Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)

Fantasian hulluudesta ja kauneudesta (miten "kunnon ateisti" selviää uusilla tempuilla vanhoista pinteistä)

C. S. Lewis tunsi ateistisessa nuoruudessaan John Ashkins -nimisen herran. Ashkins oli kiinnostunut joogasta, okkultiikasta ja mystiikasta kiinnostunut antroposofi. Lewis oli rationalisti, ja hänestä Ashkins oli Lewisille todiste siitä että mielikuvitus ja hupsuttelu on vaaratonta ja harmitonta. Vuonna 1923 Ashkins kuitenkin muuttui ahdistuneeksi ja synkäksi. Hän myös kamppaili ja kirkui kuvittelemiensa demonien kynsissä. Lewis laski tämän syyseuraussuhteeseen miehen harrastusten kanssa.

Myöhemmin Lewis sitten vakuuttui kristillisyydestä ja tässä prosessissa osana oli se, että Ashkins oli normaali ihminen jonka mielenterveys oli järkkynyt. Jos fantasian viittaamat asiat ovat epätosia kuten "kunnon ateisti" uskoo, niin miten ne voisivat olla niin vaarallisia?  Lewis korosti myös estetiikan merkitystä kääntymisessään. Häntä mietitytti se, miksi juoksuhaudat eivät olleet kauniita toisin kuin kukkakedot. Estetiikka oli siis jotain konkreettista. Ja Lewisin mukaan tiede ja rationalismi voivat selittää vain hyötyä, eivät kauneutta. Kauneus on subjektiivinen ja Lewisin mielestä "kunnon ateistille" jonkinlainen fantasia, mutta joka kuitenkin on hyvin todellinen.

Itse toki otan esille sen, että Lewisin mielessä Ashkinin kohdalla tehtiin melko vakavia virheitä (a) Siinä oli lähinnä post hoc ergo propter hoc -ajatusketju, jossa mielenterveyden romahdus okkultismin jälkeen johtuisi okkultismista. Todennäköisemmin Ashkinille kävi kuten monille hänen ikäisilleen käy. Eli hän sairastuu skitsofreniaan. (b) Kenties hulluuden ja fantasian yhteys on olemassaollessaankin päinvastainen. Kenties Ashkin vajosi hulluuteen pitkällä aikavälillä ja okkultismi ja hengellisistä asioista kiinnostuminen ylipäätään oli ikään kuin se "ensimmäinen askel" joka vain näytti harmittomalta.

Otinkin Lewisin ajattelut esille vain siksi että hänen alustamansa teemat ovat sittemmin tuttuja. Fantasiakirjallisuutta pelätään modernien fundamentalistien parissa, eikä pelkästään niiden levittämän kerettiläisen maailmankuvan vuoksi. Vaan esimerkiksi siksi, että "Harry Potter" olisikin yllättävän faktuaalinen, se opettaisi esimerkiksi oikeita loitsuja.

Ja itse asiassa "kunnon eiuskovaisen" kannalta saatanapaniikki oli aivan todellinen ilmiö joka ei viittaa kovin uskottavaan kohteeseen. On irrelevanttia onko saatana todellinen vai ei, jos häneen uskominen saa panikoimaan ja vaikkapa leimaamaan roolipelaajia, gootteja ja Ville Valoa saatananpalvojiksi. Kuvitteellinen vaikuttaa maailmaan koska ihminen vaikuttaa maailmaan luulojensa pohjalla. ; Tässä hengessä Ashkinkin on voinut nähdä harhoja ilman että tässä on "kunnon ateistille" mitään ongelmaa. Itse asiassa modernit ateistit ovat turhankin innokkaasti selittämässä miten Mooseksen näyt voidaan selittää huumausaineiden tai vakavien mielenterveysongelmien sivutuotteeksi.

Ja se, mitä Lewis sanoi kauneudesta on nykyään menettänyt valtaosan argumentatiivisesta voimastaan. Ja tämä on tapahtunut muutamaakin kautta.

Kaikki lähtee siitä että pragmatismi ja siihen liittyvä utilitarismi ovat käytännössä illuusioita. Voidaan laskea millä keinoin saavutetaan tietty tavoitetulos. Mutta se ei kerro onko tämä hyötyä. Näin ollen "käytännönläheisyydeksi" ja "konkreettisuudeksi" kutsutaankin monesti asioita joiden peruspremissejä ei ole tuotu esille. Esimerkiksi konservatiivit kristityt ovat usein korostaneet miten heidän toimensa eivät ole ideologisia vaan konkreettisia ja pragmaattisia. Kuitenkin kun Haidtin tunnettu eri ideologioiden analyysi tuli esille, korostui että konservatiiveilla on muita enemmän arvopremissejä. Eli arvioinnissa käytettyjä arvoladattuja lähtökohtia ei ollutkaan vähemmän vaan enemmän.

Toinen asia on siinä, että yllättävän monesti estetiikka voidaan sitoa evoluutioon.
* Esimerkiksi ihmisten kohdalla kauneuteen liittyy esimerkiksi (a) seksipartneriksi mahdollisimman terveen valikointia (b) ja muun sosiaalisen yhteyden kohdalla työkykyisyyden mittareita ja (c) osa rumuuspiirteistä ovat tautien välttämisen kannalta olennaisia.
* Jopa ympäristön kauneutta voidaan arvioida sitä kautta miten elinkelpoisuutta lisäävä se on. Vehreä mäki on jokin jossa myös syötäväksi kelpaavat saaliseläimet viihtyvät. Maiseman tuijottaminen ja sen lähelle pyrkiminen ovat jotain jossa maksimoidaan saaliseläimen lähellä oleminen ilman erityistä harkintapanosta. (Evoluutio ei tuota tosia havaintoja vaan maksimoi hengissä selviämistä. On sama tuijottaako esteettisen elämysken vuoksi vai vaanii saaliseläimen saamisen vuoksi kauemmin maisemassa.)
* Monet hyödylliset estetiikkamieltymykset perustuvat karkeistuksiin kuten symmetriaan. Kun näitä sovelletaan johonkin jonka adaptiivinen arvo on neutraali, se ei haittaa. Sillä evoluutiota kiinnostaa vain se että järjestelmä toimii kokonaisuutena. Jos hyöty on suurempi kuin haitta, symmetrian tuottamia esteettisiä piirteitä voidaan havaita sielläkin missä hyötyä ei ole.

Evoluutio taas tekee kauneudesta vähintään osittain adaptaatiokysymyksen. (Jopa esteettiseksi koettu uskonnollisuus voidaan nähdä ryhmän yhteistyön vahvistamisen kautta ; Harha joka vaikuttaa elämään ei siis mitenkään automaattisesti tai välttämättä turmele hulluuteen. Vaikka se joskus näin voi tehdäkin. Evoluutiota ei kiinnosta tässä kohden onko Jumala olemassa vaan katsoo kokonaisuutta.) Moni voi toki saivarrella että adaptaatio on hyötyajattelua. Tämä kritiikki on - kuten jo käyttämästäni "saivarrella" -sanasta voi päätellä - tosi lähinnä triviaalilla tavalla. Sillä pragmaattisen hyötyajattelun kohdalla on kysymys metaongelmasta ; Sen ongelma ei koske sitä voidaanko tiettyyn tavoitteeseen pääsemisen todennäköisyyttä arvioida ja lisätä. (Jos haluat tuottaa rahaa, niin se voidaan asettaa hyötylaskelmaan ja saada tuloksia.) Sen ongelma koskee sitä että ei tiedetä onko tämä valittu hyöty todellista hyötyä. (Pitäisikö esimerkiksi yrityksen hyvään työpolitiikkaan tai tuotannossa työssäoleviin ihmisiin panostaa ja heidän kärsimyksiään minimoida vaikka tämä tuottaisikin miinusta pankkitilille verrattuna maksimivoittoja tahkoavaan yritykseen.) Adaptaatio on nimittäin tarkasti määritelty ja sidottu. Siinä on kysymys lisääntymään pääsevistä jälkeläisistä.

Näin ollen onkin käynyt niin, että Lewisin aikanaan esittämät väitteet ovat kääntyneet nurin. Estetiikan peruspiirteiden selittäminen sopii ateistin pirtaan kenties liiankin vahvasti. (Sam Harris puhuu paljon etiikasta ja estetiikasta, nimenomaan objektiivisesta sellaisesta, vedoten juuri lajinmukaiseen käytökseen ja sen tyyppisiin konsepteihin.) Hyödyn arviointi on sitten paljon arvoihin ja maailmankuvaan sidotumpaa. (Minkä näkee vahvasti poliittisissa riitelyissä.)

Kognitiotieteessä tämäntyyppiset ongelmat ovat tuttuja. Esimerkiksi tunteiden kohdalla moni kokee että evoluutio selittää mitä hyötyä vihasta on. Evoluution kohdalla valitettavasti seuraava kysymys "miksi tämä hyöty saadaan tunteilla eikä muilla mekanismeilla" muuttuu triviaaliksi, sillä evoluutiossa käytetään pohjana sitä mitä sattuu vastaan. Se on kuin kysyisi miksi joku tietty henkilö voitti lotossa eikä joku toinen. Tämä voidaan nähdä todennäköisyysarviona jossa jokin vain tapahtuu ja jokin toinen ei. Ja tätä kovemman selityksen vaatiminen vaatii taustalleen oletuksen siitä että takana on intentio joka on valinnut tietyn ratkaisun monista vaihtoehdoista. (Joka oli kai se jota tässä yritettiin perustella, joten sen laittaminen premisseihin olisi ylen noloa.)

Siksi jos nykyään katsotaan "kunnon ateistin" maailmankuvaa, "kevyet ongelmat" (mitä hyötyä tunteista, esteettisistä elämyksistä, tietoisuuden piirteistä) ovat ratkaistuja ja "kovat ongelmat" (miksi on tunteet, tietoisuus tai esteettinen elämyskoneisto eikä jotain muuta keinoa saavuttaa sama hyöty) ovat irrelevantteja. ; Selvästi Lewisin ajoista on tapahtunut paljon. On hieman yllättävää miten paljon häneen silti vedotaan kuin hänen argumenttinsa olisivat nykyään yhtä relevantteja ja niiden heikkoudet yhtä huonosti tunnettuja kuin sinä päivänä kun Lewis ne kirjoitti. Kuitenkin Lewisin argumentaatio on, kuten "Mere Christianity" -teoksensakin, selvästi ylittänyt "parasta ennen" -päiväyksensä. Ja on yhtä perusteltua selittää että ateisti ei voi selittää kauneutta kuin on väittää että fantasiakirjallisuuden lukeminen aikaansaa skitsofreniaa. (Mutta ei ihan yhtä hölmöä kuin selittää että skitsofreenikon harhojen vaikutusteho tarkoittaisi jotenkin että nämä harhat olisivat myös tosia ja reaalisia muuallakin kuin tämän skitsofreenisen ihmisen uskomuksissa ja harhoissa.)

Lucifer ja Ahriman

Rudolf Steiner on ollut varsin erikoinen veikko. Hän kehitti antroposofian. Tässä uskotaan vahvasti jaettuun maailmaan, jossa on aineellinen ja henkinen maailma. Henkiseen maailmaan ei pääse käsiksi aistien avulla. Hän jakoi maailman osiin seuraavasti. Jaottelu on itse asiassa varsin tavallinen, olen törmännyt siihen verrattaviin eri kansojen animalistisissa näkemyksissä. Syynä on varmasti se, että ihmiset ovat kaikkialla nähneet omilla silmillään tiettyjä eroja erilaisten maailman kappaleiden reagoinnissa ja olemisessa:
1: Fyysinen ruumis joka on kivillä ja kaikilla seuraavilla.
2: Eetterikeho, joka on kasveilla ja kaikilla seuraavilla.
3: Astraalikeho, joka on eläimillä ja kaikilla seuraavilla.
4: Egossa on tietoisuus joka on vain ihmisellä.

Opin mukaan ihminen on muuttunut yhä riippuvaisemmaksi älystä ja siksi esimerkiksi selvännäköisyys on kadonnut. Ihminen on yhä vähemmän riippuvainen henkisestä itsestään. Antroposofiassa tämä henkinen yhteys pyritään palauttamaan.

Oppi on melko erikoinen, siinä muun muassa planeettojen kierrosta huolehtivat erityiset kiertohenget. Samoin Steiner esitti sydämen sykkeen johtuvan verenkierrosta eikä toisin päin. Tältä osin en kykene ottamaan sitä kovin vakavana ontologisena selityksenä maailmasta ja sen rakenteesta. Se ei ole juuri lainkaan tieteellisesti perusteltu maailmannäkemys.

Kuitenkin siinä on yksi ajatus, joka on mielestäni tärkeä. Ei siksi että se opettaisi maailmasta. Mutta sen vuoksi mitä se opettaa asenteesta ja elämisestä.

Antroposofiassa demonit ovat isossa roolissa. Keskeisimmät demonit ovat Lucifer ja Ahriman.
1: Lucifer vetoaa ylpeyteen, ja se yrittää saada ihmiset korostamaan omaa arvoaan. Luomiskyky ja henkisyys kasvavat tässä kohden. Luciferin saadessa valtaa ihminen ylpistyy, ja hän asettaa itsestään jumalan. Tämän vuoksi tämä demoni on puhtaassa muodossaan negatiivinen.
2: Ahriman vetoaa ihmisen fyysisiin tarpeisiin ja haluihin. Tämän vuoksi ihmiset kiinnostuvat järkeilystä ja teknologiasta. Ahrimanin saadessa vallan henkisyys kielletään ja tämän vuoksi se on puhtaassa muodossaan negatiivinen demoni.

Olennaista onkin se, että demoneita ei nähdä täysin pahoina, vaan niissä molemmissa on hyviä ominaisuuksia. Ne ovatkin toistensa vastavoimat. Tavoitteena on tasapaino näiden välillä, niiden negatiivisuus tulee esiin vain jos ne saavat liikaa valtaa. Tässä on asennetasolla paljonkin järkeä. Siis jos Luciferin ja Ahrimanin näkee symboleina jotka eivät viittaa konkreettisiin älyllis-elollosiin hahmoihin jotka "kuiskuttaisivat mieliimme propagandaa". Tällöin jäljelle jää se, että ihmisen ei kannata ajautua liikaa omaan itseensä.

Lisäksi Steiner tekee tässä pari minusta osuvaa huomiota:
1: Juuri henkisyys ja ylpeys liittyvät yhteen, Lusifer edustaa molempia. Tavallisestihan ylpeyteen yhdistetään materialismi. Steiner ilmeisesti huomasi saman, kuin minä, eli oman intuition seuraamisessa riskinä on se, että luottaessaan tunteisiinsa liikaa, ihminen itse asiassa alkaa luottamaan omaan erehtymättömyyteensä, ja asettaa itsensä ja kokemuksensa keskustelussa muiden yläpuolelle. Ihminen voi olla ihmistä suurempi vain olemalla yhteydessä ihmistä suurempaan ja lainaamalla sieltä.
2: Materiaalinen, Ahrimanpuoli, taas poistaa henkisyyden, ja voikin helposti johtaa esimerkiksi huonoon itsetuntoon. Steiner ilmeisesti huomasi että materiaalisen edun kohdalla on pakko testailla ja onnistumiset ja epäonnistumiset ovat läsnä, ja tästä seuraa pakko itsekriittisyyteen. Oman erehtyväisyyden myöntäminen sekä testaamisesta virheidentekonsa huomaaminen taas vaikuttavat helposti mielialaan ja seurauksena voi olla jopa huono itsetunto. Ihminen poistaa itsensä, jalostan sijasta hän on "vain yksi aineellinen yksilö vaatimattomine toimineen".