollenkaan helppoa. Sillä orja-analogia pelaa tässäkin. Hautaaminen on erikoista. Jos mietitään miten kirkko luultavasti saa aina alitettua vastutajiensa tarjoukset on huomattava että sillä on puolellaan monta etua (a) Maa pitää ostaa, kirkolla on tämä investointi jo tehtynä. Iso osa on saatu jopa lahjaksi. Pieni osa on suoraan sanoen ryöstetty jo muinaisina aikoina. Investoinnit nostavat aloittajan hintaa tuhottomasti (b) Työvoimaa Suomessa kuva se erikoinen seikka, että on usein halvempaa pitää huonohko työntekijä kuin etsiä uusi, koska etsintäkin on kallista. Näin on vaikka työvoima onkin täällä melko arvokasta. Kirkolla on infrastruktuuri valmiina. Se ei joudu etsimään alusta lähtien joka ikistä hautaustyöntekijää ja maksamaan tätä isompaa maksupiikkiä. (c) Kirkon hautausmaat ovat maita joita ei voida käyttää mihinkään muuhun. Sen sijaan muiden arvioissa mukana on useimmiten vaihtoehtoja, kuten vaikka se, että maalle rakennetaan pelto tai talo.

Kirkolla on paikanhallintaa, josta se tekee tilanhallintaa. Ja se tekee sen tasolla jota on hyvin vaikeaa purkaa kun se on jo kerran päässyt käyntiin. Tätä oikeuttaan kirkko puolustaa. Esimerkiksi hautajaisissa.

Tämä on toki kohtuullisen pieni asia. (Eräässä mielessä kysymys ei olekaan asian vakavuudesta vaan periaatteesta.) Uskonto muutenkin tuppaa suomessa olemaan rituaalikone, joka generoi arvokeskustelua kansalaisille yläviistosta. Osallistumien on pientä. Niin on toki kirkon jäseniinsä kohdistama kontrollikin. Kirkko on vallannut esteettisen ja monilta on etääntynyt näkemys siitä mikä on esteettisen ja eettisen välinen suhde. Tämän eron tajuamattomuus on itse asiassa ytimessä, kun puhutaan kristinuskon arvokasvatustyöstä. Kirkko ei kuitenkaan kohdista valtaa juuri muuhun kuin siihen että se paheksuu ja syyllistää kirkosta eronneita esimerkiksi nuorisotyön, köyhien tai rikkinäisten perheiden vihollisiksi leimaten. Mukana pysyneelle muistutetaan korkeintaan siitä että hän ei edusta kirkon virallista kantaa. Jos kirkolla on eettistä valtaa, se kohdistaa sen apostaatikoihin. Ja nähtävästi rankaisulla on vain yksi kriteeri. Se ei ole usko. Se on kirkollisveron maksaminen. Kirkon sisäpuolella se on vain esteettinen. Tämä rakentaa sille konfliktiluonteen.

Kirkko kohdistaa arvokeskusteluvaltaansa ulkopuolisten moitteeseen koska kunniaväkivalta. Se katsoo että se on niin hyvä laitos että sen oikeus on ikään kuin hämärtää jäsenmaksun ja verotulojen välinen oleellinen ero (jonka kuvasin aiemmin artikkelissa). Siitä huolimatta, että juuri tämä luonteen muutos tuhoaa kansankirkon ("palvelulaitos, joka pyrkii olemaan jäsenilleen tärkeä") valtionkirkoksi ("maksetuksi laitokseksi, vaikka olisi kuinka eikäytetty riippakivi"). Kirkko pesee prosessissa kättään samalla horisontaalisesta kunniaa, alentaa statustaan. Mutta kerää itselleen kollektiifista kunniaa. On hyvä tajuta että "yhteisöverotulokirkko" on sosiaaliselta rakenteeltaan totaalisesti erilainen kuin "kirkollisverokirkko" ja jos 100% jäsenistä kuuluu kirkkoon, ero näiden välillä katoaa ja se muuttuu käytännässä "kirkollisverokirkoksi".

Loppupeleissä tämä on tätä kautta saatavasta "ihmisläheisyys-prososiaalisuus-pullantuoksuisuus" -imagosta huolimatta vaarallista koska liian pitkälle vietynä tämä prosessi johtaa siihen, että horisontaalisessa kunniassa tärkeintä on että on hyvää tekevän maine. Kun vertikaalisessa kirkon tulisi myös tehdä se hyvä erityisen taitavasti ja tehokkaasti. Ja tällä taas on merkitystä jopa sillä "pinnallisella" tasolla josta aloitin tämän varsin pitkän ja polveolevan lillukanvarsiblogauksen. (Joka mielestäni ei ole tarpeettoman kompleksi. Vaan juuri sopiva aihe huomioiden.)

Lopputuloksena kaikesta on se, että kirkosta eroamiseen taatusti liittyy egoistisia taloudellisia pyrkimyksiä joka tekee ateismtista potentiaalisen vapaamatkustajan - jota tosin se, että valtio verottaa kaiken kaikkiaan vie aika paljon tehoja pois. Tämä potentiaali arvioidaan kirkon puolella siten että jos ateisteista kaikki eivät auta, se painaa enemmän kuin se, että kirkko itse  tekee muutakin kuin hyväntekeväisyyttä. Ja tätä eroa kirkko - ja etenkin sen uskovaiset jäsenet - käyttävät arvokeskustelussa nuijana jonka ytimessä on kunniaväkivalta. Juuri se, että ateismissa on vapaamatkustamisen henkäys -kuten siinä kiistatta onkin- tekee tästä heidän silmissään oikeutettua. Näin siitä huolimatta, että heidän omassa silmässäänkin on rikka - se, että kirkko ei tee pelkkää hyväntekeväisyyttä ja siksi hyvää todella tahtovan kannattaa kohdistaa rahat muutoin. Sillä tämä ei ole vapaamatkustamisen henkäys vaan tehottomuuden henkäys. Ja kirkon omissa arvoissa epäonnistuminen kohdataan armeliaisuudella. Ja kunniassa kyse on aina arvoista. Horisontaalisen kunnian kohdalla yhteisön omista arvoista.

---

Kuva on otettu Suomenlinnasta. Kuvaa ei ole kuvamanipuloitu. Näyttää omituiselta, mutta on todempi kuin näyttää. Toivon mukaan vähän kuin tämä kieltämättä omituinen kirjoitus johon kului useampi päivä, paljon kahvia, hitusen viinaakin. Ei sentään tupakkaa. Kiitos kun jaksoit lukea tähän asti!