Yhteiskuntasopimus ja luonnon tila ovat hyvin yleisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa. Tämä on esimerkiksi John Locken kannattama ajatus jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.
Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.
Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.
Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.
Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.
Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.
Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.
Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)
Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.
Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.
Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.
Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.
Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.
Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.
Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.
On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...
Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sopimus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sopimus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. heinäkuuta 2017
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Lahja vai palvelus?
Joskus maailma on omituisempi kuin voi kuvitella. Tästä hyvänä esimerkkinä on Richard Phillipsin kohtaama oikeudenkäynti. Hän oli tohtorismies joka kohtasi hämmentävän tilanteen kun hänen aikaisempi seurustelukumppaninsa vaati elatusmaksuja heidän yhteisestä lapsestaan.
Tämänlaiset asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Mutta Sharon Irons oli siitä erikoinen äiti, että keskusteluun ei noussut perinteinen siittäminen. Lapsen olisi täytynyt syntyä oraaliseksillä. Lapsi kuitenkin oli Phillipsin lapsi. Mikä tarkoitti sitä, että Irons oli ottanut sperman talteen ja hedelmöittänyt itsensä ns. "muumimukimenetelmällä".
Kiistana oli tietenkin se, voiko tämänlaisessa tilanteessa olla elatusvelvollinen. Tuomio oli, että siemenneste oli lahja ja lahjaan liittyy ajatus siitä että kohde saa tehdä lahjalla mitä haluaa. Tämä oli Phillipsin kannalta ikävää sillä hän oli haastanut Ironsin oikeuteen siitä että tämä oli tehnyt hänet vastentahtoisesti isäksi. Juristit siis päättivät että koska ei oltu sovittu siemennesteen palauttamisesta (tai muusta pulauttamisesta) sai Irons tehdä sillä mitä halusi eikä Phillips voi siksi valittaa. Koska Ironsia ei syytetty raiskauksesta, tässä ei siis lain edessä ollut ongelmaa.
Itse näkisin että suostumus suuseksiin on luultavasti tehty vahvoin mutta implisiittisin lisäoletuksin. (Jopa niin implisiittisin että Phillips ei ole sanonut niitä koska oletukset ovat olleet niin vahvoja että hän ei ole voinut edes kuvitella vaihtoehtoja niiden implisiittisten ilmiselvyyksien tilalle.) Toisin sanoen jos hän olisi tiennyt siemenensä loppusijoituksesta tarkemmin, hän tuskin olisi suostunut prosessiin. Näin ollen Irons olisi loukannut jotain moraalista prinsiippiä siitä huolimatta että lakituvassa hänelle kävi hyvin.
Itselleni hämmästyttävintä on se, että olen itse asiassa nähnyt sperman enemmänkin sotkuna kuin lahjana ; Orgasmi on palvelus, ja jos puhutaan suihinotosta niin nainen suostuu siihen. Tällöin tämä palvelus on lahja. On tavallaan omituista pyytää lainkaan mieheltä suostumusta suihinottoon, jos tämä on ensin osoittanut orgasmihalukkuutensa.
Kysymys on toki laajempi.
Tuossa oikeudenkäynnissä yksityiskohdat ovat varsin ainutkertaisia. Mutta tästä huolimatta voidaan nähdä että tässä on yhtymäkohta (pun intended) ehkäisyyn. Joskus ehkäisy pettää, mutta oletuksena on ollut että se toimii. Pahat kielet kertovat jopa vauvakuumeisista naisista jotka puhkovat neuloilla kondomeita koska heidän puolisonsa ei ole ilmaissut haluavansa vanhemmaksi. Tämä on hyvinkin lähellä Ironsin temppua.
Tavoitteellisuus jossa vastahanka ohitetaan päämääräsuuntaisella ja luovalla ajattelulla nähdään usein joksikin jossa ei olla vilpittömällä mielellä liikenteessä. ; Sitä on joko tiennyt tai olisi pitänyt tietää että toinen osapuoli ei halua vanhemmaksi, kun tämänlaisia kikkailuja ylipäätään joutuu tekemään.
Lisähuolena tämä voi tietenkin koskea myös ns. muumimuki -isiä. Lesboperheissä kun voidaan hankkia perheenlisäystä adoption ulkopuolelta. Siten että ryhdytään lapsen biologisiksi vanhemmiksi. Ja se onnistuu samalla tavalla kuin sinkuiltakin. Pahat kielet kertovat että lisääntyminen ei ole avioliittokonseptin asia. Lisääntymiseen tarvitaan vain sukusoluja. Ja näitä voidaan levittää monella tavalla, kuten Irons demonstroikin tämän blogauksen alussa.
Toki tämä tehdään yleensä "hyvässä sopimushengessä". Mutta teoriassa on mahdollista että jos lesboperhe eroaa tai heille iskee taloudellinen ongelma, on ihminen kannustunut teettämään isyystestejä ja vaatimaan elatusmaksuja lapsen biologiselta isältä. Tällöinkin siittiö on tietysti ollut lahja. Ja biologiseksi vanhemaksi ryhtyminen on ollut tavoitteellista. Mutta se kokonaisuus on silti hämmentävä.
Luultavasti tämänlaisia ei hirveästi mietitä ns. valtavirtafeminismissä. Sillä naiset voidaan raiskata. Mutta tämänlaisen tapahtumaketjun kohteeksi voi tulla vain mies. Isä ei voi vain ryhtyä salavanhemmaksi varastamalla naisen munasolun omistukseensa. Näkisin että tämänlainen prosessi "ei ole raiskaus sanan täydessä mielessä, mutta tavallaan se on".
Tämänlaiset asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Mutta Sharon Irons oli siitä erikoinen äiti, että keskusteluun ei noussut perinteinen siittäminen. Lapsen olisi täytynyt syntyä oraaliseksillä. Lapsi kuitenkin oli Phillipsin lapsi. Mikä tarkoitti sitä, että Irons oli ottanut sperman talteen ja hedelmöittänyt itsensä ns. "muumimukimenetelmällä".
Kiistana oli tietenkin se, voiko tämänlaisessa tilanteessa olla elatusvelvollinen. Tuomio oli, että siemenneste oli lahja ja lahjaan liittyy ajatus siitä että kohde saa tehdä lahjalla mitä haluaa. Tämä oli Phillipsin kannalta ikävää sillä hän oli haastanut Ironsin oikeuteen siitä että tämä oli tehnyt hänet vastentahtoisesti isäksi. Juristit siis päättivät että koska ei oltu sovittu siemennesteen palauttamisesta (tai muusta pulauttamisesta) sai Irons tehdä sillä mitä halusi eikä Phillips voi siksi valittaa. Koska Ironsia ei syytetty raiskauksesta, tässä ei siis lain edessä ollut ongelmaa.
Itse näkisin että suostumus suuseksiin on luultavasti tehty vahvoin mutta implisiittisin lisäoletuksin. (Jopa niin implisiittisin että Phillips ei ole sanonut niitä koska oletukset ovat olleet niin vahvoja että hän ei ole voinut edes kuvitella vaihtoehtoja niiden implisiittisten ilmiselvyyksien tilalle.) Toisin sanoen jos hän olisi tiennyt siemenensä loppusijoituksesta tarkemmin, hän tuskin olisi suostunut prosessiin. Näin ollen Irons olisi loukannut jotain moraalista prinsiippiä siitä huolimatta että lakituvassa hänelle kävi hyvin.
Itselleni hämmästyttävintä on se, että olen itse asiassa nähnyt sperman enemmänkin sotkuna kuin lahjana ; Orgasmi on palvelus, ja jos puhutaan suihinotosta niin nainen suostuu siihen. Tällöin tämä palvelus on lahja. On tavallaan omituista pyytää lainkaan mieheltä suostumusta suihinottoon, jos tämä on ensin osoittanut orgasmihalukkuutensa.
Kysymys on toki laajempi.
Tuossa oikeudenkäynnissä yksityiskohdat ovat varsin ainutkertaisia. Mutta tästä huolimatta voidaan nähdä että tässä on yhtymäkohta (pun intended) ehkäisyyn. Joskus ehkäisy pettää, mutta oletuksena on ollut että se toimii. Pahat kielet kertovat jopa vauvakuumeisista naisista jotka puhkovat neuloilla kondomeita koska heidän puolisonsa ei ole ilmaissut haluavansa vanhemmaksi. Tämä on hyvinkin lähellä Ironsin temppua.
Tavoitteellisuus jossa vastahanka ohitetaan päämääräsuuntaisella ja luovalla ajattelulla nähdään usein joksikin jossa ei olla vilpittömällä mielellä liikenteessä. ; Sitä on joko tiennyt tai olisi pitänyt tietää että toinen osapuoli ei halua vanhemmaksi, kun tämänlaisia kikkailuja ylipäätään joutuu tekemään.
Lisähuolena tämä voi tietenkin koskea myös ns. muumimuki -isiä. Lesboperheissä kun voidaan hankkia perheenlisäystä adoption ulkopuolelta. Siten että ryhdytään lapsen biologisiksi vanhemmiksi. Ja se onnistuu samalla tavalla kuin sinkuiltakin. Pahat kielet kertovat että lisääntyminen ei ole avioliittokonseptin asia. Lisääntymiseen tarvitaan vain sukusoluja. Ja näitä voidaan levittää monella tavalla, kuten Irons demonstroikin tämän blogauksen alussa.
Toki tämä tehdään yleensä "hyvässä sopimushengessä". Mutta teoriassa on mahdollista että jos lesboperhe eroaa tai heille iskee taloudellinen ongelma, on ihminen kannustunut teettämään isyystestejä ja vaatimaan elatusmaksuja lapsen biologiselta isältä. Tällöinkin siittiö on tietysti ollut lahja. Ja biologiseksi vanhemaksi ryhtyminen on ollut tavoitteellista. Mutta se kokonaisuus on silti hämmentävä.
Luultavasti tämänlaisia ei hirveästi mietitä ns. valtavirtafeminismissä. Sillä naiset voidaan raiskata. Mutta tämänlaisen tapahtumaketjun kohteeksi voi tulla vain mies. Isä ei voi vain ryhtyä salavanhemmaksi varastamalla naisen munasolun omistukseensa. Näkisin että tämänlainen prosessi "ei ole raiskaus sanan täydessä mielessä, mutta tavallaan se on".
maanantai 19. tammikuuta 2015
Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?
Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.
Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.
Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)
Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.
Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.
Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.
Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.
Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.
En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.
Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)
Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.
Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.
Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.
Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)
Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.
Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.
Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.
Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.
Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.
En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.
Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)
Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.
Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.
tiistai 14. lokakuuta 2014
Eettisesti tuotettua pornoa?
Melko vähän aikaa sitten internettiin vuosi melko valtava määrä julkkisten eroottisia/seksuaalisesti sävyttyneitä kuvia. Nämä ovat kuvia joita kaltaiseni heteroseksuaali mies varmasti ... nauttisi ... katsoa. Mutta joita en katsonut, koska se olisi ollut jopa minun dekadenttiin makuuni turhan ... epäeettistä. Jos kuka tahansa näistä tähdistä kysyisi minulta että haluanko nähdä heidän tissinsä, niin mikä ettei. Mutta kun kysymys ei ollut tästä, vaan siitä että haluanko tunkeutua heidän yksityiselämänsä alueelle ilman heidän lupaansa nähdäkseni heidän tissinsä. Ja tämä ei ole seksikästä, vaan epäeettistä. Tosin se voi olla myös seksikästä. Mutta epäeettisyyskohdasta en jousta.
Tämä nosti esiin sen, että pornografia ei ole pelkkää seksuaalisuutta vaan myös tietoturvaa. Ja tämä voidaan itse asiassa liittää niinkin erikoiseen aiheeseen, kuin ketä saa valvoa milläkin ehdoilla. Ja ennen kaikkea sitä kuka saa katsoa ja valvoa.
Tämä johdattaa pornografia -aiheen varsin mielenkiintoisiin kulmiin. Tavallisesti arvokeskustelu aiheesta käsittelee sitä että pitäisikö pornografia kieltää vai ei. (Poliittinen / uskonnollinen julkiselämän rajoite / yhteiskunnassa muuten ilmenevä ideologia.) Ja tämä sitten yleensä nojaa enemmän tai vähemmän etiikkavetoisiin oikeutuksiin, usein kyse on siitä onko pornografia itsessään, yhtenä aiheena, hyvä vai paha asia. (Joka on eri asia kuin sen kieltämisen vaatiminen. Tupakointi on pahasta, mutta se on kuitenkin laillista eikä jokainen joka pitää tupakkaa pahana pidä sitä kiellettävänä.)
Ala ja uhrautuminen
Vuotamisasia nostaa esille sen että pornon eettisyydessä on selvästi variaatiota. Jos katsomme perinteistä pornografiaa, puhutaan usein siitä miten seksityöntekijä on uhri. Usein tässä nostetaan pahimmat kulmat, kuten mahdollinen ihmiskauppa ja prostituoiduksi ajaminen. Mutta myös pienempiä ja vähemmän vakavia - ja siksi myös luultavasti yleisempiä ja relevantimpia - ongelmia alan hyväksyttävyydelle tarjotaan.
Kuitenkin pornoala on ammatti, jonka takana on jonkinlainen valinta. Pornoteollisuus on kuin mikä tahansa muu ihmisiä (mahdollisesti) pienellä palkalla pomputtava teollisuudenala. Ja voidaan aivan täysin sanoa että tässä mielessä jos siitä tulee vahinkoa, niin ala on vähän kuin Extreme Duudsoneiden kanssa. Että ei pidä hämmästyä ja valittaa kun työnkuva on mitä on. Että oma uravalinta.
Alalle toki voi päätyä montaa kautta. Työhönoton kohdalla työnhakijan epätoivoinen asema voi tarkoittaa hyväksikäyttöä. Palkan suuruus voi olla liian mitätön tehtyyn työhän ja työn tekemisen ehdot ja seuraukset voivat olla sellaisia että niitä ei ymmärretä kunnolla ennen kuin nimi on paperissa. Vapaa tahto alanvalinnassa ei siis kenties olekaan niin kovin vapaa. Tämä vihjaa siihen että alalla voi olla ongelmia. Ja ne on katsottava tilannekohtaisesti. (Tämä asia on hyvä pitää mielessä sillä palaan tähän tämän blogauksen lopussa lisää.)
Kuvan katsominen.
Joku voisi ajatella että pornografian katsomisessa on tätä kautta monenlaisia ongelmia. Jos maksaa rahaa, niin silloin tukee järjestelmää joka alipalkkaa ihmisiä. Mutta jos katsoo ilmaiseksi, niin tuo kuitenkin mainostuloja ja ylläpitää systeemiä. Ja jos onnistuu jotenkin piratoimaan systeemin, niin takaa sen että alalla ei ole välttämättä edes mahdollisuutta varaa maksaa kunnollisia palkkoja.
Mutta nämä ongelmat ovat mitättömiä verrattuna siihen mitä tapahtuu kun joku vuotaa yksityisiä pornokuvia. Näille kuville on yleensä suostumus. Mutta tämä suostumus on tehty jossain kontekstissa. Ja tämä on suhteellisen merkittävä asia ; Suostumus annetaan usein hyvin rajatussa mielessä. Ihmiset voivat julkisessa saunassa olla alasti. Mutta tästä tilanteesta ei saa vain ottaa valokuvia ja levittää niitä ympäriinsä. Samoin ihminen voi riisuutua ja paikalla on vaikka puoliso ja tähän suostutaan. Mutta se ei tarkoita että nudistibileet samassa tilassa olisivat automaattisesti nekin OK.
Vuodettujen kuvien katsominen on siis sama kuin pornoteollisuus. Mutta ilman pornoteollisuutta. Ilman minkäänlaista kohteen suostumista. (Pornografiassa asiat eivät ole hyvin, heillä voi olla ties kuinka epätoivoista ja huonolla sopimuksilla tehtyjä suostumuksia. Mutta nämä ovat edes jonkinlaisia suostumuksia.) Kyseessä näissä kuvissa ei ole näiden ihmisten ammatinvalinta. Eivätkä he tienaa tällä. Sen sijaan joku nämä tiedot vuotava voi tietää. Eli ala on kuin pornoa jossa suostumuksen lisäksi puuttuu tyystin palkka. (Huonokin palkka on palkka ja siis edes aavistuksen parempi kuin ei palkkaa ollenkaan.)
Itse asiassa tämä suostumuksen ja palkan puute muuttaa asiaa. Hyvin suuri osa pornografian katsomisen pahuudesta ovat delegoitua pahuutta. Toki tässä aiheessa puhutaan pornon syntisyydestä tai siitä miten se voi muuttaa ihmistä. Mutta suurissa määrin laajatehoisimmat argumentit näyttävät koskevan juuri sitä että katsoessa jonkun muun pahan tekemistä lisätään. Pornon katselija ei siis tee mitään pahaa, vaan pahantekijä olisi se rahanahne pornomoguli joka yleensä nuoria ja kokemattomia naisia kameralle alistaa ja näin heitä hyväksikäyttää ja pahanapitää. (Termejä jotka eivät ole vastakohtia vaikka luulisi.) Tämä on siis ikään kuin "pahuuden tukemista" enemmän kuin suoraa kyltymätöntä omakätistä pahuutta.
Suostumuksen puute on siitä mielenkiintoinen, että kun pornografiassa on yleisesti annettu lupa että sinulla on lupa katsoa kuvia (joko jonkinlaisen maksun tai mainostulojen kautta ilmaisen katselun) kautta. Ja näin et suoraan osallistu siihen palkkakeskusteluun ja ehtokeskusteluun jonka pornotähdet käyvät työehdoistaan "jossain muualla". Mutta tässä tapauksessa kun suostumusta ei ole annettu, katsominen itsessään on nähtävissä "rikokseksi eettisyyttä kohtaan". Tällöin pornoa katsova itse asiassa harrastaa jonkinlaista teknistä salakatsomista. Tästä puuttuu oma läsnäolo rikospaikalla, mutta toisaalta rikoksen hedelmät, eräässä mielessä ryöstösaalis, on tässä kuitenkin jaossa ja siihen ollaan hyvinkin halukkaita osallistumaan.
1: Eli tekee jotain joka karkeimmillaan on sitä että porataan reikä tyttöjen pukuhuoneeseen ja tirkistellään, ja joka hieman sofistikoituneemmillaan on sitä että reikään laitetaan kamera. Ja hieman sofistikoituneemmilla otat kameran tallentamaan ja katsot tulokset kotonasi....
Yleensä ottaen samasta syystä ihmiset sallivat poliisien valvontakamerat, mutta eivät pidä siitä että ?"joku ilpo"? pyörii kulmilla digizoomi vähäpukeisten ihmisten ikkunoihin osoittaen. Poliisilla on tallentamiseen syy, ja poliiseja sentään kontrolloidaan jotenkin. Ja vähintään heitä on kohtuu vähäinen määrä. Ja poliisienkin kohdalla omaan kotiin tehty puhelinkuuntelu ja salakameroiden asettaminen tuntuu sitten jo montaa astetta kiusallisemmalta. Ja jos poliisit vain saisivat vuotaa kaiken maailman kännitoilailuja joka paikkaan internetissä huvikseen, asenteet turvakameroita kohtaan muuttuisivat varmasti melko nopeasti vastahankaisemmiksi.
Tämä kaikki on syytä muistaa. Sillä kun julkkisten kuvia vuosi, esille tuli sen tyylisiä ajatuksia että itse tämän median tekeminen olisi nolo/syntinen asia, jolloin asian vuotaminen on ikään kuin asianmukainen rangaistus tästä pahasta teosta. Kaikki näistä ihmisistä eivät välttämättä sano tätä vain siksi, että he ovat halunneet katsoa noita kuvia, eivät koe niitä mitenkään erilaisiksi kuin muitakaan pornokuvia, ja koska he nauttivat ja harrastavat pornon katsomista he eivät halua tehdä katsomisesta epäeettistä tekoa. (Jossa tapauksessa tuollaisen lauseen omat pornohiireilyt paljastava kulma on vain oikeutettu rangaistus siitä että on nolo runkkari jonka ainut keino mitenkään saada purettua seksuaalisia purkaumiaan on rohypnol.)
Näille muille ihmisille on kenties tarpeen selittää että kuvien vuotaminen on aktio jossa rikotaan ihmisen autonomiaa joka on syytä muistaa aina kun on alasti tai humalassa.
Julkkiksilla voi olla tarve eroottisiin kuviin, koska he ovat ensinnäkin ihmisiä joiden eroottisia kuvia on kiva ylipäätään katsoa. Ja koska heillä voi työolosuhteiden kautta olla vain harvoja yhteisiä vapaita hetkiä joten parisuhdepuuhastelut on hoidettava median välityksellä. (Siis vähän kuten ne tyypit jotka keskustelivat Sampo Syreenin kanssa, tosin ilman Sampo Syreeniä. Joka on tosin mainio mies joka kuuluu niihin yksilöihin joiden tekemisistä tulen jotenkin hyvin omanlaisellani tavalla ... kateelliseksi.) Ja näihin omiin tarpeisiinsa he käyttävät laillisella tavalla kameraa jonka he ovat laillisesti ostaneet. Kuvaustilanne on ollut sovittu, joten ainoat rikkeenomaiset teot tässä koskevat tämän näin tuotetun aineiston levittämistä.
Asioita yhteen nivova ajatus.
Valvonnan ja työolosuhteiden kautta pornokeskustelu saadaan melko helposti siirrettyä sen tyyliseen eettiseen kulmaan mitä on tupattu harrastamaan kulutustuotteiden kanssa. Ja tässä hyväksikäyttötematiikka voi tuoda mieleen vaikkapa meikit. Eläinkokeiden kohdalla eläinten hyvinvointi ja eläinten oikeudet ovat olleet aihe joka on korostanut sitä että meikkien ostaminen tukisi pahaa teollisuutta. Tämä ei kuitenkaan ole saanut ihan kaikkia näistä asioista kiinnostuneita lopettamaan meikkaamista vaan he ovat sen sijaan alkaneet korostamaan luonnollisia ja eettisiä meikkejä. Silloin tuotantotavat ja testausmenetelmät ovat jotenkin näistä epäeettisistä meikkilaitoksista eroavat. Eikä siksi ole tavallaan niin asiallista tuomita koko meikkialaa. (Paitsi jos on moralisti ja pitää niitä lähtökohtaisesti sievistelynä. Joka vertautuu siihen että ajattelee että porno on lähtökohtaisesti syntiä. Ideologiat ovat tässä suhteessa sellaisia että niiden vaikutukset ovat samantapaisia.)
Mutta pornon kohdalla keskustelu ei sen sijaan kovin usein tuo esille sitä että minkälaisilla työehdoilla porno olisi reilua. Olisikin mielenkiintoista tietää että olisiko olemassa palkkaehtoja ja työntekoehtoja joilla pornoalalla työskenteleminen olisi eettistä. (Jos ei, niin huono palkka ja ihmiskauppa ja muut mahdolliset pelotteet olisivat jotenkin oleellisia argumentteja jotka ratkaisisivat onko porno eettistä vai ei. Ne ovat tälle ihmiselle lähinnä sitä tauhkaa jolla peitetään ideologinen dogma aiheen takaa.) Mikä esimerkiksi olisi oikeanlainen työehtosopimus seksityötä tekevälle? Minkälaiset lomat, terveydenhoito ja työehdot ovat. Ja niin edespäin.
Nähtävästi tässä kulmassa olisi tilaa jollekin. Eikä aiheesta tietääkseni ole yleisessä keskustelussa kovin paljoa puhuttu. (Toki pienemmissä piireissä tämänlaiset asiat varmasti ovat nousseet monillakin keskustelun aiheeksi. Mutta yleensä kun pornokeskustelua käy, se on sitä eettis-ideologis-poliittista eikä työvoimapoliittista vääntöä.)
I said "this is a reason for master debate", not mastur.... you know
lauantai 16. elokuuta 2014
Helluntailaiset ja vakaumukseton iltapäiväkerho
IltaLehti teki pienen haastattelun tilanteesta jossa iltapäiväkerhossa oli rukoiltu. Perheen tytär oli laitettu helluntailaisten iltapäiväkerhoon. Tässä tilanteessa rukouksesta valittaminen tuntuu tietysti hyvin kummaisalta. Mutta lapsi oli laitettu päiväkerhoon siksi että jonkun täytyy hoitaa lapsia kun äiti on töissä. Ja muut ryhmät olivat täynnä. Asiasta oltiin huolehdittu etukäteen. "Olin huolissani, miten helluntaiseurakunta aikoo pitää kirkkotoimintansa erillään iltapäiväkerhotoiminnasta. Opetusvirastosta vakuutettiin minulle, ettei iltapäiväkerho ole kristillinen kerho, eikä lapsille opeteta siellä uskontoa" ... "Myös iltapäiväkerhotoimintaa käsittelevässä vanhempainillassa vakuutettiin, ettei uskonto näy kerhon toiminnassa muuten kuin kristillisinä arvoina, kuten ystävällisyytenä kanssaihmisiä kohtaan."
Kiistan kohteena oli se, että ennen syömistä oltiin rituaalirukoiltu tavalla jossa ei ollut pakko rukoilla, mutta oli pakko olla paikalla. "Tytär kertoi heidän rukoilleen ennen välipalaa. Lapsille oli sanottu, että rukous on vapaaehtoinen, mutta kukaan ei ollut saanut ruokaa, ennen kuin rukous oli lausuttu." Ja tästä nyt sitten kinataan. Äiti näkee tässä jopa slippery slopen "Rukoilusta on aika lyhyt matka muuhun." Lopuksi äiti korostaa että perhe on kristillinen perhe, ja että vakaumus kuuluu kotiin eikä yhteiskunnalle ja julkisiin tiloihin. Vastapuoli taas määrittelee vakaumuksettomuuden miten määrittelee. "Nimettömänä pysyttelevä kansliapastori ei osaa sanoa, miksi iltapäiväkerhon ohjaajat ovat laittaneet lapset rukoilemaan, koska ei ole ollut paikalla. Sopiiko rukoilu vakaumuksettomaan iltapäiväkerhotoimintaan? - Kyllä, miksi ei sopisi?"
Ensivilkaisulta tämä tilanne muistuttaa hyvin vahvasti suvivirsikiistaa.
Ytimessä on osallistuttaminen ja vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden ilmituominen. Sitä kautta voidaan sanoa että kenties tämä on pikkumaisuutta, mutta toisaalta esimerkiksi kristityt oikeuttavat että lapsi kastetaan ennen täysi-ikäisyyttä sanomalla esimerkiksi että "Alaikäisten vanhemmat päättävät lapsensa asioista. Lapset ja etenkään vauvaikäiset eivät ole kykeneviä päättämään myöskään ruokailusta, äidinkielen valinnasta tai säänmukaisesta vaatetuksesta. Lähtökohtaisesti yhteiskunnassa on luotettu siihen, että he pyrkivät toimimaan lapsensa parhaan edun mukaan niin ravinnon, vaatetuksen äidinkielen kuin uskonnollisen kasvatuksen suhteen." Tässä on silti olemassa jokin jossa juuri tätä ohitetaan. Esimerkiksi kastaminenhan on kristinuskon ulkopuolisen silmissä tyhmä taikauskoinen rituaali jossa valellaan vettä. Ja siksi olisi pikkumaista valittaa jos tätä oikeutta rikottaisiin. Mutta tämä ei tietenkään menisi läpi.
Samoin kristityt ovat kovasti puhuneet sen puolesta miten esimerkiksi se, että koulussa lauletaan kauheita vääränlaisia pakanallisia vääriä arvoja sisältäviä lauluja on jotain joka loukkaa esimerkiksi lestadiolaisten vakaumusta, kuten Sebastian Tynkkynen on vakavissaan esittänyt. Ja toiveena ei ole ollut erillisryhmä tai se, että ei ole pakko laulaa mutta on pakko olla läsnä. Vaan se, että näiden laulujen laulamista vältettäisiin. Ilmiö sensuroitaisiin koska toisten tunteita ei saa loukata. Samoin Leena Rauhala on iskenyt sensuroimalla koko nuortenkirjan tulemisen koko yhteiskunnassa. Eli hän on vienyt sekularismin ja wicca -vakaumuksen ilmentämiskiellon niin pitkälle että sitä ei ole ollenkaan ei julkisessa tilassa eikä edes privaatissa. Nämä prosessit ovat periaatteessa se, että "Suvivirren" sanojen painaminen kirjoihin kiellettäisiin kautta maan. Mutta tätä yhteyttä ei nähdä.
Itse asiassa tuon uutisen kommenteista paistaa se, että jos kysellään että miten kristityt suhtautuisivat jos heidän lapset käytettäisiin islamrituaalissa ja pakotettaisiin seuraamaan - ja kannustettaisiin hymyillen osallistumaan - islamilaiseen rukoukseen. Tässä korostuu se, että islam on niin äärimmäinen uskonto. Mikä on omituista, koska rukous on kuitenkin rukous. Islamilaisilla on tällä hetkellä päiväkerhoja. Ja jos kristittyjen lapset olosuhteiden pakosta jouduttaisiin laittamaan sinne tai heitteelle, niin yhteiskunnassa ei tarvitsisi muuttaa yhtään mitään muuta kuin tuo rukous. Mutta taustalla onkin ajatus siitä että kristillisyydellä on erikoisnormi. Se on Suomalaista Perinnettä ja Kulttuuria. Jossa yhteiskunta saisikin periaatteessa keskustella mahdollisuudesta että tämä asia nyt laitetaan lapsilla kuntoon. Mikä on sitten tyystin vastentahtoinen jos ajateltaisiin kastamisen kriminalisoimista edes teoreettisena kysymyksenä. (Koska ajatus islamilaisen rukoustilaisuudesta ahdistaa, mutta kristillinen rukous ateistille viehättää, kognitiivinen dissonanssi pyyhitään pois sepustelemalla ja saivartelemalla. Tällä kaavalla, ja vahvasti, toimii jokaisen asennevammaisen mieli - ja yllättävän suuressa määrin kaikkien muidenkin.)
Syynä on todennäköisesti se, että helluntailaisilla ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. He ovat kuin tavalliset ihmiset miettimässä miltä tuntuu olla pahoinpideltynä. Mieleen tulee se miten muiden hakkaamiseen menisi väliin ja miten sankarillisesti puolustautuisi hyökkääjää vastaan. Ja miten pitäisi paeta ja muita niksejä. Tosiasiassa sivustaseuraaja on kuitenkin katsojavaikutuksen alainen sääliö joka yllättyy ja hyytyy jo ensimmäisestä iskusta, jota ei ole osannut odottaa, ennakoida saati reagoida. Ja tokenee vasta sen jälkeen kun on muuntunut suurelta osin jauhelihaksi - jos sittenkään. Helluntailainen tai keskiverto kristitty ei edes ymmärrä miksi joku voisi haluta jotain tämänlaista. Minkä pitäisi tarkoittaa sitä että heidän sanansa merkitysarvo olisi nolla. Mutta maailma ei tietenkään toimi näin.
Kun "Suvivirsi" on nyt jonkinlainen jo keskusteltu ennakkotapaus, ja siinä kävi miten kävi, tätä voidaan pitää ohjenuorana siitä miten laki toimii. Sen mukaan on mentävä. Lainmuutos on ensin tehtävä, ei rikkomalla lakia vaan säätämällä ensin laki siten että sen jälkeen saadaan tehdä mitä halutaan. Demokratia toimii näin. En toki viehäty siitä että osallistuttamista - eli nimenomaan sitä että Suvivirsi ei ole vaikka edessä tehty esitys vaan nimenomaan yhteislaulu jossa on julkisesti joko laulettava tai oltava hiljaa - pidetään jonain jota saa tehdä. Mutta elämä on.
Mutta sitten toisaalta.
Tämä on nähdäkseni monella tavalla hyvin poikkeava tilanne. Ensimmäinen asia on se, että iltapäiväkerho ei ole koulua. Koulu on velvollisuus jonne on pakko mennä. Valmistumisjuhlat ja muut rituaalit ovat taas samanaikaisesti sekä koulupäiviä että etuoikeuksia. (Jää ateisti kotiin jos et laula yhteislaulua tai koet olon kiusaantuneeksi jos joudut olemaan yhteislaulun aikaan hiljaa ja paljastamaan että olet tässä kohden omituinen ja poikkeava friikki -tyylinen asenne on perimmiltään rankaisu väärästä mielipiteestä.)
Iltapäiväkerhot sen sijaan eivät ole velvollisuus. Slippery Slopekaan ei tässä toimi, koska rukous ei ole muutakin toimintaa. Ajatus on samantapainen kuin niillä jotka uutisen kommenteissa lesoavat että islamissa tehtäisiin niin paljon enemmän. Ei se ole argumentti tuohon tiettyyn kontekstiin vaan tilanteen uudelleenkirjoittamista omien asennevammojen mukaan. Se ei ole faktaa ja argumentointia vaan paljastusta siitä miten vähän tosiseikat ja todelliset syy-yhteydet vaikuttavat tämänlaisen ihmisen riemuidiotiaan. (Slippery Slope on joskus perusteltu induktio. Mutta 90% tapauksissa sen soveltaja lähinnä huutaa omaa tyhmyyttään ilmoille.)
Olisi kohtuutonta vaatia että kirkko tai helluntaiseurakunta muuttaisi esimerkiksi rituaalejaan vain sen vuoksi että minä uskonnottomana tungen sinne juomaan pienen kierroksen viiniä. Maailma ei vain toimi näin. On ihan ymmärrettävää jos helluntaiseurakunnan iltapäiväkerhossa on yhteinen rukoushetki. Jos itse ei tarvitse rukoilla, niin asia on ihan ymmärrettävä. Ei ehkä ihanteellinen mutta "normaalin jouston rajoissa" kuitenkin.
1: Itse asiassa olen itse ollut helluntaiseurakunnan kesäleirillä muutamaankin kertaan, ja niissä on yörukoiluja joista ei pääse nukkumaan muutoin kuin esirukouksen kautta. Ei puhettakaan että saisi valita haluaako tämänlaisen käsittelyn vai ei. Mutta siihen aikaan helluntaiseurakunnan leireillä lapset "saivat pyhän hengen", joka näyttää yllättävän paljon psykoosilta. Tästä oltiin sitten jotenkin iloisia. Tämä ei enää olisi kohtuullista.
Mutta tosiasiassa kysymys on sitten ihan jostain muusta.
Huvittavinta tietysti on se, että periaatteessa se vahvin argumentti joka tässä on liittyykin sopimiseen. Rehellisyyteen. Kun asiasta on sovittu, siitä pitäisi pitää kiinni. Suuttumus ei siis ole niin oikeutettu uskonnonvapauskysymyksenä. Mutta se on oikeutettu sopimuskysymyksenä. Helluntaiseurakuntalaisten tulisikin ymmärtää että deal is a deal. Eikä sopimuksesta voi joustaa "koska uskonto". Minä en voi laittaa auton myyntiin lisäehtoja, kuten saatananpalvontarituaalia, vain sen vuoksi että minun uskontoni pitäisi sitä oikeutettuna.
Moni tietysti selittää että Helluntaiseurakunnalle pitäisi jopa olla kiitollinen. Kun lapsi saa hyvää hoitoa. Uutisen perusteella hoitoa ei toki voi arvioida, joten ihmettelen miten kommentoija kykenee sanomaan että se on hyvää hoitoa. Ja vaikka en pidä asiaa "niin isona asiana", niin en kuitenkaan näe että tämä olisi mikään päähäntaputtelun paikka. Enemmän sitä että asia on vähän ikävästi, mutta tavalla josta pitäisi voida katsoa läpi sormien. Kehu olisi sitten sitä että tämä olisi jotenkin erityisen mainiota. Ja tämänlaiset kiitosta vaativat ihmiset ovat sitten joko asennevammaisia idiootteja tai uskonnonvapauden täysvihollisia. (Mutta nämä kulkevat yleensä käsi kädessä, ja samassa ruumiissa.) Muutenkin helluntaiseurakunnan vastaus kysymykseen on huvittava kun sen kontekstoi sen kanssa että ystävällisyys ja suvaitsevaisuus olisivat kristillisiä arvoja.
Mutta sitten toisaalta tämä palauttaa asiat siihen kastekeskusteluun. Nimittäin jos todellakin mietitään miten se hyvä hoito määritellään, niin tämä palaa ihan oikeasti siihen periaatteeseen jolla kastetta oikeutin ylemmässä lainauksessa. Vanhemmat päättävät lapsensa parhaasta. Ja kun vanhemman kanssa sovitaan jotain, niin tämä on se määritelmä sille hyvälle hoidolle. Jos asiasta lipsutaan, hoito on by definition huonoa. Ja siitä olisi ainakin eettisesti, kenties jopa juridisestikin - juridiikkaa en ole toki tarkistanut - ihan reilua saada jonkinlainen korvaus. Halvempi kerhohinta esimerkiksi. Tai nöyrä anteeksipyyntö helluntailaisilta. Eikä sitä että näitä helluntailaisia pitäisi jotenkin kiitellä kun ovat ottaneet kerhoonsa "ulkopuolisen kerettiläisen".
Silti tekisi mieleni sanoa että vilpittömän mielen määritelmä on se, että ei tiennyt eikä pitänytkään tietää. Itse en luottaisi yhdenkään helluntailaisen sanaan uskonnottomuuden antamisessa. Ihan siksi että heillä ei oikein näytä olevan edes käsitystä siitä mitä se tarkoittaa. Jos yhteinen ääneenrukoilutilaisuus ei heistä ole jotain joka tuhoaisi tilaisuuden "vakaumuksettomuuden", niin tästä lähtökohdista on paha ponnistaa mihinkään sellaiseen diiliin jonka molemmat puolet sekä ymmärtäisivät että hyväksyisivät. Kukaan joka luottaa helluntailaiseen tälläisissä kysymyksissä ei voi valittaa jos käy kalpaten näissä asioissa. Se pitäisi tietää jo ennalta.
Kiistan kohteena oli se, että ennen syömistä oltiin rituaalirukoiltu tavalla jossa ei ollut pakko rukoilla, mutta oli pakko olla paikalla. "Tytär kertoi heidän rukoilleen ennen välipalaa. Lapsille oli sanottu, että rukous on vapaaehtoinen, mutta kukaan ei ollut saanut ruokaa, ennen kuin rukous oli lausuttu." Ja tästä nyt sitten kinataan. Äiti näkee tässä jopa slippery slopen "Rukoilusta on aika lyhyt matka muuhun." Lopuksi äiti korostaa että perhe on kristillinen perhe, ja että vakaumus kuuluu kotiin eikä yhteiskunnalle ja julkisiin tiloihin. Vastapuoli taas määrittelee vakaumuksettomuuden miten määrittelee. "Nimettömänä pysyttelevä kansliapastori ei osaa sanoa, miksi iltapäiväkerhon ohjaajat ovat laittaneet lapset rukoilemaan, koska ei ole ollut paikalla. Sopiiko rukoilu vakaumuksettomaan iltapäiväkerhotoimintaan? - Kyllä, miksi ei sopisi?"
Ensivilkaisulta tämä tilanne muistuttaa hyvin vahvasti suvivirsikiistaa.
Ytimessä on osallistuttaminen ja vakaumuksen tai vakaumuksettomuuden ilmituominen. Sitä kautta voidaan sanoa että kenties tämä on pikkumaisuutta, mutta toisaalta esimerkiksi kristityt oikeuttavat että lapsi kastetaan ennen täysi-ikäisyyttä sanomalla esimerkiksi että "Alaikäisten vanhemmat päättävät lapsensa asioista. Lapset ja etenkään vauvaikäiset eivät ole kykeneviä päättämään myöskään ruokailusta, äidinkielen valinnasta tai säänmukaisesta vaatetuksesta. Lähtökohtaisesti yhteiskunnassa on luotettu siihen, että he pyrkivät toimimaan lapsensa parhaan edun mukaan niin ravinnon, vaatetuksen äidinkielen kuin uskonnollisen kasvatuksen suhteen." Tässä on silti olemassa jokin jossa juuri tätä ohitetaan. Esimerkiksi kastaminenhan on kristinuskon ulkopuolisen silmissä tyhmä taikauskoinen rituaali jossa valellaan vettä. Ja siksi olisi pikkumaista valittaa jos tätä oikeutta rikottaisiin. Mutta tämä ei tietenkään menisi läpi.
Samoin kristityt ovat kovasti puhuneet sen puolesta miten esimerkiksi se, että koulussa lauletaan kauheita vääränlaisia pakanallisia vääriä arvoja sisältäviä lauluja on jotain joka loukkaa esimerkiksi lestadiolaisten vakaumusta, kuten Sebastian Tynkkynen on vakavissaan esittänyt. Ja toiveena ei ole ollut erillisryhmä tai se, että ei ole pakko laulaa mutta on pakko olla läsnä. Vaan se, että näiden laulujen laulamista vältettäisiin. Ilmiö sensuroitaisiin koska toisten tunteita ei saa loukata. Samoin Leena Rauhala on iskenyt sensuroimalla koko nuortenkirjan tulemisen koko yhteiskunnassa. Eli hän on vienyt sekularismin ja wicca -vakaumuksen ilmentämiskiellon niin pitkälle että sitä ei ole ollenkaan ei julkisessa tilassa eikä edes privaatissa. Nämä prosessit ovat periaatteessa se, että "Suvivirren" sanojen painaminen kirjoihin kiellettäisiin kautta maan. Mutta tätä yhteyttä ei nähdä.
Itse asiassa tuon uutisen kommenteista paistaa se, että jos kysellään että miten kristityt suhtautuisivat jos heidän lapset käytettäisiin islamrituaalissa ja pakotettaisiin seuraamaan - ja kannustettaisiin hymyillen osallistumaan - islamilaiseen rukoukseen. Tässä korostuu se, että islam on niin äärimmäinen uskonto. Mikä on omituista, koska rukous on kuitenkin rukous. Islamilaisilla on tällä hetkellä päiväkerhoja. Ja jos kristittyjen lapset olosuhteiden pakosta jouduttaisiin laittamaan sinne tai heitteelle, niin yhteiskunnassa ei tarvitsisi muuttaa yhtään mitään muuta kuin tuo rukous. Mutta taustalla onkin ajatus siitä että kristillisyydellä on erikoisnormi. Se on Suomalaista Perinnettä ja Kulttuuria. Jossa yhteiskunta saisikin periaatteessa keskustella mahdollisuudesta että tämä asia nyt laitetaan lapsilla kuntoon. Mikä on sitten tyystin vastentahtoinen jos ajateltaisiin kastamisen kriminalisoimista edes teoreettisena kysymyksenä. (Koska ajatus islamilaisen rukoustilaisuudesta ahdistaa, mutta kristillinen rukous ateistille viehättää, kognitiivinen dissonanssi pyyhitään pois sepustelemalla ja saivartelemalla. Tällä kaavalla, ja vahvasti, toimii jokaisen asennevammaisen mieli - ja yllättävän suuressa määrin kaikkien muidenkin.)
Syynä on todennäköisesti se, että helluntailaisilla ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. He ovat kuin tavalliset ihmiset miettimässä miltä tuntuu olla pahoinpideltynä. Mieleen tulee se miten muiden hakkaamiseen menisi väliin ja miten sankarillisesti puolustautuisi hyökkääjää vastaan. Ja miten pitäisi paeta ja muita niksejä. Tosiasiassa sivustaseuraaja on kuitenkin katsojavaikutuksen alainen sääliö joka yllättyy ja hyytyy jo ensimmäisestä iskusta, jota ei ole osannut odottaa, ennakoida saati reagoida. Ja tokenee vasta sen jälkeen kun on muuntunut suurelta osin jauhelihaksi - jos sittenkään. Helluntailainen tai keskiverto kristitty ei edes ymmärrä miksi joku voisi haluta jotain tämänlaista. Minkä pitäisi tarkoittaa sitä että heidän sanansa merkitysarvo olisi nolla. Mutta maailma ei tietenkään toimi näin.
Kun "Suvivirsi" on nyt jonkinlainen jo keskusteltu ennakkotapaus, ja siinä kävi miten kävi, tätä voidaan pitää ohjenuorana siitä miten laki toimii. Sen mukaan on mentävä. Lainmuutos on ensin tehtävä, ei rikkomalla lakia vaan säätämällä ensin laki siten että sen jälkeen saadaan tehdä mitä halutaan. Demokratia toimii näin. En toki viehäty siitä että osallistuttamista - eli nimenomaan sitä että Suvivirsi ei ole vaikka edessä tehty esitys vaan nimenomaan yhteislaulu jossa on julkisesti joko laulettava tai oltava hiljaa - pidetään jonain jota saa tehdä. Mutta elämä on.
Mutta sitten toisaalta.
Tämä on nähdäkseni monella tavalla hyvin poikkeava tilanne. Ensimmäinen asia on se, että iltapäiväkerho ei ole koulua. Koulu on velvollisuus jonne on pakko mennä. Valmistumisjuhlat ja muut rituaalit ovat taas samanaikaisesti sekä koulupäiviä että etuoikeuksia. (Jää ateisti kotiin jos et laula yhteislaulua tai koet olon kiusaantuneeksi jos joudut olemaan yhteislaulun aikaan hiljaa ja paljastamaan että olet tässä kohden omituinen ja poikkeava friikki -tyylinen asenne on perimmiltään rankaisu väärästä mielipiteestä.)
Iltapäiväkerhot sen sijaan eivät ole velvollisuus. Slippery Slopekaan ei tässä toimi, koska rukous ei ole muutakin toimintaa. Ajatus on samantapainen kuin niillä jotka uutisen kommenteissa lesoavat että islamissa tehtäisiin niin paljon enemmän. Ei se ole argumentti tuohon tiettyyn kontekstiin vaan tilanteen uudelleenkirjoittamista omien asennevammojen mukaan. Se ei ole faktaa ja argumentointia vaan paljastusta siitä miten vähän tosiseikat ja todelliset syy-yhteydet vaikuttavat tämänlaisen ihmisen riemuidiotiaan. (Slippery Slope on joskus perusteltu induktio. Mutta 90% tapauksissa sen soveltaja lähinnä huutaa omaa tyhmyyttään ilmoille.)
Olisi kohtuutonta vaatia että kirkko tai helluntaiseurakunta muuttaisi esimerkiksi rituaalejaan vain sen vuoksi että minä uskonnottomana tungen sinne juomaan pienen kierroksen viiniä. Maailma ei vain toimi näin. On ihan ymmärrettävää jos helluntaiseurakunnan iltapäiväkerhossa on yhteinen rukoushetki. Jos itse ei tarvitse rukoilla, niin asia on ihan ymmärrettävä. Ei ehkä ihanteellinen mutta "normaalin jouston rajoissa" kuitenkin.
1: Itse asiassa olen itse ollut helluntaiseurakunnan kesäleirillä muutamaankin kertaan, ja niissä on yörukoiluja joista ei pääse nukkumaan muutoin kuin esirukouksen kautta. Ei puhettakaan että saisi valita haluaako tämänlaisen käsittelyn vai ei. Mutta siihen aikaan helluntaiseurakunnan leireillä lapset "saivat pyhän hengen", joka näyttää yllättävän paljon psykoosilta. Tästä oltiin sitten jotenkin iloisia. Tämä ei enää olisi kohtuullista.
Mutta tosiasiassa kysymys on sitten ihan jostain muusta.
Huvittavinta tietysti on se, että periaatteessa se vahvin argumentti joka tässä on liittyykin sopimiseen. Rehellisyyteen. Kun asiasta on sovittu, siitä pitäisi pitää kiinni. Suuttumus ei siis ole niin oikeutettu uskonnonvapauskysymyksenä. Mutta se on oikeutettu sopimuskysymyksenä. Helluntaiseurakuntalaisten tulisikin ymmärtää että deal is a deal. Eikä sopimuksesta voi joustaa "koska uskonto". Minä en voi laittaa auton myyntiin lisäehtoja, kuten saatananpalvontarituaalia, vain sen vuoksi että minun uskontoni pitäisi sitä oikeutettuna.
Moni tietysti selittää että Helluntaiseurakunnalle pitäisi jopa olla kiitollinen. Kun lapsi saa hyvää hoitoa. Uutisen perusteella hoitoa ei toki voi arvioida, joten ihmettelen miten kommentoija kykenee sanomaan että se on hyvää hoitoa. Ja vaikka en pidä asiaa "niin isona asiana", niin en kuitenkaan näe että tämä olisi mikään päähäntaputtelun paikka. Enemmän sitä että asia on vähän ikävästi, mutta tavalla josta pitäisi voida katsoa läpi sormien. Kehu olisi sitten sitä että tämä olisi jotenkin erityisen mainiota. Ja tämänlaiset kiitosta vaativat ihmiset ovat sitten joko asennevammaisia idiootteja tai uskonnonvapauden täysvihollisia. (Mutta nämä kulkevat yleensä käsi kädessä, ja samassa ruumiissa.) Muutenkin helluntaiseurakunnan vastaus kysymykseen on huvittava kun sen kontekstoi sen kanssa että ystävällisyys ja suvaitsevaisuus olisivat kristillisiä arvoja.
Mutta sitten toisaalta tämä palauttaa asiat siihen kastekeskusteluun. Nimittäin jos todellakin mietitään miten se hyvä hoito määritellään, niin tämä palaa ihan oikeasti siihen periaatteeseen jolla kastetta oikeutin ylemmässä lainauksessa. Vanhemmat päättävät lapsensa parhaasta. Ja kun vanhemman kanssa sovitaan jotain, niin tämä on se määritelmä sille hyvälle hoidolle. Jos asiasta lipsutaan, hoito on by definition huonoa. Ja siitä olisi ainakin eettisesti, kenties jopa juridisestikin - juridiikkaa en ole toki tarkistanut - ihan reilua saada jonkinlainen korvaus. Halvempi kerhohinta esimerkiksi. Tai nöyrä anteeksipyyntö helluntailaisilta. Eikä sitä että näitä helluntailaisia pitäisi jotenkin kiitellä kun ovat ottaneet kerhoonsa "ulkopuolisen kerettiläisen".
Silti tekisi mieleni sanoa että vilpittömän mielen määritelmä on se, että ei tiennyt eikä pitänytkään tietää. Itse en luottaisi yhdenkään helluntailaisen sanaan uskonnottomuuden antamisessa. Ihan siksi että heillä ei oikein näytä olevan edes käsitystä siitä mitä se tarkoittaa. Jos yhteinen ääneenrukoilutilaisuus ei heistä ole jotain joka tuhoaisi tilaisuuden "vakaumuksettomuuden", niin tästä lähtökohdista on paha ponnistaa mihinkään sellaiseen diiliin jonka molemmat puolet sekä ymmärtäisivät että hyväksyisivät. Kukaan joka luottaa helluntailaiseen tälläisissä kysymyksissä ei voi valittaa jos käy kalpaten näissä asioissa. Se pitäisi tietää jo ennalta.
tiistai 28. elokuuta 2012
Pieni ajatus : Hyväksyttävän kiristyksen jäljillä
 |
| Onko Lestadiolaisen uskontonsavastaisesta humalakäyttäytymisestä: Oikein kertoa tekopyhästä syntielämästä avoimesti Totuuden ja Rehellisyyden nimissä? Onko heikkoudesta ja hairahduksesta hienotunteista vaieta? Vai onko oleellisinta kysyä siitä paljonko hän on valmis maksamaan hiljaisuudesta? |
Ensimmäinen ja tärkein syy kieltää kiristäminen on tietysti se, että siihen usein liittyy uhkailua jossa uhataan vahingoittaa jotain ihmistä. Näin kiristäminen uhkaa rikkoa Harm Principleä. Tämä kertoo siitä että kiristäminen on usein joko suoraa väkivaltaa tai sillä uhkaamista. On selvää että tämän valossa esimerkiksi lapsen hengellä uhkaaminen kidnappaustilanteesta tekee kiristyksestä erityisen vakavan. Se on kuin ryöstö, joka on itsessään paha asia. Mutta sitten siihen on vielä lisätty väkivaltaelementti. Toki myös muu rikollisuus kuin väkivaltarikollisuus voidaan tässä ottaa lukuun. Eli jos kiristykseen liittyy rikos tai rikoksella uhkaaminen, se on väärin. Siksi jos häjyt myyvät viinaansa luvaten että "Mukana tulee vakuutus, palovakuutus. Ei pala ravintola niin helposti." tehdään aika vakava rikos vaikka rikos onkin teknisesti omaisuusrikoksella uhkaaminen eikä väkivaltarikoksella uhkaamista.
1: Toki elokuvamaailma tuntee sellaisia elokuvia kuin "Ransom -lunnaat", joissa koko elokuvan pääidea on siinä että kiristys käännetään ympäri. Ensin kidnappaajat uhkaavat lapsen henkeä ja vaativat lunnaita. Mutta kun lunnaat tuplataan ja niistä tehdään palkkio rikollisten päistä joka otetaan pois vasta kun lapsi saadaan takaisin, kiristys kääntyy ympäri. Moni näkee tämän hyväksyttävänä, mutta tässä on sen tyyppistä lynkkausmeininkiä että se voidaan nähdä moraaliltaan kyseenalaisena aktiona. Eli tilanne on kiristystä lieventävin asianhaaroin, mutta teko ei muutu silti eettiseksi.
Sama koskee tietysti laajemmin koko sitä kiristämisen piiriä, jossa puhutaan laittomasta toiminnasta. Esimerkiksi jos pankkiryöstäjä tai mafiamies on tienannut paljon, tältä kiristäminen on - paitsi potentiaalisesti hengenvaarallista kiristäjälle - myös sitä että annetaan rikollisen päästä pälkähästä. Tällöin kiristys on kiristystä uhkaa vastaan ja jonkinlainen ryöstön apuväline. Juridisesti tämä on laitonta. Tämänlainen on tietysti sekin moraalisesti kyseenalaista. ; Eli jos kiristämisellä uhataan kertoa toisen tekemä rikos, tässä suojellaan rikollista. Tämäkin on sen sortin teko että voimme karulla kädellä karsia tämän ulkopuolelle.
Tämän karkeimman eliminoinnin jälkeen jäljelle jää aika paljon mahdollista kiristämistä. Niissä on tavallaan kysymys sopimuksesta. Tässä esiin nousevat kysymykset joissa muistutetaan että sopimus on etiikasta ja tunteilusta riisuttua juridisen kliinistä lupaamista. Jos esimerkiksi joku on tehnyt humalapäissään syrjähypyn, katuu tätä, ei aio toistaa tekoaan ja silminnäkijä lupaa rahaa vastaan vaieta, on kysymys eettisesti melkoisen monimutkainen. ; Teknisesti salaisuus ei ole välttämättä huono asia. Esimerkiksi työoloissa liikesalaisuudet ovat suunnitelmia joista vaietaan yleensä kasvatettua palkkaa tai jotain sakkosanktiota vastaan. Eli puhumattomuudesta palkitaan ja/tai puhumisesta rangaistaan. Tätä pidetään hyväksyttävänä olevana sopimuskysymyksenä.
Kuitenkin tässä on mietittävä että mitä kiristäjä tässä tilanteessa oikeastaan tekee. Moni voisi pitää tätä hyväksyttävänä.
1: Kuitenkin mieltä kaikertaa se, että jos silminnäkijä on ystävä, hän tavallaan vaatii rahaa sellaisesta jota hänen pitäisi kenties tehdä ilmaiseksi. Itse asiassa kiristäjä onkin tässä tilanteessa tuplaongelmassa (a) Jos teko on sellainen että siitä vaikeneminen on eettistä, hänen tulisi tehdä se ilman rahamaksua. (b) Jos teko on sellainen että siitä tulisi kertoa, hänen tulisi tehdä tämäkin ilman rahamaksua. Tietysti jos ystävyys ei ole vallitseva tila, on tilanne kliinisempi mutta kysymykset ovat pohjimmiltaan samat.
2: Toisaalta mukaan tulee myös se, että tässä mahdollisesti hyväksyttävässä kiristyksessä käytetty asia ei ole lakiin liittyvä rikos tai vahingoittaminen. Se tarkoittaa sitä että kiristyksessä kohteena on yleensä tieto ja siihen liittyvä sensurismi. Ja tämä tieto on jollain tavalla strategisesti tärkeää. On joku "oleellinen" jolle sen voi kertoa. Vaikeneminen voi olla luottamusrikos häntä kohtaan. (Siinä tilanteessa että olisi eettisesti oikein esimerkiksi melko varmasti rikkoa avioliitto, tuoda oleelliset tiedot esille.)
Voidaan kuitenkin nähdä että vakuuttavin argumentti kiristyskiellolle sosiaalisissa suhteissa on se, että niissä yleensä kiristetään jollain hairahduksella, josta saatava raha taas vedotaan kiristetyn positiivisista piirteistä. Näin ollen esimerkiksi syrjähyppy voidaan nähdä petoksena ja paheena. Mutta tästä ei tule penniäkään ilman että henkilöllä olisi tähän vastakkainen hyve, kuten halu ylläpitää parisuhdetta ja tähän liittyvä rakkaudentunne. Kiristäjä ei siis oikeasti lypsä paheesta kuten voisi ensivilkaisulla luulla. Kiristäjä sen sijaan arvottaa hyveen ja mitä voimakkaampi tämä hyve on, sitä enemmän tilanteesta voi lypsää rahaa. Tämä tekee kiristämisestä hyvin usein paheellista.
1: Kiristys on tässä tilanteessa aina petos jossa isketään kiristettävän kohteen hyveellisyyteen ja häveliäisyydentunteeseen. Se viittaa siihen että kohteella on heikkous, ja hän on rikkonut omia sääntöjään. Kaksoisstandardi ja itsepetoskin voivat tulla kysymykseen. Tämä voidaan nähdä lieventävänä asianhaarana. Osa tosin näkee tämänlaisen käytöksen erityisen paheksuttavana koska siinä kiristetty rikkoo omaa moraaliaan.
Jos ihmissuhteita vielä etäännytetään voi olla että tieto on laillisesti saatua ja se on vain kiusallista. Tämä tulee varmasti melko usein vastaan jos olet "julkkis". Teet jotain sinänsä laillista, kuten uiskentelet uhkeasti bikineissäsi julkisella uimarannalla. Joku ottaa tästä kuvan ja haluaa myydä tämän sanomalehdille. Tämä voi tuntua kiusalliselta, mutta tämä ei varsinaisesti uhkaa ketään. Lisäksi tämä on oikeasti kuvaajan ammatti ja kuvaamiseen julkisella rannalla on lupa. Tässä tilanteessa voisi tuntua reilulta maksaa sopiva summa jotta kuva ei vuoda. Tässä kohden kysymykseen nousee osittain hinta. Jokin määrä rahaa on "kohtuullinen korvaus".
Lisäksi esimerkiksi lapsia voidaan kasvattaa jonkinlaisella pienellä kiristämisellä. Sitä voidaan palkkion ja rangaistuksen lisäksi esimerkiksi näyttää kavereille vauvakuvia. Tämä voi opettaa tottelevaisuutta. Mutta toisaalta jopa tässä tilanteessa kiristys tuntuu hieman kovalta keinolta ja sen soveltamiseen täytyisi olla jopa kovemmat syyt kuin selkäsaunaan. Kiristyksessä isketään sosiaaliseen tilanteeseen hyvin kokonaisvaltaisesti ja ennustamattomasti, joten kiristykseen alkamiseen vaadittaisiin kovaa ja muutoin parantumatonta tottelemattomuutta jossa lapsi mahdollisesti vaarantaa itsensä.
Kirjoittajalla ei ole eettisiä ongelmia humalaisten lestadiolaisten kanssa ; En vain malttanut raittiushenkisesti muistuttaa hyväksyttävästä korkin kiristyksestä, joka ei kuitenkaan ollut varsinainen tämän blogauksen aihe. Sen sijaan kirjoittajalla on ongelmana - paitsi se, että joskus itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittaminen tulkitaan jonkinlaiseksi minän hajoamisen kuvaukseksi, niin kuitenkin ennen kaikkea se - pitäisikö jotain tiettyjä menneisyyden asioita paljastaa vain siksi että väärintekijä saataisiin lopettamaan aktiivinen pakoilu ja reagoimaan tekoihinsa ja asia saataisiin käsittelyyn. Ilmoittaminen tälläisestä sitten "nyt otat asian esiin privaatisti tai menee julkisuuteen joka pakottaa sinut reagoimaan kaikkien nähden" onkin sitten hyvin vaikea kysymys. Todennäköisesti tässäkin tilanteessa kiristävä toimiminen olisi eettisesti väärin. Pitäisi vain joko tuoda asia esiin tai ei...
perjantai 27. tammikuuta 2012
Tapahtumattomuushorisontti
Moni ihminen tuntuu ajattelevan että mustassa aukossa olisi jokin erityinen ja voimakas imuteho ; Näin esimerkiksi suurten hiukkasilmaisimien rakentamisen kohdalla on pelätty sitä että hiukkaskiihdytin tuottaisi mustia aukkoja johon maa sitten imeytyisi. NASA kuitenkin muistuttaa siitä, että oikeasti musta aukko saa voimansa gravitaatiosta. "If a one solar mass black hole were to suddenly replace the Sun at the center of our solar system, the orbits of the planets would not change. This is because the physical laws that determine the orbital motion of the Earth depend only on the actual mass of the Sun, and not on whether it is distributed within a sphere (like the Sun) or at a point (like a black hole)."Suomeksi tämä kääntyy ajatusleikiksi ; Jos esimerkiksi aurinko puristettaisiin riittävän tiiviiksi, se romahtaisi oman massansa voimasta mustaksi aukoksi jolla on tapahtumahorisontti jonka läpi valo ei tule. Jos tämä tapahtuisi, se ei kuitenkaan imisi maata tähän mustaan aukkoon. Maa kiertäisi sitä täsmälleen samalla tavalla kuin nytkin. Maan kiertorata ei muuttuisi, koska massa olisi sama ja ainoastaan tiheys olisi eri. Mustana aukkona aurinko ei tietenkään vain näkyisi tai säteilisi maata kohti samalla tavalla kuin nyt.
Kuitenkin jos mielikuvien imureille saataisiin ottaa vastine, olisi se kenties monissa sopimuskysymyksissä. Tämän päivän (27.1.2011) "Metro" -lehdessä oli kolumni joka valitteli sitä, miten vaikeaa internettarjoajaa on vaihtaa. Siinä missä uuden asiakkuuden aloittaminen ja jo olevan sopimuksen ehtojen muuttaminen on kevyttä, on irtisanominen vaikeaa "Yrityksen nettisivuilla ei löytynyt lainkaan tietoa irtisanomisesta. Laajakaistaliittymän muutoksia hakeva voi sen sijaan klikata kohtaa Liittymän muutokset uuteen osoitteeseen, Nopeuden muuttaminen tai Liittymän siirto toisen henkilön omistukseen. Sopimuksen irtisanominen on tehty sen verran hankalaksi, että hätäisempi olisi jo luovuttanut." Kolumni muistuttaa myös että "Jos sopimusta on vaikea irtisanoa, ei sitä tee mieli edes solmia." Tämänlainen asetelma tekee kuitenkin yrityksestä helposti eräänlaisen asiakkaita imevän mustan aukon, joka vastaa nimenomaan sitä arkijärjen käsitystä mustasta aukosta ; Kun haluat internettiä, mietit lähinnä sitä mitä haluat ja saat, eroamisen miettiminen tulee harvalle mieleen. Näin on helppoa ja vaivatonta sitoutua sopimukseen ja jatkaa asiakkuutta - jopa palvelun pienistä ongelmista, keskisuurista kenkkuuksista ja jopa muita palveluja huomattavasti huonompilaatuisemmista palveluista huolimatta.
Tämänlainen toiminta on itse asiassa palvelun huonoa käytettävyyttä jonka rakentaminen on usein taloudellisesti kannattavaa. Asiakkaan on siis vaikeaa tehdä haluamiaan asioita palvelun kanssa, mutta siitä huolimatta yritys pystyy tienaamaan tällä huonoudella. Ihmiset kokevatkin tämänlaisen syystä ärsyttävänä ja epäreiluna.
Samaisessa "Metron" kolumnissa oli myös viittaus siihen että kirkosta ei Helsingissä voi erota "eroakirkosta.fi" -sivuston kautta, koska Helsingin maistraatti vetoaa siihen että väärinkäytösten välttämiseksi sivustolta pitäisi selvitä myös lähettäjän yhteystiedot. (Näiden tosin luulisi kuitenkin löytyvän kirkon omista rekistereistä ; Kun eroajan nimi ja persoonallisuus ja muu vastaava on tiedossa, luulisi tiedon tarkistamisen ja löytämisen olevan tältä osin helppoa.) Kolumni muistuttaa että apulaisoikeusasiamies on hyväksynyt kyseisen eroamissivuston.
Onkin hyvä huomata, että yhteiskunnassa on tämänlaista omituista epätasapainoa. Kirkkoon liittyminen on tehty äärimmäisen helpoksi - itse asiassa niin helposti että esimerkiksi minä olen ollut kirkon jäsenkirjoissa vaikka en ole koskaan siihen edes liittynyt! Mutta siitä eroaminen on tehty hyvinkin vaikeaksi. Ennen eroakirkosta.fi -nettipalvelua tutustuinkin tähän huonoon käytettävyyteen ; Maistraatissa tehtävän eroamisen vakavimpana rajoitteena oli maistraattien huonot aukioloajat. Virasto on auki ns. juuri siihen aikaan kun ihmiset ovat töissä. Tämä on olennainen huomio, koska esimerkiksi markkinatutkimusalalla jossa nykyään tehdään töitä mietitään runsaasti esimerkiksi tutkimusten pitoaikatauluja. On huomioitava esimerkiksi ihmisten töissäolot ja töistäpääsyt. Tällöin aikataulut painottuvat helposti nimenomaan "virka-ajan" ulkopuolelle, etenkin iltapäiviin. Kysymys ei ole edes työtuntejen määristä eikä tätä voida siksi mainita minään resurssointikysymyksenä ; Työtuntimäärää kasvattamalla - ja mahdollisesti jopa sitä karsimalla - maistraatin aukioloajat saataisiin sellaiseksi että työstä tulevan olisi kätevää vaikka käydä eroamassa kirkosta kätevästi työmatkallaan kotiin. Maistraatit eivät kuitenkaan tee tätä, vaan esimekriksi oma eroamiseni vaati vapaapäivän ottamisen. On luonnollista että en saanut tästä rokulipäivästä ja siitä seuranneista ansionmenetyksistä minkäänlaista kompensaatiota kirkolta, en edes palaneen puupennin vertaa. Sillä tämänlaisia ei katsota sen vastuulle.
1: Tämä vastaava aukioloaikaleikki koskee myös uskonnottomien avioliittoja kuten Leinivaaran avioliittoon menemisen kiemurat muistuttavat. Kirkko hoitaa palvelut kotiin mutta uskonnottoman kohdalla maistraatti on kenkku ja kokonaiskuva on se että naimisiin todellakin pääsee; "systeemi toimii. Kunhan on valmis menemään naimisiin vain tiistaisin. Tiistai on ainoa päivä jolloin henkikirjoittaja kerkiää vihkimään. Parisen vuotta sitten siviilivihkimiset hoidettiin perjantaisin, jotta hääväki olisi hieman juhlatunnelmissa vihkitilaisuuden jälkeen. Mutta se taisi olla liian suosittu päivä."
Kirkon jäsenkirjarekistereistä vapautumiseen liittyy omituinen tapahtumattomuushorisontti joka yrittää imeä automaattsiesti kaiken sisäänsä mutta joka ei tahdo päästä mitään ulkopuolelleen. Siinä missä fysiikan tapahtumahorisontti peittää näkyvyyden ja jonka takaa valokaan ei pääse pakenemaan vetovoimakentästä, on kirkon kohdalla niin että kirkon byrokratian esteet ovat sellaisia että sen jäsenkirjoihin menemisen lähimailla on tapahtumattomuushorisontti jonka ulkopuolelle ei pääse irtautumaan edes järjen valo. Ja tämän tapahtumattomuushorisontin sisällä aika ja muut fysikaaliset suureet muuttuvat niin erikoislaatuisiksi että ne muutenkin näyttävät rikkovan tavallisen ihmisen ymmärryksen. En halua kirkolta tämänlaista arjessa läsnäolemista, tämänlaista joka näkyy lähinnä siten että tililtä puikahtaa joka kuukaisi piilorahaa pois. - Onneksi kirkon, kuten gravitaationkin, vetovoima on kuitenkin rajallinen, ja jossain kirkon vaikutusalueella, jäsenkirjojen reunamilla, on alue josta irtautuminen on vielä mahdollista. Mielikuva on kenties tässäkin voimakkaampi kuin itse reaalinen asia.
En silti leikkisi mustien aukkojen kanssa. Tai kirkkoon liittymiseenkään ; Olo kirkon rajoiteyritysten kohdalla on pikemminkin sellaista, että jos vielä kuuluisin kirkkoon, eroaisin siitä välittömästi koska en voisi olla ihan varma siitä että se olisi huomenna enää mahdollista.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Pet Shop Of Horrors; sopimus rikos ja kristinusko.
"Pet Shop of Horrors" on japanilainen sarja, josta on sekä mangaversio, että animeversio. Ne on molemmat käännetty englanniksi.
Sarjassa keskiössä on erikoisia hirviöitä myyvä eläinkauppa. Se myy, hyvin usein ihmismäisiä, tarueläimiä. Mukana on aina ehtoja joilla eläintä täytyy hoitaa. Ostaja tekee jossain vaiheessa virheen, ja sitten tästä tulee suuria vaikeuksia. Eläinkauppa livahtaa vastuusta, koska kyseessä on aina ollut sopimusrikos. Kyseessä on aina ostajan tragedia.
Esimerkiksi erääsä jaksossa hemmotellun lapsen kuolemasta seuraa tarve ostaa lapsen näköinen mystinen lemmikki. Kun tätä lemmikkiä ei saa ruokkia karkeilla, vaan pelkällä salaatilla, on kyseessä olennaisesti hemmottelukysymys. Kun karkki annetaan ruinaavalle, kuten sille alkuperäisellekin, tulee tästä peto joka lopulta syö omistajansa.
Eli se on sarjakuvana ja piirrossarjana. Luin ja katsoin koko sarjan. Kun tein tämän melko tiiviissä tahdissa, eräs asia oli helppo huomata. Suurin ero on "Cound D":ssä. Tämä on keskeinen hahmo, eläinkaupan omistaja ja eläinten myyjä, joka liimaa muutoin toisistaan erilliset tarinat yhteen. Muutoinhan sarjan hahmot vaihtuvat.
1: Mangassa Cound D:stä saa hyvin neutraalin kuvan. Hän vain pitää kauppaansa. Asiakkaan virhe on korostetusti ostajan omissa intresseissä. Hän on ostanut eläimen jostain tietystä syystä. Cound D vain myy. Hän antaa ohjeet sen hoitamiseen, ja on jollain tasolla pettynyt kun asiakkaat eivät ohjeita viitsi noudattaa. Asiakkaan hamartia on pohjimmiltaan tottelemattomuus.
2: Animessa Cound D kuvataan pelottavissa kulmissa. Silmälasit välähtelevät perinteiseen animepahis tyyliin. Tarinat ovat "melko samanlaisia", joitain asioita on tietysti kuvattu eri tavoin. Piirrossarjasta saa kuitenkin sellaisen kuvan, että Count D myy tahallaan lemmikit, jo ennalta tietäen tilanteen. Count D vivahtaa ilkeään. Asiakkaan hamartia on se, että hän menee kauppaan ylipäätään.
Erot ovat erityisen vahvoja sarjakuvan ja piirrossarjan alkupuolella. Tarinan edetessä Count D:ssä tapahtuu pieniä muutoksia. Kuitenkin olen jättänyt tämän muutoksen syrjään ja keskityn hieman muuhun.
Kristinuskossa Jumala nähdään usein "Mangan tapaisena Count D:nä". Hän antaa vapaan tahdon, ja ihmiset itse pilaavat asiansa.1
Saatana sen sijaan nähdään "Animen Count D:nä". Perinteinen sopimus Saatanan kanssa on ollut hyvin samanlainen jo Faustista lähtien. Ihminen täyttää jotain tarvettaan ja tekee tämän saadakseen sopimuksen Saatanan kanssa. Asiat eivät pääty kuten ihminen haluaa, ja Saatana ei syyllisty sopimusrikkomukseen, koska on osannut ottaa oikeat pykälät mukaan ja osaa lukea sopimuksen sanamuodotkin tietyllä tavalla.
1 Tavallaan oikea määritelmä tämänkaltaiselle ei ole välttämättä "hyvä". Kristinuskon Jumala olisi ainakin DD -roolipelejen moraalikaaviota käyttäen pikemminkin "Lawful Neutral" kuin "Lawful Good". Tavallaan Taivas ja Helvetti nollaavat toisensa ja Jumala on ainoastaan vahvasti lainkuuliainen. Jumala antaa säännöt seurattavaksi ja tuomitsee niiden seuraamisen ja seuraamatta jättämisen mukaan. Hän tuomitsee väärintekijät Helvettiin vaikka Rakastaa näitä syntisiäkin, eikä haluaisi heitä sinne laittaa. Tämä korostaa sitä että Hän hylkää tämän rakkauden lain edessä.
Sarjassa keskiössä on erikoisia hirviöitä myyvä eläinkauppa. Se myy, hyvin usein ihmismäisiä, tarueläimiä. Mukana on aina ehtoja joilla eläintä täytyy hoitaa. Ostaja tekee jossain vaiheessa virheen, ja sitten tästä tulee suuria vaikeuksia. Eläinkauppa livahtaa vastuusta, koska kyseessä on aina ollut sopimusrikos. Kyseessä on aina ostajan tragedia.
Esimerkiksi erääsä jaksossa hemmotellun lapsen kuolemasta seuraa tarve ostaa lapsen näköinen mystinen lemmikki. Kun tätä lemmikkiä ei saa ruokkia karkeilla, vaan pelkällä salaatilla, on kyseessä olennaisesti hemmottelukysymys. Kun karkki annetaan ruinaavalle, kuten sille alkuperäisellekin, tulee tästä peto joka lopulta syö omistajansa.
Eli se on sarjakuvana ja piirrossarjana. Luin ja katsoin koko sarjan. Kun tein tämän melko tiiviissä tahdissa, eräs asia oli helppo huomata. Suurin ero on "Cound D":ssä. Tämä on keskeinen hahmo, eläinkaupan omistaja ja eläinten myyjä, joka liimaa muutoin toisistaan erilliset tarinat yhteen. Muutoinhan sarjan hahmot vaihtuvat.
1: Mangassa Cound D:stä saa hyvin neutraalin kuvan. Hän vain pitää kauppaansa. Asiakkaan virhe on korostetusti ostajan omissa intresseissä. Hän on ostanut eläimen jostain tietystä syystä. Cound D vain myy. Hän antaa ohjeet sen hoitamiseen, ja on jollain tasolla pettynyt kun asiakkaat eivät ohjeita viitsi noudattaa. Asiakkaan hamartia on pohjimmiltaan tottelemattomuus.
2: Animessa Cound D kuvataan pelottavissa kulmissa. Silmälasit välähtelevät perinteiseen animepahis tyyliin. Tarinat ovat "melko samanlaisia", joitain asioita on tietysti kuvattu eri tavoin. Piirrossarjasta saa kuitenkin sellaisen kuvan, että Count D myy tahallaan lemmikit, jo ennalta tietäen tilanteen. Count D vivahtaa ilkeään. Asiakkaan hamartia on se, että hän menee kauppaan ylipäätään.
Erot ovat erityisen vahvoja sarjakuvan ja piirrossarjan alkupuolella. Tarinan edetessä Count D:ssä tapahtuu pieniä muutoksia. Kuitenkin olen jättänyt tämän muutoksen syrjään ja keskityn hieman muuhun.
Kristinuskossa Jumala nähdään usein "Mangan tapaisena Count D:nä". Hän antaa vapaan tahdon, ja ihmiset itse pilaavat asiansa.1
Saatana sen sijaan nähdään "Animen Count D:nä". Perinteinen sopimus Saatanan kanssa on ollut hyvin samanlainen jo Faustista lähtien. Ihminen täyttää jotain tarvettaan ja tekee tämän saadakseen sopimuksen Saatanan kanssa. Asiat eivät pääty kuten ihminen haluaa, ja Saatana ei syyllisty sopimusrikkomukseen, koska on osannut ottaa oikeat pykälät mukaan ja osaa lukea sopimuksen sanamuodotkin tietyllä tavalla.
1 Tavallaan oikea määritelmä tämänkaltaiselle ei ole välttämättä "hyvä". Kristinuskon Jumala olisi ainakin DD -roolipelejen moraalikaaviota käyttäen pikemminkin "Lawful Neutral" kuin "Lawful Good". Tavallaan Taivas ja Helvetti nollaavat toisensa ja Jumala on ainoastaan vahvasti lainkuuliainen. Jumala antaa säännöt seurattavaksi ja tuomitsee niiden seuraamisen ja seuraamatta jättämisen mukaan. Hän tuomitsee väärintekijät Helvettiin vaikka Rakastaa näitä syntisiäkin, eikä haluaisi heitä sinne laittaa. Tämä korostaa sitä että Hän hylkää tämän rakkauden lain edessä.
maanantai 28. syyskuuta 2009
Informaatio ja merkitys.
Usein, kun puhutaan siitä miten jossakin on informaatiota, tarkoitetaan että siinä on paljon merkitystä. Kuitenkin informaatioteoria keskittyy rakenteeseen. Tässä on itse asiassa melko suuri ero. Sillä esimerkiksi satunnainen merkkijono on sellainen, että sen koostamiseen tarvitaan pitkä merkkijono, sillä on paljon rakennetta. Sillä kuitenkaan ei välttämättä ole yhtään mitään merkitystä.
Siksi kun matematiikassa puhutaan informaatiosta, kysymyksessä on jonkinlainen kvantifikaatio : Niissä mitataan merkkijonosta sen rakenteeseen liittyvien piirteiden määrää : Tämä voi olla vaikkapa todennäköisyys sille, miten tämä saataisiin sattumalta tai miten sen voisi kuvata mahdollisimman pienesti. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että informaatioteoriat ovat kiinnostuneita vain siitä kuinka paljon informaatiota merkkijonossa on, ja tähän ei liity se minkälaisia asioita se tarkoittaa arkielämässä.
Ero on oikeastaan aika olennainen, ja tavallaan selvä. Esimerkiksi jos meillä on symboli, joka on rakenteeltaan ympyrä, jonka päällä on risti tai nurinpäin käännetty naaraan merkki, meillä on maan symboli (♁) Kuitenkaan ei ole mitään selvää syytä, miksi tuo merkki viittaisi yhtään mihinkään. Se, että merkki on maan symboli on sopimuskysymys. Siksi sen tarkoitusta ei voi mitata katsomalla sen sisältöä. Toisaalta sama merkkikin voi tarkoittaa eri konteksteissa eri asioita, joten se on erittäin mutkikasta ellei mahdotonta. Tämän viittauksen ja merkityksen mutkikkuudesta saa ehkä arkijärjellä käsitystä lukemalla Terry Pratchettin "Carpe Jugulum" -kirjan : Siinä vampyyrit opettelevat sietämään pyhiä symboleja analysoimalla että niissä on viivoja ja ympyröitä. Tällöin niiden pyhyys katoaa, ne ovat vain kuvioita. Lopulta ongelmaksi koituu se, että tässä opitaan tunnistamaan geometrisiä kuvioita, ja jokaisella uskonnolla on omansa. Tätä kautta vampyyrit kohtaavat valtavan määrän pyhyyttä: Analysoimalla ympäristöä he löytävät geometrisia symboleja kaikkialla. Pyhä on tässä ikään kuin placebo ja nocebo : Se toimii vaikka ei ole tottakaan, koska se nähdään niin. Merkitys, sisältö, kuten pyhyys ei ole pelkkä muodon kombinaatio vaan se on sen lisäksi sopimus- ja näkemyskysymys.
Itse asiassa melko lailla tällä tavalla Denotationaalisen semantiikan kautta haetaan merkityksen määrittelyä. Otetaan esimerkiksi symboli, joka voi olla tietenkin vaikkapa minun nimeni tai vaikka kuva stonehengestä, tai matemaattinen numero "13" on loppupeleissä merkitystä vain ja ainoastaan sopimuksen kautta. Sopimuksessa rakennetaan syntaktinen rakenne, ja merkitys syntyy sitä kautta että rakennetaan ikään kuin kartta, joka kertoo kohteet ja toiminnat joihin ollaan viittaamassa. Ja tämän jälkeen "Kissa" viittaakin johonkin nurkissa pyörivään karvaolentoon (Joka on kuvaus ja sinällään kasa samanlaisia tälläisiä saman sopimusjärjestelmän elementtejä, jotka viittaavat niiden ulkopuolelle.) Ilman sopimusta ei ole mitään absoluuttista syytä että se viittaisi juuri tuohon sisältöön. Sama sopii tietenkin lukuihinkin.
Numerojono voi toimia tietokoneessa ohjeena, tai olla toisessa kontekstissa numero (harva kuitenkaan kertoo bittikarttakuvia keskenään, se kun vaatisi sopimuskontekstin vaihtamista.) Ja eri kontekstit valiten sille saadaan erilainen määrä merkitystä. Tätä kautta se voi vaatia enemmän tai vähemmän merkitystä. Osassa merkitystä on, toisissa ei. Ja merkitykset ovat erilaisia. ("Kissa" on merkkijonona sellainen että se voidaan esittää biteissä. Mutta sen merkitys asiana on jotain muuta. On vaikeaa sanoa onko asia "kissa" enemmän merkitystä sisältävä kuin asia "maapallo" tai asia "Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen".)
Merkitys on siis oikeastaan vain sitä että informaatio on jossakin juuri tietyssä kontekstissa eikä jossain muussa. Tämä taas viittaa itse merkkijonon ulkopuolelle, siihen sopimusrakenteeseen joka sen on tuottanut ja joihin se viittaa. Informaatioteoriassa taas ollaan kiinnostuneita itse merkkijonoista, eikä siitä mihin ne viittaavat.
Tästä päästäänkin hauskaan asiaan. Jos ei ole mitään kontekstia, miten arvioida sen informaation määrä? Itse asiassa ilman jotain kontekstia ei voida arvioida mitään. Ratkaisuna onkin minimaalisen kontekstin hakeminen. Ja tätä kautta algoritmisessa kompleksisuudessa arvioidaan merkkijonon informaatio. Se perustuu kuvaukseen. Informaatio joka jossain merkkijonossa on lyhin kuvaus joka uniikisti tuottaa juuri sen merkkijonon. Eli kysessä on rakenne. Mutta ei mikä tahansa rakenne, vaan lyhin rakenne joka voi tuottaa sen merkkijonon. (Mikä on eri asia kuin se, että onko jonolla merkitystä. Kuten aiemmin toistettu : Satunnainen ja mielivaltainen merkkijono vaatii pitkän ohjelman, koska siinä on paljon rakennetta.) Ymmärtämistä ei tarvita, koska se mistä ollaan kiinnostuneita on merkkijonon toisintaminen. On vain keksittävä tapa, jolla se voidaan kuvata lyhyesti : Jotta voit toistaa merkkijonon 10 ei tarvitse tietää että se viittaa lukuun kymmenen ja binaarinumeroissa lukuun 2. Kaikki mitä informaatioteoria tarvitsee on tietää että se on sarja symboleita.
Tämä määrittelytapa tuntuu vähän hassulta. "Informaation määrä" = "lyhimmän rakenteen kuvauksen pituus". Jonkun asian kuvaileminen ilman että siihen liitetään tietoa, tuntuu oudolta. Ero on komputaatiossa : Ensin määritellään tietynlainen kalkulaatioita tekevä kone (minimal universal computing device), jossa luvaus on ohjelma joka tuottaa tämän merkkijonon.1 Lyhin kuvaus on lyhin ohjelma, joka ilman ulkopuolisia väliintuloja (inputteja) tuottaa juuri tuon merkkijonon. Ongelmana tässä on tietysti se, että laskentajärjestelmiä on useita. Niiden tulokset eivät ole aivan samoja. Onneksi tässä kohden on tehty mielenkiintoinen löytö. Kun otetaan mikä tahansa pari erilaisia laskentakoneita, lyhin ohjelma joka tuottaa tietyn merkkijonon ei eroa toisistaan kovin paljoa. Eksaktin mitan sijasta saadaan siis hyviä arvioita.
Karkeasti voidaan sanoa että informaatioteoria ei käsittele ollenkaan merkitystä. Jos merkitys astuu mukaan kuvioihin, ollaan tekemisissä jonkun muun merkkijonon käsittelytavan kanssa kuin informaation.
1 Esim. minimal viittaa "tosi karkeasti" siihen että mitään "taikaesittelyjä ei asenneta". Eli jokainen kuvaus tuottaa yhden tietyn rakenteen, eli yhdellä symbolilla saadaan korkeintaan yksi kuvaus. Aihe on paljon mutkikkaampi, enkä sitä osaa niin hyvin että uskaltaisin. Eikä onneksi tarvitakaan. Tämähän ei ole mitään "rajua matikkaa". Vaan simppelisti yritelmä kuvata sanallisesti matemaattisia ilmiöitä.
Siksi kun matematiikassa puhutaan informaatiosta, kysymyksessä on jonkinlainen kvantifikaatio : Niissä mitataan merkkijonosta sen rakenteeseen liittyvien piirteiden määrää : Tämä voi olla vaikkapa todennäköisyys sille, miten tämä saataisiin sattumalta tai miten sen voisi kuvata mahdollisimman pienesti. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että informaatioteoriat ovat kiinnostuneita vain siitä kuinka paljon informaatiota merkkijonossa on, ja tähän ei liity se minkälaisia asioita se tarkoittaa arkielämässä.
Ero on oikeastaan aika olennainen, ja tavallaan selvä. Esimerkiksi jos meillä on symboli, joka on rakenteeltaan ympyrä, jonka päällä on risti tai nurinpäin käännetty naaraan merkki, meillä on maan symboli (♁) Kuitenkaan ei ole mitään selvää syytä, miksi tuo merkki viittaisi yhtään mihinkään. Se, että merkki on maan symboli on sopimuskysymys. Siksi sen tarkoitusta ei voi mitata katsomalla sen sisältöä. Toisaalta sama merkkikin voi tarkoittaa eri konteksteissa eri asioita, joten se on erittäin mutkikasta ellei mahdotonta. Tämän viittauksen ja merkityksen mutkikkuudesta saa ehkä arkijärjellä käsitystä lukemalla Terry Pratchettin "Carpe Jugulum" -kirjan : Siinä vampyyrit opettelevat sietämään pyhiä symboleja analysoimalla että niissä on viivoja ja ympyröitä. Tällöin niiden pyhyys katoaa, ne ovat vain kuvioita. Lopulta ongelmaksi koituu se, että tässä opitaan tunnistamaan geometrisiä kuvioita, ja jokaisella uskonnolla on omansa. Tätä kautta vampyyrit kohtaavat valtavan määrän pyhyyttä: Analysoimalla ympäristöä he löytävät geometrisia symboleja kaikkialla. Pyhä on tässä ikään kuin placebo ja nocebo : Se toimii vaikka ei ole tottakaan, koska se nähdään niin. Merkitys, sisältö, kuten pyhyys ei ole pelkkä muodon kombinaatio vaan se on sen lisäksi sopimus- ja näkemyskysymys.
Itse asiassa melko lailla tällä tavalla Denotationaalisen semantiikan kautta haetaan merkityksen määrittelyä. Otetaan esimerkiksi symboli, joka voi olla tietenkin vaikkapa minun nimeni tai vaikka kuva stonehengestä, tai matemaattinen numero "13" on loppupeleissä merkitystä vain ja ainoastaan sopimuksen kautta. Sopimuksessa rakennetaan syntaktinen rakenne, ja merkitys syntyy sitä kautta että rakennetaan ikään kuin kartta, joka kertoo kohteet ja toiminnat joihin ollaan viittaamassa. Ja tämän jälkeen "Kissa" viittaakin johonkin nurkissa pyörivään karvaolentoon (Joka on kuvaus ja sinällään kasa samanlaisia tälläisiä saman sopimusjärjestelmän elementtejä, jotka viittaavat niiden ulkopuolelle.) Ilman sopimusta ei ole mitään absoluuttista syytä että se viittaisi juuri tuohon sisältöön. Sama sopii tietenkin lukuihinkin.
Numerojono voi toimia tietokoneessa ohjeena, tai olla toisessa kontekstissa numero (harva kuitenkaan kertoo bittikarttakuvia keskenään, se kun vaatisi sopimuskontekstin vaihtamista.) Ja eri kontekstit valiten sille saadaan erilainen määrä merkitystä. Tätä kautta se voi vaatia enemmän tai vähemmän merkitystä. Osassa merkitystä on, toisissa ei. Ja merkitykset ovat erilaisia. ("Kissa" on merkkijonona sellainen että se voidaan esittää biteissä. Mutta sen merkitys asiana on jotain muuta. On vaikeaa sanoa onko asia "kissa" enemmän merkitystä sisältävä kuin asia "maapallo" tai asia "Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen".)
Merkitys on siis oikeastaan vain sitä että informaatio on jossakin juuri tietyssä kontekstissa eikä jossain muussa. Tämä taas viittaa itse merkkijonon ulkopuolelle, siihen sopimusrakenteeseen joka sen on tuottanut ja joihin se viittaa. Informaatioteoriassa taas ollaan kiinnostuneita itse merkkijonoista, eikä siitä mihin ne viittaavat.
Tästä päästäänkin hauskaan asiaan. Jos ei ole mitään kontekstia, miten arvioida sen informaation määrä? Itse asiassa ilman jotain kontekstia ei voida arvioida mitään. Ratkaisuna onkin minimaalisen kontekstin hakeminen. Ja tätä kautta algoritmisessa kompleksisuudessa arvioidaan merkkijonon informaatio. Se perustuu kuvaukseen. Informaatio joka jossain merkkijonossa on lyhin kuvaus joka uniikisti tuottaa juuri sen merkkijonon. Eli kysessä on rakenne. Mutta ei mikä tahansa rakenne, vaan lyhin rakenne joka voi tuottaa sen merkkijonon. (Mikä on eri asia kuin se, että onko jonolla merkitystä. Kuten aiemmin toistettu : Satunnainen ja mielivaltainen merkkijono vaatii pitkän ohjelman, koska siinä on paljon rakennetta.) Ymmärtämistä ei tarvita, koska se mistä ollaan kiinnostuneita on merkkijonon toisintaminen. On vain keksittävä tapa, jolla se voidaan kuvata lyhyesti : Jotta voit toistaa merkkijonon 10 ei tarvitse tietää että se viittaa lukuun kymmenen ja binaarinumeroissa lukuun 2. Kaikki mitä informaatioteoria tarvitsee on tietää että se on sarja symboleita.
Tämä määrittelytapa tuntuu vähän hassulta. "Informaation määrä" = "lyhimmän rakenteen kuvauksen pituus". Jonkun asian kuvaileminen ilman että siihen liitetään tietoa, tuntuu oudolta. Ero on komputaatiossa : Ensin määritellään tietynlainen kalkulaatioita tekevä kone (minimal universal computing device), jossa luvaus on ohjelma joka tuottaa tämän merkkijonon.1 Lyhin kuvaus on lyhin ohjelma, joka ilman ulkopuolisia väliintuloja (inputteja) tuottaa juuri tuon merkkijonon. Ongelmana tässä on tietysti se, että laskentajärjestelmiä on useita. Niiden tulokset eivät ole aivan samoja. Onneksi tässä kohden on tehty mielenkiintoinen löytö. Kun otetaan mikä tahansa pari erilaisia laskentakoneita, lyhin ohjelma joka tuottaa tietyn merkkijonon ei eroa toisistaan kovin paljoa. Eksaktin mitan sijasta saadaan siis hyviä arvioita.
Karkeasti voidaan sanoa että informaatioteoria ei käsittele ollenkaan merkitystä. Jos merkitys astuu mukaan kuvioihin, ollaan tekemisissä jonkun muun merkkijonon käsittelytavan kanssa kuin informaation.
1 Esim. minimal viittaa "tosi karkeasti" siihen että mitään "taikaesittelyjä ei asenneta". Eli jokainen kuvaus tuottaa yhden tietyn rakenteen, eli yhdellä symbolilla saadaan korkeintaan yksi kuvaus. Aihe on paljon mutkikkaampi, enkä sitä osaa niin hyvin että uskaltaisin. Eikä onneksi tarvitakaan. Tämähän ei ole mitään "rajua matikkaa". Vaan simppelisti yritelmä kuvata sanallisesti matemaattisia ilmiöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)