Faustuksen teologiaa

Faustuksen tarinassa tohtori Faust hakee yliluonnollista voimaa tekemällä sopimuksen demonin kanssa. Usein tässä yhteydessä sopimus tehdään Mefistofeleen kanssa. Tähän tarinaperinteeseen kuuluu monia satuja joissa henkilöiden nimenä ei ole Faust. Lasken nekin tässä faustisiksi tarinoiksi. Teema on siis vahvempi kuin päähenkilön nimi.

Usein nämä tarinat muuttuvat käsittelemään joko toiveita tai valta. Henkenä on se, että onko sielun menetys Saatanalle tiedon arvoista. Mutta tieto tarkoittaa (a) joko sitä että pitää varoa mitä toivoo koska sopimuksessa on joku omituinen pilkkuvirhe (b) tieto tarkoittaa tiedon sijasta valtaa, kykyä manipuloida maailmaa.

Tämä puoli on luonnollisesti tärkeä ja niiden käsittely on varmasti apuna kun kristitty miettii suhdettaan tietoon. (Ja johtaa statementeja joissa otetaan kantaa siihen onko tiede hyvän ja pahan tiedon puusta haukkaamista vai onko tiede kristinuskon ihanteista ja kristittyjen ansioista syntynyt konsepti.)

Se mikä näissä tarinoissa on omituisinta on kuitenkin sen teologia. Tarinoiden ytimessä on se, että Faustus tekee sopimuksen. Usein omalla verellään. Tämän jälkeen hän saa joko rajallisen määrän toiveita tai aikaa. Tämä on hyvin kiinnostava koska kristinuskossa opetetaan syntien anteeksiannosta. Ja siitä että armon saa pyytämällä ja katumalla. Paitsi jos pilkkaa Pyhää Henkeä.

Tämä johtaa hyvin omituisiin teologis-juridisiin kysymyksiin. Kuten kysymykseen siitä että miksi Saatana haluaisi tehdä sopimuksen josta pääsee eroon katumalla? On huomattava että esimerkiksi
* Christopher Marlowen "Tohtori Faustus" päättyy (molemmissa versioissa) Faustuksen tappioon. Aluksi diili tuntuu hyvältä mutta lopuksi Faustus haluaa päästä irti sopimuksesta. Jos kakun voisi syödä ja pitää, ei demoniseen sopimukseen olisi kiinnostusta siellä demonisella puolella. Sopimus siis on vahva. Soimusrikosta seuraa paikalle tupsahtava demoni joka estää kikkailut.
* Toisaalta eräässä lapsuuteni saduissa mies tekee noitakeinoin sopimuksen Saatanan kanssa ja hän selviää pulasta ovelan noita-anoppinsa ja noita-miniänsä avulla. Tässä henkenä on juuri se, että diilissä kirjaimellinen tulkinta toimii molempiin suuntiin. (Pidin näistä antisankarillisista veijaritarinoista jo lapsena eniten.)
* Toisaalta monissa tarinan versioissa korostuu se, että jos toiveilla tekee jotain epäitsekästä ja kristillistä, niin sopimus jotenkin raukeaa mutta toiveen saa pitää. Tällöin on aivan mahdollista että sopimus tehdään siksi että ihmiset käyttäytyvät kuin se olisi validi vaikka tosiasiassa se ei ole. Sopimus tehdään jotta ihmiset eivät valitsisi Jumalaa, ei siksi että he menettäisivät vapauttaan piiruakaan.

Onko Suomi kristillinen maa?

Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.

Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.

Sitä voidaan kuitenkin purkaa.

Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.

Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ;  Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.

Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)

Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?

Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.

Loppuyhteenveto.

Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)

Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.

Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)

Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

9HY9HY-H1C6N7O8P15-KT61L5-PKT6H9HY8F3

Radio on ollut avaruusolentojen kanssa kommunikoinnin väline lähes niin kauan kuin se on ollut mahdollista. Syynä on radiotekniikassa(kin) suuresti vaikuttanut Nikola Tesla. Hän yritti kommunikoida avaruusolentojen kanssa. Ja itse asiassa hän kertoi vuonna 1899 saaneensa yhteyden marsilaisiin. Kaikki ei jäänyt nerokkaan mutta mielenterveydeltään järkkyneen Teslan varaan ; Elokuussa 1924 marsin ollessa harvinaisen lähellä maata oli Amerikoissa toteutettu erityinen marsiin tähtäävä radionkuunteluprojekti, joka vaati muun muassa radiohiljaisuutta.

Sittemmin kuuntelua on tietenkin tehty etupäässä muualle kuin marsiin.

Blogauksen otsikko on tähän liittyen relevantti. Se viittaa Kalifornian yliopiston uutisoimaan radiosignaaliin. Heillä on tutkimusohjelma jonka tarkoituksena on tarkkailla avaruuden radioaaltoja. Se törmäsi kapeakaistaleiseen signaaliin, joka on hyvä ehdokas ulkoavaruuden älylle. "Some segments of the signal are recurrent, and we believe they could be words or letters” says Professor Werthimer." Uutinen oli tietenkin kiinnostava mahdollisuus.

Toisaalta juuri kiinnostavuus voi olla ongelma. Se nimittäin johtaa siihen, että media tarttuu uutisiin. Markus Hotakaisen "Onko siellä ketään" -kirjassa luetellaankin erilaisia tapahtumia jossa tiedemiehet ovat kuvanneet viestin varovaisesti mutta media on kohkautunut. Toisaalta aiheen kiinnostavuus tarkoittaa usein merkitystä identiteetille. Ja tähän liittyvä "aiheen suuruus" voi ajaa ihmisiä maailmankuvallisuuteen.

Siksi onkin hyvä katsoa moderneja mysteerisiä radiosignaaleja. National Geographicissa on pieni artikkeli mikroaaltouunien käytöstä. Ne kun kykenevät tuottamaan monia askarruttaneita signaaleita, joille on ollut jopa oma nimikin "peryton". Signaali syntyy jos jotain lämmittää mikroaaltouunissa ja avaa luukun kun lämmitys on vielä käynnissä. Ja näiden tunnistamisessa Australiassa toimiva projekti on saanut paljon signaaleja. Tälle selitykselle on toki löytynyt vastustajia. Mutta heille on kohtuu helppo kuittailla ihan sitä kautta että katsoo kokonaisuutta. "It seems unlikely, Petroff and her colleagues argue. The intricacies of the fast radio burst signals still suggest an extragalactic origin. And there are clear differences in the time distributions of the two types of signals. As one might expect from a cosmological signal, fast radio bursts tend to show up rather randomly around the clock. But, perhaps unsurprisingly in retrospect, the peryton data show those signals “clustering near the lunchtime hour.” Aha! A clue, Sherlock."

On erikoista että maassa oleva heikko mikroaalto sotkee supertekniikan. On jossain määrin irvokasta että mikroaaltouunissa paistuu uutis-ankkaa. Sillä teknologia on hienoa ja tarkkaa. Voisi ajatella että tämä vihjaisi että laitteet olisivat huonoja. Mutta tosiasiassa tämänlaisiin häiriöihin syynä nimenomaan se, että teleskoopit ovat käsittämättömän tarkkoja. Avaruuden radiokanavia kuunnellaan sellaisella tarkkuudella että pienikin häiriö on hieman kuten roska kameran linssissä tai puun lehti lähellä kuvanottoa. Vaikka se on hyvin pieni, se sotkee suuresti kaikkea. Kun pitää rakentaa herkkä laite joka kykenee tunnistamaan kaukaa tulevia heikkoja signaaleja, on selvää että se ottaa helposti myös häiriöitä.

Kun teknologian lähes väistämättömät rajoitteet yhdistetään tutkijan haluun löytää avaruusolentoja ja lehdistön haluun tempaista lehti-ilmoituksia, ei ole kovin ihmeellistä että uutisointeihin tulee kaikenlaista erikoista. Siksi itselleni on kehittynyt sen tyylinen ennakkoasenne, että jos lehdet uutisoivat jotain elämän synnystä tai ulkoavaruuden älystä, on syytä varautua nauttimaan uutinen suolakourallisen kanssa.

Asennevammalla naturalisteja vastaan ; eli kaunokirjallisuus argumentinkorvikkeena

Olen jossain määrin tottunut siihen että modernin ajan ongelmana on hyvin hämärä suhde lähdekritiikkiin ja argumentointiin. Elämme postmodernia aikaa ainakin siinä mielessä että koulussa monilla on suuria vaikeuksia erottaa tieteellistä artikkelia, lehtijuttua, uutista ja blogin mielipidetekstiä toisistaan. Kaikki ikään kuin leijuvat samassa sumussa rinta rinnan. Tätä pidetään yleensä jonain joka vaivaa vain niitä jotka eivät ole kovin lukeneita.

Kuitenkin täsmälleen sama ongelma on olemassa myös niiden kanssa joita voidaan pitää lukeneina. Tästä ajatuksesta otan esimerkin tuoreista blogikommenteistani. Niina Karjalainen tuli kommentoimaan arvotyhjiöstä. Hän käyttää sanaa "keskustelu" joten hän ilmeisesti odottaa jotain vastavuoroisuutta. Tämä on kaunis tavoite. Hän aloitti statementilla "Kristittynä sanoisin, että kuka tahansa meistä pystyy heikolla hetkellä hirmutekoihin, jos jumalanpelko ja usko siihen, että Jumala maksaa jokaiselle tekojen mukaan, puuttuvat. Turvattominta on silloin, jos jokainen saa itse määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin."

En tiedä mitä tämänlaisiin maailmankuvallisiin lausuntoihin oikein pitäisi lausua. Selvästi hän tietää maailmankuvani ja selvästi hän kommentoi minulle. Potut-pottuina -strategia jota kovasti kannatan pakottaisi minut sanomaan jotain sellaista että "darwinistisatanistina sanoisin että ihminen yksinään ei kykene kovin järjestelmälliseen väkivaltaan ja usko siitä että Jumala oikeuttaa ikävän toiminnan helpottaa sen kanssa että väkivallasta tulee järjestelmä. Turvattominta on silloin kun ideologia näyttäytyy jonain jossa asiallisena ja kohteliaana ensikontaktiksi voi näyttäytyä se että eriuskoisen maailmankatsomus haukutaan vaaralliseksi." Tämä kenties olisi demonstroinut jotain. Koska jostain syystä olin tavoistani poiketen lempeä, pyysin todisteita ja argumentointia asiasta. Sellaista Karjalainenkin varmasti olisi kaivannut jos olisin väittänyt tuota vihreällä olevaa. (Jota mieltä en tosin oikeasti ole. Mutta maailmankuvaan vetoamalla voi vedellä monenlaisia statementeja jotka ovat ilmaistuja mielipiteitä.)

En kuitenkaan saanut perustelua vaan sen sijaan seuraavan lausunnon. "Oliko Andreaksella jumalanpelkoa, uskoa siihen että hän joutuu vastuuseen teoistaan kuoleman jälkeen? Vai ajatteliko hän kuoleman kautta välttävänsä maallisen oikeusjärjestelmän rangaistuksen ja näin pääsevänsä kuin koira veräjästä? Ajan tässä takaa Dostojevskin ajatusta että jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua. Toisaalta elämänvaikeudet voivat tuntua suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan jos tarkastelee niitä vain tämän lyhyen elämän valossa eikä huomioi ikuisuutta. En voi tietysti tietää, saako Andreas tekonsa anteeksi, koska hänhän on voinut huutaa Jeesuksen puoleen viimeisillä hetkillään. Toivottavasti huusi." Tämä on nähdäkseni pahinta Dostojevskin väärinkäyttöä sitten Paavo Väyrysen. Tämä toki heijastelee hyvin mielipidettä. Mutta se oli kuvattu tarpeeksi nasakasti jo siinä ensimmäisessä kommentissa. En halunnut tietää mikä mielipide on, se oli jo riittävästi määritelty ja sidottavissa tunnettuihin konventioihin. Ei sellaisen kuvaaminen lisädetaljein innosta. (En yksinkertaisesti nauti saman kliseesopan konemaisesta toistamisesta.) Minua kiinnosti että miksi tämä mielipide olisi jotenkin hyvin perusteltu.

Kommentista tekee ikävän se että olen itse asiassa pitänyt Dostojevskistä paljonkin. Tuolla tavalla käytettynä näkemys kuitenkin lähinnä lähteistää asennevamman. Kun jokin kaunokirjallinen teos kuvailee tunteen hyvin, se tietenkin toimii valottamaan mitä mieltä ollaan. Kiinnostavaa, ja sitä jota pyysin, olisi kuitenkin ollut se että miksi tätä mieltä voidaan perustellusti olla. Maailmankuvaan vetoaminen on tässä yhteydessä samaa kuin mielipiteenvapauteen vetoamista. Ei asia muutu järkeväksi ja upeaksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni tämä onkin paluuta Rooman ajan kulttuuriin jossa korkein taito oli retoriikkaa, puhetaitoa jossa tunteisiinvetoava viestintä oli korkein koulutettu taito. Tämä on toisaalta paluuta esisokraattisiin sofisteihin jotka kreikassa hoitivat viisauden virkaa ikään kuin lakimiespohjalta, jossa taitava ihminen puolusti mitä tahansa hänen asiakkaansa halusi. Tämä on sitä mitä vastaan tarvittiin Sokrates. Se, että arvostuksia ja arvoja herätellään puheilla vaatii vastapainokseen jotain, jotain joka tekee asiasta muuta kuin sen kenen tunteilla ja mielipiteillä on parhaat valtapelit.

Itse näen että arvotyhjiönäkökulma tuossa Karjalaisen muodossa ansaitsee seuraavan osioihinpilkonnan. Hän ei argumentoinut mutta asiaan kuitenkin on argumentointiperinteitä. Ja niiden taustat voidaan ottaa mukaan. Itse asiassa niiden käsittely auttaa osaltaan huomaamaan miten vähän substanssia tämänlaisilla Dostojevskiin viittaamisilla on.

Huomattavaa onkin lähinnä se, että voin esitellä luokitukset ja johtaa sitten asioihin joita olen jo sanonut aiheesta. Niissä on kritiikkiä juuri tätä näkökulmaa kohtaan. Nähdäkseni käytetty asenne voidaan liittää neljään argumenttiperinteeseen. Niiden perustalta tätä asennetta ei vain kuvata vaan se oikeutetaan.
1: Metaeettinen arvotyhjiönäkemys. Varsin klassiseen metaeettiseen argumentaatioon jossa ajatellaan että Jumala oikeuttaa moraalin. Ja jossa tästä poikkeaminen tuhoaa moraalin. Ateisteilla ei siis olisi oikeutusta etiikkaan. Tässä kohden on kuitenkin selvää että kritiikin ydin latistuu siihen että "ateisteilla on premissejä". Valitettavasti teismi ei poista tätä. Teismi ei itse asiassa ratkaise ongelmaa. Esimerkiksi William Lane Craigin "God Command Theory" törmääkin tähän ongelmaan varsin konkreettisesti. Euthyfronin dilemman modifiointi paljastaa hänen kohdallaan sen mikä väistämätöntä on.
2: Eksistentialistinen angst, universumin merkityksettömyysahdistus "universumitasolla". Olipa Jumala olemassa tai ei niin Jumalattomat ajatukset ahdistavat poistamalla elämästä merkityksen. Dostojevski kuitenkin lähestyy asiaa tavalla joka ei vastaa suurimman osan tuntemuksia. Toki strategia on raivostuttavan yleinen mutta se lähinnä kertoo että asennevamma kristityillä on tarpeettoman yleinen. Heidän on helppoa uskoa siihen, mutta valitettavasti heidän on vaikeaa saada sama ajatus läpi ateisteille. On aina riemastuttavaa nähdä miten maailmankuva takaa supervoimia kuten ajatustenlukukyvyn siitä mitä toinen oikeasti, perimmiltään ja pohjimmiltaan ajattelee. Miksi kristitty saisi määrittää universaalisti miltä joka ikisestä ateistista tuntuu syvimmiltään? Koska hänellä on subjektiivinen kääntymiskertomus jonka otos on korkeintaan 1?
     2.1: On aina hupaisaa huomata miten etenkin Camus'n, Sartren ja Nietzschen sanomisia aivan suoraan vääristellään jotta ateismin peruskokemus olisi ahdistus. (Tosin nämä tuskin kiinnostavat esimerkiksi uusateisteja jotka ovat skientistejä eivätkä eksistentialisteja. Näistä toki yritetään useinkin tehdä jotain kaikkia ateisteja koskevaa. Mutta minun silmissäni tämänlainen aivan ilmiselvä vastapuolen esitysten olkiukottelu ja yleinen asennevammailu eroaa älyllisestä keskustelusta siinä että se ei ole älyllistä eikä keskustelua.) Jotenkin nämä väärät syytökset nousevat usein esiin. Mutta samalla sitten voidaan unohtaa että kristittyjen eksistentialisti Kierkegaard näki ahdistuksen oleellisena osana joka tapauksessa. Uskomiseen uskominen on nykyään kenties vahvin uskonnollisen argumentoinnin suuntaus. Uskonnosta ajatellaan olevan iloa ja hyötyä. Kenties monelle onkin, mutta ainakin omakohtaisesti tilanne on ollut päinvastainen. (On tullut koettua, ja maksoi lähes oman hengen joten se siitä.) Jos tällä asenteellisuudella ja toisen tuntemukset paremmin tietämällä todella haetaan keskustelua ja myötämielisyyttä niin ei ehkä kannattaisi.
3: Tyytymättömyysargumentti siitä miten ateistinen maailmankuva ei anna riittävästi, jotta elämä olisi mielekästä. Rajallisuus ja epäonnistuminen ja muu epätäydellisyys on vain huonoa. Argumentti nojaa siihen että vaaditaan hirvittävän paljon, niin paljon että on oikeastaan hyvä kysyä että miksi tuollainen olisi soveliasta. Jos en saa lamborghinia ja epäonnistun enkä saa kaikkia tavoitteitani täyttymään niin pidän tätä elämänä enkä sen puutteena. Itse suhtaudun näihin vaatimuslistoihin lähinnä huumorilla, kertakäyttöelämästä voi saada paljonkin irti. ("Positiivinen peruste", ansio omana itsenään, puuttuu.) Ja on hyvin mahdotonta nähdä miten "vain/tilalle" -henkinen kannanotto olisi mitenkään edes merkittävä kritiikkinä. ("Negatiivinen peruste", vaihtoehdon heikentämisen kautta puuttuu myöskin.)
4: Eksistentiaalinen kokemus pienuudesta ja rajallisuudesta tekee murheelliseksi ja merkityksettömäksi "yksilötasolla". Tunnetasolla voinen huomauttaa että ihmisen pienuus universumissa ja elinajan rajallisuus yritetään liittää asiaan innolla, mutta mitenkään väistämättömiä tunteenkuvauksiakaan ne eivät ole. Ne ovat enemmänkin kristittyjen kokemuksia siitä miten he kuvittelevat kokevansa ateismin. Tai miltä ateisti näyttää kristittyjen maailmankuvan värittämänä. Ateistit eivät tietenkään yleensä elä tämänlaista elämää. (Minä elän, mutta tietyistä syistä - ja tämä on nähdäkseni vahva syy olla uskontoa vastaan.) Itse asiassa voidaan jopa nähdä että käytetyt argumentit ampuvat teistiä jalkaan. Eksistentiaalista arvoa ei voi olla koska Jumalan suvereniteetti helposti pyyhkii sen altaan. Joten jos eksistentiaalisuus on todella tässä kohden argumentti ateistista olemassaolokokemusta vastaan niin sitten se on myös teististä olemassaolokokemusta vastaan.

---

Tämä blogaus ei ollut ilkeä veto. Tai oli, mutta ei tarpeettoman ilkeä. Karjalaisella oli kova kiinnostus kommentoida, hänellä oli enemmän tiettyä sanomaa kuin jotain jossa pitäisi niin kuin kommunikatiivisesti reagoida vaikka minun blogiteksteihini. Ja blogiehtoni kieltävät sellaisen. Joustan näissä vain ansioista, yleensä kaikki poikkeamat blogikommenttiehdoissa ansaitaan. Kirjoitin tämäm blogauksen vaikka Karjalainen on minun silmissäni minulle velkaa. Mutta nyt hän varmasti sopii aiheeseen ja saa sanoa asiansa.

Kompatibilistin haastaminen etiikalla

Ihminen haluaa olla vapaa, mutta kaikkialla hän on kahleissa. Hyvin monet näistä kahleista tuntuvat olevan pään sisäisiä. Ja monet tuntuvat vapailta mutta ulkopuolinen tarkastelija voi huomata että ne ovat hyvinkin kaavamaisia ja vaistomaisia. Joidenkin ajatusratojen lopettaminen on yhtä mahdotonta kuin on olla käskystä ajattelematta valkoisia jääkarhuja.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa, etenkin fysiikan "makrotasoa" on asiallista puhua syy-seuraussuhteista. Ja koska syy (cause) määrää (necessitate) seurauksen (effect) ei seuraus ole vapaa. Tämä johtaa todellisuuteen jossa kalvinistin maailmassa vain Jumala on vapaa. Koska se on alkusyy jolla ei ole aiheuttavaa syytä. Meidän muiden elämään sitten voidaan viitata motiivein ja haluin jotka sitovat ja pakottavat toimintaamme. ; Siksi on luontevaa ajatella että aivotkin olisivat makrofyysinen kappale joka määrää meitä tekemään mitä sitten teemmekin. Olisimme deterministis-naturalistisina olentoina aivan yhtä kahlittuja kuin joka ikinen kalvinisti.

Tämä ajatus on etenkin klassisena aikana kiinnostanut. Luonnonlakeja ei haluttu nähdä tilastollisina vaan määräävinä. Kvanttifysiikan indeterminismi olisi ollut tuossa ilmapiirissä ei-selitys. Sattuma ei tässä rajoittuneessa näkökulmassa olekaan enää jotain jolla on matemaattiset ominaisuudet vaan selityksen vastakohta.
1: Tätä "sattuma-allergiaa" tapaa nykyään erityisesti monissa jotka eivät ajattele kovin filosofisesti. Heille sattuma ei ole selitys ja siksi heidän mieleensä ei tule se että jos joku sanoo että lotossa on voiton odotusarvo jonka mukaan lottoa ei kannata pelata. Heitä vastaan se yksi tutun tuttu joka voitti lotossa on argumentti tätä vastaan. Ja he voivat olla innostuneita niille jotka ennustavat lopputuloksia ja myyvät lottomestarikirjoja. Joissa hämmästyttävää on että nämä kirjat on kirjoitettu sen sijaan että niiden kirjoittajat vain voittaisivat lotossa ihan sikana koko ajan.

Mutta determinismin vaikutus on kuitenkin kiinnostava ja yhä nykyäänkin relevantti mietittävä. Etenkin kun maailma näyttää tiedon puolelta kallistuvan usein Eaglemanin kannattamaan suuntaan. Suuntaan jossa asioille löytyy aivojensisäisiä hyvinkin sitovia syitä. Jossa useat tapaukset viittaavat että tietyssä paikassa oleva aivokasvain herättää vastaansanomatonta ja "entisen persoonallisuuden vastaista" murhanhimoa. ; Itse edustan tässä samaa suuntausta kuin Hume. Hänestä mieli on vapaa niin kauan kuin ihminen itse päättää asiansa. Näin ollen tahto on vapaa kun se on oma. Jos mekanismi jolla vapaata tahtoa toteuttaa on deterministinen niin sitten se on.

Immanuel Kant taas oli tässä kohden erimielinen. Hänestä vaihtoehtoja tarvittiin että voitaisiin olla ollenkaan moraalisesti vastuussa. Kantin argumentti on erikoinen. ~ Hän perusti argumenttinsa siihen että:
1§ jos emme ole vapaita meillä ei ole lainkaan vastuuta. Moraalisuus siis vaatii (entail) sitä että voisimme toimia monella tavalla ja valitsemme näistä vaihtoehdoista. Tämä potentiaalisia tekoja karsiva prosessi oli hänestä tarpeen. Tai moraali tuhoutuu.
2§ Tämän jälkeen Kant  korosti jaotteluaan noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Fenomenaalinen maailma on yksinkertaisesti maailma siten miten me aistimme sen. Noumenaalinen taas on sitä miten maailma on olemassa itsessään (an sich) siitä huolimatta miten aistimme sen.
3§ Kantin mukaan maailma jonka koemme on kenties deterministinen mutta on kuitenkin mahdollista että noumenaalinen maailma on toisenlainen. Ja se onko meillä vapaa tahto vai ei riippuu oleellisesti siitä miten asiat perimmiltään ja syvimmiltään ovat. Ja koska noumenaalinen maailma on täysin ihmisen tiedon ulkopuolella, on ihmisellä ikään kuin tämän mahdollisuuden vuoksi riittävän hyvä syy vain uskoa moraalisuuteen.

Oma ongelmani on tietenkin siinä että olen kompatibilisti mutta tunnen jonkinlaista perverssiä viehtymystä Kantin moraaliseen malliin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä että eettinen kalvinisti on oksymoroni. Ja esimerkiksi suuri osa ihmisistä ei ole eettisiä vain sillä että he eivät lyö toisia. Koska he eivät osaa. Itse taas olen eettinen juuri sen vuoksi että minulla on kyky, ja usein myös halu, lyödä ihmisiä. Se että minulle tulisi hyvä mieli turpaan tinttaamisesta ja voisin tintata mutta en tee tuntuu tärkeältä. Se on niitä peruskokemuksia joiden varaan sidon oman eettisyyteni. Minulla on mahdollisuus ja jopa yllykkeitä toimia epäeettisesti. Mutta valitsen toimia toisin. Tähän jännitteeseen minulla on kaksi syytä:
1: Olen kompatibilisti löyhästi. Eli en sano että vapaa tahto vaatisi determinismiä. Tai että maailma on deterministinen. Vaan että vapaa tahto ei ole ristiriidassa determinismin kanssa. Eli jos determinismi olisi totta ei se falsifioisi vapaata tahtoa.
2: Huonona puolena Kantin argumentissa on tietysti se että se on sitten perimmiltään toiveajattelua. Itse asiassa se on enemmänkin argumentti jossa kritiikki torjutaan siirtämällä se aluelle joka on määritelmällisesti tiedon ja perustellun kyseenalaistamisen tuolla puolella. (Minulle Kantin jaottelu on hyvä, mutta pidän noumenaalisia kysymyksiä vessanseinäkysymyksinä. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin empiiriset aistikokemukset ja testailukokeet ja vastaavat olisivat perimmiltään tosia.)
   2.1: Jos katsomme että korostan kokemusmaailmaa niin oma kantani on hyvin erilainen kuin Kantin. Kantin kokemusmaailma on kahlittu. Itse taas punnitsen vaihtoehtoja ihmisten tinttaamisesta. Toki tämä voi paljastua päänisisäiseksi illuusioksi myös minun maailmani aivotutkimuksella tai muulla tieteellä. Joten minulla on empiiris-fenomenologinen ja emotionaalis-fenomenologinen maailma. Tämänlainen hiustenhalonta on joistakuista nautittavaa. Kenties he ovat pakotettuja miettimään näitä ja kirjoittamaan muka vapaan assosioinnin tuottamia oivalluksiaan blogeihinsa, kuin neurokemiallispakkomielteen sortama orja.

On kuitenkin hyvä huomata että kompatibilismin kritiikki perustuu useimmiten moraaliin. Ja nimenomaan vastuuseen. Esimerkiksi Pereboom on esitellyt kompatibilismin kritiikkiä varsin kattavasti tuottamalla erilaisia ajatuskokeita. Näissä ajatuskokeissa varioidaan erilaisia tilanteita. Ajatuskokeiden taustalla on toki kompatibilistisia malleja. Niillä kartoitetaan esimerkiksi sitä että (a) Humen tapainen ajatus siitä että jos tahto on vapaa silloin kun impulssi tulee agentin itsensä sisältä. (b) Frankfurtin ajatus siitä että tahto on vapaa jos se nojaa siihen että hänellä on suora halu asiaan, eikä siihen että hän haluaa jonkun haluamista tai hän haluaa jotain välineenä jollekin aidolle halulle. (c) Ravizzan ajatus siitä että tahto on vapaa jos ihminen on vakuuttunut päätöksestään jostain perusteista.

Ajatuskokeiden käyttö on toki kiinnostavaa. Voimme miettiä vaikka sitä että jos professori asettaa jonkun päähän laitteen joka nappia painamalla ärsyttää tiettyä aivoaluetta kuin siinä olisi aivokasvain. Aivokasvain joka saa tappamaan muita ihmisiä. Molemmissa tunteet voivat olla tekijälle hyvinkin aitoja. Toisaalta jos joku vuosia aikaisemmin manipuloi päähän ideologian ja tämä sitten ajaa ihmisen tappamaan tietyn kansanryhmän ihmisiä, niin onko vastuu tässäkään yhtään suurempi. Toisaalta jollakulla on voinut olla onneton lapsuus joka ohjaa hänet murhaajan tielle. Joku voi myös elää maailmassa jossa hän oppii egoistisen perustelumallin ja elämäntavan ja murhaa tämän vuoksi.
1: Voimme tästä saada itsereflektioon materiaalia. Ajatuskokeen miettiminen voi olla hauskaa sinällään. Esimerkiksi itselläni on hyvin vahva taipumus ajatella että "tottelin vain käskyjä" ei ole mikään vastuuvapauslauseke. Samoin jos joku tekee ideologisista syistä pahaa niin jos uskonto käskee tekemään jotain sen pahempi uskonnolle. Jos uskovainen tottelee tätä uskontoa niin sen pahempi uskovaiselle. Ja jos joku pahoinpitelee niin potkin tätä deterministisesti haaruksiin riippumatta siitä onko hänellä ollut ankea lapsuus vai ei. Mitkä kaikki ovat varmasti jossain vähemmän banaalissa versiossa yleisiä kaikille niille kompatibilistille jotka eivät ole nihilistejä.
2: Voimme koota ison kasan tämänlaisia ajatuksia ja huomata että jossain tilanteissa kompatibilistit haluavat nähdä teon vapaana ja joskus emme. Ja että tämä ei aina ole suoraan koherentti minkään yllä olevan määritelmän kanssa. Tai sitten näkemyksemme on koherentti.
3: Voimme miettiä vaikka sitä miten tämänlaisilla tilanteilla on syvällinen suhde Kantin maailmaan. Moni esimerkiksi pitää rasismia suurempana pahana kuin samanlaista syrjintää joka tehdään uskonnon vuoksi. Sillä uskonto saadaan valita, ihonväriä ei. Tämä on varmasti hyvä syy sillekin miksi homoseksuaalisuus on tärkeää saada biologiseksi jos siihen liittyviä lakeja kannattaa. Ja miksi jos sitä vastustaa uskonnollisista syistä ja poliittisin tavoittein on tärkeää korostaa miten homous on valinta josta voi eheytyä.
4: Ja voimme lähteä tällä vendettaan ja selittää että kun intuitiomme kieltävät moraalista vastuuta kaikissa tai liian useissa ylläolevissa niin sitten kompatibilismin on oltava väärässä ja maailman on oltava joko indeterministinen. Tai sitten ihmisellä on sielu joka ei ole tästä maailmasta.

Itse kuitenkin näen että kompatibilismikysymys on liiaksikin moraaliasian läpitunkema. Näen toki että jos maailman - ja ennen kaikkea mielen toiminnan - deterministisyys tai indeterministisyyskysymys ratkaistaan vahvasti jompaan kumpaan suuntaan, on selvää että se vaikuttaa syvästi moraaliteorioihin. Mutta nämä ovat seurauksia eivätkä perustaa. Moni tuntuu kaivavan asiaa väärään suuntaan. Eli näkemyksenä on jokin hyvin Kantin tapainen. Se, että moraalisuus otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvin erikoista. Itse näen että maailma on sellainen kuin on riippumatta ihmisten toiveista. Maailma voi olla toiveidemme mukainen. Tai sitten ei. En lähde tässä halaamaan suoraan nihilismiä, mutta korostan että nihilismille on annettava mahdollisuus. Ei voida vain a priorisesti päättää että maailma on toiveajattelujemme mukainen. It is not good enough. Ja siksi Kantin temppu piilottaa vapaus mahdollisuudeksi kaiken kritiikin ulkopuolelle ei ole mikään riittävä syy olla moraalinen. (Tämä iskee mutkan takaa moneen objektiivisen moraalin malliin. Niihin joissa objektiivinen moraali on perimmiltään transsendentti.)

Tässä mielessä olenkin jopa valmis menemään niin pitkälle että kun kompatibilismin kritiikki näyttää useimmiten koostuvan juuri siitä että se on haaste moraalille ja vastuulle, niin se vihjaa että kompatibilismin kritiikki ei ole kovin hyvällä tolalla. Vapaa tahto kun ja eettinen vastuu kun ovat kuitenkin hieman eri kysymyksiä. Siksi on erikoista että kysymys vapaasta tahdosta ja determinismistä siirtyy siihen että puhutaan determinismistä ja syyllisyydestä ja vastaavista kysymyksistä.

Pimeyden ydin

Teemu Laajasalo esitti televisiossa tulkintansa siistä, miksi kirkosta erottiin viikonlopun aikana hyvin vahvasti. Yhtenä syynä tähän on arvioitu olleen kirkon näkyvyys seurakuntavaaleissa. "Laajasalon mielestä ”kirkko näkyy liikaa” -ajatus on ”pimeyden ytimestä tuleva trollaus”. Kirkosta eroaminen ei hänen mielestään auta muuttamaan kirkkoa." Laajasalon lausumaa on hyvä katsoa myös laajemmin. Ja selviää että "Se, että kirkon sanotaan näkyvän liikaa, on kyllä näitä ”paholaisen juonia”! Ei meitä hiljaiseksi pidä tehdä, ja meidän tehtävämme on näkyä. Ajatus siitä, että kirkon näkyminen ärsyttäisi ja ajaisi ihmistä eroamaan, on tuulesta temmattu, eikä meidän pidä siihen lähteä mukaan." ... "On joitain pieniä porukoita, jotka odottavat millaisen cocktailin kirkon mahdollisista mokailuista saisi aikaiseksi, ja kuinka sitä sosiaalisessa mediassa saisi trollattua mahdollisimman paljon." ... "Televisio-ohjelmistakin tuttu Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo kutsuu Vapaa-ajattelijoiden liittoa ja eroakirkosta.fi-sivustoa ”pimeyden ytimeksi”, tosin pilke silmäkulmassa." En tiedä miten kommentoisin asiaa Laajasalolle, joskus on vaikeaa välittää viestiä maailmankuvasta toiseen. Mutta kenties sanoisin sen näin:

Laajasalon kommentti on mielenkiintoinen. Tärkein sisältö tuntuu olevan se, miten hän käsittelee ns. vapaa-ajattelijoita. Selityksestä voisi saada sellaisen kuvan että he jotenkin masinoisivat eroamista ja olisivat jotenkin relevantti ilmiö. Vapaa-ajattelijoiden eropiikin koko ja sen syiden arvailu haki syitä muualta. Trollausta ei mainittu. Tämä määrä on oireellinen, sillä jos katsotaan kirkosta eronneita, viikonlopun eropiikissä yksinään oli noin tuhat ihmistä. Se on saman verran kuin (toki hieman vajaat) puolet kaikista vapaa-ajattelijoiden liiton jäsenistä. Yhdellä vapaa-ajattelijalla olisi siis hirvittävästi valtaa. He osaisivat mediapelin älyttömän paljon paremmin kuin kirkko. Mikä on epäuskottavaa, ottaen huomioon keskivertoisen vapaa-ajattelijan kommunikointi ja vakuuttamistaidot.

Kun Laajasalo analysoi sitä miksi sadat tuhannet ovat vuosien mittaan eronneet kirkosta, hän ei selvästi hae syyllisiä oikeasta kulmasta. Toisaalla Veikko Sorvaniemi on hakenut asialle monia syitä. (Hän on kirjoittanut asiallisen tekstin, ja niin minun ei tarvitse.) Ja niissä löytyy kulmia jotka osuvat Laajasaloon itseensäkin. "Eropiikit syntyvät vastalauseeksi epätasa-arvosta ja arvomaailman eroista. Laajasalo antaa ymmärtää, että nämä humanistiset arvot ovat lähtöisin pahuudesta. Ehkä niistä samoista pahuuden henkivoimista, joista Pirkko Jalovaara puhui Laajasalonkin kirkossa ennen kuin ikävä julkisuus pakotti sulkemaan ovet Jalovaaralta. Laajasalo julistaa, että kirkosta eroamisella ei voi auttaa kirkkoa. Tuskin kukaan erova edes kuvittelee auttavansa kirkkoa. He vain eivät jaa samaa ahdasta arvomaailmaa kuin kirkko."

Toisaalta Laajasalon selitys näkyvyyden vääryydestä tuntuu kumpuavan enemmän toiveajattelusta. Asia näyttää olevan nimenomaan niin että aina kun kirkko muistuttaa olemassaolostaan, siitä seuraa sivutuotteena myös eroamisia. Laajasalo kieltää tämän mahdollisuuden viitaten siihen että kirkon täytyy saada näkyä. Tämä on hyvin omituinen kulma. Laajasalon hengen mukaan koska kirkon täytyy jonkin eettisen periaatteen mukaan saada olla näkyvissä ja saada viestiä, siitä ei voida erota siksi että kirkon näkyvyys ärsyttää. Maailmassa on esimerkiksi sekulaareja ihmisiä jotka ajavat sitä että usko on henkilökohtainen asia samaan tapaan kuin seksi. Osa ärsyyntyy muutoin vain. Mutta jos he ärsyyntyvät ja eroavat rangaistukseksi tai koska haluavat ottaa pesäeroa, ei syy voi olla ärsyyntymisessä koska uskonnonjulistamisen ihanne on jollain abstraktilla tasolla eri. Ja jos tämä olisi totta, kirkolla ei olisi toivoa laajentaa jäsenkuntaansa. Mikä ei saa olla totta koska vaikeuksissa oleva kirkko olisi ilmeisesti jotenkin hirmu ikävä asia. Toiveajattelun ja tosiasioiden sekoittelu tällä tasolla ei tuo kuvaa älykkäästä uskosta johon haluaisi olla osallisena. Itse asiassa en korostaisi edes sitä että näkyvyysreagointi olisi rangaistus. Kenties näkyvyys on enemmänkin vain muistutus joka saa miettimään sitä miksi kuuluu kirkkoon. Ja tämän neutraalina eivihareaktiona saattaa olla kirkosta eroaminen. Eli kaikkea ei pidä nähdä rankaisuteemana. Ja itse asiassa jos joku miettii kirkkosuhdettaan, se on mielestäni hyvä asia. Siitä huolimatta eroaako vai liittyykö kirkkoon, asioiden miettiminen on parempi kuin passiivinen rahaa lypsävä jäsenyys tai ajattelemattomuuttaan tehty kirkon ulkopuolella hilluminen.

Kolmas asia koskee sitten sitä "pimeyden ydintä". Jostain syystä "Uutisvuoto" on tuonut näkyvyyteen varsin ärsyttäviä uskovaisia. Laajasalon lisäksi Heinimäki on ollut siellä. Molempia ihmisiä itse asiassa yhdistää noin yleisesti ottaen hyvä huumorintaju. Molemmat ovat suurimmassa määrin hauskoja veikkoja joilla on älyä ja kykyä tuottaa rakenteellisesti kiinnostavaa ja muutoinkin hauskuttavaa huumoria. Molemmilla on myös aivan karsea asennevamma ateismia ja uskonnottomuutta kohtaan. Ja tämä valitettavasti näkyy vitsien tasossa. Yleinen huumorimiehen maine näyttää myös antaneen molemmille luvan toimia kusipäisesti. Ja siksi jos Laajasalo sanoo että vapaa-ajattelijat ovat "pimeyden ydintä" hän tekee kuvauksen ideologisesta ryhmittymästä. Ja koska hän on huumorimies, hän tekee sen "pilke silmäkulmassa". Ja itse asiassa ymmärrän tämän. Itsekin väännän varsin aggressiivista vitsiä uskovaisista. Vastaavaa asenteellista huumoria löytyy tästä blogista paljon, esimerkiksi kun aikanani vihjasin siitä että Kari Mäkinen nukkuu arkussa. Tätä kuitenkin kutsutaan "militantiksi" ja "epäkunnioittavaksi" ja "törkeäksi". Eikä mikään "hikipedian ylläpitäjän status ja arvovalta"^(WUT?) tätä muuksi muuta.

Itse asiassa uusateisteja ja vapaa-ajattelijoita moititaan tyypillisesti juuri siksi että he eivät kielenkäytössään tunne joustavuutta vaan leimaavat uskovaiset tietynlaisiksi. Laajasalo itse saa kuitenkin tehdä tämänlaisia yleistyksiä ja kutsua näitä asennevammaisia stereotypioita jonkinlaiseksi "skenen tuntemiseksi" ja "sosiologiseksi ymmärtämiseksi".  Vastapuolella tämänlainen toiminta luokitellaan "militantiksi", "kusipäiseksi", "vihaiseksi" ja "trollaamiseksi", mutta kirkon puolelta tehtynä sama on pilkesilmäkulmassa -huumorintajuista modernia ja muodikasta sekä korkeintaan räväkkää. Laajasalon kannattaakin miettiä sitä, miten hän televisiossa Brotheruksen kanssa uskonnonopetuksesta debatoidessaan hoki sitä miten ateistit olivat fundamentalisteja, fundamentalisteja, fundamentalisteja. Joiden asioihin ei tarvitse puuttua koska he ovat fundamentalisteja. Ehkä kenties dogmaattinen joustamattomuus onkin hänen puolellaan - ja se ironista kyllä paistaa läpi juuri silloin kun Laajasalo hokee sellaisia sanoja kuin "fundamentalisti", "trolli" (ja kenties "fundamentalistitrolli"). Ja kenties normaali ihminen kykenee näkemään tämän asennevian muodikkaan kravatin takaa. (Ei sinänsä, eivät vapaa-ajattelijat minunkaan silmissäni mitään miellyttäviä ole.)

Laajasalo selvästi tiedostaa trollaamisen mahdollisuuden, jolloin hänen kannattaisi kenties valita sanojaan huolellisemmin. Sillä tuonlaista toimintaa pidetään trollaamisena, ja sellaisen ympärille on hyvin helppoa luoda erilaisia tulkintoja. Sellaisia jotka tuskin auttavat kirkon väkimäärän kasvussa. [Älä klikkaa!]

Pieni huomautus ; Ilman teitä teistejä elämä olisi paljon vähemmän absurdia.

Tämän päivän "Metro" -lehdessä oli tekstiviestejen seassa maanittelu. Sen henkenä oli kysyä ateisteilta ja muilta iänkaikkisuustoivon menettäneiltä että miten he voivat elää. Kun maailma on täynnä tuskaa ja vaivaa, ja jos siinä olisi kaikki niin sitten elämä olisi absurdia. Ja absurdi elämä tarkoittaa tietysti samaa kuin elämä joka ei ole elämisen arvoinen vaan jossa tärkeintä on Camus'n tapaan miettiä sitä että miksi ei tehdä itsemurhaa. Ja vastata tähän juuri päinvastoin kuin Camus ja vastata että itsemurha on se jota absurdiin elämään heitetty juuri tekee.

Tämänlainen "Tilalle" -ajattelu huvittaa minua, sillä se ei tosiasiassa heijasta ateismin tyhjyyttä vaan lausujan omaa inkompetenttia tässä aiheessa. Uskovainen ei voi kuvitella miten joku voi nähdä merkitystä ja luulee että koko muu maailma on samantapainen idiootti kuin hän itse. (Argument from personal incredulity.) Huvittaa vaikka olenkin tehnyt prosessointina esimerkiksi luettelon elämisenarvoisen elämän minimivaatimuksista, korostuu näissä lausunnoissa usein jonkinlainen hedonismin henki ; Epäonnistumista ei siedetä, kun tulee pettymyksiä kun ei saakaan sitä lamborghinia tai jotain muuta tässä elämässä. Tai jos saakin niin sitten kuolee.

Joku voisi sanoa että maailma "ei ole niin kauhea". Minä en ole näitä ihmisiä. Joku voisi sanoa että maailma on absurdi, ja että sen kanssa nyt vaan on elettävä. Ja tätä ihmistä olen sitten jo paljon enemmän.

Huomautan vaan nyt sen verran, että mitä relevantimpi ja argumentatiivisesti pätevämpi "Metro" -lehden tekstiviestipalstan viisaus on, niin sitä ylitsepääsemättömin ja aidoin ongelma pahan ongelma on. Se romauttaa myös argumentit jotka vetoavat että elämä on lahja ja että siksi esimerkiksi itsemurha on paha asia. Että itsemurhaa tai eutanasiaa ei voi haluta koska Jumala ei tunge kenellekään niin paskaa elämää että se ylittäisi jaksamiskyvyn. Nähdäkseni maailma nimenomaan "on niin kauhea". Ja siksi minun on äärimmäisen vaikea uskoa mihinkään sellaiseen Jumalaan joka lupaa optimistista, hyvää ja kaunista. Metron kuvaus elämästä on tosi, ja se on sen pahempi kaikille toivoa tarjoaville uskonnoille. Kärsimyksessä kenties kaipaa toivontunnetta, mutta tämänlainen tilanne - eli tilanne  joka on niin toivoton että sitä pitää hakea todellisuuden ulkopuolelta asti ja vain Jumala voi sitä antaa - kertoo että tosiasiat ovat sitä vastaan että tälle toivolle olisi perusteita ja toivolla olisi antaja joka on hyvä ja rakastava.

Toki moni korostaa että heidän Jumalansa ei ole tämänlainen. Mutta se sitten romauttaakin "Metro" -lehden lausunnon. Silloin maailmassa on paljon hyvää ja kaunista. Ja että tässä luomakunnassa on ihmeitä joita nauttimalla äärellinenkin määrä elämää olisi ihan hyvä asia.

Eli kaiken kaikkiaan vetoaminen ei pitänyt sisällään mitään sellaista joka saisi minua kunnioittamaan tuota uskovaa jonain sellaisena ihmisenä jota kannattaisi kuunnella. Tämänlaisten kuuntelu ja keskusteluunkutsu ja kaikki kanssakäyminen näitä suoltavien ihmisten kanssa on ajanhaaskausta. Ajanhaaskausta joka sitten todella kyllä saa todella uskomaan että maailma on likainen, saastainen ja paska paikka. (Joka kieltämättä sitten vahvistaa niitä ateistisia puolia ajattelussani.) Ja kun elän äärellisen määrän elämää, tämänlainen uskonlevittelijä vie aikaa äärellisestä elämästäni, vaikka hän ei kuitenkaan sitten kykene esimerkiksi palauttamaan tätä aikaa jota minulta haaskaa. Haaskaan uniikkeja palautumattomia sekunteja. Niiden arvo on ääretön, kun muistaa että maailmassa on kenties joitain elämisenarvoiseksi tekeviä asioita (katso luettelo) joita voisi sitten käsitellä tänä aikana.

TILALLE

"Mitä teillä ateisteilla on tarjota kristinuskon tilalle? Vastaukseksi ei kelpaa esim. pelkkä järjen käyttö tai viihde-elämä, nämä kun eivät riitä täyttämään elämän tyhjyyttä. Sanon myös taas kerran, ettei kukaan ateisti pysty todistamaan, että Jumalaa ei ole olemassa."
(Mika Rantanen)

Luovuin kaikesta mitä
kristinuskolla on minulle
tarjota ja kaikki mitä
sain, olivat nämä
kirotut murtomaasukset

Ylläoleva lausunto kuvaa vahvasti yleistä suhtautumista siihen jos ei ole jonkinasteinen teisti tai yliluonnolliseen uskova. Lausunto viittaa ateisteihin, mutta sen sisältö ilmenee käytännössään sellaisenaan uskontokriittisyyden ja skeptisminkin kohdalla. Astelma on klisee ja huono argumentti ja ennakkoasenteeni vaatii CMX -sitaatin : "Ei hirveästi kiinnosta alkaa random-ölisijlitten harjoitusvastustajaksi. Nimim. Kokemusta on."

Kysymys on siitä mielenkiintoinen, että se ei ole tosiasiaperustainen argumentti, vaan se on uskomiseen uskomista. Siinä ei viitata siihen onko Jumala olemassa vai ei, eikä todisteta tätä suuntaan tai toiseen. Sen sijaan siinä viitataan siihen mitä usko antaa ihmiselle eksistentiaalisesti.
1: Kysymys on erikoinen jos se esitettäisiin skientistille, sillä siinä on näkökulma jota skientisti pitäisi irrelevanttina. Jos sen esittää tiukkaa skientismiä kannattavalle, asettaa omia ehtojaan toisen koherenttiuden tai relevanttiuden testiksi. Ja tätä ei pidetä arvostettavana filosofiana. Tämänlaisen voisi skientisti jopa täysin ohittaa. Argumentin voima siis perustuu siihen että vastaajapuoli ei ole skientisti. Jos siis jossain vaiheessa törmätään tilanteeseen että syytetään vastapuolta skientismistä ollaan ristiriidassa jossa "haasteen" antaminen ei ole missään mielessä järkevä.
2: Kysymys on myös omituisesti painotettu. os ateisti haastaisi arvon Mikan ja selittäisi että "mitä kristitty aiot tarjota ateismin tilalle, mikään usko, toivo kuolemanjälkeisestä elämästä... eivät kelpaa. Ne kun eivät tee asioita oikealla tai relevantilla tavalla". Niin, mitäpä siihen sanomaan tuollaisissa rajoittamisissa. Kun muut kun teistiset korvaukset kielletään niin mitä siinä muka voisi tehdä? Laajemmassa mielessä jos kysyy ateisteilta miten he reagoivat asioihin ja hyväksyy tässä vain teistiset vastaukset, niin mitä siinä voi tehdä? Rantanen asettuukin itse asiassa kaikkien ihmisten yläpuolelle väittäessään mikä riittää elämälle ja mikä ei. Esimerkiksi "järjen käyttö" tuottaa itselleni paljon iloa. Kuka Mika Rantanen on päättämään minun ja muun ihmiskunnan puolesta mikä riittää ja mikä ei? Mikä hän luulee olevansa? Jumala? Ajatuksenlukukykyinen muita parempi ylhäältä muille supertietojaan tarjoava erehtymätön yliolento? Despootti?

Kysyjä harjoittaakin uskomiseen uskomiseen tavalla joka on tuttu esimerkiksi Pascalin vaa-alla. Ja se on sukua erilaisille arvotyhjiöargumenteille. Tässä mielessä ne ovat sukua maailmankuvien halveksunnalle. Tämänlaisella asenteella liikkeelläoleva ei ole mikään asiallinen tai järkevä keskustelija, joten tämänlainen "haastaminen" ei oikeasti ansaitsisi minkäänlaista vastausta. Onkin suorastaan kliseenomaista että tällä tavalla "haastava" teisti on epäkohtelias ja läpeensä asennevammainen, mutta tavalla jossa tämä peitetään sivistyssanoilla. Samat ihmiset sitten ihmettelevät kun heitä kohdellaan kuin kusipäitä ja pitävät tätä vastapuolen epäkohteliaisuutena. Ei, he ovat enemmänkin metsä joka vastaa kuten sinne huudetaan.

Mutta yritän kuitenkin.

Argumentti koostuu kolmesta osiosta. Ilman niitä siinä ei ole mitään järkeä.
1: Kristinusko ylipäätään tarjoaa jotain.
2: Eiteistiset elämäntavat eivät voi korvata tätä. (Kysymys on oikeasti retorinen haaste johon vastaus ikään kuin tiedetään ennalta. Väitetään että sitä ei ole.)
3: Tämä asia tulee ylipäätään korvata.

Ensimmäinen kohta korostaa usein joko etiikan tai estetiikan olemassaoloa. Tämä näkyy vaikka niissä argumenteisssa joiden mukaan kristinuskoa tarvitaan objektiiviseen moraaliin. Näissä on aina kummallisia virheellisyyksiä ja pakotettuja varsin keinotekoisia oletuksia. Premissien sato viittaa enemmänkin näiden tahojen asennevammaisuuteen kuin siihen että kyseessä olisi ns. minkäänlaisen väistämätön argumentti. Taustalla onkin se, että moraalin objektisointi on jotain joka onnistuu ateisteiltakin, samanlaisiin omituisuuksiin sortuen. Jos kristinusko siis voi selittää moraalin ja voi nojata objektiiviseen moraaliin, niin sama koskee ateismiakin. Ateismissa on siksi esimerkiksi Sam Harrisin moraalifilosofiaan sidottu näkemys joka johtaa objektiiviseen moraaliin. Eli kaiken kaikkiaan asia on kuten Charles Taylorin filosofiaa käsitellessäni nostin esiin ; uskonto ja ateismi ovat tässä pattitilanteessa. Tämä muistuttaa siitä että "haastajan ensimmäinen piilo-oletus" ei itse asiassa ole kovinkaan uskottava.

Toki tässä kohden on pakko syventää. Sillä tosiasiassa kaikki tämän tyyliset argumentit eivät viittaa selittämiseen. Niissä näkemys voi olla vaikkapa se, että estetiikka on mysteeri, ja jos ei hyväksy Jumalaa niin ei hyväksy estetiikkaakaan. Argumentti on oleellisesti erilainen. Siinä ei selitetä että Jumala selittäisi estetiikan tai etiikan, vaan että estetiikka on jotenkin analoginen Jumalan kanssa. Olen käsitellyt tätä argumenttityyppiä yhdessä, ja huomannut että erot ovat usein irrelevantteja ; Samat vastausmallit vastaavat molempiin haasteisiin. Tässä kohden olen kuitenkin astetta halukkaampi muistuttamaan siitä että tosiasiassa ateismia on muutakin kuin Sam Harrisin mallia. Ja jos emme pidä moraalin selittämistä relevanttina voimme mennä vaikkapa Richard Dawkinsin aivan erilaiselle linjalle. Ja siellä korostetaan sitä, että ateismi ei ole skientismiä. Olisi itse asiassa omituista pitää ateismia skientisminä tässä argumentissa joten jo tämä näkökulma johtaa ongelmiin. (Kuten jo alkuvaiheessa perustelin.) Mutta valitettavasti tämä estetiikka-etiikka -kulma vaatii sen että ateismi olisi skientismiä. Jos se ei ole, argumentti ei osu vaan on ateistejen olkiukottamista. Näin ollen jos moraali on mysteeri, heität objektiivisen moraalin kannattajat ja Sam Harriksen roskiin, mutta Dawkins jää silti painittavaksi, eikä tässäkään voitto ole teistien. Seuraus on tasapeli.

Korvaamista käsittelevä kohta on sitten se, mihin olen tehnyt jo hitusen alustusta korostaessani sitä miten kysyjä rajaa "sallittuja vastauksia". Se pitää kuitenkin laajemmin katsoen sisällään ns. "vain -argumentin" jonka rakenne on sen verran raskaasti petitio principii -erheilevää että olen pakotettu pitämään sellaiseen viittaavaa nuijana ja ääliönä. (Deskriptiivinen kuvaus joka syntyy tulkintana käytöksestä - ja aivan validein perustein.) Taustalla on maailman ja elämän halveksuntaa. Ja siinä on niin paljon virheitä että niiden referoiminen tähän yhteyteen ei ole järkevää. (Argumentti on premisseihin purettu ja analysoitu ja asiaankuuluvasti moitittu sen linkkini takana.)

Parhaimmillaan "vain" -argumentin ytimessä olevat nihilismi-arvotyhjiö -syytökset perustelevat yhden tavan jolla ateistit voisivat olla nihilistejä tai arvotyhjiössä. Tätä ei onnistuta muuttamaan yleispäteväksi, eli sellaiseksi että ateistien olisi jotenkin pakko menettää moraali ja astetiikka. (Eli heidän olisi väistämättä oltava nihilistejä ja arvotyhjiössä.) Itse asiassa argumenteista jää yleensä puuttumaan sekin miksi olisi todennäköistä että ateisti päätyisi nihilismiin ja arvotyhjiöön. Nämä viittaukset ovatkin enemmän syytöksiä ja asennevammaa. Sitä samaa argumenttiluokkaa jonka mukaan minä voisin syyttää uskovaisia potentiaalisiksi murhaajiksi viitaten niihin psyykkisesti sairaisiin uskovaisiin jotka ovat uskoneet että heidän vauvansa on itse asiassa demoni ja antikristus ja jotka ovat sen vuoksi heittäneet vauvan mikroaaltouuniin. Toki kristitty voi uskoa demoneihin ja antikristukseen ja jopa sitoa tämän henkilöön. Olisi silti kovin epätodennäköistä että juuri näin pääsisi käymään. Toki näin voi aina käydä mutta ei tästä voi oikein yleistää.

Argumentti lisäksi pinnallistuu välittömästi jos se muuttuu väitteeksi siitä että jos kristinusko tarjoaa jotain mitä ei voida korvata, niin se olisi kristinuskon voitoksi. Esimerkiksi itse uskon että moni kristitty kokee ajatuksen tuonpuoleisesta elämästä joksikin hyvin arvokkaaksi. Ateistista tämä on tyhjä lupaus, ja vaikka hän olisi oikeassakin niin uskova saa silti toivon. Tämä on sinänsä eksistentiaalisesti varsin ymmärrettävä ajatus, että kun maailmaa katsoo niin usein toivon on riitettävä koska mitään muutakaan sitä ei saa. (Kuten toivon kohteen onnistumista.) Tämä on nähdäkseni kuitenkin jotain joka redusoi uskonnon nimenomaan viihteeksi. Totuuden korvaa hyvä fiilis. Pascalin vaaka onkin aloittanut tämän perinteen jossa erikoisena perusasetuksena on se, että Jumalan olemassaoloa ei todisteta todennäköiseksi, vaan viitataan siihen miten kannattavaa ja mukavaa Jumalaan uskominen on. Toivottavuus ja mieluisuus vaikuttavat. Ihminen ikään kuin lahjotaan uskomaan voiton odotusarvoilla sen sijaan että tehtäisiin totuutta rakastavasti ajatus jossa Jumala on ylen todennäköinen riippumatta siitä mitä hänellä on tarjota. (Rantanenkaan ei ole vahvasti todistanut Jumalan olemassaoloa ja tunkenut todistustaan "Natureen" tai mihinkään muuhunkaan julkaisuun. Eikä edes huonosti.) Toiveajattelu kuvaakin Pascalin vaa'an henkeä. Merkittävää onkin huomata että Pascal itse suhtautui vaakaansa melko paljon eri tavalla kuin minä sitä nykyään myydään. Hänestä se oli "epähengellinen" ja "ei-henkinen". Se oli jotain jolla vedottiin kylmään hengettömään sieluun. Nykyuskovaisille uskomiseen uskominen (eli Pascalin vaa'an sovellus joka on maallistuneempi, eli viittaa jo tämänpuoleisessa saatuihin etuihin kuten sosiaalisuuteen ja vastaavaan) on ikään kuin se vahvin argumentti jota toitotetaan aina ja kaikkialla. Uskonto on tässä kulmassa vain pinnallista hedonismia ja viihdettä. Tämän tasoisen tarjonnan korvaaminen on helppoa. Se onnistuu jopa internetpornolla.

Kun Rantanen kovin moittii viihdettä, hänen tulisi huomata että tosiasiassa laatufilosofiassa pinnallinen hedonismi ei ole se mitä halutaan. Jo Montaigne mietti sitä olisiko parempaa olla onnellinen eläin vai onneton viisas ihminen. "Sika vai Sokrates" -haaste on varteenotettava. Rantasen haaste kuitenkin vaatii sen että eksistentiaalinen taso painaa hirvittävän paljon ja juuri sellaisella tavalla, että Onnellinen Sika olisi nimenomaan se joka tulisi valita eikä mitään muuta. Toivottavuuteen vetoaminen on argumenttivirhe, mutta tämä ei tietysti Rantasen kaltaisia haittaa. He voivat viitata "kertakäyttöelämän" epämieluisuuteen ja olettavat että sen taakse ei saada hyvää filosofiaa.

Rantasen argumentti ei siis ole kovin hieno. Siinä on kolme ylen huonoa premissiä. Ne kuitenkin vaaditaan jotta hänen väitteissään ja lausunnoissaan olisi mitään järkeä. Ja nämä premissit paljastuvat kaikki varsin kyseenalaisiksi. Niiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. "Haastaminen" tällä tavalla paljastuu siis pelkäksi sneeraamiseksi. Ja jos ei osaa keskustelua mitenkään rikastuttaa, niin miksi muiden pitäisi vaivautua esimerkiksi kiinnostumaan mistään hänen sanomisistaan. Kun niistä ei mitään opi, ja ne ovat kliseeklimppejä ja läpitunkevalla tasolla virheellisiä ja asenteellisia, ei keskustelu voi toteutua sosiaalisella, älyllisellä tai eettisellä tasolla mitenkään.

Kertakäyttöelämä

"Elämä on liian hieno ja monimutkainen kertakäyttöiseksi. Ihminen on ainutlaatuinen. Ajattelevalle ihmiselle täysin järkeenkäymätön ajatus, että elettäisiin hetken ja häivyttäisiin lopullisesti pois."
(Nimetön, "Metro" -lehden tekstiviestipalsta, 25. syyskuuta 2013)

Ylläoleva perustelutapa on varsin tavallinen kristillinen suhtautumistapa. Sitä myydään pehmeänä, syvällisenä ja lempeänä. Kuitenkin siinä on hyvin hostiili ja torjuva perusasetelma jossa erimielisen vakavastiotettavuus torjutaan suoralta kädeltä. Jos minä tai joku muu sanoisi, että uskonto on taikauskoa, sitä pidetään loukkaavana ja törkeänä keskusteluasenteena josta tulisi luopua. Jostain syystä tämä avarakatseisuus koskeekin vain kristittyjä. Ateisteille tämänlaiset lausumat johtavat "militantti" -leimaan. Uskovaisen kohdalla valtaosa ei edes räpäytä silmiään.

Toki argumentti on itse asiassa itsessään varsin heikko. Se nimittäin määrittelee "kertakäyttöisen" varsin omituisesti. Toki olen itsekin vitsaillut sillä, että elämä on ensikertalaisten käsissä. Ja tässä mielessä ymmärrän kielikuvan arvon. Kuitenkin jos ajatellaan ihmistä koneistona, joka pyörii useita kymmeniä vuosia, on selvää että se ei ole kertakäyttötuote. Muuten pitkäikäisimmät talotkin olisivat "kertakäyttötuotteita". Toki, vaikka tämä erikoinen uusi määritelmä otettaisiin todestan, niin kristittyjenkin elämä olisi kertakäyttöelämää. Kristinusko kun ei myy uudelleensyntymistä, vaan ikuista elämää. Tässä mielessä uusi "kertakäytön" määritelmä ei pureudu. Ja siksi argumentti menettääkin tehonsa ja se redusoituu pelkäksi kreationistiseksi "kompleksista, kompleksista" -hokemaksi. Joksikin joka kertoo lähinnä siitä että ajatteluanalyysejä toisten ihmisten ajattelukyvystä tekee ihminen jolla ei oikein ole tämä ajatteluprosessi hanskassa. Se selittääkin miksi tulokset ovat niin jyrkkiä ja laaduttomia.

Toki kertakäyttöelämä voidaan liittää aiemmin käsitettyyn rajallisuustematiikkaan. Jonka huomion jälkeen huomataan, että tämän hetken ykkösfilosofiassa on ihmisiä jotka tekevät aivan rationaalisia argumentteja jotka pohjautuvat siihen että elämän arvo ei yksinkertaisesti redusoidu elämän pituuteen tai suuruuteen. Maakeskinen malli jossa universumi on kohtuullisen pieni ja vain tuhansia vuosia vanha universumi ei ole sen elämän arvoa korottavampi, kuin nykytiedon mukainen maakeskisyyden trivialisoinut maailma jossa on suuri universumi ja miljardit vuodet tuhoaa ihmisen elämän arvon. Tämänlaisiin suureisiin latistaminen on yhtä banaalia kuin väittäisi että ihmisen arvo mitataan menestyksellä. Tai että elämän arvo mitataan hedonistisilla onnistumisilla ja sillä että kaikki koetut vääryydet kompensoidaan jotenkin ja että siksi tarvitaan paratiisi kun muuten elämä on roskaa kun ei ole saatu panna uimapukumallia ja saatu jokaista ferraria mitä on tullut mieli. Mielestäni näiden vaatiminen ja odottaminen on jo itsessään typerää ja sen naamioiminen toivoksi on varsin pinnallista epäajattelua, joka uskonrituaaleihin liitettynä muistuttaa halpahintaista toiveajattelun ja taikauskon synteesiä.

Toivoksi ja äärettömän miettimiseksi ja syvälliseksi kutsutaan jotain ihmeen lapsekkaan itsekkään hedonistista maailmaa. Tämä ei sinänsä yllätä, koska Pascalin vaaka tuntuu vakuuttavan montaa kristittyä. Pascal itse ei tunnetusti antanut arvoa tälle ; Hänen kannattamansa teologia ei salli tämänlaista kauppaakäyvää perustelua. Hän ikään kuin yritti sopeutua sen ajan heikosti uskovaisiin mutta opportunistisiin ja laskelmoiviin ihmisiin. Henkenä oli ilmeisesti se, että vähittäin muuttuen ihminen voisi eheytyä. Nykyään moni kristitty hyväksyy Pascalin vaa'an ja jää pelkkään vakaumukseen. Tässä on tiettyä ironisuutta. (Etenkin kun tätä kirjoittaa Pascalin mallin mukaan henkinen, tosin ilman mitään Jumalauskoa. Vastapuolella on Jumalauskoisten ahneuskalkyyli jolla oikeutetaan ilkeys, kuten lähtökohtainen toisen puolen argumenttien vakavasti käsitteleminen järkevän ihmisen näkemyksenä.) Etenkin kun Pascalin ajattelu tässä kohden on suoraan sidoksissa rajallisuuden ja absoluutin suhteeseen. Uskonasioiden kanssa tämänlaiseen saa tietysti tottua.

Näkisinkin, että moni kristitty korostaa elämän rajallisuutta tavalla joka ei ole kovin terve. Siinä kaikki pettymykset ja rajallisuudet kontrastoidaan äärettömään. Ja tämä ääretön on vaatimus. Jos maailmankuva ei anna ja lupaa kaikkea heti nyt, niin sen on oltava huono. Ja tämä ei ole syvällistä ajattelua tai herkkää tuntemista. Tämä on pelkkää infantiilia elämän halveksuntaa. He eivät kestä epäonnistumista. Tunnetusti kuoleman käsittelemättömyys liittyykin tähän ilmiöön. Tämänlaisessa "henkisyydessä" on kysymys vain tosiasioiden kieltämisestä, kuolemadenialismista.

Liian kaunis kestääkseen hetken? Not really.
Se, mikä keväässä ja vaikkapa hanami -juhlassa ymmärretään nuoruuden tematiikassa,
Pitäisi kenties ymmärtää syksyn, kuoleman ja hajoamisen tematiikassa aivan yhtä paljon.
Kristillisen kuoleman pitäisi muuttua vanitas -taiteeksi.
Ja sen taas tulisi lisäksi herättää muutakin kuin elämän halveksuntaa.

Nurkan takana

Kun nuorena olin hankaluuksissa naisasioiden kanssa, sain useita kertoja kuulla hokeman siitä miten "se oikea on nurkan takana". Tämänlaista ratkaisua suosivat olivat tavallisesti itse parisuhteessa. Ja rehellisesti sanoen tämänlainen lausunto ei herättänyt mitään sellaista toiveikkuutta kuin mitä sen ajatellaan antavan. Itse asiassa tämä lausunto on epämääräisyydessän ja omituisuudessaan sellainen että sitä ei kenties ole hyvä käyttää ollenkaan ; Se on hyvä esimerkki joka sanotaan ihmiseltä toiselle siten että henkilö jolla itsellään ei ole ongelmaa haluaa ohittaa sen negatiivisen mitä on ihmisillä joilla vastaava tila toteudu.

Se on toiveikkuudessaan vähän sama kuin rikas sanoisi että kyllä se köyhä rikastuu automaattisesti jos vaan yrittää, ja jos ei onnistu niin yrittämisen puute on se syy ja pitää vain yrittää liikaa.

"Nurkan takana" -ajattelussa on kysymys sisällyksettömästä toiveikkuudesta. Kysymys jossa "montako nurkkaa pitää tarkistaa että saa sanoa väitettäsi epäfaktuaaliseksi" sai aikaan lähinnä silmienpyörittelyä. Hokema ei anna mitään ehdotuksia tai keinoja tilanteen muuttamiseen, joten se kulminoituu siihen että tosiasiatilan korjaamisen ja muuttamisen sijaan kylvetään "jotain onttoa" toiveikkuuden nimellä. Valitettavasti maailma ei toimi siten että ihmiset saavat tyhjästä jotain taikalampunhenkien toiveita määräajoin.

Vastaava asenne ärsyttää muuallakin kuin parisuhdemaailmassa. Toivo on tietysti kaunis asia, mutta sen nimissä ajetaan asioita tavoilla jotka eivät ole järkeviä tai rakentavia ; Tilanteen ratkaisemisen tai asian pysyvän luonteen hyväksymisen sijasta esitetään että ongelma tulee ratkeamaan tulevaisuudessa itsestään. Ja tässä uskonto on tietysti suorastaan malli-ilmiö.

Tästä saa esimerkin lainaamalla Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirjaa ; Hän selittää asiaa viittaamalla Heikan tiedesuhteeseen ; "Kun Enqvist tai Esko Valtaoja "vyöryttävät esiin suhteellisuusteorian perusteet ja kosmologian viimeisimmät löydöt", lukija joutuu Heikan mukaan vain kysymään "so what?" Mikä tässä on sellaista joka panee Jumalan viralta? Niin mikä? Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumalauskoa, ei jumalauskolla ole enää mitään sisältöä. Vaikka tiede esittäisi mitä, Jumalan voi aina sanoa olevan sen "takana", kunhan vain sanalle "takana" ei anneta mitään selvää tulkintaa. Ainoa mikä vakuutetaan on, että Jumala on ja pysyy."

Asenteena on "voi olla" jossa selitetään pohjimmiltaan että Jumala saattaa olla maailmankaikkeuden olemassaolon välttämätön ehto siitäkin huolimatta, vaikkei tätä missään malleissa osattaisi ottaa huomioon tai tarvittaisi missään mallissa. Kysymys on ontosta sisällyksettömästä toiveajattelusta.

Kun tämänlaisen asenteen jälkeen lähestyy tiedekeskustelua ja selittää että tiedekeskustelu olisi ateismi/uskonnollisuusaiheessa jotenkin olennainen, on selvää että kysymys on tilanteesta jossa henkilö ei kykene vastaamaan siihen "montako nurkkaa on kurkattava". Hän on niitä ihmisiä joilla epäonnistumiset eivät ratkaise, vaan onnistumiset. Se on ainakin "vielä se seuraava nurkka". Tämänlaisilta ihmisiltä löytyy aina vielä yksi vaatimus.

Ei ole väliä miten monta vastausta Gish gallopaajalle vastaa, koska ratkaisevaa on että hän haastaa vielä yhdellä kiemuralla johon olisi muka velvollisuus uskoa.

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."