MAD -logiikkaa (mm. ydinpommeista ja trollaamisesta)

Jonathan Glover on kirjoittanut "Causing Death & Saving Lives" on mainio kirja jos on kiinnostunut vaikkapa abortin, itsemurhan ja monen muun vastaavan asian eettisyydestä. Hän käsittelee erityisesti tilanteita joissa teemaan on liitetty ajatus joidenkin muiden pelastamisesta. (Onko itsemurha hyväksyttävä jos hyppäät sodassa joukkojenne päälle heitetyn kranaatin päälle ja täten pelastat toverisi? Onko abortti oikeutettua jos äidin henki pelastuu?)

Yksi hänen argumenteistaan koskee ydinsotaa. Hän lähestyy ydinpelotetta hyödyn kautta. Eli mitä hyötyä ydinpelotteesta voi olla. Usein ydinasetta käytetään ydinpelotteen kautta. Eli ei sitä kautta että se on voimakas ase. Eikä että sillä voitaisiin hyökätä. Vaan että kukaan ei uskalla hyökätä jos hallussa on ydinase. Kuitenkin käytännössä:
* Jos hyökkääjä on joku ideologisen äärisuuntauksen terroristi tai seonnut yksilö, ydinaseella on vaikeaa hyökätä heidän kimppuunsa. Hyökkääjän täytyy siis olla maa tai siihen rinnastettava toimija.
* Ei-ydinaseiden kanssa ei yleensä nähdä hyväksi käyttää ydinaseita. Eli jos vihollinen lähettää jalkaväkeä, ei sivistynyt maa käyttäisi ydinasetta. Toisin sanoen ydinase sopisi tältä osin pelotevaikutuksesta vain barbaarivaltioille.

Toisin sanoen ollakseen hyödyllinen ydinase ollaan tietynlaisessa skenaariossa. Sellaisessa että vastustaja lähettää ydinohjuksia niskaan. Ja tämän jälkeen tähän vastataan. Gloverin mukaan tilanne on kiinnostava. Jos olet maa jota isketään ydinpommilla, kuolee maastasi jo hirveästi siviilejä. Kun tässä vaiheessa lähdetään sitten vastaiskemään niin mitä hyötyä tästä on maallesi tuossa tilanteessa? Saat tapettua miljoona siviiliä toiselta puolelta. Pommin lähettäjät ovat todennäköisesti poteroissa suojassa painaessaan oman ydinaseensa liikkeelle joten heitä ei saada alas. Kun on jo kuollut miljoonia ihmisiä, niin voit korkeintaan aikaansaada miljoona kuollutta ihmistä lisää. Tämä ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyöty. Se vastaa ehkä alkeellisiin emotionaalisiin kostontunteisiin. Mutta tätä ei oikein voi laskea strategiseksi hyödyksi. Kostoisku sopii tietynlaisiin aggressiivisiin roistovaltioihin, mutta sellaiseksi tunnustautuminen ei ole poliittisesti järkevää.

Emotionaalinen ja ei-strategiallienn tapa lähestyä asiaa on se, että sanoisi että tuo on totta. Eli jos joku iskisi ydinaseella niin oltaisiin niin humaaneja että ei iskettäisi takaisin. Mutta että tästä ei sitten pitäisi kertoa kenellekään. Kuitenkin jos Gloverin argumentti on hyvä, kuten se minun mielestäni on, tämä tieto on tai sen pitäisi olla vastapuolen hallussa joka tapauksessa.

Mielestäni tilanne on klassinen peliteoreettinen ongelma.

Peliteoriassa on usein katsottu vangin dilemmaa. Sen kanssa on huomattu että jos peliä katsotaan "vain yhtenä kierroksena" niin on kannattavaa pettää aina. Koska jos vastapuoli toimii kiltisti tai huijaten, niin molemmissa tapauksissa pärjäät paremmin kuin silloin kuin jos et huijaa. Mutta jos peliä pelataankin sarjana jossa pelataan uudestaan ja uudestaan ja toisen pelitapaan voidaan vastata ja reagoida, tilanne muuttuukin siihen että pelissä pitkällä tähtäimellä pärjää hyväntahtoisilla ja yhteistyöhön valmiilla strategioilla.

Itse asiassa niin pitkälle että Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" pitää näitä matemaattisia ominaisuuksia syinä jotka tekevät sosiaalisille lajeille sopivia strategiointitapoja. Ja jonka vuoksi evoluutio voi niitä kehittää.

Mielestäni Gloverin argumentin heikkous onkin juuri siinä että se katsoo vain juuri tuota yhtä konfliktia. Se ei katso pidemmälle ja siksi se ei näe hyötyjä joita kostosta voi seurata. On toki hieman erikoista huomata, että hieman samantyylinen ajattelutapa joka mahdollistaa altruismin mahdollistaa myös ydinasekoston. ~ Nimittäin kosto voi toimia konkreettisena pelotteella siitä mitä jatkossa tapahtuu. Jos joku lähettää ydinpommin, joku muukin voi tehdä saman. Kenties jopa sama maa joka lähetti sen ensimmäisen.

Tämä on tuttua myös internetissä.

Katsoin tänään kuinka "joku muu" trollasi internetissä. Tämä tietenkin ilahdutti mieltäni. Lyhyessä ajassa trolli keräsi yli 300 kommenttia itseään sivistyneiltä pitäviltä ihmisiltä. (Usein minulta tulee paljon kommentteja mutta tuossa ketjussa kirjoitin vain pari kommenttia.) Hyvin moni turhautuu trolleihin ja vastaa kovasanaisesti. Tämä eskaloituu ja koko "ketju" menee rikki ja pilalle. ~ Sivistynyt ihminen voi kysyä että minkälainen roistovaltio tarvitaan ilkeilemään trolleille tai vaikka typerille kreationisteille. Eihän tämä ainakaan sopua paranna. Kuitenkin raivostuminen on helposti osoitus siitä että kyseinen puoli on valmis puolustamaan itseään ja tämä voi pelottaa pois osaa vääränlaisia reagointeja.

Samoin moni eristys-sensuuripolitiikkaa harrastava taho menestyy. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" potkii tunnetusti varsin helposti jäseniä pois. "Uncommon Descent" on aina ollut tunnettu siitä että siellä saa olla poliittisesti epäkorrekti siinä mielessä että evoluutioteorian kannattajista voi sanoa mitä tahansa salaliittoteorianmakuisia syytöksiä. (Piankan kuvitteellisesta ebolakommentista vedettiin pitkä aika paljon kaikkea.) Ja heitä saa kutsua ties millä nimillä. (William Dembskin tekemät pieruäänivideot joissa pilailtiin tuomari Jonesille sen jälkeen kun ID -piirejä epämiellyttävä tulos ID:n ja kouluopetuksen suhteesta tuli Doverin oikeudenkäynnin jälkeen.) Mutta ei erimielinen UD:n ylläpitäjien kanssa. Tai muuten kommenttisi "hukkuvat tarkistusjonoon" viikoiksi ja jopa kuukausiksi (joka on UD:sta ihan eri asia kuin sensuuri. Vaikka samanaikaisesti samanhenkisten viestit menevät suoraan läpi eikä heillä ole "viivettä".)

Osa voi nähdä tämän barbaarisena. Ja olla oikeassa. Mutta kyseessä onkin emotionaalinen kysymys eikä strateginen kysymys. (Aivan kuten ydinpommiasiassa osa voi nauttia kostosta mutta tämä ei tee siitä strategista. Osa voi pitää oikeutettuna että ei saa provosoitua jos provosoidaan. Mutta tämä on eettinen eikä strateginen kysymys.) Sekä UD että VSNAL -ryhmät ovat kestäviä ja omalla tavallaan menestyneitä ja suosittuja paikkoja. Jos niiden strategia olisi huono, ne katoaisivat olemasta. Sen sijaan ne ovat rasittavankin elinvoimaisia rinkirunkkauspiirejä erilaisille fundamentalistisille mielipuolille.

Itse en tosin sensuroi. Mutta olen tunnettu MAD -strategiasta. Tulen vihaiseksi (mad) ja minulla ei ole ylärajaa, joten olen periaatteessa valmis hyvin ankaraan ja loukkaavaan molemminsuuntaiseen loanheittelyyn. Niin kovaan että yleensä aloittaneella menee pasmat sekaisin pelkästään siitä että joku todella kehtaa iskeä takaisin niin häijysti. Tämä kieltämättä vähentää intoa aloittaa vittuilua, haastamista ja muuta Gish Gallop -typerehtimistä allekirjoittaneelle.

Kiusaamisen logiikkaa ja peliteoriaa

Matti Ridleyn "Jalouden alkuperä" käsittelee ihmisten altruismia peliteorian kautta. ; Kirjan ydinhenkenä on se, että vaikka ihmisillä on taipumus aggressioon, ilkeyteen, itsekkyyteen ja ikävyyteen, niin he ovat kuitenkin myös altruistisia. Ridley korostaa että evoluutio joka taas perustuu kilpailuun tuntuu ensialkuun huonolta syyltä hakea selitystä avuliaisuuteen ja auttamishaluun ja yhteistyöhön. Peliteorian kautta voidaan huomata että hyvin usein yhteistyö on se strategia joka kannattaa valita jos valitsee taktiikkaansa oma etu mielessään.

Näen että peliteoria on kätevä tapa käsitellä esimerkiksi kiusaamista hyvinvointiyhteiskunnassa. Sillä se opettaa monia hyvin jännittäviä asioita. (Tai vähintään väittämään erilaisia asioita.)

Peliteoreettinen taustoitus.

Tässä kohden on ehkä oleellista taustoittaa aivan alkeista (ja ajattelin myös jäädä niihin).;
Peliteorian esimerkki on "haukoista ja kyyhkyistä". Haukat ovat aggressiivisia ja kyyhkyt tekevät yhteistyötä. Jos haukka ja kyyhky kohtaavat, haukka voittaa. Mutta jos kyyhky kohtaa toisen kyyhkyn, molemmat hyötyvät. Kahden haukan kohtaaminen on rajua ja siitä tulee haukalle tappioita. ; Tärkeä huomio on, että jos yhteisö koostuu pelkästään kyyhyistä yhteisössä haukka pärjää todella hyvin. Vasta haukkojen määrän kasvu tekee siitä huonomman strategian. Tilanteessa onkin tasapainotila jota kohden haukkojen ja kyyhkyjen määrä tasoittuu jossa menestys lisää samanlaisten prosenttimäärää (eli voittavat haukat lisäisivät haukkojen määriä jatkossa ja voittoisat kyyhkyt lisäävät kyyhkyjen määrää.)

Tästä kätevintä on mennä vangin dilemmaan jossa siinäkin kyseessä on yhteistyö ja vastaanpelaaminen. Ideana on se, että jos pettää toverinsa saa helpotusta, ja jos kaveri pettää mutta itse pelaa yhteistyötä, niin kärsii. Mutta paras tulos on se, että molemmat tekevät yhteistyötä. Puhun tässäkin yhteydessä haukoista ja kyyhkyistä hieman epäortodoksisesti, mutta tämä karkeistus välittää ajatukseni paremmin kuin monitermisempi kokonaisuus. Vangin dilemma muuttuu kiinnostavaksi jos sitä pelataan monta kertaa peräkkäin ja pelitoveri ikään kuin kohdataan uudestaan. Se nimittäin muuttaa pelin luonnetta oleellisesti. Sisältä nousee erilaisia strategioita.

Haukalla ja kyyhkyllä strategia on yksinkertainen. Parhaat menestykset saadaan kuitenkin tavallisesti sekastrategioilla. Silloin tarjolla on tietyillä ehdoilla haukkaa ja toisella kyyhkyä. Tässä strategiasetissä usein menestyksekkäitä ovat esimerkiksi tit-for-tat, jossa ensin ollaan kilttejä (kyyhky) mutta sitten jos toinen onkin ilkeä (ei pelaa kyyhkyä vaan haukkaa) tälle yksilölle kostetaan pahat teot seuraavalla kierroksella (haukka) ja tehdään sitten sen mukaan miten toinen on toiminut.

Kun strategiat taistelevat keskenään on tavallista että tämä kiertää kehää. Jos tarjolla on sekalainen pakka satunnaisia strategioita tit-for-tat on voitokas. Jos se on vallitseva ja yleinen strategia, jota kaikki yleensä pelaavat käy kuitenkin niin että voitokkaampi on "häijy nuoleskelija" "Pavlov" joka on petollinen kunnes vastapuoli rankaisee jonka jälkeen hän tekee yhteistyötä mutta yrittää kuitenkin palata huijaamiseen. Ja niin edespäin. ; Tässä kohden on aina katsottava taustaa ja arvioitava strategian tehokkuutta sen kautta ; yksittäiset simppelit eisekastrategiat voivat toimia joskus. Esimerkiksi jos kaikki muut ilman poikkeuksia ovat kyyhkyjä, kannattaa ehdottomasti olla haukka. Tämänlainen reunaehto on tietysti hyvin tiukka mutta mahdollinen.

Tämä voidaan soveltaa normaalielämään yksinkertaisella ajatuksella lukoista. Lukot maksavat jotain, joten ne ovat jotain jota ei halua hankkia ilman hyviä syitä. Yhteisölle parasta olisi jos lukkoja ja poliisia ei tarvittaisi ja kaikki olisivat luotettavia (kyyhky) Jos ovissa ja autoissa ei olisi lukkoja, hälyttimiä eikä omaisuutta puolustavia poliiseja, varkaan olisi kuitenkin erityisen helppoa elää (haukka). Hyvän tekemisen rajoitteena on tämänlaiset asiat. Se, miten paljon ja miten vaikeasti murrettavia ja hinnakkaita lukkoja ja verenhimoisia poliisikoiria kannattaa hankkia riippuu tietysti varkaiden määrästä ja ahkeruudesta. Karkea sääntö on että mitä kovemmat esteet, sitä vähemmän kannattavaksi varkaisille käyminen käy. Ja mitä vähemmän varkaita sitä vähemmän lukoilla on järkeä

Peliteoria opettaa myös sen, että suuri määrä altruismia saadaan aikaan erikoisilla keinoilla. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperää" lukiessa oppii esimerkiksi sen, miten ihmiset vaikuttavat olevan yllättävänkin yhteistyöhaluisia. Eli vaikka kulttuurimme opettaa että ihmiset ovat perisynnin sokaisemia saastaisia olentoja, he kuitenkin kaiken kaikkiaan toimivat yllättävän avuliaasti. Aggressio on luonnollisesti osana settiä koska sekastrategiat ovat parhaita. Mutta kaiken kaikkiaan ihminen on yllättävän vähän vaarassa.

Yhdeksi syyksi Ridley näkee tässä rangaistuksen halun. Ihmiset nimittäin haluavat harjoittaa ylikovia rangaistuksia. Ylirankaiseminen tarkoittaa sitä että paha kostetaan niin kalliisti että se tulee jo kostajalle itselleen kalliiksi. Toisin sanoen rangaistukset ovat peliteoreettisesti "ylikovia", niiden tekeminen tulee liian kalliiksi suhteessa siitä saatavaan suoraan ja lyhytjänteiseen hyötyyn. Rikoksen uhri on siis valmiiksi persnetossa mutta on halukas tuottamaan lisää tappiota saadakseen kostaa rikoksen tekijälle. Tämä panostus on luonnollisesti pois rikoksentekijän kannattavuudesta. Rangaistuksista tulee helposti ylisuuria verrattuna saavutettuun hyötyyn. Näin ollen pelkkään kiinnijäämisriskiin ja saatuun hyötyyn nähden ylikova altruismi on selitettävissä ylikovien rangaistusten kautta. Nämä ikään kuin kulkevat käsi kädessä.

Koulukiusaamiseen.

Oletetaan että ihmiset harjoittavat erilaisia strategioita. He ovat todennäköisesti sekastrategian kannattajia. Lisäksi on selvä huomata, että koulun valitsema rangaistustapa vaikuttaa tilanteeseen. Tämä on olennaista koska näyttää siltä että koulutusjärjestelmä ei käytä sekastrategiaa. Tällöin tehokkain pelistrategia ei olekaan se jota voisi luulla.

Koulun ja kasvatuksen ihanne on nykyään hyvin lempeä. Lempeässä kulttuurissa korostetaan että on päästävä eroon vanhasta koulutusjärjestelmästä jossa "pojat olivat poikia".
1: Vanha "pojat ovat poikia" -järjestelmä oli "haukkojen koulunpiha" jossa valtaosa lapsista on haukkoja. Tällöin lasten keskuudessa vallitsevaa julmuutta on ollut aina, ja ennen siihen suhtauduttiin siten että pojat kävivät keskenään nyrkkitappeluita joiden nähtiin jotenkin kuluvan asiaan.
___1.1: Tämän tilan kehitykselle kiinnostavaa on se, että koska kaikki olivat anarkistisia, yhteisö ja kavereiden saaminen tueksi oli tärkeää. Asiat rauhoittuvat kylmän sodan kaltaisella kauhun tasapainolla jossa tehdään yhteistyötä ; Vaikka vanhemmat eivät puuttuneet, lapset rakentavat sisäisen lasten itsensä toteuttaman rangaistusjärjestelmän. Systeemi siis kehittyy tit-for-tatiksi. Joka taas suosii nuoleskelijoita. Syntyy ns. yhtenäiskulttuuri jossa ollaan kovia mutta reiluja, mutta jossa kuitenkin tuetaan kieroilija-nuoleskelijoita jotka epäsankarillisesti lähinnä komppaavat asioita ja vallitsevaa modus operandia.
2: Tästä "haukkojen koulunpihasta" on menty sitten "kyyhkyjen koulunpihaan" jossa valtaosa koululaisista on kyyhkyjä. Tässä kiusaamisen vastaantullessa vanhemmat ja opettajat keskustelevat tapahtuneesta. Rangaistukset ovat minimissä ja yhteistyö maksimissa. Kyyhkyjen systeemissä koulu ei edelleenkään rankaise, vaan yhteiskunta tekee enemmänkin vaikeutuksia lasten sisäiselle rangaistusjärjestelmälle ; Jengiytymistä estetään. Tässä kannattavin toimintastrategia on tietysti haukkana oleminen.

Liberaali ihanne onkin suurelta osin toteutunut. Yhteisö on pääosin kyyhkymäistä ja koulun rangaistusjärjestelmä on mennyt ääripäästä toiseen. ; Toki on teknisesti väärin sanoa että liberaali yhteisö ei rankaise ollenkaan. Oikea termi on sanoa että se alirankaisee monissa tapauksissa. Ja tässä mielessä sen vaikutukset ovat samansuuntaisia kuin rankaisematta jättämisessä.

Ongelmana on se, että se tarjoaa hyvin lieviä rangaistuksia. Osa tomertuu kun jokainen vastaan tullut kiusaamistapaus kohdataan. Moni kokeekin että kiusaajan ja kiusattujen välinen vuoropuhelu on auttamista. Joukossa on kuitenkin joitain "läpeensä haukkoja" jotka eivät välitä moitteesta. : Heille koulu ei tarjoa minkäänlaista rankaisua. Peliteoreettisesti tämä tarkoittaa samaa kuin alimääräinen rankaisu. Joka on edellä mainitsemani ylenmääräisen rankaisun vastakohta.
1: Liberaalien ajatuksena on että lempeys ja keskustelu avaa järkevässä ihmisessä myötätunnon. Näihin ihmisiin he eivät vain osu. Tietyssä määrin tämä tarkoittaa sitä että "läpeensä haukat" eivät ole "rationaalisia ihmisiä" liberaalien ehdoilla. Vaan he muistuttavat enemmän niitä perisynnin turmelemia ihmisiä. Nämä ovat uuskonservatiivin ihmiskuvan mukaisia ihmisiä. Sellaisia jotka ovat ikään kuin psykopaatteja joita on pidettävä kurissa esimerkiksi uskonnon tarjoamalla Herran nuhteella.

Läpeensä haukkojen kohdalla oleellista on että heille lempeä "kyyhkyjen koulunpiha" ei tarjoa vastusta. Heitä kyyhkymaailma ei jarruta mitenkään. Tilanne on heille hyvin kannattava. Sillä tässä todellisuudessa syntyy tilanne, jossa haukan ei tarvitse pelätä toiseen haukkaan törmäämistä. Haukkoja on vähän, joten hän voi ärhennellä. Ja koska sivustakatsojat ovat kyyhkyjä, enemmistö vain seuraa asioita sivusta sääliömäisesti. ; Tehokkaimpia strategioita tässä tilanteessa olisi tietysti kunnolliset rankaisut.

Kiusatut itse ovat tietysti ihmislajin edustajia, joten heille luontevaa on korostaa että heille syntyy helposti halua ylikompensaatioon. Eli kostetaan kovemmin mitä kiusaajat itse ovat tehneet. Siksi olisikin hyvä korostaa kunnon rankaisuja näille "läpeensä haukoille". Nyt kun tilanne on helposti se, että kiusattu joutuu siirtymään johonkin toiseen kouluun. Valitettavasti haukka jää vanhan koulun pihaan ja siellä riittää muita kyyhkyjä tarjolle.

Ongelmana onkin se, että sekä konservatiivien "pojat ovat poikia" että liberaalien "pojat ovat tyttöjä" -strategiat eivät ole sekastrategioita. Liberaalien ihmiskuva on liian utooppinen ja konservatiivien -etenkin uuskonservatiivien - ihmiskuva on liian dystooppinen. Niissä on yksi ihmiskuva joka on joko pohjimmiltaan perisynnin turmelema ja paha tai pohjimmiltaan hyvä ja ystävällinen. Ja tämä yksiniittinen ihmiskuva sitten määrittelee valvonnan ja rangaistukset ja ongelmien käsittelyn. Ne eivät pelaa sekastrategialla. Siksi ne eivät ole peliteoreettisesti koskaan toimivia. (Monet strategiat toimivat tietyissä tilanteissa eli aina toteutuvaa "parasta, tiettyä ja yhtä" voittoisaa strategiaa ei ole. Silti moni strategia on miltei aina huono.)

Itse näkisin että "läpeensä haukoille" pitäisi olla tarjolla jopa ylikovaa rankaisua. Sillä jos todella haluamme kasvattaa yhteiskunnasta altruistisen jossa ei ole tilaa sortajille, täytyy väkivaltakoneistossa olla jarruja ylikovien rangaistusten muodossa. Sillä jos eletään altruistista yhteiskuntaa, itsekäs ääliö pärjää yltiötehokkaasti. Ja hänen menestyksensä seuraamana yhteisö ei enää pian ole altruistinen yhteisö. Ja siinä vaiheessa "kyyhkyjen lempeä maailma" ei enää pysy kasassa ; Koulun ikkunat kivitetään sisään ja siisti maalipinta tuhritaan graffitein. Tauluja ei enää ole näkyvissä koska ne on varastettu ja kuljetettu lähimpään panttilainaamoon.

numeroniiloilua ja hyvän elämän strategisointia

"Ajattelun ammattilainen" kuvasi talouden taantumaa muistuttamalla siitä että romahduksen syy oli itsekkyys. Tämän hän liitti libertaristiseen talouspolitiikkaan. Ja tämän taakse hän näki syylliseksi peliteorian "Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti."

Tämä lausunto ihmetyttää ainakin minua, kenties siksi että olen hieman tutustunut tämän "numeroniilon" laskelmiin.
1: Kun esimerkiksi otetaan esille vangin dilemma, esille nousee nimenomaan strateginen taso joka ei jää yksittäistapauksiin. Nashin tasapainotila perustuu siihen että kaikissa peleissä ei pelata nollasummapeliä. Eli pelata peliä jossa toisen häviö on automaattisesti toisen voitto. Tässä strategiassa on usein etsittävissä tasapainotila, jota ei todellakaan kuvaa "omaan pesään vetäminen" vaan enemmänkin sekastrategia, jossa keskitytään frekvenssiin ; Nashin tasapainossa keskitytäänkin siihen että esimerkiksi pokerissa ei kannata aina bluffata, tai pelata aina käden mukaan vaan bluffauksen täytyy olla tilastollisesti "tietyn usein" jotta se olisi kannattavinta. ~ Jo esimerkiksi populaariteos Tom Siegfriedin "John Nash, Peliteoria ja luonnon koodi" -kirja opettaa sen, että Nashin kaavat eivät ole mitään puhdasta itsekkyyttä. Kirjan lopussa on "liitelukuna" esimerkki Nashin tasapainotilan laskemisesta, jossa lopputuloksena saadaan juuri sekastrategiallinen tulos. (Esimerkissä on järkevintä pelata 1/3 "haukkaa" ja 2/3 "kyyhkyä".)
2: Kun "Ajattelun ammattilainen" korostaa että korjausehdotus olisi hylätä lyhytjänteisyys pitkäjänteisyydellä "Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin - mutta häviät helpommin turnauksen." on nostettava esille väistämättä esimerkiksi se, että yhteistyötä tekevä tit-for-tat -strategia on peliteoreettisesti kannattava ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" -kirjassa näkökulma on siinä miten luonnossa havaittava yhteistyö ja auttaminen noudattaa peliteorian lainalaisuuksia. (Tästä aiheesta on kätevästi alkeet myös netissä, josta ne asiasta kiinnostuneet joiden kiinnostus riittää asiaan tutustumiseen sen sijaan että keksisi meheviä herjausnimiä, voivat löytää kaikenlaista alle viiden minuutin googlailulla.) Jos väittää että Nashin tasapainotila syntyy automaattisesti ahneudella ja avuliaisuuden ja yhteistyön ohittamisella, ei voisi olla suunnilleen enempää väärässä. (Jos pitää siitä että asiat hoidetaan ad hominemilla eli näkemyksen sisällön tarkan erittleyn ja kritiikin sijasta ottaa kohteeksi esimerkiksi näkemyksen keksijän habituksen, voisi tässä sanoa "potut pottuina" että tämänlaiset lausumat ovat jotain olkiukotuksia joita voi syntyä jos hyssyilevät optimistihumanistit pääsevät hyysäilemään karkkimaafantasioineen.)
3: Nashin näkemyksessä tavoitellaan yksilön voittoa. Tätä lähtökohtaa ei pidä sekoittaa toivottavuuteen. Itse asiassa Nashin laskelmien hienous onkin juuri siinä, että se on lähempänä Adam Smithin alkuperäistä ideaa jossa ei puolusteltu itsekkyyttä itsessään, vaan kuvattiin sitä miten itsekkäistä lähtökohdista syntyy yhteistyötä ; Esimerkiksi käsityöläisen ahneus saada rahaa ajaa hänet tekemään kenkiä jotka ovat niin hyviä että kelpaavat menemään kaupaksi ja niin halpoja että ne myös menevät kaupaksi. Näin, sen sijaan että vain ryöstelisi ihmisiä, hän valmistaakin esineitä jotka hyödyttävät muitakin. Tämä toki voidaan vääristää ahneuden oikeutukseksi, mutta nähdäkseni sekä Smith että Nash ovat olleet omilta lähtökohdiltaan humaanimpia ja heitä on sitten vain käytetty ns. "tarkoitushakuisesti".
-> Virhe "peliteoria on itsekkyyttä" on kaiken kaikkiaan täsmälleen sama, kuin mikä tehdään usein evoluution kohdalla kun altruismi nähdään liikaa yhteistyönä. Sen vuoksi hämärtyykin esimerkiksi juuri se että Nashin tasapainotila saavutetaan usein niin että "voittosarjassa" mukana on nimenomaan myös niitä yhteistyötilanteita. Ja että Nashin tasapainotilat pitävät itse asiassa sisällään yleensä sellaisia asioita joita naivit optimistit tuppaavat unohtamaan. Kuten sen, että jos kaikki haluavat samaa, kaikki eivät voi onnistua.

Kuitenkin "Ajattelun ammattilainen" ei ole muutoin kannanotoissaan hakoteillä. Hän nimittäin ymmärtää libertaristisen talousjärjestelmän seuraukset paremmin kuin Nashin peliteorian. Ainakin itse olen jopa iloinen siitä, että joku vastustaa talousteoriaa jonka ytimessä on "oletus rationaalisesta kaupankäynnistä". Itse olen sen verran voimakas behavioral economicsin kannattaja, että ajatus siitä että taloutta ja kaupankäyntiä kuvattaisiin täysin rationaalisten toimijoiden tilannekohtaisena voitonmaksimointina jossa toisen käyttäytymistä ennakoidaan olettaen tämä täysin rationaaliseksi pitää sisällään aivan liian monta kohtaa jossa oletetaan että ihminen on järjellinen olento.

Vapaassa markkinataloudessa ns. sosiaalinen pääoma ("synnynnäiset edut") kasautuvat varsin helposti. Vaikka tässä usein puhutaankin siitä miten yrittämällä voi pärjätä, on tilanne kuitenkin itse asiassa niin että sosiaalinen pääoma tarkoittaa sitä että lapsi saa vanhemmiltaan rahaa koulutukseen jolloin hänen ei tarvitse käydä samalla töissä kun opiskelee (joka mahdollistaa kokopäiväisemmän opiskelun). Ihmiset perivät rahaa - ja rahan lisäksi sosiaalista tilaa, esimerkiksi kontakteja. Rikkaan perheen vesa kykenee tapaamaan miltei automaattisesti sellaisia ihmisiä, joiden kohtaaminen esimerkiksi minulta vaatisi erittäin paljon yritteliäisyyttä.
1: Sivumennen sanoen tässä onkin taatusti osasyy sille, miksi perinteisesti on jaettu ihmisiä "aitoon aateliin" ja "nousukkaisiin". Tässä on toki ollut mukana myös roima annos elitististä sukuihailua, mutta rikkaaksi syntyneen ei tarvitse ponnistella kovin suurella häijyydellä, kun taas noustaksesi piireissä sinun on käytettävä ankaraa kyynärspäätaktiikkaa. (Ponnistajilla on myös usein ankeat olot, joten he ovat myös epätoivoisempia. Ja kun elinympäristö ei ole ollut esimerkiksi yhtä turvallinen, on selvää että heillä voi olla jopa traumoja vääristämässä psyykeä.) Nousukkaiden häijy luonne on taatustu huomattu, ja tällä on varmaan osittain tuettu sitä harhakuvitelmaa että aateluus olisi jokin verenperintöominaisuus jota rahvaalla ei ole.

"Itiilikassa" on aiheesta hyvä näkemys. Siinä yhteiskunnan hoitaminen nosteaan esille ja myös peliteoria on asetettu oikein hyvään kontekstiin. (Lisäksi siinä on maailman omituisin kommentti transhumanismista joka on niin omituinen "floodaan ihan eri aiheesta kuin olet kirjoittanut, ja paljon paskemmin" -lausunto että se ansaitsee jonkin crank -erityismitalin.) "John Nashin kuvailema peliteoria ja Peter Sengen kuvaama systeeminen ajattelu ovat saman kolikon eri puolia. Peliteoria kuvaa sitä, kuinka yksilön etu ajaa yhteisen edun edelle, ja toisaalta systeemiteoria kuvaa mekanismeja, joilla päästään parhaaseen mahdolliseen kokonaistulokseen. Karkeasti jaoteltuna peliteoria kuvaa osaoptimointia ja systeeminen ajattelu kokonaisoptimointia." Hän esittää että kumpikaan strategia ei yksinään johda hyvään tulokseen. Peliteorian soveltaminen johtaa lyhytjänteisyyteen jossa on pohjimmiltaan niin että "Lopputulos on se, että "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", kun suhteellinen etu tuo voiton, joka edelleen parantaa suhteellista etua." Toisaalta systeemiajattelu on totalitaristisempaa ja ylhäältä hallittu järjestelmä voi olla yhteiskunnalle maksimaalisen tehokasta, mutta "Ongelmaksi muodostuu se, että paras mahdollinen yhteinen lopputulos ei ole kenenkään yksittäisen osapuolen paras mahdollinen etu, mikä ei kannusta yksittäistä ihmistä yrittämään lopputuloksen saavuttamista yhtä innokkaasti."
1: Tämä blogaus on myös ottanut esille sen, että demokratia on siitä omituinen järjestelmä, että siinä äänestystilanne on itse asiassa peliteoreettinen järjestelmä. Itse näkisin että tämä puoli alipainottuu sitten siinä normaalissa politikoinnissa, joka näyttää ainakin minun silmiini olevan yleensä juuri sitä systeemipolitiikkaa. (Joka osaltaan luo sitä kuvaa että "taas ne poliitikot vedättää meittiä".)

Nähdäkseni politiikka on alituista kompromissien tekemistä, säätämistä ja hanskaamista.

Ihmiset ovat kuitenkin viehtyneitä yleisteorioihin, joissa olisi jokin taikainen kaikkien ongelmien ratkaiseminen yhdessä paketissa. Siinä kaikki ongelmat pörssiromahduksista kuppaan selviävät jollain "riittävällä yrittämisellä" tai "riitävällä optimismilla" tai "riittävällä ystävällisyydellä" tai "riittävällä ahneesti itsekkäästi rationaalisesti laskelmoimalla." Talousteoria onkin tätä kautta pullollaan "cure all" -ratkaisuja kauppaavia ihmisiä jotka lääketieteen parissa (tai jopa äärikapitalistisessa "Leijonien luola" -sarjassa) saisi automaattisesti nimileiman "snake oil salesman", tai suomeksi "puoskari ja humpuukimaakari". Näissä on se ongelma että kun esimerkiksi insinööri rakentaa sillan, syntyy jotain. Nämä ihmiset rakentavat kuitenkin pääosin unelmia. Joiden varaan talousjärjestelmässä sitten valitettavan usein hypätään uskon hypyllä tyhjän päälle. Valitettavasti taloudessa ei taida toimia tämänlaiset mystikkojen hengelliset periaatteet. ; Näkisinkin että klassisen talousteorian rationaalisuusfantasiointi on samalla linjalla optimististen ja naivien teorioiden kanssa. Niissä on mukana aivan liikaa optimismia jotta ne voisivat mitenkään kuvata sitä todellisuutta jossa elämme. Näitä optimistisuuksia puolustavat sitten ajautuvat hieman samanlaiseen omituiseen selittelysaivarteluun kuin Pahan ongelmaa ratkovat teologit. Jotka yritelmissään kenties koherentisoivat näkemyksensä yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Mutta samalla epämääräistävät teoriansa ja tuhoavat konseptinsa muutoin käyttökelpoiset osiot. Epätarkkuus johtaa esimerkiksi heikentämiseen ennustamisessa tai asioiden parantamisessa.

---

Alun kuva on illuusio joka on vielä vähän aikaa esillä Helsingin asemalla. Siinä näyttää siltä kuin kastelukannu pysyisi leijumassa ilmassa siitä valuvan veden varassa. Oikeasti tuki on vesiryöpyn sisällä oleva metalliputki, joka on sisältä ontto ja johtaa veden "kannuun". (Muutenhan vesi kannusta loppuisikin nopeasti.) Kun vesikaari on tässä kuvassa olevaan malliin hieman sivusuuntaan illuusiota voi olla vaikeampi keksiä kuin silloin kun vesi ryöppyää viivasuoraan alaspäin. Talousmaailmassa sitten vain luullaan että kaikki voivat saada kaiken haluamansa, ja kenties jopa että ikuinen kasvu on mahdollista. Nämä ovat jokseenkin samanlaisia kuin se vesikannu joka pysyisi ilmassa ilman sitä piilotettua tukirakennetta.

ihan kiva, mutta

Olipa kerran ei niin kovinkaan montaa tuntia sitten kaveri jolla oli peliteorian tentti tulossa. Samalla hänen täytyi pohtia sellaisia kysymyksiä, kuin kävisikö vielä ainakin yksillä treffeillä naisen kanssa joka oli "ihan kiva, mutta". Tämänlainen yhteys voisi tietysti olla mielenkiintoinen, sillä peliteoriaa todella sovelletaan kun mietitään sellaisia kysymyksiä kuin miten ihmisten parisuhteiden kiemurat ovat sellaisia kuin ovat. (Peliteoriaa voidaan tässä käyttää jopa kolmella tavalla ; Ennustamaan tulevaa käytöstä ennalta, mallintamaan jo tehtyjen päätösten syitä jälkikäteen ja kuvaamaan ilmiötä yleisluonteisesti; Erot preskriptiivisen, deskriptiivisen ja postdiktiivisen välillä ovat tietysti hiustenhalontaa kaikille muille paitsi tieteenfilosofeille. Ja niille joita kiinnostaa.)

Jostain syystä yhteiskunta ja viihde esittää meille voimakkaasti että "rakkaus olisi helppoa", eli "sen oikean" löytäisi ja tunnistaisi ripeästi. Kuitenkin ainakin näin omakohtaisesti, jos koet salamaniskukokemuksen taivaalta, sitä pääasiassa sekoittaa erektion rakkauteen. Ja kun tämän kyynisen huomion tekee, voikin päätyä siihen että hyvinkin monet etenkin treffikokeilujen jälkeen tehdyt parisuhteen jatkamispäätökset ovat yllättävän usein "ihan kiva mutta" -päätöksiä. (Paitsi minulla, jolla ei ole sitä ihan kivaa, kuitenkin siten että jäljelle jää se "mutta".) Päätöksissä vaikuttaa varmasti monet elementit, ainakin oma yleiskuva itsestä ja yleinen epätoivoisuus asiaan liittyen. Tämä tekee siitä ihanteellisen peliteoreettisen tilanteen.

Kun näissä punnitaan usein kaveripiirissä asioita enemmän tai vähemmän "rationaalisesti reflektoiden" jossa tunteille ja muille annetaan jonkinlainen painoarvo, ja tämän pohjalta valitaan, voidaan kysyä että miksi asiassa ei saisi käyttää saman tien matematiikkaa? Jos yhteiset harrastukset tai vakaa työpaikka ovat jotain jotka on soveliasta nostaa esiin - niiden välineellisestä luonteesta riippumatta tai peräti juuri sen vuoksi - niin miksi ei sitten saman tien mallintaa kunnolla? Tämä voisi hyvinkin olla ainakin yksi päätöksenteon apuväline joka antaisi jopa jonkinlaisia vastauksia. Esimerkiksi seuraaville treffeille mennessä on panoksena ajankäyttö jossa voidaan uhrata aikaa hukkaan väärään tyyppiin. Ja tätä aikaa voisi käyttää jonkun toisen kanssa. Toisaalta panostus suhteeseen taas tekee siitä kestävämmän (ja laajemmin ; Ajallinen jatkuminen on olennainen kriittinen attribuutti jotta voidaan ylipäätään sanoa että on jonkinlainen suhde.) Näin ollen voidaan esimerkiksi rakentaa romanssiteeman ympärille vangin dilemman muunnelma joka antaa apuja painiskelukysymykseen. (Parisuhteessa ajatus kahliutumisesta ja vankinaolosta voi tietysti olla metaforan kautta humoristinenkin.)

Tämänlaisia arvioita itse asiassa tehdäänkin sosiobiologian puolella ahkerasti. Siellä mielenkiintoista on se, että "tilastollinen ennustus" erilaisille ilmiöille onnistuu. Eli vaikka yksilöt voivat toimia ennustetta vastaan niin suuret massat noudattavat kuitenkin peliteoreettisia sääntöjä. Tätä tapahtuu vaikka ihmiset eivät tietoisesti ratko peliteoreettisia ongelmia. (Tämä on sitä ennustamista, mallintamista ja kuvaamista joihin aiemmin viittasin. Moni kokee tämän tylsänä, minusta tämänlaiset ovat facinating.) Osmo Tammisalo onkin "Rakkauden evoluutio" -kirjassa kertonut siitä että vaikka ihmisen ajatellaan seuraavan peliteoreettisia sääntöjä, se ei tarkoita samaa kuin että ihmisten tietoisen maailman kuvaus olisi laskelmoiva. Rehellinenkin ihmisnen voi tätä kautta noudattaa monin paikoin synnynnäisiä seksuaalivalinnan raameja ja tätä kautta he toimivat vapaasti sydämestään valiten aivan samalla tavalla kuin jos he olisivat laskeskelleet arvioita tavalla jota usein syytetään "kylmäksi" tai "manipulatiiviseksi". Alitajuntamme ikään kuin "osaa matematiikan ja noudattaa sitä" vaikka varsinainen tajuntamme pitää vaikeana laskelmana ja eettisesti kyseenalaisena. Tammisalo esittääkin siksi esimerkiksi näin (sivu 335) "Kun väitetään että kulttuuri on sukupuolivalinnan tulosta, se ei tarkoita samaa kuin jos sanoisi että kulttuuria harjoitetaan seksi päämääränä."
1: Tässä on tavallaan "oikeastin" ja "oikeastin" ero. Arkikielessä "oikea" kun voi olla subjektiivista ; Esimerkiksi jos viitataan siihen minkälaista on vaikka lopettaa tupakointi, vierottautuja voi selittää että jos oikeasti on lopettamassa on tämä vaikeaa. Joskus oikeasti on konkreettinen tapahtumantila sellaisenaan, kuten tupakkalakon pitäminen "yleisenä ilmiönä" on tosiasia niillekin jotka eivät ole koskaan yhtään tupakkaa polttaneet. ~ Moni pitää sosiobiologiaa kovana osittain siksi koska he ajattelevat että ihminen nähtäisiin jonain joka mielessään laskelmoi tietoisesti esimerkiksi baarissa kavereiden kanssa ääneen sitä kannattaako seuraaville treffeille mennä. Kuitenkin ihmiskunta noudattaa näitä lakeja ilmiötasolla, eli tässä ei kuvitella ihmisiä tietoisesti manipuloiviksi otuksiksi.

Onkin itse asiassa hyvinkin mahdollista että kaikki vaiva matematiikanpyöritykseen on turhaa ; Jos kaverin käskee vain noudattamaan sydäntään niin tilanne on pelkästään tällä helposti samansuuntainen.

Ainakin tämä toimi paremmin kuin minun ehdottamani ratkaisu, joka purki episteemisen kriisin. Ehdotin nimittäin että jos henkilöltä kysyy että "syökö hän kärpäsiä ja harrastaako sadomasokismia" ratkeavat kaikki episteemiset ongelmat ; Tiedät mitä teet koska jos (1) toinen vastaa että "kyllä" on juostava. (2) Ja jos toinen vastaa "ei" hän todennäköisesti lähtee juoksemaan jolloin tilanne ratkeaa. (3) Ja jos hän vastaa "ei" ja jää silti, hän lienee niin epätoivoinen että häenssä täytyy olla jotain vakavaa vikaa, jolloin on viisainta olla ottamatta selvää mikä tämä ongelma on, joten on syytä juosta. (+) On selvää että tämä ei koskaan ratkaise taustalla olevaa pysyvän parisuhteen ongelmaa. Mutta haluankin vain ratkaista kysymyksen "mitä kannattaa tehdä". Luultavasti matematiikka (tai "sydämen kuuntelu") auttaa hädänalaista paremmin kun tämänlaiset omituiset neuvot.

Avioliittoparadoksi.

Kuvitellaan että meillä on Aatami ja Eeva, jotka menevät naimisiin. Pääsyy tähän on sitouttaminen. Se otetaan että taattaisiin, että liitto on ikuinen. Avioliittolupauksessa luvataan ajaa yhteistä asiaa.

Mutta mukana on ongelma ; Aatamia epäilyttää, että Eeva ei hoitaisi omaa osuuttaan sopimuksesta. Tällöin Aatami "jäisi tossun alle". Eeva saisi avioliiton edut, mutta Aatamin kustannuksella. Tätä kautta Aatamin olisi perusteltua pitää omia puoliaan asiassa. Tällöin hän kuitenkin varmistaa sovinistitalouden, jolloin Eevan vaihtoehtona on vain olla uhri tai ottaa itsekin itsekäs linja. Kumpikaan ei voi olla täysin varma lupauksesta.

Näin ollen on selvää että voidaan kumota yksi psykologinen keino ; Se, jossa mennään naimisiin sen takia että saataisiin varmuus. Jos parisuhteen pysyvyys epäilyttää, tilannetta voidaan pönkittää rituaalilla. Tässä tilanteessa taustalla on kuitenkin tarve, joka perustuu epävarmuuteen ja epäluottamukseen. Tästä yritetään päästä eroon sitouttamalla ulkopuolisella sopimuksella, joka rakentuu sen varaan että toinen on luotettava. Kun juuri tämä on epäilyksenalaista, on selvää että avioliitto ei korjaa asiaa.

Taustalla on malliesimerkki peliteoreettisesta vangin dilemmasta. Siinä yhtistyö kannattaa hyvin, mutta petetyksi joutuminen on huonoin tila johon voi joutua. Näin ollen peliteoriaan saadaankin mukaan psykologinen ulottuvuus. Jos toisen toiminta ei olekaan sattumankauppaa, voidaan toisen toiminnan odotusarvoa kutsua luottamukseksi.

Avioliitto toimii silloin kun luottamus toimii valmiiksi. Silloin se ei paranna tilannetta, vaan on sen ulkoinen symboli. Moni voi kuitenkin sekoittaa ulkoisen symbolin ja sisäisen tilan, ja tällöin ongelmaa ei ratkaista. Tätä kautta avioliittoon on rationaalista mennä luottamuksesta. Tämä voi tuntua monesta hieman epäintuitiiviselta, sillä tässä tunnepeli ratkaisee - laskelmointi ja järkeily taas liittyy helpommin siihen "varmistelevaan ja pönkittävään avioliittoon". Pönkittävän kannattaisi kuitenkin joko (1) vaihtaa maisemaa tai (2) korjata luottamusongelma ennen avioon astumista. Tämä ei ehkä tunnu järkevältä vaan sentimentaaliselta roskalta, mutta taustalla oleva peliteoria on tässä tilanteessa kuitenkin varsin kiistaton.

Vastaava logiikka toimii tietysti kaikilla vastaavilla elämän aloilla.

On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka pelaavat pelejä ja niitä joilla pelataan.

"Hyvissä Pahoissa ja Rumissa" yksi ainutlaatuinen keksintö on Blondien keksimä ansaintatapa. Hän nappaa kiinni etsintäkuulutetun, vie tämän sheriffille ja kerää rahat, ampuu hirttotilanteessa tämän köyden poikki ja pelastaa tämän jotta voisi tehdä saman tempun seuraavassa kaupungissa. Tucon kanssa näin toimiessa heille tulee kamppailu rahasta. Tucon mielestä hän kantaa kaiken riskin, koska köysi on hänen kaulassaan. Siksi hänen tulee saada enemmän rahaa. Blondien mukaan vähemmän kuin puolet rahoista taas voisi vaikuttaa hänen osumistodennäköisyyteensä. Rahanjako päätyy neuvottelun jälkeen tasajakoon, joka on Blondien aikaisempi ehdotus. Tilanne tuntuu olevan vahvasti Blondien ja Tucon välisestä pelistä.

Näin ollen voisi tuntua luontevalta, että tilannetta voisi lähestyä peliteorian kautta.

Aloitustapa on lähes ilmiselvästi klassikko, vangin dilemma. Pelinä vangin dilemmassa on kaksi "kuulusteltavaa", jotka eivät tiedä, mitä toinen tekee. Jos molemmat ovat lavertelematta, tulee lyhyt tuomio molemmille. Jos toinen avautuu ja toinen on hiljaa, tulee tunnustajalle vapaus mutta hiljaa olevalle pitkä tuomio. Molempien laverrellessa molemmat saavat hyvin pitkän tuomion. Tämäntapainen pelitilanne on mielenkiintoinen, koska oikea ratkaisu riippuu olennaisesti siitä, mitä toinen vastaa. Jos olisi aina kannattavaa pettää tai olla rehellinen, riippumatta siitä, mitä toinen tekisi, ei tilanne olisi yhtä mielenkiintoinen.

Tucon ja Blondien pelissä on vangin dilemmaa muistuttavia piirteitä. Siinä Blondien ampumatta jättäminen muistuttaa hieman pettämistä. Sillä saa lyhytaikaisesti hyvän tuloksen: Rahoja ei tarvitse jakaa ollenkaan ja koko potti saadaan itselle. Tucolla ei kuitenkaan ole huijaamisen mahdollisuutta. Hän on käytännössä vanki, joka menee hirteen joka tapauksessa. Blondien kannalta tilanne muistuttaa sitä, jossa on reilu maailma, jossa toinen voi käytännössä vain pelata yhteen. Näin ollen kannattava strategia olisi pettää aina. Blondie ei kuitenkaan "petä aina", koska kyseessä on ammatti.

Peliteoria tuntee toisenlaisenkin pottien jakamiseen liittyvän esimerkin. Siinä ideana on se, että on olemassa potti rahaa. Ensimmäinen pelaaja saa määritellä, kuinka paljon hän saa ja kuinka paljon jää toiselle. Toisella on vain veto -oikeus. Eli hän voi pyyhkäistä koko potin pöydältä jolloin kumpikaan ei saa mitään. Matemaattisesti tilanne on hyvin epäreilu, koska vaikka toinen tarjoaisi miten vähän potista, on tämän voiton kannalta parempi ottaa vähän kuin ei ollenkaan. Ihmispsykologia ei kuitenkaan toimi näin.

Usein epäreiluus kostetaan. Ja tässä erikoistilanteessa kannattaa olla antelias. Jos aggressiivinen kosto on päällä, on toisen pakko reagoida. Tässä tilanteessa valtapeli voi luiskahtaa siihen, että napinpainaja sanoo että "annat minulle 90% tai kumpikaan emme saa mitään". Tämä tosin vaatii toistuvan pelitilanteen ja sen, että napinpainaja on oikeasti hyvin järkähtämätön asiassaan. Tässä on iso mahdollisuus jäädä kokonaan ilman pottia, joten kyseessä on ison riskin peli. Varman päälle ei pelata, mutta tätä kautta saadaan mahdollisuus kunnon ansioon. Tälle strategialle vastavetona on tietysti olla vastaavan häijy ja antaa takaisin matalia palkkioita. Se, joka antaa ensin periksi, saa pienemmän potin, mutta vasta tämän jälkeen kumpikaan alkaa saamaan mitään. Kaksi jääräpäätä pelaavat rohkeaa riskipeliä ja jäävät nuolemaan näppejään.

Kuitenkaan tämäkään ei sovi tilanteeseen. Sillä Tucolla ei tosiasiassa ole kuitenkaan tilaa. Sillä hän ei voi pyyhkäistä pottia, kuten vaikkapa hirttäytyä kiusallaan. Hän ei tavallaan ole peluri ollenkaan. Hän voi vain joko mennä hirteen, jäädä henkiin ja saada minkä Blondie antaa. Tai sitten hän voi mennä hirteen ja kuolla jos Blondie päättää jättää ampumatta. Jos Blondie epäilee että hirtettävä rupeaa sooloilemaan, tai rupeaa vaikkapa harkitsemaan pakenemista tai väkivaltaa, hänen kannattaa lopettaa peli välittömästi. Tämä tarkoittaa tietysti pelitoverin hirttymistä, eikä tällä hirttyjällä ole valinnanvaraa.

Tosiasiassa ainut syy, jonka vuoksi Blondie ei anna Tucon hirttyä onkin se, että uuden lainsuojattoman löytäminen vaatii tuuria ja ensimmäisessä kiinniotossa on jopa riski joutua ammutuksi itse. Tämä on se syy, jonka vuoksi Blondien kannattaa harjoittaa tätä toimintaa in first place. Hänen riskinsä on ensimmäisessä kiinniotossa ja tämän jälkeen sille hankitaan katetta. Ja katetta voidaan hankkia tällä konstilla hyvin paljon. Se, miksi Blondie antaa Tucolle yhtään mitään, johtuu siitä että hän on se, mitä häneen liitetty adjektiivikin on. Hän on "hyvä". Jokainen dollari, jonka Tuco saa on anteliaisuutta ja reiluutta. Vaikka hän tietysti kantaa kaiken riskin, hänellä ei ole mahdollisuutta itse vaikuttaa siihen ottaako hän riskin vai ei.

Tai näin on siihen asti, kunnes Tucosta tehdään "peluri". Tämä onnistuu ottamalla tilanteeseen muutakin kuin hirttymistilanteen. Nimittäin jos Tucoa ollaan viemässä kaupungista toiseen, on tässä välissä aikaa, jona Tuco voi tehdä jotain. Hän voi vapautua köysistä jos on sellaisissa. Hän voi yrittää haastaa Blondien, joka joutuu tällöin kohtaamaan taistelutilanteen - juuri sen riskin, jota koko hirttämispelitilanne rakentaa.

Tämä muuttaa tilanteen peliksi. Jos Blondie kokee tilanteen uhkaavaksi, hän toimii hirttämisessä, joten tämä välitilan haaste on selvästi Tucon "ainut ratkaisu", mutta se on kuitenkin juuri hänelle sopiva rooli toimia koska Blondien toiminta kyseisenä aikana olisi taktisesti outo. Siihen kun liittyy taisteluun liittyvä riski. Jos Tuco halutaan tietyllä kierroksella pelistä pois, sen voi tehdä riskittömästi joten ei kannata toimia tällä riskivyöhykkeellä.

Tässä mukaan tulee tietysti voimasuhteet. Vaarallinen ja taitava rikollinen kannattaa pitää kurissa. Hänen kanssaan taistelu on iso riski. Tätä riskiä voidaan tietysti pienentää köysillä ja sitomisella, mutta niistä vapautumiseen on aina pieni mahdollisuus. Tätä kautta rahojen jako vähentää rikollisen intoa hyökätä. Ideana onkin maksaa juuri sen verran, että riski hyökkäykseen pienenee siedettävälle tasolle, sellaiselle että on juuri ja juuri kannattavaa olla etsimättä seuraavaa lainsuojatonta. (Jota kautta mukaan tulee se, että miten helposti löytyy lainsuojaton joka on pienempi riski & josta saatava palkkio on suhteessa vähintään yhtä hyviä. Jos tälläinen löytyy helposti, on vaihtaminen kannattavaa.)

Puolet Tucolle voidaan tätä kautta nähdä kunnianosoituksena. Sillä näin suurella osuudella Blondie saa omansa pois vasta kahden hirttäjäisen jälkeen, ja tämän jälkeen hän alkaa keräämään voittoa yhteistyöstä. Toisin sanoen Tucosta saatava raha oli kohtuullinen suhteessa hänen ilkeyteensä. Ja elokuvan mukaan Tuco oli hyvin häijy ja suuri riski. Tämä onkin kenties syy, miksi Blondie sanoi yhteistyön irti elokuvan varrella. Tuco pyysi ison osan voitoista itselleen, eikä hänestä saatava palkkio alkanutkaan nousemaan odotetun suuruiseksi. Riski kasvoi enemmän kuin saatavat rahat.

Pokerissa bluffaaminen.

Minä olen tunnetusti vain keskinkertainen kortinlätkijä. Tunnen kuitenkin joitakuita ihan kohtuullisia pokerinpelaajia, he kilpailevat ja kaikkea. En ole niin typerä että pelaisin heidän kanssaan. Mutta toki aihe kiinnostaa, sehän on elokuvista tuttua.

Elokuvissahan pokerissa korostetaan tuuria ja bluffia. Eli sitä että satutaan saamaan oikeat kortit, ja sitä että huonoilla korteilla laitetaan messevä panos pöytään ja muut jänistävät. Tämä on kuulemma typerä strategia. Raha ei saa olla tarkasteltava kysymys, vaan tilastot. Itse asiassa hyvät pelajat pumppaavat pieniä voittoja. Ilmeet vihjaavat yllättävän vähän - ja ilmeitä voidaan valehdellakin jolloin niillä harhaanjohdetaan.

Pokerinpelaajat luottavatkin peliteoriaan.

Bluffaamisella on kannattava tiheys.
1: Jos bluffaa koko ajan, toiset tietävät tämän ja silloin he "tulevat mukaan" vain jos heillä on hyvä käsi, jolloin he pikku hiljaa voittavat. Jos kaksi tälläistä strategiaa kohtaa, voitto on silloinkin vain tuurista kiinni. Pokerissa ei siis pidä huijata koko ajan.
2: Ja jos ei huijaa koskaan, käy niin että toiset tietävät onko sinulla hyvä käsi, ja tätäkin kautta he osaavat valita strategian siten, että he voittavat pikku hiljaa. Jos kaksi tälläistä kohtaa, voiton määrää tuuri.

Pokeri on kuitenkin taitopeli, ja strategisella silmällä voidaan pumpata yllä olevat rahattomiksi - toki joskus joku noista voi puhtaalla mäihällä pärjätä, mutta pitkäjännitteinen pokerinpelaaja pelaakin tilastojen mukaan, sillä idealla että kun pelaa kymmeniä tuhansia pelejä, ei voi olettaa että olisi koko ajan mäihä (joko hyvä tai huono.) Keskimäärin kaikki konkarit ovat pitkällä tähtäimellä tilastollisesti tietyn onnekkaita. Hyvällä strategialla voittotodennäköisyys on tällä tilastollisella tasolla merkittävästi suurempi kuin huonoilla.

Ratkaisu haetaan etsimällä nashin tasapainoa. Tämä oli ensi kuulemalta todella yllättävä esitys, koska pokeri on nollasummapeli. Pokerissa jokainen voittamasi kolikko on joltakulta pelaajalta pois. Sen sijaan nashin tasapainoa haetaan useimmiten sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ole nollasummapelejä - kuten vangin dilemman kaltaisessa tilanteessa. Pienellä miettimisellä tämä on tietysti päivänselvää. Sekastrategiaa - eri toimintojen oikeissa mittasuhteissa tehtyä sekoitusta - haetaan väistämättä, koska ääripäille on helppo keksiä toimivat vastastrategiat.

Laskentastategioina on kaksi päätyyppiä: Ensimmäisellä voitetaan mahdollisimman paljon ja toisella haetaan mahdollisimman pientä häviämistä. Parhaan ratkaisun hakemisessa katsotaan läpi vaihtoehdot ja etsitään sieltä keino jolla vastustajan hyöty minimoidaan. Minimax lauseen nojalla tämä tarkoittaa samaa kuin oma hyöty.

Pokerin idea on se, että siinä on pelaajia joilla on pelikassa joka muuttuu, ja pelaajat tekevät päätöksiä vaillinaisen informaation pohjalta. Osan informaatio on vaillinaisempaa kuin toisten: Toiset laskevat käsien ja voittamisensa todennäköisyyksiä paremmin, toiset hämääntyvät vaikkapa ilmeilystä. Hyvä pelaaja päättelee tietoja toisten käsien luonteesta siitä miten nämä panostavat, ja muistaen että korttipakka on satunnaiseti sekoitettu kombinaatio, jossa jokainen nostettu kortti painottaa jäljelle jäävien korttien jakaumaa. (Pakassa ei ole kahta pataässää.) Myös korotuksen määrä pottia kohden on kiinnostava tieto. Kuitenkin vaikka tietoa on saatavilla ja johdettavissa, pokeri on olennaiseti epätäydellisen informaation peli jossa toisten kaikkia kortteja ei tiedetä. (Toisin kuin vaikkapa shakki jossa kaikki oleellinen tieto on näkyvissä, nappulat ja mahdolliset liikkeet ovat tiedossa.)

Ainut ongelma on se, että pokeri on matemaattisesti mutkikas peli. Siinä on toki yksinkertaiset säännöt, mutta kun peliä tarkastellaan mahdollisuuksien kautta, tilanteet muuttuvat varsin raskaiksi. Oikeaa tasapainotilaa ja strategianvalintaa ei voida tarkasti tietää. Siksi "tehdään arvioita", parhaan sijasta otetaan hyvä strategia.
1: Shakkikoneiden lisäksi myös pokerinpeluualgoritmien kehittely on suosittua, koska se on ymmärrettävä, luonteeltaan käytännönläheinen ja se on kuitenkin haasteellinen. Ja tälläisellä on tienaamispotentiaalia sekä peliohjelmoijana että käyttämällä inhaa apuvälinettä vaikka nettipokerissa, jossa kakkoskoneelle kerää toisten pelaajen pelituloksia ja käyttää niitä profiilipohjina.

Pokerinpelaajilla tämän arviointikyky tietysti kasvaa kokemuksen mukaan merkittävästi - he tekevät yksittäisestä pelaajasta "profiilin", hänen pelitapansa, joka tekee tilanteen käsitettäväksi ja johon sovitetaan oma pelaaminen. Profiili voi olla dynaaminen tai pysyvä (riippuu pelaajasta tai arvioijan laadusta.)

Peliteorian jännittävin tulos on se, että bluffaamisessa keskeisintä ei ole "milloin pitää bluffata", vaan se, kuinka usein. Tasapainon yksittäistapaukseen laskeminen voi olla raskasta, mutta silti tiedetään että jos pelaaja bluffaa oikealla frekvenssillä, eikä ole kaavamainen (bluffaan joka X kerta) josta saisi kiinni, niin bluffaaminen ei vaadi erityistä kikkaa tai syytä. Bluffaamisessa ei siis ole kysymys oikeista tilanteista tai reteästä kaikki rahat pöytään -hengestä, vaan enemmänkin siitä että tekee bluffia satunnaistekona siten että bluffilla on joka kierrokselle oikea todennäköisyys.

Hauskinta tässä on tietysti se, että en muuttunut tämän tiedon kautta yhtään paremmaksi pokerinpelaajaksi.

Näpit irti, meitsi pummaa!

Varhaisimmat teoriat kansojen vauraudesta perustuivat 1500 -luvulla liikkeelle lähteneeseen merkantilismiin, jossa korostettiin taseita: Eli karkeasti ne maat joilla tuli paljon tuloja olivat niitä jotka vaurastuivat eniten. Tämä näkemys korosti sitä että vienti oli suurempi kuin tuonti, ja teollisuus, monopoli ja tullit olivat keskeisiä välineitä vaurauden lisäämiseen. Teollisuuden tarkoitus oli tuottaa sitä mikä lähtee vientiin. Tässä ideana oli kontrolli. Kun hallitaan, saadaan tulosta. Näkemys oli 1700 -luvulla syntyneistä fysiokraateista (jotka kutsuivat itseään nimellä économistes)väärä; Heistä ainoastaan maatalous, eivätkä teollisuus tai kauppa toi pohjimmiltaan vaurautta. He perustelivat tätä sillä että maatalouden tuotteet lisääntyvät: Kun se että sinulla on timantti, ja myyt sen, johtaa siihen että timantti vaihtuu vaikkapa rahaksi, viljanjyvän kylvämällä saa koko tähkän uusia jyviä, sika tuottaa useita jälkeläisiä ja niin edes päin. Heidän mukaansa tuottavuus ei syntynyt kontrolloimalla. Heistä vapaa kauppa (laissez faire) oli tehokkain keino tuottaa, ja siksi he muun muassa vastustivat orjuutta ja tulleja. Kuuluisin tämän näkemyksen edustaja oli François Quesnay, joka perusteli että keinotekoiset rajoitukset haittasivat "luonnollista järjestystä".

Adam Smith kehitteli "puuttumattomuuden kauppaa" eteen päin. Tosin hän oli sitä mieltä, että oikea vaihdosuhde oli työ maatalouden sijaan. Smithin ajatus oli, että työnteko tehostui, kun se jaettiin osatehtäviin joihin pistettiin erilaisia eksperttejä. Pelkkä määrä ei ratkaissut, vaan työn järjestelyllä saatiin tehtyä sama työ vähemmällä vaivalla. (Työaika ei siis ollut ihan rahaa, mutta melkein.) Hänen ajatuksensa "näkymättömästä kädestä" perustui siihen, että valtion ei kuulunut valvoa kauppaa, koska teurastajat, leipurit ja oluenpanijatkaan eivät välttämättä tee työtään hyväntahtoisuudesta vaan osa tekee sitä ahneudesta. Itsekäs taustamotiivi ei siis tarkoittanut tekemätöntä työtä. Hänestä talousmaailma toimi itsekseen, kunhan kauppiaat eivät ole kirjanpitoaan väärentäviä roistoja. Hänen näkemyksensä ihmisestä ei kuitenkaan ollut niin kyyninen, kuin mitä hänen usein sanotaan; Se, että kaupankäynti toimii vaikka ihmiset olisivat moraalittomia ei tarkoita että kauppaa käyvät ihmiset pakosti olisivat moraalittomia. Itse asiassa Smithin varhaistuotannossa käsitellään ihmisluonnetta, ja siitä näkee että hän itse asiassa piti ihmisiä melko hyväntahtoisina.

Tämä oli vasta taustoitusta, varsinainen ideani alkaa tästä;

Kovasti Smithiläisiä vaikutteita voidaan huomata myös peliteoriassa. Siinähän päädytään siihen, että vaikka pelaajat hakevat strategioillaan vain omaa etuaan, hänen on otettava myös toisen toiminta huomioon. Vaikka lyhyellä tähtäimellä vangin dilemmassa käy niin, että kannattaa pettää, pitkällä tähtäimellä eli useita kertoja pelatessa, kannattaa "hankkia toisen luottamus". Tässä on taustalla hieman samanlaista ajattelua kuin seuraavassa peliss: Otetaan joukko ihmisiä, vaikka 10 kpl, joille annetaan jokaiselle sama määrä rahaa tai vaikkapa tulitikkuja. Heidät laitetaan tämän jälkeen laittamaan yhteiskassaan jokin haluamansa määrä tikkuja. Kun kierros loppuu, jakaja kaksinkertaistaa yhteiskassan tikut ja ne jaetaan tämän jälkeen tasan kaikille. Tässähän käy niin, että jos kaikki laittavat yhteiskassaan kaiken, he kaksinkertaistavat saamisensa. (Tämä on erityisen mukavaa, jos pelissä on raha, jonka saa peräti mukaansa.) Tosin tässä vaiheessa on huomattava, että jos oletkin tässä tilanteessa "vapaamatkustaja", ja et laitakaan yhtä paljon poletteja, jäät hieman voitolle suhteessa muihin. Kun kerran laitat vain viisi, ja saat aivan saman kuin muut kymmenellä, jäät itse asiassa sen viiden verran plussalle verrattuna kaikkiin muihin.
1: Tätä voidaankin jo hieman soveltaa siihen, miksi ihmiset rakentavat majakoita: Kun kaikki kauppiaat haluavat majakan, mutta eivät halua maksaa sitä, eikä kenelläkään ole varaa siihen, rahat saadaan kasaan koska kaikki hyötyvät koska majakka mahdollistaa lisääntyneen kaupankäynnin ja tarjoaa tätä kautta voitontavoittelun mahdollisuuksia kauppiaille. Ja jos rahaa ei saada peliin koska kaikki ajattelevat "vapaamatkustavansa muiden siivellä", kukaan ei saa mitään. Ja silloin ei myöskään ole "vapaamatkustajia", koska ei ole mitään mistä "vapaamatkustaa". Tarvitaan vain riittävän monta kauppiasta, jotka yhdessä sopivat että he laittavat rahaa rakentamiseen.
2: Toisaalta tämä selittää osaltaan sitä, miksi ihmiset esimerkiksi jättävät televisiomaksun maksamatta: TV toimii joka tapauksessa, joten vapaamatkustaminen on helppoa. Mutta jos kukaan ei maksaisi TV -lupaa, TV toiminta pitäisi kuitenkin rahoittaa. Seuraus olisi luultavasti se, että joko TV:n toiminta loppuisi tai sitten maksu hoidettaisiin jotenkin muutoin, esimerkiksi verovaroista. Vähemmissä määrin tämä tarkoittaa sitä, että mitä vähemmän TV -maksun maksajia, sitä enemmän heidän on maksettava jotta kulut saadaan peittoon. (TV -lähetys on informaatiota, joten sen kulu on aina likimain sama. Katsojan lisäys ei lisää lähetyskuluja.) Toisaalta tämä tietysti lisää intoa lisätä TV -maksutarkastajien määrää ja nostaa tarkastusmaksua; Kyseessä on hieman kuten junapummauksen kannattavuuteen kehittämäni kaava; lipun hinta/(kiinnijäämis%*tarkastusmaksun suuruus). Jos tulos on alle 1, pummaaminen yksinkertaisesti kannattaa. Toisaalta junayhtiön kannattaa lisätä tarkastajien määrää niin kauan, kuin (kiinnijääneiden määrä*tarkastusmaksun suuruus)/(tarkastajien työkulut) on yli 1. Tämä tarkoittaa sitä että jos pummaajia on paljon, tarkastajien määrää lisätään, ja kun tarkastajien määrää lisätään, tulee myös "pelotevaikutus", joka saa pummaajat päivittämään kiinnijäämis%:aan, jonka jälkeen pummaajien määrä vähenee ja tarkastajiakin tarvitaan taas vähemmän. (Tosin tarkastusmaksujen nosto on ratkaisu, joka puree "suoraan ongelmaan". Ehkä tämä on se syy, miksi ne ovat niin suuria.)

Tosin näissä esimerkeissäni "rationaalinen" on likimain sama kuin "ahne, itsekästä omaa voittoa tavoitteleva". Tai ainakin "oman voiton maksimoija". Lisäksi voidaan sanoa että esimerkiksi suurin osa pummaajista olisi tämän kaavan mukaisia; Osa pummaa jännityksestä. Ja minäkin sain kerran junasakot koska luulin että kuukausikorttini olisi voimassa. ~ Eli aivan kuten kuolemantuomioiden lisääminen ei vaikuta kovin paljoa rikollisiin, koska nämä ajattelevat olevansa ovelia eivätkä usko jäävänsä kiinni, tai tekevät teon pikaistuksissa, jolloin he eivät mieti koko rangaistusta - tai ovat kuten kouluampujat eivätkä lainkaan välitä rangaistuksesta joka normi -ihmiselle olisi valtava. (Kysymyshän ei ole siitä edustavatko nämä vaihtoehdot suurta osaa koko kannasta, vaan edustavatko nämä merkittävää osaa rikollisista.) Lisäksi monissa peliteoreettisissa Nashin tasapainotiloissa rationaalisin strategia on pettää aina, mutta ihmiset eivät silti tee sitä. (Tosin esimerkiksi toistuva vangin dilemman pelaaminen muuttaa tilannetta ja tasapainoa : Jos pelaat vain yhden kerran, kannattaa pettää. Sen sijaan "potut pottuina" strategia, joka aluksi tukee ja sitten tekee sen mitä toinen teki viimeksi, voittaa jos vastassa on erilaisia strategioita. Tämän korvaa vielä anteliaampi versio, ja lopulta kaikki tekevät yhteistyötä, jonka jälkeen pettävä strategia voittaa, ja tämän päihittää potut pottuina -strategia. Paras toimintatapa siis synnyttää "kiertävän jatkumon".) Kokeissa ihmiset tukevat toisiaan silloinkin, kun se ei peliteorian mukaan näytä järkevältä ; Ja erikoisinta on tietenkin se, että tavalliset ihmiset voittavat tukemalla toisiaan enemmän kuin peliteoriaa tuntevat ahneet yksilöt.

Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin mitä Colin Camerer kirjoitti kirjassaan "Behavioral Game Theory". Hän kirjoitti monista käytännön ongelmista joita oltiin havaittu. Hänestä puutteet ovat kuitenkin sellaisia, että niitä voidaan verrata siihen että aritmetiikka hylättäisiin siksi että joskus kassalla saadaan väärin takaisin. Matematiikka on kuitenkin oikein. Hän korosti sitä että tätä matematiikkaa tulisi vain täydentää käyttäytymispsykologian tuntemuksella. Peliteoria tulisi hyväksyä koska se on tämän hetken paras teoria. Tämä onkin hyvä ja ovela perustelustrategia; Jos vastakkain on teoria, joka selittää asian vaikkapa todennäköisyydellä "todennäköisyys on 1/iso luku ison potenssin ison potenssin isoon potenssiin" ja toinen vain "selittää miten on mahdollista olla X" tai "ei selitä sitä lainkaan", ja esittää itsensä ainoana vaihtoehtona, ei tätä huonosti selittävää teoriaa tule silti vaihtaa. Sillä ensimmäisestä sentään tiedämme jotakuinkin MITEN huono se on. Siksi mitään paradigmaa ei voida poistaa ja korvata toisella vain moittimalla ja etsimällä siitä anomalioita ja esittämällä tämän jälkeen että "vaihtoehto" olisi oikeassa. Camererin mukaan ei siksi pidäkään poistaa peliteoriaa, vaan sen sijaan miettiä miten siitä saa paremman, miten sitä voitaisiin kehittää jotta se olisi vähemmän huono.

Ja tietenkin vapaamatkustajia voi aina tulla mukana. Tietenkin aivan oma kysymyksensä on siinä, tulisiko "näkymätön käsi" hylätä ja vahtia näitä vapaamatkustajia jotenkin. Vaikka yhteistyö selittyy, selittyy samalla myös huijarit. (Tämä on intuitiivisesti erikoinen tulos. Itse ainakin ajattelin että jos rehellisyys selittyy jotain kautta, epärehellisyyteen tarvittaisiin eri selitys.) Itse luulen, että oikea vastaus on "sekastrategioiden käyttö", (1) ei niinkään puhdas ja laaja valvonta josta tulee helposti totalitarismia tai (2) vapaata menoa josta tulee helposti anarkiaa. Säännön voisi tiivistää siten, että kun pelataan pokeria rahasta, ei pidä aina bluffata, eikä toisaalta aina pelata reilustikaan, sillä jos nokitat aina kun sinulla on hyvä käsi, muut tietävät onko sinulla hyvä vai huono käsi ja osaavat olla menemättä mukaan. ~ "Bluffaa joskus." Tämän voisi tietysti perustella vetoamalla John von Neumannin "kahden pelaajan" tai "kahden tiimin" nollasummapeleihin liittyvän minimax -teoreeman tuloksiin -näissä ehdoissa sekastrategia on sen mukaan paras- mutta ne on mukavin ja ymmärrettävin esittää näin. Tosin tässä perustelussani on ongelmana se, että läheskään kaikki tilanteet eivät ole nollasummapeliä. Esimerkiksi kauppias myy ja minä ostan, koska minä haluan sitä tavaraa enemmän kuin rahaa ja kauppiaan kohdalla tilanne on toisin päin. Ja osapuoliakin on useammin enemmän kuin kaksi.

Kuitenkin minusta tuntuu että tässä on takana pieni järki.

WΔZ up? Enimmäkseen harmiton pottu pottuna.

"Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä."

Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)

Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.

Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.

Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)

Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)

Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.

Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)

Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)

Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.

"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)

Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.

Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)

Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.

On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.